Hakemukset pitää toimittaa ennen levyjen julkaisua. Lisätiedot Musiikin edistämissäätiön sivuilta.
Tekijä: Nina Lith
Säveltaiteen taiteilija-apurahat
Viimeisen hakupäivän postileima riittää. Lisätiedot Taiken nettisivuilta.
Mikko Kuustoselle Juha Vainio -palkinto 2011
Rahaston hallitus perustelee valintaa näin:
Mikko Kuustonen (51) on lyyrikko ja myyttisten tarinoiden mestari, joka lähtee matkalle ja ottaa kuulijansa mukaan. Hän nousee ilmalaivalla maailmaan, jossa Taikuri lausuu Abrakadabra ja aamuruskon jumalatar Aurora avaa idän portit, juottaa meille Kaktusviinaa, ojentaa Neljä timanttia ja näyttää, millaisia ovat Musta jalokivi ja Seepran varjo.
Tarinoissaan Kuustonen yhdistää ikuisia vastavoimia tietäen, että hyvä ja paha piilevät meissä jokaisessa. Hänen laulutekstinsä ovat runoja, joihin on vangittu palanen universumin ja ihmisenä olemisen syvintä kauneutta ja pyrkimystä hyvän voittoon. Hän on runoilijana Uuno Kailaan ja Kaarlo Sarkian perillinen, jonka sanankäyttö, aiheen ja juonen kuljetus sekä kuvallisuus ja muodonhallinta alkusointuineen, riimeineen ja niistä poikkeamisineen ovat taituruudeksi hioutuneita. Hän tekee musiikkia tekstin ehdoilla ja sen rytmistä lähtien.
Mikko Kuustosen yli kolmekymmentä vuotta kestänyt ura lauluntekijänä on tuottanut lukuisia hittejä ja hänen soololevyjään on myyty yli 230.000 kappaletta. Suuren yleisön tuntemat Enkelit lentää sun uniin, Taivas varjele, Tulilientä ja dieseliä sekä muut toistoa ja tarttuvuutta hyödyntävät hitit ovat kuitenkin vain osa Kuustosen tuotannon parhaimmistoa. Niiden ohella hän on tehnyt useita sellaisia vähemmän tunnettuja lauluja, jotka ajan myötä voivat nousta arvostuksessa ja suosiossa hittien rinnalle. Erityisen hienoa Kuustosen kohdalla on se, että samalla kun suurimmat hitit ovat painottuneet hänen soolouransa ensimmäisiin levyihin, näitä hittikaavoista poikkeavia helmiä on syntynyt aivan viime vuosina kuten Turkoosiin, Hietaniemi, Lilja ja Tänään elossa.
Mikko Kuustosen lauluntekijyyteen on vahvasti vaikuttanut hänen kasvuympäristönsä. Hän varttui kuusilapsisen perheen nuorinpana Oravikosken kaivoskylässä Leppävirralla Savossa. Perhe oli muuttanut sinne ennen Mikon syntymää Varsinais-Suomesta. Uudelle kaivosalueelle työntekijät ja heidän perheensä olivat muuttaneet eri puolilta Suomea, ja lasten murteet olivat kuin “Baabelin sekoitusta”. Yhteisöllisyyden tunne oli vahva ja ja työväestön solidaarisuus ja oikeudenmukaisuuden ihanteet tekivät tulevaan lauluntekijään lähtemättömän jäljen. Musiikillisia vaikutteita hän sai jo kauempaakin, kun putkiradio mahdollisti Radio Luxemburgin kuuntelemisen. Ensimmäisen kitaransa hän osti 13-vuotiaana ja kirjastosta löytyi amerikkalaisia folklevyjä ja nuottikokoelmia. Folkin kautta hän tutustui Cat Stevensiin, John Denveriin ja kovimmin kolahtaneeseen Paul Simoniin.
Äidin kuoltua syöpään Mikon ollessa 16-vuotias hän löysi jälleennäkemisen toivon uskonnollisesta herätyksestä, mikä johti eri vaiheiden kautta siihen, että hänestä tuli Pro Fide -yhtyeen laulusolisti. Yhtye toimi Suomen Raamattuopiston ja niin kutsutun viidennen herätysliikkeen suojissa, ja musiikin ainoa hyväksytty tarkoitus oli käännytystyö. Jo ennen yhtyeeseen liittymistä Kuustonen oli julkaissut ensimmäisen soololevynsä Jää kuuntelemaan Ristin Voiton tuottamana. Pro Fiden levyillä ilmestyi kymmeniä Kuustosen lauluja tai sanoituksia, ja niitä esitettiin keikoilla, joita Pro Fide teki erityisesti kouluihin, usein monen keikan päivävauhtia.
Fundamentalistista suuntausta edustanut Pro Fide kävi lopulta mahdottomaksi lauluntekijälle, jonka uusista lauluista yhä useampi ei sopinut julistusformaattiin. Vuonna 1987 Kuustonen jätti lopullisesti yhtyeen. Samoihin aikoihin hän oli innostunut bluesista ja uusi musiikillinen koti löytyi hänen lyöttäydyttyään yhteen Heikki Silvennoisen ja Löytyn veljesten Sakarin ja Mikon kanssa. Kaikilla oli gospel-taustaa ja innostus bluesiin. Syntyi Q.Stone, joka julkaisi kolme levyllistä Kuustosen englanninkielisiä lauluja saavuttaen myös merkittävän kansainvälisen suosion.
Q.Stonen menestyksen myötä Kuustonen pääsi levyttämään Sony-yhtiölle suomenkielisen soololevyn Musta Jalokivi vuonna 1991. Hän teki levyä paineetta, koska siitä piti tulla välipala pääprojektin ohessa. Toisin kävi, kun soololevy myi platinaa ja sen lauluista mm. Enkelit lentää sun uniin, Kaktusviinaa ja Taivas varjele nousivat radiohiteiksi. Myös seuraava levy, vuonna 1992 julkaistu Abrakadabra myi platinaa ja vuonna 1994 julkaistu Aurora vakiinnutti lopullisesti Kuustosen paikan eturivin laulaja-lauluntekijänä. Q.Stone teki ilman Kuustosta vielä neljännen levyn vuonna 1993.
Mikko Kuustonen julkaisi 90-luvulla kuusi sooloalbumia, kokoelman sekä Kaartamo, Kettunen, Kuustonen -albumin yhdessä Edu Kettusen ja Esa Kaartamon kanssa. 2000-luvulla tahti on rauhoittunut, vuonna 2000 ilmestyi albumi Atlantis, vuonna 2003 Musta ja vuonna 2007 Hietaniemi.
Kaksi viimeistä albumiaan Kuustonen on levyttänyt EMI:lle, joka lisäksi julkaisi syksyllä 2010 tupla-cd:n Kuu ja tähdet – Mikko Kuustonen, laulut, tarinat ja ystävät. Tällä tribuuttilevyllä muut artistit laulavat Kuustosen tuotantoa ja hän on itse mukana laulajana muutamassa kappaleessa sekä tekijänä aikaisemman tuotannon lisäksi parilla uudella laululla.
Vuonna 2008 Mikko Kuustonen ja Jukka Perko julkaisivat Profeetta-levyllä albumillisen Kahlil Gibranin innoittamia Kuustosen sanoituksia. Sävellykset levyllä ovat pääasiassa miesten yhteisiä.
Mikko Kuustonen nimitettiin ensimmäisenä suomalaisena YK:n hyvän tahdon lähettilääksi vuonna 1998. Jo sitä ennen hänen yhdeksi kutsumuksekseen oli tullut työ kehittyvien maiden siskojen ja veljien hyväksi. Vuonna 2006 ilmestyneessä kirjassa Q – Lauluntekijän tarina (Mikko Kuustonen – Jaakko Heinimäki) hän kertoo mm. matkoistaan ja kokemuksistaan kehittyvissä maissa samoin kuin lauluntekijän, muusikon ja tv-toimittajan työn iloista ja varjopuolista.
Mikko Kuustonen on soolotuotantonsa lisäksi tehnyt kymmeniä tilaustöitä muille artisteille, mm. sanoituksia Maaritille ja Arja Korisevalle. Vuonna 2005 hän oli mukana SF-Blues-yhtyeen levyllä Joutomailla solistina, lauluntekijänä ja sanoittajana. Yhtyeen rungon ovat muodostaneet Pepe Ahlqvist ja Heikki Silvennoinen.
”Olisi hyvät ajat poliittisille lauluille”
Seuraavassa yhteenveto Mikko Kuustosen puheenvuorosta ja muutamista vastauksistaan esitettyihin kysymyksiin Juha Vainio -palkinnon julkistamistilaisuudessa Kotkassa heinäkuun lopulla.
– Olen joskus sanonut, että keski-ikäisen lauluntekijän tuntee parhaiten siitä, että hän liikuttuu omista teoksistaan, ja yleensä vain niistä. Huomaan hieman huolestuttavia merkkejä, kun minun on tässä vaikeuksia kuunnella näitä analyysejä. Tämä on hämmentävää esimerkiksi siksi, että mainittiin laulu Haukka ja hiljainen poika. Se on oikeastaan täysin piilossa ollut biisi, josta en muista että juurikaan olisi puhuttu, mutta sattuu olemaan niin, että se on ollut itselleni poikkeuksellisen tärkeä biisi sitä tehdessäni. Haluan myös sanoa, että on tismalleen niin, että minun tekemiseni on aina perustunut yhteisöllisyyteen; siihen että tehdään yhdessä, opitaan toisilta, ja kunnioitetaan toisten tekemistä. Se on bändin tekemisen prosessin avainasia, jossa kuunnellaan aktiivisesti, ja se on koko ajan liikkeessä.
Tavallaan koen tämän tilanteen ikään kuin samanlaisena perheenä. Olen kiitollinen siitä, että tekstejä nostetaan esiin tässä yhteydessä, ja tekstin tekemisen perinnettä nostetaan esiin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että puhuminen kevyestä ja vakavasta musiikista on johtanut meidät vähän harhaan. Mielestäni libreton tekijöillä olisi paljon oppimista vaikkapa Juha Vainiolta, ja olisi ollut jo kauan sitten. Kun lähdetään oikeasti tekemään tekstianalyysejä, niin esimerkiksi rytmisesti useat populaarimusiikin sanoittajathan ovat mielettömän tarkkoja.
– Juha Vainio kuuluu idoleihini. En oikeastaan tajua, että on ollut – ja edelleenkin on – sellaisia ihmisiä, jotka ovat pystyneet tekemään niin paljon, ja niin tasalaatua. Kunnioitan suuresti ammattisanoittajia; niitä, jotka tekevät sitä oikeasti työnä. Minä olen työläiskodista, ja sitä ikäpolvea, että äitini oli taustaltaan huutolaislapsi, ja isä oli kaivosmies. Tämä aiheutti sen, että ei minun unelmani ollut tulla taiteilijaksi – minun unelmani oli vain, että saisi jotenkin elätettyä itsensä ja perheensä. Siksi en ole koskaan osannut ajatella lauluntekemistä oikeana työnä. Se on vähän huonokin homma, sillä nykyisin ajattelen, että se olisi pitänyt ottaa vakavammin, ja opiskella sitä jotenkin jo varhain. Luulen, että aika monella on näin; teen edelleenkin biisit öisin – päivät pitää ikään kuin tehdä oikeita töitä. Tämä asenne on tosi syvässä. Juha Vainion, Jukka Virtasen, ja monen muun tuotanto on niin määrätietoista ja hienoa, että sitä on täytynyt tehdä työnä. Tietääkseni Heikki Salokin menee aamulla työhuoneelle, ja lopettelee iltapäivisin.
Ammattisanoittajat ovat usein olleet varsin vakituisessa suhteessa levy-yhtiöihin, joilta tilauksia on tullut koko ajan. Nykytekijöillä on siinä mielessä vaikeampaa, kun nykyäänhän ei tunnu missään levy-yhtiössä olevan kukaan kuukausipalkalla töissä! Tietty sukupolvi ei enää ole suhtautunut tähän tekemiseen työnä. Jos teen laulujani liian hitaasti, niin siitä alkaa tulla metsikköä, on liian paljon tavaraa. Olen kovasti ihaillut yksinkertaisten tarinoiden kertojia, erisnimillä kerrottuja stooreja, ja kronologisesti kerrottuja tarinoita, joita itse olen osannut kauhean vähän lopulta kirjoittaa.
– En ole koskaan osannut, enkä ehkä uskaltanutkaan kirjoittaa lauluja suoraan kehitysmaista. Taivas varjele on yksi harva sellainen, mutta sekin kertoo enemmän valkoisen miehen näkökulmasta, vaikkakin siitä maailmasta. Olen yrittänyt kirjoittaa sellaisia valokuvia tai postikortteja sieltä kyllä; joitakin kokemiani tilanteita. En osaa tehdä poliittisia lauluja. Nykyisin se oikein harmittaa, koska olisi hyvät ajat tehdä sellaisia.
– Meillä oli kotona veivattava gramofoni, ja siinä oli mukana mm. Hiski Salomaan levyjä. Ne eivät vielä paljon maailmaa aukaisseet, mutta radio oli hyvin tärkeä. Minulla oli myös intohimoinen suhde tähän uuteen laululiikkeeseen Love Recordsin myötä, vaikka en siinä mukana ollutkaan. Mutta kyllä se työläiskodin lapseen jäljen jätti. Olen aina pitänyt klassikkolauluntekijöistä, ja suomalaisista varmasti Tuomari Nurmio on ollut minulle sanoittajana kaikkein merkityksellisin. Varhaisia vaikuttajia olivat myös Hector ja Juice Leskinen; pidin siitä, että tekstejä tehdään hyvin ja huolella.
