Musiikintekijät -logo

TÄÄLLÄ FORSSAN TAIVAAN ALLA

TÄÄLLÄ FORSSAN TAIVAAN ALLA

Iskelmä parhaimmillaan on kuin Suomi-elokuva pienoiskoossa. Turkka Mali on Forssan lahja maamme kevyelle musiikille. Mies on paitsi ahkera tekstinikkari ja trubaduuri, myös varma mielipiteistään.

Turkka Mali (s. 1956) on rustaillut laulutekstejä pikku pojasta lähtien, aloitellen jo pari vuotta sen jälkeen kun oppi nelivuotiaana lukemaan. Jatko-opintoihin kuului mm. kasvatustieteiden opiskelu Tampereen yliopistossa. Veljensä Mikan (s. 1958) kanssa Turkka on julkaissut jo 14 LP-levyä. Veljekset myös keikkailevat jatkuvasti, ainakin silloin tällöin. Pikkuveli on opiskellut laulua ja esiintynyt oopperarooleissakin, sekä tehnyt kansannäytelmiä ja kirjoittanut musiikin oppikirjoja ala-asteelle.

Isonveljen esikuvia ovat olleet mm. Uuno Kailas, Kaarlo Sarkia, Reino Helismaa ja Juha Vainio. Vuodesta 1989 Turkka on toiminut päätoimisena laulujen sanoittajana; tunnetuimpia ja suosituimpia Turkan tekstejä ovat mm. Täällä pohjantähden alla, Enkelin silmin, La dolce vita, Kirje, Kerran, sekä Jaksaa vanhakin tanssia.

TENAVATÄHDET FORSSASTA

Olette Mikan kanssa jatkuvasti tehneet musiikkia yhdessä. Millainen ohjelmisto teillä on?

Ne on ihan omia biisejä, kuplettiosastoa.

Olen muuten kerran miksannut teitä Loimaalla, Krekilän myllyllä Polkkarallin aikaan.

Siitä on aikaa varmaan 15 vuotta!

Ensi kesänä 15 vuotta. Vehkeet oli pienet mutta keikka hyvä. Milloin aloititte veljesduona?

Me ollaan tenavatähtiä Forssasta, jo 7-vuotiaina laulettiin täällä, ja pikku hiljaa ruvettiin tekemään omia lauluja 70-luvun alussa. 1978 tuli eka levy, Runkomäen iltamat.

Joka oli hitti heti.

Joo, siitä tuli kultalevyt ja kaikki. Sit se oli menoo. Mika jäi peruskoulun opettajaksi ja mä jäin viihdebisnekseen päätoimiseksi lauluntekijäksi. Mutta vieläkin ne vanhat Forssan laulut tuolla keikoilla herättää kiinnostusta.

Ja aika nuoria kavereita olitte?

Mika oli 20, itte olin 22. Nuoret pojat lauloi lapikkaat jalassa suomalaista kantrimusiikkia.

Olette olleet aina duo, eli ei mitään bänditouhua?

Duona vaan, ollaan jätetty toi tanssipuoli muille. Yritysmaailmassa ja muissa ollaan mukana, harjannostajaisissa ja vastaavissa. Pikkujouluaika on vilkasta.

Tehtiinkö eka lp nopeasti, sehän tuli samana vuonna -78?

Joo, Vanha Isäntä oli meidän taustabändi silloin. Ei nyt ehkä kauheen nopeesti tehty, ihan huolella kuitenkin. Puolet niistä lauluista oli amerikkalaisia kantribiisejä, joihin mä olin tehnyt suomalaiset tekstit. Loput oli sit omia lauluja. Sen jälkeen ollaankin oltu melko omavarasia.

Sävellyspuoli on enimmäkseen Mikan varassa, vaiko kokonaan?

No ei ihan kokonaan, mutta melkein kaikki on Mikan sävellyksiä. En paljoa sävellä, ihan muutamia silloin tällöin.

Toinen levy tuli jo -79?

Tyykikylään takaisin, jonka jälkeen ruvettiin vähän heivaamaan siitä Forssan murteesta. Lauluja lemmestä tuli seuraavaksi, ja sitten Keinosiementäjän pojat. Mää ja hiljanen Viljanen on semmonen kulttilevy oikeen, ihan kuplettimusiikkia. Sit siirryttiin Vladimir Vysotskin musiikkiin, jota tehtiin neljä levyä. Sit ollaan tehty omaa musiikkia parin vuoden välein. Koijärvellä on Lindqvistin Lassen studio, siellä ollaan kaikki tehty.

