EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

ESITYSKORVAUKSET ULKOMAILTA

Tekijä: Nina Lith

ESITYSKORVAUKSET ULKOMAILTA

Julkaistu

Ulkomailta tulevia esityskorvauksia voi Teoston kautta saada samoista asioista kuin kotimaassakin, eli keikkailusta, radiosoitoista, TV-esittämisestä, internetkäytöstä, jne. Mutta kun matka on pidempi, voi mutkiakin olla paljon enemmän. Tässä joitakin vinkkejä mutkien suoristamiseksi omien ja joidenkin kolleegojen kokemusten perusteella.

Ulkomailla tapahtuvan musiikin esittämisestä maksettujen esityskorvausten saaminen omalle pankkitililleen voi olla vaikeaa, koska ulkomailla tapahtuvan esittämisen tiedot ja rahat kulkeutuvat ensiksi kunkin maan tekijänoikeusjärjestön kautta. Myös erilainen laki ja käytäntö tuottaa erilaisia tuloksia kuin meillä. Vaikkakin kaikissa maissa on erilainen käytäntö, on yksi asia yhteinen: tieto. Mitä enemmän tietoa on musiikin esittämisestä, sitä nopeammin ja todennäköisemmin esityksestä maksetut korvaukset löytävät tiensä oikeaan osoitteeseen. Tieto esityksestä voi olla vaikkapa lehtileike tai keikkajuliste. Eli kaikki ”todistusaineisto” on hyvä kerätä talteen ja säilyttää. Myös tarkat päivämäärät, yhteyshenkilöt, keikkajärjestäjät, osoitteet, puhelinnumerot, jne. ovat tärkeitä.

Kuinka toimia?

Niissä tapauksissa, joissa esityksestä on varmaa tietoa, tulee mahdollisimman pian esitystapahtuman jälkeen toimittaa tiedot kirjallisesti Teostoon ja kertoa tapahtunut esitys tai esitykset. Mikäli esityksiä on toistuvasti, kannattaa toimittaa tiedot kirjallisesti kaikista esitystapatahtumista yhtäaikaa (viimeisen esityksen jälkeen). Ennen esitystapahtumaa ei kannata ilmoittaa, sillä esitykset ja keikat voivat aina siirtyä, järjestäjä vaihtua tai ostaja perua. Vaikka ei tiedä, mutta epäilee, että omaa musiikkia esitetään ulkomailla, kannattaa ottaa yhteys Teostoon. Keikoista kannattaa tehdä normaali keikkailmoitus. Teostolla on myös erillinen ulkomaan keikkailmoituslomake. Saamiensa tietojen perusteella Teosto tekee valvontapyynnön, joka sisältää tiedot musiikista, tekijöistä ja esitystapahtumasta. Valvontapyyntö lähetetään esitystapahtumamaan tekijänoikeusjärjestölle. Tarkoituksena on ilmoittaa ”hei, me tiedetään tällaisesta esityksestä, teettehän kaikkeen, että suomalaiset tekijät saavat heille kuuluvat rahansa. ” Ulkomailla ei kannata itse olla yhteydessä paikalliseen toimistoon, se voi jopa hankaloittaa asian hoitamista. Kansainväliset säännötkin sanovat, että yhteydenpito toimii seurojen välillä.

Valvontapyynnön jälkeen?

Valvontapyyntöön tulee vastaus. Teosto toimittaa vastauksen tekijöille tiedoksi. Lähes aina vastaus on ”OK”. Silloin tällöin vastaus on ”emme tiedä tällaisesta esityksestä, tarvitsemme lisätietoa”. Syynä voi olla, että tietoa on liian vähän, tai esim. keikkajärjestäjän tai TV-yhtiön nimi on väärin. On myös mahdollista, että vaikka Suomessa tietty esittäminen tuo esityskorvauksia tekijöille, niin jossain toisessa maassa ei. Silloin valvontapyyntöön tulee vastaukseksi ”tiedämme esityksestä, mutta siitä ei maassamme saa korvauksia”. Tilityskäytännöt vaihtelevat maittain.

Erot eri maiden tekijänoikeuslaeissa ja -käytännöissä voivat olla hyvinkin suuria. Esim USA:ssa, jossa kaikki on suurta ja ihmeellistä, on myös tekijänoikeus sitä. Eri keikkajärjestäjät, esiintymispaikat, levy-yhtiöt, jne. voivat olla eriarvoisia. USA:ssa ja monessa muussakin maassa käytetään paljon otantajärjestelmiä, eli kaikkea esitettyä musiikkia ei raportoida vaan tietyllä otantajärjestelmällä poimitaan tiedot sieltä täältä. Näitä järjestelmiä on monen laatuisia, eivätkä kaikki ole otantajärjestelmiä muuta kuin nimeltään. Myös Euroopassa on paljon eroja. Pohjoismaissa käytännöt ovat aika samanlaisia, mutta heti Saksasta löytyy isojakin eroja meidän tapoihin. Asioiden hoitonopeudessakin on eroja, mitä lämpimämpi maa, sitä hitaampi nopeus.

Aivan oma lukunsa on myös se, kuinka paljon rahaa mistäkin esityksestä mistäkin maasta tulee. Jo länsinaapureilla Ruotsissa ja Norjassa on edelleen genrejärjestelmä (siis vakavasta musiikista maksetaan enemmän), Tanskassa on vakavien pituuskerroin (mitä pidempi teos, siitä suurempi tilitys minuuttiakin kohti). Ennenkuin mahdolliset rahat ovat tilillä, kuluu tavallisesti aikaa keskimäärin 2 vuotta. Toimitin omat tietoni Teostoon 13.10.2000, joten laskettu aika on aikaisintaan kesällä 2002.

Seuraavaan lehteen toivon saavani tiedot oikeasta seurantaraportin vastauksesta, nimittäin omastani.

Teksti: Otto A.

Risto Asikainen venyttää nailonista vinyyliin

Julkaistu

”Haka: 1. Salpauslaite. Yhd. Messinkihaka; ikkunahaka. 2. Aidattu alue. Esim. Lehmihaka, koivuhaka. Hakanen s. 1. Pukimissa oleva kiinnityshaka.”

Aikaa sitten katselin televisiosta Levyraati -ohjelmaa, silloin kun vielä katsottiin, että ihmisiä kiinnostaisi kuulla mielipiteitä, näkemyksiä, vaikkakin joskus amatöörimäisiä, mutta kuitenkin omia sellaisia. Nykyään kun kukaan ei tiedä mistään mitään, on siirrytty visailuihin, joka tarkoittaa sitä että ihmisen ei tarvitse tietää mitään, no sekin tietysti auttaa, mutta onnella voi selvitä finaaliin ja voittaa matkan vaikkapa onnelaan. Eihän siinä mitään pahaa.

Itse mietin joskus 80-luvulla että kunhan jaksaa odottaa, saavat varmaan aikaiseksi tietokonepelin, johon on syötetty parhaiden näyttelijöiden ominaisuudet, lavastukset, teatteritilat ja klassikkokässärit. Sehän kuulostaisi hyvältä. Sitten voisi valita ohjaustyylin ja ohjata näytelmän ja tietenkin katsoa lopputuloksen, ikään kuin omana suorituksenaan. Hienoa. Musiikin puolella, jos ei halunnut itse tehdä kaikkea, edistyneintä siihen aikaan olivat urkujen ja syntsien rytmikoneet ja arpeggiaattorit ja automaattibassot yms. Tästäkin aiheesta myöhemmin.

No, silloin aikoinaan Levyraadissa, muistaakseni ohjaaja Eero Melasniemi, terveisiä vaan Komediateatteriin, oli kyttyyntynyt ruodittavana olevaan kappaleeseen, ilmeisesti arvioi tekstin taiteellisen informaatioarvon hyvinkin köykäiseksi. Ei ollut varsinaisesti runoutta. Kuitenkin, niin kuin Lenin itse aikoinaan painotti, mitään ei pidä poistaa, jos ei ole tarjota tilalle mitään parempaa. Joten tätä kultaista periaatetta noudattaen Melasniemi lempeästi analysoi jotain sinne päin kuin: ” Kuka tahansa pystyisi samaan, esimerkiksi runoilemaan vaikkapa : ”Rakas, avaa hakas’ ”. Tästäpä eräs samaista ohjelmaa katsonut sanoittaja, Raul Reiman saikin kimmokkeen, hyvää tavaraa ei kannata jättää tielle lojumaan koska joku sen kuitenkin siitä korjaa, ja teki hyvästä aihiosta biisin ”Avaa hakas” (Reiman-Sivonen). Se menestyikin mukavasti. Everybody ’appy!

Tämä kaikki selityksenä alun kielitieteilylle. Sanoittaja r:n oivallus perustui tietenkin siihen, että on olemassa hakanen joka liittyy vaatekappaleeseen ja sitten myös alussa mainittu salpauslaite joka liittyy asumispaikkaan, tai suoremminkin nukkumispaikkaan. (Tietenkin myös eläinten säilytyspaikkaan.) Runollinen genetiivi-ilmaus ”hakas’ ” pätee molempiin, joten monimielisesti voi ajatella kumpaa tilannetta haluaa. Kaikki tämä tapahtui iskelmän kultaisella 80-luvulla, nykyinen teknosukupolvi ei ehkä ymmärtäisi näin vanhakantaista sanaa, eikä varmaan ole tarpeenkaan.

Sitä miten tämä taas liittyy Risto Asikaiseen, ja iskelmän mytologiaan, kertoo mainio anekdootti, jonka hän taas kertoi tarinahetkemme aikana Helsingin Vallilassa, studiossaan, jossa on lukuisat hittibiisit väännetty, monen muun lisäksi esim. S. Varjusta, E. Kantolaa ja Ruonansuuta, kuin myös äärimmäisen suosittua, rockiin päin nykyään vahvasti kallellaan olevaa nuorisoduo Nylon Beat’ia. Kuten tiedetään, on Risto Asikainen häärännyt ansiokkaasti ja menestyksekkäästi mainittujen artistien sävel- sovitus- ja sanamaailman luojana.

Erääseen sävellykseensä oli viritelty kolmea, neljää tekstiä, vaan mikään ei tuntunut loksahtavan paikalleen. Jotain puuttui, tai ei ollut oikein niin kuin olisi pitänyt. Risto päätti auttaa antamalla ohjeeksi: ”Sen pitäisi olla niin kuin jotain: ”Dam dam dade di…”. Jaaha, siinähän se sitten olikin. Joskus onomatopoetiikka voittaa varsinaisen poetiikan… artisti ei tosin ollut heti vakuutettu tekstin takana olevan ajatuksen kantavuudesta, vähän piti patistaa, vaan kappale osoitti radiosoitolla olevansa hyvinkin kantava viestiä moniin korviin. (Edellä mainitun ilmiön monipuolisuutta ja käyttökelpoisuutta voisi tietenkin tiedustella myös Remulta tai vaikkapa Little Richardilta, molemmat ovat sitä oivin tuloksin käyttäneet.)

Mies on tehnyt hyvin monenlaista musiikkia, lukuisille artisteille. Nykyisten menestysten myötä tulee mieleen myös vuosien takaa sellaiset nimet kuin blues-vaari Pepe Alqhvist ja soul-ääni Stiina Jean (jolle tekemäänsä uutta materiaalia ennakkoon mielenkiinnolla kuuntelimme), jotka jo ”lontoon kielisinä” edustivat hieman toisenlaista musiikkimaailmaa kuin edellä mainitut. Tuli tietenkin mieleen kysyä, onko tapana kasata materiaalia pöytälaatikkoon, josta sitä tarpeen tullen jaellaan nälkäisille, vai tehdä stuffi ikään kuin mittatilaustyönä kullekin artistille. Maailmahan on väärällään tapauksia, joissa jonkun hylkäämä biisi onkin kohonnut suureen suosioon toisen tulkitsemana. Tällainen saattaa tietenkin harmittaa taiteellisen ratkaisun tehnyttä, varsinkin jälkeenpäin.

”Pääsääntöisesti kaikki menee jakeluun. On tietenkin tilanteita, että joku ei vaan pääse sisälle siihen mikä joltain toiselta yllättäen luonnistuukin ja sitten lopputulos saattaa olla yllätys, kaikella tapaa. Nimiä mainitsematta, onhan se yllätys, jos jollain keikkareissulla, jossain Ypäjän Essolla tapaa kollegan ja siinä kahvin ja pullan ääressä kuulee, että se biisi kävikin mulla ensin mutta… nämä on tietenkin ikuisuusasioita, mutta tämän alan hienous on kuitenkin siinä, että mikään ei ole kuitenkaan ennustettavissa. Tai on tietenkin ennustettavissa, mutta lopputulos voi olla täysin eri, kuin mitä on tarkoitettu. ”Pitkä ura mainosten parissa ei liene haittatekijä jos joutuu surffailemaan tyylilajien kirjossa? ”Ei, se on sitä pahanmaineista ammattitaitoa. Kyseessä on kuitenkin käsityö.”

Risto Asikaisen musiikilliset juuret johtavat, tai siis ylettyvät seitsemänkymmentäluvulle ja sitä aikaisemmalle ajalle, eli hän on omien sanojensa mukaan ”vanhan liiton” miehiä. Ensimmäisiä merkittäviä työpajoja oli Steel City-yhtye, jonka musiikki oli suuntautunut funk-musan suuntaan. Chic, Sister Sledge, selkeästi tanssimusaa, mutta ei kuitenkaan sitä mitä kutsuttiin disko-musiikiksi. Keskustellessamme aiheesta muistimme selkeästi kuinka syvästi ”diskoa” asiasta eli Musiikista vähänkään tietävänsä luulleet suuresti halveksivat, koska se oli mielestään perin alkeellista. Kuhilaille pitää takoa tahti selkeästi kaaliin, voiko yksinkertaisempaa rytmikäsitystä olla tai tulla, näin ajateltiin? Vähänpä me tiesimme.

”Aika monet sen ajan biisit läpäisisivät edelleenkin ”uimarantakitaratestin”, eli ne pystyisi vetämään akustisella ja vielä tietäisi mikä biisi on menossa”, muistelee Risto. Mitenkään nykyisten musiikillisen ilosanomien ohjelmoijien työtä väheksymättä saa nykyinen ”digitaalinen halonhakkuu” Asikaiselta lievää, mutta myös ymmärtävää kritiikkiä: ”Veli japanilainenhan on tehnyt monet asiat perin helpoksi, jos niin haluaa. Boxista löytyy kaikki tarvittava. Komppi, harmonia, soittimet ja biisikin tyylin mukaan, tarvittaessa. Kyse on tietenkin siitä, kuinka pitkälle pokeri antaa periksi käyttää koneiden pre-settejä. Kyse on tietenkin eri työskentelytavasta. Insinöörin työtähän on muiden työn helpottaminen, mutta onko helpolla pääseminen hyvä, se on jokaisen itse päätettävä. Onhan erilaisista sampleista valitseminenkin ratkaisu. Säveltäminen on valintojen tekemistä, joten sehän se on se vaikein asia. Onhan akustinen pianokin tavallaan ohjelmoitu tuottamaan tiettyjä ääniä… joista pitää valita.”