– Olin tribuuttilevytyksessä Kuu ja tähdet aika paljon mukana, ja lauloin pari uutta biisiä siinä itsekin. Se tehtiin Ylen isolla M1-studiolla. Janne Haavisto tuotti ja kokosi hyvän bändin, ja katsottiin että ketä ystäviä pääsisi paikalle, ja ketkä toimisi siinä jutussa. Referenssilevyjä siellä ei ollut, mutta kokeiltiin, että ”menisikö tää näin”. Esimerkiksi Maaritilla [Hurmerinta] oli Auroraan yksi pieni piano-idea, josta se sitten lähti. Aikalailla meni niin, että artistit valitsivat laulunsa. Marjatta Leppänen ei tuntenut tuotantoani, joten ehdotin hänelle Tänä yönä -laulua, minkä hän sitten lauloikin. Minulle on sittemmin kerrottu, että Kari Tapion viimeiseksi jäänyt studiotallenne oli Kaktusviinaa tällä levyllä. On jäänyt mieleeni, että hän halusi tehdä lauluosuutensa myöhemmin uudestaan, jotta sai poikansa Janin [Jalkanen] siihen mukaan laulamaan.
– Laulaja/lauluntekijä -juttu on sellainen, mihin on ilo sitoutua ja pitää sitä yllä. On tosi komeata, että tuolla palkittujen listalla on useita laulaja/lauluntekijöitä, ja heistä jokainen on palkinnon ansainnut. On ilo olla tässä tänään, kiitos paljon myötätunnosta. Minulla on sellainen tunne, että tämä on vasta alussa.
”Aika rientää ja miestä kuljettaa”
Voidaan sanoa, että Mikko Kuustonen (s. 1960) on lauluntekijänä luonut nahkansa useaan kertaan. Jo omia kappaleita esittäneestä koulubändistä tie johti ammattimaiseen gospel-yhtyeeseen, jossa oma, sisällöllisesti ohjeistettu materiaali oli itsestäänselvyys. Lauluntekijän kehitys johti irtiottoon, ja suuntautumiseen hengellisestä maallisen musiikin – joka toki toisinaan pohtii myös hengellisiä asioita – eli bluesin pariin, jolloin kielikin vaihtui englantiin.
Suomenkielistä materiaalia alkoi jälleen syntyä 90-luvun taitteessa, jolloin soololevyn julkaisu tuli ajankohtaiseksi. Platinatason määrään yltänyt levymyynti johti loogisesti soolouraan, jolle otollista maaperää ei-vähiten olivat jo luoneet esimerkiksi Broadcast-yhtyeen jälkeensä jättäneiden Esa Kaartamon ja Edu Kettusen amerikkalaistyylinen laulutuotanto. Kaartamosta onkin pitkässä juoksussa tullut Mikko Kuustosen tärkein musiikillinen yhteistyökumppani.
Tekstintekijänä Kuustonen on alusta saakka ollut runoilija, joka käyttää sanoja mieluimmin niukasti kuin runsaasti. Jo vuosia ennen ”uutta alkua” vaikuttanut kokemus roots-tyyppisen ilmaisun parissa on pitänyt tekijän rytmiikan ja rakenteet perinteisemmin jaksottuvina. Teksteissä ovat kuitenkin vilahdelleet niin ”Pyhän Totuuden poltinraudat” kuin ”kadonneet galaksitkin”, mutta ytimekkäimmillään – ja myös muistettavimmillaan – Mikko Kuustonen on ollut arkisemmassa maailmassa liikkuessaan.
Joku heitti kiven ikkunaan / toinen jättää viestin vastaajaan /
Minä olen huono luopumaan / Jää tähän pöytään istumaan
[-]
Kasvojesi uurteet tunnistan / paremmin kuin arvaatkaan /
Vaikka liikaa unohdan / ihmeitä en milloinkaan
– Taikuri (1994)
Ihmissuhdetekstit ovat iso osa Mikko Kuustosen laulutuotantoa, ja siinäkin mielessä hän edustaa perinnetietoista koulukuntaa kirjoittaessaan lauluja kolmesta kautta aikojen keskeisimmästä aiheesta: olet minun – et enää ole minun – kunpa joskus olisit minun. Aihe numero kaksi – eli ero tavalla tai toisella – kirvoittaa edelleen useimmin pohdinnan tekstiksi asti, ja niin taitaa Kuustosenkin tapauksessa olla. Joskus lähtee nainen, joskus mies, ja toisinaan sovitaan yhdessä, että tämä on tässä.
Tänä yönä tulee talvi / ja tekee mustasta valkoisen /
Minä pimeään väsynein silmin / katselen tuloa sen /
Sinä katosit lokakuun iltaan / syksyn viimeisen valon veit /
Sinä menit ja minusta kulkijasta / unettoman miehen teit
[-]
Tänä yönä tulee talvi / ja takertuu yksinäisiin /
Se vie mukanaan helpon saaliin / ja jättää kylmiin huoneisiin /
Minä jälleen kuvasi selaan / kaikki katseesi katselen /
ja jokaisen yhteisen vuoden / muisto muistolta hymyilen
– Tänä yönä (tulee talvi) (1991)
Mä oon turha kortti sun pakassa / otit minut vahingossa /
Olen pelkuri ja pian paossa / lähden aamunkoitteessa
– Tuulenpesä (2003)
Ehkä iltakahvi / tai lasillinen / vai istutaanko vain niin kuin ennen /
Ei ole voittajaa / ei tappioitakaan / On vain päivän matka ja taito unohtaa
– Talvipuutarha (2007)
Kuustosen teksteissä myös merkataan vuodenaikoja, juodaan maljoja, ja tanssitaan. Mieskin tanssii – tai sitten ei.
Tanssi sisko tanssi / loppuun saakka / Näytä uupuneelle tie /
kun väkevät voimat saalistaa / Vielä minut tanssiin vie
– Tanssi sisko tanssi (1994)
Istuit pöytään hieman yllättäin / muistan nopean katseen /
Tarinaasi kiinni jäin / väärinpäin sytytin savukkeen /
Hymyilit niin kuin nainen vain voi / ja sanoit: ”Tanssimaan” /
Luoja siihen puuhaan toiset loi / ”Joo ei – minä jään katsomaan”
– Hyvää teit (1996)
Riimin olemukseen ja käyttöön Kuustonen on suhtautunut modernin vapaassa hengessä. Ja niin onkin, että siinä afroamerikkalaisen laulunteon perinteessä, mitä hän tekijänä edustaa – missä melodiat eivät perustu harmonian rakenteisiin ja intervallien liikkeisiin – on puoliriimi tai vielä vapaampi sointi luontevan rento lähestymistapa. Toisinaan hän kuitenkin rakentaa selkeitä paririvejä, tai vilauttaa täysiäkin riimejä. Säkeistön ja kertosäkeen (verse/chorus) miehiä Kuustonen on päästä varpaisiin, ja silloin tällöin lisää joukon jatkoksi silkan aforismin.
Laulu on koditon / se on omilla teillään /
Tänään kenties tuokion / sen taivalta nään /
Hetki parasta aikaa / salaperäistä taikaa /
saan neiti Fortunaa kumartaa
Tulilientä ja dieseliä / ja juna menee minne vaan /
Tulilientä ja dieseliä / se huutaa tullessaan /
Janoissaan mies vaikka laulaa
– Tulilientä ja dieseliä (1996)
Kuustosen kielikuvien näkökulma onkin parhaimmillaan puhjennut kestäviin, aforismien kaltaisiin säkeisiin.
Jonain päivänä löydän onnen / ja jonain päivänä en
– Jonain päivänä (1997)
Et sinä kuolemaa pelkää / luopumista vain /
Ei tänään elämä käännä selkää / siltä aikani sain
– Pysy lujana nyt (2003)
Herkullisimmillaan sanankäyttäjänä Mikko Kuustonen on käyttäessään oivalluksia milloin sijamuodoista, milloin merkityksistä.
Älä tule myrskyn päällä / älä sateella /
Älä liioin tyynellä säällä / Tule hyvällä tuulella
– Hyvällä tuulella (1997)
Sinulla on sudennälkä / mikään ei ole tarpeeksi /
Sinulla on sudennälkä / sudennälkään syöt sanasi
– Sudennälkä (2000)
YK:n hyväntahdon lähettiläänä paljon maailmaa kiertänyt, ja erityisesti ns. kolmannen maailman ongelmia konkreettisesti nähnyt Kuustonen on kuitenkin lauluihinsa kirjoittanut hyvin harvoin – oikeastaan vain poikkeuksellisesti – suoraan kantaaottavia tekstejä.
Jos olet painomustetta paperilla / tai sähköä kuvaruudun pinnalla /
Jos olet ääniaaltoja jollain kanavalla / ehkä kuuntelen tai sua saatan katsella /
Jos olet seitsemän sivua mapissa / tai joku luku yhteiskuntaopin kirjassa / Jos olet uutisaihe kolmannessa maailmassa / ehkä pysyn kanssasi tasapainossa
Mutta kun sinusta tulee totta / minun veljeni, verta ja lihaa
Lyö katseesi katuun armotta / vaikket syytä etkä vihaa / Taivas varjele
– Taivas varjele (1991)
Hulvattomana suupalttina tunnettu Kuustonen ei kaikesta huolimatta teksteissään liiemmälti hauskuutta viljele. Musiikillisesti katalogistaan poikkeava – mm. nopea tempo – Pecos Bill -laulukin on vain näennäisesti hauska, sillä tekstissä puhutaan jo ihmisen ampumisestakin. Toisaalta lapsuuden sarjakuvasankarista laulaminen tuo helposti hymynkareen asian omakohtaiseksi kokevan kuulijan naamalle.
Tiedän että olet siellä / vanha vainoaja /
Tule ulos piilostasi / tyhjän puhuja /
Myrkyn keitit, myönnä pois, / selän takana /
Liian paljon, liian pitkään / riehuit, pakana /
Pecos Bill – toverini / apuun ratsastaa /
”Yippee, Myrskytuuli!” / Peng-peng! – ”olet vainaa”
– Pecos Bill (1997)
80-luvun lopulla bluesista innostunut Mikko Kuustonen on blues-bändiksi luokiteltavasta Q.Stone-yhtyeestä irtauduttuaan käyttänyt blues-rakennetta suomenkielisessä materiaalissaan yllättävän säästeliäästi. Perusmuodossaan kolmisäkeinen, ensimmäisen fraasin toistava traditio onkin tyylinmukaisessa tiukkuudessaan jossain määrin rajoittava, mutta tuoreutta voi sisältöön tuoda Kuustosen tavoin esimerkiksi tiiviillä vastapari-asetteluilla.
Joo ei / joo ei enempää /
Joo ei / joo ei enempää /
Kiinnostaa ei voi vähempää
– Joo ei (1997)
Erilaisilla vertaus- ja kielikuvilla paljon pelannut lauluntekijä alkoi 2000-luvun puolella riisua ilmaisuaan selkeämmäksi. Vuonna 2007 julkaistu Hietaniemi-albumi, jonka laulut nousivat Teosto-palkintoehdokkaaksi, edustaa jo lähes kauttaaltaan uudistunutta Mikko Kuustosta. Esimerkiksi thaimaalaisen Elvis-imitaattorin kohtaaminen sikäläisessä turistikuppilassa johti tapahtuman ikuistamiseen lauluksi.
Elvis tiistaisin puoli kymmenen / isäntä talven tähti-iltojen /
Näin sen aamulla tukka sekaisin / se pyysi tulta tupakkaan ja huokasi: / Keep on rockin’ /
Istuin samaan pöytään kanssa kuninkaan / Katsoin kuinka kulkukoira nuoli haavojaan /
ja arvaamatta Elvis sanoi: Kuuntele / nyt on hyvä ilta / jos voit niin pakene
Äiti neuvoi: mene kouluun / isä sanoi: taistele /
Tuli poikapoloisesta Elvis / se ei oo helppoo se / olla Elvis
– Elvis (2007)
Kuustonen on kertonut ikääntymisensä myötä näkevänsä yhä olennaisempana sen, että elämästä iloitseminen ja yksinkertaisen arjen hyväksyminen on sidottu katoavaisuuteen. Kuoleman pohtiminen on tullut luontevaksi aiheeksi. Lilja kertoo naisesta, jonka kohdalla vihkikaavan ”kunnes kuolema meidät erottaa” ei tunnu toteutuneen. Tekijän omin sanoin: ”Uskollinen nainen rukouskammiossaan. Otsan kurtuissa muiden murheet, ja helminä kaikkivaltiaan humisevat vastaukset”.
Eteisessä miehen kylmät saappaat / koskematta neljän talven yli
/ Makuuhuoneen vasen kaappi / lukittu kuin lesken syli /
Nainen ei enää itke / ei liioin iloa löydä /
Asettuu tyhjää vasten / omalle puolen pöydän
Lilja osaa Daavidin psalmit / Lilja lukee Paavalin kirjeet /
Liljan rakkaus on Korkea veisu /
Elämältä piilossa / Jumalan selän takana
– Lilja (2007)
Mikko Kuustosen keskeisimpiä teemoja lauluntekijänä on toivoon ja tulevaisuuden uskoon liittyvä pohdinta. Se voi olla parisuhteen maailmasta noukittua, arjen tarkkailusta huomioitua, tai yleisemmälle tasolle ihmiselon kaaresta nostettua.
Vielä vierellä kävelet / ilman soihtua iltaan pimenevään /
Tiedätkö – kun hymyilet / sen kipinän katseessas nään
– Kultainen sydän ja palava mieli (1994)
Onnentyttö tanssii aamuisin / joka päivä uusin askelin /
Ne sanoo: se on elämästä sekaisin /
Tiedän – toisinaan / hän laulaa oudoin sanoin /
Suurempaan maailmaan / hän oven avaa silloin
Hän kuulee naurun enkelten / ja siihen nukahtaa /
Ja kyynelistä jokaisen / yöhön unohtaa
– Onnentyttö (1996)
Kauriin Kääntöpiirin taa / kohti viimeistä rantaa /
vuorovedet miestä kuljettaa / ja kivussa kantaa /
Oi Aurora – kaikkiko katoaa /
Oi Aurora – etkö jättäisi vähän valoa
– Aurora (1994)
Helsingissä, heinäkuussa 2011
Laulujen tekemisestä
Koska Juha Vainio -palkittu Mikko Kuustonen on Selvis-lehdessä haastateltu mittavasti Tero Valkosen toimesta vuoden 2004 ensimmäisessä numerossa, päädyttiin tässä yhteydessä kirjaamaan Mikon tämän päivän kommentteja ja muistumia muutamista lauluistaan matkan varrelta. Lisäksi oheen kerättiin tekijämietteitä hänen muissa yhteyksissä julkaistuista haastatteluistaan.
