Samalla kun kirjoitin ylläolevaa otsikkoa huomasin, että se on kaksimielinen. Mutta se oikeastaan sopii minulle oikein hyvin. Haluan todellakin katsoa, mitä maailmassa tapahtuu, mutta samalla huomaan, että maailma on menossa kohti tuhoa. Maailmassa ei tunnu olevan pian mitään muuta positiivista kuin doping-näytteet. Ja tämä maailmanlaajuisesti kuin myös meidän pienissä ympyröissämme. Periaatteet ovat hukassa ja koko ajan tehdään ”pragmaattisia” ratkaisuja, jotka usein ovat hetkellisten etujen tavoittamisen aikaansaamia. Muutama esimerkki: Teoston johtokunta teki kesällä 2000 päätöksen, jonka mukaan ns. partituurilisää ei makseta enää kuolinpesille vaan se raha, joka näin ”säästetään”, sijoitetaan jonkinlaiseen sävellystilausrahastoon, jolta erilaiset musiikkialan tahot voivat anoa apurahoja sävellystilauksia varten.

Minä kuulin tästä ihan sattumalta ja ihan ohimennen. Eikä moni muukaan saanut tietoa tästä puhumattakaan, että siihen olisi voinut vaikuttaa. Kun tämä asia viime Teoston syyskokouksessa tuli esille, saimme tietää, että asia ei kuulunutkaan kokouksen päätettäväksi tai hyväksyttäväksi. Teoston asiakasoppaassa (joka mielestäni ei ole lakikirjaan verrattava vaan toteaa ainoastaan vallitsevan tilanteen) sanotaan partituurimusiikin kohdalla: ”Kompensoidakseen tilitysuudistuksen aiheuttamia oikeudenhaltijakohtaisia muutoksia Teoston johtokunta varaa edellisten (lisätilitysten) lisäksi vuosittain käyttöönsä summan kotimaisten esitysmateriaaleja edellyttävien tekijöiden ja kustantajien tukemiseen. Summan jakoperusteista Teoston johtokunta määrää ohjesäännöllä. Tilityssumma on vähintään 1% RTV- ja konserttialueen kokonaisjaosta.”

Tässä on paljon hullunkurista. 1. Teoston johtokunta ei ole koskaan laatinut ym. ohjesääntöä. 2. Mielestäni olisi pitänyt pikemmin määrätä partituurimusiikin tuen yläraja. 3. Tämä summa on nyt reilu miljoona markkaa, joten sen mielestäni pitäisi olla vuosikokousten käsittelyssä kuten muutkin tilitykseen liittyvät asiat. 4. Kalle Jämsen vakuutti meille viimeisessä Teoston syyskokouksessa, että Teostoryssä julkaistaisiin Teoston johtokunnan päätökset. Kun nyt johtokunta päätti, ettei tätä tukea enää anneta kuolinpesille, mutta kylläkin niiden kustantajille (siis kuolinpesien valvomista teoksista), tästä ei ollut halaistua sanaa Teostoryssä.

Olen monta kertaa reklamoinut siitä, että sen jälkeen kun tekijänoikeussuoja-aika pidennettiin, alkuperäiskustantaja ja myös kuolinpesä saivat korvauksia minun sovitukseni ansiosta Melartinin Juhlamarssista, vaikka teos on sävelletty ihan viime vuosisadan alkupuolella siis reilusti ennen 1961, eikä näin ollen kuulunut enää partituurituen piiriin. Teos on alunperin kustannettu Westerlundin toimesta, jolta oikeudet sitten siirtyivät Fazerin kautta Warnerille. Nähdäkseni Fazerkaan ei ole koskaan tehnyt mitään teoksen eteen. ELVIS kustansi minun sovitukseni sen jälkeen, kun 50 vuotta tekijän kuolemasta 1937 oli kulunut. Kun nyt Melartinin kuolinpesä ei saakaan enää partituuritukea, miksi Warner saa sitä, vaikka ELVIS on ainoa, joka on tehnyt jotain teoksen hyväksi, painanut nuotit ja markkinoinut niitä. Miksi Warner saa partituurilisää? Partituuri on minulla eikä Warnerilla ole osaa eikä arpaa koko asiaan. Warnerhan sai oikeudet takaisin, kun suoja-aikaa pidennettiin ja ELVIS saa ainoastaan puolet kustantajan osuuksista. Tätä en pysty ymmärtämään. Itse asiassa säälin niitä ihmisiä, jotka joutuvat virkansa puolesta puolustamaan sellaisia asioita, joista heidän sisimmissään pitäisi tietää, että ne ovat vääriä ja epäoikeudenmukaisia.

Samalla ihmettelen ”niin kauhiast”, että meikäläiset ovat mukana rakentamassa uutta rahastoa, jota rahoitetaan Teoston kansallisilla varoilla. Olemme suhtautuneet suurella varauksella erilaisiin tukitoimenpiteisiin ja tämä uusi rahasto saa aikaan sen, että ne samat, jotka saavat partituuritukea, voivat sen lisäksi vielä saada Teoston rahoja tilauspalkkioiden muodossa. Kaiken lisäksi tämä rahasto voi aikaansaada sen, ettei tilaaja viitsikään maksaa tilauksia omista varoistaan vaan antaa Teoston maksaa teoksista, jota esitetään ehkä vain yhden ainoan kerran. Ja olen myös vuorenvarma siitä, että tilauksia tullaan tekemään etupäässä ns. vakavan musiikin alalla, vaikka meillä on lautakunnassa omia edustajia.