Viimeisin on Uudet äänet, mun ensimmäinen soololevy. Mikalla on omat kiireensä, eikä me kuitenkaan olla mitään Matti ja Teppoja. Eikä siamilaisia kaksosia. Mä oon levy-yhtiöitten kanssa naimisissa noitten tekstien puitteissa. Vietän paljon aikaa Helsingissä, ja ympäri Suomea.

Oletko naimisissa useankin yhtiön kanssa?

Olen joo, omat levyt tehdään omalla merkillä, mutta Warnerin ja BMG:n ja EMI:n kanssa tehdään iskelmäpuolta.

PROTESTILAULUJEN AIKA ON OHI

Onko veljesduon musiikkityyli muuttunut matkan varrella?

Mehän alotettiin kantrilla, joka oli duurivoittoista musiikkia. Sitten siirryttiin Vysotski-musiikkiin, joka on mollimusiikkia. Kyllä me aika mollijätkiä ollaan kuitenkin; kun uusia biisejä tulee, niin kyllä ne melkein aina kulkee mollissa. Sit kun teen iskelmiä muille ­ ja nekin melkein aina kulkee mollissa ­ niin kyllä 80 % on semmosta murheen laaksossa kulkemista. Mutta aina niihin pitää jotain positiivista keksiä. Suomessahan ei tällä hetkellä tämmönen kuplettimusiikki, duurivoittoinen iloinen rallimusiikki hirveesti kiinnosta radiota eikä mediaa.

Entäs huumorin kanssa taiteilu, eli sisällyttäisit mustempaa huumoria duurimpaan biisiin?

Ei se oikein toimi, ei sitä saa missään julki muuten kuin keikoilla. Tai sit pitäis olla TV mukana niin kuin jollain Ruonansuulla tai Kummelilla. Ihan pelkästään huumorilevy tänä päivänä on aika vaikee saada ulos. Ennen vanhaan oli Irwin tai Alatalo, jotka teki oikein kunnon huumorimusiikkia, niitä biisejä kuulee vielä tänä päivänä. Puhumattakaan Speden ja Simo Salmisen tai legendaaristen Pakarisen tai Helismaan musiikista. Ne kestää aikaa.

Onko suosikkeja omissa levyissä, sellasia biisejä jotka on jääneet päälle?

On siellä. Kahden Amandan kievari ja Anomus hautapaikasta meren rannalla, Valhe ja totuus, joka on Vysotskia ja kestää kuusi minuuttia. Sitten on Kattakaa myös Paavolle. Niissä on selkeä tarina joka alkaa ja loppuu, kuin Suomi-elokuvia pienoiskoossa. Silloin kun pystyy samassa biisissä itkettään ja naurattaan ihmisiä, silloin se on jo aika kova biisi. (Nauraa.)

Nytkin ensi sunnuntaina Taivalsalossa pidetään Vysotski-konsertti, puolitoista tuntia Vysotskia, niin kyllä siellä vois kuulla neulan tippuvan. Voi vain kuvitella että jos Vysotski eläis vielä ja se tekis jostain Kurskista laulun niin kuin se teki isoista asioista Neuvostoliitossa… Jos tänä päivänä joku tekis vaikka tosta hiihto-onnettomuudesta tai luonnonkatastrofeista, se tekis ittensä naurunalaiseksi. Nyt ei oo sellasta buumia menossa, että olis suotavaa laulaa tärkeistä asioista. Ultra Bra saattaa sivulauseessa sanoa, että ”ei vieläkään tuulivoimaa”… Sekin on verhottu rakkauslauluun.

Ja saattaa saada jopa koomisen sävyn.

Jos menis tekemään jotain sellasta kuin Pave Maijanen aikanaan, ”Pidä huolta eläkeläisistä ja vanhuksista”, ne radioissa varmaan ajattelis että mikähän ton on tullu. Alatalon Mikko tekee kantrilevyä nyt ja mä kritisoin sitä kun se laulaa että ”maaseutu autioituu”; sehän tekee kakkosketjussa sitä samaa mitä poliitikot jauhaa ja lehdissä lukee. Irwin teki loistavan ”Haistakaa paska, valtiovalta” ­ mut nyt ei enää niin voi tehdä. Se on tehty se protesti. Eikä oo semmosta artistia joka pystyis tekemään sen kunnolla. Se on sääli, koska sellasia olis kiva tehdä.

OHJELMAPÄÄLLIKÖSTÄ FREELANCERIKSI

Asuitko Helsingissä silloin Finnlevy-aikoina?