Tänä yönä tulee talvi (Musta jalokivi 1991)
– ”Tänä yönä tulee talvi syntyi Jackson Browne -diggailun sivutuotteena. Erityisesti miehen slovarit tekivät aikoinaan suuren vaikutuksen, ja kun samoihin aikoihin bändiini tuli Olli Haavisto koko kitarakioskinsa kera, oli kattaus otollinen. A-osan Let it be -soinnutusta en ajatellut tehdessä, mutta tämä on varmaankin alitajunnan peruskikkailua. Rockhan on oikeastaan jo samankaltaista kansanperintöä kuin blueskin, eli se kiertää mieheltä toiselle…”.
Taivas varjele (Musta jalokivi 1991)
– ”Kehitysmaareissailuni käynnistyi samoihin aikoihin Q.Stone -bändin kanssa. Sakari ja Mikko Löytty olivat paitsi loistava komppi, myös mielenkiintoista seuraa Namibian-lapsuuksineen, ja vaikuttivat ratkaisevasti omaan ajatteluuni. Taivas varjele kertoo vain peiliinkatselusta ja avuttomuudesta, eikä ole taistelulaulu. Silti laulujen rooli muovautuu käyttötilanteiden ja kannanottojen myötä toisinaan isommaksi kuin työpöydällä, ja tälle laululle on löytynyt tarvetta”.
Aurora (Aurora 1994)
– ”Auroraa tein pidempään kuin mitään muita teoksiani. Se ei tarkoita niinkään huolellisuutta tai hiomista, vaan takkuilua. Huomasin eläväni samaan aikaan joitakin biisin teemoja läpi elämässäni, ja jämähdin tarkkailuasemiin. Tekstistä tuli mielestäni liian mutkikas ja ylikaunis, mutta taustalla on konkreettinen kokemus jäähyväisistä helpoille vastauksille. Asuin muuten 80-luvulla Helsingissä Auroran sairaala-alueella ambulanssitallin yläkerrassa, joten avainsana oli jäänyt plakkariin jo varhain”.
Saman taivaan alla (Siksak 1996)
– ”Tästä yritin tehdä yhteislaulukelpoista, mutta hiukan heikoin eväin. Olin ollut samoihin aikoihin Kalkutassa, ja kokemusten kääntäminen nostattavaksi tuntui hankalalta. Kolmijakoisuus teki hommasta helpomman, ja muistan itsekin hämmästelleeni kuinka harvoin siihen ratkaisuun päädyn – lienee kansalaisopistomuusikon kapea-alaisuutta”.
Pecos Bill (Seepran varjo 1997)
– ”Pecos Bill syntyi toki tribuuttina lapsuuden sarjakuvasankarille, mutta kuitenkin ensisijaisesti siitä ilosta, että olin tutustunut vibrafonisti Arttu Takaloon hänen liittyessään orkesteriimme. Arttu on häkellyttävä muusikko ja monipuolinen taiteilija. Biisi oli idioottimainen ska-repäisy, josta Arttu teki konvehdin [Takalo soittaa kappaleella mm. pitkän soolon -toim.huom.]. Eräs kuulija kirjoitti myöhemmin kirjeen, jossa hän totesi ymmärtäneensä biisin piiloviestin: Pecos Bill on Vapahtaja, eikö totta?”.
Haukka ja hiljainen poika (Atlantis 2000)
– ”Ngorongoron kraatterissa Tansanian pohjoisosassa seurasin masai-miehiä jotka poikineen saivat erityisluvalla metsästää luonnonsuojelualueella. Yritin tehdä tarinan, jonka palaset tarttuivat eri poluilta, mutta personoituivat tähän yhteisöön ja maisemaan. Kun teksti oli valmis, tein musiikin niin ’läpisävelletyksi’, ettei se musiikillisesti toiminutkaan yhtään. Se piti tehdä karummaksi, pelkistää, ja luottaa tarinan voimaan. Tuottajana toimineen [Esa] Kaartamon avulla se onnistui”.
Hietaniemi (Hietaniemi 2007)
– ”Hietaniemi-albumiin kulminoitui yhteistyö Esa Kaartamon kanssa. ’Esge’ on umpilahjakas, ja lukee ajatuksia. En väsy kuuntelemaan hänen tapaansa fraseerata ja soittaa. Pelkään pahoin, etten myöskään koskaan tule tekemään albumia niin huolella kuin tämä tehtiin. Nimibiisi kuvaa konkreettisen paikan ja tunnelman. Harrastin [Helsingin] Hietaniemen hautuumaata, ja polttelin piippua tietyssä kohdassa Lapinlahden sairaalan ja sankarihautausmaan välissä. Kaipasin enemmän Lapinlahteen”.
Moskova (Hietaniemi 2007)
– ”Mika Waltari ei koskaan käynyt Egyptissä, mutta kirjoitti silti Sinuhen. Päätin tehdä laulun Moskovasta hyppäämättä koskaan junaan. Tämä homma oli tosin helpompi kuin Waltarin. Biisi on hyvä esimerkki Kaartamon mahtipontisesta alter egosta; lopun paisutus saa kaivelemaan jäsenkirjaa povitaskusta”.
Waiting for the dawn / Vielä vähän aikaa (Q.Stone 1988 / Missä on mun taivas 1993 / Lauluja Linnunradan laidalta 1998)
– ”Q.Stone -yhtyeen levyttämän englanninkielisen materiaalinikin olen alun perin kyllä rakennellut suomeksi. Itse olen taltioinut niitä myöhemmin soololevyilleni. Waiting for the dawn’in levytti suomeksi ensin mainion omanoloisena versionaan Eero Raittinen. Koin jotenkin päätyväni englanninkielisissä teksteissä liian helppoihin kompromisseihin, ja halusin työskennellä enemmän suomeksi, kömpelöstä fraseerauksesta huolimatta. Kielemme kulmikas muoto tarjoaa samalla mielenkiintoisen lähtökohdan biisien rytmiikkaan, ja sisältöjen osalta äidinkieli on tietysti ylivoimainen”.
Juha Vainion Rahasto on perustettu 1990. Tunnustuspalkinto myönnettiin nyt 21. kerran. Rahastoa hallinnoivat ja ovat tänäkin vuonna tukeneet Kotkan kaupunki sekä Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry. Myös Juha Vainion perikunta on edustettuna hallituksessa.
Rahaston tunnustuspalkinnon ovat aikaisemmin saaneet: Juice Leskinen (1991), Hector (1992), Vexi Salmi (1993), Pertti Reponen (1994), Heikki Salo (1995), Gösta Sundqvist (1996), Martti Syrjä (1997), Tero Vaara (1998), Tuomari Nurmio (1999), Pekka Ruuska (2000), J. Karjalainen (2001), Anni Sinnemäki (2002), Ismo Alanko (2003), Jorma Toiviainen (2004), Mikko Alatalo & Harri Rinne (2005), Edu Kettunen (2006), Pauli Hanhiniemi (2007), Sinikka Svärd (2008), Dave Lindholm (2009) ja Maija Vilkkumaa (2010).
Raapaisu historiaan ja filosofiaan dokumentoivan velhosäveltäjän kanssa
Nuorena tuli myös ihaillen seurattua aikansa suomalaisen rytmimusiikin lippulaivaa, Soulset-yhtyettä ja myöhemmin sähköisen kansanmusiikin (nykyään maailman) parissa pioneerityötä tehnyttä Kareliaa. Pressat ja Wigut tulivat myöhemmin.
Tapasimme keväällä Teoston vuosikokouksen jatkoilla ja päätimme, että olisi syytä vaihtaa sananen jos toinenkin myös dokumentaation merkeissä. Näin teimmekin.
Ilja Saastamoinen on harvinainen lintu taiteilijoiden joukossa senkin suhteen, että hän on jaksanut tallettaa elämänsä varrelta uskomattoman määrän erilaisia dokumentteja lehtileikkeistä äänitteisiin ja videoihin. Materiaalia on tanssi-ilmoituksista aikansa kiihkeisiin kirjallisiin debatteihin ja virallisiin kulttuuritutkielmiin ja -kartoituksiin. Saman alan kaksi ääripäätä, siististi mapeissa odottamassa tutkijoita. Ja kaikki tämä oman sävellys- ja soittotyön ohessa. Puhumattakaan ammattiyhdistys- tai kulttuuripoliittisista tehtävistä, joissa rytmimusiikin asemaa väännettiin huviverotetusta rahvaan ajanvietteestä kohti merkittäväksi tunnustettua kulttuurin osa-aluetta. Kun tarkastelee kaikkea tätä, tulee väistämättä mieleen: emme me välttämättä koskaan oivalla sitä työn määrää, joka on vaadittu siihen, mitä pidämme nyt itsestäänselvänä.
Nyt ajattelimme kuitenkin puhua musiikista ja historiasta, ei välttämättä tiukan kronologisesti mutta jostain aloittaen.
Nuorelle kitaristille tuli muutto 1967 Viitasaarelta Helsinkiin hänen valmistuttuaan sitä ennen kansakoulunopettajaksi Jyväskylässä vuonna 1962.
– Käytyäni armeijan olin vuodesta 1963 Viitasaarella kolme vuotta opettajan hommissa. Totesin sitten pikku hiljaa, että tämä ei ole minun alaani. Joka päivä kuitenkin harjoittelin kitaraa ja kuljin sen ohella myös esiintymässä tanssimuusikkona, olin aloittanut jo joskus 1957 keikkailun…
Tuliko kylillä sanomista kun opettaja kulki tanssikeikoilla. Tanssimuusikon status yhteiskuntahaitarissa ei kai noina vuosina ollut siitä yläpäästä…?
– Viitasaaren Taimoniemen koulu oli siitä erikoinen paikka, että johtokunta esitti kysymyksen, miksei opettaja soita yhtyeensä mukana muutaman sadan metrin päässä sijaitsevalla työväenyhdistyksen tanssilavalla, kun kerta muutenkin soittelee. Siitä asiasta ei tarvinnut toista kertaa huomauttaa… No, äitini tietenkin epäili, että mitähän tästä tulee, siinä vaiheessa kun ymmärsi, että olen siirtymässä Helsinkiin ja vakavemmin soittohommiin. Mutta tässä voitaisiinkin kuunnella ajankohtaan liittyen Ruoveden juhannusta, vuodelta 1966 ja Sakari Nikkasen yhtyettä. Sähkökitarassa Ilpo Saastamoinen…
Ilja kaivaa tietokoneensa tiedostoistaan näytteen, useimmat hänen vanhoista aarteistaan on jo digitoitu, paljon odottaa vuoroaan.
Ensin tulee kuitenkin pieni pätkä kahden sähkökitaran ja sähköbasson trioa, kappale on End of the world (Kent, Dee) tehtynä päällekkäissoittoina, yhden ihmisen soittamana ”trikkiäänityksenä” Philipsin 4-raitanauhurilla, kela-sellaisella, aikansa teknistä huippua! Sitten kajahtaa livenä juhannustunnelmia vuodelta 1966. Delicado-samba (Azevedo, Lawrence), tiukalla sähkissoundilla ja kinkkinen teema kovalla tempolla, virheettömästi soitettuna. Kitarassa hyvä soundi ja päälle vielä kajahtava kaiku…
– Muistaakseni tässä oli Höfnerin kitara ja soitin bändin yleisvahvistimeen. Siitä tulee tuo hieno kaiku mukaan. Löytyy täältä myös ihan jazz-kappaleita, niitäkin siihen aikaan keikoilla vedettiin. Ja niin edelleen..
Tuostahan kuulee aika selkeästi, että kun saavuit Helsinkiin, olit aika valmis kehiin, taidoiltasi …
– Joo, olinhan tuossa vaiheessa soittanut jo kymmenisen vuotta. Olin siis Muusikkojen liiton jäsen ja meninkin sitten liiton toimistoon ja kerroin haluavani töitä studiomuusikkona. Ja niin kuin keikkaa ylipäätään. Ha-ha. Se oli sen ajan tapa ilmoittautua työttömäksi, siis työllistää itsensä… Antero Aarre hoiti siellä käytännön juttuja ja hän sanoi, että menepä basisti Pentti Tiensuun luokse, siis hän oli Annikki Tähden silloinen aviomies ja bändin leaderi. Että hän testaa sinun soittotaitosi. Menin sinne sitten ja Tiensuu löi eteen vahvasti synkopoidun valssin. Tein työtä käskettyä ja hän totesi nuotinlukutaitoni riittäväksi ja huomasin olevani Annikki Tähden bändissä. Tosin vain yhden keikan, koska tulin tuuraajaksi. Toista kautta sitten tutustuin Harry Bergströmiin joka taas kertoi minusta pojalleen (myöskin basisti) Matti Bergströmille.
– Matti oli sitten se joka tilasi minut studioon ensimmäisen kerran ja sitten aika monta kertaa sen jälkeenkin. Studiot oli silloin Kulttuuritalolla ja sitten radion studio Fabianinkadulla ja kyllähän Finnvoxikin oli jo, koska siellä tehtiin M. A. Nummisen In Memoriam… suurelta osaltaan. Eli hommat alko aika nopeasti. Niin, tässä Nummisen sessiossa oli pianossa Ilpo Saunio, joka kuunteli mielenkiinnolla, kun paussilla lurittelin näitä tangojen improvisoituja välisoittoja, niitä joita Viitasaarella oli soiteltu. Olinhan myös Viitasaarella päättäväisesti ilmoittanut Saint Louis Bluesia (Handy) soitettaessa, että aion soittaa tähän soolon. Hanuristi Lieto Kaskilahti, muuten näyttelijä Risto Kaskilahden isä, sanoi että anna mennä vaan. Joten improvisointi oli kyllä tuttua, tavallaan.
– Helsingissä oli sitten Hakaniemessä E-klubi, jossa jokaisen joka aikoi olla jazz-kehissä mukana piti käydä jammaamassa. Olin jo 1966 tutustunut Jyväskylässä aiheeseen, kun siellä oli Heikki Sarmannon järkkäämänä amerikalaisen George Russelin kurssi. Eli ”Lydian chromatic concept of tonal organisation in improvisation” oli homman nimi. Eero Koivistoisen kanssa juttelimme siitä viimeksi nähdessäkin, se tavallaan mullisti suomalaista jazz-improvisaatiota. Skaalallinen ajattelu löi itsensä läpi. Soitanpa kuitenkin vielä toisen esimerkin tähän, aikansa kokeilua, Viitasaaren kirkosta ja vuodelta 1966. Ei varmaan moni ollut siinä vaiheessa soittanut sähkökitaraa kirkkourkujen kanssa. Mulla oli tässä Höfnerin pieni vahvistin jossa oli oma vibraatto.
