EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Terveisiä Teoston johtokunnasta

Tekijä: Nina Lith

Terveisiä Teoston johtokunnasta

Julkaistu

PALJON TAPAHTUU

Teoston johtokunnassa aloitellaan syysistuntokautta. Tämä ei suinkaan tarkoita, että asiat olisivat olleet pysähdyksissä sen sydänkesän ajan, jona emme ole varsinaisia kokouksia pitäneet. Teostonrutiinit rullaavat koko ajan ja kehitystyötäkin tehdään, mutta sellaiset asiat, jotka vaativat johtokunnan kannanottoja, ovat kesäajalta kerääntyneet syksyn alkuun ja niihin nyt taas paneudutaan apinan raivolla. Koska olen jonkin verran fuhrmann-tyyppinen (siis hänen, joka ei ehkä aina ole oikeassa, mutta väärässä ei milloinkaan), olen siis luultavasti oikeassa siinä tunteessa, että Teoston johtokunnassa käsiteltävien asioiden luonne on hissukseen muuttumassa. Aivan kuin meidän ilmastomme täällä Pohjolassa. Siis niin, että tavallinen ihminen sen huomaa, mutta asiantuntijat sanovat, että pitkän ajan keskiarvoissa ei ole havaittavaissa mitään poikkeamia.

Minusta ainakin tuntuu, että vaikka työtä riittää edelleenkin yllin kyllin raportoinnin ja tilityksen kehittämisessä, yhä suuremman osan meidän työpanoksestamme ja tietysti myös Teoston henkilökunnan työpanoksesta haukkaavat kaikenlaiset pohjoismaiset ja sitäkin kansainvälisemmät asiat. Siellä tuntuu olevan jos jonkinlaista yhteenliittymisintoa ja eroamisuhkaa. Erilaisten sopimusten hikistä venyttämistä ja vaunuttamista. Milloin isot seurat painostavat pieniä ja milloin taas pienet seurat lyövät hynttyitä yhteen ja koettavat kylvää nupinauloja isojen kiitoradalle. Välillä tuntuu, ettei tiedä, ajaako koira jänistä vai jänis koiraa. Onneksi meillä on Teostossa alansa läpikotaisin tuntevia ihmisiä, jotka tekevät kaikkensa pysyäkseen perillä kansainvälisistä juonien käänteistä ja tehdäkseen ratkaisuja, jotka edesauttavat Teoston pysymistä niissä ympyröissä, joissa on pysyttävä. Siinä työssä me johtokunnan jäsenet tietenkin yritämme antaa näille ihmisille selkänojaa päätösten tekemiseen toimivaltamme ja kupoleissamme kuplivan poimumassan edellyttämissä rajoissa.

Mutta kyllä joka puolella tekijänoikeusasioissa on käynnissä sellainen käymistila, että täytyy todeta kuin siinä entisessä sananlaskussa. Hei hulinaa, sanoi mummo kun kirnuun pieraisi!

Jorma Toiviainen

LUKIJAPOSTIA – Johtokunnan työstä

Julkaistu

Arthur Fuhrmann irvailee ”Arthurland”-kirjoituksessaan (Selvis 2/02) lausumaani, jossa totesin, että istuva Teoston johtokunta on paras jossa olen työskennellyt sinä aikana jona olen toiminut Teostossa. Kuten niin monasti, Arthur on kuunnellut tarkkaan, mutta tällä kertaa hän ei ole ymmärtänyt kuulemaansa.

Teosto on järjestö, jossa monenlaiset intressit kohtaavat. Tämä edellyttää asioihin perehtymistä ja jämäkkää asioiden hoitamista. Toisin sanoen, kotiläksyt on tehtävä, näkemykset ja myös mielipiteet on rohkeasti tuotava keskustelupöytään. Usein asiat valmistellaan asiantuntijaelimissä, joissa taustajärjestöjen, ja myös yksittäisten jäsenten ja oikeudenomistaja-asiakkaitten näkemykset tulevat perin pohjin keskustelluiksi. Johtokunta päättää asioista, jotka useasti jo valmisteluvaiheessa ovat muotoutuneet kompromisseiksi. Keskustelun kautta syntyy se sopimuskokonaisuus, jonka puitteissa Teoston toimisto saa ohjeet toiminnalleen.

