Toisen Mooseksen kirjan 20. luvusta löytyy juutalaisuuden ja myös kristinuskon koko perusta: 10 käskyä. (Miksi oikeastaan käskyjä? Suurin osa niistä alkaa sanalla ”älä”. Olisi melkein parempi puhua kymmenestä kiellosta.) Ensimmäinen käsky alkaa uuden käännöksen mukaan sanoilla ”Minä olen Herra sinun Jumalasi” ja ”Sinulla ei saa olla muita jumalia” (slangikatekismuksessa tämä kohta kuuluu ”Anna muille fudut”).

Tähän ensimmäiseen käskyyn sisältyy siis koko uskonnon perusta. Joka tämän ohjeen kieltää, kieltää samalla sekä juutalaisten että kristittyjen koko uskonnon. Kaikki muut käskyt ovat jonkin verran tulkittavissa. Niitä vastaan rikotaan (mitä sanotaan synniksi) ja nämä rikkomukset voi saada anteeksi. Mutta ensimmäiseen kieltoon palvella muita jumalia ei voi kajota, siinä ei ole kompromissin mahdollisuutta. Joko uskoo yksinvaltiaaseen Jumalaan tai ei.

Vastaava kohta löytyy myös tekijänoikeuslaista. Sen 2 §:ssä sanotaan: ”Tekijänoikeus tuottaa, jäljempänä säädetyin rajoituksin, yksinomaisen oikeuden määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalle se yleisön saataviin, muuttamattomana tai muutettuna, käännöksenä tai muunnelmana, toisessa kirjallisuus- tai taidelajissa taikka toista tekotapaa käyttäen. Kappaleen valmistamisena pidetään myös teoksen siirtämistä laitteeseen, jolla se voidaan toisintaa.”

Tämä siis tarkoittaa, että tekijä ja ainoastaan tekijä voi antaa luvan muuttaa teosta toiseen muotoon esim. liittämällä siihen tekstin (tai sävellyksen, jos on tekstistä kyse), sovittamalla, lyhentämällä tai mekanisoimalla sen.

Lain 3 §:n 2. momentti vielä vahvistaa: ”Teosta älköön muutettako tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa tahi omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla, älköönkä sitä myöskään saatettako yleisön saataviin tekijää sanotuin tavoin loukkaavassa muodossa tai yhteydessä.” 3. momentti: ”Oikeudesta, joka tekijällä on tämän pykälän mukaan, hän voi sitovasti luopua vain mikäli kysymyksessä on laadultaan ja laajuudeltaan rajoitettu teoksen käyttäminen.” Tämä kaikki tarkoittaa, että tekijänoikeuslain 2. ja 3. pykälillä on sama vaikutus kuin Mooseksen kirjan ensimmäisellä käskyllä. Joka kiistää tekijänoikeuslain em. pykälät, hän mitätöi koko tekijänoikeuslain.

Mihin nyt tarvitaan aprikointia itsestään selvästä asiasta? Tekniikka on ihmeellistä ja tuo esille aina vain uusia pulmia. Joku on keksinyt, että tämä kansa, joka Brechtin mukaan vaikenee kahdella kielellä, tarvitsee kännyköitä, jotta voisi puhua joka paikassa metrosta vessaan ja joiden hälytysäänet soivat joka paikassa bussista konserttiin. Ja tämä vielä koko kansan iloksi tai suruksi. Joillekin kännykän omistajille ei riitä, että heillä on soittoäänenä jokin pimpelipom tai Säkkijärven polkka, vaan puhelimiin pitää saada jotain oikein mojovaa; jokin viimeisimmistä hiteistä tai jokin muu vitsikäs oivallus. Kun olin viime elokuussa Hamina Tattoossa, siellä soi koko ajan joko Sibeliuksen Jääkärin marssi tai Porilaisten marssi. Ainoa muu melodia, jonka siellä kuulin tuli Leinosen Jussin kännykästä, jossa soi hänen oma Ulos Ympyrästä -marssi ja taatusti ihan luvallisena.

Teoston kannalta tilanne on tietenkin hyvä. Kun moni muu asia tuntuu menevän pieleen, on tietenkin hyvä, että löytyy uusia alueita, joita voi lisensioida ja saada liikevaihto kasvuun. Siihen ei ole mitään sanomista. Mutta, että teoksia lisensioidaan tällaiseen tarkoitukseen kysymättä lupaa tekijältä, se on suorastaan lainvastaista. Otin tämän asian esille Teoston vuosikokouksessa (jossa Otto sitten esitti omat Ukko Noa-muunnelmat). Donner ehdotti asian tutkimista, johon kokous (minua myöten) suostui.

