EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Musiikintekijä kansijuttu

Avainsana: kansijuttu

”Vielä miljoona asiaa on tutkimatta”

Julkaistu

Vilkkumaa onkin hokenut uransa ajan itselleen lausetta ”katse pallossa”.

”Sulla pitää olla joku craft, että pystyt tekemään kappaleita, jotka koskettavat muitakin kuin sinua itseäsi ja äitiäsi.”

Menestystäkin on Vilkkumaalle kertynyt hengästyttävästi: radiohittejä, platinalevyjä, Emma-palkintoja sekä Juha Vainio ja Teosto-palkinnot.

Vuosi -23 on hänen elämänsä viideskymmenes, ja sitä juhlistettiin jo -22 julkaistulla albumilla. Juhlavuoden huippu asettuu marraskuussa Helsingin jäähallin keikkaan sekä Miina Supisen kanssa kirjoitetun omaelämäkerran julkaisuun.

”Hallikeikka on ollut haave, ja kun se alkoi näyttää mahdolliselta, tuli ajatus, että sen vois yhdistää synttäreihin. Olin myös jo monta vuotta tehnyt biisejä albumia varten ja mulle kristallisoitui, että albumi kertoo nimenomaan mun viidestäkymmenestä ensimmäisestä vuodesta ja on nimeltään 1973.”

Tunnelmat jäähallikeikan osalta ovat hyvät, mutta myös jännittyneet.

”On ihana päästä vetämään pitkä keikka. Jäähalli on ollut loppuunmyyty jo puoli vuotta, mikä tarkoittaa sitä, että ihmiset tulevat sinne todella kiinnostuneina kuuntelemaan. Mutta on tässä pidettävä kauheesti palapelejä kasassa, kun tehdään yhtäkkiä eri mittakaavassa kuin aikaisemmin. Välillä tulee paniikkeja, että tää ei pysy mun käsissä. Oon onneksi pystynyt haalimaan niin hyvää jengiä ympärilleni, että voin luottaa heidän kantavan vastuun omista rooleistaan. On maailman siisteintä, kun me kaikki luodaan omaa universumia mun biisien ympärille. Yritän muistaa lopettaa stressaamisen ja nautiskella.”

Areenakonsertti ei tule olemaan uran päätepiste. Ensi vuonna on luvassa konserttisalikiertue ja myös uusi levy on työlistalla.

”Olisi kiristävä ajatus, että 11.11.-23 olisi se keikka ja sen jälkeen tulisi tyhjyys. Ymmärrän tavallaan ajatuksen, että kun on tehnyt jotain isoa, niin pitää jatkaa sitä isoa, mutta en välttämättä sitä, että sellaisen jälkeen pitää lopettaa, kun ei kehtaa tulla alas ja tehdä pienempää.”

”On vielä miljoona asiaa, mitä haluaisin osata ja tutkia.”

Vilkkumaa tunnistaa kuitenkin häpeänkin, koska hänelläkin on ollut vuosia, jolloin on ollut vähemmän keikkoja ja keikoilla vähemmän ihmisiä.

”Tuolloin tuntui, että apua, nyt oonkin ankee hasbeen. Toisaalta vuonna 2003, kun EI-levy myi niin paljon ja singahdin uralla korkeammalle tasolle, niin joskus toimittajat kysyi, että mihin tuosta nyt enää voi mennä, mitä mun oli vaikea käsittää, koska ajattelin, että tästä voi mennä vaikka minne. On vielä miljoona asiaa, mitä haluaisin osata ja tutkia. En mitenkään unelmoi sellaisesta ajasta, että en tekis musiikkia. Tuntuu, että teen sitä hautaan asti.”

Musiikki oli Vilkkumaalle jo lapsena suuri rakkaus. Toinen oli kirjoittaminen. Nämä yhdistyivät musiikinkirjoittamiseksi ja mukaan tuli vielä halu myös itse esittää kirjoittamansa kappaleet.

”Näistä tuli yhdistelmä, jota mun koko kroppa vaatii. Jos niin ei oo, niin elämä ei oo täyteläistä.”

Maailma näyttäytyy Vilkkumaalle usein hyvin kaoottisena ja välillä käytännön asiat ovat hänelle vähän sekavia, mutta musiikkia tehdessään hän pääsee zoneen, jossa kaikki asiat ovat hetken järjestyksessä. Itselleen tavanomaisinta luomisprosessia hän kuvaa seuraavasti:

”Aloitan määrittelemällä tempon ja grooven, soitan pianolla perussointuja ja ulisen jotain siihen päälle. Sit tulee demotuotanto, joka on tärkee, koska se vaikuttaa sävellykseen ja tekstiin. Kun pohja on valmis, rupeen tekstittään sitä ikään kuin se olisikin jonkun muun säveltämä. Rytmi ja melodiakuvio syöttää mun päähän kuvia ja lauseita, joiden perusteella alan tutkimaan, miltä biisi voisi kuulostaa. Voi sanoa, että löydän biisin enemmän kuin että keksin sen.”

Vilkkumaa kokee olevansa intuitiopohjainen kirjoittaja ja sanoo visioidensa olevan usein ilmestyksenomaisia. Hänen metodinsa on uudelleenkirjoitus: Kirjoitetaan ja katsotaan, toimiiko biisi. Jos ei, se kirjoitetaan uudelleen.

”Jotkut kirjoittavat valtavan määrän biisejä, joista sitten valitsevat parhaat. Minä hinkkaan yhtä biisiä loputtomasti. Se on raskasta ja hidasta, mutta mulle ainoa tapa. Herään aamuyöllä ahdistuneena, jos joku biisi on kesken tai ei toimi. Prosessi aiheuttaa myös sen, että rakastun biiseihin, ne kaikki on mun lapsia. Siksi onkin haastavaa sanoa, mikä niistä olisi itselle tärkein, tulee tunne, että mitähän nuo muut biisit ajattelisivat.”

Vilkkumaan mielestä taiteen tehtävä on vaikuttaa ihmisiin, mutta ei manipulatiivisesti.

”En ole poliittinen tai agendapohjainen kirjoittaja ja jopa vähän vastustan sellaista, että biisintekijällä olisi hallussaan ’oikeat vastaukset’, jotka hän armollisena kertoo. Ajattelen, että Ihminen luovana yksilönä on parhaimmillaan silloin, kun hän ei tietoisesti yritä vaikuttaa muihin. Jos yrittää, niin tyhmistyy ja jäykistyy.”

Kyllä Vilkkumaa kirjoittaa välillä myös yhteiskunnallisista asioista ja ahdistuksesta. Esimerkiksi Satumaatango, Lottovoitto ja Betty Draper ovat sellaisia kappaleita. Niissä kuvataan kuitenkin ihmisten sisäistä tunnetta ja ristiriitoja, eikä niissä ole oikeaa ja väärää, hän painottaa.

”Yleensä sinkkujulkaisuihin liittyy valtava kaupallinen paine, ja sinkuiksi valitaan biisit, jotka ovat potentiaalisia radiohittejä. Minä en halunnut ajatella sitä.”

Uusinta albumiaan 1973 Vilkkumaa lähestyi aikaisemmista poikkeavalla tavalla.

”Mietin sinkutuksen sen kautta, mitkä biisit johdattaisivat parhaiten albumin maailmaan. Yleensä sinkkujulkaisuihin liittyy valtava kaupallinen paine, ja sinkuiksi valitaan biisit, jotka ovat potentiaalisia radiohittejä. Minä en halunnut ajatella sitä. Luojan kiitos, radiosoittoakin saatiin.”

”Kun tein Vain elämää All Stars -kauden versioita, tajusin, että on aika kivaa, kun on raakamateriaalia, josta tehdä omannäköistään. Mietin, että mitäpä, jos tekis itselleenkin raakamateriaalia muiden kanssa. Olen viime vuosina kokeillut co-write-sessiointia ja ollut biisileireilläkin. Jossain vaiheessa mullekin järjestettiin leiri, jossa olivat mukana mm. Erin, Samuli Sirviö ja Juho Raja. Heiltä tuli raakaversiot biiseihin Yhet vielä ja Sä tarviit paremman kuin mä. Ne muuttu mylläyksessäni kyllä ihan hulluna siitä, mitä ne oli alun perin.”

Sittemmin Vilkkumaa on palannut tekemään pääasiassa yksin, mutta myös Kaisa Korhosen kanssa, jolle hän laittoi sessiopyynnön Kaisan, Janne Rintalan ja Mika Laakkosen tekemän ja Erika Vikmanin levyttämän Syntisten pöytä -biisin innoittamana.

”Ollaan tehty yhdessä jo moniakin biisejä, joista osa on vielä kesken. Levylle päätyivät biisit Pari pikku sääntöö meidän ensimmäisestä sessiosta ja Viimeinen elämä. Se, että on tehnyt toisen kanssa, on kyllä laajentanut omaa ajattelua ja jopa muuttanut omaa urasuuntaa.”

Sessioiden taloudellinen puoli on myös pohdituttanut.

”Jos kappale ei päädy mihinkään, saattaa tulla olo, että on vaan käytetty toisen luovaa voimaa hyväksi. Riisto-ominaisuuden lisäksi on myös vähän turhauttava ajatus, että toisen kanssa ikään kuin vain roiskittas seinään ja katottas, rupeeko timantteja näkymään. Välillä tulee myös sellanen olo, että en ees kehtaa pyytää ammattikirjoittajilta apua ja ideoita. Jos maksaisin siitä, kehtaisin kysyä, että olisko sulla vaikka joku hyvä hookline, kun mulla itellä ei oo.”

Uraan on mahtunut myös kipuiluja, joiden kasauma johti taukoon 2011­–2015. Päätös tuntui vaikealta, mutta vaihtoehtoja ei ollut.

”Niin hassua kuin onkin, vuonna 2003 julkaistusta EI-albumista alkanut menestys oli mulle myös vaikeeta. Huomioo oli valtavasti ja olin aika poikki ja sekaisin kaikesta ja henkilökohtainen erokriisikin oli iso julkinen asia. Olin koko ajan valonheittäjien alla. Ajatuskin biisien tekemisestä tuntui siltä, että muserrun sen alle.”

Samoihin aikoihin myös ääniongelmat yltyivät sietämättömiksi.

”Aamuisin ei ollut keikan jälkeen minkäänlaista ääntä. En ikinä perunut yhtään keikkaa, koska ajattelin et sit pitäs perua kaikki, koska mulla ei oo ääntä ikinä. En kuitenkaan miettinyt, että pitääköhän mun lopettaa koko laulaminen, koska olin jostain syystä varma, että joku ratkaisu löytyy. Etsimisen jälkeen se löytyikin osteopaatin havaitseman asentovirheen korjaamisesta.”

”Olin tauolla jonkin aikaa tosi seesteinen ja tasapainoinen. Ihmettelin itsekin, että miten mä oon näin onnellinen, vaikka en tee sitä, mikä on mun elämässä kaikkein tärkeintä. Oli ihanaa olla lasten kanssa kotona ja tavata ystäviä. Katoin myös paljon teatteria ja lauloin ja soitin harrastusmielessä.”

”Ihmiset kysy, enkö pelkää, että mut unohdetaan tauon aikana, mutta mähän toivoinkin, että mut unohdetaan. Mulla oli ajatus päästä ikään kuin takaisin alkuun, jossa ei olis enää vertailukohtaa omiin saavutuksiin. Alussa jokainen ostettu levy ja jokainen striimi on vain plussaa ja vasta myöhemmin tulee se, että mulla pitää olla kaikki se, mitä oli aikaisemminkin plus jotain lisää. Kun ei niin ole, kaikki on menettämistä ja sehän on hirveen ahdistavaa.”

Tauon jälkeen Vilkkumaa huomasi, ettei feenikslinnun tuho ja tuhkasta nouseminen ollutkaan mahdollista.

”Kun on ollut mainstream-artisti, niin siihen lokeroon ainakin minut laitettiin. 2015 tehtiin AJA!-levy, josta tykkäsin paljon. Se ei kuitenkaan innostanut kriitikoita ja ostajia eikä oikein klubiomistajiakaan. Jouduin kyseenalaistamaan visioni jostain abstraktimmasta ja harsoisemmasta klubimusasta. Oli mahdotonta muuttaa ihmisten kuvaa minusta saparot päässä rokkia laulavana pörröpäänä. Tuli tunne, että mihin mä lähden nyt tästä. Sellainen etsimisvaihe. Tavallaan reaktiona siihen vaihdoin myös levy-yhtiötä Warnerilta Kaiulle.”

”Meidän jengi on kivaa, ja on ihana olla heidän kanssaan keikkabussissa ­­– on lupa vaan olla.”

Jaksamisesta huolehtiminen on Vilkkumaalle edelleen haastavaa, mutta ”katse pallossa  -tekemisen” lisäksi keinoja on löytynyt asioiden vaihtelusta.

”Mulla on monia erilaisia projekteja, ja kun aloittaa eri projektin, se on ikään kuin lomaa edellisestä. Maisteriopintojen loppuun vieminen oli myös ihanaa vaihtelua.”

”Keikkailukin muistuttaa lomaa. Meidän jengi on kivaa, ja on ihana olla heidän kanssaan keikkabussissa ­­– on lupa vaan olla. Pelataan korttia, jutellaan, kuunnellaan musaa ja nukutaan. Lavalla heidän kanssaan tuntuu hyvältä ja tulee tunne, että tässä on järkee. Lisäksi keikoilla on ihmisiä, jotka ovat tulleet katsomaan ja vaikuttumaan. Siinä on joku energiapyörre, joka vaihtuu ihmisten välillä ja tuntuu vahvasti, että mun tarinat on yhteisiä. Tekemisen syy konkretisoituu keikoilla.”

Lempeän liikunnan lisäksi myös ystävien tapaaminen on tärkeää.

”Ihaninta ystävien kanssa on, ettei heidän kanssaan tarvi olla artisti. On mieluisaa olla vaan joku ihan muu.”

Biisien kanssa pitää läträtä

Julkaistu

Viime vuodet ovat olleet tuottaja ja musiikintekijä Jonas Olssonille menestyksekkäitä. Hänen luovuutensa tuloksia on kuultavissa lukuisten menestyneiden artistien äänitteillä. Kuluva vuosikin alkoi voitokkaasti Emma Gaalassa, jossa hän sai Vuoden Tuottaja -palkinnon lisäksi historian ensimmäisen Vuoden Musiikintekijä -palkinnon.

Vuoden pop-biisiksi valitussa Bessin esittämässä Ram pam pam -kappaleessa Olsson oli mukana kirjoittajana ja tuottajana. Ehdokkuuksia oli tarjolla myös Kuumaa-yhtyeelle sekä metalliyhtye Amorphikselle, joiden kanssa hän on tehnyt yhteistyötä jo pitkään.

”Nastaa, että noteerataan, totta kai se tuntuu hyvältä. Silti saan enemmän kiksejä siitä, kun on näprätty kopissa jotain juttua, jonka joku nostaa erityisen hienosti tehdyksi. Musiikki on kuitenkin aina keskiössä, sitä ei saa unohtaa.”

Olsson myös sparraa Isolla Music Oy:n kautta muita tekijöitä ja artisteja. Yrityksellä on kustannustoiminnan lisäksi omaa ja levy-yhtiöiden kanssa yhteistä julkaisutoimintaa.

”Management lähti siitä, että haluan jakaa kokemuksiani ja keräämääni tietoa alasta, ettei kaikkien tarvitsisi käydä sitä vaikeinta reittiä.”

