Musiikintekijät -logo

Sielua hivelevän musiikin ystäville

Sielua hivelevän musiikin ystäville

Marja Mattlar, laulaja-lauluntekijä Hartolasta, on tehnyt ja esittänyt omaehtoista, sielukasta musiikkiaan jo kaksikymmentä vuotta, trubaduurina kitara kainalossaan akselilla Lappi-Helsinki-Pariisi-Belgia.

Vuonna 1993 Marjan yksi unelmista toteutui, kun ensilevy ”Pariisi-Vuorenkylä” ilmestyi, tuloksena antoisasta yhteistyöstä tunnetun ranskalaisen folkmuusikko Gabriel Yacoubin kanssa. Sittemmin Marja on tehnyt yhteistyötä mm. Pekka Pohjolan (Lumi CD 1996) sekä Jaakko Viitalan ja Yacoubin kanssa (Vesi CD toukokuussa 2000). Lisäksi Marja on julkaissut live-CD:n (1998), joka sisältää Belgian konserteissa vv. 1998-1997 taltioituja lauluja. Marjan levyt ovat saaneet poikkeuksetta erinomaiset arvostelut musiikkilehdissä.

Kuunneltuani Marjan musiikkia enemmän, en voi kuin yhtyä mm. Rumba-lehden näkemykseen siitä, että Marja on ”kykyihinsä nähden aivan liian tuntematon taiteilija”. Tämä haastattelu poistakoon tätä epäkohtaa!

Minkälaisten töiden parissa puuhaat tällä hetkellä ?

Teen tätä mun perustyötä eli pienimuotoisia, itsemyymiäni keikkoja, esittäen omaa materiaaliani, lähinnä nyt tämän uusimman Vesi-CD:n lauluja. Kuljen keikoilla trubaduurina, säestäen itseäni kitaran kanssa. Mahdollisuuksien mukaan käytän säestäjää, esimerkiksi seuraavalle keikalle lähtee mukaan kanteleensoittaja Eveliina Kontio. Säestäjän käyttö riippuu tosin usein rahatilanteesta, eli keikkapalkkiosta eli keikkapaikasta eli yleisön määrästä…

Elätkö musiikillasi ­ vai joudutko pitämään toista ammattia, niinkuin useimmat taiteilijat?

Tämä meidän maatila pitää ruisleivän syrjässä kiinni. Mulle on todella tärkeää se, että on tämä ruisleipä: pystyn silloin tekemään täysin omaa musiikillista juttuani, olemaan rehellinen omalle sisäiselle äänelleni.

Oletko tyytyväinen, onnellinen omassa tilanteessasi?

Juuri tällä hetkellä tuntuu erittäin hyvältä. Välillä on tuntunut kuitenkin todella raskaalta: olenhan niin pitkään kantanut vastuuta musiikkini tekemisestä ihan yksin, laittanut pyörät pyörimään ja lopettanut niiden pyörimisliikkeen. Levynteko ­ kun sen työstää itse alusta loppuun – on valtava urakka. Mullahan ei ole koskaan ollut laumaa säveltäjiä, sanoittajia, äänittäjiä, levy-yhtiön porukkaa tai muita avustajia hääräämässä ja auttamassa ympärillä… Olo oli tämän Vesi-CD:nkin jälkeen ”riipin raapin”, mutta toisaalta myös ehjä, koska taas oli yksi suuri työ saatettu loppuun. Ehkä tämä vastuun kantaminen yksin on raskainta, vaikkakin ”hedelmien poimimisen aikaan” myös antoisaa …

Miten suhtaudut pr-työhön, sehän aina liittyy vielä tuohon muutoinkin raskaaseen levyntekoprosessiin …?

Mun mielestä se on aika jakomielistä!: juuri kun olet saanut valtavan työn valmiiksi ja mieli tekisi lähinnä kääriytyä peittojen alle nauttimaan ansaitusta levosta, onkin lähdettävä hymyssäsuin myymään itseään. Käytännössä monet taiteilijat kuitenkin joutuvat pr-työtä tekemään, vaikkeivat niin haluaisikaan. Olen yrittänyt tehdä kaikki pr-työt sovussa itseni kanssa niin, etten tekisi mitään itseäni ja persoonaani vastaan. Esimerkiksi levyjen kannet, tiedotteet, esitteet, julisteet ja nettisivut ovat hyvin omannäköisiäni. Perhe on kylläkin ollut hyvänä apuna ­ onhan sitä kuunneltava muidenkin mielipiteitä – mutta eniten kuuntelen varmasti itseäni näissäkin asioissa.