Taas kerran tuli vastaan päätelmä, että lopputulos ratkaisee. ”Asioita voi tehdä vaikeammin ja helpommin, biisin tekeminen kuitenkin tapahtuu oman pään sisällä.” Risto otti kuitenkin puheeksi muusikon kokemukset ja sen yhteyden säveltämiseen, asia jota viime aikoina on debatoitu myös ”vakavalla” puolella. Pitääkö säveltäjällä olla elävä yhteys verstaalle, jossa taideteostaan sorvataan, tietenkin tarkkojen työpiirustusten ja ohjeiden mukaisesti? Ripa jatkaa: ”Bändissä treenaus, soittamaan oppiminen on tietenkin eri prosessi kuin ohjelmoimaan oppiminen. Kumpikaan ei sulje pois toista, mutta toisen puuttuminen saattaa hyvinkin vaikuttaa lopulliseen kuulokuvaan…”

”Nykyjengi on kuitenkin määritellyt omat standardinsa, ottamalla haltuun uuden tekniikan ja äänestämällä korvillaan, ja vaikka ei itse teinien suosimasta musasta olisi heti kärryillä, ei kannata jäädä tien poskeen ihmettelemään ja kiukuttelemaan, jos aikoo pysyä kehissä. Siitähän elämässä on myöskin aika paljon kysymys. Toisaalta, Hendrix on edelleen tiukasti kehissä, vaikka ei ole tehnyt mitään, pitkään aikaan. Ja uusi nuoriso diggaa taas.”Muistellaan tilannetta kun Rooman keisari Claudius moitti senaattia vanhoillisuudesta ja jämähtäneisyydestä, uusien asioiden torjumisesta: ”Kaikki mikä nyt on vanhaa, on joskus ollut erittäin uutta…”

Sama pätee tietenkin tekstipuolella. ”Teiniosaston sanasto kehittyy tietenkin sitä nopeammin mitä enemmän täytyy aikuisilta asioita salata, eli koko ajan tulee uutta ilmaisua ja niin pitääkin… Sotatilassakin käytetään salakieltä ja koodeja, jos halutaan pitää tieto omassa piirissä, miksi ei sitten sukupolvien välillä.”

”On pakko käydä läpi esimerkiksi ”Nyloneiden” fanipostia, jotta tietäisi mistä on kysymys, millä kielellä käsitellään asioita tällä hetkellä skidien kesken. Nelikymppinen kommunikoi eri kielellä kuin alle parikymppinen, varsinkin jos ei edes yritä pitää kielitaitoaan ajan tasalla. Sinänsähän asiat joista puhutaan ovat kuitenkin kautta aikojen samoja, ympäristö ja kieli vaan muuttuu.”

Tulipa mieleen, kun P. Saarikoski alkoi 60- luvun alussa kääntämään aikansa nuorisoeeposta, J. D. Salingerin ”Sieppari Ruispellossa”- kirjaa, vaelteli hän Hakaniemen nuorisokahviloissa etsimässä ajan sanastoa ja ilmauksia. Hmm… kirjahan on varmaan edelleen hyvä, mutta kieli ei enää kovinkaan rajua.

Tästä päästiinkin luontevasti moderniin julkaisupolitiikkaan eli siihen kuinka Asikaisen hengentuote ”Syytön” oli ensimmäinen biisi joka julkaistiin puhelimessa soittoäänenä Tähtitorninmäellä vappuna 2000. Eli ihmiset esittivät sitä livenä ”Nylon Beatin” kanssa kenkäpuhelimiensa välityksellä, vai miten se nyt oli? Yhtäkaikki, asia sai julkisuutta jopa Wall Street Journalissa. Sähköinen todellisuus ja sen taloudelliset sovellutukset ovat sähköistäneet myös keskustelua siitä, kuka mitäkin myy ja millä hinnalla ja ottaako hintaa ylipäätään vai antaako ilmaiseksi. Tällä hetkellähän esim. mp3- tiedostot ja niiden levittäminen ovat piratismia. Oikeus Yhdysvalloissa tosin istuu edelleen ja nähtäväksi jää mitä lopulta tapahtuu. Risto itse vertasi Napster- ja muuta hulinaa seuraavasti: ”Onhan se selvä, että jos olutrekka kaatuu tiellä niin aina on jengiä jotka siellä on äyskäröimässä, tai jos ei ole äyskäriä, niin vähintäänkin kontillaan ryystävät…” Vertaus on ihan hyvä siinä mielessä, että panimon mielessä on lähinnä omat lastinsa, ei se miten pienet panimot tuotteensa markkinoille saisivat. Asiahan on tuttu Suomessa, keskusliikkeiden luvatussa maassa.

Asikainen jatkaa: ”Courtney ”cobainin leski” Love oli kommentoinut asiaa jenkkilässä, ja oli ihan oikeassa siinä, että isojen levy-yhtiöiden pelko on tietenkin se, että niiden tarpeellisuus asetetaan vaakalaudalle. Tämähän koskee ensi kädessä esittävää taiteilijaa, joka yleensä suurilla ennakoilla levyn tehtyään on sen jälkeen miljoonamyynnilläkin edelleen velkaa, esimerkkinä joku Toni Braxton, joka 40 miljoonan myynnistä huolimatta asetettiin viime vuonna konkurssiin. Toisaalta jos artisti ei saa nettivälityksestä mitään, niin ei siitä kyllä silloin saa myöskään säveltäjät ja sanoittajatkaan. Nollan jakaminen vaikka millä tavalla tuottaa aina saman tuloksen. Eli jaellaan mitä jaellaankin ja millä tavalla, niin tekijöille kuulu muutakin kuin kunnia.”

Amerikan ihmemaasta on kotoisin myöskin toinen ilmiö. Suomessahan puhutaan yhä sovittajasta, muualla co-writer on käsite jota paljolti käytetään. Hommassahan on tietenkin se ero, että sovittajalle ei tarvitse säveltäjän myöntää osuuksia, jos ei halua, kun taas co-writer on osasäveltäjä tai -sanoittaja. ”Biisien sävellysten kohdalla tulee paljon postia erilaisilta bändeiltä, kapakoista ja muualta, joissa ei pyydetä edes sovituslupaa, vaan pelkästään nimeä teoskorttiin, jotta saataisiin sovitusosuuksia. Hah. Ne menevät yleensä suoraan paperilennokkitehtaalle.”

Biisin kopioiminen bändille soitettavaksi ei ole sovitus. Se että sovittaa kappaleen omaan biisilistaansa on tietenkin eräänlainen sovitus, mutta ei ylitä teoskynnystä eikä näin ollen myöskään Teoston kynnystä. Jos ei osaa soittaa biisiä oikein tai jaksa opetella, täyttää kyllä eräänlaisen luovuuden merkistön, mutta silloin tulevat kyseeseen moraaliset oikeudet, sillä kenellä on oikeus pakoilla rehellistä päivätyötä? Leikki sikseen, oma näkemykseni on että jos on kyse todella luovasta arrista esim. isolle bändille, niin silloin voi myöntää osuudet, koska siinä on silloin selkeästi tapahtunut jotain luovaa ja tietenkin myöskin osuudet silloin kohdistuvat tämän kyseisen sovituksen esityksiin, ja se on oikein.”

Sanoittajat ovat usein jo pelkästään taiteellisesti herkkiä, jos heidän luomistyötään käydään sorkkimaan. ”Itse en pidä tekstejäni niin pyhinä, etteikö niistä voisi jotain sanaa korvata. Siis, jos biisi siitä paremmaksi muuttuu. Jos oikein paljon paremmaksi muuttuu, voidaan keskustella krediiteistä. Toinen juttu on tietenkin se, että jos itsetarkoituksellisesti halutaan päästä co-writeriksi. Maailmalla ja ikävä kyllä Suomessakin on esimerkkejä siitä. Kyseessähän on silloin usein henkilö, jolla on ikään kuin mahdollisuus vaikuttaa siihen, meneekö, tai siis tässä tapauksessa pääseekö biisi jollekin äänitteelle. ” Amerikan mittakaavassa juttu on tietenkin kimurantti sillä muotoa, että on tietenkin matemaattisesti eri lopputulos saada 50% miljoonasta, kuin 100% nollasta. ”Se on totta.” Niinpä, moraali on kuin purukumi, se venyy ja paukkuu.

Vaikka biisejä, joissa Risto on osuuksilla, julkaistiin esimerkiksi viime vuonna äänitteillä toistasataa, kiinnittää hän huomiota myös keikoilta tulleisiin esitysraportointeihin. Se on tietenkin helppoa niiden artistien osalta, jotka tuntee ja joille on varta vasten säveltänyt materiaalia. Harmaa alue on tietenkin ravintolaosasto jonka seuraamiseen ei kenelläkään tekijällä ole edes fyysisiä mahdollisuuksia. Vaikka muuten ravintoloissa viihtyisikin. Sielläkin kuitenkin soitto soi, eikä kyseessä ole suinkaan taloudellisesti pieni alue. Tämän ymmärtää jos tuntee kertotaulua. ”Tässä asiassa täytyy luottaa Teoston ammattitaitoon ja haluun sekä kykyyn myöskin tarkkailla siltä puolelta tulevia tietoja, että ne jollain tavalla heijastaisivat sitä mitä oikeasti soitetaan. Kapakkabändeillä on tietenkin se peruskatalogi joka täytyy olla hallussa, ja sitten varmasti myös jotain omaa sälää seassa, mutta on selvää, että ne myös veivaavat päivän hittejä. Olen kyllä kuullut, että joskus jossain on oma luovuus puhjennut kukkaan, ainakin raportoinnin sisällöissä, mutta nämä kukkaset pitäisi ehdottomasti saada kitkettyä.”

NCB:n osalta ei ole viime vuosilta pelkästään hauskoja kokemuksia, eikä hirveästi lohduta vaikka saa tietää että useilla kollegoilla tilanne on sama. ”Äänitteistä tulee tilityksiä, mutta osa biiseistä mystisesti puuttuu. Siinä ei ole mitään logiikkaa sinänsä, tuntuu vain että joku tilitysohjelma mättää. Esitysraportoinnin puutteet saattaa ymmärtää huolimattomuutena, piittaamattomuutena tai sitten omaan taskuun menevänä manipulointina, mutta NCB:n kohdalla ei tällaisesta pitäisi voida olla kyse. Sinänsä kornia kun kuuli mittavista ja hintavista tietokone-investoinneista ja homma ei kuitenkaan hoidu niin kuin pitäisi.”

Suomen Teoston toiminta on kuitenkin pääsääntöisesti ”erittäin okei”. ”Teosto on hyvä. Maailmalla on monenlaista puulaakia. Ja toimintamallia. Eteläinen esimerkki, vaikkakin maassa toiminta on vielä lyhyen itsenäisyyden takia lapsenkengissä, vaikkakin huijauksella muuten pitkät perinteet, johtuen syystä jos toisesta. ”Eestissä” Armastan ma luuseria”- versio (arvaa alkuperäinen) oli hyvinkin pitkään ykköshitti, joten olisi luullut että jokunen krooni olisi sieltäkin pyörähtänyt. Tulihan sieltä kokonaista 300 markkaa. Ilmeisesti kurssi on ollut huono tai sitten jotain muuta epäonnea tilityksessä, ehkä… mutta esimerkiksi kaukana Etelä-Koreassa on myös versioita liikkeellä ja sieltä käsin asiat toimivat mallikkaasti. Asioiden käsittelyssä auttaa tietysti se, että on oma kustannusyhtiö, asiat pysyvät hanskassa. Ja fyrkka osuu oman käteen.”

Risto on siinä hyvässä tilanteessa että valtaosan tuotannostaan voi myös vääntää omassa pajassa, eli valvovan korvan alla. Vaikka säveltäjä-sanoittaja-aviisissa olemmekin, palaan aikaisemmin vilahtaneeseen säveltäjä-soittaja-symbioosin tarpeellisuuden arvioimiseen, paljastetaan muutama hedelmällinen laulatusvinkki: ”Niin. Laulajatkin ovat vain ihmisiä ja ihminen haluaa aina päästä aina tilaisuuden tullen mahdollisimman helpolla. Olisi tietenkin hieno paahtaa suoraan mahtavan taustan päälle. Paras lopputulos tulee kuitenkin, kun tekee simppelillä kehystyksellä. Kun laulajalla on taustanaan mahdollisimman vähän kamaa, ei hän ala luottamaan, tai ei voi luottaa muuhun kuin omaan ääneensä, edes alitajuisesti ja tietenkin silloin myös biisiin, siihen mikä on sanat, rytmi, melodia ja harmonia. Eli olennainen. Taustalle riittää silloin ihan hyvin vaikka haitsu, piano ja basso. Se moodi mikä silloin saadaan taltioitua, parhaimmillaan, kestää kyllä vaikka minkälaisen kuorrutuksen. Ja pitääkin kestää. Ja kuorrutustakin on syytä säästellä, sitähän usein on kutsuttu sovitukseksi. Tiettyjä arreja kuunnellessaan tulee välillä mieleen erään pelimannin tokaisu, kun kokeilemassaan hanurissa oli mielestään liian muhkeat äänikerrat: ”Teema hukkuu saundiin.” ”Näin on”.

Tosin on monenlaisia laulatettavia, myös toisia joihin edes säveltäjän auktoriteetti ei jostain syystä tehoa. Risto oli ohjaillut tarkkaamon puolelta Kari Tapiota. Mieshän ei alalla varsinaisesti teini-osastoa edusta, vaikka ikinuori mieleltään onkin. Kappaletta käytiin läpi. ”Varo sitä yhtä kohtaa…”, loihe tarkka säveltäjä lausumaan, hyvää tarkoittaen tietenkin. ”Älä sinä poika varottele”, murahti Laulaja, lasin takaa.

Säveltäjän työ on yksinäistä, mutta niiden työstäminen valmiiksi ja siitä eteenpäin hyvinkin sosiaalista puuhaa. Tästä Asikainen pitää, vaikka sanoo viime vuodet hittivirrassa kylpeneenä tähyilevänsä myös toisenlaisia maisemia, vaihteeksi. ”Suomalaisilla on liikaa asenne: Työ, fyrkkaa, ja sitten hauskaa. Itse ajattelen: Työ, hauskaa, ja sitten fyrkkaa. Saatan tietenkin olla etuoikeutettu.”

 

 

Pieni suuri nainen

Julkaistu

Kaija Kokkola, pitkän linjan muusikko-lauluntekijä, on tehnyt suoranaista historiaa 1990-luvun suomalaisessa musiikkielämässä: yhdessä Markku Impiön kanssa työstetyt albumit ”Tuulten viemää” (1993), ”Tuulikello” (1995), ”Unihiekkamyrsky” (1997) sekä ”Tinakenkätyttö” (1999) ovat kaikki olleet suorastaan ällistyttävän menestyksekkäitä, mittaapa niitä sitten miltä kantilta hyvänsä. Kaija ja Markku niputtivat äskettäin parhaimmat laulunsa kokoomaksi ”Tuuleen piirretyt vuodet” (2000), joka niin ikään on viihtynyt jo mittavan tovin myyntilistojen kärjessä. Miten tämä ­ kaupallinen onnistuminen kerta toisensa jälkeen – on mahdollista?

Sukelletaanpa hetkiseksi Kaijan persoonaan ­ jospa jotakin menestysreseptejä löytyisi itse kullekin säädylle…

Minkälaisten töiden parissa puuhaat tällä hetkellä?

Teen parhaillaan ”Tuuleen piirretyt vuodet”-kokoomalevyn tiimoilta kiertuetta, vielä on neljä keikkaa jäljellä. Odottelen tässä kuitenkin jo seuraavaa projektia: solmin noin vuosi sitten Universal Sweden ­yhtiön kanssa sopimuksen, joka käsittää musiikkimme vientiä ja markkinointia ulkomaille. Ryhdymme Markun kanssa piakkoin siis uusien biisien tekoon, ja seuraava levy on tarkoitus tehdä Ruotsissa. Tulevat ulkomaiset yhteistyökumppanini ovat nimekkäitä ja taitavia. Odotan siis tulevaisuudelta paljon – mutta toisaalta, myös he odottavat minulta paljon, joten paineitakin on. Olen kuitenkin aikamoinen realisti, kaikkeahan voi tapahtua, ja siksi yritän itse aina keskittyä vain ja ainoastaan itse musiikkiin. Luulen, että juuri siksi olen säilynyt tervejärkisenä kaiken kohdalleni osuneen hulinankin keskellä.