Ideaalissa maailmassa tehdään vain hyviä ja virheettömiä päätöksiä. Elävä elämä on muuta, se on vivahteikasta, usein moniulotteista ja vaikeasti hallittavaa. ”Viisas ei ken virheitä ei tee, viisas virheen huomaa ja oikaisee” (V.I. Lenin/E. Sinervo).

Pyrkimys oikeisiin ratkaisuihin, tunnollisuus ja aito keskustelunhalu, ja lisäksi myös päätöksentekokyky ovat ominaisuuksia, joita johtokuntatyöskentelyssä olen oppinut arvostamaan. Näitä ominaisuuksia olen nähnyt jokaisen nykyisen johtokunnan jäsenen omaavan. Juuri siksi pysyn lausunnossani, että Teostolla nyt on toimintakauteni paras johtokunta.

Sivumennen sanottuna, Jorma Toiviainen, jota artikkelissa arvioidaan johtokunnan työssä jonkinlaiseksi häiriköksi, on mielestäni yksi johtokunnan parhaimmista, koska tiedän hänen suhtautuvan vakavasti tehtäväänsä, ja tuovan näkemyksensä esille sivuilleen vilkuilematta. Eri mieltä oleminen ei ole häiriköintiä, vaan rikkaus. Keskustelun kautta syntynyt konsensus ei ole heikkoutta, vaan pragmaattista asioiden hoitoa. Eriävä mielipide on jokaisen johtokunnan jäsenen oikeus, jota huomattavan harvoin käytetään Teoston johtokunnassa, ja myös muissa asiantuntijaelimissä.

Se siitä, ja kiitos johtokunnan työhön kohdistuneesta kiinnostuksestasi!

Henrik Otto Donner

Malmstén 100 v. juhlavuotta vielä jäljellä

Julkaistu

Kun Sinitakkien Marssin (Laivaston Soittokunnan perinneyhdistys) puuhamies Pertti Keihäs otti viime vuonna yhteyttä muistuttaakseen, että 27.6.2002 on Georg Malmsténin 100-vuotissyntymäpäivä, oli itsestään selvää, että tätä merkkipäivää juhlittaisiin oikein olan takaa. Minua rupesi kuitenkin hirvittämään, kun alettiin puhua Georg Malmstén 100 v. juhlavuodesta. Emmehän me viettäneet Urho Kekkosen 100 v. juhlavuotta, emmekä Lönnrothin 200-vuotispäivääkään koko maassa koko vuotta. Mutta olin (kerrankin) väärässä.

Idea juhlimisesta otti niin valtavasti tulta, että jo heti vuoden alussa järjestettiin ensimmäiset syntymäpäivätapahtumat, ja tiedossamme oli nopeasti erilaisia konsertteja vuoden loppuun asti. Joten perustimme Georg Malmstén 100 v. toimikunnan. Juhani Leinonen suunnitteli iskevän logon, ja ryhdyimme pääasiassa koordinoimaan sekä tiedottamaan juhlavuoden tapahtumista.

Pyysimme Tasavallan presidentti Tarja Halosta juhlavuoden suojelijaksi, ja hän heti ilmoitti meille (oikein kuvan kanssa) toimivansa ”mielihyvin juhlavuoden suojelijana”. Hän osoitti tämän konkreettisesti 27.6. lähettämällä uhkean kukkalaitteen Georg Malmsténin muistomerkille laskettavaksi. Hupaista on, että juuri nämä kukat varastettiin vuorokauden sisällä.

