– Kyllä se haitarista on lähtenyt. Äitini opetti minua soittamaan haitaria kun olin neljä-viisivuotias. Tässä on ihan selkeä sukurasite. Äidinisä soitti tansseja, ja äitikin esiintyi soittajana, mutta eivät olleet ammattilaisia. Mulle ostettiin vähän yli oktaavin Hohner-pianohaitari, mikä ei ollut mikään lelu. Meillä oli gramofoni ja levyjä, ja mieleenpainuvimpana muistan Ossi Runnen levytyksen Minka (trad). Se oli aivan loistava; jostain syystä tajusin, että siinä oli hienoa soittoa. Tämän muiston suuresta elämyksestä olen Ossille myöhemmin kertonut.

– Haitariin liittyy myös se, että meillä Verlan kylässä, Jaalan pitäjässä, asui haitarinsoittaja Aimo Niemi, joka soitti Dallapéssäkin myöhemmin. Hän osasi näitä varsinaisia haitarisoolokappaleita, ja sitä kautta aloin kuuntelemaan sitä osastoa. Paul Norrback oli suosikkini, johtuen tietysti siitä, että hän soitti pianohaitaria, yhtenä harvoista.

Sinulla on myös musiikkiopistotaustaa ammattiisi.

– Joo, kahdeksanvuotiaana menin Kouvolaan musiikkiopistoon, kun muutettiin sinne. Aloitin pianotunnit, mutta mä vähän kyllästyinkin niillä tunneilla ramppaamiseen, mikä siinä iässä oli aika normaalia. Mutta opettajani Heikki Koskenseppä otti mut sitten yksityisoppilaaksi, ja nimenomaan myös haitaristina – haitari ei kuulunut siihen aikaan opiston kuvioihin. Silloin mä opin nuotit, kun äidin kanssa se oli ollut aina korvakuulolta soittoa.

Missä vaiheessa ammattilaisuus alkoi väikkyä mielessä, vai ajauduitko vain luontevasti alalle?

– Kyllä se aika luontevasti meni. Menin neljätoistavuotiaana tanssibändiin, joka oli hyvin suosittu kaakkoissuomalainen Matti Lavin yhtye. Ravintolakeikoille jouduin aina pyytämään vanhempien ja nimismiehen luvan. Ainoa, mikä mua muuten kiinnosti, oli kirjallisuus. Luin paljon, ja myöhemmin olen ajatellut, että jos tästä muusikkohommasta ei olisi tullut mitään, niin ehkä mä siihen suuntaan olisin mennyt – en kirjailijaksi, mutta vaikka äidinkielen opettajaksi.

– 16-vuotiaana mua pyydettiin ravintolabändiin Tampereelle, ja kun meillä oli pitkä kiinnitys Kotkan Seurahuoneelle, niin ajoin junalla joka päivä sinne Kouvolasta, soitin keikan, nukuin siellä muutaman tunnin, ja lähdin ensimmäisellä junalla viiden-kuuden aikaan Kouvolaan kahdeksaksi kouluun. Tällaista se oli, yksi vapaapäivä viikossa. Jäinkin sitten seitsemännellä luokalleni; olin silloin Unto Satorannan bändissä, joka soitti etupäässä Tampereen alueella, eli silloin reissasin Kouvolasta sitä väliä. Silloin lopetin koulun, kun soittamisestakin alkoi tulla kunnolla liksaa, se oli jo ammattia.

– Muutin Tampereelle, ja Satorannan yhtyeen muusikot jatkoi nimellä Yhtyeineen. Eli Tappi Suojasen ohjelmatoimisto myi kesän täyteen lavakeikkoja ympäri Suomea, ”se ja se yhtyeineen”, ja me ajettiin paikalle ja katsottiin tullessa julisteista männyn- ja sähkötolppien kyljistä, että kuka on illan solisti: Eino Grön, Paula Koivuniemi, Kari Kuuva – kuka kulloinkin. Me osattiin nuotit, niin oltiin säestyskelpoisia.

Oliko kaikilla nuotit?

– No ei todellakaan, mutta siinä oli se mahdollisuus, että jos jollain oli, niin ne taittui. Mutta paljon meni niin, että esimerkiksi Kuuva sanoi vaan ”Lärvätsalo ceestä”, ja sitten mentiin. Sehän oli juhlaa, jos jollain oli nuotit.

– Bändi muuttui sitten Kristiina Hautalan taustabändiksi, kun hän voitti euroviisujen Suomen karsinnan [1968, Kun kello käy, säv. Esko Linnavalli, san. Juha Vainio]. Keikkoja oli tosi paljon, kierrettiin lavoilla, edelleen koko illan keikkoja, ja kakkossolistina oli Markku Aro. Tähän aikaan mä soitin pelkästään urkuja, ja ne mä olen käynyt läpi Farfisasta Hammondiin; ekat mä hankin jo Kouvolan aikana.

– Sitten mä vaihdoin Johnnyn [Liebkind] bändiin nimeltä Frankies. Hänellä oli pientä vipinää Kristiinan kanssa, ja hän oli ollut usein keikoilla mukana – plokkasi minut siitä.

Hänhän oli jo iso tähti; ainoa, joka pystyi panemaan kampoihin Dannylle, ennen kuin tuli Kirka.