En, mä olen aina ollut forssalainen ja tulen olemaankin. Käyn Helsingissä päivittäin ja tykkään olla siellä, mut kun on neljä lasta, hevonen, koira ja vaimo…

Kantrimeininkiä!

Joo, ja Helsingissä joutuu kaiken maailman pippaloissa istumaan ja on kaiken maailman järjestötyötä. Silloin kun olin Elviksessä mukana, palavereissa… Niillä oli aikaa istua, mut mulla ei koskaan ollut, oli kova kiire päästä kotio!

Olit Fazer-Finnlevyn ohjelmistopäällikkönä 1990-1995. Mimmoinen homma se oli?

Mun homma oli kerätä artistien levyille biisejä, eli kun joku Koriseva, Voutilainen tai Isto Hiltunen teki levyn, mä rupesin raapimaan biisejä jostain. Soitin säveltäjille ja ilmoitin että nyt on tämmönen levy tulossa.

Ja itse sanoitit ne tilatut?

No en mä nyt kaikkia, mut käytännössä suurimman osan kyllä. Se oli aika pitkälti musiikkikustantamon toimintaa ­ eli haettiin hyviä uusia lauluja. Se oli tosi mielenkiintoinen duuni. Tykkäsin joka hetkestä. Mut sit kun halusin kuitenkin asua täällä Forssassa… Ei jaksa ajaa tätä väliä joka päivä. Ja kun se on niin puhtaasti etätyötä, niin pystyn tekemään sen missä vain. Ei sun tartte Helsingissä jossain kopissa istua. -95 jäin freelanceriksi. Mähän teen sitä samaa työtä vieläkin, eli kerään ja tarjoan biisejä, mutta nyt mä teen sen freelancerina.

Eli sä joudut kuuntelemaan tosi paljon musaa?

Tosi paljon. Nyt kun olin Espanjassa viikon, ostin sieltä 20 CD:tä ja kuuntelen kaikki Espanjan-hitit ja plokkaan parhaat biisit, joihin on mahdollisuus saada lupa. Suomessa mulla on pari kolme vakisäveltäjää, Jori Sivonen, Kari Litmanen ja Veikko Samuli, joita työllistää sitä mukaa kun tilauksia tulee.

Onko sulla työhuone jossain, vai teetkö kotona?

Mä asun vanhassa kartanossa, missä mulla on isot tilat ja kunnon demostudio. Käytännössä mun työ on sellasta että koko ajan soi. Perhe on välillä aika kovilla.

Perhe on lähellä, mutta työ on yksinäistä?

On, ei siinä keneenkään voi turvata. Mäkin teen kaks-kolmesataa laulua vuodessa, ei sitä inspiraatiota voi hakea, kyllä sitä pitää istua alas ja ruveta tekemään. Se on ihan mun työtäni. Moni luulee et se on hauskanpitoa, mut täyttä työtä se on. Oli sitten Sillanpää tai Koriseva tai muu, niin aina pitää olla tosi skarppina.

Varmaan joku biisi syntyy kymmenessä minuutissa ja toinen kymmenessä tunnissa?

Totta kai, ja kyllä mä pystyn tekemään vaikka viiteen minuuttiin. Sit kun soittaa joku tosi iso stara, niin kyllä vähän täytyy miettiä, ei kehtaakaan lähettää niin äkkiä.

Tuleeko koskaan kirjoittajan blokkia?

Ei oo tullu. (Nauraa.) Se on varmaan yleisin kysymys, tästä valkoisen paperin kammosta. Mulle ei oo tullut vielä! Totta kai viiden minuutin blokki tulee, mut että menis viikko ettei tulis tehtyä mitään, niin ei mulla. Teen joka päivä ja sehän se on tän homman idea, ja minkä tahansa, että jollet sä tee sitä, et sä opikaan. Jos sä teet yhden biisin vuodessa… On semmosia jotka on onnensa kukkuloilla: ”mä tein sen hitin”, ja sit ne ei enää koskaan tee toista hittiä. On ollut vaan sellainen ryöpsäys, eikä tule rutiinia.

TILAUSTYÖKIN ON HAASTE

Rutiini on tärkeä. Kun on homma, joka vaatii luovaa mielikuvitusta, niin se ruokkii sitä kuin moottori se rutiini?

Joo, ahkeruus… Mä olen pitänyt paljon kursseja sanoittamisesta. Eli pitäis jaksaa istua. Sama kun Kalle Päätalo kirjoitti romaanin, niin pakko sen oli istua, ei sitä tunnissa tehty. Just sen takia meitä iskelmäntekijöitä on niin vähän Suomessa. Me jotka jaksetaan vääntää ja kääntää ja tehdä se loppuun asti, meitä on tosi vähän.