Kuuntelemme seesteistä Bachia, instrumentit eivät lainkaan vierasta toisiaan, saman kolikon kaksi puolta…. rinnastus selkenee myöhemmin…
– Mutta tämän näytteen kohdalla tärkeä tieto on se, että uruissa on Alvari Kahilahti. Hän oli Turun kanttorikoulun kasvatteja, koulun joka oli viimeisiä paikkoja jossa opetettiin improvisointia. Kirkkomusiikki oli aikanaan ainoa joka sinnikkäästi piti yllä improvisaatioperinnettä. Kaikki alkusoitot ja muut piti kanttorien osata heittää hatusta, tilanteen vaatimalla meinigillä… Tässä vielä esimerkki sataprosenttisesta kirkkourkuimprovisaatiosta, Alvarin soittamana…
Kuuntelemme vapaata improvisaatiota. Ja sen jälkeen Händeliä sähkökitaralla. Hyviä etydejä vähintään…
– Kun tuli puheeksi, niin myös tehokasta analyysiä ja koulutusta sävellystyöhön. Ja yllättävä kyllä, myös basson soittoon. Sitähän soitin myöhemmin Piirpauke-yhtyeessä. Minustahan ei varsinaisesti rock-kitaristia tullut, olin kai siihen jo liian vanha (!), silloin kun se venyttelytyyli tuli kehiin.
Kuuntelemme vielä, ajallisesti loikkien, mutta aiheeseen sopien, Saksa-rundilla livenä tallennettua Piirpauketta, kappaletta jossa Ilja soittaa rumpali Tom Nekljudowin säestämänä hurjan bassosoolon. Taustalta kuulu välillä haukkua, se ei ole kriitikko vaan joku paikallinen koira…
– Muistuikin noista vanhoista nauhoista, kun Vivaldeja ja muita yksiössäni treenasin, sieltähän löytyi aika kinkkisiäkin juttuja. Silloin kun saavuin pääkallonpaikalle oli Laurilan Heikki suvereenisti ykkönen Helsingin kitaristeista, sitä käytettiin jos se vain oli vapaa. Mutta aika nopeasti löysin oman paikkani. Vähän aikaa kitarana oli Soulsetissa Strato mutta melko pian hoidin itselleni Gibsonin Les Paulin. Tässä onkin (kaivaa leikemappia, yhtä niistä monista…) lehti-ilmoitus : ”Hyvän Höffner-kitaran ostamalla voit saada ilmaisia kitaratunteja, soita…”. Myin sen ja ostin Fenderin, jota Soulsetissa käytin, olikohan vuoden verran…
Tässähän on Soulsetista mielenkiintoinen mainosleike ” Kuumaa soul-kesää värittää mustalla neekerillä…”… Ei ehkä nykyään menisi läpi?
– Eipä varmaan menisi. Niin, tätä ennen tärkeä jakso, nopeasti sivuten, olin kuukauden ennen Soulsetia Tapani Kansan bändissä, kun olin E-klubilla tutustunut Paroniin, jonka oli kyllä tavannut jo siellä Jyväskylän Kesässä Russelin kurssilla. Olin myös Radion kuorossa samaan aikaan, pääsin suhteilla kokeisiin ja Ilkka Kuusisto laittoi nuotit eteen ja sanoi että laulappa poika! Minähän lauloin. Olen eläessäni ollut 24:ssä laulukvartetissa ja kuorossa… itse asiassa, samat jätkät oli laulukvartetissa ja jazz- bändissä, silloin Jyväskylässä opiskellessa 60-62. Yksi heistä oli Paavo Kiiski, joka oikeastaan toi Zoltan Kodaly -metodin Suomeen, hän oli pianistina ja ykkösbassona. Rutiini kehittyi kovaksi, esimerkkinä kun meitä harjoituskoulussa pyydettiin laulamaan aamulla neliäänisesti virsi. Ei kerrottu mikä biisi, koraalikirja vaan viisi minuuttia ennen esitystä eteen ja sitten suoraan keskusradioon… eli ihan hyvää uskallusta siinäkin kehittyi. Tietysti myös mielenkiinto kuorosävellykseen.
Ainakin variaabelia oli kokemassasi kulttuurin kirjossa, Kansaa ja kuoroa…
– Kyllä, noin kuukauden ehdin olla bändissä, kun piti ilmoittaa Tapanille, että sori vaan, täytyy lopettaa, on tällainen yhtye kuin Soulset joka kutsuu. Juuri oli ennätetty teetättää isot värikuvajulisteet tästä Kansan bändistä, aikansa huippumanageri Leksa Heinosen toimesta. Bändiä johti muuten Olli Heikkilä. Kyllä mua hieman tämä julistejuttu nolotti… kuva on hieno, tässähän se on… mutta ei voi mitään. Kun kerran elämässään tarjotaan sellaista tilaisuutta kuin Soulset. Nyt täytyykin soittaa siitä näyte, ainoa joka on tehty laulaja Al Sharpin kanssa, Paroni löysi nauhan arkistoistaan, tallennettu ilmeisesti Tampereella TV2:lle ja on myös ensimmäinen esiintyminen tällä bändillä.
Kuuntelemme Sweet soul Music -kappaletta (Conley, Redding). Solisti on tyylin mukainen, mutta hieman väritön…
Niin, Al Sharp oli yhden kesän solistinamme. Hän lausui nämä kuuluisat sanat: ”James Brown ottaa 10 askelta ja saa 10.000 dollaria, minä otan 10.000 askelta ja saan 10 dollaria!” Hah! Oli myös Sofian kuuluisilla festivaaleilla meidän mukana. Hän oli ihan ok mutta ei mikään suuri tulkitsija. Ilmeisesti enemmän Vesalan mukaan tuoma idea, Eetu ajatteli varmaan että myy hyvin…
Vesalahan myös myi jossain vaiheessa alkuaikoinaan bändejä ohjelmatoimistossa? Siis soiton ohella.
– Kyllä. Näistä muistikuvista ja ajan meiningistä vielä, löysin nauhoistani Natsalta äänitetyn keikan, jossa speakkereina ovat Hector ja Calle Lindholm. Ylen nauhoittama, mutta radiolta tämä on itseltään hukassa (niin kuin paljon muutakin). Nämä ovat säilyneet ihan oman aktiviteetin ansiosta. Tästä pari näytettä, Saksalan Hara on solistina. Funky Street (Conley, Simms).
Hillitöntä ja erittäin funkya meininkiä tärähtää kuuluville. Tiukkaa brassia ja tiivistä komppia. Tämä on sama mielikuva, joka itselle jäi bändistä livenä. Ei koskaan levylle asti välittynyt.
– Mietin aina kehuinkohan ihan syystä tätä bändiä kaikille, mutta kyllä tässä on aika hyvää todistetta. Vuosi on 1968.
Puheet siitä että Vesala ei olisi osannut soittaa beat-komppia voidaan kyllä unohtaa, kun tätä kuuntelee. Loistava svengi.
– Kyllä, Eetu ei koskaan jostain syystä oikein studiossa onnistunut niin hyvin kuin keikoilla, siis tämän tyylin biiseissä. Tämä kyllä istuu ja toimii, ei kalpene kansainvälisestikään. Harvat ihmiset ovat tästäkään meiningistä, livehommasta tietoisia, että Suomessa tuohon aikaan näinkin rankasti vedettiin. Eetuhan oli aika dominoiva muuten, basistit vaihtu aika tiuhaan. Aikaisemmin mainittu Matti Bergström oli muistaakseni bändissä noin yhdet treenit…
Selailemme lisää leikemappia, löytyy kuvia kiertueilta läpi Suomen, Sofian keikoilta, näköjään mukana M.A. Nummista ja Ankia, junassa nuori basisti Häkä Virtanen, diplomeja, ihmisiä aplodeeraamassa, kulttuurihistoriaa. Tarinaa siitä kuinka 90.000 ihmisen muodostaman yleisön edessä kitaristilta repesivät vauhdikkaaksi suunnitellun ja toteutetun entreen aikana muodikkaat pop-housut…
– Sen jälkeen en ole pahemmin jännittänyt keikkojen yhteydessä… tai muutenkaan. Muodikkaita kuteita muuten haettiin aina Pihaputiikista, olimme aina tyylikäs bändi. Ja tässä lehtileikkeitä, tuossa Paroni, Hasse Walli ja Ronnie Österberg… Katsotaanpas, Popuutisia: ”Taloudelliset syyt pakottivat minut lähtemään…Harri Saksala Toppareihin (Topmost)”, ”Jori Auvinen sai monien tavoitteleman basistin vakanssin Soulsetissa…”, Äänestyksiä: Paras bändi Soulset, jaaha tässä on Stump-lehdessä parhaat bändit maakunnittain… Kymenlaakso… tarkkaa hommaa. Tässä olemme Matti-Juhani Koposen kuuluisalla Ylioppilasteatterin strippauskeikalla, Arja Saijonmaata säestettiin, tuossa Eetu ja tuossa Jori… välittömästi päästiin Seppo Bruunin ja Ilkka Sysimetsän (Frederik) julkaiseman Stumpin kanteen! Tässä Paul Butterfield Bandin kanssa yhteiskonsertti, Tukholmassa Dominossa käytiin kanssa niiden kanssa, Ruotsissa käytiin paljon muutenkin. Tässä kuvassa vedetään Dialektiikan Ylistys (Chydenius, Brecht, Polttila) Suurkirkon portailla Saijonmaan kanssa vappujuhlissa… osattiin sitä silloinkin.
Siirrymme eteenpäin. Pitkään keskustelemme Iljan urasta Popmuusikot r.y.:n perustajajäsenenä ja puheenjohtajana. Ja myös multivaikuttajana taide-elämän byrokraattisissa kiemuroissa ja aikanaan yksipuolisesti kulttuuria tukeneissa kehissä. Nuoremmalle sukupolvelle ei ehkä ole aivan kirkasta se että ”kevyen” musiikin asema koulutuksessa ja apurahoituksissa, ylipäätään yhteiskunnallinen arvostus ynnä muu ei ole aina ollut sama kuin nykyisin. Tämä murros tehtiin ja taisteltiin 60-70-luvun vaihteessa ja siitä eteenpäin ja Saastamoinen oli siinä hyvin vaikuttavassa roolissa, eikä vähiten sen takia, että halliten vallitsevan musiikkikulttuurin aseet sekä ”alemman” kulttuurin keinot hän kykeni tasavertaisena keskustelemaan ja tarvittaessa vääntämään kättä. Näissä mittelöissä ei olisi pärjännyt pelkästään fiilis-pohjalla, myös loogista ajattelua ja kärsivällisyyttä komiteatason ”jiveen” tarvittiin. Ehkä tässä ei ole opettajankoulutus ollut yhtään haitaksi…
– Tämä on ehkä sellainen puoli, jota aikaisemmin ei paljon ole minusta mainittu. Musiikkifilosofia, vaikuttaminen siihen, on ollut itselleni hyvin tärkeää. Tässä muutamia esimerkkejä, pro-seminaari esitelmiä, ”Popmusiikin asema ja koulutus Suomessa -69”, ”Suomen jazz-liiton musiikkikoulutus”, olin perustamassa Suomen Big Bandit ry:tä, Seinäjoen Rytmi-instituuttia myös… Hyvän ja huonon musiikin ero”, ” Ei oppi ojaan kaada”, ”Musiikkitieteen- ja tutkimuksen nykytila”, ”Onko estetiikka epätiedettä”, ”Mietelmiä musiikkipolitiikasta” ja niin edelleen, kaikki nämä 70-luvulla… Heikinheimojen ja muiden kanssa käytiin kiivasta keskustelua. Tämä on olennainen osa muusikkouttani, vaikka ei olekaan suoraan muusikon ja säveltäjän työtä, mutta musiikin alalla tapahtunutta ja olen sen kokenut tärkeäksi.
Nuo ajat itsekin muistaen, se on ollut hyvin tärkeätä.
– Tätä toimintaahan eli kirjoittamista jatkoin sitten eri tavoin 1990- ja 2000- luvuille asti. Muun muassa Piirpaukkeen ajoilta on paljon matkapäiväkirjoja, satoja sivuja tekstiä, epätieteellisempiä mutta varmasti mielenkiintoisia juttuja. Intiasta ja muilta reissuilta ympäri maailmaa. Tärkeintä kuitenkin on ollut alusta asti, näin kiteyttäen, koulutuksen ja muun ohella luodata ”kevyt musiikki kontra klassisen” -asetelman filosofista suhdetta.
Niin, tai suhteettomuutta?
Niin ehkä paremminkin näin, hah.
Oliko koulutus keino päästä keskustelemaan musiikin arvosta, ikään kuin ”nousta” samalle viivalle?
– Kysymyksenasettelu lähtee sieltä 50-luvulta. Itselleni opettajat, itse asiassa tämä kanttori jonka kanssa tein näitä äänityksiä, kouluaikana hän oli myös opettajani, suositteli että alkaisin klassiselle puolelle, koska olin musiikillisesti hänen mielestään siihen suuntaan lahjakas. Kevyen ja klassisen musiikin välisestä arvoerosta muodostui itselleni jonkinlainen must-juttu. Otin silloin asiakseni ratkaista tämän ristiriidan, käyttäisin siihen vaikka koko elämäni. Tämä koulutus, josta mainitsit, ei mielestäni ollut kuitenkaan ratkaisu asiaan. Se piti saada kuntoon ennen kuin päästiin syvempiin juttuihin käsiksi.
Päästiin kuitenkin puhumaan osittain samaa kieltä?