 Jotkut asiat syntyivät nimenomaan toimikunnan ideoimina. Tärkein niistä on varmasti koulupaketti, jota lähetettiin kaikkiin suomalaisiin peruskouluihin. Se sisältää lyhyen elämänkerran kuvineen, kuuden laulun nuotit, ja viisi Georg Malmsténin kappaletta hänen omana esityksenään cd:llä. Toivomme, että nykyajan koululaiset saisivat selvyyden siitä, kuka sellainen ”Jori-setä” oikein oli.

Toinen merkittävä asia, joka syntyi toimikunnan aloitteesta, on Jorin elämäkerta. Sen on kirjoittanut Sakari Warsell, rahoittanut Kordelinin säätiö ja sen kustantaa WSOY. Sen pitäisi ilmestyä vielä tämän vuoden puolella.

Kuten jo huomautin, suhtautuminen asiaan oli ja on erittäin myönteinen. Erikseen haluan tässä mainita Helsingin kaupungin. Olen joutunut neuvottelemaan useiden kaupungin virkamiesten kanssa, ja joka kerta kun olen maininnut nimen Malmstén, kaikki ovet ovat avautuneet. (Harkitsin jo oman nimeni vaihtamista, kun Malmsténiin suhtautuminen tuntuu olevan huomattavasti parempaa kuin Fuhrmanniin.) Esimerkiksi katukylttien saaminen ”Malmsténinkulma – Malmsténshörnet” puistikkoon meni hyvin sutjakkaasti, vaikka siihen tarvittiin monen virkamiehen myönteinen suhtautuminen. Helsingin kulttuuriasiainkeskuksen koko vuoden ylläpitämät Georg Malmstén 100 v. juhlavuoden nettisivut ovat osoitteessa www.malmsten.lasipalatsi.fi/

Myös Helsingin Poliisilaitos antoi erittäin vahvan panoksensa juhlapäivänä 27.6, kun kulttuurijohtaja Yrjö Larmolan toimesta paljastettiin Malmsténinkulman katukyltit Helsingin Töölössä. Päällepäsmärinä toimi Helsingin Poliisisoittokunnan kapellimestari Petri Juutilainen (ELVISin jäsen), joka ilmeisesti lauloi tilaisuudessa joutsenlaulunsa. Hän siirtyi toisiin tehtäviin Pirkanmaan Musiikkiopiston kevyen musiikin lehtoriksi. Mutta viimeiset ”tekoset” Malmsténin merkeissä olivat mahtavat. Petri oli onnistunut mobilisoimaan miltei koko poliisilaitoksen, sillä mukana oli ratsupoliiseja, soittokunta ja poliisilaulajat. Liikennepoliisi oli sulkenut kadun, ja jopa joitakin autoja hinattiin pois häiritsemästä. Helsingin kaupunki oli luovuttanut kulkestradin äänentoistoineen kaikkineen.

Mieskuoroliitto järjesti Georg Malmsténin laulujen sovituskilpailun. Kilpailun voitti ELVISin jäsen Yrjö Hjelt, ja sen ensiesitys oli em. katujuhlassa. YL:n kaksoiskvartetti oli pikaisesti opetellut sen ja kajautti hyvin taiteellisen teoksen pienessä vesisateessa.

Kun on paljon myönteistä, on tietenkin jotakin negatiivistakin. Ihmettelen kovasti, että katujuhlasta ei ollut paljoakaan luettavaa etukäteen, eikä jälkeenpäinkään, vaikka tiedotimme siitä hyvin asiallisesti. Toinen pieni hauska episodi tuli siitä, kun Malmsténin kotitalossa asuva Suomen Säveltäjien johtokunnan jäsen, oli ennakkoluulottomasti ehdottanut, että talon seinässä paljastettaisiin syntymäpäivänä muistolaatta. Asiaan suhtauduttiin aluksi hyvin myönteisesti, mutta jostakin kummallisesta syystä idea haudattiin, laattaa ei laitettu, eikä Lutherinkatu 2 saanut tästä myönteistä julkisuutta. Kolmas yhtä hassu juttu oli, että pyynnöstäni huolimatta Sibelius-Akatemia ei liputtanut 27.6, koska ”ei ole ollut tapana liputtaa entisten oppilaiden syntymäpäivinä”. Myönteistä taas oli, että Malmsténinkulman talojen isännöitsijät ja talonmiehet olivat hengessä mukana.

