Ymmärrän hyvin television lakisarjojen ja elokuvien oikeussalidraamojen suosion. Lait ja niiden tulkinta ovat mielenkiintoista tavaraa. Lakien laadintakin on varmasti mielenkiintoista, ja siihen hommaan tuntuu taaskin löytyvän maastamme runsaasti tarjokkaita.
Parlamentaarisessa käsittelyssä parhaillaan oleva ehdotus uudeksi tekijänoikeuslaiksi on tietenkin ELVIS ry:n keskeisin mielenkiinnon kohde. Kyseisessä lainlaadinnassa on otettu kantaa muunmuassa käsitteisiin ”yleisölle välittäminen”, ”yleisön saataville saattaminen”, ja”esitystilanteessa läsnä olevalle yleisölle esittäminen”. Ei saa nauraa! Jo käsitteen ”yleisö” määritteleminen on työllistänyt opetusministeriön virkamieskuntaa varsin kohtuullisesti.
Lakien tulkintaerimielisyyden syntyessä otetaan oikeuslaitos apuun, ja kysytään mielipidettä. Viime aikoina Teosto – siis tekijät – on mediassa nostettu esiin todellisena rosvona, jolle ei mikään riitä. Kirjoittelun ilmapiiri on ollut se jo tuiki tavallinen, jonka mukaan monenlaisen hyödykkeen, erityisesti sisällön, pitäisi olla vapaasti – siis korvauksetta – käytössä.
Laajaa keskustelua on herättänyt tuore oikeuden päätös, jossa todetaan taksin olevan sen kaltainen julkinen tila, jossa soitetusta suojatusta musiikista pitää maksaa lain mainitsema kohtuullinen korvaus. Erityisesti radion pitäminen auki, ja sen kautta tapahtuva musiikin välittäminen yleisölle, on vasustajien puolelta koettu rahastuksena.
Musiikin säveltäjä – toisin kuin lähestulkoon kaikki muut – ei useimmiten saa palkkaa tehdessän työtä, vaan vasta sitten, jos hänen työnsä tulosta – sävellystä – esitetään, tai muuten käytetään. Myöskään musiikin esittäjä – toisin kuin yleisesti luullaan – ei läheskään aina saa työstään, siis musiikin esittämisestä, korvausta silloin, kun hän sitä tekee. Niin tekijä kuin esittäjäkin – jotka varsinkin populaarimusiikissa ovat usein sama henkilö – tekevät erilaisia sopimuksia työnsä käytöstä, he itseasiassa myyvät sitä eteenpäin erilaisin ehdoin.
Nämä sopimukset ovat kahdenkeskisiä, ja se toinen osapuoli niissä sitoutuu maksamaan lakiin perustuvan korvauksen käyttöoikeudestaan. Jos joku kolmas osapuoli haluaa käyttää näin syntyvää tulosta, esimerkiksi signaalia tai äänitettä, omassa bisneksessään, tulee kysymykseen uusi sopimus. Tietenkin tulee, koska edellisessä on sovittu eri asiasta eri osapuolten kesken, eikö niin?
Maksu on joissain tapauksissa sidottu käytön mahdollisuuteen, eikä enää siihen, käyttääkö maksaja mahdollisuuttaan vai ei. Näin on arkielämässä aika monen muunkin asian suhteen – sanomalehti, taloyhtiön sauna, liikennelaitoksen näyttölippu, satelliittikanavat jne. Eli on olemassa perusmaksu, joka peritään joka tapauksessa, ja lisäksi mahdollisesti lisämaksu käytön mukaan, mutta käyttämättömän osalta ei saa palautusta!
Ilmapiiriä asian tiimoilta kuvaa hyvin se iltapäivälehden otsikointi, jossa todettiin ”julkkisten raivostuneen taksien teostomaksuista”. Toimittajan haastattelemasta puolesta tusinasta henkilöstä vain yksi käytti jollain tavalla ”raivostuneeseen” rinnastettavaa kieltä, osa oli aivan maltillisesti asiaa vastaan, joku löi leikiksi, ja kaksi – siis kolmasosa – oli asian PUOLESTA, toinen jopa erittäin voimakkain sanakääntein! Mutta lööpit määrätään ylemmältä taholta, eikä tarvittaessa siis lainkaan asian mukaisesti.
Teksti: Pekka Nissilä
Piirros: Vesa Huhtala