Onko sulla teksteihin jokin formaatti kun teet iskelmiä?

Ei, koska koskaan ei voi tietää mitä säveltäjä lähettää mulle. Kun mä kuulen melodian, se vie mua johonkin suuntaan, ja sit jos mulla on semmonen päivä kun vituttaa, niin saattaa olla että se melodia on mollivoittoinen ja saattaa tulla vitutusbiisi. Ja on parempia päiviä.

Vaikka tekee tilaustöitä, niin siinä on se sama mielialalataus kuin muussakin luovassa työssä?

On, ilman muuta. Välillä huvittuneena lukee, että me iskelmäntekijät, mä ja Veksi Salmi ja Junnu, että me ollaan tämmöistä hömppärunoutta. Ei se sitä ole, se on ihan kuten Junnun parhaat tekstit, ne on ihan yhtä arvokkaita kuin Eino Leinon ­ ellei arvokkaampia, koska ne on niin paljon isomman yleisön käytössä.

Ja tietysti lähempänä tätä aikaa. Täynnä teräviä huomioita elosta ja olosta.

Niin on, ja eihän niitä joka biisiin voi tehdä. Sit täytyy tehdäkin sitä hömppää, koska tavallaan tää on teollisuutta kuitenkin. Mut en mä koskaan päästä käsistä semmosta tekstiä, että täytyy valmiiks hävetä… Tai ainakin täytyy täyttää tietyt kriteerit, että pääsee levylle, ja että artisti tai tuottaja on tykännyt.

Mullekin tullaan sanomaan, että ”kyllä määkin iskelmätekstin teen viiteen minuuttiin”. No, mä sanon että tee sitte! Ei vaan tee. Se on niin helppo sanoa. Lopputuloksen pitää kelvata. Jos mä teen Arja Korisevalle tekstin, ei sinne voi mitä hyvänsä pistää. Onhan se järkevä ihminen se Arjakin ja sen tuottaja on järkevä, sen poikaystävä kuulee sen, äänittäjät, soittajat, kaikki. Jos mä pistäsin että ”luotan huomiseen sun kanssas, rakkahimpain, kun onnen sun kanssasi sain”, niin kyllä sieltä tulee bumerangi takasin.

Joka tekstissä on siis oma haasteensa?

Ja se on vuorovaikutusta myös: sieltä tulee faksi takasin tai puhelu, että ”korjaa toi”. Tai tee ihan uus. Sitten tehdään.

Ihmisten keskuudessa kun liikkuu, kun ne on oppineet tuntemaan mut ja tunnistaa kapakoissa ja toreilla ja turuilla, niin aina tulee tää kysymys, että ”mistä sää keksit” ja kuinka sää pystyt”. Se muuttuu mystiseksi se ammatti. Mullahan lukee puhelinluettelossa ammattina sanoittaja. Käytännössä se on sama kuin mainosmies. AD jossain toimistossa keksii sloganeita ja teollisuus ­ tässä tapauksessa levyteollisuus ­ saa sen hitin ja pärjää. Mainosmiehen työnä mä pidän tätä, mutta on siinä kumminkin ripaus enemmän luovuutta mukana.

Mietitkö laulajaa etukäteen, ja tiedätkö usein laulajan etukäteen?

Aika pitkälle nykyään tiedän, 80 % tiedän. Silloin se vaikuttaa. Jos tulee tilaus Meiju Suvakselle, niin kyllä mä erilaisen tekstin teen kuin Antti Huovilalle tai Janne Tulkille. (Nauraa.) Itse asiassa oon tehny jo kaikille suomalaisille artisteille, eli alkaa olla jo näkemyskin siitä mikä menee läpi.

Sähän keksit ­ tai löysit ­ laulajia, ainakin Kaija Lustilan vuonna ­92?

Joo, ja Voutilaisen Lauran, ja Isto Hiltusen biisien kautta. Täähän on myös sitä että pitää olla korvat pitkänä että kuulee hyvän laulajan. Olen Tapsan tahtien taiteellinen johtaja myöskin, sitä kautta olen paljon tekemisissä artistien kanssa ­ ja hyviä kavereita ollaan myös. Ne on aika mustasukkasia välillä, jos hyvä biisi on menny jollekin muulle: ”mikset sä sitä mulle antanu?” (Nauraa.)