– Ilman muuta. Tässä maassa ei kuitenkaan vieläkään ole oppilaitosta, joka ottaisi kunnolla filosofisiin kysymyksiin kantaa ja pyrkisi sitä kautta asiaa lähestymään. Olen itse tekemässä yhteenvetoa yhdestä pääjutustani, jota olin kasaamassa juuri ennen sairastumistani (Tässä tiedoksi että Ilpo koki jokunen vuosi sitten rankan aivo-infarktin, hän on kuitenkin hämmästyttävän hyvin toipunut siitä, vaikka välillä sättiikin muistiaan, jos sieltä ei heti joku vuosikymmenien takainen detalji pikaisesti löydy…). Pari vuotta sitten nauhoitin Kari Hakalan kanssa Aunuksessa itkijänaisen tekemän kuolinitkun miehelleen. Hänellä oli kirjallinen teksti edessään, laulu oli improvisoitua. Pyysin häneltä neljä versiota, kahtena peräkkäisenä päivänä. Sain kolme, koska ekana päivänä digitaalilaitteisto jäätyi. Nuotinsin kuitenkin kolme muuta. Itku omalle miehelle oli 21 sivua ja 84 riviä laulettua tekstiä ja joka kerta muutamaa kohtaa lukuun ottamatta tismalleen samanlainen. Kaikki muutokset olivat musiikillisia. Sekatahtilajeissa. Minulla oli aarre edessäni, joka oli täysin improvisoitu. Yritän nyt tavallaan tätä kautta päästä vastaamaan peruskysymykseen. Olen siis tehnyt näitä analyysejä aikaisemminkin, tämä ei ollut ensimmäinen kerta.
Käymme läpi notaatiota. Hmm.
– Ilmeni että 50 prosenttia riveistä on aina samaa ja 50 prosenttia erilaisia, tai jotain muuta. Fifty-fifty suhde. Perinne ja muuttuminen, siis luovuus. Improvisaatiossa niiden pitää olla tässä suhteessa, se on ainoa järkevä tasapainosuhde. Syystä, että perinne on opetettavissa olevaa, se on toistuvaa ja nolla-informaatiota. Kun se on opittu, sitä kutsutaan traditioksi, perinteeksi ja se vahvistaa ryhmä-yhteenkuuluvuutta. Kun kuulee Maamme-laulun (Pacius, Runeberg) alun, tietää miten se jatkuu… Ti-taa-ti-taat-ti… Eli informaatiossa kysymys ei ole tiedon määrästä sisällä vaan sen ennustettavuudesta. Informaatio ei siis ole säkki tietoa jota selässä kannetaan, niin kun olen huomannut joidenkin esittävän olevan. Toistuva rakenne voi olla tiedon määrältään huomattavan laaja, mutta siitä huolimatta toistua samanlaisena.
– Ennalta-arvattavuus on oleellinen juttu. Tiedon määrä on se avaisana, jonka perusteella klassinen musiikki arvotetaan arvokkaammaksi, koska tiedon määrä sinfoniaorkesterin partituurissa on isompi kuin on pystytty osoittamaan tällä edellisellä ajattelulla, esimerkiksi Beatlesin biisissä… paitsi Koskimäen Jouni nuottianalyysissään. Eli tällä ollaan keikailtu, siis että taidemusiikki on arvokkaampaa, koska siellä on enemmän informaatiota sisällä. Musiikkipsykologia astuu kuvaan ja osoittaa mielestäni tämän paikkansapitämättömäksi. Aina kun informaatio menee kuulijan käsityskyvyn yli, niin se klimpitetään. Kun otan ääniraudan ja lyön sen pöytään, kuulen a-sävelen. Mutta sehän ei ole a-sävel, vaan 440 ja niin monta värähdystä sekunnissa, joka on niin monimutkainen informaatiopommi, että mulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin klimpittää se ja puhua a-sävelestä. Sen takia me ei kuulla sinfoniaorkesterin valtavaa informaatiota vaan ti-ti-ti-taa, ti-ti-ti-taa… tai on se sitten Puhelinlangat laulaa (Viherluoto P, Viherluoto A), mitä kaikkea, virrenveisuuta, tai rokin rämpytystä. Aina kun informaatio menee vastaanottajan kykyjen yläpuolelle, kaikki liika monimutkaisuus sitä mukaa klimpitetään yksinkertaisuudeksi ja sitten vasta aletaan puhua siitä, mikä on oikeasti monimutkaista. Musiikki on yksityisen mielen, esimerkiksi minun, yksityisessä päässä yksityisellä hetkellä kokemaa ja vaikka tunti siitä eteenpäin, jos varsinkin olen oppinut tunnistamaan siitä toistuvia asioita, se on minulle lastenleikkiä ja yksinkertaista.
– Vielä yksilöidentiteetistä. Luovuus ja yksilöidentiteetti on vastakohta tälle opetettavissa olevalle, joka vahvistaa ryhmäidentiteettiä. Silloin minä eroan ryhmästä, ilmaisemalla ennalta arvaamatonta musiikkia eli improvisoin. Erottaudun näin joukosta. Ja ennalta arvaamaton ei ole toistettavaa koska sitä ei ole tarkoitettu toistettavaksi. Tietenkin esimerkiksi levyllä se toistuu, mutta se ei ole sen pääasia.
Erottautumalla tulee ei-hyväksyttäväksi ryhmän kannalta?
– Se on kaksipiippuinen asia, koskapa ryhmä kiinnostuu siitä, se on jotakin uutta verrattuna traditiomappiin, joka päässä on valmiina. Mutta se, että yksilö erottautuu ryhmästä, se ei ole arvokysymys. Nyt taas palataan siihen musiikin tärkeään olomuotoon, minkä takia musiikki on, minkä takia ovat erilaisuus ja samaistuminen. Näiden ja yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden pitäisi ensinnäkin olla balanssissa, elleivät nämä ole balanssissa yhteiskunnassa, se on sairas ja musiikki kuolee pois. Jos yhteiskunta on jompaan kumpaaan suuntaan kallistunut. Näin tapahtuu kuolevien kulttuurien kohdalla, ihan poikkeuksetta aina.
Keskustelu lainehti tässä vaiheessa erittäin mielenkiintoisesti, mutta näissäkin eväissä oli miettimistä. Eteenpäin…
– Kysymyshän on siitä mihin musiikkia on alunperin tarvittu, ja nyt täytyy ottaa mukaan käsittelyyn etymologiset harrastukseni. Eli, kun näyttää siltä että sanasto, otetaan mikä soitto- tai musiikkitermi tahansa, ne palautuvat viime kädessä soidinmenoihin. Sieltä löytyy musiikin vanhin muoto, eli rakkauslaulut. Itse en aluksi löytänyt oikeastaan muita kuin sotalaulut, jotka eivät alkujaan sopisi rakkauslaulu-nimikkeen alle. Muut ihmisen tarvitsemat kyllä; kuolinitkut: rakkauslauluja, kehtolaulut: rakkauslauluja, ja niin edelleen. On yksi vähän neutraali alue, työlaulut, jotka ei välttämättä ole…
Rakkaus työhön lienee hyväksyttävää, vaikka ei aina havaittavissa?
– Ha, niin kyllä.. . Mutta siis ne sotalaulut. Yleensä, jos nimitetään poikkeukseksi luovuutta ja säännöksi traditiota. Molempien pitää olla mukana, että saadaan tasapaino. Hyvän säännön tunnusmerkkinä tieteessä on aina ekonomisuus. Jos onnistuisimme niin että on sääntö ja poikkeus, jotka olisivat samaa säännöstöä, eli poikkeus yhtä tärkeä kuin sääntö, niin kuin kolikon eri puolet. Silloin saataisiin malli, jossa yksi sääntö kertookin kaksi asiaa. Taloudellinen kaava. Kuinka voidaan perustella että musiikissa voisi olla samoin? Tähän etymologinen tutkimukseni antoi avaimen.
– Soidinmenoissa on samanaikaisesti kaksi erilaista tapahtumaketjua, joissa molempien kuuluu olla läsnä, muuten se ei ole ”soidinmenot”. Toinen näistä on rakkauslaulut, suhteessa naaraaseen… ja nyt tulee se tärkeä. Se toinen on kilpailevien urosten kanssa tappeleminen! Näitä ei voi soidinmenoissa erottaa, niin että ne olisivat kaksi eri maailmaa. Tämä selvittää sen miksi sotalaulutkin voivat olla rakkauslauluja. Ne ovat saman kokonaistapahtuman osia. Juuri näitä kolikon kääntöpuolia. Sanoisin tämän jälkeen, että kun tämän olen selvittänyt, olen ollut vapaa jättämään monia asioita taakseni. Olen aina suuntautunut aloille jotka ovat kiinnostavia, halunnut selvittää ne itselleni. Musiikki on alkanut enemmän ja enemmän feidautua, koska siinä ei enää ole itselleni varsinaisia mysteereitä. Ehkä minun ei tarvitse enää, ikänikään puolesta, olla hyvä rakkauslaulujen tekijä, ha!
Mistäpä tuon tietää… Onko musiikki osa yhteiskuntaa?
– Eräs suuri suomalainen säveltäjä ilmoitti vakavissaan säveltävänsä vain Jumalalle. Samaan aikaan kuitenkin piti huolen, että yhteiskunnan instanssit ja instituutiot olivat yhtä mieltä hänen kanssaan eli pitivät huolta, että hän sai riittävästi rahoitusta, tehdäkseen tätä pyyteetöntä työtä…
– Vielä, viitaten aikaisempaan, en tarkoita että musiikki olisi käynyt pitkästyttäväksi. Suhde yksinkertaisen ja monimutkaisen musiikin välillä, tai kevyen ja vakavan, tästähän aloitimme, tämä oli asia, joka alkoi vaivaaamaan 50-luvulla ja tällaista ajattelua on paikka paikoin vieläkin löydettävissä. Kuitenkin, tämän kaltaisen eriarvoisuuden perusteettomuuden olen mielestäni osoittanut eikä se vaivaa minua enää. Kiteyttäen, viestin suhde vastaanottajaan on aina kahdenkeskinen ja vaihtuu tilanteen mukaan, tunti tunnilta.
Tämä oli pieni raapaisu yhden ihmisen musiikilliseen historiaan ja myös filofiaan, ja lisää purtavaa ja nauhalta purettavaa jäi tulevaksi. Onneksi. Enpä kuitenkaan jaksa uskoa että Ilja, audio- ja kuva-arkistojensa digitoimisen valtavan työn ohella ei jaksaisi vielä raottaa sitä kantta, jonka alla porisee se keitto, jota musiikiksi nimitetään.
Ape Anttilan rytmiomenat
Antoisaa ja toisaalta hyvinkin hektistä. Joskus heikompina hetkinä takkiin on voinut tarttua motivaatiopula, mutta sitten kuitenkin musa itsessään sekä alamme ihanat kollegat ovat antaneet aihetta iloon ja ainutkertaisiin elämyksiin.
– Kyllä tässä usein on neljän ja viiden ruuhkaakin ilmoilla, kun useita produktioita on samanaikaisesti päällekkäin. Välillä työt saattavat alkaa kotosalla jo aamu viideltä.
– Opetustyö pitää riittävää soittokuntoani yllä. Apurahani on mahdollistanut sen, että olen kyennyt nyt täysipainoisempaan työhöni säveltäjänä, sovittajana ja tuottajana.
Pelimanniperheestä
45-vuotias Ari-Pekka Anttila on syntyisin Vimpelistä, kuuluisasta eteläpohjalaisesta pesäpallokylästä. Edesmennyt pappa ”Tuta” oli viulusti ja isä haitaristi, joka edelleen keikkailee trionsa kanssa. Molemmat siskot ovat myös olleet musiikista kiinnostuneita. Äiti innokas musiikin kuuntelija.
– Isäni on merkittävä taustavaikuttajani. Isän bändi tarvitsi basistia, joten tätä kautta kitaristilla alkoi bassonsoitto. Koulun ohella teimme kolmeakin keikkaa viikossa, joten eipä tarvinnut muihin kesätöihin lähteä.
– Kavereiden kanssa oli monenlaisia bändiviritelmiä ilmoilla. Soitimme Hurriganesia, uuden aallon suomirockia. Juureni ovat siis pitkälti Get On:ssa, Hassisen Koneessa ja Eppu Normaalissa…, Ape muistelee pilke silmäkulmassa.
Ape opiskeli Kaustisen Musiikkilukiossa, jossa opiskelukavereina olivat mm. laulaja Saija Varjus ja rumpali Markus Ketola. Lukion jälkeen basisti/kitaristi kävi Helsingissä asti yksityisillä kitaran- ja bassonsoiton tunneilla Ari Siikasaaren ja Häkä Virtasen luona.
Vuonna 1988 alkoivat opinnot Oulunkylän silloisessa Pop & Jazz Konservatoriossa. Sittemmin Ape pääsi usean pyrkimisen jälkeen Sibelius-Akatemian jazz-osastolle. Opettajina muun muassa Pekka Sarmanto ja ruotsalainen Anders Jormin, josta tuli erityisen merkittävä ja keskeinen vaikuttaja.
– Aloin tehdä myös tuurauskeikkoja Umossa. Tätä kesti kymmenisen vuotta. Kuvioissa olivat mukana myös Severi Pyysalon The Front-yhtye ja Mika Myllärin kvintetti MMQ. 2000-luvun puolella Lenni-Kalle Taipaleen live-keikat ja Joonas Hytönen Show, SuomiSolmu ja oma bändi Quartet Qyote jne…
Leimaantuminen hävisi
Jazzbasistin tausta oli näkyvintä alkuvuosina, mutta melko pian Ape halusi tietoisesti laajentaa musiikillista ilmaisuaan. Nyt se on ollut jo pidempään kentällä nähtävillä.
– Välillä turha leimaamiseni ainoastaan jazzia soittavana basistina hieman harmittikin. Lenni-Kallen bändin konkreettinen toiminta muutti kuitenkin ratkaisevasti näitä ahdasmielisiä käsityksiä. Näistä mainittakoon muun muassa Tangomarkkinoille tehty sovitustyö tunnetuista popkappaleista sovitettuina tangoversioiksi – solisteinamme Veeti Kallio, Disco ja Janina Frostell. Teimme monien muidenkin artistien kanssa yhteistyötä, mm. Frank Sinatran, Michael Jacksonin ja Hanoi Rocksin biisien parissa.