Yleisradio saa suuret pluspisteet. Televisiossa oli sarja Malmstén-elokuvia, Radio Ykkönen on lähettänyt pitkää sarjaa ”Päivän Malmstén” päivittäin viiden maissa. Muutenkin on soitettu enemmän Jorin musiikkia kuin tavallisesti; usein mainiten 100-vuotissyntymäpäivä. FST lähettää vielä ainakin kaksi Malmstén aiheista ohjelmaa. Toinen niistä sisältää RSO:n soittamana Ensio Kostan kuuluisan sikermän, jonka Markku Johansson tulee myös johtamaan Helsingin Kaupunginorkesterin Juhlakonsertissa 30.10. Finlandia-talossa.

Tärkeä asia on myös Georg Malmsténin näyttely, jonka komissaarina toimi Juhani Leinonen. Näyttely on erittäin näyttävä. Se oli ensin Turussa, sen piti olla Haminassa ja on nyt lokakuun alkuun saakka Helsingin Jugendsalissa. Yhtenä järjestäjänä piti olla Puolustusvoimain Pääesikunnan, jonka edustajan kanssa pidettiinkin muutama neuvottelu. Jostain syystä näyttely ei Haminaan ilmestynyt, eikä Turun ja Helsingin näyttelyistä oikein löytänyt Pääesikunnan panosta. Mahtavia laskuja tuli kyllä jostakin valokuvakäsittelystä jms. Turun näyttely veikin niin paljon rahaa, että oli vaara Helsingin näyttelyn kariutumisesta. Jugendsali ei kuitenkaan lannistunut ja Helsingin näyttely pystytettiin tyystin Helsingin kaupungin kustannuksella.

Elokuvien kanssa oli huonoakin tuuria. Olimme ehdottaneet, että Helsingissä järjestettäisiin elokuvaviikot Malmstén-elokuvista, kuten aikaisemmin oli järjestetty mm. Leo Jokelan ja Irma Seikkulan elokuvaviikot. Suomen Elokuva-arkisto oli ehkä ymmärtänyt jotakin väärin. Vaadittiin uskomattomia summia elokuvien käytöstä. Mielestäni elokuvamaailma olisi ollut itse velvollinen järjestämään tapahtuman; saahan Elokuva-arkisto huomattavaa yhteiskunnallista rahoitusta. Kaiken lisäksi elokuvat olivat jo 30-40 -luvuilta. Elokuvan suoja-aika on 50 vuotta, joten ne ovat kaikki tekijänoikeussuojan ulkopuolella. Onneksi Yle paikkasi tämän aukon.

Puhuin jo monista tahoista, jotka ottivat juhlavuoden sydämenasiakseen. Helsingin Poliisisoittokunnan lisäksi tässä on mainittava Laivaston Soittokunta Timo Kotilaisen johdolla. Heillä on monia Malmstén konsertteja, ja jopa tämän vuoden Tattoon marssiesityksessä soi pelkkä Malmstén. Mutta myös muut sotilassoittokunnat (eritoten Kaartin Soittokunta) ovat kunnioittaneet Malmsténia monin eri tavoin. Ossi Runne johti Päämajan soittokuntaa (joka toisissa puvuissa soittaa Karelia Soittokunnan nimellä) useassa tapahtumassa. Kansanmusiikkiyhtye Sakarat esiintyi monesti Malmsténin merkeissä. Kun sen johtajalta Anja Hinkkaselta kysyttiin, minkä takia kansanmusiikkikokoonpano esittää Malmsténia, vastaus oli hyvin yksinkertainen: ”Malmsténhan vasta onkin kansan musiikkia”.