Mikä on työtapasi? Oletko intuitiivinen, vai ns. kahdeksasta neljään puurtaja?

Toivoisin olevani enemmän sellainen kahdeksasta neljään puurtaja ­ kuten kuulemma esimerkiksi J.S.Bach, jonka sävellykset ovat upeita… esimerkiksi Bachin ”Air” on hieno, oikea helmi, ja muutenkin mulle tärkeä biisi. Toivon, että vanhemmiten pystyn säännöllisempään työrytmiin. Nykyään on kuitenkin niin, että teemme Markun kanssa hyvin intensiivisiä, hektisiä työrupeamia ja sitten pidämme reilun tauon. Useimmiten työnjako on sellainen, että Markku ensin säveltää suurimmaksi osaksi biisit, ja minä astun remmiin sanoitus- ja sovitusvaiheessa. On kuitenkin sanottava, että varmasti niin minä kuin Markkukin molemmat pärjäisimme musiikin saralla ilmankin toisiamme, mutta nyt muodostamme hyvän, toisiamme täydentävän työparin. Tuosta biisinteosta vielä, että siinä pätee ajatus ”moottoria pitää käyttää”: kun biisinteon aikaan saa jonkin alitajunnan virran auki, on siihen virtaan mentävä. Paneudun aina todella täysillä musiikin tekemiseen…. Itse asiassa, jos ihan rehellisiä ollaan, teen jonkinlaista ajatus-askartelua lähes koko ajan, mietin mitä erilaisimpia ajatuskuvioita, sanoja, riimejä, tai vaikkapa sitä, mitkä asiat ovat kaikille ihmisille yhteisiä. Aivoni taitavat olla jonkinmoisessa käymistilassa koko ajan….

Mikä on parasta ja pahinta siinä, että tekee musiikkia elämänkumppanin kanssa? Eihän se voi pelkkää ruusuilla tanssia olla..?

No ­ aloitetaan tällä kertaa niistä huonoista puolista! Jos menee pieleen, eli joku biisi ei onnistukaan niin kuin oli tarkoitus, on kritiikistä poissa kaikki vieraskoreus. Arvostelu ja syyttely puolin ja toisin saattaa olla todella haavoittavaa, jopa raadollista, kun siinä sitten etsitään syyllistä ­ että lauloinko minä pieleen vai Markun sävellyskö se siinä tökkii… Eli, nämä musiikkiin liittyvät kriisit voivat olla hyvin, hyvin kuluttavia: me olemme molemmat erittäin voimakastahtoisia ihmisiä… Toisaalta, hyvä, ainutlaatuinen kokemus on se, että pääsee toisen ihmisen kanssa käymään ihan omassa satumaassa, paratiisissa, taikapiirissä, ja jakaa siellä erittäin syviä, rehellisiä tunteita, kokea todellista sielujen yhteyttä. Minä kunnioitan Markkua tosi paljon: hän on syvällinen, ihana ihminen ­ ja paras mahdollinen hovisäveltäjä minulle!

Mikä on paras biisinne ­ omasta mielestäsi?

Biisi ”Vedet virtailee” on yksi suosikeistani, samoin uusi, kokoelmaltakin löytyvä ”Jos sua ei ois ollut” tuntuu tällä hetkellä tosi hyvältä. Biisit ovat kuin tunnetiloja ­ välillä joku biisi saattaa tuntua läheisemmältä kuin jokin toinen, elämäntilanteesta riippuen.

Perustit tyttöbändin 14-vuotiaana, se kertoo jotakin sinusta. Millainen olit nuorempana, ja kuinka musiikki tuli elämääsi?

Olin kapinallinen. Tiedän, että jäin monille mieleen jo nuorempana. Tuo nuoruuden bändi syntyi siksi, että kertakaikkiaan halusin perustaa bändin. Siihen aikaan oli muuten vaikea löytää naismuusikoita, varsinkin naisrumpalia etsittiin pitkään. Me ei osattu tietenkään sovittaa bändimusaa, vaikka olinkin soittanut pitkään klassista pianoa ja kitaraa. Silu Seppälä ryhtyi kuitenkin meidän bändin ohjaajaksi, hän neuvoi meille bändisoiton perusasioita. Täytyy myöntää, että olin nuorempana kai aika hurja ­ ja en ole siitä pelkästään ylpeä. Mutta tuohon hurjuuteen liittyi myös äärimmäinen herkkyys. Muutenkin musiikki tuli sellaiseen elämänvaiheeseen, että se jotenkin pelasti minut: se oli kanava sisäisten asioiden ja ongelmien purkamiseen ja väylä kommunikointiin. Luulen, että ilman musiikkia minua ei olisi olemassa…

Tuon tyttöbändin jälkeen olit solistina Steel City ­bändissä, joka sittemmin jatkoi Kaija Koo Band -nimisenä. Julkaisit ensimmäisen soololevysi ”Kun savukkeet on loppuneet” v. 1986. Sitten seurasi 6 vuoden hiljaisuus, miksi?

Kesken tuon ensimmäisen soololevyn levytyksen isäni kuoli lento-onnettomuudessa, putosi alas pienkoneella. Minulla oli onnettomuutta seuraavana päivänä vielä joitakin levyn lauluosuuksia tekemättä. Lauloin ne ihan sokissa: loppulevynteko meni tavallaan ihan ohi. En myöskään jaksanut tehdä levynjulkaisuun liittyvää tarpeellista pr-työtä, enkä pystynyt lähtemään keikoille… Olen noista kokemuksista selvittyäni ajatellut, että tuo aika valmisti tulevaan: en olisi vielä tuolloin 1986 ollut valmis kohtaamaan kaikkea sitä, mitä nämä menestysvuodet ovat tuoneet mukanaan. Olen kirjoittanut näistä kokemuksista, sekä muistakin vuosien varrella tapahtuneista sattumuksista, novellinomaisen kertomuksen, joka löytyy kokoomalevyn välistä. Nyt vasta aika oli kypsä kertoa muutamista kipeistäkin asioista. Halusin kertoa niistä kuitenkin ensin omin sanoin, enkä retostella niistä sen enempää julkisuudessa.

Nuo ovat olleet varmasti rankkoja aikoja urallasi. Mitkä sitten ovat olleet niitä parhaimpia hetkiä?

Musiikkiin liittyy monta intuitiivista, flashin-omaista lyhyttä onnen hetkeä: muistan selvästi, kuinka musiikki meni minusta ikään kuin lävitse 7-vuotiaana ­ tiesin, että olin löytänyt sen välineen, jonka avulla voin kertoa tunteistani. Toisaalta, arvostan erittäin paljon ammattilaisilta saamiani tunnustuksia, kuten v. 1993 Markun kanssa saamaamme 4:ää Emma-palkintoa ja v. 1998 saamaani Vuoden paras naissolisti-Emmaa. Lisäksi, monet onnet hetket liittyvät läheisesti yleisön kohtaamiseen: olen ehdottomasti live-esiintyjä. Nautin suuresti, kun näen esiintyessäni ihmiset, jotka katsovat silmiin ja aistivat saman maailman. On myös suuri kunnia, että tiedän musiikkimme olleen läsnä monien ihmisten suurissa elämän käännekohdissa, kuten häissä, hautajaisissa ja jopa synnytyksissä…

Jos voisit, mitä muuttaisit musiikkimaailmassa?

Minua pelottaa tämä powersoittokeskittyminen: näen siinä selvän vaaran. Radiosoitosta päättää liian pieni porukka: yleisö ei välttämättä koskaan kuule sitä laulua, jonka se haluaisi kuulla, jos se oikeasti saisi valita. Olen ollut sen verran kauan alalla, että on myönnettävä, että tyhmempänä olisi helpompi tehdä tätä työtä. Onnistumiseenhan vaaditaan kahta tavallaan toisensa poissulkevaa ominaisuutta: jos haluat olla hyvä taiteilija, pitäisi olla herkkä; toisaalta, jos haluat olla menestyvä taiteilija, pitäisi olla raudankovat hermot. Se on vaativa yhtälö.

Onko mielestäsi musiikkibisnes muuttunut urasi aikana, ja mihin suuntaan?

Tällä vuosikymmenellä musiikkibisnes on raaistunut: kilpailuhenkisyys ja rahanahneus heijastuvat tekemisessä entistä enemmän. Voin aika huonosti sellaisissa tilaisuuksissa, missä nuo ilmiöt ovat läpinäkyvästi läsnä. Siksipä en hirveän mielelläni käy sellaisissa tilaisuuksissa. Musiikki itsessäänhän antaa parantavaa, positiivista voimaa; siksi taiteilijan ei välttämättä ole hyvä olla liiemmälti tekemisissä kaikkein raadollisimman bisneshenkisyyden kanssa. Toisaalta, monet taiteilijat ovat nykyään valveutuneempia kuin ennen, ja alalla on enemmän taiteilijoiden puolia pitäviä ammattilaisia, jotka osaavat neuvoa mm. erilaisten sopimusten teossa, mikä on todella hyvä asia. Entistä ammattitaitoisempi ja musiikkibisneksestäkin tietoisempi sukupolvi on tulossa!

Miten suhtaudut haastatteluihin (jos tätä ei lasketa…)?

On sanottava, että ihmettelen, miksi edelleen nais- ja miestaiteilijoista tehtävät haastattelut ovat niin erilaisia: miehet voivat puhua taiteestaan, kun taas naiset joutuvat kertomaan mm. miehistään, poikaystävistään ja lapsistaan. Naistaiteilijallakin pitäisi olla oikeus pysytellä lähinnä taidettaan koskevissa informatiivisissa teemoissa, kun jutuntekoon ryhdytään. Itse pyrin antamaan haastatteluja vain ja ainoastaan, kun olen julkaissut uutta musiikkia: julkisuus on minulle työväline, ei mikään itseisarvo.

Mitä ohjeita antaisit nuorelle naispuoliselle musiikintekijälle, joka haaveilee sellaisesta urasta kuin Kaija Koolla ?

Imago- ja musiikkityyliasioissa ei minua ole kukaan neuvonut: vuonna 1992 lähdin hakemaan yhteistyökumppaneita valmis masternauha kädessä ja omatekemä vihreä samettimekko yllä. Hyvä itsetunto ja usko omaan tekemiseen ovat siis tärkeitä: käännytettiinhän minutkin kadulle kolmesta levy-yhtiöstä, ennen kuin löysin omat yhteiskumppanini. Lisäksi, olisi hyvä olla äärimmäisen rehellinen itseään kohtaan; kysyä itseltään, mitä minä oikeasti osaan ja mitä en osaa ­ ja osata sitten kuunnella ammattilaisten mielipiteitä tarpeen tullen. Lisäksi, en koskaan aliarvioisi yleisöä: se aistii kyllä, jos joku ei ole aito. Pitää olla myös nöyrä: hyvää artistia ilman hyviä biisejä ei ole olemassakaan ­ se on aina pidettävä mielessä!

…toteaa Kaija ja hihkaisee vielä luuriin, että ”hei ai niin mä unohdin sanoa, että tykkään Bomfunk MC:stä ja Darudesta! Kuuntelen kaikenlaista uutta musiikkia koko ajan…” Ja kertoo vielä olevansa onnellinen poikien puolesta, kun ovat saaneet menestystä maailmalla. Mietin kirjoittaessani ­ lienekö tuo jokin ennusmerkki? Kuka tietää, minne asti Kaijan siivet kantavat. Ehkäpä ne on tehty teräksestä, kestämään maailmankin myrskytuulia. Jos näin on, ei muuta kuin onnea matkaan ­ ja havuja, perkele! Kikka Laitinen

TÄÄLLÄ FORSSAN TAIVAAN ALLA

Julkaistu

Turkka Mali (s. 1956) on rustaillut laulutekstejä pikku pojasta lähtien, aloitellen jo pari vuotta sen jälkeen kun oppi nelivuotiaana lukemaan. Jatko-opintoihin kuului mm. kasvatustieteiden opiskelu Tampereen yliopistossa. Veljensä Mikan (s. 1958) kanssa Turkka on julkaissut jo 14 LP-levyä. Veljekset myös keikkailevat jatkuvasti, ainakin silloin tällöin. Pikkuveli on opiskellut laulua ja esiintynyt oopperarooleissakin, sekä tehnyt kansannäytelmiä ja kirjoittanut musiikin oppikirjoja ala-asteelle.

Isonveljen esikuvia ovat olleet mm. Uuno Kailas, Kaarlo Sarkia, Reino Helismaa ja Juha Vainio. Vuodesta 1989 Turkka on toiminut päätoimisena laulujen sanoittajana; tunnetuimpia ja suosituimpia Turkan tekstejä ovat mm. Täällä pohjantähden alla, Enkelin silmin, La dolce vita, Kirje, Kerran, sekä Jaksaa vanhakin tanssia.

TENAVATÄHDET FORSSASTA

Olette Mikan kanssa jatkuvasti tehneet musiikkia yhdessä. Millainen ohjelmisto teillä on?

Ne on ihan omia biisejä, kuplettiosastoa.

Olen muuten kerran miksannut teitä Loimaalla, Krekilän myllyllä Polkkarallin aikaan.

Siitä on aikaa varmaan 15 vuotta!

Ensi kesänä 15 vuotta. Vehkeet oli pienet mutta keikka hyvä. Milloin aloititte veljesduona?

Me ollaan tenavatähtiä Forssasta, jo 7-vuotiaina laulettiin täällä, ja pikku hiljaa ruvettiin tekemään omia lauluja 70-luvun alussa. 1978 tuli eka levy, Runkomäen iltamat.

Joka oli hitti heti.

Joo, siitä tuli kultalevyt ja kaikki. Sit se oli menoo. Mika jäi peruskoulun opettajaksi ja mä jäin viihdebisnekseen päätoimiseksi lauluntekijäksi. Mutta vieläkin ne vanhat Forssan laulut tuolla keikoilla herättää kiinnostusta.

Ja aika nuoria kavereita olitte?

Mika oli 20, itte olin 22. Nuoret pojat lauloi lapikkaat jalassa suomalaista kantrimusiikkia.

Olette olleet aina duo, eli ei mitään bänditouhua?

Duona vaan, ollaan jätetty toi tanssipuoli muille. Yritysmaailmassa ja muissa ollaan mukana, harjannostajaisissa ja vastaavissa. Pikkujouluaika on vilkasta.

Tehtiinkö eka lp nopeasti, sehän tuli samana vuonna -78?

Joo, Vanha Isäntä oli meidän taustabändi silloin. Ei nyt ehkä kauheen nopeesti tehty, ihan huolella kuitenkin. Puolet niistä lauluista oli amerikkalaisia kantribiisejä, joihin mä olin tehnyt suomalaiset tekstit. Loput oli sit omia lauluja. Sen jälkeen ollaankin oltu melko omavarasia.

Sävellyspuoli on enimmäkseen Mikan varassa, vaiko kokonaan?

No ei ihan kokonaan, mutta melkein kaikki on Mikan sävellyksiä. En paljoa sävellä, ihan muutamia silloin tällöin.

Toinen levy tuli jo -79?

Tyykikylään takaisin, jonka jälkeen ruvettiin vähän heivaamaan siitä Forssan murteesta. Lauluja lemmestä tuli seuraavaksi, ja sitten Keinosiementäjän pojat. Mää ja hiljanen Viljanen on semmonen kulttilevy oikeen, ihan kuplettimusiikkia. Sit siirryttiin Vladimir Vysotskin musiikkiin, jota tehtiin neljä levyä. Sit ollaan tehty omaa musiikkia parin vuoden välein. Koijärvellä on Lindqvistin Lassen studio, siellä ollaan kaikki tehty.

