Musiikintekijät -logo

Pieni suuri nainen

Kaija Koo Haastattelu

Pieni suuri nainen

Kaija Kokkola, pitkän linjan muusikko-lauluntekijä, on tehnyt suoranaista historiaa 1990-luvun suomalaisessa musiikkielämässä: yhdessä Markku Impiön kanssa työstetyt albumit ”Tuulten viemää” (1993), ”Tuulikello” (1995), ”Unihiekkamyrsky” (1997) sekä ”Tinakenkätyttö” (1999) ovat kaikki olleet suorastaan ällistyttävän menestyksekkäitä, mittaapa niitä sitten miltä kantilta hyvänsä. Kaija ja Markku niputtivat äskettäin parhaimmat laulunsa kokoomaksi ”Tuuleen piirretyt vuodet” (2000), joka niin ikään on viihtynyt jo mittavan tovin myyntilistojen kärjessä. Miten tämä ­ kaupallinen onnistuminen kerta toisensa jälkeen – on mahdollista?

Sukelletaanpa hetkiseksi Kaijan persoonaan ­ jospa jotakin menestysreseptejä löytyisi itse kullekin säädylle…

Minkälaisten töiden parissa puuhaat tällä hetkellä?

Teen parhaillaan ”Tuuleen piirretyt vuodet”-kokoomalevyn tiimoilta kiertuetta, vielä on neljä keikkaa jäljellä. Odottelen tässä kuitenkin jo seuraavaa projektia: solmin noin vuosi sitten Universal Sweden ­yhtiön kanssa sopimuksen, joka käsittää musiikkimme vientiä ja markkinointia ulkomaille. Ryhdymme Markun kanssa piakkoin siis uusien biisien tekoon, ja seuraava levy on tarkoitus tehdä Ruotsissa. Tulevat ulkomaiset yhteistyökumppanini ovat nimekkäitä ja taitavia. Odotan siis tulevaisuudelta paljon – mutta toisaalta, myös he odottavat minulta paljon, joten paineitakin on. Olen kuitenkin aikamoinen realisti, kaikkeahan voi tapahtua, ja siksi yritän itse aina keskittyä vain ja ainoastaan itse musiikkiin. Luulen, että juuri siksi olen säilynyt tervejärkisenä kaiken kohdalleni osuneen hulinankin keskellä.

Mikä on työtapasi? Oletko intuitiivinen, vai ns. kahdeksasta neljään puurtaja?

Toivoisin olevani enemmän sellainen kahdeksasta neljään puurtaja ­ kuten kuulemma esimerkiksi J.S.Bach, jonka sävellykset ovat upeita… esimerkiksi Bachin ”Air” on hieno, oikea helmi, ja muutenkin mulle tärkeä biisi. Toivon, että vanhemmiten pystyn säännöllisempään työrytmiin. Nykyään on kuitenkin niin, että teemme Markun kanssa hyvin intensiivisiä, hektisiä työrupeamia ja sitten pidämme reilun tauon. Useimmiten työnjako on sellainen, että Markku ensin säveltää suurimmaksi osaksi biisit, ja minä astun remmiin sanoitus- ja sovitusvaiheessa. On kuitenkin sanottava, että varmasti niin minä kuin Markkukin molemmat pärjäisimme musiikin saralla ilmankin toisiamme, mutta nyt muodostamme hyvän, toisiamme täydentävän työparin. Tuosta biisinteosta vielä, että siinä pätee ajatus ”moottoria pitää käyttää”: kun biisinteon aikaan saa jonkin alitajunnan virran auki, on siihen virtaan mentävä. Paneudun aina todella täysillä musiikin tekemiseen…. Itse asiassa, jos ihan rehellisiä ollaan, teen jonkinlaista ajatus-askartelua lähes koko ajan, mietin mitä erilaisimpia ajatuskuvioita, sanoja, riimejä, tai vaikkapa sitä, mitkä asiat ovat kaikille ihmisille yhteisiä. Aivoni taitavat olla jonkinmoisessa käymistilassa koko ajan….

Mikä on parasta ja pahinta siinä, että tekee musiikkia elämänkumppanin kanssa? Eihän se voi pelkkää ruusuilla tanssia olla..?