Mainittavia tapahtumia oli myös Ismo Sajakorven kirjoittama ja Antti Hyvärisen sovittama laulunäytelmä ”Molli-Jori” Helsingin Arenateatterissa. Se oli loistavaa ammattityötä. ”Saja” itse myös esiintyi ”vanhenevana” Malmsténina. Kun ensi-illan jälkeen sanoin Jaakko Salolle, etten tiennytkään, että Sajakorpi laulaa niin hyvin, Jakke vastasi: ”Eihän hän laulanutkaan aikaisemmin näin hyvin”. Sama näytelmä meni myös Hämeenlinnan kesäteatterissa. Ihan erilainen esitys, mutta omalla tavallaan myös oikein hauska. Juhani Leinonen oli kirjoittanut ja koonnut musiikin ”Sinitakki” -näytelmään, joka meni amatöörivoimin Haminassa, ja oli oikein hyvä amatööriesitys.

Ehdottomasti kiitettävien joukkoon kuuluvat Teosto, ELVIS, LUSES, Svenska Kulturfonden, Kordelinin säätiö, ESEK ja Helsingin kaupunki, jotka merkittävillä summilla ovat tukeneet Malmstén 100 v. juhlavuotta. Pakkasenpuolella on taas mainittava, ettei esim. Kulttuurirahasto ja läänien taidetoimikunnat katsoneet Malmsténia tukemisen arvoiseksi.

Pahin takaisku juhlavuoden tiimoilta oli tietenkin se, että lyhyen ajan sisällä kuolivat sekä Ragni Malmstén että Jaako Salo. Ragni oli Malmstén-säätiön puheenjohtaja, Jakke sekä säätiön hallituksen että myös juhlatoimikunnan jäsen. Ragnin jätimme tietoisesti juhlatoimikunnasta pois, mutta hän joutui kuitenkin jatkuvasti olemaan apuna, kun tarvitsimme materiaalia (kuvia jne.) ja tietoja, jotka olivat ainoastaan hänen muistissaan. Jaakko taas oli hyvin aktiivinen, varsinkin toimikunnassa. Hän tuotti mm. äänitteen, joka on koulupaketissa, ja ilman häntä Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltan lastenkonserttia ei varmaankaan olisi pidetty. Sattui nimittäin niin hassusti, että Juhlaviikkojen suhtautuminen Malmstén-konserttiin Huvilateltassa oli ensin aika nihkeää, ja vasta kun Jaakko Salo ja Marjatta Leppänen tarjoutuivat tuottajiksi, ja ottivat koko järjestelyn omalle kontolleen, päätettiin järjestää Perheen Päivä -sunnnuntai 25.8, johon sisällytettiin ”Karhunpoika sairastaa” -lastenkonsertti. Minua loukkasi Jaken, Marjatan ja esiintyjien puolesta, ettei Juhlaviikot mainninnut sanaakaan siitä, ketkä olivat tuottajia ja koko homman aikaansaajia. Yhdessä esitteessä sanottiin Jaakko Salon sovittaneen laulut uuteen muotoon, mikä ei pidä paikkaansa; sovitukset olivat Jari Puhakan. Loukkaavaa on myös se, että tietojeni mukaan kaikista Juhlaviikkojen tapahtumista kirjoitettiin joko artikkeleita tai arvosteluja. Tästä konsertista näin ainoastaan yhden pienen kuvan, jonka tekstissä mainittiin, että konsertti oli pidetty.