Tuottaja, levy-yhtiö, sovittaja, säveltäjä, artisti, artistin taustavoimat, managerit ja poikaystävät… Kaikkia pitäis miellyttää, se on hankalaa. Mut se on sama kysynnän ja tarjonnan laki kuin jossain tiilitehtaalla: jos sä teet huonon tiilen, ei ne enää tilaa sulta tiiliä. Tässä pelaa niin paljon tunteet mukana tässä luovassa prosessissa, joka ei ole niin konkreettista kuin tiili, tässä on sellasta mutua (”musta tuntuu”) ja mielipiteet on isossa asemassa. Aika pitkälle levy-yhtiöt mittaa sen sillä levymyynnillä, mistä kansa tykkää.

Miten sä neuvoisit vähemmän menestynyttä biisintekijää? Että lähettää vaan sokkona kaikkiin levy-yhtiöihin biisejään?

Rasittavaa on se, kun kaikki lähettää aina mulle tekstejään ja pitää mua arvostelupalveluna, ja että mä tekisin asian eteen jotain. Mua ei kiinnosta pätkääkään. Mähän teen sitä työkseni. Minkä takia mä myisin jonkun toisen tekemää tekstiä eteenpäin?

Jos neuvoa antaa, niin: ainoa keino on tehdä hyvää. Kun olin Fasulla, mulle tuli ainakin pari tuhatta vuodessa, ja vieläkin tulee muutama sata vuodessa; joka päivä on postissa monta kirjettä ja kasettia. Niistä ihmisistä tulee pakostakin kyynisiä. Ne on tehneet sata tekstiä eikä yhtäkään ole pistetty levylle. Sitte ne soittaa ja kysyy ”miksei mun teksti mee?” Mä olen kiltti ihminen enkä viitsi sanoa että täähän on ihan kauhee. Pitäis sanoo että mee nyt muihin hommiin. Suurin osa niistä luulee että se on helppoa rahaa: kun on tehnyt kronikan syntymäpäiville, niin voi tehdä Korisevallekin hitin. Ja kun kukaan ei vastaa kirjeeseen, kukaan ei tykkää… niin siitä tulee kyynikko: ”mää olen parempi ku sää”.

Ja sit alkaa nää jutut että ”teillä on se mafia siellä”, tätä höpöhöpöä. Semmosta mafiaa ei oo! Mä olen ihan varma, että tuolla pöytälaatikoissa ei oo yhtään hyvää, mikä jäisi sinne. Sitten kun se hyvä biisi on, ei se jää julkaisematta. Ei niin tyhmää levytuottajaa tai artistia olekaan, joka ei sitä ottais. Täytyis vaan jaksaa painaa.

SALALIITTOTEORIOITA JA SYYSSÄVELIÄ

Suomessahan on kateus tässäkin bisneksessä aika iso voima. Semmonen kyräily, josta hyvä esimerkki on Syksyn Sävel tai Euroviisut: lehdet on täynnä kun ”mun biisi ei päässy Syksyn Säveleen” ja ”Euroviisut on etukäteen sovittu”. Jotka ei perustu oikein mihinkään. Onhan niissä ehkä joku totuuden siemen, mut jos kaiken energian uhraa siihen että miettii tommosia asioita, niin jää tekemättä tärkein, se biisi.

Mullekin tulee artisteja sanomaan että ”kylä mää laulan paljo paremmin ku tää tangokuningas, mut kun se on Auraviihteessä tai MTV:ssä”… Se on jatkuvaa juputusta siitä, että Syksyn Sävel sovitaan etukäteen ja kuka ne biisit saa.

Demokratia ei kerta kaikkiaan sovi musiikkiin. Toivo Kärki, jota ihailen yli kaiken, sanoi norsunluutornistaan mikä on hyvä ja mikä huono biisi ­ ja sit se yleensä teki sen hyvän biisin itte. (Nauraa.) Mut mitä sitten? Kaikki meni hyvin, sen levyt myi hyvin ­ ja suomalainen iskelmämusiikki ilman Toivo Kärkeä ei olis mitään.

Mä kaipaan suomalaiseen levyelämään guruja. Nykyäänhän istuu markkinointiäijät, kaiken maailman meikkaajat ja managerit ja kuuntelee, ja jokainen sanoo mikä on hänen mielestään sinkkubiisi. Sit ne nostaa kättä ­ 6 tai 7 ihmistä ­ torstaipalaverissa. Sen pitäis olla just päinvastoin: yks ihminen sanoo mikä on hyvä biisi. Tänä päivänä on tämmöstä neuvostoliittolaista konsensusta: pitää aina soittaa jollekin, että onks tää hyvä biisi. Jos on levybisneksessä mukana, kyllähän sun pitäis tietää! Ei sun tartte kellekään soittaa. Eikä kysyä keltään, edes artistilta. Ei Toivo Kärki kysynyt, että onko Luona vanhan veräjän hyvä biisi.