Menestys ei ole ollut mikään onnenkantamoinen eikä taivaista syliin tipahtanut, joten Olssonilla onkin paljon arvokasta jaettavaa aineksista, joita alalla pärjääminen edellyttää.

”Tein alussa kaikki, mitä tarjottiin ­­– paitsi keikkoja tai esimerkiksi mainosmusaa.”

Bändikuviot ja kitara tulivat elämään, kun Olsson oli 13-vuotias. Muutaman vuoden kuluttua studiotyö ja äänittäminen alkoivat kuitenkin vetää enemmän puoleensa.

”Ensin tein treenikämpillä ja kavereiden keikoilla äänityksiä ja miksauksia. Hankin käsiini kaiken mahdollisen tiedon, mitä oli saatavilla, se maailma kiehtoi valtavasti. Vuodesta 2003 mulla oli jo ammattimaista tuotantoa, ensin Kokkolassa ja sitten Turussa, jonne menin työharjoitteluun. Siitä asti oon ollut studiossa.”

Turussa Olsson myös opiskeli; ensin musiikkitiedettä, sitten musiikkiteknologiaa. Selkeää visiota siitä, minne hän haluaa, ei kuitenkaan ollut.

”Mä vaan tykkäsin työskennellä studiossa niin paljon kuin tunteja riittää vuorokaudessa. Tein alussa kaikki, mitä tarjottiin ­­– paitsi keikkoja tai esimerkiksi mainosmusaa.”

Biisinkirjoittaminen tuli mukaan kuvioon vasta kymmenen vuoden tuottamisen jälkeen. Päivät täyttyivät tuotannoista, illat ja yöt Olsson sävelsi; aluksi iskelmiä sanoittaja Kaje Komulaisen teksteihin.

”Tajusin, että kirjoittaminen voisi olla ihan oma juttunsa. Vahva melodia tai sanoitus on mielettömän tehokas asia, joka voi kulkea suusta suuhun tuoden ihmisille iloa ja lohtua tai valloittaa vaikka koko maailman. Siinä on taikaa.”

Olsson ei osaa sanoa, mikä oli läpimurron kannalta ratkaisevinta, sillä useita hyviä ja myös lonkeroita levy-yhtiöihin kasvattaneita asioita tapahtui lähes yhtäaikaisesti, kuten radiohitti Dangerous Deep Insight -bändille 2009, yhteistyö Jannika B:n kanssa sekä biisituotannot Antti Railiolle.

”On hyvä tehdä mahdollisimman paljon monenlaisia biisejä ja tuotantoja. Kun katson taaksepäin, se on ollut terveempi tapa kuin olla yhden kortin varassa ja arvailla, mikä voisi osua.”

Menestyksen myötä Olsson sanoo melkein unohtaneensa ajan, joka oli täynnä pettymyksiä.

”Just muistelin yks päivä, miten rankka henkinen tila on pyöriä tuotanto- ja kirjoituspiireissä monta vuotta ja tuntea tekevänsä parhaansa, mut silti oot vasta se kahdenneksitoista paras. Suurin osa biiseistä ei mennyt mihinkään ja suurin osa tuotannoista ei myynyt mitään. Mua rupes hävettään, että pyörin siellä, kun oon selkeesti lahjaton.”

”Jos olisin ajatellut alan parasta, olisin poistanut itseni täysin keskinkertaisena ja antanut voittajien jatkaa. Oon kuitenkin oman elämäni päähenkilö, joten ajattelin, että jos tässä nyt jotenkin pysyy leivässä kiinni ja saa tehdä juttuja, joista tykkää, niin mitä väliä.”

”Tärkeää on, ettei tee hampaat irvessä, vaan tekee sellasta musaa, mistä itse tykkää ja sellasten ihmisten kanssa, joista tykkää.”

Musiikintekeminen ei ole pikajuoksulaji. Logiikka menee Olssonin mukaan jokseenkin niin, että alalta poistuu vuosittain tekijöitä, jotka eivät kestä jatkuvia pettymyksiä. Kun sitten itse on vain sinnikkäästi jatkanut, alkaa olla niin hyvä, että nousu kärkeen on mahdollinen.

”Tärkeää on, ettei tee hampaat irvessä, vaan tekee sellasta musaa, mistä itse tykkää ja sellasten ihmisten kanssa, joista tykkää. Kun tein bändijuttuja, rakastin tehdä niitä ja sitten, kun kirjoitin iskelmiä ja kun aloin kirjoittaa pop-musaa, sekin oli just sitä, mitä halusin. Nytkin teen sitä, mitä rakastan enkä mieti, mitä sillä voi saavuttaa.”

Olssonin mielestä kiinnostuksen musantekemiseen pitää olla lähes maanista.

”Itellä se on mennyt niin, että on tehnyt helvetin paljon kaikkee ja samalla kehittynyt, mikä on johtanut siihen, että onnistumisia on tullut.”

 Jos pitää valita, Olsson on enemmän melodia- kuin teksti-ihminen. Tarttuvat melodiat, rytmiset koukut ja se, miten artisti esimerkiksi laulaa jonkun tietyn sävelkulun ovat ikuisia innostuksen aiheita.

”Musta tuntuu on kaikki kaikessa – kaikessa musassa. Voi olla yksinkertainen melodia, tyhmät sanat ja tyhmä biitti, mut tuotos vaan tuntuu hyvältä. Biisien kanssa pitäskin läträtä ja tunnustella. Jos tuntuu hyvältä, se on hyvää musaa, jos ei, niin se ei oo hyvää musaa.”

”Kun teen uusien ihmisten kanssa, olen joskus alussa hämmentynyt ja jännitän, keksinkö tänään mitään.”

Kimppatekeminen motivoi Olssonia. Hän on työrymässä joskus A&R:nä, joskus tuottajana ja joskus tekijänä. Joissakin projekteissa hän on vastaava tuottaja, jonka tehtävä on löytää oikeat miksaajat, äänittäjät, studiot ja muusikot.

”Oon mä sitten missä tahansa roolissa, kyse on aina siitä, että tuon prosessiin oman osaamiseni ja näkemykseni niin, että lopputulos olisi mahdollisimman hyvä. Kaikki roolit ovat yhtä tärkeitä ja kivoja.”

Monien roolien lisäksi Olssonin skaala eri genreissä on mieletön: Bessin ja Kuumaa-yhtyeen lisäksi esimerkiksi Mokoma ja Petri Nygård.

”Voihan musiikkia jakaa monella muullakin tapaa kuin genren mukaan. Tietynlaiset musiikilliset haasteet on genrevapaita. Tarttuvat melodiat, draaman kaaret ja tehot ei kato genrejä. Mun ei tarvi olla asiantuntija kaikissa. Osaan ja haluan tehdä tietynlaisia juttuja, mut tietynlaisiin tarviin jonkun muun. En esimerkiksi miksaa metallimusaa.”

Yhteistyössä artistin kanssa Olsson yrittää ensin tavoittaa sen, mitä artisti haluaa tehdä ja saavuttaa. Vasta sitten hän asemoi itsensä projektiin.

”Jos lähden heti kylmiltään tarjoomaan jotain puskista, niin mistä mä tiedän, mikä toimii ja mikä ei. Kun oon hiffannut, mitä ja millasta musiikkia artisti haluaa tehdä, niin sen laatikon sisällä mä sit yritän onnistua sytyttään oman ilmaisuni liekin.”

Olsson ei näe juurikaan eroa työskentelyssä aloittelevan tai kokeneen artistin kanssa.

”Ainoa ero on, että uudella artistilla on harvoin vahva visio siitä, mitä hän haluaa tehdä. Silloin koitan herkistyä artistin energialle ja etsiä ja haistella, mikä toimii ja mikä ei. Kokeneilla artisteilla saattaa jo olla vahva signature omasta jutusta, mutta joskus siitäkin halutaan vähän eroon ja sit taas haistellaan, mihin juttua voisi viedä.”

Itselleen tuntemattomiin kirjoittajiin Olsson tutustuu siten, että sessioita on mahdollisimman paljon. Yhteistyön toimivuus ei kun ei välttämättä selviä yhdessä päivässä.

”Kun teen uusien ihmisten kanssa, olen joskus alussa hämmentynyt ja jännitän, keksinkö tänään mitään. Kokemus on kuitenkin opettanut tunnistamaan, että ei tää oo nyt sitä, etten osais. Kun olen saanut tutustumiskierroksen, niin omakin lamppu syttyy ja ideoita alkaa tulla.”

Yhteistekeminen on dialogia. Pitää olla herkkä vuoropuhelulle ja kuunnella toisia.

”Luotan vapaan assosiaation voimaan. Ei oo mitään järkeä lähtee niin, että sun eka idea on ainoa tie, ja blastaat pää punasena omia juttuja, etkä anna toiselle suunvuoroa. On tuhat eri tapaa tehdä joku asia ja yritän toimia niin, että kussakin sessiossa löytys mieluisa tapa.

Oman osaamisen ja tekemisen päivitys tapahtuu yhteistyössä luonnollisesti. Uusia näkökulmia avautuu, kun näkee toisen tekevän saman asian aivan päinvastaisella tavalla. Yhdessä ei jouduta myöskään niin helposti umpikujaan kuin yksin tehdessä.

”Prosessia voisi verrata taikinaan. Jos veivaat taikinaa yksin, se on sama taikina vuodesta toiseen, mutta kun heität siihen aineksia muilta, niin taikina muuttuu erilaiseksi.”

 Aikaa musiikinkirjoittamiselle tuskin jäisi, jos Olsson tekisi tuottajana kaikki hänelle tarjottavat toimeksiannot.

”Tarkkaa suhdelukua en osaa sanoa, mutta ajattelen tuottamiseen menevän noin 2/3 ja kirjoittamiseen 1/3 ajastani. Taloudellisesti suhde riippuu träkin hinnasta. Tuotannoilla pidetään valot päällä ja maksetaan palkat.”

Olsson maksaa myös tekijöille kirjoituspalkkioita joissakin projekteissa.

”Kun haluan tehdä mielestäni sopivan kirjoittajan kanssa, saatan ottaa hänet ikään kuin osatuottajaksi, joka on vastuussa biisipäädyssä. Kirjoittaja sitoutuu ja kirjoittaa enemmän biisejä kuin ehkä muuten tekisi. On viisasta lohkasta budjetista joku prosentti kirjoittajapalkkioihin parempien biisien saamiseksi, koska niitä on yleensä myös helpompi tuottaa ja lopputuloskin on parempi.”

Mielessä pyörii uusia tulevaisuuden suunnitelmia.

”Mun pitää kantaa korteni kekoon ja kollaboroida entistä laajemmin monenlaisten tuottajien kanssa. Me ei olla oikein onnistuttu positiivisten esimerkkien kautta näyttäämään tietä diversiteetille. Meillä voisi olla tuottajina enemmän naisia ja muunsukupuolisia. En usko, että vaatis kymmenien vuosien työtä, jos olis tien näyttäjiä, sillä kerrannaisvaikutukset olis isoja.”

Olsson tunnistaa sen, että uupumisenkin mahdollisuus uhkaa intensiivistä tekemistä. Hän osaa myös hidastaa ja pitää jo kunnon kesälomia.

”Uupuminen ei tapahdu mielestäni siksi, että tekee paljon, vaan siksi, että otat kantaaksesi ulkoisia paineita ja kun tuntuu, että et enää itse ohjaa sun tekemistä. Jos huomaan käyväni ylikierroksilla, otan breikin ja menen metsään. Se toimii lääkkeenomaisesti. Joskus menen hengailemaan toisen kaupungin kahviloihin. Siinä saattaa keksiä itsensä uudelleen.”

Laulu kerrallaan

Julkaistu

Ensimmäisen sooloalbuminsa (Kahenlaisii kuvia, 2022) julkaissut artisti ja musiikintekijä Eroma (Virpi Eroma) on esikuva monille indie-artisteille. Hän tekee kaupallista pop-musiikkia, mutta julkaisee sen omakustanteisesti.
Jos tarinankertoja kelpaisi titteliksi, Eroma käyttäisi mieluiten sitä kuvaamaan tekemistään.

”Mun musa lähtee omasta elämästäni ja kerron siihen liittyvistä asioista tavalla, joka tuntuu musta aidolta. Koen, että elämäntehtäväni on antaa lauluillani ihmisille lohtua ja tukea.”

Matka oman tekemisen kiteyttämiseen tarinankerronnaksi on ollut vaiheikas. Alku löytyy lapsuudenperheestä, jossa kuunneltiin aktiivisesti musiikkia Mozartista Abbaan ja Beatlesiin. Innostus enempään kuin kuuntelemiseen lähti kuitenkin Eroman omasta halusta, ja ensin näytti siltä, että hänestä tulisi sellisti.

”Kyllä mä ahkerasti treenasin, mutta opettajalla tuntui olevan suurempia suunnitelmia sellistin urasta kuin itselläni. Olen jälkikäteen tajunnut, että tunnollisena treenasin vaan osatakseni läksyt seuraavalla tunnilla. Sitä intohimoa ja draivia, jolla nykyään teen musaa, ei ollut.”

Sibelius-lukion kamarikuorossa heräsi vahva ihastus ihmisäänillä luotuihin maailmoihin, ja Eroma perustikin parikymppisenä a cappella -yhtyeen Viisi. Se oli hänelle myöhemmin kokopäivätyö. Yhtye keikkaili 13 vuoden aikana runsaasti ja julkaisi kaksi albumia Sony Musicin suojissa.

”Tajusin vasta silloin, että on olemassa sellainenkin ammatti kuin musiikinkirjoittaja. Kuten tajusin senkin, että minulla on sellaiseen tarvittavia taitoja, joista en ollut tiennyt. Tein mielestäni tarttuvia melodioita. Tekstejä en vielä silloin kirjoittanut. Sävelsin ja sovitin muun muassa Mariskan, Heimo Hatakan ja Inka Nousiaisen tekstejä.”

Eroma opiskeli yhtyeen alkuvaiheen aikana oikeustiedettä, mutta rikosoikeuden luennot vaihtuivat vuonna 2007 säveltämisen, sovittamisen ja laulun opiskeluun Metropolian pop & jazz -koulutusohjelmassa.

Viiden jäähyväiskonsertti pidettiin keväällä 2015 Savoyssa. Vaikka Eroma pitääkin yhtyevuosiaan tärkeänä kasvupaikkana ja vaikka ehdotus lopettamisesta tuli häneltä, päätös ei suinkaan ollut kivuton.

”Kun joku on mulle tosi tärkeetä, niin revin siihen itsestäni kaikki ideani ja kaiken aikani. Kun se ei kuitenkaan riittänyt viemään yhtyettä pidemmälle, koin suurta ammatillista epäonnistumista.”

Hän jopa ajatteli ensin koko lauluyhtyevuosiensa menneen hukkaan, mutta niin ei todellakaan tapahtunut.

”On mieletön etu, että pystyn itse sovittamaan, äänittämään ja editoimaan omat laulutuotantoni.  Teen niitä myös muille artisteille ja tuottajille. Viime vuonna Panu Aaltio tilasi multa säveltämänsä elokuvascoren loppukohtaukseen massiiviset kuoro-osuudet. Oli siistiä saada omat laulut isoon amerikkalaiselokuvaan.”

”Halusin jättää itsestäni jonkun jäljen.”

Yhtyeen lopettamisen jälkeen Eroma keräili itseään ja koki myös ensimmäisen masennuksensa, mikä herätti pohtimaan oman elämän ja unelmien merkitystä.