– Kyllä, ja kilpailu oli kova. Meillä oli iso kesä-show, jossa oli mukana Hair-musikaalin [säv. Galt MacDermot, san. Gerome Ragni-James Rado, suom. san. Esko Elstelä] musiikki kokonaan. Johnnyn jälkeen tuli Kristian, joka voitti ensimmäisen Syksyn Sävel -kisan [Aarno] Ranisen laululla [1968, Näin on]. Bändin nimi oli Mielikummitus, jonka ensimmäisessä versiossa soitti muun muassa Pave Maijanen kitaraa.

– Toisen version kanssa olikin mielenkiintoinen kesä! Edelleen keikat oli tanssipaikoilla, ja soitettiin aluksi tangoja ja muita. Pakettiin kuului kakkossolistina Rauli ”Badding” Somerjoki, jota ei vielä tunnettu. Pitkän kaavan mukaan Kristianin osuus oli yksi tunti, mutta siinä oli vielä lisäksi Sperm-Ooppera, eli Mattijuhani Koposen ryhmä, jonka lukumäärä vaihteli jossain määrin, siinä 3-30 välillä. Se oli Kristianin idea, hän ei pelännyt tällaisia. Se oli kulttuurijengiä stadista, ja ne veti ihan mitä tahansa, teemat vaihtui joka ilta. Elävästi muistan keikan Aulavan lavalla, joka eteni ihan normaalisti ilman ongelmia tangosetin ja Baddingin ajan. Sitten tuli Sperm, ja Koponen oli jostain ihmeestä hommannut 15 poliisin pukua, ja lavalla oli ”poliisien kuoro”, sekä Koponen itse kaavussa, mikä oli löyhästi koottu kahdesta Suomen lipusta. Koponen luki omia runojaan, kuoro lauloi jotain välissä, ja samaan aikaan Peter Widén ajoi projektorilla takaseinään omia hardcore-pornoa sisältäviä filmejään.

Miten ne selvisi tuollaisesta? Siinähän tuntuu näin äkkiä kuultuna rikotun useampaakin lakia ja asetusta.

– Ei se yleensä kestänytkään kuin 7-10 minuuttia, kun alkoi pillit soimaan, ja nimismies ajoi pihaan (naurua)! Ne lähti aina karkuun, ja jotenkin vaan selvisi. Kerran sentään Koponen istui jo putkassakin, ja sai syytteen – olihan se kovaa touhua, todella uugeetä [undergroundia].

Paradise & Wigwam

Seuraavat kaksi kiinnitystäsi olivat jo bändejä, joiden kanssa teit levytyksiä; ehkäpä ihan ensimmäisiäsikin näistä kahdesta ensimmäisen, eli Pepe & Paradisen kanssa.

– Kyllä se niin taitaa olla. Paradiseen mua pyysi basisti Kicke Bergholm, ja siinä oli ihan koesoitto, jossa kävi urkureita ja kitaristeja. Ehkä puolentoista vuoden jälkeen Kicke lopetti, ja mä ehdotin Maijasta, joka tiedettiin siis kitaristina. Mä tuumasin, että se on niin musikaalinen, että basso varmaan taittuu – niin kuin kävikin. Johanssonin Markku tuli mukaan, ja Fältin Kalle vaihtui myös siinä vaiheessa toiseksi fonistiksi. Tämä Paradise oli kyllä tietynlainen musiikkiopisto minulle. Siinä oli oikeita sovituksia laulustemmoineen Markun myötä, ja tyylillisesti todella laaja ohjelmisto. Mä en ollut koskaan tehnyt millekään mitään, mutta silloin aloin tajuamaan sovituspuolta. Muistelen, että ainakin singlet Elämältä kaiken sain (säv. ja san. Tom McCauley-Roger Greenaway-Roger Cook, suom. san. Vexi Salmi), ja Sotilaat kansat maat (säv. ja san. Hoyt Axton, suom. san.Vexi Salmi) olisi olleet mun ensimmäisiä levytyksiä, vuosi oli ’72. Siihen samaan aikaan tuli kyllä sitten Oton [Donner] hoitama Niin vähän on aikaa -albumisessio Lovelle.

Mitä muistat siitä?

– Se oli erittäin hieno sessio, kaikki toimi heti. Se oli jollain lailla uutta musiikkia, ja Oton arrit omista biiseistään oli sellaisia, jotka me soitettiin aika innostuneesti. Niitä ei mitenkään hierottu, ja pohjat tehtiin aika sutjakkaasti, varmaan viikossa hoitui kaikki äänitykset. En tarkkaan muista, mutta monesta kappaleesta on levyllä joko eka otto, tai viimeistään toinen.

On otettava esiin Raja (san. Aira Sinervo), missä on järkyttävän hidas tempo, ja aluksi pianolla yksin neljäsosia. Epäilemättä aika kova paikka, pohjalta ”eihän näin hitaasti voi soittaa”?

– Mutta kyllä vaan näköjään voi (naurua)! Eikä mitään klikkejä silloin ollut. Otto johti kyllä joitain, ehkä tuonkin, mutta ainakin Tuuleenkylväjän (san. Pentti Holappa), missä tempo vaihtuu. Tunnelma siellä oli niin hieno, että siksikin varmaan kaikki onnistui.

Raja on huippuesimerkki siitä mihin Pertti Willberg pystyy – tekstin fraseeraus sellaisessa tempossa on aivan huikeaa kuultavaa.

– Se on. Sanon taas kerran tässä ääneen, että Willberg on tässä maassa niitä harvoja, jotka on todella hyviä laulajia. Luontainen lahjakkuus, tekniikka kunnossa, pystyy mielettömään skaalaan, ja aina puhtaasti. Olen jo kauan lähtenyt siitä, että on Seija Simola ja Pepe Willberg, ja sitten kyllä pitää alkaa katselemaan, että ketä siihen viivalle voi laittaa – että tervetuloa vaan, näin se on.