Viimeisin on Uudet äänet, mun ensimmäinen soololevy. Mikalla on omat kiireensä, eikä me kuitenkaan olla mitään Matti ja Teppoja. Eikä siamilaisia kaksosia. Mä oon levy-yhtiöitten kanssa naimisissa noitten tekstien puitteissa. Vietän paljon aikaa Helsingissä, ja ympäri Suomea.

Oletko naimisissa useankin yhtiön kanssa?

Olen joo, omat levyt tehdään omalla merkillä, mutta Warnerin ja BMG:n ja EMI:n kanssa tehdään iskelmäpuolta.

PROTESTILAULUJEN AIKA ON OHI

Onko veljesduon musiikkityyli muuttunut matkan varrella?

Mehän alotettiin kantrilla, joka oli duurivoittoista musiikkia. Sitten siirryttiin Vysotski-musiikkiin, joka on mollimusiikkia. Kyllä me aika mollijätkiä ollaan kuitenkin; kun uusia biisejä tulee, niin kyllä ne melkein aina kulkee mollissa. Sit kun teen iskelmiä muille ­ ja nekin melkein aina kulkee mollissa ­ niin kyllä 80 % on semmosta murheen laaksossa kulkemista. Mutta aina niihin pitää jotain positiivista keksiä. Suomessahan ei tällä hetkellä tämmönen kuplettimusiikki, duurivoittoinen iloinen rallimusiikki hirveesti kiinnosta radiota eikä mediaa.

Entäs huumorin kanssa taiteilu, eli sisällyttäisit mustempaa huumoria duurimpaan biisiin?

Ei se oikein toimi, ei sitä saa missään julki muuten kuin keikoilla. Tai sit pitäis olla TV mukana niin kuin jollain Ruonansuulla tai Kummelilla. Ihan pelkästään huumorilevy tänä päivänä on aika vaikee saada ulos. Ennen vanhaan oli Irwin tai Alatalo, jotka teki oikein kunnon huumorimusiikkia, niitä biisejä kuulee vielä tänä päivänä. Puhumattakaan Speden ja Simo Salmisen tai legendaaristen Pakarisen tai Helismaan musiikista. Ne kestää aikaa.

Onko suosikkeja omissa levyissä, sellasia biisejä jotka on jääneet päälle?

On siellä. Kahden Amandan kievari ja Anomus hautapaikasta meren rannalla, Valhe ja totuus, joka on Vysotskia ja kestää kuusi minuuttia. Sitten on Kattakaa myös Paavolle. Niissä on selkeä tarina joka alkaa ja loppuu, kuin Suomi-elokuvia pienoiskoossa. Silloin kun pystyy samassa biisissä itkettään ja naurattaan ihmisiä, silloin se on jo aika kova biisi. (Nauraa.)

Nytkin ensi sunnuntaina Taivalsalossa pidetään Vysotski-konsertti, puolitoista tuntia Vysotskia, niin kyllä siellä vois kuulla neulan tippuvan. Voi vain kuvitella että jos Vysotski eläis vielä ja se tekis jostain Kurskista laulun niin kuin se teki isoista asioista Neuvostoliitossa… Jos tänä päivänä joku tekis vaikka tosta hiihto-onnettomuudesta tai luonnonkatastrofeista, se tekis ittensä naurunalaiseksi. Nyt ei oo sellasta buumia menossa, että olis suotavaa laulaa tärkeistä asioista. Ultra Bra saattaa sivulauseessa sanoa, että ”ei vieläkään tuulivoimaa”… Sekin on verhottu rakkauslauluun.

Ja saattaa saada jopa koomisen sävyn.

Jos menis tekemään jotain sellasta kuin Pave Maijanen aikanaan, ”Pidä huolta eläkeläisistä ja vanhuksista”, ne radioissa varmaan ajattelis että mikähän ton on tullu. Alatalon Mikko tekee kantrilevyä nyt ja mä kritisoin sitä kun se laulaa että ”maaseutu autioituu”; sehän tekee kakkosketjussa sitä samaa mitä poliitikot jauhaa ja lehdissä lukee. Irwin teki loistavan ”Haistakaa paska, valtiovalta” ­ mut nyt ei enää niin voi tehdä. Se on tehty se protesti. Eikä oo semmosta artistia joka pystyis tekemään sen kunnolla. Se on sääli, koska sellasia olis kiva tehdä.

OHJELMAPÄÄLLIKÖSTÄ FREELANCERIKSI

Asuitko Helsingissä silloin Finnlevy-aikoina?

En, mä olen aina ollut forssalainen ja tulen olemaankin. Käyn Helsingissä päivittäin ja tykkään olla siellä, mut kun on neljä lasta, hevonen, koira ja vaimo…

Kantrimeininkiä!

Joo, ja Helsingissä joutuu kaiken maailman pippaloissa istumaan ja on kaiken maailman järjestötyötä. Silloin kun olin Elviksessä mukana, palavereissa… Niillä oli aikaa istua, mut mulla ei koskaan ollut, oli kova kiire päästä kotio!

Olit Fazer-Finnlevyn ohjelmistopäällikkönä 1990-1995. Mimmoinen homma se oli?

Mun homma oli kerätä artistien levyille biisejä, eli kun joku Koriseva, Voutilainen tai Isto Hiltunen teki levyn, mä rupesin raapimaan biisejä jostain. Soitin säveltäjille ja ilmoitin että nyt on tämmönen levy tulossa.

Ja itse sanoitit ne tilatut?

No en mä nyt kaikkia, mut käytännössä suurimman osan kyllä. Se oli aika pitkälti musiikkikustantamon toimintaa ­ eli haettiin hyviä uusia lauluja. Se oli tosi mielenkiintoinen duuni. Tykkäsin joka hetkestä. Mut sit kun halusin kuitenkin asua täällä Forssassa… Ei jaksa ajaa tätä väliä joka päivä. Ja kun se on niin puhtaasti etätyötä, niin pystyn tekemään sen missä vain. Ei sun tartte Helsingissä jossain kopissa istua. -95 jäin freelanceriksi. Mähän teen sitä samaa työtä vieläkin, eli kerään ja tarjoan biisejä, mutta nyt mä teen sen freelancerina.

Eli sä joudut kuuntelemaan tosi paljon musaa?

Tosi paljon. Nyt kun olin Espanjassa viikon, ostin sieltä 20 CD:tä ja kuuntelen kaikki Espanjan-hitit ja plokkaan parhaat biisit, joihin on mahdollisuus saada lupa. Suomessa mulla on pari kolme vakisäveltäjää, Jori Sivonen, Kari Litmanen ja Veikko Samuli, joita työllistää sitä mukaa kun tilauksia tulee.

Onko sulla työhuone jossain, vai teetkö kotona?

Mä asun vanhassa kartanossa, missä mulla on isot tilat ja kunnon demostudio. Käytännössä mun työ on sellasta että koko ajan soi. Perhe on välillä aika kovilla.

Perhe on lähellä, mutta työ on yksinäistä?

On, ei siinä keneenkään voi turvata. Mäkin teen kaks-kolmesataa laulua vuodessa, ei sitä inspiraatiota voi hakea, kyllä sitä pitää istua alas ja ruveta tekemään. Se on ihan mun työtäni. Moni luulee et se on hauskanpitoa, mut täyttä työtä se on. Oli sitten Sillanpää tai Koriseva tai muu, niin aina pitää olla tosi skarppina.

Varmaan joku biisi syntyy kymmenessä minuutissa ja toinen kymmenessä tunnissa?

Totta kai, ja kyllä mä pystyn tekemään vaikka viiteen minuuttiin. Sit kun soittaa joku tosi iso stara, niin kyllä vähän täytyy miettiä, ei kehtaakaan lähettää niin äkkiä.

Tuleeko koskaan kirjoittajan blokkia?

Ei oo tullu. (Nauraa.) Se on varmaan yleisin kysymys, tästä valkoisen paperin kammosta. Mulle ei oo tullut vielä! Totta kai viiden minuutin blokki tulee, mut että menis viikko ettei tulis tehtyä mitään, niin ei mulla. Teen joka päivä ja sehän se on tän homman idea, ja minkä tahansa, että jollet sä tee sitä, et sä opikaan. Jos sä teet yhden biisin vuodessa… On semmosia jotka on onnensa kukkuloilla: ”mä tein sen hitin”, ja sit ne ei enää koskaan tee toista hittiä. On ollut vaan sellainen ryöpsäys, eikä tule rutiinia.

TILAUSTYÖKIN ON HAASTE

Rutiini on tärkeä. Kun on homma, joka vaatii luovaa mielikuvitusta, niin se ruokkii sitä kuin moottori se rutiini?

Joo, ahkeruus… Mä olen pitänyt paljon kursseja sanoittamisesta. Eli pitäis jaksaa istua. Sama kun Kalle Päätalo kirjoitti romaanin, niin pakko sen oli istua, ei sitä tunnissa tehty. Just sen takia meitä iskelmäntekijöitä on niin vähän Suomessa. Me jotka jaksetaan vääntää ja kääntää ja tehdä se loppuun asti, meitä on tosi vähän.

Onko sulla teksteihin jokin formaatti kun teet iskelmiä?

Ei, koska koskaan ei voi tietää mitä säveltäjä lähettää mulle. Kun mä kuulen melodian, se vie mua johonkin suuntaan, ja sit jos mulla on semmonen päivä kun vituttaa, niin saattaa olla että se melodia on mollivoittoinen ja saattaa tulla vitutusbiisi. Ja on parempia päiviä.

Vaikka tekee tilaustöitä, niin siinä on se sama mielialalataus kuin muussakin luovassa työssä?

On, ilman muuta. Välillä huvittuneena lukee, että me iskelmäntekijät, mä ja Veksi Salmi ja Junnu, että me ollaan tämmöistä hömppärunoutta. Ei se sitä ole, se on ihan kuten Junnun parhaat tekstit, ne on ihan yhtä arvokkaita kuin Eino Leinon ­ ellei arvokkaampia, koska ne on niin paljon isomman yleisön käytössä.

Ja tietysti lähempänä tätä aikaa. Täynnä teräviä huomioita elosta ja olosta.

Niin on, ja eihän niitä joka biisiin voi tehdä. Sit täytyy tehdäkin sitä hömppää, koska tavallaan tää on teollisuutta kuitenkin. Mut en mä koskaan päästä käsistä semmosta tekstiä, että täytyy valmiiks hävetä… Tai ainakin täytyy täyttää tietyt kriteerit, että pääsee levylle, ja että artisti tai tuottaja on tykännyt.

Mullekin tullaan sanomaan, että ”kyllä määkin iskelmätekstin teen viiteen minuuttiin”. No, mä sanon että tee sitte! Ei vaan tee. Se on niin helppo sanoa. Lopputuloksen pitää kelvata. Jos mä teen Arja Korisevalle tekstin, ei sinne voi mitä hyvänsä pistää. Onhan se järkevä ihminen se Arjakin ja sen tuottaja on järkevä, sen poikaystävä kuulee sen, äänittäjät, soittajat, kaikki. Jos mä pistäsin että ”luotan huomiseen sun kanssas, rakkahimpain, kun onnen sun kanssasi sain”, niin kyllä sieltä tulee bumerangi takasin.

Joka tekstissä on siis oma haasteensa?

Ja se on vuorovaikutusta myös: sieltä tulee faksi takasin tai puhelu, että ”korjaa toi”. Tai tee ihan uus. Sitten tehdään.

Ihmisten keskuudessa kun liikkuu, kun ne on oppineet tuntemaan mut ja tunnistaa kapakoissa ja toreilla ja turuilla, niin aina tulee tää kysymys, että ”mistä sää keksit” ja kuinka sää pystyt”. Se muuttuu mystiseksi se ammatti. Mullahan lukee puhelinluettelossa ammattina sanoittaja. Käytännössä se on sama kuin mainosmies. AD jossain toimistossa keksii sloganeita ja teollisuus ­ tässä tapauksessa levyteollisuus ­ saa sen hitin ja pärjää. Mainosmiehen työnä mä pidän tätä, mutta on siinä kumminkin ripaus enemmän luovuutta mukana.

Mietitkö laulajaa etukäteen, ja tiedätkö usein laulajan etukäteen?

Aika pitkälle nykyään tiedän, 80 % tiedän. Silloin se vaikuttaa. Jos tulee tilaus Meiju Suvakselle, niin kyllä mä erilaisen tekstin teen kuin Antti Huovilalle tai Janne Tulkille. (Nauraa.) Itse asiassa oon tehny jo kaikille suomalaisille artisteille, eli alkaa olla jo näkemyskin siitä mikä menee läpi.

Sähän keksit ­ tai löysit ­ laulajia, ainakin Kaija Lustilan vuonna ­92?

Joo, ja Voutilaisen Lauran, ja Isto Hiltusen biisien kautta. Täähän on myös sitä että pitää olla korvat pitkänä että kuulee hyvän laulajan. Olen Tapsan tahtien taiteellinen johtaja myöskin, sitä kautta olen paljon tekemisissä artistien kanssa ­ ja hyviä kavereita ollaan myös. Ne on aika mustasukkasia välillä, jos hyvä biisi on menny jollekin muulle: ”mikset sä sitä mulle antanu?” (Nauraa.)

Tuottaja, levy-yhtiö, sovittaja, säveltäjä, artisti, artistin taustavoimat, managerit ja poikaystävät… Kaikkia pitäis miellyttää, se on hankalaa. Mut se on sama kysynnän ja tarjonnan laki kuin jossain tiilitehtaalla: jos sä teet huonon tiilen, ei ne enää tilaa sulta tiiliä. Tässä pelaa niin paljon tunteet mukana tässä luovassa prosessissa, joka ei ole niin konkreettista kuin tiili, tässä on sellasta mutua (”musta tuntuu”) ja mielipiteet on isossa asemassa. Aika pitkälle levy-yhtiöt mittaa sen sillä levymyynnillä, mistä kansa tykkää.

Miten sä neuvoisit vähemmän menestynyttä biisintekijää? Että lähettää vaan sokkona kaikkiin levy-yhtiöihin biisejään?

Rasittavaa on se, kun kaikki lähettää aina mulle tekstejään ja pitää mua arvostelupalveluna, ja että mä tekisin asian eteen jotain. Mua ei kiinnosta pätkääkään. Mähän teen sitä työkseni. Minkä takia mä myisin jonkun toisen tekemää tekstiä eteenpäin?

Jos neuvoa antaa, niin: ainoa keino on tehdä hyvää. Kun olin Fasulla, mulle tuli ainakin pari tuhatta vuodessa, ja vieläkin tulee muutama sata vuodessa; joka päivä on postissa monta kirjettä ja kasettia. Niistä ihmisistä tulee pakostakin kyynisiä. Ne on tehneet sata tekstiä eikä yhtäkään ole pistetty levylle. Sitte ne soittaa ja kysyy ”miksei mun teksti mee?” Mä olen kiltti ihminen enkä viitsi sanoa että täähän on ihan kauhee. Pitäis sanoo että mee nyt muihin hommiin. Suurin osa niistä luulee että se on helppoa rahaa: kun on tehnyt kronikan syntymäpäiville, niin voi tehdä Korisevallekin hitin. Ja kun kukaan ei vastaa kirjeeseen, kukaan ei tykkää… niin siitä tulee kyynikko: ”mää olen parempi ku sää”.

Ja sit alkaa nää jutut että ”teillä on se mafia siellä”, tätä höpöhöpöä. Semmosta mafiaa ei oo! Mä olen ihan varma, että tuolla pöytälaatikoissa ei oo yhtään hyvää, mikä jäisi sinne. Sitten kun se hyvä biisi on, ei se jää julkaisematta. Ei niin tyhmää levytuottajaa tai artistia olekaan, joka ei sitä ottais. Täytyis vaan jaksaa painaa.