”Mulla ei aikaisemmin ollut omassa elämässä sellaisia tarinoita, jotka olis herättäneet Eroman mun sisällä. Masennus nosti pintaan asioita, joita en osannut käsitellä muulla tavalla kuin kirjoittamalla musaa. Halusin jättää itsestäni jonkun jäljen.”

Ensimmäisen soolosinglen (Kolmesataa, 2018) jälkeen kirkastui nopeasti sekin, että oman tarinan jakaminen on merkityksellistä myös muille.

”Ensin ajattelin, että musan tekeminen on mun oma selviytymiskeino, mut monet ihmiset alkoi lähettää viestejä ja kertoa omia koskettavia tarinoitaan, mikä oli häkellyttävää. Aloin pikkuhiljaa tajuta, että kun laulan näistä asioista, se voi auttaa monia saman kokeneita.”

Ennen julkaisemista Eroma kävi kolkuttelemassa levy-yhtiöiden ovia.

”Ajattelin tarvitsevani levytyssopimuksen. Pääsin hyvältä vaikuttaviin keskusteluihin, mutta tie päättyi erinäisiin kommentteihin. Esiin nostettiin esimerkiksi mun ikä, mutta joku sanoi, ettei ikäkään haittaisi, jos mulla olisi valmis yleisö.”

”Ymmärrän musabisnestä ja tajusin sen, ettei mun kohdalla haluttu ottaa riskiä. Uuden artistin eteen pitää tehdä paljon töitä. Siinä ehti kuitenkin kasvaa jonkinlaista toivoa, kun parin levy-yhtiön kanssa tavattiin useammankin kerran, ja myönnän homman kaatumisen kirpaisseen.”

Eroma päätti kuitenkin edetä. Ei ollut vaihtoehtoa.

”Biiseistä sain hyvää palautetta, mikä oli tietenkin kannustavaa. Sen sijaan oma saundi oli vielä kateissa, ja kysyinkin neuvoa Eppu Kososelta. Hän sanoi mun olevan erinomainen a cappella -sovittaja ja osaavan varmasti painaa Logicin äänitysnappia, joten voisin laulaa ideoitani biisien ympärille ja tehdä esituotantoja ja sit pyytää jotain tuottajaa avuksi. Ostin mikin ja aloin äänittää.”

Musiikintekijöiden Biisijalostamossa Eroma tutustui Sami Tammiseen, jonka kanssa hän alkoi kirjoittaa biisejä ja etsiä Eroman saundia. Hän pitää kyseistä yhteistyötä tärkeänä oman jutun löytymiselle.

”Samoihin aikoihin kirjoitin Saara Törmälle, että voisiko hän kuunnella pari demoani ja sanoa suoraan, mitä ajattelee. Saaralta tuli nopeasti viesti, että biisit on mielettömiä, tulisinko käymään. Ajoin sinne samana päivänä, ja kun Saara sanoi, että maailma tarvitsee tällaisia biisejä, aloin itkeä. Se oli eka kerta, kun musta tuntui, että joku oikeasti tajusi, mitä annettavaa mulla voisi artistina olla.”

Kaksikosta syntyi hyvä tiimi. Biisien hiomisen ohella alkoi visuaalisen maailman luominen.

Sittemmin co-write-sessioita on ollut myös Emmi Hakalan ja Kaisa Korhosen kanssa. Hakalan kanssa syntyi heti ensimmäisessä sessiossa Eroman tähän saakka striimatuin biisi, Huomenta maailma.

Tuotantoja Eroma on tehnyt Tammisen lisäksi yhdessä Topi Kilpisen sekä Kalle Mäkipellon kanssa.

”Joistakin ihmisistä tulee sellanen vahva olo, että meidän pitäs tehdä yhdessä”, Eroma sanoo.

”Parasta co-writessa  on, kun ihmiset inspiroituvat toisistaan ja parantavat omalla luovuudellaan toistensa ideoita. Kun useampi kirjoittaja laittaa maailmansa yhteen, syntyy paljon hienompi maailma. Niissä hetkissä on sähköä, jota harvemmin saa yksikseen.”

Vaikka Eroma rakastaa co-write-sessioita, ne ovat myös vähän pelottavia. Entä, jos ei pystykään antamaan omaa parastaan?

”Saatan mennä lukkoon, jos en vaikka onnistu säveltämään mielestäni riittävän hyvää melodiaa. Tai jos tuntuu, että muut kirjoittajat on hirveen tehokkaita ja heillä on tarve saada biisi nopeasti pakettiin, kun itse mietin vielä, onko tarina menossa oikeaan suuntaan.”

Eroma arvostaa yhteistyötä kirjoittajien kanssa, jotka ymmärtävät hyvän laulun tekemisen vaativan välillä myös aikaa, etäännyttämistä, hengittelyä ja editoimista.

”Olen kiitollinen siitä, että mulla on kollegoita, jotka antavat projekteilleni aikaansa ja sydäntään.

Haluan osoittaa heille arvostustani myös maksamalla tilitysosuuksien lisäksi kiinteän palkkion julkaistuista biiseistä.”

”Välillä pitää keräillä taistelutahtoa.”

Kukaan ei pysty menestymään yksin. Eroman ykkösneuvo omakustannetuottajalle on se, että

on tärkeää etsiä ympärilleen ihmisiä, joiden kanssa on hyvä tehdä, joiden seurassa inspiroituu ja jotka uskovat sinuun ja saavat sinut loistamaan kirkkaammin.

Lisäksi on äärimmäisen tärkeää kirkastaa itselleen se, mitä, miksi ja miten haluaa tehdä ja minkälainen artisti haluaa olla. Ja se, minkälaisia tarinoita haluaa kertoa. Voi esimerkiksi tehdä miellekarttoja ja kirjata ylös arvoja sekä adjektiiveja, jotka kuvaavat omaa juttua.

”Saattoi olla onni, etten silloin alussa saanut levytyssopimusta. Se laittoi mut ajattelemaan tosi tarkasti omaa artistiuttani. Jouduin tekemään triplasti enemmän töitä kaiken kristallisoimiseen ja hiomiseen: ei ollut varaa laittaa ulos mitään suunnittelematonta. Samalla opin todella paljon.”

Plussaksi omakustanteiden julkaisemisessa Eroma näkeekin juuri sen, että on saanut toteuttaa oman visionsa ja nähdä, miten riskin ottaminen on kannattanut. Hänen ei myöskään tarvitse kokea painetta siitä, että jäisi levy-yhtiössä muiden jalkoihin. Iso plussa on sekin, että radiosoittojen tuottajakorvaukset ropsahtavat tilille, mikä on mahdollistanut pieteetillä tekemisen.

Kääntöpuoliakin on.

”Kun tulee pettymyksiä, on haastavaa olla samaan aikaan artisti ja levy-yhtiö, kun pitäis olla itselle se ihminen, joka tsemppaa, että nyt vaan eteenpäin. Jotkut asiat on myös vaikeampia ja joutuu tekemään extrapaljon töitä, että pääsee samalle lähtöviivalle majorjulkaisujen kanssa. Asetelma ei aina ole yhdenvertainen. Tiedän, että mulle on käynyt radiosoiton ja Spotifyn kanssa paremmin kuin olisin missään vaiheessa uskonut, mutta välillä pieni ääni sisälläni kysyy, olisko käynyt vielä paremmin, jos biisejä olis lobattu ison levy-yhtiön koneiston voimalla.”

Ensimmäinen single Kolmesataa päätyi soimaan Radio Suomessa jo ennen virallista julkaisua. Eroma arvelee sen tuntuneen uudelta ja kiinnostavalta. Sen jälkeen seitsemästä singlestä kuusi on nostettu radion soittolistalle.

”Oon halunnut tehdä jokaisen osa-alueen huolella. Alusta saakka oli tavoite, että mikään julkaisu ei saa kuulostaa eikä näyttää vähemmän laadukkaalta kuin mitä tulee isoilta labeleilta. Tietenkin kaikki lähtee siitä, että biisin on oltava hyvä.”

Artistiuden alkuvaiheessa tavoitteena ei ollut albumin julkaiseminen, vaan ainoastaan singlen Kolmesataa maailmaan saattaminen. Sen jälkeen edettiin laulu kerrallaan.

”Nautin singlepainotteisesta julkaisusta, koska sain rauhassa rakentaa tarinaani ja luoda suhdetta yleisöön. Laulu laululta pääsin tuomaan esiin uuden tärkeän aiheen, kuten yksinäisyys, ulkopuolisuuden tunne, toivo tai uudet unelmat. Sain jokaisen julkaisun myötä tärkeän palasen Eroma-palapeliin.”

Isossa kuvassa Eroma ei tekisi mitään toisin.

”Toki välillä tuli virhearvioita liittyen esimerkiksi aikatauluihin, jotka olivat alussa aivan liian tiukkoja, samoin myös ihmisiin. Vaikka jotkut yhteistyöt ei jatkuneet, niin kyllä mä niistäkin oon oppinut.”

Välillä on myös ollut tekemistä oman jaksamisen kanssa.

”Mun pää on kyllä täynnä ideoita, mutta aika ja voimat ei aina riitä kaikkeen. Välillä tulee myös vaiheita, kun pitää keräillä taistelutahtoa. Mutta kyllä mä kuitenkin aina jaksan uskoa. Tällä hetkellä kirjoitetaan rauhassa uusia biisejä, ennen kuin julkaisusirkus lähtee taas käyntiin.”

Eroman tärkein oppi itselle ja muille on, että ei pidä jättää tekemättä mitään, mikä tuntuu itsestä merkitykselliseltä.

…

Mainittujen kappaleiden tekijätiedot
Kolmesataa: säv. Virpi Eroma & Sami Kurppa, san. Virpi Eroma & Saara Törmä, sov. Virpi Eroma & Sami Tamminen
Huomenta maailma: säv. Virpi Eroma, san. Virpi Eroma & Emmi Hakala, sov. Sami Tamminen & Virpi Eroma

 

Uusille jutuille utelias

Julkaistu

Vastaus on Kalle Lindroth.

”Olen utelias, elämänjanoinen ja mulla on nälkä oppia uutta. Varmaan siksi on ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Tylsistyn nopeasti, jos asiat vain on”, hän sanoo.

”Toisaalta olen myös tarkkailija. Tuntuu luontevalta kuunnella ­– ja siten ottaa oppia muilta.”

Lindroth on 33-vuotias ja kirjoittanut lauluja 20 vuotta. Ensimmäisen nimi oli Bändi perustettiin. Se oli kuin ote päiväkirjasta: ”Kutosel päätettiin bändi perustaa, treenattiin kovaa vaik oltiin huonoja”.

Bändi oli Omicron. Se treenasi Helsingin Lauttasaaren ala-asteen musiikkiluokassa ruokavälitunneilla, vuoropäivin Smallin kanssa. Small oli rinnakkaisen kuutosluokan bändi, jota Kalle ihaili. Oma soittojoukkue aiheutti lähinnä päänvaivaa.

”Yritin opettaa mun toista biisiäni bändille, jossa kenelläkään ei ollut kokemusta soittamisesta. Hermo meni”, hän kertoo.

”Juoksin musaluokasta ovet paukkuen ja ilman päällysvaatteita pihalle. Smallin kundit leikki kukkulan kuningasta. Kiipesin lumikinoksen päälle ja sanoin Henri Saloselle: Noi jätkät ei osaa soittaa. Must tuntuu et meidän bändi hajoo. Hän vastasi: Ok. Tuu illalla mun luokse kuuntelee musaa.”

Näin sai alkunsa Smak. Biisit syntyivät kitaristi-laulaja Henkan (nyk. Hank Solo) ja laulaja-Kallen yhteistyönä.

”Sanoitettiin silloin tunteita abstraktisti, ei niinkään kirjoitettu tarinoita, kuten nykyisin teen.”

Smak menestyi Helsingin Nuorisoasiainkeskuksen Ääni ja Vimma -bändikatselmuksessa ja teki levytyssopimuksen, kun Kalle oli 14-vuotias. Levyt kipaisivat listoilla, biisit huomioitiin radiokanavilla ja keikkoja riitti.

Lindroth ei muista, miksi ryhtyi lauluntekoon jo ala-asteikäisenä. Asiaan saattoi vaikuttaa se, että isä puhui paljon John Lennonista ja Paul McCartneysta, sekä se, että taitelija Katriina Honkanen oli perhetuttu. Hänet Kalle näki usein esittämässä laulujaan kitaran kanssa.

”Sieltä saattoi jäädä takaraivoon, että hei ja vau: jotkut ihmiset kirjoittaa biisejä”, Lindroth miettii.

Hän lauloi Suomalaisessa Poikakuorossa, soitti pianoa sekä pasuunaa ja haaveili kymmenvuotiaana kapellimestarin urasta.

”Olin siis klasarinörtti. Bändihommissa kiinnosti se, että tehtiin itse eikä opeteltu nuoteista musiikkia, jota joku muu oli tehnyt.”

Smak on ollut ”tauolla” vuodesta 2009. Lindroth syyttää siitä osittain itseään.

”Tein ihan hirveän paljon muutakin hommaa siihen aikaan. Saattoi siinä olla jotakin sellaistakin, että kun yksi porukasta on enemmän esillä, niin dynamiikka kärsii.”

Tällä Lindroth viittaa tv-näkyvyyteensä. Yläasteen ilmaisutaidon opettaja määräsi muutaman pojan koekuvauksiin, mikä johti muun muassa siihen, että Lindroth näytteli Kotikadussa Juusoa yhdeksän vuotta. Sosiaaliselle, ulospäin suuntautuneelle ihmiselle tarjottiin muitakin tv-töitä, eikä Kalle vielä silloin osannut sanoa ei.

Elämä oli hektistä ja uupumuskin iski, kun Kalle ja Henkka olivat vetäytyneet kaupungin kiireistä Ylläkselle biisinkirjoitushommiin.

”Siellä hiljaisuuden ja pimeyden keskellä mulle tuli äkkiä tosi huono olo. Luulin että kuolen. Henkka toimi rationaalisesti ja soitti aikuisen paikalle. Lääkäriltä sain diagnoosin: burn out. Perheen tuella toivuin siitä nopeasti, nuori kun olin. Vasta 16-vuotias.”

Sen jälkeen Lindroth on hoksannut väsymyksen oireet ajoissa ja osannut tehdä korjausliikkeitä. Näin tapahtui Tukholmassa 2017. Mutta siihen päästään myöhemmin.

Smakin jälkeen alkoi syväsukellus laulujen kirjoittamiseen.

”Ajattelen, että biisinkirjoittaja pääsee lahjakkuudella tiettyyn pisteeseen saakka, mutta näkemystä löytyy vain tekemällä.”

Warnerin A&R Asko Kallonen kannusti lähtemään soolouralle suomenkielisenä laulaja-lauluntekijänä. HMC tarjosi kustannussopimusta.

”Sain ihan hyvät paperit lukiosta ja olisin voinut hakea yliopistoon lukemaan jotakin järkevää. Valitsin musiikin”, Lindroth kertoo.

”Ja sitten, kahden vuoden ajan, valitsin musiikin joka aamu uudestaan. Harjoittelin biisinkirjoittamista yksin pianon kanssa. Se ei ollut aina kivaa. Tutkin suomalaisten lauluntekijöiden, kuten Juicen, Hectorin ja Gösta Sundqvistin, biisien sisältöjä ja muotoja. Etsin omaa tapaani tehdä. Kirjoitin parisataa biisiä”, Lindroth kertoo.