– Niin vähän on aikaa -albumin kappaleet oli varsinaisesti konserttitavaraa, mitä Paradise ei esimerkiksi pitkillä ravintolakeikoilla Hesperiassa tai Kaivohuoneella oikein voinut soittaa; ihan muutamia me niistä soitettiin, ainakin nimibiisiä (san. Matti Rossi). Sitten tapahtui kuvioissa suuri murros, kun tuli Hurriganes, eikä iso bändi enää kiinnostanut juuri ketään. Miehistö alkoi vaihtua, Pave lähti inttiin ja ”Häkä” Virtanen tuli bassoon. Hyviä kundeja kaikki oli, mutta se alkoi vähän hiipumaan, eikä ollut enää Bändi.

70-luvun puolivälin jälkeen tuli Wigwam, silloin jo lähes legendaarinen rock-bändi, joka ensimmäisen jatkumonsa hajottua päätti [rumpali] Ronnie Österbergin ja [laulaja/pianisti] Jim Pembroken toimesta jatkaa uusitulla kokoonpanolla. Nuclear Nightclub -levyllä koskettimia soitti Esa Kotilainen, joka ei kuitenkaan jäänyt vakituiseksi keikkabändiin.

– [Basisti] Måsse Groundstroem soitti ja kysyi mukaan, ne oli nähneet ja kuulleet minua Paradise-keikoilla. Paradise-setissä mulla oli oma 10-minuuttinen urkusoolo, jolla oli varmaan vaikutusta; urut oli leimallinen rock-soitin 70-luvun alussa. Olin pyynnöstä tietenkin hyvin otettu, ja lähdin innolla bändiin: sehän oli kuumaa kamaa, oli ulkomaan levydiili, ja listaykköseksi noussut albumi! Taloudellisesti ei ollut kovin kaksista, mutta kyllä me toimeen tultiin. Kierrettiin Pohjoismaita ja Saksaa, ja Englannissa oli yksi pitkä rundi Gong-yhtyeen lämppärinä.

– Levy [Lucky golden stripes and starpose] me tehtiin Oxfordissa Manor-studiolla, joka oli iso kartano. Ei ollut kiire, rumpusoundejakin Ronnien kanssa ne teki ensin kolme päivää, ja me muut pelattiin biljardia. Siinä oli suunnitelmissa kaikenlaista, Amerikan kiertuetta myöten, ja levy-yhtiö [Virgin] toivoi Englantiin muuttoa. Se ei kaikille sopinut, ja sillä tavalla siihen alkoi tulla skismaa. Hyviä kritiikkejä me saatiin lehdistössä, mutta levy ei kuitenkaan mennyt toivotulla tavalla, ja alkoi olla turhautumista, ja ehkä vähän kyllästymistäkin. Levy-yhtiökin meni varpailleen flopista.

– Bändillä ei ollut keikkoja, ja oli pakko alkaa miettimään millä eläisi, kun mulla ei ollut esimerkiksi tekijänoikeustuloa. Mä aloin sitten feidaantua siitä, ja olin vielä seuraavalla levyllä [Dark Album] mukana vierailijana. Siinä saumassa tuli kuvaan M. A. Numminen, jolle menin kerran sanomaan, että ”mä soitan myös haitaria, eli jos joskus tarvit tuuraajaa”. Mauri totesi, että ”kiinnostavaa”, ja parin kuukauden sisään hän soitti ja pyysi ekalle keikalle – reilut 30 vuotta on siitä lähtien yhdessä menty. Mutta kun Ronnie sitten [1980] kuoli, niin siihen Wigwam mun osalta oikeastaan tietyllä tavalla loppui.

Veri veti kuitenkin lavalle, kun Wigwam teki reunion-keikan Seinäjoen Provinssirockissa kesällä 1991.

– Jimbo [Pembroke] ja [kitaristi] Rekku [Pekka Rechardt] oli keikkailleet jonkin verran duona, mikä sitten johtikin bändin uudelleen kokoamiseen, se oli loppukevättä 1991. Mua pyydettiin mukaan, ja rumpuihin tuli Jan Noponen. Hieno muisto mulla on, kun ensimmäinen biisi Provinssissa lähti, ja se oli heti siinä, se kuulosti yhtä hyvältä – ellei paremmalta – kuin toistakymmentä vuotta aiemmin. Tuommoinen kuvio voi olla niin kuin polkupyörällä ajo, se ei unohdu vuosien tauoillakaan. Meillä oli jotain uuttakin materiaalia, mutta kun alettiin puuhata levyä, niin mun oli muiden kiireitten vuoksi vetäydyttävä. Kävin mä vähän haitaria levylle [Light Ages] vetämässä, mutta Rintasen Mikko tuli siihen koskettimiin.

Herrasmieskerho

Miten oma bändisi Pedro’s Heavy Gentlemen lähti käyntiin?

– Se oli vuonna 1980. Tein yhden biisin – en edes muista mikä se oli – telkkariohjelmaan nimeltä Ihan hyvä musiikkiohjelma, ja [ex-Paradise rumpali] Päiväläisen Ande oli nähnyt sen. Hän oli duunissa Discophon-yhtiössä, ja saanut vihreätä valoa pomoltaan Mosse Wikstedtiltä. Eli ne itse asiassa kysyi mua tekemään haitarilevyä. Sain päähäni, että tehdään sitten haitarilla kaikkea sellaista musaa, mitä sillä yleensä ei tehdä. Crossover-levy pohjalta ”tee mitä huvittaa”, ja sitä mä olen sitten tehnytkin.