Suureksi ihmetykseksi tutkimus tilattiin kahdelta tanskalaiselta juristilta, jotka ovat Fredmanin väittämän mukaan erinomaisia tekijänoikeuden asiantuntijoita. En minä, eikä moni muukaan ole kuitenkaan koskaan kuullut heistä mitään. Miksi lausunto piti tilata jostain Tanskasta, eikö suomalainen tekijänoikeusneuvosto olisi lähempänä? Mutta ehkä Teostossa ei luotettu siihen, että siltä olisi tullut mieleinen lausunto. Lausunto, joka nyt tuli Tanskasta, saa minut kylläkin uskomaan, että kyseiset juristit eivät ymmärrä mitään tekijänoikeuslaista eivätkä musiikista. He nimittäin väittävät kivenkovaan, että sävelmän siirtäminen soittoääneksi ei olisi teoksen muuntelemista eikä teoksen lyhentäminen alle 30 sekunnin pätkäksi olisi teokseen kajoamista eikä siten loukkaisi tekijän moraalisia oikeuksia. Lausunnossa jopa sanottiin, että tekijän olisi nykyään siedettävä sitä, että hänen teoksiaan muutetaan häneltä kysymättä. Siis selvästi vastoin tekijänoikeuslakia. Teosto teki tästä sen johtopäätöksen, että tekijä voisi kieltää koko kataloginsa lisensioinnin soittoääniksi. Vähän myöhemmin joku Teostossa (kukahan se on mahtanut olla) päätti, että tekijä voi kieltää myös yksittäiset teokset. Mutta laissa ei sanota, että tekijällä on yksinoikeus, jos hän sitä vaatii. Teosto kääntää tekijänoikeuslain nurin ja samalla kaivaa pohjan Teoston koko toiminnan alta.

En tietenkään tyytynyt tähän, vaan pyysin lausunnon tekijänoikeusneuvostolta, jolle se olisi kai alunperin kuulunutkin. Tämä lausunto on jo paljon parempi. Aluksi asiaa pohditaan perusteellisesti ja painotetaan nimenomaan sitä, että tekijän yksinoikeus teokseensa ja varsinkin sen moraaliseen puoleen on täysin selvä ja rikkomaton. Lausunnon viimeinen kappale kuuluu: ”Moraalisista oikeuksista tekijänoikeusneuvosto toteaa seuraavaa. Tekijänoikeuslain 3 §:n 2 momentin mukaan teosta ei saa muuttaa tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa loukkaavalla tavalla eikä teosta saa saattaa yleisön saataviin edellä mainituin tavoin. Tekijänoikeusneuvosto katsoo, että mahdolliset moraalisten oikeuksien loukkaustapaukset tulee aina arvioida tapauskohtaisesti. Arvioinnin mittapuuna tulee käyttää objektiivista mittapuuta huomioon ottaen myös tekijän subjektiivinen näkemys asiasta.” Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut Teoston johtokuntaan, vaan se päätti tulevaisuudessakin toimia viis veisaten tekijän moraalisista oikeuksista. Ihmettelen nyt, kuinka voidaan ”mittapuuna käyttää objektiivista mittapuuta huomioon ottaen myös tekijän subjektiivinen näkemys asiasta”, kysymättä sitä tekijältä tapauskohtaisesti?

Toisessa yhteydessä kävi ilmi, että joku Teostossa oli puhelimessa antanut neuvon, että sovituslupa on ihan turha, jos ei halua osuuksia tekijänoikeuskorvauksista. Tästä on vaistottavissa, että tekijänoikeus sinänsä ei ole minkään arvoinen, jos sillä ei voi lyödä rahoiksi. Siis tekijänoikeuslaki on hyvä tekosyy kahmia mahdollisimman paljon mammonaa. Tällainen ajattelu on minulle täysin vierasta. Minun ajatusmaailmassani tekijänoikeus sinänsä on arvokas asia ja se perustuu ensisijaisesti sen moraaliseen puoleen. Teokseen ei saa kajota ilman tekijän lupaa. Se, että tekijä voi antaa tämän luvan maksua vastaan, on vasta seuraus eikä pääasia. Luvanantamisen tekijä on luovuttanut Teostolle, mutta vain taloudellisessa mielessä.