Yksi sinkku, Annika (Warner, 2014), julkaistiin. Kokonainen Kalle Lindroth -sooloalbumikin tehtiin. Mutta mihin se jäi?

”Me haluttiin tuottajaksi joku uusi nimi. Löytyi Jurek, joka tuolloin oli Kaiulla työharjoittelijana. Meillä lähti vähän lapasesta”, Lindroth kertoo.

”Rakennettiin tuotantoja kuin Iisakin kirkkoa. Mun piano & laulu -meiningillä tekemät biisit on pienimuotoisia ja niissä on vahva tunne. Kun sellaisia lähdetään buustaamaan valtavan isoilla tuotannoilla, niin ydin saattaa kadota. Me saatiin Jurekin kanssa aikaan hemmetin hyvän kuuloista musaa, jossa oli hetkensä, mutta joka ajoittain ei tuntunut missään.”

Lindroth puhalsi pelin poikki ja laittoi sooloprojektin tuumaustauolle. Samaan aikaan myös paras ystävä ja musiikillinen yhteistyökumppani Antti Tuisku oli artistiuransa suhteen mietintämyssy päässä: joko hänestä tulisi Suomen isoin poptähti tai sitten hän lopettaisi.

Tuisku halusi Lindrothin tekijätiimiinsä ja kysyi, tietäisikö tämä ketään projektiin sopivaa tuottajaa.

”Sanoin, että pitäisköhän meidän lähteä Lappiin ton Jurekin kanssa. No. Kaikki tietää mitä siinä sitten kävi”, Lindroth sanoo.

”Toki asiat eivät tässäkään projektissa tapahtuneet mitenkään helposti ja nopeasti. Ennen kuin idea pelin avanneeseen Peto on irti -biisiin syntyi, me oltiin Antin kanssa käyty jo viisi vuotta läpi sitä vaihetta, kun asiat hänen urallaan eivät menneet putkeen. Paljon taustatyötä siis oli tehty ja etsitty juttua, mikä olisi totta Antille ja koskettaisi myös yleisöä.”

Tuiskun kymmenes albumi En kommentoi (Warner 2015), jota olivat kirjoittamassa myös muun muassa sanoittaja Saara Törmä ja säveltäjä Aku Rannila, myi hullun paljon, voitti kaksi Emma-pystiä ja puhalsi Tuiskun uran uuteen lentoon.

”Menestys oli niin valtavaa, että mua alettiin repiä biisintekijänä joka paikkaan.”

Vuosina 2015–2017 Lindroth teki paljon co-writesessioita ja osallistui biisileireille Suomessa ja ulkomailla. Ajatus siitä, että jokaisesta sessiosta oppii jotakin, vaikka biisit eivät päätyisi julkaisuun, kantoi aikansa. Paljon biisejä toki menikin eteenpäin.

Mutta eräs hetki Tukholmassa laittoi miettimään. Takana oli kaksi kuukautta aktiivista biisintekomatkustelua. Sille päivälle sovittu kiinnostava kirjoitussessio oli vaihtunut ei-niin-mielenkiintoiseen sessioon Aasia-popin parissa. Ja ihan kelpo majoituskin piti vaihtaa hotellin kellarikerroksen huoneeseen.

”Väsyttävän päivän jälkeen otin sieltä bunkkerihuoneesta puhelun kotiin. Tajusin, että en halua olla täällä enkä halua olla tällainen isä pienelle lapselle.”

Sen jälkeen Lindroth on tehnyt satunnaisia kirjoitussessioita todella vähän. Hän pitää vahvuutenaan projekteja, joihin sitoudutaan myös emotionaalisesti, puolin ja toisin.

”Artistit, joille nykyisin teen, ovat aina jollakin tasolla myös frendejä”, hän sanoo.

”Kotimaisista Antti Tuisku, Pete Parkkonen, Isac Elliot ja sitten on italialaiset Benji & Fede sekä Irama. Nämä kaikki ovat mulle enemmän kuin yksittäisiä kirjoitussessioita. Olen ainakin jollain tavalla osa heidän kehitystarinaansa.”

Ja sitten on tietenkin duo Ida Paul & Kalle Lindroth. Se sai alkunsa vähän sattumalta.

Kokeneena co-writetyöläisenä Lindroth oli tottunut siihen, että studioissa tai yöelämässä lausutut ’hei tehdään joskus jotain yhdessä’ -heitot eivät välttämättä tarkoita mitään. Mutta eräällä Music Finlandin Song Hotel -reissulla tuli tutuksi Ida Paul, joka Suomeen palattua soittelikin perään: hei sä lupasit, että pidetään kirjoitussessio!

”Se oli poikkeuksellista. Ida oli silloin tosi nuori, ehkä 19. Mä olen häntä seitsemän vuotta vanhempi”, kertoo Lindroth.

”Me sovittiin kirjoitussessio, ja kun ei löydetty siihen ketään tuottajaa, päätettiin tehdä biisi kahdella akkarilla. Syntyi Hakuammuntaa.”

Lindroth näyttää puhelimestaan videota, joka on kuvattu marraskuussa 2015 Warnerin toimistolla.

”Tässä me lauletaan Hakuammuntaa vasta toisen kerran alusta loppuun. Oltiin juuri viimeistelty se, kun Asko Kallonen sattui paikalle ja halusi kuulla ja kuvata meidän biisin. Sovittiin hänen kanssaan, että kirjoitetaan lisää miettimättä sen kummemmin, mihin tarkoitukseen biisit tulee. Ei meillä siinä sellaista ajatusta ollut, että meistä tulee duo.”

Mutta niin siinä kävi. Kaksikko kitaroineen kirjoitti ja biiseistä tuli hyviä. Hakuammuntaa julkaistiin Ida Paul & Kalle Lindroth -duon ensimmäisenä singlenä. Se on yhä heidän isoin hittinsä 11,5 miljoonalla Spotify-striimillään. Kahdesta ensimmäisestä albumista on tullut platinaa ja tuplaplatinaa sekä Emma-ehdokkuuksia.

Lindroth ei osaa eikä edes halua analysoida liikaa sitä, miten hänen ja Ida Paulin biisit syntyvät. Kun ensin on juteltu, mistä aiheesta ja millä näkökulmalla tehdään, laulu lähtee liikkeelle vaivattomasti. Kirjoitustilanteissa on taikaa ja akkarit soivat edelleen.

”Mulla on yhä puhelimen sanelimessa tallella se hetki, kun alettiin yhtäkkiä vaan laulaa kaksiäänisesti. Ja se kuulosti poikkeuksellisen hyvältä.”

”Ollaan me paljon puhuttu siitä, että mitä ihmettä siinä kirjoitustilanteessa oikein tapahtuu. Mutta ei me tiedetä. Pakottamalla ainakaan ei ole koskaan syntynyt mitään. Lähes valmiin biisin kanssa tulee kyllä niitä tilanteita, kun mietitään yhtä sanaa tai lausetta puoli päivää.”

Duo Ida Paul & Kalle Lindroth julkaisi marraskuussa kolmannen albuminsa Koko maailma meidät näkee. Koska keikkapaikkoihin on koronan jälkeen ylitarjontaa esiintyjistä, päätti duo levähtää ja lähteä seuraavalle kiertueelleen kesällä 2023.

Miettiessään, mitä tekisi kesää odotellessa, Lindroth soitti Tukholmaan Mark Frylle, joka on Warner Music Nordicsin presidentti ja Ruotsin Warnerin toimitusjohtaja.

”Ajattelen, että nyt kun olen toiminut pitkään pöydän toisella puolella musiikintekijänä, mulla voisi olla annettavaa työssä levy-yhtiöllä”, Lindroth sanoo.

”Ala on sisäisessä murroksessa ja mulla on sellainen olo, että nyt tapahtuu. Jos musiikintekijät eivät saa riittävän hyvää korvausta työstään perinteisessä ääniteteollisuudessa, on vaarana, että he kaikkoavat muualle. On peliala ja sosiaalisen median alustat ­– ja vaihtoehtoisia musiikin jakelukanavia tulee koko ajan lisää. Ruotsin Warnerilla pohditaankin jo sitä, miten yhtiö voisi palvella artisteja ja tekijöitä nykyistä paremmin. Muun muassa tätä yhtälöä olen lähtenyt ratkomaan A&R-koordinaattorina.”

Pesti kestää yhdeksän kuukautta. Tällä kertaa perhe on mukana. Kirjoitussessioitakin Lindroth aikoo tehdä Tukholmassa, mutta vain valikoidusti ja sopivassa määrin.

”Tulen kirjoittamaan lauluja ihan sinne kiikkustuoliin saakka.”

Artikkelissa mainittujen biisien tekijätiedot
Peto on irti: Kalle Lindroth, Jurek, Antti Tuisku, Saara Törmä, Aku Rannila

Energioiden fiilistelijä

Julkaistu

Leri Leskisen neljäkymmentävuotinen tarina musiikintekijänä, muusikkona ja tuottajana alkoi muusikkoisän evästämänä.

”Faija opetti ensimmäiset soinnut ja oli selvää alusta lähtien, mihin mun elämä tulee liittymään. Faija on rakastettava ja hyvin kannustava persoona. Hän oli myös orkesterinjohtaja ja tuli seurattua, miten hän liidas bändiään kunnianhimoisella lempeydellä. Toivon ja uskon, että mussa on faijaa.”

Kun Leskinen oli lukiolainen, kapellimestari Antti Hyvärinen poimi hänet bändiinsä kosketinsoittajaksi ja avasi näkymän ison bändin liidaamiseen sekä tuohon aikaan suosittujen floorshow-esitysten tuottamiseen.

”Se oli loistava koulu. Tehtiin Kivikasvoja, Dannya ja Marion Rungia. Antti kirjoitti kaikki arrit käsin ja oli helvetin hieno sovittaja.”

Seurasi kutsu Paula Koivuniemen bändiin. Säveltäjä Esa Nieminen tuotti tuolloin Paulan levyjä ja toimi kapuna konserttirundilla, jossa miehet tutustuivat.

”Sain iloa siitä, miten Esa omalla tavallaan sai artistit tuntemaan olonsa kotoisaksi ja itsensä arvokkaiksi taiteilijoiksi. Esa otti mut studioonsa tekemään yhteistyötä tuotantojen osalta. Hänestä on tullut mulle myös läheinen ja tärkeä ystävä.

Leskinen tutustui studiolla myös Niemisen yhtiökumppaniin, säveltäjä-tuottaja Kim Kuuseen.

”Sen parempaa oppia ei oo, kun on saanut kasvaa Kimin musiikki- ja yrittäjyysajatusten kanssa. Hieno mies ja nähnyt tän alan läpikotaisin.”

Samoissa tiloissa työskennelleestä tuottaja Kalle Chydeniuksesta tuli Leskiselle niin ikään tärkeä yhteistyökumppani. Häneltä Leskinen oppi tuottamisessa tarvittavia teknisiä valmiuksia. Pääosa heidän tuotannoistaan oli tuolloin elokuva- ja mainosmusiikkia.

”Saan kiittää universumia, että mulla oli tuollainen tuki ja turva, juuri nuo ihmiset, studiot ja rensselit. Siinä kävi munkki.”

Tärkeä ihminen on myös Samuli Edelmann, jonka Elysion-bändiin Leskistä pyydettiin 18-vuotiaana.

”Mua inspiroi Samulin energia sekä asenne, että kaikki on mahdollista: otetaan runo sieltä ja toinen täältä ja ruvetaan vaan tekemään. Samulistakin tuli hyvä frendi. Me tehdään edelleen musajuttujakin yhdessä.”

”Juuri rohkeudessa onkin tapahtunut mieletöntä kehitystä. Biisintekeminen on Suomessa mahtavalla tolalla.”

Aitiopaikka alan kehityksen seuraamiseen on ollut Vain elämää -sarja, jonka musiikillisena tuottajana Leskinen on toiminut kaikki 13 kautta kymmenen vuoden ajan.

”Ekalla kaudella oli mukana Cheek. Hän oli suurelle yleisölle silloin vielä melko tuntematon. Mietin, miten pop-rap iskee suomalaiseen mielenmaisemaan, mut hyvin iski ja hänestä tuli isoin stara, mitä tässä maassa on koskaan ollut. Eka Vain elämää -albumikin myi käsittämättömät 350 000 kappaletta.”

Rap-musiikin läpimurron lisäksi selvä muutos kymmenen vuoden ajalla on tietenkin se, ettei fyysisiä levyjä juurikaan enää myydä.

”Spotifyn TOP 50 on mielenkiintoista luettavaa. Ne on aika nuoria, jotka siellä on aktiivisia, mikä johtaa siihen, että levy-yhtiöt panostaa heille suunnattavaan musaan. Pop-iskelmä soi enemmän radioissa ja keikoilla. Jotkut urputtaa, mut homma kehittyy.”

Musiikintekijöitä on myös tullut paljon lisää, mikä on Leskisen mielestä erinomainen asia. Rohkeita ja luovia naisia on tullut alalle paljon, hienoja kirjoittajia ja artisteja.

”Juuri rohkeudessa onkin tapahtunut mieletöntä kehitystä. Biisintekeminen on Suomessa mahtavalla tolalla.”

Nykyisin artistin tarinaan kuuluu yhä useammin myös aktiivisuus biisinkirjoittamisessa. Artistin ympärille muodostetaan tiimejä, jotka tekevät taiteellisen duunin. Ennen oli enemmän artisteja, jotka olivat puhtaasti laulajia. Kumpikaan ei ole Leskisen mielestä vähemmän tai enemmän arvostettavaa.

”Joidenkin artistien ydintä on olla järjettömän hyviä muiden kirjoittamien tekstien tulkitsijoita. Artistin uraa ei himmennä se, ettei hän ole kirjoittanut biisejä itse.”

”Joku ei tiedä, mikä on C-duuri, mutta tuksuttelee menemään ja tekee saatanan hyvää musaa. Se on ollut mulle tosi freesiä.”

Vain elämää -formaatti on vuosien varrella kehittynyt, mikä on johtanut siihen, että palavereissa istumiset sekä asioiden suunnittelu vievät leijonanosan ajasta. Niinpä Leskinen ei teekään enää musiikin koodaamista eikä kaikkia sovituksiakaan.

”Aluksi tein bändin kanssa kaikki versiot, mutta siitä tuli mahdoton urakka. Kun alkoi tulla artisteja, joilla on selkeä oma tuotannollinen saundi, niin versioiden haluttiin kuulostavan heidänlaisilta. Artisti tuokin usein mukanaan oman tuottajansa, ja jos sellaista ei ole, niin etsitään. Onnistumisen eteen tehdään kaikki, olkoon se vaikka, että käydään äänittämässä johonkin biisiin sinfikset.”

Ohjelman myötä Leskinen on oppinut tuntemaan paljon nuoria tuottajia.

”Diggaan tehdä heidän kanssaan, kun he tulee niin eri kulmasta. Joku ei tiedä, mikä on C-duuri, mutta tuksuttelee menemään ja tekee saatanan hyvää musaa. Se on ollut mulle tosi freesiä.”

Artistien laulattaminen on yksi Leskisen työtehtävistä Vain elämää -ohjelmassa.

”Ohjelmasta on tullut yhä kunnianhimoisempi kaikille, nyt tehdään sydänverellä. Jokaisen biisin pitäisi olla onnistunut lahja, joka annetaan pöydän päässä istuvalle. Artistit haluaa ladata jokaiseen numeroonsa kaiken. Siinä pääsee artistia tosi lähelle.”