– Olen tykännyt tehdä niitä levyjä, se on ollut jonkinnäköistä terapiaa. Olen sotkenut genrejä keskenään monilla tavoilla; on biisejä eri lähteistä ja eri rytmeillä, solistit ovat olleet kirjavaa sakkia, ja soittajiakin on vähän eri ”piireistä”, ja eri ikäluokkaa.

Siinä oli aluksi säännöllisesti levy per vuosi neljän vuoden ajan, ja sen jälkeen olet jatkanut projektiluonteisesti. Vuoden 1984 Naivismia koostuu kokonaan omista sävellyksistäsi ja toimit myös vokalistina.

– Jatkoa periaatteelle, että teen mitä huvittaa, ja sillä kertaa tein kaikki biisit ja lauloin ne itse. Tekstit sain Jukka Itkoselta, jonka tunsin; hän teki kauhean määrän tekstejä, joista sitten plokkasin ne mitkä tein mukaan. Muistan, että Junnu Vainio oli Takomossa [studio] samaan aikaan kun olin laulamassa, ja hän kyseli tekstien tekijästä, myhäili siinä, ja lausui hetken päästä shakaali ulvoo yöhön / bandiitti polkee työhön – se oli yksi rivi, mikä kolahti hänelle.

Käärmeennahkaisen takin moni muistaa.

– Aivan, eli Palmu ja tähtihän sen nimi on, ja minua vieläkin keljuttaa, että suostuin siihen nimeen, sillä sen olisi pitänyt kyllä olla Käärmeennahkainen takki. En muista oliko se Jukka itse, joka piti nimestä kiinni.

Mitä tarvittiin, että Dave Lindholm saatiin laulamaan joululevylle [Jean] Sibeliusta ja tuntemattomaksi jääneen kääntäjän tekstiä En etsi valtaa loistoa (alkup.san. Zachris Topelius)?

– Ei tarvittu paljoakaan. Dave oli aluksi, että ”kyllä mä sen tiedän, mutta en mä nyt semmosta”, johon minä sanoin, että ”laulat vaan niin kuin aina laulat, mä säestän pianolla niin kuin kuuluu”. Tähän liittyy yksi hieno juttu: halusin vaihtaa yhden soinnun sellaiseen bluessointuun ihan Daven takia. Minun piti soittaa Joonas Kokkoselle, joka siihen aikaan valvoi perikunnan valtuuksilla sovituslupia. No, soitin ja kysyin ”saanko vaihtaa yhden soinnun?”. Hän kysyi, että ”mikä paikka?”, ja minä täsmensin tahdin. Sitten tuli kysymys ”mitkä äänet?”, ja minä luettelin äänet, sitten pieni hiljaisuus – ”käy”. Näin lupa tuli.

On vielä jatkettava tangosta, sillä olet tehnyt kaksi erityisen hienoa tangolevyä Jaakko Salon kanssa; ensin kotimaista vuonna 1993 ja kuuden vuoden kuluttua ulkomaista tangoa, molemmat pitkälle viedyillä Salon argentiinalaissovituksilla. Mikä suhteesi tangoon on?

– Se on syntynyt jo siellä Verlan kylässä, ja se on hyvin emotionaalinen juttu. Se on sellaista, mikä kuuluu suomalaisen muusikon peruskakkuun. Levy-yhtiö otti yhteyttä, että tehdään haitarilla tangoja, mutta se, että ne olisi tällaisia argentiinavirityksiä, taisi kyllä olla mun idea. Mun tyyli kun on tällainen improvisatorinen tyyli. Ekalla oli jopa Laineen Reiska – kuuluisa tangorumpali – vielä rumpalina, ja Jakke itse soitti pianoa. Petri Ikkelän osuus bandoneonillaan on molemmilla levyillä suuri.

– Jakke sovitti itsenäisesti, ja siltä pohjalta siis, että mä olin solistina. Mä olen täysin rakastunut niihin arreihin, Jakella oli niin käsittämättömän hieno tapa tehdä, niin hieno staili; se musikaalisuus, ne soinnutusvaihtoehdot – hän oli sellaisessa aivan mestari.

Olet vuosien kuluessa käyttänyt Gentlemen-miehitystä myös muissa levyprojekteissasi. Otan tässä esiin niistä kolme, eli Pirkka-Pekka Peteliuksen Muistan sua Elaine (1985) – johon mennään hieman myöhemmin – aivan keskeisiin humppalevytyksiimme kuuluva Beritin Humppatytön paluu (1994), sekä Veikko Lavin viimeisiin levytyksiin kuulunut Elämäni kronikka (1988).

– Beritin levy oli Jaakko Salon idea; hän kysyi voisinko tehdä sen, ja olin heti, että ”ilman muuta, humppaa ehdottomasti!”.

Se on toinen luontosi.

– Niin on, täytyyhän kaikkea tuommoista tehdä – sehän on ihan jatsia.

Oletkin lähestynyt aihetta siltä kantilta, esimerkiksi rumpali Hande Lemola soittaa kevyemmällä sutiotteella.

– Se on tyypillistä sekoittamistani. Berit on luonnonlaulaja, jolla on pitkä ura jostain 60-luvun lopulta lähtien. Hän oli tehnyt Dallapén kanssa levyn [Eero] Lauresalon sovituksilla, ja tämä oli oikeastaan jatkoa sille. Paljon hienoja kotimaisia biisejä, [Georg] Malmsténia ja [Veikko] Tynnilä/[Martti] Jäppilää.