Säveltäminen on ollut niin ikään varhaista. Ape Anttila haluaa mainita Anssi Tikanmäen suurena alkuaikojensa innoittajana. Legendaarinen Maisemakuvia Suomesta -albumi tuli lähes puhki kuunneltua diggailun ja oppimisen vuoksi. Kaustisen Musiikkilukiossa oli iso bändikokoonpano käytössä, jonka kanssa saattoi jo toteuttaa isompiakin produktioita.
Oma bändikoulu aluevaltauksena
Ape Anttila, Ira Kaspi ja heidän kaksi poikaansa ovat asuneet kahdeksatta vuotta Lohjalla, jossa he ovat aloittaneet myös yrittäjätoiminnan. Vuoden 2007 syksyllä pariskunta perusti RytmiOmena-nimisen poppikoulun. Sen perustaminen oli tietoista, koska ”kuuluisaan omenakaupunkiin” oli enemmän kuin tarvetta perustaa oma yksityinen rytmimusiikkiin suuntautunut koulu. Ensimmäisenä toimintavuonna oli 25 oppilasta. Nyt heitä on jo lähes 200. Opintoviikkoja on 14. Lukuvuosi päättyy kevätkonserttiin.
Tätä nykyä tuntiopettajia on seitsemän. Ape opettaa sähkö- ja kontrabasisteja ja Ira laulajia. Mukana on myös rumpujen, sähkökitaran, piano/kosketinsoitinten, huilun ja saksofoninsoiton opetusta. Lisäksi bändi- ja kuorotoimintaa, musiikin teoriaa, säveltapailua ja rokkimuskaria. Kesäkurssit kuuluvat myös RytmiOmenan toimintaan. Tänä vuonna järjestetään kuusi erikoiskurssia, joissa voi opiskella laulunkirjoitusta, musiikkiteatteria, voice-well äänenhuoltoa, jazzlaulua ja ääniteknologiaa.
– Koulumme johtaminen on suurimmalta osin vaimoni Iran käsissä. Hän hoitaa pitkälti myös yrityksemme käytännön työt. Melko mukavasti on mennyt, vaikka budjettipuolella saa olla tosi tarkkana sillä emme ole saaneet mistään tukea toimintaamme.
– Olemme harkinneet uutta opetussuunnitelmaa, joka tähtäisi toisen asteen perusopetukseen. Olemme äskettäin hakeutuneet taiteen perusopetuksen piiriin ja toivomme, että tämä vie asiaamme eteenpäin myös mahdollisen tukipäätöksen suhteen.
– Perinteiset kurssitutkinnot ovat muuttuneet ns. opinnäytetyöksi. Se soveltuu paremmin myös kevyen musiikin puolelle. Meille tulee oppilaita myös musiikkiopistojen kautta, koska he haluavat oppia muutakin kuin klassista musiikkia.
RytmiOmenan virallisena kummina toimii Markus ”Marzi” Nyman. Vierailijoina ovat olleet muun muassa Hanna Pakarinen, Timo Kotipelto ja Paul Jackson.
Säveltämisestä ja tuottamisesta
Ape Anttila on nostanut päätään myös aktiivisena säveltäjänä, sovittajana ja tuottajana. On syntynyt useita popiskelmällisiä albumeita. Basisti kertoo tätä kautta tehneensä paluun myös kitaristina niin studiosessioihin kuin vaimonsa Iran duokeikoille.
– Kyse saattaa olla jonkinlaisesta syndroomastani, koska en halua löytää ja tehdä vain yhtä juttua, joka olisi se kovin. In-soundeja tulee toki seurattua tuotantovaiheessa, mutta olen pyrkinyt myös siihen, että sotken tyylilajeja kokonaisuuteen, kuten Intia/Turkki-sävyjä tai kantrimeininkiä. Jotain uutta ja uniikkia.
– Uuden sukupolven muusikoiden kanssa on ilo soittaa yhdessä. Tyylit taipuvat. Haen jatkuvasti myös uusia, lahjakkaita ja omaperäisiä nuoria artisteja. Parhaillaan olen tuottamassa taitavalle 16-vuotiaalle tytölle englanninkielistä raskassoundista rockalbumia.
Muusikko kasvaa soittonsa välityksellä instrumenttiin. Tätä kautta säveltämiseen, tuotantopuoleen…
Kyse on indentiteetistä, omasta musiikista!
Anu Neuvonen
Ensilevy Sävel ilmestyi keväällä 2008 ja sen singlet Enkeli ja Sävel soivat paljon Radio Suomessa.
– Noloa sanoa, mutta eka levy meni vähän laulunteon harjoittelun piikkiin, vaikka aikanaan olinkin siihen ihan tyytyväinen. Nyttemmin olen miettinyt ihmisten rikkinäisyyttä ja menetyksiä. Lauluni voivat kuulostaa parisuhdelauluilta, mutta usein niiden takana on joku muu asia, joka on ikään kuin naamioitu rakkauslauluksi.
Anu haluaa tehdä musiikkia, jossa on toivonkipinöitä silloinkin, kun puhutaan kipeistä asioista.
– Joku on sanonut, että lauluni ovat aivan liian iloisia ja ruotsalaisen kuuloisia. Mutta ranteet auki -musiikkia en silti tule koskaan tekemään. Musiikkini on joko hauskaa tai sitten kaunista.
Entä lauluntekijän musiikilliset vaikutteet?
– En ole sellainen yleis-musadiggari, joka saa kaikenlaisen musiikin kuuntelusta valtavia elämyksiä. Enemmän saan irti siitä, että teen itse musiikkia, johon en tietoisesti etsi ideoita ja vaikutteita muiden tekemisistä. En myöskään nuorempana ole ollut runotyttö, joka olisi kovin vaikuttunut laululyriikasta. Kun ei kuuntele muiden tekemää, ei ainakaan tietoisesti voi kopioidakaan juttuja muilta.
Lauluntekijöistä Toivo Kärki ja Reino Helismaa kolahtivat kuitenkin Anuun jo lapsuudessa, ja vaikuttavat edelleen hänen tapaansa tekstittää.
– Ei mun lauluistani taida löytyä montaakaan kohtaa, jossa olisi ylimääräisiä tavuja tai kaavasta poikkeavia riimejä.
Absoluuttinen sävelkorva
Anu Neuvonen on kotoisin Lempäälästä ja asuu nykyisin sen naapurissa Tampereella. Hän syntyi vuonna 1977 tavalliseen, musiikista pitävään perheeseen. Isä soitti haitaria ja äiti lauloi kuorossa, ja kotona oli tapana laulaa läpi Toivelaulukirjoja. Anun ensimmäinen soitin oli kaksitaso-urut, ja kun hän oli viisivuotias, perheeseen ostettiin piano.
Anu alkoi käydä pianotunneilla, mutta harjoittelun laita oli vähän niin ja näin. Hän ehti käydä soittotunneilla viitisen vuotta ennen kuin opettaja huomasi, että tyttöhän ei osaa ollenkaan nuotteja, vaan vetelee korvakuulolta.
– No, ne kappaleet oli lyhyitä ja yksinkertaisia, ja tulivat tutuiksi kun sisko ja kaverit soitti niitä samoja Aaronin vihkoja. Kun minulle sitten opetettiin nuotit, opin ne kyllä helposti ja pystyin kirjoittamaan nuoteiksi laulujani.
Myöhemmin teoriatunneilla sitten huomattiin, että Anulla on absoluuttinen sävelkorva. Tästä ominaisuudesta koitui sekä iloa että harmia.
– Minun on helppo ja nopea nuotintaa mieleeni tulevat melodiat, eikä siis tarvitse yön pimeydessä hiljaa kähistä niitä nauhuriin. Myös nuoteista laulaminen ja stemmat sujuvat, mikä helpottaa käytännön muusikkoutta. Toisaalta, jos laulu vedetäänkin eri sävellajista kuin mitä nuotissa on, en olekaan enää hyvä laulamaan. Esimerkiksi: jos kanttori soittaa outoa virttä nuotista paljon poikkeavasta sävellajista, en osaakaan laulaa sitä, kun en pysty niin nopeasti transponoimaan nuotteja.
– Kerran säestin laulajaa sähköpianolla, johon en ollut koskenutkaan ennen kuin esitys alkoi. Joku olikin näpelöinyt pianon transpose-nappia, ja sävelet oli ihan väärillä painoilla. En meinannut osata soittaa sitä ollenkaan. Absoluuttinen sävelkorvahan ei kai ole sen kummempi juttu kuin että muistaa sävelten korkeudet.
Anu arvelee, ettei hänen absoluuttinen sävelkorvansa ole ”maailman absoluuttisin”, koska musiikkia kuunneltaessa hän ei ole ensimmäisenä huomauttamassa epävireisyydestä.
Sivutoimiseksi säveltäjäksi?
– Muistan, että lapsuuteni haaveammatti oli sivutoiminen säveltäjä. En kylläkään tiedä, mikä se päätyö sitten olisi ollut. Ensimmäisen lauluni tein 9-vuotiaana ja jatkoin siitä, koska laulunteko oli vaan niin kivaa. Nuotit opittuani tallensin sävellyksiäni vihkoon.
Lukion jälkeen Anu haki opiskelemaan musiikinopettajaksi ja pääsi Oulun yliopistoon. Se oli hänelle hienoa aikaa siitä huolimatta, että peruskoulun musiikinopettajan ammatti ei ehkä kuitenkaan tuntunut omalta. Anu onkin valmistuttuaan opettanut pianonsoittoa ja vapaata säestystä pääasiassa eri opistoissa.
Opiskeluaikoina Anu ryhtyi lauluntekoon tosissaan ja tarjosi biisejään levy-yhtiöihin ajatuksella, että ne päätyisivät levyille muiden kuin hänen itsensä esittäminä. Hän kertoo yllättyneensä siitä, miten valmiita tuotantoja demoihin haluttiin.
– Oletin, että hyvä melodia riittää. Löinkin hetkeksi hanskat tiskiin, kun silloin ei ollut vielä valmiuksia tehdä kunnon demoja. Myös ammattitaitoisen tekstittäjän löytäminen oli vaikeaa, koska ei ollut saanut biisejä vielä mihinkään läpi.
Sittenkin artistiksi
Homma alkoikin edetä tavalla, jota Anu ei ollut suunnitellut. Hän päätyi tekemään miehensä, muusikko Sampo Neuvosen kanssa demon, jolla esittäytyi laulavana lauluntekijänä. Sävellysten lisäksi myös tekstit olivat omia. Levy-yhtiö Humble Housesta otettiin yhteyttä pari päivää demon lähettämisen jälkeen.
– Olin aina ajatellut olevani se, joka tekee musiikin enkä se, joka sitä esittää. Lapsena yksin kotona ollessani kyllä lauloin ja soitin pianoa niin, että talo raikui. Kyllä kai mä silloin kuvittelin esiintyväni jollekin. Mutta sitten kai joku oma perfektionismi astui kehiin ja aloin ajatella, että artistin pitää olla joku tietynlainen persoona ja että omana itsenä oleminen ei riitä. Vasta nyt alan tajuta, että juuri se riittää. Kauan on mennyt mokoman asian oivaltamiseen.
Humble House julkaisi elokuussa Anun toisen soololevyn luottaen täysin siihen, että artisti kyllä tietää, mitä tekee.
– Sampon kanssa äänitettiin biisit omassa studiossa ja levy-yhtiössä ne kuultiin sitten valmiina. Täysin vapaat kädet oli tehdä, eikä kustannussopimusten perään kysellyt kukaan. Tämä levy-yhtiö ei myöskään tavoittele ainoastaan suurta myyntiä, vaan tekee hommaa rakkaudesta musiikkiin.
Sovitukset soivat päässä
Anu kertoo olevansa tarkka siitä, että hänen laulunsa päätyvät levylle juuri sellaisina kuin hän kuulee ne päässään.
– Yleensä mulla on bassolinjaa ja sointukäännöksiä myöten kaikki valmiina, ennen kuin alan edes esitellä biisejäni kenellekään. Haluan tehdä täysin oman mieleni mukaan, mikä voi ehkä johtaa siihen, että saatan teilata hyviäkin ideoita. Rehellisesti sanottuna en ole ihan varma, onko mun kanssa kovin hauskaa olla studiossa.
– Suurin osa mun biiseistä on syntyneet niin, että kirjoitan valmiin melodian tai ainakin melodiapätkän ylös. Melodian myötä saan yleensä enemmän tai vähemmän sanoja tai ainakin jonkinlaisen ajatuksen siitä, mistä laulu kertoisi.
– Toiselle levylle, ja nykyään aika usein muulloinkin, on kuitenkin tullut mieleen jokin aihe, josta haluaa tehdä laulun. Ja sitten kun joskus tulee melodia, niin huomaa, että ahaa, tämähän sopii siihen ja siihen aiheeseen, ja sitten sen tekee valmiiksi sen tekstin. Usein oon niin laiska, että vaan odottelen, että sopiva melodia tulee. Mutta joskus sitä oikein alkaa tarkoituksella miettimään sitä melodiaa, kuten Posliininukeissa, joka on uusimman levyn sinkkubiisi.
Posliininuket näyttäytyivät unessa
Anu Neuvosen uusi albumi Kuitenkin jatkaa ensilevyn musiikillista linjaa: herkkiä lauluja akustisesti sovitettuina. Ensimmäinen single, Posliininuket, sai keväällä ilmestyessään soittoa Radio Suomessa.
Anu kertoo laulun synnystä näin:
– Olin pitkään pohtinut sitä, että me ihmiset ollaan monella tavalla rikkinäisiä, vaikka suurin osa yrittää sitä kovasti peitellä. Mitenkään tietoisesti en silti ollut aikonut tehdä aiheesta laulua. Eräänä iltana kun menin nukkumaan, näin ikään kuin näyn: oli juhlava tanssiaissali, kristallikruunut katossa, peilejä seinillä ja hohtavan kirkas lattia. Se oli jotenkin tosi tarkka näky. Seinät oli vaaleankeltaiset ja lattia mustavalkoruudullinen. Ja lattialla oli tanssimassa posliinisia nukkeja. Ne tanssi oikein elegantisti ja hymyili koko ajan kohteliaasti toisilleen.