No ­ aloitetaan tällä kertaa niistä huonoista puolista! Jos menee pieleen, eli joku biisi ei onnistukaan niin kuin oli tarkoitus, on kritiikistä poissa kaikki vieraskoreus. Arvostelu ja syyttely puolin ja toisin saattaa olla todella haavoittavaa, jopa raadollista, kun siinä sitten etsitään syyllistä ­ että lauloinko minä pieleen vai Markun sävellyskö se siinä tökkii… Eli, nämä musiikkiin liittyvät kriisit voivat olla hyvin, hyvin kuluttavia: me olemme molemmat erittäin voimakastahtoisia ihmisiä… Toisaalta, hyvä, ainutlaatuinen kokemus on se, että pääsee toisen ihmisen kanssa käymään ihan omassa satumaassa, paratiisissa, taikapiirissä, ja jakaa siellä erittäin syviä, rehellisiä tunteita, kokea todellista sielujen yhteyttä. Minä kunnioitan Markkua tosi paljon: hän on syvällinen, ihana ihminen ­ ja paras mahdollinen hovisäveltäjä minulle!

Mikä on paras biisinne ­ omasta mielestäsi?

Biisi ”Vedet virtailee” on yksi suosikeistani, samoin uusi, kokoelmaltakin löytyvä ”Jos sua ei ois ollut” tuntuu tällä hetkellä tosi hyvältä. Biisit ovat kuin tunnetiloja ­ välillä joku biisi saattaa tuntua läheisemmältä kuin jokin toinen, elämäntilanteesta riippuen.

Perustit tyttöbändin 14-vuotiaana, se kertoo jotakin sinusta. Millainen olit nuorempana, ja kuinka musiikki tuli elämääsi?

Olin kapinallinen. Tiedän, että jäin monille mieleen jo nuorempana. Tuo nuoruuden bändi syntyi siksi, että kertakaikkiaan halusin perustaa bändin. Siihen aikaan oli muuten vaikea löytää naismuusikoita, varsinkin naisrumpalia etsittiin pitkään. Me ei osattu tietenkään sovittaa bändimusaa, vaikka olinkin soittanut pitkään klassista pianoa ja kitaraa. Silu Seppälä ryhtyi kuitenkin meidän bändin ohjaajaksi, hän neuvoi meille bändisoiton perusasioita. Täytyy myöntää, että olin nuorempana kai aika hurja ­ ja en ole siitä pelkästään ylpeä. Mutta tuohon hurjuuteen liittyi myös äärimmäinen herkkyys. Muutenkin musiikki tuli sellaiseen elämänvaiheeseen, että se jotenkin pelasti minut: se oli kanava sisäisten asioiden ja ongelmien purkamiseen ja väylä kommunikointiin. Luulen, että ilman musiikkia minua ei olisi olemassa…

Tuon tyttöbändin jälkeen olit solistina Steel City ­bändissä, joka sittemmin jatkoi Kaija Koo Band -nimisenä. Julkaisit ensimmäisen soololevysi ”Kun savukkeet on loppuneet” v. 1986. Sitten seurasi 6 vuoden hiljaisuus, miksi?

Kesken tuon ensimmäisen soololevyn levytyksen isäni kuoli lento-onnettomuudessa, putosi alas pienkoneella. Minulla oli onnettomuutta seuraavana päivänä vielä joitakin levyn lauluosuuksia tekemättä. Lauloin ne ihan sokissa: loppulevynteko meni tavallaan ihan ohi. En myöskään jaksanut tehdä levynjulkaisuun liittyvää tarpeellista pr-työtä, enkä pystynyt lähtemään keikoille… Olen noista kokemuksista selvittyäni ajatellut, että tuo aika valmisti tulevaan: en olisi vielä tuolloin 1986 ollut valmis kohtaamaan kaikkea sitä, mitä nämä menestysvuodet ovat tuoneet mukanaan. Olen kirjoittanut näistä kokemuksista, sekä muistakin vuosien varrella tapahtuneista sattumuksista, novellinomaisen kertomuksen, joka löytyy kokoomalevyn välistä. Nyt vasta aika oli kypsä kertoa muutamista kipeistäkin asioista. Halusin kertoa niistä kuitenkin ensin omin sanoin, enkä retostella niistä sen enempää julkisuudessa.

Nuo ovat olleet varmasti rankkoja aikoja urallasi. Mitkä sitten ovat olleet niitä parhaimpia hetkiä?

Musiikkiin liittyy monta intuitiivista, flashin-omaista lyhyttä onnen hetkeä: muistan selvästi, kuinka musiikki meni minusta ikään kuin lävitse 7-vuotiaana ­ tiesin, että olin löytänyt sen välineen, jonka avulla voin kertoa tunteistani. Toisaalta, arvostan erittäin paljon ammattilaisilta saamiani tunnustuksia, kuten v. 1993 Markun kanssa saamaamme 4:ää Emma-palkintoa ja v. 1998 saamaani Vuoden paras naissolisti-Emmaa. Lisäksi, monet onnet hetket liittyvät läheisesti yleisön kohtaamiseen: olen ehdottomasti live-esiintyjä. Nautin suuresti, kun näen esiintyessäni ihmiset, jotka katsovat silmiin ja aistivat saman maailman. On myös suuri kunnia, että tiedän musiikkimme olleen läsnä monien ihmisten suurissa elämän käännekohdissa, kuten häissä, hautajaisissa ja jopa synnytyksissä…

Jos voisit, mitä muuttaisit musiikkimaailmassa?