– Veikko Lavin kohdalla hän itse halusi, että minä tekisin, ja hänellä oli idea levyttää sekä vanhoja uudestaan, että myös uusia lauluja. Ajelin kymmeneltä aamulla Haminaan, ja ajattelin, että puoliltapäivin pääsisin takaisin, mutta olin siellä vielä viiden aikaan iltapäivällä. Vepa kertoi tarinoita, ja rouva kantoi kahvia ja ruokaa pöytään, kunnes sitten saatiin ohjelma levylle kasaan. Kun kysyin, että miksi Vepa halusi tehdä jotain vanhoja uudestaan, sanoi hän haluavansa ”vähän uutta otetta”, sitä minun vähän jazzmaisempaa tapaani varmaan, johon minä, että ”mikäs siinä, tehdään pois”.

Musiikki- ja verbaaliviihdettä

Kaudella 1984-85 oli tuotannossa legendaarinen tv-viihdeohjelma Velipuolikuu, jonka käsikirjoittajatiimissä olivat Kari Kyrönsepän ja Holle Holopaisen lisäksi tiiviisti myös näyttelijät Pirkka-Pekka Petelius ja Kari Heiskanen. Missä vaiheessa sinä menit mukaan tuotantoon kapellimestariksi?

– Olin heti alusta saakka mukana, Kyrönseppä pyysi. Ja vasta silloin tutustuin Peteliukseen; en tuntenut häntä, vaikka olemme kotoisin samalta seudulta. Suostuin hommaan innolla, ja musiikki siinä oli vanhaa 30-40-luvun humppafoksia, mikä oli Kyrönsepän idea. Lopulliset valinnat olivat minun, ja kuuntelin sitä varten Yleisradion levystöstä satoja biisejä: paljon uskomattomia, hauskoja, ja hienoja juttuja.

Joka jaksossa oli laulunumeroita, ja musiikkia sketseissä muutenkin, joissa osassa olit mukana näyttelijänä – Pelastusarmeijaryhmän ”ensin pelastettiin suutari Andersson”, ja jamaikalaisryhmän Poor Joe -reggae muistetaan laajasti. Joka jakson loppunumerona Petelius lauloi livenä Alvar Kososen (säv.) ja Matti Jurvan (san.) laulun Muistan sua Elaine. Miten juuri se valikoitui?

– Kyllä se Kari Kyrönsepän valinta varmaankin oli, en valitettavasti muista tarkasti. Olin kyllä sen Maurin [Numminen] kanssa vähän aiemmin jo levyttänyt, Kuu, mies, kookospähkinä -levylle [1981]. Levytykseen tehtiin sitten uudet otot, eikä siihen tietenkään tulleet kaikki sarjassa mukana olleet biisit. Tästä mun ja Peteliuksen pitkä yhteistyösuhde alkoi. Mutapainin ystävät -sarjassa tein vielä jotain musiikkeja – Helasvuon Esa ja Pave tekivät enemmän – mutta en enää Hymyhuulissa, jossa oli Pave ja Bullworkers

– Me tehtiin ensin radioon suoria ohjelmia, Yömyöhä-sarjaan: kahta ja kolmea tuntia ”keskustelua”, ei mitään käsiksiä. Mietittiin ennakkoon vain hahmojen nimiä ja ammatteja, ja sitten ladattiin menemään. Ehkä kolme-neljä ohjelmaa per vuosi, ja yhtäkkiä me sitten oltiin Maikkarin studiolla tekemässä tunnin suoraa tv-ohjelmaa. Se oli ensin Hei hulinaa ja sitten tietenkin Hui helinää. Varsinaista tosi teeveetä, jossa puku- ja maskivaihdot tapahtui aina yhden musavideon aikana, joita näytettiin välissä.

Yömyöhä-ohjelmia on sittemmin julkaistu myös äänitteillä, ikään kuin onnenpotkun myötä.

– Kyllä. Luontoilta-niminen ohjelma tehtiin aikanaan – luvan kanssa – kasetille. Sitä myytiin paljon, ja tuli kovaa kysyntää muista ohjelmista. Mutta Ylellä ei ollut niistä suorista ohjelmista tallenteita. Sitten vuosia myöhemmin yksi kuuntelija ilmoitti, että hänellä on kaikki ohjelmat digitoituina – mikä oli aivan uskomatonta. Kahdeksan tuplalevyä niitä on julkaistu, otsikolla Serpien kylässä, ja aika hyvin niitä on myyty. Hauskaa se on ollut, ja edelleenkin me tehdään yksi radio-ohjelma vuodessa, sellaisena täsmäiskuna, ei mainosteta mitenkään.

Minun on vielä pakko ottaa yksi Petelius-levytys esiin, eli Trio Erektuksen Kultalevy 1, mikä liittyy tv-sarjaan Pulttibois. Se on kaikkein kestävimpään kärkeen lukeutuva kotimainen huumorilevy kautta aikojen. Peteliuksen ja Aake Kallialan esittämät ohjelman eri sketsihahmot laulavat laulut, joiden mukana on yksi originaalisi, tyystin levotonta kamaa oleva kestokulutushyödyke nimeltä Tango punakalle (san. P-P. Petelius-A. Kalliala). Mitä muistat sen synnytyksestä?