Kun muita arvostelijoita ei löytynyt, ryhdyn nyt sellaiseksi: 25.8.2002 siis pidettiin Juhlaviikkojen Huvilateltassa lastenkonsertti, jonka nimi oli ”Karhunpoika sairastaa”. Tuottajina olivat Marjatta Leppänen ja Jaakko Salo. Tämä lienee ollut Jaken viimeinen panos suomalaiseen kulttuurielämään. Konsertti oli hyvin myyty ja teltassa oli runsaasti eri-ikäistä yleisöä. Siellä oli sylivauvoja (tietenkin vanhempiensa kanssa), mutta myös jo ikääntynyttä väkeä ilman lapsia, joka tuli Malmsténin musiikin takia. Tunnelma oli alusta lähtien mahtava. Jari Puhakan 7-miehinen yhtye oli vakavasti paneutunut asiaan, ja Jarin sovitukset olivat raikkaita, uusia ajatuksia tuovia, muttei missään nimessä konstailevia. Puhaltajat (Takku ja Pohto) olivat tuttuja UIT:sta. Minua aina UIT:ssa häiritsee soittimien paljous, joita puhaltajat hallitsevat. Minulla menee paljon musiikista ja teksteistä hukkaan, kun vahdin kuka nyt taas muutaman tahdin takia vaihtaa instrumenttia. Jos laskin oikein, käytössä oli nyt ainakin 11 puhallinta käyrätorvea myöten. Mahtava ammattitaidon osoitus. Entä sitten muut esiintyjät: Marjatta oli (kuten aina) varma ja miellyttävä. Ja mitä arvostan erittäin paljon: lapsille puhuttiin sellaisella kielellä, jonka pienetkin ymmärsivät, muttei kuitenkaan sorruttu lässyttelyyn. Kun tämän lisäksi äänentoisto oli mallikelpoinen (mikä on korvissani hyvin harvinaista), oli annettu hyvät raamit laulajille. Kaikki esiintyjät paneutuivat asiaan täysin ja kaikki olivat erittäin hyviä. Laulut osattiin ulkoa (lukuunottamatta erästä laulajaa, joka joutui tuuraamaan aivan viime hetkellä ylivoimaisen esteen saanutta esiintyjää). Lavastusta ei ollut, eikä sitä kaivattukaan. Esiintyjistä minulle jäi mieleen erityisesti Laura (Voutilainen), joka tässäkin ympäristössä oli koko ajan ”läsnä”. En radiosoiton perusteella ole erityinen Nylon Beat fani (en näes pidä lolitoista), mutta tässä elävässä tilanteessa lastenlaulujen parissa he olivat myönteinen yllätys. Esa Nummela oli erinomainen Mikkihiiri ja Eero Saarinen sopivan pelottava Merihirviö/Vuorenpeikko. He lauloivat muitakin lauluja koskettavasti. Ja Susanna Haavisto oli tietenkin ihan omassa elementissään lastenlaulujen parissa. Tämän kaiken olisi pitänyt sanoa joku ammattiarvostelija, ja oikein valtakunnan lehdessä. Ihmettelen mistä johtuu, ettei ollut. Johtuuko se siitä, että kyseessä oli iskelmämusiikki tai lastenmusiikki? Hävytöntä se on joka tapauksessa.

Olen varma siitä, että olen unohtanut tästä tärkeitä yhteistyökumppaneita ja tapahtumia. Niiltä, joita olisi pitänyt mainita positiivisessa mielessä, pyydän anteeksi, ja lupaan palata asiaan. Myös niille, joita en muistanut mainita negatiivisessa mielessä, lupaan palata asiaan.

Toivoo

A. Fuhrmann

Musiikin ihmeitä osa 1

Julkaistu
Olen ihmetellyt seuraavia asioita silloin kun uni ei ole tullut ja on ollut senteistä pulaa, siis usein.

Piirros: Vesa Huhtala

Viulusta

Vanha viulu on kummallinen soitin. Kaksisataa vuotta vanha sikarilaatikko, jossa on siellä täällä uhanalaisesta afrikkalaisesta puusta vuoltuja palikoita. Siihen on pingotettu aikoinaan eri elukoiden suolia. Sitä hangataan pihkalla käsitellyillä uroshevosen perskarvoilla. Naaras ei käy, koska se on pissinyt jouhensa pilalle tähän tarkoitukseen. Pintaan on laitettu monenmoista ihmeellistä ainetta: mm. pirtuun liuotettuja koppakuoriaisten kuoria. Parhaimmillaan litku on värjätty melkein nälkäänkuolleen, pelkkiä mangon lehtiä syöneen lehmän virtsalla. Ja sitten tämä eläin-, erite- ja puukokoelma maksaa miljoonia euroja. Aina kun näen kauniin ja eteerisen naisviulistin soittavan iltapuvussaan, en voi olla ajattelematta sitä, siis tuota edellä mainittuakin.