– Mutta se lattia oli selvästi hirveän liukas ja niillä nukeilla oli täysi työ pysytellä pystyssä. Ja kun niitä katsoi tarkemmin, huomasi, että jokaisessa niissä oli säröjä, vaikka ne musta jotenkin tuntui toivovan, ettei niitä säröjä huomaisi. Ja mä mietin, että ne on kuin me ihmiset tässä maailmassa – ikään kuin salaa rikkinäisiä. Ja silloin mä tiesin, että tästä tehdään laulu.
– Sen näyn selkeys jotenkin innosti, ja sitä toivoi, ettei melodialla pilaa hyvää aihetta. Tekstiin oonkin suht tyytyväinen. Enkä toivottavasti ihan pilannut tätä melodiallakaan, vaikkakaan tää ei melodialtaan ehkä oo tyypillisintä mua. Tää on nimittäin jotenkin aika suomalaisen kuuloinen, kun taas suurin osa mun lauluista on ehkä synkopoidumpia ja muutenkin ehkä amerikkalaisemman ja popimman kuuloisia. Mutta silläpä tää varmaan on soinutkin radiossa, Anu hymyilee.
Posliininuket
(säv&san Anu Neuvonen)
Kun joskus mietin maailmaa
suurta tanssilattiaa
se musta paljon muistuttaa
Ja nuket kauniit valkoiset
posliinia, niin hentoiset
on niillä siellä tanssiaiset
Ja vaikka liimataan sirut pienet paikoilleen
ja tullaan melkein ennalleen
Ja vaikka laitetaan palat kaikki kohdilleen
on sisin arka rikkoutuneen
Kun nuket tanssii käy näet niin
että kanssaan tanssiviin
ne osuu yhtä hauraisiin
Mut hymy säilyy huulillaan
tanssi jatkuu, jatkuu vaan
ja säröt hiljaa piilotetaan
Ja vaikka liimataan sirut pienet paikoilleen
ja tullaan melkein ennalleen
Ja vaikka laitetaan palat kaikki kohdilleen
on sisin arka rikkoutuneen
On kuin ne kieltäis seikan sen
että niistä jokainen
on koossa vuoksi liimausten
Ja saako tanssiin
jos on altis rikkumaan
ja erehtyy sen paljastamaan
Ja vaikka liimataan sirut pienet paikoilleen
ja tullaan melkein ennalleen
Kai silti muistetaan sisin arka särkyneen?
Tallata ei tunteilleen
Anun suosikkeja
Mikko Kuustonen:
koko tuotanto
– Kuustonen on oikeastaan ainoa laulaja-lauluntekijä, jota olen jollain tasolla ihan fanittanut. Sääli vaan, etten silloin teininä hoksannut syventyä miehen lauluteksteihin. Olisin voinut oppia paljon.
Heikki Silvennoinen:
The River (biisi)
– Tän kun kuulin ekan kerran, ajattelin, että turha yrittää, kaunein laulu on jo tehty. Mutta pakkohan sitä on silti koittaa.
Lisa Nilsson:
Små Rum (albumi)
– Tästä mä keksin, että akustinen musa on mun juttu.
Norah Jones:
Come Away With Me (albumi)
– Kaikki jotka mun levyä on kuunnelleet, varmaan huomaakin, että tätä on kuunneltu. Tässä sykähdytti erityisesti tapa käyttää pianoa fillailuun.
– Musta on mukavaa, että biisiin jää ikään kuin ilmaa eikä piano täytä kaikkea tilaa. Mun uudella levyllä on pyritty vielä entistäkin pienimuotoisempaan ilmaisuun.
Pat Metheny:
A Map of the World (albumi)
– Tää on luullakseni ollut myötävaikuttamassa siihen mun pyrkimykseen, että mun musiikki vois myös rentouttaa – että se ois kaikin puolin, myös saundeiltaan, kaunista.
Kitaran kameleontti
Sielun veljet treenasi kesän ainoaa keikkaansa varten runsaasti, ja prosessin aikana syntyi myös uusi kappale Nukkuva hirviö (Alanko, Orma). Orkesteri harjoitteli käytännössä koko materiaalinsa läpi, ja suurimmaksi ongelmaksi muodostui se, miten biisilista saataisiin karsittua keikkamittaan. Reilun kahdenkymmenen kappaleen pituinen esitys painottui lopulta yhtyeen alkutaipaleeseen.
Minkälainen kokemus Ilosaarirock oli itse bändille?
– Voin puhua vain omasta puolestani. Kokemus oli erittäin hieno, erittäin mukava.
Sielun veljet on ollut kaikille jäsenilleen tärkeä – ja pitkäikäisin ryhmä jossa kukaan nelikosta on ollut. Tuntuiko ennen lavalle nousua, että nyt ollaan suuren tapahtuman äärellä?
– Tapahtumahan oli konkreettisestikin suuri: oliko siellä nyt 25.000 ihmistä. Hätkähdyttävintä oli se, miten selkeästi yleisö oli läsnä tilassa ja tilanteessa. Oli se hieno hetki, kyllä siinä huomasi olevansa aika isossa asiassa mukana. Estradilla muuten huomasi myös sen, että kun edellisen kerran olimme festarilavalla, laitteisto ja tekniikka olivat todellakin viime vuosituhannelta. Kaiken sen ihmeellisyyden keskellä oli valtavan hienoa, miten hyvin tekniikka toimi. Tässä bändin tauon aikana kuvioihin on ilmaantunut myös ammattitaitoisten lavaroudarien ammattikunta, ja asiantuntemuksen kasvun todella huomasi. Olihan meillä aikanaankin paras mahdollinen tekninen henkilökunta, mutta oli se selvästi eri meininkiä silloin.
Mikä on tämänhetkinen käsitys orkesterin mahdollisesta jatkosta?
– Mitähän tuohon sanoisi. Bändi ei ole missään vaiheessa hajonnut, se on vain pantu pöytälaatikkoon. Meillä oli alkuperäinen suunnitelma palata estradeille Affen satavuotisjuhlissa, mutta tämä menikin nyt näin. Kukaan ei ole kuollut, kukaan ei ole invalidisoitunut eikä ketään ole pantu millään syyllä mihinkään pakkolaitokseen, eli esteitä toiminnan jatkamiselle ei ole.
Uutteraa soitonopiskelua
Orma kertoo muusikonuransa alkaneen kuuden tai seitsemän vuoden iässä hyvin yksinkertaisesta havainnosta. Hän näki kummitädillään Jaakko Noson Soittaja B -kitaran, ja lapsenomainen reaktio oli välitön: ”mä haluun ton”. Tädin ehto kitaran saamiselle oli se, että poika opettelisi soittamaan.
– Olen hyvästä porvarillisesta kodista, joten opetteleminen tarkoitti kitaratunteja. Pääsin hyvään seuraan: sain Ingmar Englundilta yksityistunteja muutaman vuoden. Myöhemmin menin koulukaverini Touko Siltalan eli Siltala-kustannusyhtiön nykyisen johtohahmon kanssa Fazerin kitarakursseille, joita piti mielestäni legendaarinen Kyösti Pellinen. Sen jälkeen uskalsin jo pyrkiä Helsingin kansankonservatorioon, jossa opettajana oli Taisto Wesslin, äärimmäisen lämmin ja positiivinen henkilö. Siitä tuli siihen mennessä läheisin opetussuhde, koska Wesslin tunsi niin suurta kiinnostusta oppilaisiinsa.
Olet siis konservatoriotasoinen rokkimies!
– Pitää paikkansa. Soitin pääsykokeessa Laurindo Almeidan version Laura-kappaleesta [Raksin]. Se oli varmaan klassiselle puolelle häkellyttävä valinta, mutta ero klassisen ja muun välillä ei ollut mulle silloin täysin selvä. Ajattelin lähinnä niin, että jos soitti sormilla, se oli klassista. Muutkin erottelut olivat mulle pitkään hämäriä: en esimerkiksi Beatlesia kuunnellessani osannut yhdistää musiikkia omaan soittooni mitenkään. Jostain syystä ei tullut edes mieleen, että olisin voinut poimia biiseistä sointukulkuja ja opetella vetämään niitä itse. Oma soitto ja kuunneltu musiikki olivat täysin eri maailmat, outoa kyllä.
Pääsit kuitenkin Lauralla läpi?
– Itse asiassa luulin pitkään etten päässyt. En saanut vastausta, joten aloin ajatella että huonosti meni. Joskus myöhään syksyllä kävelin kuitenkin kansankonservatorioon Fredalle kyselemään, kun mitään viestiä ei ollut vieläkään tullut. Kävi ilmi, että olin heidän pistelaskuissaan yksi parhaista pyrkijöistä ja he olivat mielestään lähettäneet mulle tiedon. Seurasin myöhemmin Wessliniä myös uuteen Oulunkylän Pop & Jazz -opistoon. Samaisen Wesslinin kehotuksesta pyrin myöhemmin Sibelius-Akatemiaan ja olin siellä kolmisen vuotta legendaarisen Ivan Putilinin oppilaana.
Mitä musiikkia nuoruudessasi kuuntelit?
– Kaikki alkoi Beatlesista. All My Loving / I Saw Her Standing There -single [Lennon, McCartney] oli sellainen jonka soitin puhki. Liikuin itseäni vanhempien kaverien seurassa, vieläpä aika älyllisessä porukassa, jossa luettiin paljon. Heidän ansiostaan siirryin varsin nopeasti Beatlesista ensin Jimi Hendrixiin ja sitten John Coltraneen. Faija oli käynyt opiskelemassa Jenkeissä 50-luvulla, ja hänen levyhyllystään löytyi Coltranea ja Lightnin’ Hopkinsia. Kun löysin kaverien kautta Coltranen, aloin käydä läpi myös faijan levyjä ja tajusin että siellä onkin hyvää musaa.
Entä suomalainen musiikki?
– Sävelradion soittama italialaisvaikutteinen suomalainen iskelmä oli koko ajan taustalla. Meikäläisen sukupolvelle on suuri onni, että on ollut sellaiset nimet kuin Toivo Kärki ja Unto Mononen, jotka eivät ole mitään turhia tekijöitä. Hieman myöhemmin syntyneet ovat usein kasvaneet Juicen vaikutuksella äärimmäisen rikkaaseen tekstinkäsittelyyn ja ennen kaikkea täydelliseen riimin hallintaan. Mutta se, joka on kasvanut Topi Kärjen vaikutuspiirissä, on kasvanut Helismaan pikkuhumoristiseen, hyväriimiseen tekstimaailmaan ja lisäksi länsimaisen musiikin koko perinteen hyödyntävään sävelkieleen.
Ei sittenkään psykiatriksi
Jukan isä Esko Orma oli ammatiltaan psykiatri, jonka kautta poika tutustui jo nuorena psykiatriaa ja psykologiaa käsittelevään kirjallisuuteen. Osin varsin radikaaliin: myös R. D. Laingin kaltaiset nimet tulivat nuorena tutuiksi. Vielä rippikouluiässä Orma oli varma, että hänestä tulisi isona psykiatri. Toisin kuitenkin kävi.
– Ammattimuusikkous taisi alkaa silloin, kun pääsin faijan duunikaverin kautta Markku Karjalaisen yhtyeeseen, jonka aiempi kitaristi oli juuri kuollut. Pääsin siis 15-vuotiaana bändiin, jonka muut jäsenet olivat vähän alle kolmekymppisiä, ja teimme paljon viikonloppukeikkaa. Aiempi keikkakokemukseni oli aika mitätöntä, mutta äkkiä vedinkin perjantaina ja lauantaina neljä kertaa 45 minuuttia plus puoli tuntia.
Millainen elämys se oli?
– Olihan se komeaa vetää autolla ympäri Suomea. Karjalaisella oli silloin hitti Läähätän ja läkähdyn [Brige, Delancray, Simille, Tuomisaari], hieno biisi. Halusin kirjoittaa ylioppilaaksi kunnolla, joten lopetin keikkailun kirjoituksia edeltäneen kesän jälkeen, mutta ehtihän sitä kokemusta tulla. Se oli myös koulupojalle aika huikeaa tienestiä! Perjantain keikasta sai käteen 150 ja lauantain keikasta monesti 250 markkaa. Ja keikkoja oli joka viikonloppu. Elettiin aikaa jolloin huoltiksen kahvista ei joutunut koskaan maksamaan yli markkaa, eli tulot olivat hyvät.
Oliko sinulla kitarasankareita?
– Oli tietysti, ja aika perinteisiä. Eric Clapton, Jimi Hendrix, Wes Montgomery, Kenny Burrell, John McLaughlin, T-Bone Walker, Lightnin’ Hopkins. Viimeksi mainittu varsinkin sen käsittämättömän komppauksen takia. Vielä voisi mainita Laurindo Almeidan, Andres Segovian ja Julian Breamin. Myöhemmin tuli myös Paco de Lucia. Aikuisella iällä olen monen muun tavoin todennut, että Jeff Beck on omaa luokkaansa. Keith Richardsin hämmästyttävä omintakeisuus on myös viehättänyt aina. Suomalaisista sankareista pitää mainita Albert Järvinen, joka oli aivan oma lukunsa. Myös Esa Pulliainen on edelleen järisyttävä tapaus.
Jos sinulla on ollut älyllinen ja lukemista painottava tausta, niin onko myös kitaransoittosi ollut sitä, että olet lukenut Guitar Playeria ja vastaavia?
– Ilman muuta. Mulle tuli Guitar Player viitisen vuotta, ehkä vuodesta 1975 alkaen. Seurasin sitä aktiivisesti. Kun nyt mainitsit tuon älyllisyyden, niin mulla on ollut pieniä ongelmia sen suhteen, että miten kriittisen ajattelun, uteliaisuuden ja pohdiskelevan elämänasenteen voi yhdistää niinkin triviaaliin asiaan kuin rockmusiikki. Rokkihan on puhtaasti heimoritualistinen musiikkielämys. Tämä kysymys on elänyt sisällä pitkään.
Jos palataan vielä kitarasankareihin, niin miten olet reagoinut niihin tekijöihin, joiden soitto perustuu ylivertaiseen tekniseen taituruuteen? Ajatellaan vaikka Eddie Van Halenia tai Robert Frippiä.