– Lähtökohtana oli, että levylle piti saada yksi tango. Kun kaikki tangot on aina miesten laulamana naisista tai naisille, niin nyt voisi laulaa miehelle. Ja kun on olemassa Tango Sinikalle (säv. Toivo Kärki, san. Sauvo Puhtila), niin käännetään se, ja sen jälkeenhän se onkin absurdia. Musiikin ilmeeksi tuli ikään kuin muka-tango, eli soitettuna raskaalla kädellä reggaena, välikkeenä mukaelma Monosen Satumaasta. Pääasia oli kuitenkin päästä mahdollisimman kauaksi tangosta. Reggae-biisiin laulajiksi tuli Peteliuksen ja Kallialan mustalaisroolihahmot Valte ja Arvid [alun perin Hymyhuulet-sarjasta].

– Sessioista muistan sen, että [basisti Harri] Merilahdella oli joku ikivanha komppikone, sellainen mitä oli vanhoissa sähköuruissa, eli oikea rytmikone, jossa oli vaikka minkälaisia bossanovia mitä ihmeellisimmillä soundeilla. Sitä käytettiin ahkerasti tuolla levyllä, ja se liittyi luontevasti siihen, mikä Trio Erektus sketseissään oli; kahden miehen duo, joka teki huoltoasemakeikkaa pienen kosketinsoittimen kanssa. Ja tauoille siivouskomeroon kertomaan muusikkovitsejä – omanlaistaan kulttuurihistorian tallentamista sekin sketsisarja kyllä oli.

Muutamaa vuotta ennen Velipuolikuuta sinulla oli kansainvälinen edustustehtävä, eli Eurovision laulukilpailun finaali Dublinissa vuonna 1981. Soitit bändissä, joka säesti Riki Sorsaa, ja lauluna oli Pembroken Reggae OK (suom. san. Olli Ojala). Isoa orkesteria johti Otto Donner.

– Reissu oli sellainen elämys, jota en ollut osannut kuvitella ikinä – että olisin mukana sellaisessa koskaan. En ole säveltäjänä koskaan osallistunut niihin, eikä mitkään sen kaltaiset kilpailut ole olleet mun juttu. En vain ole kokenut sen kaltaista tekemistä omakseni. Mutta Dublinissa bändi oli tärkeä, ja siinä oli Jukka Orma kitarassa, Keimo Hirvonen rummuissa, Risto Hankala bassossa, minun ja Jimbon lisäksi. Jimin idea oli, että sovitukseen täytyy saada haitarisoolo.

Muistaakseni kotimaan karsinta oli silloin kutsukilpailu. Jussi Raittinen on muistellut olleensa esiraadissa, ja pitäneensä vankan puolustuspuheen silloin, että kisoihin täytyy saada enemmän rock-soundia.

– Sitähän se sitten olikin. Olimme aika eri kerhosta kuin muut siellä. Se herätti kyllä huomiota, eikä vähiten sen takia, kun menimme myös samaan aikaan järjestettyyn vaihtoehtotilaisuuteen siellä, joka oli siis vastaan koko euroviisujuttua. Me vaan kuultiin siitä, ja mentiin mukaan, ei me keneltäkään Ylestä mitään kysytty! Me saatiin sieltä t-paidat, joissa luki jotain ”alternative”, ja me mentiin ne päällä sitten viisujen harjoituksiin, mihin oli myyty lippuja yleisölle. Studiobändi innostui asiasta niin, että antoi meille isot aplodit.

Tiskin toiselle puolelle

80-luvun puolivälissä siirryit brittiyhtiö EMI:n Suomen konttoriin kotimaan tuotantopäälliköksi. Mikä sinut sinne sai?

– Minua kysyttiin, ja pohdin sitä pitkään. Rolf Kronqvist oli pomona, eikä ne kuulemma olleet uskoneet että lähtisin, mutta päättivät kuitenkin kysyä. Pidin sitten ehtona, että saan vapain käsin touhuta tuotannossa, budjetin puitteissa. Raha ei tuntunut oikeastaan olevan ongelma, ne vaan toivoi uutta kotimaista tuotantoa.

Mistä aloitit?

– Ensimmäinen kunnon tuotantoni oli Topi Sorsakosken levy Hurmio (1985). Olin kuullut Agentsia ja Topia jo jollain keikalla, Topi oli Baddingin kakkossolistina. Näin ne Vanhalla [Ylioppilastalo, Helsinki], eikä Badding ollut paikalla lainkaan. Mesta oli aivan täynnä, ja innostuin bändistä todella. Halusin kuitenkin tuoda Topin ensin laulajana esiin kunnolla. Mies joka laulaa Olavi Virran oloisesti, mutta näyttää ihan joltain muulta – jälleen sellainen kontrasti, mikä kiehtoo minua. Pyysin Oton sovittajaksi, ja hän teki ne hieman modernimmalla otteella. Mun lähtökohta oli, että ei viuluja, ei haitareita, vaan puhaltimilla, ja nimenomaan puupuhaltimilla.

Levy herätti paljon huomiota, muttei ollut erityinen menestys.

– Se myi sopivasti silloin, katalogista sitten hitaasti hyvin. Ja perään tehtiin Agentsin kanssa (In Beat), ja siitähän se sitten lähtikin. Esalla [Pulliainen] oli selvät pasmat, eikä niihin ollut puuttumista. Jostain sointujutuista joskus väännettiin, kun Esa veti mutkia suoriksi. ”Ei tarvita” oli lakoninen vastaus, kun kyselin jonkun puuttuvan perään (naurua)! Soitin levytyksissä mukana urkua ja pianoa; en silloin keikkaillut bändin mukana lainkaan, myöhemmin kyllä.