Eli puuttuu voimaa ja voimahahmoja. Onko mielestäsi muuta pielessä levybisneksessä?

No ei, toimii ihan hyvin. Aika pitkälti on tosin mennyt siihen että kaikki haluaa miellyttää radioita. Se on iso ongelma, koska pienen maalaistalon emäntä Kajaanissa ei niin hirveesti Kissiä kuuntele. Sillekin pitäis löytää se kanava mitä kautta tulee se musiikki mitä hän haluaa kuunnella. Radio Suomi tietysti vielä on.

Siellä sunkin biisit lähinnä varmaan soi?

Käytännössä kyllä. Tärkeä pointti on tietysti myös ne paikallisradiot, jotka soittaa kotimaista musaa. Soittolistat, mitä Mafiakin käyttää; joku ihminen päättää mitä saa soittaa tällä viikolla ­ musta se on aika kauhistuttavaa.

Joudutko ottamaan osaa bisneskoukeroihin ja paperisodankäyntiin?

Kyllä joutuisin jos haluaisin, mut aika pitkälti oon pystynyt delegoimaan ne tilitoimistoon ja vastaaviin. Aika paljon on tätä sopimusten ja kustannussopimusten tekemistä. On keikkailua ja TV-jutut ja Tapsan tahdit… Mainostoimistot käyttää paljon, radiomainoksia ja mainosmusiikkia. Tää on iso puu, jossa on paljon haaroja. Et sä tee vaan yhtä putkee koko ajan. Se on rikkauskin tässä hommassa. Joku soittaa, että ”tee mulle sohvamainos, riimittele se tohon”. Ja sen päivän duuni on siinä. Kuten alussa sanoin, koko ajan pitää vain tehdä.

SINIKANTISIA VIHKOJA JA EUROVIISUJA

Kirjoitit tekstin Täällä Pohjantähden alla kuulemma kouluvihon reunaan?

Se pitää ihan paikkansa. Mä olin varmaan 17-vuotias kun kirjoitin sen johonkin vihkoon, ja oli vaan hyvä säkä että Laaksosen Petri sattui näkemään sen. Itse asiassa aika moni mun nykyisistä teksteistä on lapsuuden sinikantisista vihoista, tietysti muokattuna.

Kuinka syntyi La dolce vita?

Se oli ihan perinteinen tilaustyö. Mähän teen 200-300 biisiä vuodessa, eli 99% on tilaustöitä. Ja 1 % inspiraatiota.

Eikös Anneli Saaristo ollut seitsemäs Euroviisuissa?

Oli, Lausannessa -89. Kolmannen äänestyksen jälkeen johdettiin ja oltiin Puurtisen Matin kanssa että: ”jumalauta, voitetaaks me tää kisa”? Sit se vähän hyytyi, mutta hieno biisi. Ja laulaja. Taitavien ihmisten kanssa on kiva tehdä hommia.

Taitaa olla kuningassaavutus niillä kentillä tähän mennessä?

Tom tom oli aikanaan kuudes, mut silloin ei ollut niin paljon maita mukana. Ja silloin laulettiin englanniksi.

Toiset biisit on varmaan rakkaampia sulle kuin toiset? Ja onko omaa Top Teniä?

Toiset tietysti on, eikä ne välttämättä ole samoja mitkä kansa on valinnut. Kyllä Täällä Pohjantähden alla on ittellekin se tärkein teksti. Tykkään hirveesti noista Vysotskin lauluista ja oon tykännyt hirveesti tehdä Tapani Pertulle ja Anneli Saaristolle tämmöstä vakavampaa. Iskelmäpuolella Voutilaisen Lauran eka levy tai Isto Hiltusen… Lustilan Kaijalle on tosi hyviä biisejä tehty. Mutta kun niitä on kaks ja puol tuhatta… Se on vähän kuin omia lapsia arvioisi, ei niitä pysty pistämään järjestykseen.

Oletko mukana levytyssessioissa?

Olen aika paljon laulattamassa, ja tekstit muuttuu vielä studiossakin aina välillä. Suurin osahan on harmaata massaa… Suomihan on täynnä tangokuningattaria ja lavatähtiä ja ykköstähtiä. Niitä mä en koskaan tapaa, mutta niillekin tulee tehtyä. Radiosta kuulen sitten: ”ai se oli tämmönen biisi”. Kyllä jostakin saattaa tulla isokin stara joskus.

Sä olet tehnyt kaikki tekstit suomeksi? Ja monet ovat käännöksiä muista kielistä?