Samalla Leskinen on päässyt itseäänkin lähelle. Oman egon aiheuttamien tunnekuohujen tiedostaminen on ollut olennaista. Sitä ovat edesauttaneet vuosia sitten aloitettu meditointi, myös terapia.

”Leirin aikana veivataan 60 biisiä ja mennään vauhdilla tunneskaalasta toiseen. Siinä pitää pysyä rauhallisena. Oon ollut aika kiihkee ja mun tunteet näkyi naamasta saman tien. Jos mieli tekee tepposiaan ja kuohuttaa, niin tiedän jo jonkin osuneen omaan arkaan kohtaan. Tiedän myös, ettei mun tarvitse reagoida.”

Kun oman osaamisen rajat tulevat vastaan, ei ole ongelma pyytää apua asian paremmin osaavalta kollegalta.

”Ennen omien puutteiden tunnustaminen ei tullut missään nimessä kysymykseen. Nyt voin myöntää ne jopa ilman häpeää. Se auttaa myös muita, siitä syntyy hyvää energiaa. Aina.”

Esiintymistilanne leirillä on jokaiselle artistille outo ja hyvin henkilökohtainen, yleisönä vain muutama kollega, mikä on jännittävämpää kuin stadionilla esiintyminen. On tärkeää havaita nopeasti, miten kukin artisti käsittelee stressaavaa tilannetta.

”Jos joku rupee häröilemään, sit hengitellään. Joku tarvitsee ´nyt lähtee´ -tsemppiä, ja joku on tarkka, että asiat on just niinku treeneissä. Ja mä hoidan, että on. Bändin jäbätkin aistii vaikka sen, että nyt on niin herkillä oleva taiteilija ja tulossa niin herkkä biisi, ettei puhuta paskaa eikä tehdä mitään ylimääräistä. Sekin on taidetta.”

Koko ajan samana pysynyt bändi tekee liiderinsä tapaan kaikkensa, jotta artistit voivat tuntea olonsa turvalliseksi. Tilanne kuin tilanne hoituu, kun yhdessä on soitettu tuhat biisiä.

”On mahtavaa, että saa fiilistellä toisten ihmisten energiaa, ja kun se liittyy intohimoduuniin, niin siinä on herkimmillään ikinä. Kun haluaa, että toinen onnistuu omassa tärkeimmässä jutussaan, niin yhtäkkiä se on myös sun tärkein juttu.”

”Junnuna toisten muusikoiden hyväksyntä oli äärimmäisen tärkeää.”

Hyväksytyksi tulemisen tarve on kulkenut Leskisen mukana läpi koko uran. Se on lisännyt paineita, mutta saanut myös asioita tapahtumaan.

”Junnuna toisten muusikoiden hyväksyntä oli äärimmäisen tärkeää. Koen, että mut on hyväksytty, mutta kyllä mä edelleen joka päivä haen pienistäkin asioista hyväksyntää ja jos joku arvostelee, niin kyllä se käy egolle.”

Kun Leskisen piti 80-luvulla ansaita kannuksensa tuottajana, se tarkoitti ympäripyöreitä työpäiviä. Luovassa flow-tilassa hän ei itse kuitenkaan tajunnut olevansa melkoisen poikki, kunnes ei pystynyt tekemään enää mitään.

”Sekin kun saa sanoa, että mulla on helvetisti kaikkea, on egon pätemiskeino. Siinä kokee itsensä jotenkin tärkeäksi, mikä on tosi tyhmää. Kyllä mä sen tiedostan, mutta se on yks osa rakennelmaa nimeltä Leri.”

Leskinen on oppinut, että väsymys tasoittuu, kun urheilee enemmän ja fiilistelee vähemmän viinipullon kanssa. Palautumistaidot ovat tarpeen etenkin intensiivisen Vain elämää -rupeaman jälkeen. Metsä, futis, formaattiin ja musiikkiinkin liittymättömien asioiden fiilistely sekä ystävät, joiden kanssa puhua avoimesti kaikesta, ovat tärkeitä.

Nykyisin suurena apuna Leskiselle tärkeän jämptiyden sekä monien liikkuvien osien hallinnan ylläpitämisessä on myös ”maailman paras assistentti”, musiikintekijä Lasse Mikkonen.

”Se, että kuunnellaan joku refebiisi ja pyritään tekemään lähelle samanlainen, ei ole kovin luova lähtökohta.”

Sielultaan Leskinen on eniten musiikintekijä, vaikka aika ei siihen juuri nyt riitäkään. Lähitulevaisuus täyttyy Samuli Edelmannin Vaiheet-levyjen tiimoilta toteutettavasta konsertista Kuopion sinfoniaorkesterin kanssa, Suvi Teräsniskan joulukonsertista Nokia-Areenalla ja muista tv-konserteista. Myös MTV:n Secret Song Suomi -tuotannon musiikillisena tirehtöörinä kuluu kuukausia.

”Koronavuosina tehtiin pari leffaa ja tein niihin biisejä. Enemmän haluaisin tehdä. Väkisin ei kuitenkaan voi puristaa. Kerään kyllä matskua puhelimeen ja tietsarille, että on mitä tehdä, kun aktivoidun. Sekin aika tulee varmasti.”

Tekeminen ei enää juurikaan tapahdu siten, että ”istunpa alas ja alan säveltää”, vaan musiikkia synnytetään ja kehitellään yhdessä jonkun kanssa, onhan Leskinen jalkapalloilija ja joukkuepelaaja. Varsinainen co-writing ei kuitenkaan inspiroi.

”Mun pitää tuntea tosi hyvin se ihminen, kenen kanssa teen. Kun menen uusien kanssa sessioon, niin vaistoan joskus niiden ajattelevan mun olevan äijä, joka on ollut sata vuotta alalla ja joka on vähän A&R Warnerilla ja tuntee kaikki”, Leskinen sanoo.

”Se, että kuunnellaan joku refebiisi ja pyritään tekemään lähelle samanlainen, ei ole kovin luova lähtökohta. Kuten ei sekään, että tehdään tietylle artistille, jonka ura on tietynlainen. Musaa tehdessä pitäisi tulla sielusta käsky, et nyt sun pitää tehdä näin. Mulle on inspiroivaa tehdä omasta mielestäni maailman paras biisi. Aivan sama kuka sen esittää.”

Leskinen on miettinyt paljonkin, missä näkee itsensä viiden vuoden kuluttua. Hän ei silti kaipaa tarkkaa suunnitelmaa.

”On mulla musikaaliunelma, josta oon aina tietyin väliajoin ihmisille puhunutkin. Samoin mua on ruvennut kiinnostamaan kovasti klasarimusa ja sen tuottaminen. En tiedä yhtään miksi, mutta sitäkin kohden oon matkalla. Se on vielä puhdas harrastus. Oma julkaisu kiinnostaa myös, olkoon se instrumentaalimusiikkia, poppia tai mitä ikinä.”

Leskinen uskoo, että kaikki maailmassa liikkuva energia vie häntä oikeaan suuntaan. Niin hänen urallaan on aina tapahtunut. Väkisin hän ei halua lähteä tekemään mitään.

”Kaikki kyllä ohjautuu sinne, minne pitääkin.”

Rakkaudesta syntyy loputon määrä lauluja

Julkaistu

Seitsemänvuotiaana soittotunneille, sormet pianon koskettimilla. Myös tarinoiden kirjoittaminen ja säveltäminen kiehtoivat Vilmaa jo nuorena. Kodissa kannustettiin luovaan toimintaan. Sibelius-lukiossa tiedostavan valikoivaa musadiggailua (fuusiojazzia, 70–80-lukuista rockia, Frank Zappaa, Kate Bushia, Björkiä) ja ajatus, että pophittien kuunteleminen on epäcoolia.

Pop & Jazz Konservatorio oli tavoitteena. Mutta kun lukion kamarikuoron Sveitsin-matka eskaloitui biletykseen paikallisen jalkapallojoukkueen voitonjuhlissa, ei tulevasta muusikosta lähtenyt ääntäkään, kun pääsykokeisiin olisi pitänyt mennä. Nolotti ja edessä oleva välivuosi tuntui musertavalta.

Jotakin tekemistä piti keksiä, joten Vilma hankki loopperin ja alkoi laulaa YouTubeen covereita. Video, jossa hän yhdistelee teinitähti Robinin ja Anssi Kelan tuotantoa, laittoi lumipallon liikkeelle. Kela jakoi videon somessaan, tuottajauraansa aloitteleva Jurek Reunamäki bongasi sen ja kutsui Vilman juttusille Kaikuun, jonka päällikkö Pekka Ruuska innostui nuoresta, lupaavasta laulajasta, joka halusi tehdä musiikkinsa itse.

Yllättäen kalenteriin tulikin mieluisia merkintöjä: parin viikon välein biisinkuuntelupalavereja Ruuskan kanssa, ja keikkoja kosketinsoittajana Robinin bändissä. Vilma sävelsi, ja alkoi harjoitella tarinoidensa kirjoittamista laulutekstien muotoon. Se ei ollut helppoa ja välillä pääsi parku, mutta määrätietoisuus vie eteenpäin. Välivuosi ja puolikas päälle, ja oma sanoitustyyli tuntui hahmottuvan.

Kun Universal Music esitteli uuden laulaja-lauluntekijän esikoisalbumin Ufoja (2016), Vilma Alina oli 22-vuotias. Jo pari vuotta aiemmin oli julkaistu hänen ensimmäinen singlensä Hullut asuu Kallios.

Ensimmäisen soololevyn julkaisun jälkeen alkoi biisien kirjoittaminen myös muille artistelle.

”Tunnistan aika hyvin sen, kirjoitanko biisiä Vilma Alinalle vai jollekin muulle.”

”Meitä oli silloin Kaiun tallissa muitakin uusia tekijöitä, kuten Tido ja Minna Koivisto. Saimme opetella, tutkia ja löytää asioita yhdessä”, Lähteenmäki kertoo.

”Mun neuvoni aloitteleville laulunkirjoittajille onkin ollut se, että kannattaa etsiä samassa kehitysvaiheessa olevia tyyppejä rinnalleen. Nimittäin jos menee heti kirjoitussessioihin todella kokeneiden tekijöiden kanssa ja ikään kuin vain ottaa mallia viisaammilta, saattaa oma kehitystarina jäädä kokematta.”

Lukion jälkeisenä välivuotena yllättäin alkanut ura on johtanut siihen, että Lähteenmäki, 28, tekee sekä soolouraa Vilma Alinana että toimii useiden artistien säveltäjänä ja sanoittajana, popkielellä toplinerina, kustantajanaan nyt HMC.

Kaksoisrooli ei tuota päänvaivaa.

”Tunnistan aika hyvin sen, kirjoitanko biisiä Vilma Alinalle vai jollekin muulle. Itse asiassa usein käy niin, että ilmeisempi hittibiisi saa mennä muuhun käyttöön.”

Itsellään Lähteenmäki pitää laulut, jotka haluaa toteuttaa omilla ehdoillaan. Sellaiset, joiden lopullisen toteutuksen hän kuulee päässään ja sellaiset, joiden teksteissä tuntuu olevan jotakin todella omaa sanottavaa, Vilma Alinaa itseään.

”Nautin sanoittaa tietty pilke silmäkulmassa ja käyttää hassuja ilmaisuja. Vakavan asian kerrottuani saatan heittää perään jonkin omituisen termin.”

Omien biisien kanssa on lupa odotella rauhassa inspiraation hetkeä ja sitä ideaa, joka todella sytyttää innostuksen.

”Koska se tuntuu hauskalta työtavalta.”

Vilma_Alina_istuu_lattialla

”Työskentelen vain sellaisten ihmisten kanssa, joille kehtaan esitellä keskeneräisiä ideoitani.”

Kirjoitussessioissa, joissa tehdään kimpassa biisejä tietylle artistille, on luovuuden sytyttävä ripeämmin. Siinä auttavat idikset, joita Lähteenmäki hymisee puhelimeensa – hyvin usein koiranulkoilutusreissuilla.

”Tällä hetkellä voice memoja taitaa olla noin 1600”, hän paljastaa.

”Mulla on viikossa keskimäärin kolme sovittua kirjoitussessiota. Työskentelen vain sellaisten ihmisten kanssa, joille kehtaan esitellä keskeneräisiä ideoita ja joiden kanssa ilmapiiri on hyväksyvä ja tekeminen tuntuu kivalta.”

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty -ajattelu sopii vallan hyvin biisitekstin tekoon. Jos vain alkaa kirjoittaa jotakin kronologisessa järjestyksessä, saattaa tekstin edetessä kompastua kysymykseen: mistä tämä laulu oikeastaan kertoo?

”Sanoituksessa taika tapahtuu, kun saa yhdistettyä tekniseen osaamiseen sen, mitä oikeasti haluaa sanoa”, Lähteenmäki miettii.

Biisisessiossa hän saattaa tuumailla ensimmäiset kolme tuntia vain kertosäkeistöä. Hän näpyttelee tekstiä puhelimeen, koska se tuntuu luontevalta ja rennolta. Kuin kirjoittaisi viestejä kaverille.

”Etsin kirkkainta ajatusta, sitä tekstin tärkeintä väittämää. Ydinviestiä, jonka haluan kertoa”, Lähteenmäki kuvailee.

Kun kertsi on hahmottunut, säkeistöt rakentuvat sitä kohti tarinaksi, jonka kertsi sitten lunastaa.

”Säkeistöihin laitan usein sellaiset ideat ja lauseenpätkät, jotka jäivät kertsissä käyttämättä. Siksi säkeistöjen kirjoittaminen sujuu aika nopeasti. Joskus tunnissa.”

Rakkaus. Siitä on hiteimmät poplaulut tehty. Tosin vaikka näin ei olisikaan, Lähteenmäki kirjoittaisi rakkaudesta silti.

”Kyllä mä haluan tehdä lauluja, jotka osuu syvälle.”

”Oon tiimissä ainoa, joka saa vain Teosto-korvaukset, jotka siis usein jaetaan tiimin kesken tasan”

Toplinerit, kuten Lähteenmäki, ovat musabisneksen ainoa ammattiryhmä, joiden toimeentulo on Teosto-korvausten varassa. Tilanne on puhuttanut ja harmittanut tekijöitä jo pitkään.

Jos co-write-sessioissa ei synny sinkkubiisejä radiosoittoon, työpäivästä ei saa mitään korvausta. Suoratoistopalvelujen tekijänoikeuskorvaukset ovat, Lähteenmäen sanoin, loukkaavan pieniä. Niinpä albumiraidat tuottavat säveltäjille ja sanoittajille lähinnä lounasrahoja. Artistit saavat niistäkin Gramex-korvaukset ja levyrojaltit, tuottajat niinikään Gramex-korvaukset sekä tuotantopalkkiot.

”Mä teen biisejä usein tuottajan ja artistin kanssa. Oon tiimissä ainoa, joka saa vain Teosto-korvaukset, jotka siis usein jaetaan tiimin kesken tasan”, Lähteenmäki kuvailee.

”Mua ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, miten tähän tilanteeseen on tultu. Missä vaiheessa ja miksi biisinkirjoittajille on lakattu maksamasta levyrojalteja? Ja miten me ammattikuntana on annettu tämän tapahtua?”

Uhkarohkeus on osa musiikkialan hauskuutta, ja tavallaan Lähteenmäki tekee ihan mielellään työtään niin sanotusti omalla riskillä. Hän arvioi, että noin puolet hänen toplinerina tekemistään biiseistä päätyy julkaisuun.