– Kolmas Nainen -yhtyeen sainasin Rockin SM-kisoista 1984, missä olin loppukilpailun tuomaristossa, Neljä Ruusua oli yksi, ja turkulainen Liikkuvat Lapset myös, missä oli Tuula Amberla laulamassa. Aivan ensimmäisten omien tuottamisieni joukossa on myös Lapinlahden Linnut. Spesiaalimpaa tuotantoani olivat muun muassa Huutajat-kuoron eka, Jope Ruonansuun eka, Vera Telenius lauloi Toni Edelmannin biisejä, yksi Heikki Sarmanto, ja Mari Rantasilan kaksi ekaa – niistä toisella oli tämä paljon keskustelua herättänyt Yarin Auringossa. Honey B & T-bones oli yksi, eli niiden eka, ja Havana Black tietenkin.

Mikä tai mitä tuottaja mielestäsi on?

– Se on minulle aika selkeä juttu. Sen täytyy olla sellainen, joka katsoo kokonaisuutta, eikä puutu kauheasti yksityiskohtiin. Hän katsoo päältä, ja vastaa soundeista – äänittäjän kanssa tietenkin. Mä kuulun siihen koulukuntaan, joka ei rassaa äänipöytiä lainkaan. Mulla ei ole äänittämiseen kompetenssia eikä halua; se vie fokuksen johonkin muualle. Tuottajan pitää olla sosiaalinen, sellainen ilmapiirin luoja, että kaikilla on siellä hyvä olla. Tuotantopäällikkönä mä kuuntelin kaikki demot, ja buukkasin solisteja ja kokonaisia bändejä, mä en tehnyt A&R:rää yhtään. Artistit tuli sen materiaalinsa kanssa, ja se me tallennettiin nauhalle. Mä en halunnut puuttua siihen, että tuleeko joku biisi mukaan vai ei, esimerkiksi. Taiteilijoiden pitää osata tehdä asiansa, ja sitten se joko tehdään tai ei tehdä.

Olit siellä viitisen vuotta. Oliko se siinä, että ”tämä on nyt nähty”?

– Oli siinä sitäkin, mutta oli myös sellainen seikka, jonka nyt voi jo sanoakin. Meni nimittäin myynnillisesti aika hyvin, ja kun menee hyvin, niin silloin tulee aina pääkonttorista uudet budjetit ja uudet tavoitteet. Kun katsoin niitä lukuja, niin sanoin Kronalle, että ”valitan, mutta Suomen väkiluku ei tule kasvamaan siinä suhteessa, mitä nuo luvut edellyttävät. Mun ei ole mahdollista tehdä menestyksiä noin rankalla prosenttilisäyksellä”. Koin sen riittävän ahdistavana, ja päätin, että ehkäpä mulla on jotain muutakin tehtävää.

Lapsille ja aikuisille

Yksi hieno piirre urassasi on lastenmusiikki. Löytyy muun muassa vuoden 1985 levytys Susi sanoi pusi pusi (säv. Aila Sinkkonen, san. Arja Huhtinen ja Raikku Rautakorpi), jossa olet muusikkona ja laulajana. Löytyy myös hieman aiemmin Eero Luparin kanssa tehty Jussi Raittisen Jussi merihädässä -levy, millä on myös muutama sävellyksesi.

– Suhteeni lastenmusiikkiin on sellainen tavallisen lämmin, ei mitenkään erikoinen. Se on vaikea laji, ja tosi hyviä levyjä on mielestäni vain muutamia harvoja. Marjatta Meritähden Pikku-Marjan eläinlauluja (1980) on ihan ylivoimainen. Lastenlauluja on hauska tehdä välillä, ja nuo molemmat levytykset olivat sellaisia kyllä. Jussin levylle tein ainakin Turkkilainen tupa-koi -laulun, ja Kyllästynyt konesorsa on siinä myös, Itkosen tekstejä.

Tästä päästäänkin sitten yhteen keskeisimmistä yhteistyökumppanistasi, eli Mauri A. Nummiseen. Hänellä on häkellyttävä ura jo 60-luvulta lähtien, ja mitä ihmeellisimpiä projekteja, lastenmusiikki mukaan lukien. Millä mielikuvituksen rajoilla duonne toimii?

– Sitä rajaa tuskin löytyy, kaikkea kiinnostavaa tehdään (naurua)! Molemmilla on ideoita, ja sitten niitä tehdään, toteutukset on nopeita. Ei me niin kauheasti välitetä mitä niistä sanotaan; jos ihmiset ymmärtää niitä, niin se on hienoa – jos ei, niin ei se mitään. Uugee-hengellä mennään koko ajan.

Hän on myös kaltaisesi suuri tangon ystävä. On esimerkiksi vientilevytys Finnischer tango (2003), jossa bändissä on lisäksesi muun muassa Jani Uhlenius pianistina.

– Solistina on Sanna Pietiäinen, joka laulaa saksan lisäksi myös ranskaksi jonkun biisin. Pääasiassa Maurin Saksa-duunit on kuitenkin muuta kuin tangoja. Keikkoja on mitä erilaisimmissa paikoissa, ja materiaali on liedistä jazziin ja huumoriin, ja etupäässä duona. Kyllä tango-keikkojakin on tehty paljon, saksalaiset tykkäävät tosi paljon suomalaisesta tangosta. Ne pitävät sitä hienona ja hieman mystisenä. Niillä keikoilla Mauri aina kertoo paljon suomalaisesta tangosta, ja väliin vedetään biisi.