Olen muillakin kielillä tehnyt, mut se on marginaalista. Käännöksiä kyllä, Leonard Cohenia, Vladimir Vysotskia. Nyt olen kääntänyt paljon ruotsalaista: Mikael Wieheä, Björn Afzeliusta. Ruotsia osaan kuitenkin suhteellisen hyvin. Mut enemmän rajoittavaa se on kun tietää joka sanan.

Oletko siis monikielitaitoinen?

Diskohittejä kääntyy englannista, italiasta, espanjasta ja ranskasta. Sitten venäjä, mutta eihän Vysotskin venäjästä mitään tolkkua saa, suora kääntäjä pitää ensin olla. Ranskasta mä käänsin suurimman osan, Vysotskin vaimon käännöksistä. Eikä käännösten tarvi yks-yhteen ollakaan. Amerikkalaisen Harry Chapinin biisejä olen kääntänyt ja tehtiin yksi levykin, Näin käy haaveiden. Chapin oli mulle ihan ykkönen, sehän on ihan novellisti, kuten Jackson Browne, joka kertoo viiden minuutin tarinoita. Johnny Cash oli nuoruudessa, ja Kris Kristoffersson. Sitten Ranskasta löysin tällasen kuin Georges Brassens, joka on Ranskan Rautavaara.

Ei kuitenkaan keihäänheittäjä?

Ei. Loistava lauluntekijä. Dylan ja Donovan oli mulle isoja juttuja 60-luvulla, Donovan vielä kovempi kuin Dylan. Yksi oikein suuri vaikuttaja on Leonard Cohen, olen käynyt konserteissa muutaman kerran. Siinä on karismaattinen ja loistava lauluntekijä. Tekee vaan niin harvoin. Aina kun uus levy julkaistaan, mä olen samana päivänä levykaupassa ja seuraavana yönä pitää jo kääntää että saa luvat niihin. Ne on yleensä niin loistavia ne tekstit. Dance Me to the End of Love -biisin kuulin autossa 80-luvun puolessa välissä, ja soitin heti siitä paikkaa levy-yhtiöön, että nyt on semmonen biisi joka kannattaa tehdä. Haettiin luvat fakseilla ja samana päivänä tehtiin tekstit.

Se Tanssi loppuun rakkauden on levytetty tosi monta kertaa?

Oliskohan lähemmäs kymmenen kertaa tehty suomeksi? On hieno biisikin, kestää sen kyllä.

PYKÄLÄVIIDAKKO EI HOUKUTTELE

Olit Elviksen johtokunnassa, vaan et kovin pitkään?

Kaks tai kolme vuotta. Ongelma on se, että ne ketkä tekee paljon ei ole siellä päättävissä elimissä. Elviskin toimii aika pitkälle sellasten pientekijöitten edusryhmänä, jotka tekee yks, kaks tai kolme biisiä vuodessa, joiden teostotulot on ihan minimaalisia. Se on lakipykälien ja nippelien pyörittämistä. Meitä on kymmenkunta Suomessa, jotka elää lauluntekemisellä, ei se meidän ammattiyhdistys ole niin puhtaasti. Kaikki kuulutaan siihen, tietysti, täytyyhän jokin olla. Ja turhahan meille jotka on tehneet 20 vuotta ­ Veksikin kohta 40 vuotta ­ tulla neuvomaan mikä on kustannussopimus tai kannattaaks sitä tehdä. Sen takia mä oon jättänyt minimiin ne istumiset siellä, kun ne puhuu ne samat asiat ja me tavallaan tiedetään ne.

Sä olet tehnyt kustannussopimuksia?

Totta kai.

Mutta sun biisejä myös painetaan. Eli on järkevää tehdä kustannussopimus?

Kyllä mä olen katsonut sen niin, se on yksilökohtainen asia. Suomessahan on kaksi oikeinkin hyvää kustantamoa: Warner/Chappell, ja kotimainen BMG, joka hoitaa tosi hienosti, samana päivänä kun tulee levy, niin tulee nuottivihot. On tietysti huonojakin kustantamoja, mut ei niitten kanssa tartte tehdä sopimusta.

Monet ei julkaise mitään, ne ottaa vaan rahat.

Niin ottaa.

Suureksi ongelmaksi ainakin rokkipuolella koettiin se, että monet levy-yhtiöt pakottivat bändit tekemään sopimuksen ilman että nuotteja on koskaan tarkoituskaan julkaista. Ideahan siinä kai on, että kuluja ja markkinointia katettiin niillä teostotuloilla?