Kirjoitussessiopalkkiota hän ei omalla kohdallaan kannata.

”Se toisi paineita saada jotain hyvää aikaiseksi päivän aikana. Ja pakottava tilanne ei ole luova. Haluan pitää itselläni mahdollisuuden mennä studiolle ja todeta, että tänään ei lähde yhtään mitään.”

Rahasta hän puhuisi levy-yhtiön kanssa mielellään sitten, kun biisi on menossa julkaisuun.

”Olisiko se joku rojaltisysteemi tai sitten niin, että biisin tekijät saisivat siinä kohtaa jonkin kirjoituspalkkion? Tähän mulla ei ole suoraa vastausta”, Lähteenmäki sanoo.

”Mutta on paljon artisteja, joille tosi mielelläni tekisin vaikka albumillisen biisejä jonkinlaista korvausta vastaan. Ja tiedän, että niin tekisi moni muukin.”

Se, että biisintekijät tienaavat käytännössä vain sinkkubiiseillä, kaventaa heidän mahdollisuuksiaan laittaa peliin kaikki osaamisensa.

”Me tehtäisiin niin mielellään paljon monipuolisempaa musiikkia ja kokeellisempia projekteja. Ja sehän tekisi hyvää koko musa-alalle. Uudet suuntaukset tulisivat nopeammin esiin”, Lähteenmäki pohtii.

”Kun levy-yhtiö tekee artistilleen julkaisua, löytyy budjetista siivut tuottajille, soittajille, miksaajille, masteroijalle, valokuvaajalle, stylistille ja niin edelleen. Miksei sitten sen myytävän tuotteen, musiikin, tekijöillekin jotakin? Onko kyseessä ajattelemattomuus, piittaamattomuus vai arvostuksen puute? Sitä en osaa sanoa.”

Lähteenmäki huomauttaa, että toplinereita on aika vähän ja moni heistä on herkkä taitelijasielu. Musabisneksen ilmapiirin ja asenteen ei pitäisi olla sellainen, että omia oikeuksiaan puolustava ja rahasta puhuva tekijä saa hankalan ihmisen maineen.

”Me tehtäisiin niin mielellään paljon monipuolisempaa musiikkia ja kokeellisempia projekteja.”

Robynin Body talk oli se levy, jonka ansiosta Lähteenmäki aikanaan rakastui poppiin, siis aikuisena, niiden vähän rajoittuneiden lukiovuosien jälkeen. Hänen seuraavalla eli neljännellä albumillaan onkin ruotsalaistyyppisiä duuribiisejä. Myös menneisyys klassisen musiikin parissa on kuultavissa.

Aiemmat albumit ovat syntyneet aika pitkälti biisi kerrallaan -metodilla. Edellisellä (True Crime, 2021) tosin oli alusta asti tekstillinen teema, ja tuotantoakin mietittiin kokonaisuutena.

Tulevan albumin laulujen kirjoittamisen Lähteenmäki on aloittanut yksin kotona kitaran ja pianon kanssa, kaikessa rauhassa fiilistellen. Laulu on valmis, kun ihan jokainen kohta siinä tuntuu ihokarvamittarilla mitattuna hyvältä.

”Vein studioon tuottajalleni Ilkka Wirtaselle läjän valmiita biisejä, joiden toteutuksesta mulla on valmis visio. Kirjoitamme vielä yhdessä lisää. Haluan, että siinä vaiheessa kun ekoja sinkkuja aletaan julkaista, on seuraavia julkaistavia jonossa. Että on sitten, mistä ottaa, ettei tule niitä tekemisen paineita.”

Lauluntekijänä Lähteenmäki on löytänyt oman identiteettinsä ja äänensä. Artisti Vilma Alinaksi kasvaminen on tuntunut, ja tuntuu edelleen, haastavalta.

”Mulle ei ole yhtään luontevaa keksiä tai esittää mitään artistiroolia. On paljon kollegoja, jotka ovat lavalla kuin eri tyyppejä ja osaavat vetää show’ta. Mä en ole koskaan osannut eritellä minää ja artistiminää.”

Ajatus itsensä brändäämisestä, minuuden eri puolien korostamisesta tai häivyttämisestä, tuntuu vieraalta.

”Haluan pitää itselläni sen vapauden, että mun seuraava levy on aina juuri sellainen, kuin mitä olen biisinkirjoittajana sillä hetkellä.

”Kaikista rakkainta mulle tällä alalla on just se luova työ, biisien tekeminen.”

Missä Vilma Alina Lähteenmäki on viiden vuoden päästä?

”Tavallaan toivon, että arki on samanlaista kuin nyt. Olen parin viime vuoden aikana löytänyt tasapainon siinä, miten paljon ja millä tavoin mun kannattaa tehdä, jotta työ on ihanaa eikä kuormita liikaa. En halua kyynistyä ja rutinoitua. Haluan musiikin tulevan oikeista paikoista ja oikeista syistä.”

Tapahtuupa Vilma Alinan soolouralla miten isoa tahansa, biisinteko muille artisteille jatkuu.

”Kaikista rakkainta mulle tällä alalla on just se luova työ, biisien tekeminen. En mä mitenkään ehdi itse julkaista sitä kaikkea, mitä kirjoitan”, Lähteenmäki sanoo.

”Kirjoittaminen on niin mun lempparijuttu. Se vahva ja aito inspiraatio ja flow. Ja kun saa sukeltaa syvälle mielikuvitusmaailmaan ja tarinaan, se on… elämyksellistä!”

Entä se Pop & Jazz Konservatorio – kiinnostaako vielä? Lähteenmäkeä naurattaa.

”No mähän läpäisin pääsykokeet sitten seuraavana vuonna. Mutta opinnot on edelleen vähän kesken, valmistuminen vähän nolosti vain parista kurssista kiinni.”

Hyvä biisi tuntuu vatsanpohjassa

Julkaistu

Ilkka Alanko (laulu, kitara), Petteri ”Kode” Koistinen (kitara), Jari ”Lade” Laakkonen (basso), Kari ”Kämy” Kämäräinen (rummut). Neljä Ruusua on tehnyt samalla kokoonpanolla hommia 40 vuotta ja julkaisi helmikuussa 16. studioalbumin 1000X.

Nimibiisissä luetellaan 26 Suomen paikkakuntaa. Väliin tulee vähän lakonisen oloinen oujee.

”Siitä voi tosiaan tulla mieleen, että onkohan se keikkailu sittenkään niin siistiä”, Alanko nauraa.

”Mutta kyllä sen on. Ihan saatanan siistii. Ei me muuten oltais tätä näin kauan tehty.”

1000X-biisin kertsissä kerrotaan:

”Me ollaan tehty tää tuhat kertaa
mut siit ei koskaan tarpeekseen saa
Siin on aina jotain magiaa
kun nämä herrat soittaa”
(säv. Koistinen, san. Alanko)

Keikkaolosuhteet bändi on järjestänyt niin mukaviksi kuin ikinä mahdollista. On neljä teknikkoa, kunnon dösä ja kaikille omat hotellihuoneet. Ja mitkään Omenahotellit eivät kelpaa.

Bändin rooli keikoilla on vain soittaa.

”Hyvä että omat matkakassimme kannetaan”, Alanko virnistää.

”Me tietenkin maksetaan itsemme kipeiksi näistä mukavuuksista. Festareista saattaa jäädä jotain käteen, klubikeikoista ei melkein mitään. Mut mä en halua, että keikalle lähteminen vituttaa. Kaiken pitää toimia timanttisesti.”

Bändillä ei ole firmaa. Alangon mukaan sekin on yksi syy kokoonpanon pitkään ikään.

”Rahan takia ei tarvitse tehdä tiettyä määrää keikkoja. Tämä on tärkeä pointti. Jos ei huvita, pidetään vapaata. Tai sitten vaan lopetetaan kokonaan.”

Gramexit ja keikkaliksat bändi jakaa tasan. Alangon biisintekijäkatalogissa on noin 200 laulua, ja Teostoja tulee ”pienen perustulon verran”. Neljän Ruusun kaikilta levyiltä on lähtenyt yksi tai useampi biisi radiosoittoon hyvässä määrin ja monilla kanavilla.

”Meidän musa on kai sen verran mainstreamia, että se menee läpi aina vaan”, Alanko pohtii.

”Se, että meidän ikäisten bändien uusi musiikki soiskentelee radiokanavilla, ei ole mikään itsestäänselvyys ­– ei vaikka puhuttais kuinka isoista nimistä. Meillä on ollut jotenkin hyvä tsägä sen suhteen.”

Hittihakuisuus ei ole mielessä biisien kirjoitusvaiheessa.

”Jos Kode yrittäisi väkisin säveltää hittiä, tai jos mä koittaisin tehdä yleismaailmallista, kaikkia kuulijoita puhuttelevaa tekstiä, ei biisiin syntyisi mitään kiinnostavaa kosketuspintaa”, Alanko pohtii.

”Tuotantovaiheessa toki mietitään, olisiko sinkkubiisien rakenteissa napakoittamisen varaa.”

Neljän Ruusun luottotuottajat ovat Rauli Eskolin ja Mikko Tamminen (vuonna 2015 julkaistusta Euforia-albumista alkaen). Alanko sanoo, että ilman tuottajaa bändi jämähtäisi helposti ”eka demo oli paras” -ajatukseen.

”Tuottaja näkee metsää puilta ja on aina ollut tärkeässä roolissa meidän levyillä. Kyllä nostan Rakelle ja Tammiselle hattua siitä, miten uskomattoman hyvää duunia he on meidän kanssa tehneet. He on saaneet meidän biisit lentoon.”

Suurin osa Neljän Ruusun tuotannosta on Kode Koistisen säveltämää. Ilkka Alanko tekee aina tekstit.

”Koden sävellykset on paljon parempia kuin mun. Niitä on tosi mielekästä sanoittaa. Uudella levyllä Jäätiköt sulaa on ainoa, jossa on mun sävellys”, Alanko kertoo.

Koistisen demoissa melodiat on soitettu kitarapohjan päälle pianolla.

”Mä aina pyydän Kodelta, että älä pliis laita demoille edes mitään työnimiä. En halua jäädä niihin kiinni.”

Alanko tunnustelee, mitä fiiliksiä sävellys herättää, ja alkaa kirjoittaa intuitiivisesti ensimmäisen mieleen tulevan idean pohjalta.

”Jos se ei johda mihinkään, alan keksiä uutta tarinaa. Joskus joudun menemään muistiinpanoihin, joita olen kerännyt puhelimeen ja tietsikalle. Jos niistäkään ei löydy mitään, siirrän biisin hetkeksi syrjään ja kokeilen muutaman päivän päästä uudelleen.”

Ilkka Alanko pohtii kotisohvallaan, että on vuosien varrella vakavoitunut vain lainausmerkeissä. Kuva: Juha Törmälä

”Sanasta ’perfektionisti’ tulee jotenkin ärsyttävä fiilis, mutta pedantti mä olen kyllä.”

Alanko on sitä mieltä, että työ tykkää siitä, että sitä tehdään. Hän kirjoittaa teksteistä useita versioita. Joskus sävellykseen pitää tehdä monia eri tarinoita, ennen kuin se oikea löytyy.

”Sanasta ’perfektionisti’ tulee jotenkin ärsyttävä fiilis, mutta pedantti mä olen kyllä”, hän sanoo.

”Enkä anna periksi. Mulle on kunnia-asia tehdä lyriikat kaikkiin biiseihin, mitä Kodelta tulee. Sellaisiinkin, jotka ei oikein kolahda mulle – eli joita en ihan heti tajua.”

Sanoitusta tehdessään Alanko noudattaa liki orjallisen tarkasti melodian rytmityksiä.

”Haluan toteuttaa Koden ensimmäistä visiota. Toki joskus saatan ehdottaa vähän muutoksia.”

Säveltäjä ja sanoittaja ovat harvoin täysin eri mieltä siitä, millainen hyvä Neljä Ruusua -biisi.

”Meidän estetiikantaju on vuosikymmenten aikana varmaakin muotoutunut samanlaiseksi. Mutta toki se, miltä nää biisiasiat tuntuu, riippuu tosi paljon päivästä. Siitä millä tuulella ollaan.”

Vuosikymmenten aikana Alangon suhde sanoittamiseen on luonnollisestikin muuttunut ja tekniikka kehittynyt.

”Olen vakavoitunut, niinku lainausmerkeissä. Nuorempana saatoin roiskia fiiliksellä ihan mitä vain, tyyliin ’on elämä pullaa’. Sanoisin, että rima on noussut.”

Kuitenkin, jos sävellys houkuttelee esiin rentoa ilmaisua, Alanko antaa mennä.

”Välillä on siistiä heittää tietyllä tapaa lekkeriksi, ja joskus saavat riimitkin olla vähän sinne päin. Täytyy muistaa, että tämä on kuitenkin popmusiikkia. Joskus jopa rockia. Vähän Pelle Miljoonaa ja sitä oujeetä pitää olla mukana.”

Itseironiaansa Alanko on vuosien varrella pyrkinyt vähentämään.

”Se menee jengille jakeluun ihan uskomattoman huonosti.”

Musa edellä ja biisi kerrallaan on Alangolle mieluisampi työskentelytapa kuin se, että hän lähtisi miettimään albumeille teemakokonaisuuksia. Uusimmaltakin levyltä löytyy monenlaisia tarinoita: se alkaa vauhdikkaasti 1980-luvun tunnelmista ja päättyy tuonpuoleisen tutkiskeluun.

Hienointa sanoittamisessa on se hetki, kun flow löytyy ja alkaa trippailu oman pään sisäisissä, mitä ihmeellisimmissä paikoissa.

”Ja se, kun jotkut todella kaukaa haetut jutut asettuu oikeaan kontekstiin. Ja lopuksi tarina onkin ihan looginen ja loksahtaa kohdalleen.”

Kun sanoitus tuntuu valmiilta, Alanko demolaulaa sen. Sitten kuuntelee. Keho kertoo, onko biisi siinä vai ei.

”Jos vatsanpohjassa ei tunnu, pitää tekstiä vielä työstää.”

Kun sanoitus on valmis, Ilkka Alanko laulaa siitä demon. Kuva: Juha Törmälä

”Välillä on siistiä heittää tietyllä tapaa lekkeriksi, ja joskus saavat riimitkin olla vähän sinne päin. Täytyy muistaa, että tämä on kuitenkin popmusiikkia.”

Sanoituksen kirjoittaminenkin saattaa tuntua kropassa. Hiki lentää ja adrenaliini virtaa. Esimerkiksi Normcoreprotohipsterin (säv. Koistinen) sanoitus vei Alangon fyysisestikin ylikierroksille.

”Halusin vähän kieli poskessa tehdä Juppihippipunkkarista 2000-luvun version. Piti lukea paljon ja tsekkailla asioita Googlella. Veikin useamman päivän työstää idea valmiiksi biisiksi. Olin sen jälkeen fyysisesti täysin loppu ja hapoilla”, Alanko nauraa.

Rima nilkkoihin ja tekemään -periaate auttaa Alankoa välttämään puhtaan paperin kammon. Hän muistaa uransa varrelta vain yhden hetken, jolloin luovuus meni kerta kaikkiaan jumiin.