SALALIITTOTEORIOITA JA SYYSSÄVELIÄ

Suomessahan on kateus tässäkin bisneksessä aika iso voima. Semmonen kyräily, josta hyvä esimerkki on Syksyn Sävel tai Euroviisut: lehdet on täynnä kun ”mun biisi ei päässy Syksyn Säveleen” ja ”Euroviisut on etukäteen sovittu”. Jotka ei perustu oikein mihinkään. Onhan niissä ehkä joku totuuden siemen, mut jos kaiken energian uhraa siihen että miettii tommosia asioita, niin jää tekemättä tärkein, se biisi.

Mullekin tulee artisteja sanomaan että ”kylä mää laulan paljo paremmin ku tää tangokuningas, mut kun se on Auraviihteessä tai MTV:ssä”… Se on jatkuvaa juputusta siitä, että Syksyn Sävel sovitaan etukäteen ja kuka ne biisit saa.

Demokratia ei kerta kaikkiaan sovi musiikkiin. Toivo Kärki, jota ihailen yli kaiken, sanoi norsunluutornistaan mikä on hyvä ja mikä huono biisi ­ ja sit se yleensä teki sen hyvän biisin itte. (Nauraa.) Mut mitä sitten? Kaikki meni hyvin, sen levyt myi hyvin ­ ja suomalainen iskelmämusiikki ilman Toivo Kärkeä ei olis mitään.

Mä kaipaan suomalaiseen levyelämään guruja. Nykyäänhän istuu markkinointiäijät, kaiken maailman meikkaajat ja managerit ja kuuntelee, ja jokainen sanoo mikä on hänen mielestään sinkkubiisi. Sit ne nostaa kättä ­ 6 tai 7 ihmistä ­ torstaipalaverissa. Sen pitäis olla just päinvastoin: yks ihminen sanoo mikä on hyvä biisi. Tänä päivänä on tämmöstä neuvostoliittolaista konsensusta: pitää aina soittaa jollekin, että onks tää hyvä biisi. Jos on levybisneksessä mukana, kyllähän sun pitäis tietää! Ei sun tartte kellekään soittaa. Eikä kysyä keltään, edes artistilta. Ei Toivo Kärki kysynyt, että onko Luona vanhan veräjän hyvä biisi.

Eli puuttuu voimaa ja voimahahmoja. Onko mielestäsi muuta pielessä levybisneksessä?

No ei, toimii ihan hyvin. Aika pitkälti on tosin mennyt siihen että kaikki haluaa miellyttää radioita. Se on iso ongelma, koska pienen maalaistalon emäntä Kajaanissa ei niin hirveesti Kissiä kuuntele. Sillekin pitäis löytää se kanava mitä kautta tulee se musiikki mitä hän haluaa kuunnella. Radio Suomi tietysti vielä on.

Siellä sunkin biisit lähinnä varmaan soi?

Käytännössä kyllä. Tärkeä pointti on tietysti myös ne paikallisradiot, jotka soittaa kotimaista musaa. Soittolistat, mitä Mafiakin käyttää; joku ihminen päättää mitä saa soittaa tällä viikolla ­ musta se on aika kauhistuttavaa.

Joudutko ottamaan osaa bisneskoukeroihin ja paperisodankäyntiin?

Kyllä joutuisin jos haluaisin, mut aika pitkälti oon pystynyt delegoimaan ne tilitoimistoon ja vastaaviin. Aika paljon on tätä sopimusten ja kustannussopimusten tekemistä. On keikkailua ja TV-jutut ja Tapsan tahdit… Mainostoimistot käyttää paljon, radiomainoksia ja mainosmusiikkia. Tää on iso puu, jossa on paljon haaroja. Et sä tee vaan yhtä putkee koko ajan. Se on rikkauskin tässä hommassa. Joku soittaa, että ”tee mulle sohvamainos, riimittele se tohon”. Ja sen päivän duuni on siinä. Kuten alussa sanoin, koko ajan pitää vain tehdä.

SINIKANTISIA VIHKOJA JA EUROVIISUJA

Kirjoitit tekstin Täällä Pohjantähden alla kuulemma kouluvihon reunaan?

Se pitää ihan paikkansa. Mä olin varmaan 17-vuotias kun kirjoitin sen johonkin vihkoon, ja oli vaan hyvä säkä että Laaksosen Petri sattui näkemään sen. Itse asiassa aika moni mun nykyisistä teksteistä on lapsuuden sinikantisista vihoista, tietysti muokattuna.

Kuinka syntyi La dolce vita?

Se oli ihan perinteinen tilaustyö. Mähän teen 200-300 biisiä vuodessa, eli 99% on tilaustöitä. Ja 1 % inspiraatiota.

Eikös Anneli Saaristo ollut seitsemäs Euroviisuissa?

Oli, Lausannessa -89. Kolmannen äänestyksen jälkeen johdettiin ja oltiin Puurtisen Matin kanssa että: ”jumalauta, voitetaaks me tää kisa”? Sit se vähän hyytyi, mutta hieno biisi. Ja laulaja. Taitavien ihmisten kanssa on kiva tehdä hommia.

Taitaa olla kuningassaavutus niillä kentillä tähän mennessä?

Tom tom oli aikanaan kuudes, mut silloin ei ollut niin paljon maita mukana. Ja silloin laulettiin englanniksi.

Toiset biisit on varmaan rakkaampia sulle kuin toiset? Ja onko omaa Top Teniä?

Toiset tietysti on, eikä ne välttämättä ole samoja mitkä kansa on valinnut. Kyllä Täällä Pohjantähden alla on ittellekin se tärkein teksti. Tykkään hirveesti noista Vysotskin lauluista ja oon tykännyt hirveesti tehdä Tapani Pertulle ja Anneli Saaristolle tämmöstä vakavampaa. Iskelmäpuolella Voutilaisen Lauran eka levy tai Isto Hiltusen… Lustilan Kaijalle on tosi hyviä biisejä tehty. Mutta kun niitä on kaks ja puol tuhatta… Se on vähän kuin omia lapsia arvioisi, ei niitä pysty pistämään järjestykseen.

Oletko mukana levytyssessioissa?

Olen aika paljon laulattamassa, ja tekstit muuttuu vielä studiossakin aina välillä. Suurin osahan on harmaata massaa… Suomihan on täynnä tangokuningattaria ja lavatähtiä ja ykköstähtiä. Niitä mä en koskaan tapaa, mutta niillekin tulee tehtyä. Radiosta kuulen sitten: ”ai se oli tämmönen biisi”. Kyllä jostakin saattaa tulla isokin stara joskus.

Sä olet tehnyt kaikki tekstit suomeksi? Ja monet ovat käännöksiä muista kielistä?

Olen muillakin kielillä tehnyt, mut se on marginaalista. Käännöksiä kyllä, Leonard Cohenia, Vladimir Vysotskia. Nyt olen kääntänyt paljon ruotsalaista: Mikael Wieheä, Björn Afzeliusta. Ruotsia osaan kuitenkin suhteellisen hyvin. Mut enemmän rajoittavaa se on kun tietää joka sanan.

Oletko siis monikielitaitoinen?

Diskohittejä kääntyy englannista, italiasta, espanjasta ja ranskasta. Sitten venäjä, mutta eihän Vysotskin venäjästä mitään tolkkua saa, suora kääntäjä pitää ensin olla. Ranskasta mä käänsin suurimman osan, Vysotskin vaimon käännöksistä. Eikä käännösten tarvi yks-yhteen ollakaan. Amerikkalaisen Harry Chapinin biisejä olen kääntänyt ja tehtiin yksi levykin, Näin käy haaveiden. Chapin oli mulle ihan ykkönen, sehän on ihan novellisti, kuten Jackson Browne, joka kertoo viiden minuutin tarinoita. Johnny Cash oli nuoruudessa, ja Kris Kristoffersson. Sitten Ranskasta löysin tällasen kuin Georges Brassens, joka on Ranskan Rautavaara.

Ei kuitenkaan keihäänheittäjä?

Ei. Loistava lauluntekijä. Dylan ja Donovan oli mulle isoja juttuja 60-luvulla, Donovan vielä kovempi kuin Dylan. Yksi oikein suuri vaikuttaja on Leonard Cohen, olen käynyt konserteissa muutaman kerran. Siinä on karismaattinen ja loistava lauluntekijä. Tekee vaan niin harvoin. Aina kun uus levy julkaistaan, mä olen samana päivänä levykaupassa ja seuraavana yönä pitää jo kääntää että saa luvat niihin. Ne on yleensä niin loistavia ne tekstit. Dance Me to the End of Love -biisin kuulin autossa 80-luvun puolessa välissä, ja soitin heti siitä paikkaa levy-yhtiöön, että nyt on semmonen biisi joka kannattaa tehdä. Haettiin luvat fakseilla ja samana päivänä tehtiin tekstit.

Se Tanssi loppuun rakkauden on levytetty tosi monta kertaa?

Oliskohan lähemmäs kymmenen kertaa tehty suomeksi? On hieno biisikin, kestää sen kyllä.

PYKÄLÄVIIDAKKO EI HOUKUTTELE

Olit Elviksen johtokunnassa, vaan et kovin pitkään?

Kaks tai kolme vuotta. Ongelma on se, että ne ketkä tekee paljon ei ole siellä päättävissä elimissä. Elviskin toimii aika pitkälle sellasten pientekijöitten edusryhmänä, jotka tekee yks, kaks tai kolme biisiä vuodessa, joiden teostotulot on ihan minimaalisia. Se on lakipykälien ja nippelien pyörittämistä. Meitä on kymmenkunta Suomessa, jotka elää lauluntekemisellä, ei se meidän ammattiyhdistys ole niin puhtaasti. Kaikki kuulutaan siihen, tietysti, täytyyhän jokin olla. Ja turhahan meille jotka on tehneet 20 vuotta ­ Veksikin kohta 40 vuotta ­ tulla neuvomaan mikä on kustannussopimus tai kannattaaks sitä tehdä. Sen takia mä oon jättänyt minimiin ne istumiset siellä, kun ne puhuu ne samat asiat ja me tavallaan tiedetään ne.

Sä olet tehnyt kustannussopimuksia?

Totta kai.

Mutta sun biisejä myös painetaan. Eli on järkevää tehdä kustannussopimus?

Kyllä mä olen katsonut sen niin, se on yksilökohtainen asia. Suomessahan on kaksi oikeinkin hyvää kustantamoa: Warner/Chappell, ja kotimainen BMG, joka hoitaa tosi hienosti, samana päivänä kun tulee levy, niin tulee nuottivihot. On tietysti huonojakin kustantamoja, mut ei niitten kanssa tartte tehdä sopimusta.

Monet ei julkaise mitään, ne ottaa vaan rahat.

Niin ottaa.

Suureksi ongelmaksi ainakin rokkipuolella koettiin se, että monet levy-yhtiöt pakottivat bändit tekemään sopimuksen ilman että nuotteja on koskaan tarkoituskaan julkaista. Ideahan siinä kai on, että kuluja ja markkinointia katettiin niillä teostotuloilla?

Totta kai, mutta aika pitkälle tääkin koski kai pikkubändejä, eli Eppu Normaalin ja J. Karjalaisen kanssa oli asiat sovittu etukäteen. Esimerkiks tänä päivänä jotain rokkibändin nuottia tuskin on mitään järkeä julkaista; se pitäis jotenkin muuten sopia. Tää koko bisneshän toimii pitkälle kemian varassa: jos sä et tuu jonkin ihmisen kanssa toimeen, sä et tee sen kanssa duuneja. Jos se kerran sua kusettaa, sulla on vapaus sanoa että unohda koko juttu. Ei tää toimi työehtosopimusten mukaan tää juttu: että noin ja noin paljon maksaa teksti ja noin paljon sävellys tai nuotinnos.

kolmen minuutin mies

Olet kirjoittanut myös neljä kansannäytelmää. Onko muita merkittäviä haaroja siinä isossa puussa?

Joo, kesäksi kirjoitan aina kesänäytelmän, farssin. Sitten kirjoitan pakinoita Forssan Lehteen, teen librettoja ja tämmösiä. Oopperan käännöksiä, näytelmäkäännöksiä. Pakkohan jossain vaiheessa on vetää liinat kiinni, sit lähen Espanjaan pelaamaan golfia. Ei polla kestä ihan loputtomiin, ei koko ajan voi miettiä laulun sanoja: että katsoo tähtitaivaalle ja miettii mitähän tosta sanois… Täähän on ollut perinteisesti semmonen ammatti missä monet mun edeltäjät on kuolleet viinaan tai muihin mömmöihin.

Sulla ei ole ollut ongelmia niiden kanssa?

Ei vielä ­ täytyy koputtaa! (Naputtaa pöytää ja nauraa.) Perhe vielä pitää vähän aisoissa. Mutta kyllä moni on tavallaan polttanut ittensä ihan loppuun. Täytyy se kauhun tasapainokin miettiä. Kolmen minuutin elämän kun tekee, ja parhaina päivinä viisi tekstiä päivässä, niin se on viisi elämää päivässä. En tiedä romaanintekijöistä, onko niiden pakko tehdä koko ajan vai pitääkö ne pitkiä pausseja. Ei musta olis siihen. Mä olen kolmen minuutin mies.

Kun kuljet keikoilla yksin, teet trubaduurihommaa?

Joo, kitara ja huumori. Eemelin ja Jaakko Tepon jatkumoa. 150 keikkaa vuodessa.

Soitat kitaran lisäksi muutakin. Mutta keikoilla vain kitaraa?

Joo, pianoa ja melkein kaikkia paitsi puhaltimia olen oppinut soittamaan, myös rumpuja ja bassoa. Kitara on pääinstrumentti, trubaduurin paras soitin. Keikkasetti on 2 kertaa 30 minuuttia… Yks biisi väliin ja sitten pari vitsiä taas. Tykkään siitä kyllä.

Kerroit tekeväsi myös riimiharjoituksia?

Se on ihan samanlaista kuin urheilijakin tekee. Vaimo sanoo, että se on jo sairauskin, että aina kun näkee jonkun sanan, rupeaa miettimään sille riimiä. Yks päivä mietin onko Anita-nimisestä naisesta tehty laulua… ”Anita, Anita, sormukses kanita.” Siitähän sai hyvän tangon, tuli ihan ehjä laulu.

Yhdestä riimistä se yleensä lähtee. Tai kattoo ohi kulkevia ihmisiä ja miettii niille ammatteja. Sitä täytyy koko ajan prosessoida. Se on instrumentti jota täytyy koko ajan käyttää. Jos mä olisin vuoden tekemättä, siihen se varmaan loppuiskin. Mutta ei varmaan tartte pelätä; jos mulla on kaks ja puol tuhatta biisiä Teostossa, ja jos mä niin paljon olen pystynyt tekemään, niin ehkä mä vielä pystyn tekemään toisetkin.

 

Sielua hivelevän musiikin ystäville

Julkaistu

Vuonna 1993 Marjan yksi unelmista toteutui, kun ensilevy ”Pariisi-Vuorenkylä” ilmestyi, tuloksena antoisasta yhteistyöstä tunnetun ranskalaisen folkmuusikko Gabriel Yacoubin kanssa. Sittemmin Marja on tehnyt yhteistyötä mm. Pekka Pohjolan (Lumi CD 1996) sekä Jaakko Viitalan ja Yacoubin kanssa (Vesi CD toukokuussa 2000). Lisäksi Marja on julkaissut live-CD:n (1998), joka sisältää Belgian konserteissa vv. 1998-1997 taltioituja lauluja. Marjan levyt ovat saaneet poikkeuksetta erinomaiset arvostelut musiikkilehdissä.