Miten kirjoitat laulusi ? Mikä on työtapasi?

Mulle tyypillinen työtapa on ”rauhassa ja mahdollisimman hitaasti”. Siihen mä pyrin. Mulla on pakko olla märehtimisaikaa, taukoja, jolloin keskityn miettimään, mitä on tullut tehtyä. Mietin paljon sekä yksin että projektissa mukana olevien sovittajan ja tuottajan kanssa laulujen toteutusta. Esimerkiksi sovitusten hiominen ajattomiksi ja tyyleistä riippumattomiksi vaatii aikaa (ja sen kyllä huomaa – kuunnelkaapa vaikka jousia! toim. huom.). En kuunaan voisi kuvitella tekeväni musiikkia levy/vuosi-vauhtia!

Upeita, koskettavia tekstejäsi ovat mm. ”Lintu” ja ”Ei suurta rakkautta”. Ne ovat hienoja, suorastaan runoutta … Koetko olevasi yleisfilosofi vai ammattisanoittaja?

Varmasti ennemmin yleisfilosofi… Mullahan tekstit saattavat pyöriä päässä pitkäänkin. Laulutekstit syntyvät jostakin satunnaisesta tilanteesta, ihmisestä, kirjasta, lehtiartikkelista. Ajatukset muhivat, puolikin vuotta ­ ja sitten yhtenä päivänä istun alas ja kirjoitan ne ylös kokonaiseksi tarinaksi … Teen tekstit kuitenkin hyvin intuitiivisesti, eli en kiinnitä hirveästi huomiota siihen, rimmaavatko kaikki riimit. Mulle sisällön puhuttelevuus on paljon tärkeämpää kuin riimiinpakottaminen. Suomen kieli on vaativa: harva pystyy – ihan oikeasti – leskismäiseen nerokkaaseen riimittämiseen sisältöä hämärtämättä tai latistamatta.

Mikä on paras biisisi ­ omasta mielestäsi?

”Lintu”­laulussa on evergreenin aineksia: ovathan sitä esittäneet jo muutkin artistit ja olen saanut siitä laulusta hyvin paljon palautetta. Toinen lempibiiseistäni on Belgian livelevylläkin oleva ”Lähempänä poissa”, joka kertoo rakkauden absurdista puolesta. En tajua mikä siinä on, mutta mulla on äärimmäisen hyvä olla sitä laulaessani…

Piittaatko kritiikistä? Luetko esimerkiksi levyistäsi tehtyjä arvosteluja?

Luen! Näin, kun tekee työtään tavallaan niin yksin, piilossa suurelta julkisuudelta ja erillään isoista levy-yhtiöistä, ovat ammattikriitikoiden arvostelut oikeastaan ainoa julkinen palaute, jonka saan. Jos edes ammattimedia ei huomaa, että taiteilija on tehnyt jotakin, niin kukas sitten? Lisäksi käytän arvosteluja apurahahakemuksien liitteinä. Kritiikki tietenkin myös pelottaa: sitä miettii, että mihinkähän todellisuuteen tämäkin levy nyt uppoaa, kun sydän vereslihalla kiikuttaa sitä arvosteltavaksi … Kritiikki tekee kuitenkin taiteilijan tekemistä todeksi, siksikin se on tärkeää. Ei kuitenkaan koskaan saa antaa kenenkään muun määritellä sitä, mikä tällä alalla merkitsee menestystä, onnistumista tai saavutusta, suurta tai pientä. Perimmäinen oikeus määritellä nämä asiat on visusti pidettävä itsellä, aina.

Mitä tulevaisuuden suunnitelmia sinulla on?