Minua pelottaa tämä powersoittokeskittyminen: näen siinä selvän vaaran. Radiosoitosta päättää liian pieni porukka: yleisö ei välttämättä koskaan kuule sitä laulua, jonka se haluaisi kuulla, jos se oikeasti saisi valita. Olen ollut sen verran kauan alalla, että on myönnettävä, että tyhmempänä olisi helpompi tehdä tätä työtä. Onnistumiseenhan vaaditaan kahta tavallaan toisensa poissulkevaa ominaisuutta: jos haluat olla hyvä taiteilija, pitäisi olla herkkä; toisaalta, jos haluat olla menestyvä taiteilija, pitäisi olla raudankovat hermot. Se on vaativa yhtälö.

Onko mielestäsi musiikkibisnes muuttunut urasi aikana, ja mihin suuntaan?

Tällä vuosikymmenellä musiikkibisnes on raaistunut: kilpailuhenkisyys ja rahanahneus heijastuvat tekemisessä entistä enemmän. Voin aika huonosti sellaisissa tilaisuuksissa, missä nuo ilmiöt ovat läpinäkyvästi läsnä. Siksipä en hirveän mielelläni käy sellaisissa tilaisuuksissa. Musiikki itsessäänhän antaa parantavaa, positiivista voimaa; siksi taiteilijan ei välttämättä ole hyvä olla liiemmälti tekemisissä kaikkein raadollisimman bisneshenkisyyden kanssa. Toisaalta, monet taiteilijat ovat nykyään valveutuneempia kuin ennen, ja alalla on enemmän taiteilijoiden puolia pitäviä ammattilaisia, jotka osaavat neuvoa mm. erilaisten sopimusten teossa, mikä on todella hyvä asia. Entistä ammattitaitoisempi ja musiikkibisneksestäkin tietoisempi sukupolvi on tulossa!

Miten suhtaudut haastatteluihin (jos tätä ei lasketa…)?

On sanottava, että ihmettelen, miksi edelleen nais- ja miestaiteilijoista tehtävät haastattelut ovat niin erilaisia: miehet voivat puhua taiteestaan, kun taas naiset joutuvat kertomaan mm. miehistään, poikaystävistään ja lapsistaan. Naistaiteilijallakin pitäisi olla oikeus pysytellä lähinnä taidettaan koskevissa informatiivisissa teemoissa, kun jutuntekoon ryhdytään. Itse pyrin antamaan haastatteluja vain ja ainoastaan, kun olen julkaissut uutta musiikkia: julkisuus on minulle työväline, ei mikään itseisarvo.

Mitä ohjeita antaisit nuorelle naispuoliselle musiikintekijälle, joka haaveilee sellaisesta urasta kuin Kaija Koolla ?

Imago- ja musiikkityyliasioissa ei minua ole kukaan neuvonut: vuonna 1992 lähdin hakemaan yhteistyökumppaneita valmis masternauha kädessä ja omatekemä vihreä samettimekko yllä. Hyvä itsetunto ja usko omaan tekemiseen ovat siis tärkeitä: käännytettiinhän minutkin kadulle kolmesta levy-yhtiöstä, ennen kuin löysin omat yhteiskumppanini. Lisäksi, olisi hyvä olla äärimmäisen rehellinen itseään kohtaan; kysyä itseltään, mitä minä oikeasti osaan ja mitä en osaa ­ ja osata sitten kuunnella ammattilaisten mielipiteitä tarpeen tullen. Lisäksi, en koskaan aliarvioisi yleisöä: se aistii kyllä, jos joku ei ole aito. Pitää olla myös nöyrä: hyvää artistia ilman hyviä biisejä ei ole olemassakaan ­ se on aina pidettävä mielessä!

…toteaa Kaija ja hihkaisee vielä luuriin, että ”hei ai niin mä unohdin sanoa, että tykkään Bomfunk MC:stä ja Darudesta! Kuuntelen kaikenlaista uutta musiikkia koko ajan…” Ja kertoo vielä olevansa onnellinen poikien puolesta, kun ovat saaneet menestystä maailmalla. Mietin kirjoittaessani ­ lienekö tuo jokin ennusmerkki? Kuka tietää, minne asti Kaijan siivet kantavat. Ehkäpä ne on tehty teräksestä, kestämään maailmankin myrskytuulia. Jos näin on, ei muuta kuin onnea matkaan ­ ja havuja, perkele! Kikka Laitinen

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 4/2000

Selaa lehden artikkeleita