Kuunneltuani Marjan musiikkia enemmän, en voi kuin yhtyä mm. Rumba-lehden näkemykseen siitä, että Marja on ”kykyihinsä nähden aivan liian tuntematon taiteilija”. Tämä haastattelu poistakoon tätä epäkohtaa!

Minkälaisten töiden parissa puuhaat tällä hetkellä ?

Teen tätä mun perustyötä eli pienimuotoisia, itsemyymiäni keikkoja, esittäen omaa materiaaliani, lähinnä nyt tämän uusimman Vesi-CD:n lauluja. Kuljen keikoilla trubaduurina, säestäen itseäni kitaran kanssa. Mahdollisuuksien mukaan käytän säestäjää, esimerkiksi seuraavalle keikalle lähtee mukaan kanteleensoittaja Eveliina Kontio. Säestäjän käyttö riippuu tosin usein rahatilanteesta, eli keikkapalkkiosta eli keikkapaikasta eli yleisön määrästä…

Elätkö musiikillasi ­ vai joudutko pitämään toista ammattia, niinkuin useimmat taiteilijat?

Tämä meidän maatila pitää ruisleivän syrjässä kiinni. Mulle on todella tärkeää se, että on tämä ruisleipä: pystyn silloin tekemään täysin omaa musiikillista juttuani, olemaan rehellinen omalle sisäiselle äänelleni.

Oletko tyytyväinen, onnellinen omassa tilanteessasi?

Juuri tällä hetkellä tuntuu erittäin hyvältä. Välillä on tuntunut kuitenkin todella raskaalta: olenhan niin pitkään kantanut vastuuta musiikkini tekemisestä ihan yksin, laittanut pyörät pyörimään ja lopettanut niiden pyörimisliikkeen. Levynteko ­ kun sen työstää itse alusta loppuun – on valtava urakka. Mullahan ei ole koskaan ollut laumaa säveltäjiä, sanoittajia, äänittäjiä, levy-yhtiön porukkaa tai muita avustajia hääräämässä ja auttamassa ympärillä… Olo oli tämän Vesi-CD:nkin jälkeen ”riipin raapin”, mutta toisaalta myös ehjä, koska taas oli yksi suuri työ saatettu loppuun. Ehkä tämä vastuun kantaminen yksin on raskainta, vaikkakin ”hedelmien poimimisen aikaan” myös antoisaa …

Miten suhtaudut pr-työhön, sehän aina liittyy vielä tuohon muutoinkin raskaaseen levyntekoprosessiin …?

Mun mielestä se on aika jakomielistä!: juuri kun olet saanut valtavan työn valmiiksi ja mieli tekisi lähinnä kääriytyä peittojen alle nauttimaan ansaitusta levosta, onkin lähdettävä hymyssäsuin myymään itseään. Käytännössä monet taiteilijat kuitenkin joutuvat pr-työtä tekemään, vaikkeivat niin haluaisikaan. Olen yrittänyt tehdä kaikki pr-työt sovussa itseni kanssa niin, etten tekisi mitään itseäni ja persoonaani vastaan. Esimerkiksi levyjen kannet, tiedotteet, esitteet, julisteet ja nettisivut ovat hyvin omannäköisiäni. Perhe on kylläkin ollut hyvänä apuna ­ onhan sitä kuunneltava muidenkin mielipiteitä – mutta eniten kuuntelen varmasti itseäni näissäkin asioissa.

Miten kirjoitat laulusi ? Mikä on työtapasi?

Mulle tyypillinen työtapa on ”rauhassa ja mahdollisimman hitaasti”. Siihen mä pyrin. Mulla on pakko olla märehtimisaikaa, taukoja, jolloin keskityn miettimään, mitä on tullut tehtyä. Mietin paljon sekä yksin että projektissa mukana olevien sovittajan ja tuottajan kanssa laulujen toteutusta. Esimerkiksi sovitusten hiominen ajattomiksi ja tyyleistä riippumattomiksi vaatii aikaa (ja sen kyllä huomaa – kuunnelkaapa vaikka jousia! toim. huom.). En kuunaan voisi kuvitella tekeväni musiikkia levy/vuosi-vauhtia!

Upeita, koskettavia tekstejäsi ovat mm. ”Lintu” ja ”Ei suurta rakkautta”. Ne ovat hienoja, suorastaan runoutta … Koetko olevasi yleisfilosofi vai ammattisanoittaja?

Varmasti ennemmin yleisfilosofi… Mullahan tekstit saattavat pyöriä päässä pitkäänkin. Laulutekstit syntyvät jostakin satunnaisesta tilanteesta, ihmisestä, kirjasta, lehtiartikkelista. Ajatukset muhivat, puolikin vuotta ­ ja sitten yhtenä päivänä istun alas ja kirjoitan ne ylös kokonaiseksi tarinaksi … Teen tekstit kuitenkin hyvin intuitiivisesti, eli en kiinnitä hirveästi huomiota siihen, rimmaavatko kaikki riimit. Mulle sisällön puhuttelevuus on paljon tärkeämpää kuin riimiinpakottaminen. Suomen kieli on vaativa: harva pystyy – ihan oikeasti – leskismäiseen nerokkaaseen riimittämiseen sisältöä hämärtämättä tai latistamatta.

Mikä on paras biisisi ­ omasta mielestäsi?

”Lintu”­laulussa on evergreenin aineksia: ovathan sitä esittäneet jo muutkin artistit ja olen saanut siitä laulusta hyvin paljon palautetta. Toinen lempibiiseistäni on Belgian livelevylläkin oleva ”Lähempänä poissa”, joka kertoo rakkauden absurdista puolesta. En tajua mikä siinä on, mutta mulla on äärimmäisen hyvä olla sitä laulaessani…

Piittaatko kritiikistä? Luetko esimerkiksi levyistäsi tehtyjä arvosteluja?

Luen! Näin, kun tekee työtään tavallaan niin yksin, piilossa suurelta julkisuudelta ja erillään isoista levy-yhtiöistä, ovat ammattikriitikoiden arvostelut oikeastaan ainoa julkinen palaute, jonka saan. Jos edes ammattimedia ei huomaa, että taiteilija on tehnyt jotakin, niin kukas sitten? Lisäksi käytän arvosteluja apurahahakemuksien liitteinä. Kritiikki tietenkin myös pelottaa: sitä miettii, että mihinkähän todellisuuteen tämäkin levy nyt uppoaa, kun sydän vereslihalla kiikuttaa sitä arvosteltavaksi … Kritiikki tekee kuitenkin taiteilijan tekemistä todeksi, siksikin se on tärkeää. Ei kuitenkaan koskaan saa antaa kenenkään muun määritellä sitä, mikä tällä alalla merkitsee menestystä, onnistumista tai saavutusta, suurta tai pientä. Perimmäinen oikeus määritellä nämä asiat on visusti pidettävä itsellä, aina.

Mitä tulevaisuuden suunnitelmia sinulla on?

Kyllä tämän Vesi-CD:n puristuksen jälkeen menee ainakin kevääseen, ennenkuin suunnittelen mitään suurempaa. Omakustantajan elämään kuuluu näet huolehtia vielä pitkään menekistä ja myynnistä levyn ilmestymisenkin jälkeen, vaikka jo mielellään päästäisi levystä irti niin henkisesti kuin ihan fyysisestikin…

Olet kaiken lisäksi ollut Nainen ja Musiikki ­tapahtuman pääkoordinattorina pitkään. Koska ja mitä tapahtuu seuraavaksi NaMun osalta?

Porilainen Playgirls Magazine -yhtye on ”kutsunut” tapahtuman Poriin ensi vuonna: mukaan toteuttajiksi ovat lupautuneet jo mm. Porin sinfonietta ja Porin kulttuuritoimi, joten jätän tapahtuman hyviin käsiin. Kiinnostuin aikoinaan naissäveltäjistä, niin elävistä kuin kuolleistakin, tehdessäni YLE:lle ohjelmasarjaa ”Siskot säveltävät”. Vuonna 1995 perustetussa NaMu:ssa toimin myös siksi, että haluan tehdä jotakin ihan konkreettista sille epäkohdalle, että naisten tekemällä musiikilla ei ole tarpeeksi kuuluvuutta ­ ei medioissa, ei esiintymistilaisuuksien eikä yleisen arvostuksen suhteen. Toivottavasti tässäkin asiassa mentäisiin eteenpäin.

Miten muuten haluaisit vielä parantaa maailmaa?

Ihmettelen, minne ovat kadonneet niin TV:stä kuin radiostakin ne ihan oikeat musiikkiohjelmat, joissa esiteltäisiin muutakin uutta kotimaista musiikkia kuin suurten levy-yhtiöiden lanseeraamaa päivän hittiä? Tämä on todellinen epäkohta: TV:n ohjelmapolitiikan mukaan klassinen musiikki kuuluu kulttuuritoimitukselle ja kevyt musiikki viihdetoimituksen puolelle. Missä siis esim. laulelmamusiikki saisi arvoisensa esittelyfoorumin? (ja lastenmusiikki ja kansanmusiikki ja blues ja rhytm´n blues ja folk ja soul jne. toim.huom). Esimerkiksi mun tyyppiselle tekijälle tämmöinen tilanne on täydellinen umpikuja: kun uusi levy ilmestyy, radiot eivät sitä juurikaan soita, eikä TV esittele. Miten siis satunnainen potentiaalinen levyn-ostaja tai konsertissa kävijä tässä tilanteessa voi saada musiikistani soivan näytteen tehdäkseen ostovalintansa? Minne sitä oikein pitäisi mennä, kenen puoleen kääntyä? Hassuimmalta tuntuu se, kun toimittaja sanoo: ”Tää on aivan ihanaa tää sun musiikki. Mä en voi kuitenkaan soittaa tätä radiossa, mutta mä otan sun levyn mielelläni, koska mä haluan kuunnella sitä kotona”.

Minne sitä sitten oikein pitäisi mennä? Hyvä kysymys. Kotimaisen uuden musiikin esittely on nykyään kovin yksipuolista ­ se on totinen tosi. En edes tiedä, lohduttaako se tekijöitä yhtään, että tuo ihana musiikki (joka useimmiten on haettava muualta kuin Citymarketin hyllyltä tai radiokanavilta) avaa kuitenkin satunnaisessa kuulijassaan elämänvoimia antavia virtauksia, ja ilman tuota ihanaa musiikkia tämä maailma olisi kuin kuollut aavikko?

PS. Lisää Marjasta ja hänen musiikistaan ks. https://www.vuorenk.pp.fi/marja/

Säveltää tanssittavia biisejä

Julkaistu


Charlies: Affe Tuomela – rummut; Charles Plogman – laulu ja kitara;
Roger Holmlund – koskettimet, haitari ja saksofoni; Peter Österåker – basso.

Laulaja-kitaristi ja biisintekijä Charles Plogman on syystä tyytyväinen. Melkein-voitto lienee jyrkentänyt bändin jo muutenkin noususuhteista uraa?

– Kyllä se lähti taas muutaman pykälän eteenpäin. Koko ensi vuoden keikkakalenteri on varattu. Ihan hyvältä näyttää. Tehdään sellaiset +-15 keikkaa kuukaudessa.

Charlies on ollut koossa syksystä 1995. Minkälainen musiikillinen historia sulla on; oletko aina soittanut tanssimusaa?

– Parikymmentä vuotta olen harrastanut musiikkia, soittanut eri bändeissä. Vuonna -81 mentiin pankkiin ja otettiin lainaa ja ruvettiin viikonloppuisin vääntämään. Se oli diskomusaa nuorisolle, sitä tehtiin 5-6 vuotta. Markkinat muuttui sitten niin, ettei nuorisopaikkoja ollut niin paljon, sitten mentiin kypsempään suuntaan; -86 ruvettiin soittamaan varttuneemmille ihmisille. Julkisella puolella mä olen aina soittanut tanssimusaa.

– Laulutunteja rupesin ottamaan -90 ja -94 menin konservatorioon. Siellä ehdin olla 3 vuotta opiskelemassa klassista laulua. Nyt mulla puuttuu oikeastaan vain se viimeinen eli 2B-tutkinto, että musta tulis ”muusikko pääaineena laulu”. En ehtinyt tehdä sitä kun voitettiin Viihdyttäjä 1999 -kilpailu ja tuli kiinnitys Kesäillan valssiin (ohjelmasarja TV2:ssa); keikkoja rupes tuppaamaan niin paljon. Oli pakko valita: pistin opinnot hyllylle. En tiedä jos jatkan joskus valmiiksi… Tällä hetkellä teen vain tätä. Mulla on myös musiikkikustantamo, Meir Music Oy, jonka perustin -97. Kun oon biisejä tehnyt noin 10 vuotta, niin mulla on aika paljon kappaleita.

Mielenkiintoinen juttu tämä oma kustantamo. BMG:llähän on myös kustantamo. Millä tavalla se toimii, kun olet omien biisiesi herra?

– Meillä on sellainen sopimus, että aina kun biisit menee BMG:n tai Bluebirdin kautta, niin splitataan se kustannusosuus, siinä tehdään yhteistyötä. Siitä jää siis 16 % ja jotain per kustantamo. Mulla on studiokontaktit ja yhteistyökumppanit täällä Vaasan seudulla, teen biisejä täällä ihan niin kuin parhaaksi näen, ja sitten tarjoan niitä eteenpäin. Ne mitkä ne haluaa BMG:lle, ne menee sinne ja splitataan. Tietysti tarjoan muillekin levy-yhtiöille ja kustantamoille biisejä. Mä teen yhteistyötä periaatteessa kaikkien kanssa, ahkerimmin tietysti BMG:n kanssa, kun ollaan niitten leivissä.

Olet tehnyt paljon biisejä muille, ainakin Pariisin kuun Tarja Lunnakselle?

– Joo, ja siitähän se lähti. Ennen pyörittiin vaan täällä rannikolla, ja lauloin ruotsiksi. Sitten kun sain idean musiikkikustantamosta, rupesin kääntämään biisejä joita olin tehnyt. Elviksen vuoden 1998 tekijähakemiston perusteella lähetin kirjeen 13 sanoittajalle, sain 6 vastausta, minkä jälkeen tiiviimpi yhteistyö on virinnyt Lasse Wikmanin ja Keijo Laitisen kanssa. Rupesin sitten tarjoamaan näitä meidän tekeleitä maailmalle. Seppo Matintalo Bluebird/BMG:llä keksi sellaisen idean, että Charlies voiskin olla se bändi joka esittää näitä biisejä. Siitä se lähti tää Suomen valloitus (nauraa), jos niin voi sanoa.

Charlies-ohjelmisto koostuu siis omista sävellyksistäsi?

– Suurin osa, kun olen ainut bändissä joka sävellän. Sitten on toinen kollega täällä rannikolla, just hänen kanssaan tehtiin Pariisin kuu ja Janne Tulkille Kun tuuli kutsuu. Lasse Wikman ja Keijo Laitinen on tehneet mulle tekstejä, ja tuorein juttu on kun olen tehnyt Veksin kanssa 3 biisiä; ovat valmiita mutta eivät demoasteella vielä. Ehkä ne joutuu uudelle levylle, joka ilmestyy helmikuussa. Nyt alkaa pitkä rundi, melkein joka päivä keikkaa, ja ensi tiistaina alkaa Lapin rundi. Ankara putki tulossa.

Kirjoituksia kellarista

Julkaistu

Mitä kaikkea audiovisuaalista on tullut tehtyä?

– Alihankintana teen aika paljon, ja jonkun verran omia. Teen käsikirjoituksia yritysohjelmiin ja opetusohjelmiin, sellaisiin mitä koulut ja yritykset käyttää. Lisäksi opetan Kouvolan ammattikorkeassa viestintää. Sitten olen tuottanut televisiosarjoja ja televisio-ohjelmia, mm. suomalaisen rockin historiikin, joka on neliosainen. Kuka mitä häh? puhuu 70-luvusta, sen jälkeen tuli Kunnian kentät, joka puhuu 80-luvusta siinä oli myös tää Dingon osuus. Tehtiin ne aikoinaan vähän hassussa järjestyksessä: sitten Olet paha 60-luvusta ja viime tammikuussa tuli Hyvää yötä ja huomenta 90-luvusta. Nää on Axa Sorjasen toimittamia juttuja.