Neljä Ruusua oli tehnyt tekniikkatreenit, bussi oli pakattu ja kaikki oli viimeisen päälle valmista kevätrundia varten. Seuraavana päivänä, perjantaina 13.3.2020, olisi kevätkiertueen ensimmäinen keikka Tampereella täyteen myydyssä salissa.

Kokoontumisrajoitusten takia keikka jouduttiin yllättäin perumaan.

”Tilanteen vakavuus alkoi hyvin pian hahmottua, ja koko kiertue peruttiin. Silloin tuli tyhjyys ja tosi paha vit… harmitus.”

Ensimmäinen reaktio oli lähteä metsään juoksemaan. Se on Alangolle todella harvinaista. Hän on enemmän koripallomiehiä.

”Yritin ajatella positiivisesti, että nyt on aikaa tehdä biisejä. Yleensä lähtee aina jotakin. Silloin ei. Pari kuukautta meni ihan lukossa. Olen kuullut, että tosi monelle musiikintekijälle kävi samoin.”

Bändi joutui koronan takia perumaan myös Finnvoxin varauksen ja tekemään 1000X-levyn niin, että jokainen äänitti omat osuutensa kotistudioissaan eri puolilla maata.

”Siinä oli puolensa. Jokainen sai tehdä omat osuutensa omaan tahtiinsa ja rauhassa. Mutta onhan toi etänä säätäminen ihan helvetin raskasta. Varsinkin miksaus olisi mennyt sujuvammin,  jos oltais oltu samassa tilassa.”

Ilkka Alangolla ei ole koskaan ollut poppari-rokkari-biisintekijän uralle varasuunnitelmaa. Kun Neljä Ruusua vuonna 2007 laittoi soittimet pussiin, hän toteutti kaksi musiikillista fantasiaansa. Tuottaja Rake Eskolinin kanssa syntyi tanssittava konemusalevy Elektra (2009). Neljän Ruusun kappaleita hän versioi big bandin kanssa (Ilkka Alanko Orchestra: Ruusuja, 2010).

Neljän Ruusua palasi yhteen vuonna 2011 Ilosaarirockin lavalla.

”Pelin poikki viheltämiseen ei liittynyt bändin sisäistä draamaa, vaan henkilökohtaisia ongelmia”, kertoo Alanko.

”Meillä on hyvät henkilökemiat. Kunnioitamme ja arvostamme toisiamme. Tunnetaan niin hyvin, että ollaan opittu olemaan hienovaraisia ja diplomaattisia. Ja jokaisella on omat, selkeät tonttinsa.”

Tontit jaettiin jo vuonna 1982. Ilkka Alanko oli silloin 12-vuotias. Bändi oli ensin viiden soittajan Talouskukkaro.

Kosketinsoittaja lähti muutaman vuoden jälkeen, ja bändiin jäi neljä finninaamaista, rasvatukkaista teiniä. Muodissa tuolloin oli Dingo ja muita meikkaavia bändejä.

”Lade totesi, että me ollaan sit vissiin Neljä Ruusua. Ehkä nimivalinnan taustalla kummitteli myös eräs pahanmakuinen viski.”

Luovuus on irti raamien sisällä

Julkaistu

Säveltäjä Levannon työpäivä alkaa tyypillisesti viimeistään aamuyhdeksältä. Hänen työhuoneensa sijaitsee Helsingin kantakaupungissa tunnelmallisessa kivitalossa, joka on rakennettu viime vuosisadan alussa. Janne Riionheimo on suunnitellut kellutetun studion katutason entiseen liiketilaan.

Työhuoneelta löytyy Yamaha C3 -flyygeli, joka on ollut Levannon läheinen työpari jo pitkään. Työasemana on Cubase (täydennettynä hirveällä määrällä plugareita) ja nuotinnusohjelmana Dorico. Työhuoneessa on laulukoppi ja tilaa äänittää vierailevia soittajia. Säveltäjä itse soittaa demomielessä myös kitaraa, bassoa ja vähän viulua.

Tänään Levanto on viettänyt aamupäivän kuunnellen Bela Bartókin Konserttoa Orkesterille ja tutkinut sen partituuria viikonlopun kapellimestarikurssia silmälläpitäen.

”Uuden oppiminen ja säveltäjänä kehittyminen on mulle tosi tärkeää. Voisi melkein jopa sanoa, että työt on siinä ympärillä nimenomaan palvelemassa tätä tarkoitusta”, Levanto pohtii.

”Aina kun on aikaa, mä opiskelen. Luen partituureja ja tutkin erilaista musiikkia tai opettelen jotain uutta softaa.”

”Ei ole järkeä käyttää yhteen ideaan viikkokausia, vaan kannattaa ensin tehdä niitä pätkiä ennemminkin kvantiteetti kuin kvaliteetti edellä.”

Nyt työn alla on yksi norjalainen ja yksi tanskalainen elokuva. Niistä ei vielä puhuta sen enempää.

Tammikuussa Suomen ensi-iltaan on tulossa The Innocents. Se on norjalainen yliluonnollinen trilleri, joka on voittanut useita kansainvälisiä palkintoja ja esitettiin Cannesin elokuvajuhlien Un Certain Regard -kilpasarjassa viime kesänä.

Levanto on filmistä innoissaan.

”Työ oli taiteellisesti tosi palkitseva. Uskon tähän leffaan vahvasti.”

The Innocentsin tekoprosessi oli säveltäjän näkökulmasta mieluisa. Levanto pääsi hommaan mukaan aivan alusta saakka, siis jo ennen elokuvan kuvausten alkamista.

”Esituotantovaiheessa ohjaajalla on aikaa ja energiaa keskustella musiikista. Mitä lähempänä kuvauksia ollaan, sitä enemmän ohjaajalla on muuta säätöä. Ei ohjaajaa enää kuvauksia edeltävällä viikolla saa keskittymään jälkityövaiheen asioihin, kuten musiikkiin.”

Levanto ja ohjaaja-käsikirjoittaja Eskil Vogt tapasivat kerran ja skypettivät paljon. Vogt lähetti Levannolle Spotify-listan, jota oli kuunnellut The Innocentsin käsikirjoitusta tehdessään. Levanto täydensi listaa referenssiehdotuksillaan.”Kävi pian selväksi, että nyt ei haluta mitään kuningasmelodioita tai harmonisesti monimutkaista musiikkia. Lähdin kehittelemään saundimaailmoita siltä pohjalta”, Levanto kertoo.

”Yleensä teen sämpleillä demoja ja jos ne miellyttävät ohjaajaa, ne orkestroidaan, äänitetään ja miksataan. Nyt teinkin niin päin, että ensin äänitettiin pieni jousiorkesterisessio, jota sitten leikkelin ja prosessoin. Eksperimentoin saundinmuokkaustekniikoilla, joita en ollut ennen kokeillut. Käytin fyysistä nauhaa ja c-kasetteja.”

Levanto toimitti elokuvan leikkaamoon viisi tuntia demoja – yli sata erilaista pätkää, jotka hän oli tehnyt melko nopeasti.

”Ei ole järkeä käyttää yhteen ideaan viikkokausia, vaan kannattaa ensin tehdä niitä pätkiä ennemminkin kvantiteetti kuin kvaliteetti edellä. On hyvä tiedostaa, että kaikkea ei tulla käyttämään.”

Kun elokuvan leikkaus oli pitkällä, Levanto työsti valitut aihiot valmiiksi ja ajasti ne leikkaukseen. Tämä on elokuvasäveltäjälle se työvaihe, jossa päivät venyvät helposti 14-tuntisiksi.

The Innocentsin musiikin making of -video löytyy Levannon YouTube-kanavalta.

”Ohjaajahan on usein miettinyt leffaa vuosikausia, ehkä jopa itse käsikirjoittanut sen. Tietenkin hänellä on siitä selkeämpi näkemys kuin minulla, joka hyppään mukaan muutamaksi kuukaudeksi.”

Jännittävää ja kiehtovaa elokuvamaailmassa on se, että joka projektissa voi luoda nahkaansa säveltäjänä. Saa olla myös monipuolinen. Levannon isoin elokuvamusiikkituotanto on tehty 80 hengen orkesterilla. Pienimmän tuotannon hän on tehnyt yksin.

”Voi yrittää luoda uuden saundin tai musiikillisen idean, joka on vain sen kyseisen projektin juttu ja toivottavasti erilainen kuin aiemmat, joita on tehnyt”, Levanto sanoo.

”Ensi viikolla esimerkiksi äänitetään yhteen projektiin barokkiviulua, joka on viritetty epätavalliseen vireeseen. Voihan se olla ihan paska idea. Kiva kokeilla kuitenkin.”

Elokuvan ohjaaja on projektissa aina pomo, jonka taiteelliset näkemykset ajavat säveltäjän ideoiden edelle. Levanto on huomannut, että ohjaajan kommentit vievät musiikkia monesti aivan oikeaan suuntaan.

”Ohjaajahan on usein miettinyt leffaa vuosikausia, ehkä jopa itse käsikirjoittanut sen. Tietenkin hänellä on siitä selkeämpi näkemys kuin minulla, joka hyppään mukaan muutamaksi kuukaudeksi.”

Työskentely ohjaajan kanssa on hienovaraista. Ohjaaja osaa vain harvoin ilmaista musiikillisin termein sen, mitä haluaa. Säveltäjän on pystyttävä viestimään ohjaajalle, että se ei haittaa.

”Se, että sama ohjaaja ja säveltäjä tekevät leffan toisensa jälkeen yhdessä, ei johdu musiikista vaan siitä, että vuorovaikutus toimii”, Levanto kertoo.

Hän viihtyy hyvin ohjaajien antamissa raameissa. Ne helpottavat työhön ryhtymistä.

”Leffamusiikkihan ole mikään tietty genre. Se voi olla punkia, syntikka-ambientia, intialaista taidemusiikkia tai ihan mitä tahansa. Että sikäli on hyväkin rajata vähän”, hän pohtii.

”Usein ajatellaan, että raamit ovat kahlitsevia. Jos näin todella on, sitten kannattaa keskittyä konserttimusan säveltämiseen.”

Onnistunut leffamusa palvelee kokonaisuutta ja tuo siihen jonkin koherentin, uniikin saundin. Musiikin ei tarvitse olla arvokasta yksinään.

”Jos sitä joku haluaa kuunnella leffasta irrotettuna, niin se on sitten vain ihan kiva bonus”, Levanto toteaa.

”Konserttimusiikissa säveltäjä voi olla juuri niin nokkela ja oivallinen kuin haluaa, ja äänten informaation määrä saa olla paljon suurempi kuin mitä leffamusiikissa. Jos elokuvamusiikissa on liikaa tavaraa, katsoja ei ehdi prosessoida kaikkea aistimaansa.”

Jos säveltäjä haluaa tehdä leffamusiikkia saadakseen kuulijoita ja näkyvyyttä, hän on Levannon mielestä liikkeellä vääristä lähtökohdista.

”Motiivin pitäisi olla se, että elokuvasta tulee mahdollisimman hyvä. Väärät motiivit  tulevat kyllä ohjaajalle hyvin pian selviksi. Säveltäjän on ennen kaikkea oltava kiinnostunut kokonaisuudesta, eli siitä leffasta.”

Katsojilta tulee säveltäjälle tosi harvoin palautetta, ja se on Levannolle ihan ok.

”Jos katsojalla on kauheasti aikaa kiinnittää huomiota musiikkiin, on leffa ehkä epäkiinnostava. Kun katsoja tempautuu juonen vietäväksi eikä oikeastaan huomaa musiikkia, silloin on onnistuttu. Toki leffassa voi olla kohtia, joissa musiikilla on isompi rooli. Mutta en itsekään, ainakaan ensimmäisellä katsomiskerralla, useinkaan pysty keskittymään musiikkiin jos leffa on hyvä.

Myös raha on väärä motiivi ja mielikuva, että leffapuolella sitä liikkuisi paljon, on virheellinen.

”Vaikka jonkun leffan kokonaisbudjetti olisi kuinka kova, ei leffamusiikkiin missään päin maailmaa laiteta satoja tuhansia – kaikkein isompia Hollywood-tuotantoja lukuunottamatta. Työn määrään verrattuna liksat per leffa ei todellakaan ole kaksisia”, Levanto sanoo.

”Toki, jos leffa saa paljon katsojia teattereissa, siitä tulee sitten Teosto-tuloja. Jos leffa menee vain suoratoistopalveluihin, jäävät tekijänoikeuskorvaukset vähäisiksi.”

Jos haluaa elokuvasäveltäjäksi, on varauduttava siihen, että kilpailua on. Ennen kuin edes alkaa esitellä itseään alan toimijoille, on tehtävä päräyttävä showreel.

”Se ei mene niin, että antakaa mulle mahdollisuus niin sitten mä näytän. On osattava ohjelmoida timanttisen kuuloisia sämpledemoja. General MIDI -bounce ei riitä. Softien opettelu on vain käytännön asia, jonka voi oppia ihan kuka vain”, Levanto toteaa.

Alkuvaiheessa harvoin pääsee projekteihin, joissa liikkuu rahaa. Levanto aloitti tekemällä musiikkia muun muassa Dome Karukosken ja Lauri Nurksen opiskeluajan leffoihin. Kun Nurkse sitten ohjasi ensimmäisen pitkän elokuvansa Sooloilua (2007), Levanto oli mukana säveltäjänä – niin ikään ekakertalaisena.

Sitten, jos rahahommien syrjään pääsee kiinni, on yleisin toimintatapa mallia avaimet käteen. Eli tuotantoyhtiölle yksi lasku musiikista. Alalla pidetään ihmisistä, joista on mahdollisimman vähän vaivaa.

 Levanto on tyytyväinen siitä, että on saanut sävellettäväkseen monen genren leffoja. Se pitää työn mielekkäänä ja mielenkiintoisena.

”Vähän käy sääliksikin, ei toki taloudellisesti mutta taiteellisesti, sellaisia säveltäjiä, jotka ovat onnistuneet tekemään hitin. Esimerkiksi Thomas Newman, joka sävelsi American Beautyn, on tehnyt seuraavat leffamusiikkinsa samalla tyylillä. Ehkä tilaaja on sanonut, että tee sitä hyvää marimbaa vaan.”
Mitä isomman budjetin elokuva on kyseessä, sitä riskittömämmin se tehdään. Ajattelu ulottuu myös musiikkiin. Halutaan tuttuja elementtejä, joita katsoja lukee tietyn sanaston kautta. Toisaalta yritetään saada tekemiseen uutta twistiä.

”Paljon ja kaikilla on projekteja, joiden suunnitteluvaiheessa elvistellään, että nyt tehdään jotain uutta ja erilaista. Askel askeleelta rohkeus vesittyy ja lopputulos on geneeristä tavaraa, jolla saadaan sama yleisöreaktio kuin aiemminkin. Usein ei ehkä haluta ottaa riskiä kun on huomattu, että yleensä tietyn tyylisissä leffoissa toimii tietynlainen musiikki.”

Draamat ovat Levannon ominta alaa. Ovet ovat jo avautuneet Pohjoismaiden leffamaailmaan, ja tulevaisuuden toiveet suuntautuvat Eurooppaan laajemminkin.

”Mun tyyli musiikillisesti, tai ihmisenäkään, ei ole suuntautunut massiiviseen epic-musan tekemiseen. Hienovireisemmät draamat kiinnostavat enemmän kuin Marvel-supersankarileffat.”

Leffat, joihin Levanto on säveltänyt, ovat olleet kokonaisbudjetiltaan 1–4 miljoonaa euroa. Hän toivoo joskus pääsevänsä mukaan isompiin, 15–20 miljoonan euron projekteihin.