Teoston asiakasoppaassa sanotaan mm. kohdassa 1.2.4: ”Sopimus ei koske moraalisia oikeuksia, teoksen käyttöä graafisessa muodossa eikä ns. suuria oikeuksia.” Kohdassa 1.2.7: ”Teoston myöntämät käyttöluvat eivät oikeuta käyttäjää sovittamaan, kääntämään tai muulla tavoin muuttamaan teosta. Sovitus-, käännös- ja muut muunteluluvat myöntää oikeudenhaltija itse.” Kohdassa 1.2.18 lukee: ”Suojatun sävellyksen sovittaminen edellyttää säveltäjän lupaa.” Kohdassa 1.2.20: ”Suojatun sävellyksen sovittaminen edellyttää aina oikeudenhaltijan myöntämää lupaa. Lupa annetaan teosilmoituksen allekirjoittamisella tai muutoin kirjallisesti teosilmoituksen liitteenä.”

Osassa ”Tekijänoikeus – pääperiaatteet” sanotaan mm: ”Tekijänoikeuden siirtyminen… Esimerkiksi teoksen sovittamiseen tarvitaan aina tekijän erillinen lupa, jollei sovitusoikeutta ole sisällytetty alkuperäiseen luovutussopimukseen.”

Olin hyvin hämmästynyt kun kuulin, että myös ELVISin johtokunta on ollut sitä mieltä, että sovituslupa on ihan turha, jos ei halua saada osuuksia. Tämä on kyllä täysin väärä laintulkinta. Jos pyytää ulkomailta sovituslupaa, saa usein vastauksen: ”OK, but sorry, no shares.” Toivo Kärkikin antoi aikoinaan usein luvan luovuttamatta osuuksia. Ja Teoston teosilmoituslomakkeessa on nimenomainen kohta: Sovituslupa, ei osuuksia. Henkilökohtaisesti vastustan tietenkin sovitusluvan antamista ilman osuuksia, mutta se on täysin laillista. Laitonta sen sijaan on sovittaminen, jos ei ole lupaa.

Mielenkiintoinen asia on myös soittoäänikorvausten tilittäminen. Kun asiasta puhuttiin Teoston vuosikokouksessa vastaukset olivat aika epävarmoja. Minä ymmärsin asian niin, että tilitys tehdään NCB:n rekisterissä olevien tietojen perusteella. Tämähän tarkoittaa, että jos rekisterissä on jonkun teoksen yksi ainoa versio, johon on säveltäjän lisäksi merkitty myös äänitteen sanoittaja ja sovittaja, myös he saavat soittoäänistä korvauksia, vaikka heidän työstään mitään ei ole taatusti otettu soittoääneen. Eihän niin voi olla!

Joku fiksu kustantaja on keksinyt, että soittoäänien valvonta ei kuulukaan Teostolle, vaan on kustantajien asia. Se on itse lisensioinut kustantamiensa teosten mekanisoimisen soittoääniksi. Teosto on tietenkin (mielestäni hyvin aiheellisesti) protestoinut ja ilmoittanut kustantajille, että tätä aluetta hallinnoi ainoastaan Teosto. Olisiko argumentti ollut vähän vahvempi, jos Teosto toimisi lain mukaan ja kysyisi tekijöiltä samalla tavalla kun kysytään jos kyseessä on mainos, elokuva tai ensimmäinen mekanisointi? Mielestäni omat oikeudet ovat paljon helpommin puolustettavissa jos itse toimii täysin lain kirjaimen ja hengen mukaan. Ja näin ei nyt tapahdu. Teoston pääargumentti on, että luvan kysyminen tekijöiltä yksittäin tulee liian kalliiksi. En oikein usko tätä. Kun muistaakseni viime vuonna Teosto tilitti 4,2 miljoonaa markkaa soittoäänistä, niin luulen, että per teos tulee aika paljon rahaa ja Teostossa on monia toimia, joiden tuotto ei ole alkuunkaan näin hyvä suhteessa hallintokuluihin. Tietenkin on paljon helpompaa ja mukavampaa, kun ei kysy mitään.