Ruotsi on sitten aivan eri asia, vai kuinka? Hän on levyttänytkin runsaasti ohjelmistoaan ruotsinkielellä.

– Kiertueet Ruotsissa hän on aloittanut jo 70-luvun alussa. Hulluimpana vuotena tehtiin satoja Ruotsi-keikkoja. Nykyisin olemme siellä keskimäärin kolme kertaa vuodessa, noin viikon kiertue kerralla, se vähän vaihtelee. On teatteri- ja konserttisaleja, klubeja, tv- ja radio-ohjelmia, mitä vain. Meillä on manageri siellä, kuten myös Saksassa. Suosiosta kertoo sekin, että olemme olleet Allsång på Skansen -ohjelmassa kahtena kesänä.

Ensimmäinen elokuvatyösi oli vuonna 1986, Kari Kyrönsepän V. Y. – Vihdoinkin yhdessä, johon sävelsit laulut ja muunkin musiikin.

– Se oli ensimmäinen sen osaston sävellystyö, kyllä. Aki Kaurismäen Rikos ja rangaistus -leffaan sovitin aiemmin musiikkia, muun muassa Harri Marstion laulamaa [Franz] Schubertia. Yhteistyö Jörn Donnerin kanssa alkoi jostain lyhytelokuvasta, ja sitten tein niitä pitkiäkin, ja nämä hänen viimeisimmät varmaan kaikki; Kuulustelu ja televisiossa nyt pyörinyt Mannerheim-sarja. Lauri Törhönen oli aikanaan Donnerin tuotannossa, ja hänen kanssaan tein Ameriikan raitti -elokuvan.

– Aikataulut näissä vaihtelee, mutta esimerkiksi Raitissa mä näin ne kohtaukset, mihin musiikkia oli ajateltu, mutta en valmiiksi leikattua elokuvaa. Kaikki on olleet sellaisia, joissa musiikin paikat on kestoineen määritelty, enkä mä haluakaan puuttua siihen.

Teatterin puolella yhteistyösi Ritva Oksasen kanssa on jatkunut vuosia. On dramatisoituja laulu-iltoja, mutta myös selkeitä draama-esityksiä, joissa olet muusikon roolissa lavalla.

– Olemme jo aikanaan 70-luvulla tehneet muutamia ravintolashow-esityksiä yhdessä. Joitakin vuosia sitten hän alkoi tehdä Marlene-esitystä Hämeenlinnan teatterissa, ja puolivälissä kautta mä vaihduin siihen pianistiksi. Sen jälkeen olemme tehneet tiiviisti yhteistyötä, myös konsertteja, sekä yhden levytyksenkin.

Osaamisen arvostamisesta

Keitä tai mitä ovat musiikilliset suosikkisi?

– Nämä kuulostavat hyvin proosallisilta: olen vilpitön Beatles-fani, ja suomitangoista on jo ollutkin puhetta. Little Feat ja Sly & The Family Stone ovat aina olleet suosikkejani – The Clash, Dr. Feelgood, tämmösiä. Olen aina tykännyt selkeästä osaamisesta, jossa kuitenkin on jotain mystisyyttä, ja siksi pidän Rolling Stonesista. Siinä on sellaista minimaalisuutta, riisuttua rock ’n rollia, mikä on hienoa. Olen myös Sibelius-fani ja Shostakovits-fani. Klassista kuuntelen tietyissä fiiliksissä.

Mitä ajattelet haitarin asemasta meillä rytmimusiikissa tänä päivänä, erityisesti nykykansanmusiikin kautta esiinnousseesta roolista?

– On hienoa, että kansanmusiikki on voinut antaa tämmöistä. Haitarin arvostus on ollut mitä on ollut, siihen on aina suhtauduttu ristiriitaisesti. Sitä on pidetty sellaisena ”myllynä”, jonka kuka vaan voi kaupasta ostaa, ja alkaa heti soittamaan. Koulutus on saanut paljon aikaan, ja hyvä niin. Mielestäni haitarin olemus on sellainen, että on aina tarkkaan mietittävä mitä sillä voi soittaa. Silloin kun yhteys, se haitarin soundi, on saumaton musiikin kanssa, niin kaikki on hyvin, mutta jos se ei ole saumatonta, niin tulos on kammottavaa. Kansanmusiikissa tämä yhteys on luontainen. Maria Kalaniemi on se, joka mielestäni on todella tehnyt suuren työn.

– Ihme kyllä oma suhteeni haitariin on ambivalentti, vaikka sillä lapsena aloitinkin, ja se johtuu tästä arvostuskysymyksestä. Oli sellainen kymmenen vuoden kausi, jolloin en soittanut sitä lainkaan – kun rock tuli, ei sitä kukaan kaivannut. Omien levyjeni teossa oli vahvasti esillä tämä, että ”aletaanpa nyt tekemään haitarilla kaikenlaista, ja kunnolla”.

Roots-pohjaisessa ja -tyyppisessä musiikissa sitä on sentään jossain määrin pidetty mukana.

– Kyllä, ja olen aina tykännyt esimerkiksi cajunista ja forrosta juuri siksi, että se on niissä niin kotonaan. Kimmo Pohjonen on se toinen, joka on tehnyt valtavan työn oikeanlaisessa suhtautumisessa haitariin. Haitarilla voi tehdä paljon, mutta sen on oltava uskottavaa. Kimmo tekee ihan omia juttujaan, ja todella hyvin. Sitä kautta sille ”myllylle” tulee merkitys; siitä saadaan irti kaikenlaista, eikä se ole vain jotain, millä joku röpeltää jossain nurkassa.