Olet tehnyt monelle laulajalle tekstejä. Anna Eriksson, Niina Päivänurmi, Kake Randelin…?

– Ja Tiina Pettersson. Sitten tämmöiselle trubaduurille kuin Jyrki Härkönen varmaan parisenkymmentä tekstiä. Jyrki on tehnyt paljon omakustanteita. Ne on olleet mulle tärkeitä juttuja, koska Jyrki on tarttunut myös semmoisiin mihin levy-yhtiöt ei ole tarttuneet.

Sanoittajilla on joskus meininki laulattaa studiossa; oletko itse mukana levytyssessioissa?

– En ole. Mä olen musiikin suhteen ummikko, mä en lue nuotteja ja olen tämmöinen itseoppinut. En osaa selittää miten seuraan melodiaa, jotenkin mä vaan sen yritän hahmottaa. Lasken tavuja ja yritän päästä mukaan melodiaan, keksin jonkun tavan jolla saan sen rakenteen selville. Tää on joskus ollut jollekin säveltäjälle tosi vaikeeta.

Kauanko olet tehnyt biiseihin tekstejä?

– Vuonna 87 mä olen varmaan tehnyt ekoja juttuja; 90-luvun alussa mulle tuli ihan ensimmäinen juttu, minkä olen sanottanut. Mä olin jo 25 tai 26 kun aloitin. Mun kaveri harrasti säveltämistä ja mua on aina kiehtonut laulujen tekeminen no, päätettiin että kokeillaan. Kaverin into hiipui, mutta mä jatkoin. Aika monta vuotta löin päätä seinään, mut kyselin neuvoja ja pikku hiljaa halusin saada sen muodon kasaan. Mä tykkään riimeistä ja ihailen suunnattomasti Juha Vainiota ja Reino Helismaata.

Millä tavalla olet saanut tekstisi esille, ja kuinka tutustuit Charles Plogmaniin?

– Aika paljon olen nähnyt vaivaa, käynyt levy-yhtiöiden juttusilla. Tietysti kun muutamat on menneet läpi, se on helpompaa. Edelleen se on hirveen vaikeeta, mutta nyt ne sentään saa kuunteluun, se on jo askel parempaan.

– Charles otti yhteyttä 3-4 vuotta sitten. Hän haki suomenkielistä yhteistyökumppania. Hänen kanssaan tai hänen kauttaan on tehty yhdessä varmaan 30-40 kappaletta. Hän on hyvin tuottelias ja taitava tyyppi. Ja hänellä on omat kanavat, että saadaan demottua kaikki jutut.

– Kaiken kaikkiaan jos otetaan omakustanteet mukaan mulla on kappaleita levyillä varmaan 40-50.

Suurin menestys tähän mennessä lienee Vain vähän aikaa, Syksyn Sävel kakkonen?

– On, ilman muuta. Aikoinaan oli Anna Erikssonin Lähden lentoon, joka karsiutui finaalista; ajattelin että ton lähemmäksi mä en pääse ikinä! Siis sanoittajana. Se oli oikeastaan ensimmäinen mun kappale joka soi vähän enemmän.

– Vuonna 94 tai 95 voitettiin Roni Kamrasin kanssa rautatieaiheisten laulujen kilpailu. Sitten olen aika paljon tehnyt Mamban kosketinsoittajan Reijo Anttilan kanssa, mm. 2 Anna Erikssonin kappaletta; se toinen on Sammui taivaalla tähti. Ja Reijon kanssa tultiin toiseksi Kotkan Meripäivien laulukilpailussa. Pikkusen on hiipunut into noihin kilpailuihin osallistumisiin. Siinä pitää aina nähdä niin paljon vaivaa, pitää tehdä demot hyvin ja muuta. Ei oo kipinää niin kuin alkuaikoina.

Millainen on elämäntilanne tällä hetkellä, mitä on kiikarissa?

– Asun kerrostalossa ja mulla on kellarissa vanha pesuhuone työhuoneena. Nyt kun olen yhden miehen firma, pystyn paremmin lähtemään erilaisiin projekteihin mukaan; opetusalalla, TV- ja yritysjuttuihin, ja tietysti musiikkipuoli kiehtoo. Niin kauan kuin sillä elää, niin sehän on ideaali tilanne.

Musiikkineuvos Ossi Runne – laaja-alainen vaikuttaja

Julkaistu

Siitä kertovat lukuisat, vastuunalaiset ja monivivahteiset työt. Ne ovat jatkuneet yhtä leimaa-antavina eläkepäivinäkin. Pääsoitin, trumpetti soi kirkkaana leadina tänäänkin: maestro harjoittelee tunnollisesti päivittäin.

– Täytyy olla kiitollinen, että terveyttä on riittänyt. Trumpetinsoitto on fyysistä puuhaa, joten omaa kuntoa on pidettävä kaikin tavoin yllä, Ossi Runne sanoo.

Yrjö Osvald (Ossi) Runne (v:een 1936 Rundberg) syntyi 23.4.1927 Viipurissa. Ossin isä oli leipurimestari, yrittäjä ja amatöörimuusikko, harmonikansoittaja, joka oli perustamassa jo vuonna 1929 Viipurin soitannollista kerhoa. Äiti oli kotirouva.

– Äitini vei minut jo hyvin pienenä, ennen talvisotaa, Viipurin musiikkiopistoon, jossa aloin soittaa viulua. Opettajakseni tuli kuuluisa Onni Suhonen, joka antoi minulle hyvän lähtöstartin opiskeluun. Sota kuitenkin keskeytti hetkeksi koko touhun.

– Perheemme evakuoitiin Helsinkiin, jossa kävin kansakoulun loppuun. Halusin jatkaa opintojani setäni, Lappeenrannan rakuunarykmentin sotilasmuusikko Urho Rundbergin viitoittamalla tiellä. Onnistuin päästä tasokkaan Kaartin soittokunnan oppilaaksi. Kaikilla oppilailla oli mahdollisuus opiskella myös Helsingin Konservatoriossa. Viulun ohella soitin aluksi oboeta, joka vaihtui trumpettiin, Runne muistelee.

Normaalia seurausta oli se, että Ossi Runnesta tuli monien muiden kollegoidensa tavoin tanssimuusikko. Sodan loppumelskeessä ei saatu tanssia, mutta helsinkiläinen nuoriso kokoontui usein kuuntelemaan elävää musiikkia ravintola Veljeshoviin, jossa parina iltana viikossa saatettiin pitää myös jazziltoja. Nopeasti sana vieri Ossi Runnesta muusikkojen keskuuteen – nuoresta kaverista, jolla oli hyvä nuotinlukutaito. Näin lupaava muusikon alku tutustui ensi kerran sen aikaisiin soittajiin, evergreeneihin ja ennen kaikkea jazzsävelmiin.

Ensimmäisten amerikkalaisten elokuvien virratessa Suomeen jazztrumpetisti Harry Jamesista tuli monille suuri esikuva. Sittemmin bebopin murtaessa jazzkenttää Dizzie Gillespie ja tätä myöhemmin Miles Davis – jota Runne osuvasti pitää jazzin suurena Picassona- olivat myös tärkeitä uuden suunnan vaikuttajia. Ossi Runne kuuluu siihen ikäpolveen, jotka alkoivat soittaa ensimmäisinä muusikkoina bebop-jazzia maassamme.

Sodan loputtua elävän musiikin kysyntä kasvoi, koska huvielämä elpyi nopeasti. Niinpä alettiin järjestää ohjelmallisia, aatteellisia iltamia, joissa lopuksi oli puolitoistatuntia tanssia. Heti jatkosodan jälkeen Ossi Runne alkoi soittaa jazzia kokoonpanolla: Ossi Runne, Valto Laitinen, Matti Viljanen, Rolle Ekman ja Kaikusalo. Tälle kvintetille edesmennyt, kuuluisa jazzhanuristi ja sovittaja M. Viljanen kirjoitti ensimmäiset sovituksensa.

– Jazziin sisäänajautumiseni kesti oman aikansa. Erkki Rahkola antoi minulle Louis Armstrongin nuottivihkon, josta sain paremmin vihiä tämän tyylisuunnan – rytmimusiikin salaisuuksista. Rahkola rallatteli minulle parhaansa mukaan Armstrongin fraseerausta. Näin matkimalla, kantapään kautta opin päivä päivältä lisää.

Ensimmäisiä levyjä Ossi Runne taltioi trumpetistina jo vuonna 1945 Helsingin Niittykadulla sijaitsevassa studiossa, jossa kaikki soitettiin kerrasta purkkiin niin sanotusti vahalle. Kyseessä olivat muutamat turkulaisen säveltäjä-laulaja Pentti Viherluodon tulkitsemat laulut, jotka ikuistettiin helposti särkyville savikiekoille. Sodan jälkeen Runne soitteli Ossi Aallon ja Toivo Kärjen orkesterissa.

– Harmi, että meillä katosi kymmenkunta laulua jäljettömiin. Olimme Tukholmassa Ossi Aallon orkesterin kanssa työstämässä Olavi Virran levytyksiä. Siinä hukkui tärkeää dokumenttia sen aikaisen, kovakuntoisen bändin soitosta.

– Pauli Granfelt on yksi merkittävimmistä kollegoistani, joiden kanssa sain tehdä paljon yhteistyötä vuosikymmenien ajan. Pave olisi ollut yksi varteenotettavista klassisista sooloviulisteistamme maassamme, ellei sota olisi ollut oleellisesti katkaisemassa hänen, niin kuin monen muunkin lahjakkaan muusikon uraa. Granfelt soitteli loisteliaasti myös klassista kitaraa ja trumpettia.

LISÄÄ TYÖSARKAA

Vuosikymmenen loppupuolella ja 50-luvun alussa Ossi Runne siirtyi Olle Lindströmin yhtyeeseen, josta tie kulki Kaivohuoneelle ja Erkki Ahon orkesteriin vuosiksi 1951-53. Ahon ajanjakson loputtua Runne kiinnitettiin tämän bändin johtajaksi.

– Minulla olisi ollut jo aiemmin teoreettisia valmiuksia kirjoittaa sovituksia, mutta aikaa sovittamiseen ei tuntunut millään riittävän. Kävin keikoilla ja harjoittelin ahkerasti, Runne kertoo.

Vuonna 1955, heti keikkavuosien jälkeen Ossi Runne liittyi vajaaksi vuodeksi kuuluisan Al Stefanon orkesterin trumpetistiksi. Esiintymisiä oli muun muassa Tanskassa ja Hollannissa. Näillä kiertueilla Rauno Lehtinen ja Ossi Runne tutustuivat tanskalaiseen trumpetisti Jörgen Peterseniin, joka sittemmin muutti Suomeen ja avioitui.

– Jörgenin tapa soittaa oli todella tunnepitoista. Solistinen puolemme erosi siinä, että pyrin tietoisesti viileämpään tulkintaan kuin Jörgen. Tunnepitoisuuteni ei ollut yhtä tiedostettua. Kuuntelin paljon jousia, oikeaoppisen pitkän ja kauniin legatolinjan löytämiseksi.

Al Stefanon jälkeen Ossi Runne sai kutsun Ruotsiin, kuuluisan Teatteri China-Varieteen 17-miehisen bändin kapellimestariksi.

– Tämä aikakausi osoittautui todelliseksi ammattikouluksi, kun jouduin työskentelemään monien kansainvälisten artistien ja muusikoiden säestäjänä. Toimintaan liittyi vakituinen baletti, jota myös säestettiin. Jokaisen kuukauden aikana ohjelmisto ja esiintyjät vaihtuivat.

Suuren trumpettiboomin levitessä Suomeen jenkeistä Ossi sai tehtäväksi levyttää maamme ensimmäiset levytykset viihdetrumpetistina. Matti Viljanen sovitti suurimman osan Runnen soololevytyksistä 50-luvun puolivälissä ja ”Kultaisen Trumpetin Laulusta” tuli suuri läpimurtohitti. Tämän seurauksena Ossia alettiin käyttää eri kaupunginorkesterien, viihteellisten konserttien solistina, kapellimestarina sekä jatkossa sovittajana. Tätä työtä on jatkunut yhtäjaksoisesti näihin päiviin saakka.

Vuosina 1956-64 Ossi Runne toimi Musiikki Fazerin levytyskapellimestarina. Levytyksiä tehtiin aluksi Savoy-Teatterissa, sittemmin Kulttuuritalolla, Kirjalla ja lopuksi Neitsytpolulla, Akkuteollisuuden studiolla.

– Topi Kärki alkoi luottaa niin paljon, ettei pahemmin käynyt studioissa enää. Ainut ohje Topilta oli: ”Pitäkää huolta, että teksti kuuluu. Muuten Suomen kansa ei tykkää!”, Ossi Runne nauraa.

Ossi Runnen yhtyeeseen haettiin solistia. Siinä vaiheessa tiedettiin, että Olavi Virta tuli oivaksi vaihtoehdoksi, koska Virralla ei ollut 1950-luvun loppuvuosina vakituista, omaa bändiä. Yhteistyötä kesti parisen vuotta. Levytysvuosi 1957 oli kaikin puolin aisaparin tuotteliain. Runne kertoo:

– Olavi oli loistavassa laulukunnossa. Teimme yhdessä paljon levytyksiä muun muassa Tukholmassa, koska Ruotsin Triolalla oli sopimus, että Ola sai käyttää myös valmiita taustoja. Teimme studiobändillä kymmeniä levytyksiä yhden vuorokauden aikana.

– Olavi Virran lavakarisma nojautui suuresti ainutlaatuiseen luonnonlahjakkuuteen, kokemuksen omaavaan ammattitaitoon ja korrektisuuteen. Omat esikuvat, amerikkalaiset tähtiartistit kuten, Fred Astaire, Bing Grosby ja Frank Sinatra kuuluivat hänestä läpi jo nuorena.

– Keikoilla äänentoisto oli aika vaatimatonta. Olalla oli 25 watin Philips-vahvistin, jolla piti koko bändin tulla toimeen.

Vuonna 1965, silloinen Oy Yleisradio Ab haki tv- kapellimestaria ja Ossi Runne sai paikan. Oma trumpetinsoitto kärsi, koska muut työt lisääntyivät. Eläkkeelle hän jäi tästä virasta vuonna 1992.

– Lähtiessäni aamulla Pasilaan töihin nousin aikaisin ylös, puhalsin tunnin verran trumpettia. Sitten suunnistin kohti päivän askareita.

Eurovision kilpailujen kapellimestarin toimi tuli tietysti mukaan kuvioihin. Vuonna 1966 Ossi Runnen oma sävellys ”Playboy” valittiin Eurovision laulukilpailujen suomalaiseksi ehdokkaaksi. Ossi Runne valottaa televisiovuosiaan:

– Hyvin usein puhutaan suomalaisen sävelmän huonosta menestymisestä kansainvälisillä kentillä. On kuitenkin hyvä muistaa, ettei esimerkiksi Eurovision laulukilpailujen historiaa selatessa olla suinkaan aina jääty häntäpäähän. Tosiasiahan on, että tällaisissa kilpailuissa saavutuksia pyritään yleensä vertaamaan voittajiin, jolloin muut sijoitukset jäävät helposti pimentoon.

– Televisiokaudellani suurta rikkautta näytteli se, että sain työskennellä tasokkaiden muusikoiden ja laulajien kanssa. Näin jälkeenpäin olen monesti pohtinut, kuinka valtavan ihmismäärän kanssa sitä on tullut oltua tekemisissä.

