Kuuntelu toimii – myös lapsille
Olen aika usein sivunnut Suomen Yleisradio Oy:tä kolumneissani ja niinpä olinkin jo päättänyt jättää sen rauhaan – ainakin vähäksi aikaa. Mutta niinpä vain Yle osaa näppärästi yllättää ja ei kun taas agendalle.
Yle on onnistunut verrattain hyvin sille laissa annetussa velvoitteessa palvella tasapuolisesti eri käyttäjäryhmiä. On saamenkielistä tarjontaa, on jos vaikka mitä hartauksia, suomenruotsalaiset ovat perinteisesti olleet hyvässä hoidossa ja muutkin kansallisuudet sekä etniset vähemmistöt ovat saaneet ohjelmaa räätälöidysti äidinkielellään. Tämä kaikki on todella hienoa, ihan oikeasti. Mutta sitten nyrjähtää ja tosi pahasti, sillä yhdelle suurimmista kansalaisryhmistämme ei kohta ole enää mitään tarjontaa Ylen radiokanavilla. Lapset, nuo tulevaisuuden aikuiset, on skipattu totaalisesti ohjelmakartalta! Pitäisikö jo alkaa puhua kansallisesta häpeästä?
Yle määrittelee omaa strategiaansa kaudelle 2012-2014 mm. seuraavasti: ”Yle ottaa huomioon tasapainoisesti kaikki merkittävät käyttäjäryhmät” ja ”Yle on johtava tuottaja asia- ja kulttuurisisällöissä, suomalaisessa musiikissa, lasten palveluissa…”. Ja sanotaanhan laissa Yleisradio Oy:stä vielä että Ylen tulee ”…painottaa lapsille suunnattuja ohjelmistoja …”. Mitä on siis tämä systemaattinen alasajo, jonka tuntuu pyhittävän Internetin kaikkivoipa auvo – se kun tulee kuulemma korvaamaan kaiken nyt radiosta poistettavan lastentarjonnan?
Ei ole tarpeeksi kuuntelijoita, sanotaan Ylessä. Aivan, eipä ole, kun ollaan vedetty tosi himmein lyhdyin sitä viimeistäkin lauantai-aamupäivien ohjelmaa, Pikku Ykköstä. Ettei vain kukaan hoksaisi, että tällainenkin ohjelma on olemassa! Entä miksi Pikku Ykköstä ei ole millään tavalla pyritty nostamaan esiin, oltu siitä näkyvästi ylpeitä ja pyritty kohottamaan sen statusta? Ylessä taidetaan ihan oikeasti uskoa markkinavoimien luomaan mielikuvaan siitä, mitä kakruille pitää tarjota. Täytyykö tästä tehdä se johtopäätös, että Yle ei arvosta riittävästi omaa radiotoimintaansa?
Radiosta nettiin on resepti, joka helposti ontuu, sillä kyseessä on kaksi aivan eri formaattia. Nettiin satsaaminen on erittäin ookoo, mutta lasten mielikuvituksen stimuloinnin kannalta sen anti on vielä hyvin ristiriitainen. Tietyin varauksin esimerkiksi pelaaminen ja vuorovaikutteiset harrastukset netissä voivat olla monella tapaa ihan kehittäviä. Mutta radio tarjoaa parhaimmillaan asiaansa vihkiytyneiden toimittajien tuottamaa yllätyksellistä ohjelmaa; pelkällä äänellä tuotettu taide, viihde ja virike voivat antaa ainutlaatuisen elämyksen, enkä tarkoita tässä pelkästään musiikin kuuntelua.
Tarkoitan myös tarinoita, taustoja ja vaikkapa pelkällä äänellä luotuja assosiaatioita, puhumattakaan radioteatterista ja lastenkuunnelmatuotannosta. Tällainen luova audio voidaan toki kanavoida netinkin kautta, mutta tiedostojen lataaminen, erilaisten streamingtilanteiden puuduttava oikkuilu, laitteiden yhteensopimattomuus sekä varsinkin visuaalisten ärsykkeiden pakkosyöttö ovat monen muun netin lieveilmiön ohella sietämättömiä lisukkeita, kun pitäisi keskittyä olennaiseen eli kuunteluun! Ja se helppous – lapsikin osaa (ja isoäiti): virta päälle ja ohjelma raikaa eikä ole vaaraa tuhmille sivuille eksymisestä (mitä nyt Radio Rockia pitää vähän varoa).
Kun Ylellä on niinkin hyvin moniarvoisuuden pullat uunissa, niin mikä hiivatti tässä lasten radio-ohjelmien tuottamisessa mättää? Nettiin se, mikä netissä toimii, mutta korvien analogia myös kunniaan; mielikuvitus on hillitön skriini. Eikä pidä unohtaa elämysten odottamisen nostattavaa voimaa ja ohjelma-aikojen säännöllisyyden luomaa rytmiä, joka varsinkin lapsiperheissä on tärkeää. Joulu on kerran vuodessa ja odotus palkitaan, mutta radion lastenohjelmien odotukseen riittäisi hyvin lyhyempikin aika.
Janne Louhivuori
Louhipaja