”Sellaisissa musabudjetti on sitä luokkaa, että mulla olisi varaa pitää pientä työryhmää. Itse voisin keskittyä säveltämiseen. Ja äänityksiä voisi tehdä joissain kivoissa mestoissa.”

”Tärkeintä on pitää innostunut ja raikas olo omassa tekemisessä. Sen enempää ei voi itseltään vaatia.”

Miten syntyy säveltäjän oma, tunnistettava tyyli?

”Kun tutkii, opettelee ja kuuntelee mahdollisimman paljon erilaista musiikkia, tulee omasta vaikutteiden kirjosta monivivahteinen”, Levanto tuumii.

Omaa tyyliään säveltäjänä hän ei lähde analysoimaan.

”En tietoisesti ajattele, mikä on mun tyyli. Luulen, että oma maku tai tyyli kehittyy, kun vain tekee ja tekee. Jos laittaa musiikkiinsa jotain kurkkulaulua ja kotiloita siksi, ettei kukaan muu niitä käytä, se ei ole enää rehellistä. Se on kikkailua”, Levanto sanoo.

”Ja jos olettaa, että jokainen biisi jonka tekee, on täysin uraauurtava ja ennen kuulematon, ei saa mitään valmiiksi. Tärkeintä on pitää innostunut ja raikas olo omassa tekemisessä. Sen enempää ei voi itseltään vaatia.”

Musiikkia elokuviin (Levannon omat valinnat)
The Innocents, 2021, ohjaus ja käsikirjoitus Eskil Vogt
Pala sydämestä (Ylen tv-sarja, 2021), ohjaus Hanna Maylett, käsikirjoitus Anna Lappalainen ja Aino Lappalainen
Psychosia, 2019, ohjaus ja käsikirjoitus Marie Grahtø Sørensen
Oma maa, 2018, ohjaus Markku Pölönen, käsikirjoitus Markku Pölönen ja Antti Heikkinen
Kätilö, 2015, ohjaus Antti J. Jokinen, käsikirjoitus Katja Kettu & Antti J. Jokinen

Sydämen asia

Julkaistu

Kaisa Korhonen (s. 1988) sai viime vuonna Suomen Musiikkikustantajien läpimurto -palkinnon. Hänen voisikin luulla murtautuneen ryminällä tekijöidemme ykkösketjuun ja päässeen kuin ihmeen kaupalla kirjoittamaan biisejä maan eturivin artistille.

”Ehkä se näyttää siltä, mutta ennen kuin ensimmäistäkään biisiä meni julkaisuun, tein niitä vuosia ja vuosia. Mulla oli jo ala-asteella biisivihkoja täynnä lyriikoita, joissa oli aina myös melodia.”

Korhonen vahvisti osaamistaan Pop & Jazz Konservatorion perusopetuksessa, opiskellen laulua ja pianon soittoa. Laulunopettaja Jenni Ahlsved kannusti häntä esittämään matineoissa omia teoksiaan. Tuolloin hän myös tutustui Axel Ehnströmiin, joka on edelleen yhteistyökumppani ja ystävä.

”Axel ehdotti, et mun kannattaisi tarjota biisejä myös muille. Vasta hänen kauttaan tajusin, et on olemassa lauluntekijän ammatti. Luulin, et kaikki artistit tekee itse biisinsä. Eihän tekijöistä puhuttu juuri missään, eikä koulun opon tunneilla kerrottu, et tämmönenkin ammatti on. En olisi todellakaan ilman Axelia tässä. Luojan lykky koko Axel.”

Korhonen innostui lähettelemään biisejään tarjolle.

”Sain alkuun viestejä, et mahtavaa, kun on tullut uusi nimi alalle, lähetä lisää. Mä lähetin, mut vastauksia ei sit tullutkaan. Niin meni monta vuotta. Itkeskelin Axelille, et miks sä pääset eteenpäin ja mulla ei mikään onnistu. Hän sano, et pitää vaan jatkaa, jatkaa ja jatkaa, niin lopulta sit onnistuu.”

Muutama osuma noihinkin vuosiin sattui. Vuonna 2013 Jenni Jaakkola levytti kappaleen Sinä ja vaahteranlehdet ja vuonna 2016 Rajaton levytti yhdessä Axelin kanssa kirjoitetun kappaleen Olen unohtanut kaiken.

Uraa vauhditti vuoden 2017  Top 20 Future Hitmakers -kurssi.

”Tajusin, et mähän oon hyvä tässä. Ennen olin peilannut biisejäni Axelin tekemisiin, mikä oli kasvattavaa, mut masentavaakin. Aina oli jotain, mitä puuttui. Kurssilla kaikki oli aloittelijoita, ja huomasin, et ei hitto, mähän pystyisinkin varmaan pärjäämään alalla.”

Korhonen sai myös ensikosketuksen varsinaisiin co-write-sessioihin.

”Aluksi se oli tosi haastavaa, mut sinä aikana pääsi hyvin harjoittelemaan, mikä oli hienoa, koska heti kurssin jälkeen alkoi rivakka sessiotahti.”

Se, että teki joka ikisen duunin, mikä eteen tuli, ei ollut unelmatyötä.

Korhonen päätyi Elements Musicin tallikirjoittajaksi ja oli lähes joka päivä eri porukan kanssa sessioissa. Burnoutiin ei ollut pitkä matka, sillä hänellä oli lisäksi päivätyö opettajana.

”Ekan vuoden oli tosi vaikee hallita kokonaisuutta. Oli kova paine, et täytyy tarttua jokaiseen tilaisuuteen ja myös jatkaa kaikkia aloitettuja yhteistöitä. Kun itellä ei vielä oo nimeä ja pääsee tekeen nimekkäiden tyyppien kanssa, niin tulee paine, et pakko onnistuu, tai ainakin olla mukava, mikä sekin on joskus raskasta.”

Korhonen tiedostaa luoneensa paineet itse.

”Oon tosi herkkä ja olin ihan lukossa, mut väkisinkin siinä rohkaistu oleen rennompi. Nykyään on erilaista, kun on ympärillä tutut tyypit. Oon oppinu sanoon, et jutellaan, ja et jos on paha mieli jostain, niin sekin pitää sanoo. Aikaisemmin oli tapana käydä vessassa itkemässä.

Korhonen pohtii, onko muuta tietä menestykseen kuin väsymisen kautta, sillä vaatii nimeä päästä siihen, että voi valita sessiot ja yhteistyökumppanit.

”Jos kuitenkin voisin sanoa itelleni jotain sinne alkuun, sanoisin, et relaa vähän, kaikissa sessioissa ei tarvitse onnistua. Myös, et älä tee niin paljon sessioita. En todellakaan enää väsyttäisi itseeni sillä tavalla. Se, että teki joka ikisen duunin, mikä eteen tuli, ei ollut unelmatyötä.”

Sessiovauhdin plussaa oli tutustuminen eri työtapoihin sekä kollegoihin, joista ystäviksi ja yhteistyökumppaneiksi ovat jääneet esimerkiksi Topi Latukka ja Topi Kilpinen. Heidän kanssaan on syntynyt soolobiisejä Latukalle sekä Costellon levyttämä Miten vähän mä tiedän.

Kaisa Korhonen

Melodia ja lyriikka syntyvät käsi kädessä, kun Korhonen tekee yksin. Alalla tuntuisi kuitenkin olevan pulaa hyvistä sanoittajista, mikä on johtanut siihen, että hän on profiloitunut sanoittajaksi. Se on kielen rakastajan mielestä ”ihan fine”.

”Sessioissa mieluisin tapa on lähteä yhdessä päätetystä teksti-ideasta ja sen pohjalta miettiä, miltä musa vois kuulostaa ja sit lähtee hahmottamaan tekstiä siihen ympärille. Sanoituksen kirjottaminen valmiiseen melodiaan on ihan hirveetä, en mieluusti tee niin.”

Supersessio on sellanen, jossa kokee olonsa täysin turvalliseksi.

Noin 80 prosenttia Korhosen julkaisuun päätyneistä biiseistä on sessioissa syntyneitä, mutta hän kaipaa myös yksin tekemistä.

”Molemmilla tavoilla syntyy hyviä ja huonoja biisejä. Yksin tekemisen etu on, et saa päättää ihan ite kaikesta. Mut sessioiden sosiaalinen ulottuvuus kantaa, ihmisten kans olemisesta ja tekemisestä saa niin paljon muutakin kuin sen biisin.”

”Supersessio on sellanen, jossa kokee olonsa täysin turvalliseksi. Voi heittää mitä tahansa ja näyttää oman epävarmuuden, voi nauraa ja itkee. Se vaatii myös yhteisen innostuksen. Ei riitä, et yks on innostunut ja muut himmailee. Kun tulee sellanen olo, et tää on nyt se, mitä me kaikki halutaan tehdä, niin silloin siitä tulee myös hyvä biisi.”

Mieluisista yhteistyökumppaneista mainittakoon Janne Rintala, jonka kanssa Korhonen on kirjoittanut biisejä mm. Erika Vikmanin tuoreelle albumille. Janne oli tykästynyt hänen Stigille tekemän kappaleen Sitä sun tätä lyriikkaan ja kysyi, lähtisikö Korhonen yhteistyöhön.

”Me tehdään sekä lyriikat että melodiat yhdessä. Janne ymmärtää, että hyvä teksti on aa ja oo, joten on kiva tehdä hänen kanssaan. Hän on myös taitava pianisti ja melodian tekijä. Me äänitetään piano-lauluversiot kännykällä ja sit vasta tuottaja tulee siihen mukaan.”

Maija Vilkkumaan uusin sinkku Viimeinen elämä on myös melko tuoreen ja mielekkään yhteistyön tulos. Sessiot Maijan kanssa ovat odotettuja.

”Ihan niinku menis terapiaan. Maija on niin ihana ja lämmin ihminen ja valmis kokeileen kaikkee. Hän ei oo tippaakaan ennakkoluuloinen ja tekeminen on aina hauskaa.”

Ihailtavaa on sekin, kun konkariartistit haluavat auttaa uusia tekijöitä, kuten esimerkiksi Elastinen, joka otti Korhosen tiimiinsä.

”Me päädyttiin sattumalta samaan sessioon, kun Kimmolta oli peruuntunut joku juttu, ja mä olin tekemässä muiden kanssa jotain. Hän vaan tuli siihen huoneeseen ja sit tehtiinki yhessä. Sen jälkeen Kimmo pyys mua leirille Jukka Immosen ja Antti Riihimäen kanssa ja siel synty biisi Epäröimättä hetkeekään. Se avas mulle paljon uusia mahdollisuuksia.”

Koulumaailmasta on surullisen tuttua, miten pahoin moni nuori voi, joten tästäkin aiheesta oon kirjoittanut.

Sanoittaminen on Korhoselle keino jäsentää omaa sisäistä maailmaa ja käsitellä tunteita, kertoa kuulijoille asioita, joita haluaa kertoa itselleenkin. Keino tuoda esiin tärkeää sanomaa elämän arvostamisesta ja siitä, että jakamalla hyvää, saa itsekin hyvää.

”Koulumaailmasta on surullisen tuttua, miten pahoin moni nuori voi, joten tästäkin aiheesta oon kirjoittanut ajatellen, et josko joku kuulis tän biisin ja sais jotain valoo ja voimaa ja viestin, et sä et oo yksin.”

Epäkohtienkin keskellä Korhonen haluaa kiinnittää ihmisten huomion asioihin, jotka ovat maailmassa hyvin. Hän haluaa olla tuomitsemista vastaan, lempeyden ja hyväksynnän puolesta, kuten vaikkapa Vikmanin levyttämässä biisissä Syntisten pöytä.

Palaute on ammattitekijällekin tärkeää, mutta kaiken palautteen vastaanottaminen ei ole ollut aina helppoa.

”Se menee aina samalla tavalla. Ensin otan vähän itteeni. Sit tulee, et eihän se noin ole, väärä palaute, ja sit yhyy, en osaa mitään. Sit tulee, et voisinkohan sittenkin muuttaa tässä jotain ja lopuksi, et voi vitsi, tästä tuli sittenkin parempi, olipa hyvä palaute.”

Tunnevyöry voi kestää kymmenestä minuutista päiviin, riippuen siitäkin, miten henkilökohtainen biisin aihe on. Nykyään vyöryn kaari on lyhyt ja joskus sitä ei tule ollenkaan, mikä on Korhoselle merkki ammattikasvusta.

Pettymyksiltäkään ei voi välttyä, ja joskus ne tuntuvat isoilta pudotuksilta.

”Jos vaikka tekee jossain sessiossa tykkibiisin, josta kaikki on sitä mieltä, et tää on paras ikinä. Sit lähettää sen ihan intoo täynnä ja vastaus on, et tästä puuttuu jotain tai tää ei nyt sovi tähän juttuun. Se on ihan hirveetä, ja silloin mietin miks mä teen tätä? Mut en mä tekemistä vois jättää.”

Ite en vieläkään saa tekemisestä niin paljoa rahaa, et pystyisin elään sillä.

Bisneksen jättäminen sen sijaan on käynyt mielessä, sillä tekijän asema on epäreilu, taloudellinen tulos ei vastaa tuhansia työtunteja.

”Jos vaikka etsitään suuntaa uudelle artistille, niin useat tekijät kutsutaan tekemään biisejä, joista ehkä yksi menee jatkoon. Jos joku meneekin levylle, niin tulo saattaa olla alle viis euroa, jos ei oo radiosoittoa. Se määrä työtä ilman rahaa on kohtuutonta.”

Korhonen onkin ilahtunut viime aikoina esille nousseesta ehdotuksesta, että tekijät saisivat sessiopalkkion. Pieni parannus olisi edes sekin, että julkaistavasta teoksesta saisi palkkion.

”Järjestelmää kannattaisi ehdottomasti kehittää, vaikka haastavaa se varmasti on. Jotain tälle täytyy tehdä. Ite en vieläkään saa tekemisestä niin paljoa rahaa, et pystyisin elään sillä. Oon päässyt tilanteeseen, et noin joka kolmas biisi päätyy julkaisuun. Silti teen edelleen kolme päivää viikossa open hommia. Kyllähän sekin jotain kirjoittajien tilanteesta kertoo.”

Myös tekijöiden jako-osuudet sessioissa pohdituttavat, etenkin sanoittajan ja tuottajan osalta. Yleensä jako menee tasan, mutta siinäkään ei oikeudenmukaisuus aina toteudu.

”Jos vaik teen sessiossa yksin koko tekstin ja osallistun sävellykseenkin, tasajako ei oo reiluu. Eikä tilanteissa, joissa tuottaja saa kappaleesta myös tuotantopalkkion, kun ei ole olemassa sellaista asiaa kuin kirjotuspalkkio. Jos tuottaja on aktiivisesti mukana biisin kirjoittamisessa ja tekee sillä riskillä, ettei vielä tiedetä, meneekö biisi mihinkään, niin tasajako on ok.”

Unelmat liittyvät rahaan kuitenkin vain sen verran, että Korhonen toivoo voivansa keskittyä pelkästään musiikin tekemiseen. Edes joitakin vuosia.

”Ei mul oo tarvetta valloittaa maailmaa tai olla jollain tapaa paras. Unelma on, et saisin pidettyä tekemisen sydämen asiana, ja et siinä pysyisi lapsenomainen innostus. Mä haluun koskettaa ihmisiä kirjoittamalla. Siihen mulla on palo.”

Kaisa Korhonen