1970-luvulla Ossi Runne toimi Pori Big bandin leaderina. Karelia-puhallinorkesterin kapellimestarina ja sovittajana hän on toiminut vuodesta -86 alkaen. Runnen mukaan Karelian kanssa on ollut antoisaa puuhastella rakkaan harrastuksen parissa. Karelia on tehnyt keikkojen ohella myös joukon levyjä, joissa niin ikään Ossi Runne on ollut solistina. Karelian ohella Ossi Runne johtaa Helsingin Päämajasoittokuntaa, joka esiintyy aktiivisesti mm. sotainvalidien- ja veteraanien tilaisuuksissa (entisiä sotilas- ja muita muusikoita, jotka soittavat uniformuissa). Ossi Runne on yhä käytetty kapellimestari useissa puhallin- ja kaupunginorkestereissa.

Runne on mielissään Suomen Jazz & Pop-arkiston löytämästä, parista 1950-60-luvun taitteen jazzäänitteestä, jolla maestro soittaa pasuunaa. 6.11.1996 Ossi Runne sai Alfred Kordelinin säätiön tunnustuspalkinnon ansioistaan kevyen musiikin sektorilla. Runne on meillä ensimmäisiä kevyen musiikin puolen muusikkoja, jonka elämäntyö työ tuli näin noteerattua ko. arvostetun säätiön toimesta.

Luovan muusikkohahmon takaa paljastuu ympäristöään ja itseään tutkiskeleva ajattelija:

– Soittamisen ja kapellimestaritöiden ohella yritän edelleen seurata missä mennään. Kaikkea tulee kuunnella on sitten kyse mistä musiikista tahansa.

– Jokainen aikakausi, yksilöt ja ikäluokat muovaavat omat näkemyksensä, asenteensa ja mieltymyksensä. Senpä takia mitään perusohjeita on vaikea antaa, mutta pitkäjännitteisyys on se kriteeri, joka musiikissa pätee aina. On tehtävä paljon ahkerasti työtä. Tulee olla nöyrä, sekä pitää uskoa itseensä ja siihen mitä tekee. On myös hyvä muistaa, että mitään ei opita, eikä saada hetkessä, Runne sanoo.

SÄVELTÄMISTÄ JA SOVITTAMISTA

Ossi Runne on säveltänyt myös joukon sarjallisia teoksia soolotrumpetille, Karelialle ja muille puhallinorkestereille. Sävellystyötä antoivat niin ikään monet tv-näytelmät. Näistä mainittakoon muun muassa ”Rippipuvut”, josta löytyi myös teemoja suurelle orkesterille kirjoitetuille Runnen sävellyksille. Toinen tv-musiikiksi aikoinaan sävelletty orkesteriteos oli ”Lasten kutsut”, jonka teemasta Ossi Runne on sittemmin sovittanut kolmelle trumpetille, puhallinorkesterin säestyksellä (teos on muuten Edition ELVISin kustantama).

Soolosävellyksistä mainittakoon jazzvaikutteinen, flyygelitorvelle tarkoitettu balladi ”Song Without Words”. Vuonna 1970 Runne sävelsi baletin ”Legenda.” Hän on säveltänyt ja sanoittanut myös iskelmiä muun muassa Anneli Sarille, Tapio Rautavaaralle, Eila Pelliselle ja Tamara Lundille. Luonnollisesti Ossi Runne on niin ikään kirjoittanut lukuisia sovituksia puhallinorkesterikokoonpanoille.

– On tärkeää, että kevyen musiikin puolella on myös Elviksen kaltainen ammattiyhdistys, joka on työskennellyt aktiivisessa yhteistyössä Teoston kanssa, sanoo lämminhenkinen musiikkineuvos, elvisläinen ja Teoston jäsen, Ossi Runne.

Teostosta saatujen tietojen mukaan Ossi Runnella on julkaistuja teosmerkintöjä (sävellyksiä ja sovituksia) 181 kappaletta. Gramexista saatujen rekisteritietojen mukaan Ossi Runne on työskennellyt muusikkona, solistina, kapellimestarina 4109 levypuolella, joista noin neljäsosa (kokoelmat, singlet, cd:t, kasetit) ovat uusintajulkaisuja.

Huom! Tiedoista puuttuu vielä huomattava osa 1940-50-luvun tuotteliaimmista vuosista, jolloin Ossi Runne ahersi täystyöllistettynä studioissa.

MIKÄ HITON NAPSTER?

Julkaistu

Mp3 – vallankumous internetissä eli jos et saa niitä lopettamaan, mene mukaan ja kääri hillot.

MP3 on äänitiedostomuoto johon musiikki on ”pakattu” tietoverkossa helposti liikuteltavaan muotoon ja NAPSTER mp3-tiedostojen etsintä-, haku-, ja imurointiohjelma, joka hoitaa musiikkitiedostojen siirron tietokoneelta toiselle.

Kesäkuussa 1999 jakoi 18-vuotias Amerikkalainen Shawn Fanning muutamalle kymmenelle ystävälleen kokeiltavaksi ensimmäisen version ohjelmasta, jolla voi internetin kautta kopioida musiikkia toisen käyttäjän tietokoneelta. Napsteriksi ristitty ohjelma levisi internetissä muutamassa päivässä 10 000 – 15 000 käyttäjälle. Tänään Napster on yhtiö jonka palvelulla on 38 miljoonaa käyttäjää ja ohjelmalla kopioidaan 32 000 musiikkikappaletta minuutissa. Jutun juju on ettei musiikki maksa palvelimelta kopioituna mitään, no verkon käyttökulut tietty.

Mutta mites kävi tekijänoikeuskorvausten? Napsteria vastaan on nostettu RIAAn (Recording Industry Association of America) toimesta syyte ”mahdollisuudesta rikkoa tekijänoikeuksia ennennäkemättömässä mittakaavassa” mutta valitustuomioistuimen päätöksen mukaan palvelu pysyy, itse oikeudenkäyntiä odotellessa toistaiseksi auki. Napster on saanut myöskin puolustajia musiikkimaailmasta, esim. Neil Young ja Dave Grohl (Foo Fighters), heidän mielestään isot yhtiöt haluavat taas vain rahastaa musiikin kuuntelijoita.

Kesäkuussa 2000 Napster puolustautui seuraavilla argumenteilla:

– Palvelua ei voi sulkea, koska sitä käytetään myös laillisiin tarkoituksiin, kuten aloittelevien artistien promootioon.

– Napster ei voi valvoa käyttäjiään, joten ei ole vastuussa mitä verkossa liikkuu.

– Musiikin imurointi verkossa on laissa sallittua epäkaupallista kopiointia, kuten levyn kopiointi kasetille.

Lokakuussa 2000 solmi Napster suurten levy-yhtiöiden myötämielellä sopimuksen viihdejätti Bertelsmannin kanssa. Tämä levy-yhtiö BMG entertainmentin saksalaisomistaja sopi Napsterin kanssa luopuvansa syytteistä, jos yhtiö suostuu perustamaan maksulliseen jäsenyyteen perustuvan kopiointipalvelun. Bertelsmann toivoi muiden levy-yhtiöiden liittyvän hankkeeseen. Universal, Sony Music, Warner Music ja EMI ovat vaatineet palvelun sulkemista. Bertelsmann aikoo sijoittaa vähintään 200 miljoonaa markkaa palvelun kehittämiseen ja mennä osakkaaksi Napsteriin. Sellaistakin on kerrottu, että myös ASCAP eli yksi Amerikan teostoista olisi myös sopimassa Napsterin kanssa.

Napsterin tulevaisuus on siis yhä auki ja yhtiön toimitusjohtaja Harry Barry arvioikin yhdeksi mahdollisuudeksi palvelulle asetettavan noin 35 markan suuruisen kuukausimaksun. On myös mahdollista että palvelu jaetaan kahtia, maksulliseksi ja ilmaiseksi promootiopalveluksi. Markkinoilla kuitenkin arvioidaan suurimman osan käyttäjistä häipyvän saman tien maksullisuuden myötä.

Lähteet: Helsingin Sanomat, lokakuu. 2000 / Jarmo Raivio ja Reuters.

Lisätietoa: Teostoryn artikkeli ”Piratismiuutisia” 3 / 2000.

Teksti ja piirros: Jussi Sydänmäki

MENKÄÄ JA TEHKÄÄ KAIKKI KANSAT OPETUSLAPSIKSENI

Julkaistu

Herra X ymmärtää olevansa osa globaalia sisältötuotanto-teollisuutta.

X pysähtyi suuren elokuvateatterin eteen, kaivoi laukustaan kutsun ja luki: Kauppa- ja teollisuusministeriön sisältötuotantoprojekti järjestää yhdessä yritysrahoittaja Finnveran kanssa 20. syyskuuta INFOCOM yritysten rahoitusseminaarin. Paikkana elokuvateatteri Bio Rex, Lasipalatsi. Tervetuloa!

– Oikea mesta mutta mikä hiton infocom, tuhahti X ja painui sisään.

Teatterin salissa istui satakunta henkilöä. X hiipi takariviin ja istui alas. Silmien totuttua hämärään hän huomasi vieressään istuvan kuuluisan ufo-tutkijan. X tunnisti miehen ja mielen täytti epäilys:

– Juhan af Grann. Olenkohan mä sittenkään ihan oikeassa paikassa?

X tihrusi alas. Finnveran edustajaksi esittäytynyt mies pakkasi salkkunsa ja valaistulle lavalle nousi uusi esitelmöitsijä. Vetäjä esitteli hänet. Hän oli Kopiosto ry:n toimitusjohtaja Tarja Koskinen-Olsson ja luennon aiheena Sisältötuotantojen tekijänoikeuksien merkitys. X huokaisi syvään:

– Ei sentään ihan ufo-juttuja.

Koskinen-Olsson selvitti ensin että Infocom tarkoittaa suomeksi sisältötuotantoja eli erilaisia sisällön ja palveluiden tuottajia: – Tämä on tekijänoikeuksista riippuvainen ala, hän jatkoi ja X nyökkäili tyytyväisenä:

– Nyt puhut asiaa.

X:n hymy sen kuin leveni esitelmän edetessä. Koskinen-Olsson luennoi:

– Ala on valtavassa kasvussa ja jo tänään USA:ssa suurempi kuin autoteollisuus. Suomessa sisältötuotantojen osuus on 4,13 % bruttokansantuotteesta ja 3,98% työvoimasta on sen palveluksessa eli 86410 henkilöä. Suomessakin tämän alan kasvu on muihin teollisuuden haaroihin verrattuna ollut kaksinkertaista.

Valtavalle valkokankaalle heijastettiin taulukko, jonka X kirjasi muistivihkoonsa: 4,13 % bruttokansantuotteesta eli:

– Lehdistö / kirjallisuus 1,61

– Ohjelmistot / tietokannat 1,26

– Radio / tv 0,37

– Musiikki 0,20

– Teatteri / ooppera 0,09

– Elokuvat / videot 0,09

Pienemmät, kuten instrumenttien rakennus ja kuvanveisto, jotka olivat koko kakusta 0,02 luokkaa, jätti X listastaan pois.

Koskinen-Olssonin ääni kumisi kovaäänisistä:

– Sisällöt ovat tietoverkoissa arkoja jaeltavia, joten teknisen suojauksen merkitys on suuri. Bittivirran suojaus ja tunnistetiedot täytyisi koodata siten ettei niitä voi peukaloida pois. Ne voivat olla tuotteessa myöskin salattuna eli krypteerattuina.

X riemuitsi kuullessaan tuon sanan, se oli hänen lempparinsa. X:n hymy hyytyi kuitenkin pian.

X raapusti vihkoonsa kankaalta kiltisti litanian perusmantraa: Tekijänoikeudet jakautuvat aina kahdenlaisiin, taloudellisiin ja ns. moraalisiin oikeuksiin. Taloudelliset ovat sopimuksin luovutettavissa ja täten puhdasta kauppatavaraa. Sitten X luki jotain mitä ei ymmärtänyt: Moraaliset eli ns. isyysoikeudet eivät ole periaatteessa luovutettavissa.

– Periaatteessa, mites sitten käytännössä? ihmetteli X.

Koskinen-Olssonin ääni kaikui salissa jo pelottavana hänen kertoessaan suuresta visiosta:

– Suomessa ollaan Kopioston ry:n toimesta rakentamassa tietoverkkoon verkkolisensointi-palvelua eli että käyttöluvat saa sitten suoraan verkosta ja tulevaisuudessa Kopioston nettilisenssiosasto linkitetään koko Euroopan kanssa jolloin eri maiden hajautetuista tietokannoista voi hakea nopeasti tietoa ja lupia. Liikkuminen tapahtuu klikkaamalla tiedostosta toiseen. Ja joku kaunis päivä kattaa verkkolisensointi koko maailman.

X muisteli joskus lukeneensa eräästä hepusta joka halusi tehdä maailman kaikista kansoista opetuslapsiaan:

– Jos Jessellä olisi ollut tää netti olisi homma hoitunut aika rivakasti.

Oli aika palata maanpinnalle. Ainakin tuttuun stratosfääriin. Uusi kalvo heijastui kankaalle ja siinä luki kissankokoisin kirjaimin: SISÄLTÖTUOTANNON HINTA ELI MITEN MITATA IMMATERIAALIOIKEUKSIEN ARVO?

Koskinen-Olsson paasasi mikrofoniin:

– Suomessa toimii Gramexin yhteydessä Tekijänoikeuksien tiedotus- ja valvontakeskus, joka tekee tällaista mittausta, esimerkiksi tekijänoikeusrikkomuksen yhteydessä, kun vahingonkorvauksia määritetään. Hinta koostuu seuraavista asioista, tekokustannukset, tuotto-markkinoilla ja rojalti vapaa tuotto. Tärkeä kysymys on myöskin se pitäisikö rikollisesti käytetystä sisällöstä maksaa enemmän kuin laillisen kaupan yhteydessä?

X oli lukenut että suuressa Amerikan maassa oikeussalit pullistelevat juuri tuollaisista tapauksista ja että Suomessakin oli meneillään jo muutamia kymmeniä.

X:n raapustaessa vihkoonsa, huomasi hän vierellään outoa valohehkua. Juhan af Grann leijui ylös tuolistaan päässään alien-lasit ja sanoi:

– Jos puhutaan tällaisesta overseas-kaupasta, niin kuka valvoo? Minulla on meneillään oikeusjuttu seitsemässä maassa ja se kyllä maksaa.

Tämän jälkeen af Grann tarjoutui pitämään asiasta luennon. X:n mielestä se olisi ollut mukavaa kuultavaa, mutta vetäjä vetosi pysymiseksi agendassa. Koskinen-Olsson jatkoi sisältötuotantojen hinnan muodostumisesta:

– Tänä päivänä on sovittu että Eurooppa on alue jossa toimitaan samoilla tariffeilla, sen ulkopuoliset alueet segmentoidaan sitten aina tapauskohtaisesti.

X:ääkin mietitytti luennoitsijan kysymys:

– Pitäisikö kehitysmaille antaa oikeuksia halvemmalla?

Oli kahvin aika.

X jätti tsufet väliin ja kiirehti takaisin alukselleen. Vanhemmilta lainassa oleva hopeanharmaa Nissan seisoi VR:n makasiinien edessä. X:n mietteet siirtyivät hetkeksi kulttuuripolitiikkaan.

– Saa nähdä miten näiden käy ja tuleeko se eliitin musiikkitalo.

Ohittaessaan Lasipalatsin näki X sen yllä taivaalla kimaltavien alusten rykelmän:

– Onhan toi netti kova juttu, mutta sillä af Grannilla on näköjään toi intergalaksinenkin yhteys hallussa.