Yhtä vähän ymmärrän, että Suomen Säveltäjät eivät suostu ymmärtämään, ettei ole tarkoituksenmukaista, että partituurimusiikin tukea maksetaan eniten niille, joilla on muutenkin eniten esityskorvauksia. Mielestäni koko systeemi pitäisi muuttaa siten, että tukea annetaan niille, jotka sitä eniten tarvitsevat. Yhtä vähän ymmärrän sitä, että nykyään näkee joidenkin kustantajien toteamuksen, että on valitettavasti olemassa myös sellaisia ”kustantajia”, jotka kirjoittavat kustannussopimuksia, joiden mukaan he saavat kustantajaosuuksia, mutta eivät tee yhtään mitään teosten eteen. Kuinka voi olla, että kustantajat suostuvat siihen, että jotkut kollegat harjoittavat epäreilua kilpailua?

Muutama sana digitalisoimisesta. Minulle aiheuttaa pahaa oloa se, että nykyään kaikkein tärkeintä tuntuu olevan informaatio. Presidentti Koivisto totesi jo vuosia sitten, että elämme ”infokratiassa”. Meidät hukutetaan kaiken maailman sanomalehtiin, ilmaisjakelulehtiin, fakseihin, sähkeviesteihin, e-mailiin, tekstiviesteihin ja mitä muita kammotuksia vielä on olemassa. On olemassa monta radio- ja televisiokanavaa, jotka syöttävät erilaista informaatiota. Sen laadusta ja tärkeydestä voi tietenkin olla monta mieltä. Rakennetaan jo kolmannen sukupolven kännykkäverkkoja. Ja Nokia on aiheuttanut hankaluuksia niin Ericssonille kuin sen suomalaisille alihankkijoille.

Koko valtion talous tuntuu olevan riippuvainen Nokiasta samalla tavalla kuin aikoinaan oltiin riippuvaisia Neuvostoliiton ja Suomen bilateraalisesta kaupasta. Se sitten loppui ja siitä seurasi paljon pahaa. Mitä tapahtuu, jos Nokia suuri menestys taantuukin tai jos Nokian ulkomaiset omistajat haluavat siirtää pääkonttorin Luxemburgiin tai siirtävät kaiken tuotannon halvan työvoiman maihin?

Nyt viimeisin villitys on digitalisoiminen. En voi ymmärtää miksi pienen urhoollisen Suomen pitäisi tässäkin taas olla eturintamassa. Eikö olisi viisaampaa antaa ensiksi muiden sairastaa lastentaudit, jotka väistämättä tulevat? Jos olen ymmärtänyt oikein Ruotsissa ja Britanniassa koko homma meni aika lailla pieleen ja Saksassakin on vaikeuksia. Eikä standardistakaan olla yksimielisiä. Tästä huolimatta Yleisradio yrittää vakuuttaa meille, ettemme tule toimeen ilman digitaalisia lähetyksiä. Minusta vaikeus on siinä, ettei ole käytettävissä tarpeeksi rahaa: raha menee kaikki tekniikkaan, eikä ohjelmille jää tarpeeksi. Katsojilla ei ole laitteita ja näin ollen ei ole katsojia eikä kuuntelijoita. Ylen henkilökunta siivotaan ulos ja toimitusjohtaja, joka on entinen toimittaja ja istuu demarien mandaatilla paikallaan, saa sivutoimen Nokian hallituksessa ja sen mukana muutenkin muhkean palkkansa lisäksi vielä toisen mokoman.

Teoston asema on myös aika mielenkiintoinen. Fredmanin mukaan sopeutuminen digitaaliaikaan tulee Teostolle aika kalliiksi. Tästä huolimatta Teosto on tehnyt Ylen kanssa sopimuksen, jonka mukaan Yleisradio ei maksa digitaalisista radiolähetyksistä mitään ennen kuin Suomessa on 20 000 digitaalista vastaanottolaitetta. Väitän, että sitä saadaan odottaa vielä muutama vuosi. Olin eräässä tilaisuudessa, jossa Ylen Ykkösen musiikkipäällikkö esitti budjettinsa todeten, että ainoa kohta, jossa hän pystyy säästämään on könttäkorvauksista eli tekijänoikeuskorvauksista. Tuli mieleen, että onko oikein, että Yleisradio soittaa enemmän vapaata musiikkia säästääkseen teostokorvauksissa ja samalla Teosto antaa Yleisradiolle ”starttirahaa” toimintaan, jonka sopeuttaminen tulee Teostolle kalliiksi. Annetaanko samanlaista ”starttirahaa” myös kaikille uusille digitaalikanaville, ei ole tiedossani. Jos on niin, on ilmeisesti hyvinkin tarpeellista vaatia takseilta korvauksia, vaikka tällä Teoston kiistatta huono maine huononee entistä enemmän.

Toteaa

Arthur Fuhrmann