Kyllä tämän Vesi-CD:n puristuksen jälkeen menee ainakin kevääseen, ennenkuin suunnittelen mitään suurempaa. Omakustantajan elämään kuuluu näet huolehtia vielä pitkään menekistä ja myynnistä levyn ilmestymisenkin jälkeen, vaikka jo mielellään päästäisi levystä irti niin henkisesti kuin ihan fyysisestikin…

Olet kaiken lisäksi ollut Nainen ja Musiikki ­tapahtuman pääkoordinattorina pitkään. Koska ja mitä tapahtuu seuraavaksi NaMun osalta?

Porilainen Playgirls Magazine -yhtye on ”kutsunut” tapahtuman Poriin ensi vuonna: mukaan toteuttajiksi ovat lupautuneet jo mm. Porin sinfonietta ja Porin kulttuuritoimi, joten jätän tapahtuman hyviin käsiin. Kiinnostuin aikoinaan naissäveltäjistä, niin elävistä kuin kuolleistakin, tehdessäni YLE:lle ohjelmasarjaa ”Siskot säveltävät”. Vuonna 1995 perustetussa NaMu:ssa toimin myös siksi, että haluan tehdä jotakin ihan konkreettista sille epäkohdalle, että naisten tekemällä musiikilla ei ole tarpeeksi kuuluvuutta ­ ei medioissa, ei esiintymistilaisuuksien eikä yleisen arvostuksen suhteen. Toivottavasti tässäkin asiassa mentäisiin eteenpäin.

Miten muuten haluaisit vielä parantaa maailmaa?

Ihmettelen, minne ovat kadonneet niin TV:stä kuin radiostakin ne ihan oikeat musiikkiohjelmat, joissa esiteltäisiin muutakin uutta kotimaista musiikkia kuin suurten levy-yhtiöiden lanseeraamaa päivän hittiä? Tämä on todellinen epäkohta: TV:n ohjelmapolitiikan mukaan klassinen musiikki kuuluu kulttuuritoimitukselle ja kevyt musiikki viihdetoimituksen puolelle. Missä siis esim. laulelmamusiikki saisi arvoisensa esittelyfoorumin? (ja lastenmusiikki ja kansanmusiikki ja blues ja rhytm´n blues ja folk ja soul jne. toim.huom). Esimerkiksi mun tyyppiselle tekijälle tämmöinen tilanne on täydellinen umpikuja: kun uusi levy ilmestyy, radiot eivät sitä juurikaan soita, eikä TV esittele. Miten siis satunnainen potentiaalinen levyn-ostaja tai konsertissa kävijä tässä tilanteessa voi saada musiikistani soivan näytteen tehdäkseen ostovalintansa? Minne sitä oikein pitäisi mennä, kenen puoleen kääntyä? Hassuimmalta tuntuu se, kun toimittaja sanoo: ”Tää on aivan ihanaa tää sun musiikki. Mä en voi kuitenkaan soittaa tätä radiossa, mutta mä otan sun levyn mielelläni, koska mä haluan kuunnella sitä kotona”.

Minne sitä sitten oikein pitäisi mennä? Hyvä kysymys. Kotimaisen uuden musiikin esittely on nykyään kovin yksipuolista ­ se on totinen tosi. En edes tiedä, lohduttaako se tekijöitä yhtään, että tuo ihana musiikki (joka useimmiten on haettava muualta kuin Citymarketin hyllyltä tai radiokanavilta) avaa kuitenkin satunnaisessa kuulijassaan elämänvoimia antavia virtauksia, ja ilman tuota ihanaa musiikkia tämä maailma olisi kuin kuollut aavikko?

PS. Lisää Marjasta ja hänen musiikistaan ks. http://www.vuorenk.pp.fi/marja/


Diskografia (albumit):
 
PARIISI-VUORENKYLÄ(Isis ISD/ISC 931) CD/kasetti 1993 (Buda Musique 82885-2) CD 1994 
LUMI (Isis ISD/ISC 962) (Buda Musique 82885-2) CD 1996
MARJA MATTLAR BELGIASSA (IN BELGIË) (Isis ISD 981) CD 1998
VESI (Isis ISD 2001) CD 2000
Marja Mattlar kokoelmilla: Ehtoota!(PriMus WECD-001) CD 1995: Kukkiva kivi / Kosketus kipinää lyö (konserttiäänityksiä)
Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 4/2000

Selaa lehden artikkeleita