Toinen näkökanta on tietenkin se, että ”aina se Fuhrmann valittaa”. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että nimenomaan minun valittamiseni jälkeen asioita usein korjataan ja tehdään kuten alunperin olisi pitänyt tehdä. Paras esimerkki tästä on ehkä kuuluisa tapaus ”Itkevä huilu” ja ”Soi vienosti murheeni soitto”. Moitin jo vuonna 1985, että Teosto tilitti kustantajalle korvauksia, vaikka Merikannon suoja-aika oli mennyt umpeen, eikä kustantajalla ollut minkäänlaista sopimusta tekstintekijöiden kanssa. Kirjoitin Teostolle mm. 1.8.1985: ”Jos Teosto hyväksyy Musiikki Fazerin kannan, jonka mukaan Heikki Ansan teksti kappaleeseen ”Soi vienosti murheeni soitto” olisi kustannettu, on keksitty ikiliikkuja. Heikki Ansa on nimimerkki, jonka omistajaa ei ole pystytty koskaan selvittämään. Nimeä ei löydy Teoston asiakasluettelosta, eikä Teosto tilitä sanoittajan osuuksia, samoin kuin Musiikki Fazerkaan ei ole koskaan maksanut Heikki Ansalle minkäänlaisia korvauksia. Koska Heikki Ansan persoonasta ei ole minkäänlaista tietoa, hän ei siis kuole koskaan ja näin ollen teos ei tule koskaan vapaaksi. Tämä on tietenkin kustantajan ihannetapaus.”

”Soi vienosti murheeni soitto” oli siis toinen Merikannon kappale, josta riideltiin. Tästä päästiin pian yksimielisyyteen, mutta ”Itkevä huilu” -tapaus roikkui vuosikaupalla. Vein jutun tekijänoikeusneuvostoon ja ELVIS haastoi Teoston oikeuteen. Silloin Teosto perääntyi ilman oikeudenkäyntiä, mutta tapauksen jälkihoito eli vastaavien teosten rekisteritietojen korjaaminen kesti vuosikaupalla ja vasta 1997 professori Esko Hopun lausunnon saatuaan Teosto totesi, että se mitä minä olin väittänyt toistakymmentä vuotta, olikin oikea laintulkinta. Lausunto loppui sanoilla: ”Lopuksi on syytä vielä todeta, että jos tekstinkirjoittaja tekee Teoston kanssa asiakassopimuksen tai valtuuttaa Teoston muutoin perimään ja tilittämään hänelle tulevat korvaukset myös siltä osin kun ne perustuvat pakkolisenssiin, eli ennen 1.10.1974 tehtyjen sävellysten osalta Teoston on perittävä ja maksettava korvaukset tekstinkirjoittajalle sopimuksen mukaisesti uhalla, että Teosto muuten joutuu sopimusvelvoitteiden vastaisesta menettelystä korvausvelvolliseksi.”

Tästä korvausasiasta puhutaan lausunnossa monessa kohdassa ja henki on lyhyesti sanottuna se, että jos Teosto on kustantajan vaatimusten mukaisesti maksanut kustantajalle kustantajaosuuksia myös tekstinkirjoittajan osalta, vaikkei kustantajalla ole ollut sopimusta, korvausvelvollinen ei ole suinkaan kustantaja, vaan Teosto, joka on menetellyt lainvastaisesti. Tätä Teosto ei tietenkään kertonut kenellekään, eikä ELVISin johtokuntakaan ole kertonut jäsenistölle, että rahat ovat menneet vääriin taskuihin, joten kukaan ei ole voinutkaan esittää korvausvaatimuksia siihen asti väärinmaksetuista osuuksista.

Tämän kaiken voisi muistaa kun sanotaan ”taas se Fuhrmann riehuu” ja voisi samalla miettiä, mitä tapahtuu kun joku kuulee jossain oman sävellyksensä soittoäänenä ja haastaa Teoston oikeuteen, koska soittoääni loukkaa hänen teoksensa arvoa ja Teosto ei kysynyt häneltä lupaa siihen.

Vielä kerran: Kukaan tekijä ei ole valtuuttanut Teostoa antamaan lupaa teostensa pätkimiseen; kukaan tekijä ei ole valtuuttanut Teostoa siirtämään 30 sekuntia hänen teoksistaan muokattavaksi epämusikaalisiksi puhelinsoittoääniksi. Jos Teosto tämän tekee, se kajoaa tekijän moraaliseen tekijänoikeuteen. Jos moraali myydään rahasta, sitä kutsutaan prostituutioksi ja vaikka meillä kaikilla on Teostosta paljon iloa, en soisi, että Teostoa kutsuttaisiin ilotaloksi.

Toivoo

Arthur Fuhrmann

PS. Olisiko Teosto anteeksipyynnön velkaa minulle siitä, että jouduin taistelemaan toistakymmentä vuotta, ennen kuin Teosto ryhtyi toimimaan Itkevän huilun jälkikäsittelyssä laillisesti?