– Eddie Van Halen on viehättänyt mua aina. Frippillä taitaa olla sellainen ongelma, että hän on yrittänyt tuoda kaiken älyllisyytensä rockmusiikin piiriin, ja se on vaikea urakka. King Crimson on kyllä ollut läsnä elämässäni, varsinkin se vaihe kun bändissä olivat myös Adrian Belew ja Tony Levin.
Paikasta toiseen ja nopeasti
Orman uraa leimaa monipuolisuus ja nopea liikehdintä kontekstista toiseen. Hän on soittanut Hassisen koneessa, Sielun veljissä, Pedro’s Heavy Gentlemenissä, Piirpaukeessa, Edward Vesala Saund & Furyssa sekä Rauli Badding Somerjoen, Remu Aaltosen, Riki Sorsan ja M. A. Nummisen bändeissä. Vain muutamia mainitaksemme.
Häntä voi myös kuulla muiden muassa Kojon, Jim Pembroken, Jimi Sumenin, Harri Marstion, Jussi Raittisen ja Otto Donnerin levyillä. Muille artisteille Orma on tuottanut kymmenkunta albumia. Viime aikoina hän on myös kirjoittanut jonkin verran, hyvänä esimerkkinä erinomainen essee Hassisen koneen kuuden levyn kokoelmassa Jurot nuorisojulkkikset.
Säveltäjä-Ormaa kuullaan puhtaimmillaan hänen soololevyllään Kultahiekkaa (2003), kun taas sovittajana hän esiintyi vahvasti Roni Martinin kanssa tehdyllä yhteisalbumilla Maailmasta (2004). Orma sävelsi Ismo Alangon ohella varsin paljon materiaalia myös Sielun veljille – tunnetuista biiseistä esimerkiksi Tiskirätti (Alanko, Orma), Ikävä (Alanko, Orma), Emil Zatopek (Alanko, Orma, Hohko), Karjalan kunnailla (Alanko, Orma) ja Ihminen (Alanko, Orma) ovat osin hänen käsialaansa.
Ormalle itselleen paikasta toiseen liikkuminen on ollut toisaalta luontevaa, toisaalta henkilökohtaisten vaikeuksien synnyttämää toimintaa.
– Mulla ei vielä Sielun veljien alkutaipaleellakaan ollut mitään käsitystä sellaisista asioista kuin elämänhallinta tai suunnitteleminen. Mulla oli lisäksi hyviä ja pitkäaikaisia suhteita erilaisiin päihteisiin, ja se on varmasti vaikuttanut asiaan. Ainoa ympäristö, jossa riitti pitkäjänteisyyttä, oli musiikki: kitaransoiton treenaaminen ja musiikin teoreettinen opiskelu. Tämähän ei ole muusikolle tavatonta. Olen siis mennyt aika paljon kuin lastu laineilla, en ole osannut enkä uskaltanut suunnitella mitään.
Missä musiikillisissa ympäristöissä olet urasi aikana tuntenut olevasi eniten kotonasi?
– Kaikissa. Näin voin todella sanoa. Kameleonttimaisuus on ollut mulle aina ominaista – joku voi tietysti kutsua sitä ilkeästi takinkääntämiseksi. Olen ollut aina kuin kotonani ja tehnyt kaiken sekä omalla äänelläni että täysillä. Viittaan tässä legendaariseen Hurriganes-lauseeseen: it ain’t what you do, it’s how you do.
Tuosta musiikin teoriapuolesta tulee vielä mieleen: miten tärkeänä pidät sitä muusikkoutesi kannalta?
– Erittäin tärkeänä. Mutta se on muusikolle myös riskitekijä. Oppimisessa on minusta prosessina kaksi vaihetta: omaksuminen ja unohtaminen. Teoria pitää opiskella, ja sen jälkeen kaikki aksioomat pitää heittää helvettiin. Ainakin omalla kohdalla henkilökohtainen suhde musiikkiin on syntynyt parhaiten juuri käytännön ja teorian yhdistämisen kautta, ja kumpikin puoli on ollut todella tärkeä.
Herätit varsinkin Balls-yhtyeen tuotantojen epätavanomaisuudella aikamoista huomiota. Minkälainen tuottaja sinä mielestäsi olet?
– Tuottaminen on mulle aika vereslihainen tila. Olen mielestäni muusikkona ammattitaitoinen, pystyn menemään melkein mihin tahansa seuraan ja tulemaan musiikillisesti toimeen. Tuottajana mulla ei ole samoja valmiuksia, vaan se on aika pelonsekaista vereslihalla oloa. Olen tuottanut aika vähän, ja mietin joka tuotantokeikan yhteydessä, mitä tuottaminen ylipäänsä on. Onko tuottajalla oikeus puuttua sävellyksiin, teksteihin? Kuinka paljon tuottaja saa vaikuttaa kokonaisuuteen?
Tuottaminen kuitenkin kiinnostaa?
– Ilman muuta. Viimeisin tuotantoni on Vandaalit-yhtyeen uusin levy. Sitä tehtiin ihan perinteisesti: kuuntelin ensin demoja ja sitten bändin soittoa. Yritin työstää biiseistä popkappaleita, joissa on aina jokin idea ja toimiva kertosäe. Homma eteni aika vaistonvaraisesti, ja se oli pitkästä aikaa helvetin mukava prosessi. Lopputulos on hyvä. Ja tulin taas pohtineeksi tuottamisen peruskysymyksiä.
Entä mitkä voisivat olla muusikkouden peruskysymyksiä?
– Yksi on ainakin se, miten tällainen rytmimuusikko voi vuodesta toiseen pitää kiinni työhön vaadittavasta intensiteetistä. Monesti sitä ajattelee, että legendat ovat legendoja siksi että kuolivat nuorina eivätkä ehtineet mokata mitään. Joskus sitä on myös kateellinen klassisen musiikin valinneille ihmisille, koska heille reitti on paljon selvempi.
Tätä kautta voidaan palata alkuun: Sielun veljet soitti äskettäin ensimmäisen keikan 20 vuoteen. Se ei varmaankaan ollut paluuta 20 vuoden takaisiin fiiliksiin?
– Ei ollut, onneksi. Eikä ollut tarkoituskaan. Koko jutun parhaita asioita olikin se, kun sai huomata, että kukaan meistä neljästä ei ollut etsimässä vanhoja fiiliksiä vaan olennaista oli uteliaisuus uutta kohtaan. Menneen haikailu on aina kaikkein kauheinta. Hirveätähän se olisi, jos vanhat miehet yrittäisivät olla nuoria – ja itse asiassa kuulinkin joiltain itseni ikäisiltä, että he olivat etukäteen pelänneet keikkaa: jospa se onkin ihan paskaa? [nauraa] Se pelko ei ainakaan päässyt toteutumaan, onneksi.
Kiertueita ja klubeja asiallisella liksalla – Volyymia vapaalle kentälle!
Tässä pitkien etäisyyksien maassa raha valuu kiertueilla helposti tielle. Käteen ei jää juuri mitään, jos keikkapalkkiot ovat surkeat, ja ne usein ovat. Maan eri osissa myös esiintymispaikkojen ja keikkatilaisuuksien tarjonta vaihtelee suuresti ja esiintyjän on vaikea ponnistaa kuuluviin. Valtakunnallinen klubi- ja aluekiertuehanke VAKA perustettiin korjaamaan tilanne. Tulokset näyttävät lupaavilta.
Esittävä musiikki on vapaata kenttää
Valtakunnallinen klubi- ja aluekiertuehanke VAKA 2009–2010 perustettiin parantamaan vapaan kentän toimintaedellytyksiä, elävän musiikin alueellista saatavuutta ja ammattimuusikoiden palkkatasoa. Vapaalla kentällä tarkoitetaan lakisääteisen valtionavun ulkopuolelle jäävää esittävän musiikin kenttää: konserttisalien, klubien, festivaalien, muiden musiikkialan yrittäjien, yhdistysten, muusikoiden ja musiikintekijöiden joukkoa. Arvion mukaan vapaalla kentällä toimii Suomessa noin 2.500 päätoimista ja noin 10.000 sivutoimista muusikkoa ja musiikintekijät mukaan laskettuna noin 20.000 musiikin ammattilaista. Vapaaseen kenttään kuuluu siis käytännössä valtaosa koko elävän musiikin tuotannosta.
”Ne paikat ei vaan voi maksaa enempää”
Muusikkoyrittäjyys ja vapaan kentän ongelmat koskettavat muusikoiden lisäksi läheisesti musiikintekijöitä, joilla on tarve saada omaa musiikkiaan keikoille ja konserttisaleihin esitettäväksi ympäri maata. Monet tekijät ovat itsekin esiintyviä muusikoita ja tarvitsisivat keikkatoiminnalleen klubi- ja kiertuetukea.
– Muusikot ovat tämän asian takana. Saimme tekemäämme kyselyyn todella paljon vastauksia, jotka antavat selkeän kuvan siitä, mitä arjen todellisuus on alalla, VAKA-hankkeen projektisuunnittelija Annamaija Saarela kertoo.
VAKA-hankkeen tekemien muusikkohaastattelujen perusteella kiertue- ja konserttitoiminnan suurin ongelma on esiintymispaikkojen maksukyvyttömyys. Vapaan kentän heikot tukijärjestelmät heijastuvat suoraan muusikoiden ja musiikkialan yrittäjien tilipussiin.
– Palkkataso on tosi matala ja ihmisten on vaikea elättää itseään. Hanke osoitti, että valtionosuuksia saavissa orkestereissa ja yhteisöissä työskentelevien muusikoiden palkka on vapaalla kentällä toimivien palkkatasoon verrattuna toista maata.
– Palkkojen epätasa-arvo on ilmeinen, Saarela toteaa.
Hyvä tukijärjestelmä mahdollistaisi musiikin esittämisen ja parantaisi siten työllisyyttä.
– Muusikot ovat erikoinen joukko siinä mielessä, että työttömiä muusikoita ei juuri ole: lähes kaikki työllistyvät kyllä muihin töihin, jos musiikki ei elätä. Sen sijaan vajaatyöllisyys on muusikoiden keskuudessa todella iso ongelma. Vapaan kentän kunnollinen julkinen rahoitus muuttaisi tilannetta.
Klubeja ja kiertueita ympäri Suomen
Valtaosa vapaalla kentällä toimivista muusikoista ja musiikintekijöistä asuu pääkaupunkiseudulla. Yleisö on eri puolilla Suomea eriarvoisessa asemassa, sillä konserttitarjonta keskittyy vahvasti pääkaupunkiseudulle. Alueellisen toiminnan kehittämiseen halutaankin nyt vauhtia.
– Alueellisia verkostoja niin esittäjien kuin konserttijärjestäjien kesken on hyvin vähän ja käytännössä esiintyjät ja järjestäjät ovat yksin, Saarela kuvaa.
Toimivista käytännöistä haetaan nyt mallia tanssin puolelta.
– Kunnat ovat keskeisiä vapaan kentän tukijoita. Tanssilla on aluekeskukset, joilta kunnat ostavat tuotantoja. Vaikka nykytanssin tuotannot eroavat esittävän musiikin tuotannoista, voisimme omaksua samanlaisia toimintatapoja musiikin puolelle.
Suomessa ei ole ollut lainkaan julkisin varoin rahoitettua klubitukea. Viime vuonna VAKA-hanke teki pilottikokeilun kiertue- ja klubituesta ja pilotin tulokset ovat selvät: tuki parantaa selvästi muusikoiden toimintaedellytyksiä. Esittäjille avautuu julkisen rahoituksen myötä aivan uudella tavalla mahdollisuuksia esittää musiikkiaan yleisölle, musiikinlajista riippumatta.
Pysyvä rahoitus lakiin
Annamaija Saarelan mukaan kaksivuotinen VAKA-hanke on saavuttanut loistavasti tavoitteensa.
– Täytyy olla tyytyväinen. Uudessa hallitusohjelmassa on kirjattuna vapaan kentän toimintaedellytysten parantaminen. Myös keskustelut kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäen kanssa ovat vahvistaneet, että asiaa pidetään ministeriössä esillä.
Vankkana päämääränä on lailla turvattu pysyvä vapaan kentän tuki.
– Saa nähdä, toteutuuko se tämän hallituskauden aikana. Koska hanke sinänsä on päättynyt, on nyt muusikoista ja alan lobbauksesta kiinni, saadaanko klubi- ja kiertuetoiminnalle lain turvaama pysyvä rahoitus, Saarela muistuttaa.
Ammattimaiset esiintyjät ja konserttien järjestäjät voivat hakea VAKA-tukea neljä kertaa vuodessa ESEKin esiintymistilaisuuksien tuen hakuaikoina. ESEKin esiintymistuen jaosto päättää tuen saajat kaikkien esiintymistilaisuuksien tukea hakeneiden joukosta. Opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi Esittävän säveltaiteen edistämiskeskus ESEKille 100.000 euroa konserttisarjojen VAKA-tukeen vuodelle 2011. ESEK hakee tukirahoitusta myös ensi vuodelle. Myös Fimic jatkaa omalta osaltaan hankkeen työtä. Elvis ry on ollut mukana rahoittamassa VAKA-hankkeessa ja seuraa vapaan kentän tavoitteiden toteutumista.
Teksti: Päivi Ojanperä
Kuva: Markku Mattila
***
• Suomessa toimii vapaalla kentällä noin 20.000 musiikin ammattilaista
• maan muusikkokunta keskittyy pääasiassa pääkaupunkiseudulle
• VAKA-hankkeen tavoitteet:
– pysyvä lailla turvattu klubi- ja kiertuetuki
– luovan toiminnan mahdollistaminen ympäri Suomen
– muusikoiden palkkatason kehittyminen
– tuen hakijalle yhden luukun periaate
• hankkeen rahoittajat:
Euroopan sosiaalirahasto, Opetus- ja kulttuuriministeriö, Hämeen ELY, Vantaan, Kotkan, Jyväskylän, Oulun ja Tampereen kaupungit, Jyväskylän ammattiopisto, Elvis ry, Suomen muusikoiden liitto ry, Suomen Jazzliitto ry ja Freelancemuusikot ry
• klubi- ja kiertuetuen haku muusikoille ja järjestäjille neljästi vuodessa: www.esek.fi
• lisätietoja: www.vaka-hanke.fi