Totta kai, mutta aika pitkälle tääkin koski kai pikkubändejä, eli Eppu Normaalin ja J. Karjalaisen kanssa oli asiat sovittu etukäteen. Esimerkiks tänä päivänä jotain rokkibändin nuottia tuskin on mitään järkeä julkaista; se pitäis jotenkin muuten sopia. Tää koko bisneshän toimii pitkälle kemian varassa: jos sä et tuu jonkin ihmisen kanssa toimeen, sä et tee sen kanssa duuneja. Jos se kerran sua kusettaa, sulla on vapaus sanoa että unohda koko juttu. Ei tää toimi työehtosopimusten mukaan tää juttu: että noin ja noin paljon maksaa teksti ja noin paljon sävellys tai nuotinnos.

kolmen minuutin mies

Olet kirjoittanut myös neljä kansannäytelmää. Onko muita merkittäviä haaroja siinä isossa puussa?

Joo, kesäksi kirjoitan aina kesänäytelmän, farssin. Sitten kirjoitan pakinoita Forssan Lehteen, teen librettoja ja tämmösiä. Oopperan käännöksiä, näytelmäkäännöksiä. Pakkohan jossain vaiheessa on vetää liinat kiinni, sit lähen Espanjaan pelaamaan golfia. Ei polla kestä ihan loputtomiin, ei koko ajan voi miettiä laulun sanoja: että katsoo tähtitaivaalle ja miettii mitähän tosta sanois… Täähän on ollut perinteisesti semmonen ammatti missä monet mun edeltäjät on kuolleet viinaan tai muihin mömmöihin.

Sulla ei ole ollut ongelmia niiden kanssa?

Ei vielä ­ täytyy koputtaa! (Naputtaa pöytää ja nauraa.) Perhe vielä pitää vähän aisoissa. Mutta kyllä moni on tavallaan polttanut ittensä ihan loppuun. Täytyy se kauhun tasapainokin miettiä. Kolmen minuutin elämän kun tekee, ja parhaina päivinä viisi tekstiä päivässä, niin se on viisi elämää päivässä. En tiedä romaanintekijöistä, onko niiden pakko tehdä koko ajan vai pitääkö ne pitkiä pausseja. Ei musta olis siihen. Mä olen kolmen minuutin mies.

Kun kuljet keikoilla yksin, teet trubaduurihommaa?

Joo, kitara ja huumori. Eemelin ja Jaakko Tepon jatkumoa. 150 keikkaa vuodessa.

Soitat kitaran lisäksi muutakin. Mutta keikoilla vain kitaraa?

Joo, pianoa ja melkein kaikkia paitsi puhaltimia olen oppinut soittamaan, myös rumpuja ja bassoa. Kitara on pääinstrumentti, trubaduurin paras soitin. Keikkasetti on 2 kertaa 30 minuuttia… Yks biisi väliin ja sitten pari vitsiä taas. Tykkään siitä kyllä.

Kerroit tekeväsi myös riimiharjoituksia?

Se on ihan samanlaista kuin urheilijakin tekee. Vaimo sanoo, että se on jo sairauskin, että aina kun näkee jonkun sanan, rupeaa miettimään sille riimiä. Yks päivä mietin onko Anita-nimisestä naisesta tehty laulua… ”Anita, Anita, sormukses kanita.” Siitähän sai hyvän tangon, tuli ihan ehjä laulu.

Yhdestä riimistä se yleensä lähtee. Tai kattoo ohi kulkevia ihmisiä ja miettii niille ammatteja. Sitä täytyy koko ajan prosessoida. Se on instrumentti jota täytyy koko ajan käyttää. Jos mä olisin vuoden tekemättä, siihen se varmaan loppuiskin. Mutta ei varmaan tartte pelätä; jos mulla on kaks ja puol tuhatta biisiä Teostossa, ja jos mä niin paljon olen pystynyt tekemään, niin ehkä mä vielä pystyn tekemään toisetkin.

 


MIKA JA TURKKA MALI 
Diskografia (albumit):
 
Runkomäen iltamat 1978
Tyykikylään takaisin 1979
Lauluja lemmestä 1981
Keinosiementäjän pojat 1982
Mää ja hiljanen Viljanen 1984
Kultapennit 1985
Kummallinen talo (Vysotskia) 1986
Kotiin (Vysotskia) 1988
Ei kenenkään maa (Vysotskia) 1990
Vysotskin lauluja 1991
Kommee ja rohkee 1992
Näin käy haaveiden 1994
Valkoinen hiljaisuus 1995
Uudet äänet 2000 (Turkan soololevy)

 

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 4/2000

Selaa lehden artikkeleita