Populaarimusikista

Pura ja kokoa uudelleen -kloonibiisistä ja sen esittäjästä (joka on myös klooni), tehdään kolmen minuutin musiikkivideo. Tämä yrite-ja huuhaakokoelma maksaa myös miljoonia euroja. Aina kun näen kauniin ja eetteröidyn naissolistin pomppivan lähes puvuttaan, en voi olla ajattelematta sitä, siis tuota tämänkin edellä mainittuakin.

Orkesterimusiikista

Siteeraan Eero Hämeenniemeä: ”On tosi kummallista että säveltäjä ährää kuukausikaupalla kammiossaan ja sitten pitää viidenkymmenen ihmisen pukeutua pingviiniksi ennen kuin teos voidaan esittää julkisesti..” Ilmeisesti myötätunnosta usein myös osa satapäisestä yleisöstä pukeutuu pingviineiksi. Toinen siteeraus sukulaiseltani, joka liidaa joskus klassista: ”Kun tulen kukkien kanssa kotiin onnistuneen keikan jälkeen mietin että mitä tuli tehtyä: Seurasin ja seurautin samoja kärpäsenpaskoja paperilla yhdessä kymmenien ihmisten kanssa ja homma meni hyvin koska se meni lähes yhtä hyvin kuin muillakin, jotka taas ovat tehneet sen satoja kertoja ennen meitä…”

Rapista

Mersujensa katolla ylipainoiset ja -suuriin mustiin nahkavaatteisiin pukeutuneet afroaat räpättävät siitä – minkä kultaisten ankkuriketjujensa helinältä pystyvät – miten vaikeaa on elää ghetossa. Yrittävät osua asiakkaan silmään etu- ja pikkusormella aina välillä.

Sähkökitaroista

Kaksitoistavuotias säröanarkisti pystyy puhumaan saarnin, vaahteran ja floridalaisen suolepän akustisista ominaisuuksista tuntikausia vaikka ei erota pihlajaa pajusta.

Tähdistä

Tähden teko onnistuu, ja se osaa vielä laulaa. Mistä puhuvat lehdet? No siitä miten tähden ”uusi rakas” on törttöilyt kapakassa tai menneisyydessä. Oikeesti olisi kiva kuulla tähden ajatuksia musiikista, laulamisesta ja niin pois päin. Vinkki muusikoille: Joka keikan alussa on viiden minuutin puhejakso, johon on kerätty yksityiskohtia toimittajien yksityiselämästä. Ovathan he jos ketkä julkisuuden henkilöitä, hehän juuri julkisuuden väittävät tekevänsä.

Kysymyksiä

Savuke voi kestää noin kolme minuuttia. Mitä tapahtuisi, jos jokaisesta kuulemastamme pak-kosyötetystä musiikkikappaleesta maksaisimme yhden savukkeen verran? Tai entä jos ne biisit olisivatkin ruokaa: Kuka kestäisi sitä ripulipizza-maksalaatikkosadetta yhtäkään päivää? Klassinen kysymys: Miksi toisten pitää kouluttaa äänensä sellaiseksi ettei sanoista saa selvää.? Populääri kysymys: Miksi toisten pitää jättää äänensä kouluttamatta niin ettei sanoista saa selvää? Sanoittajan kysymys: Miksi sanoista yleensä pitäisi saada selvää? Järjestäjien kysymys: Millä ihmeellä muusikon saisi selväksi?

Entäpä jos musiikkiin ja taiteeseen sovellettaisiin samoja doping-säädöksiä kuin urheiluun yritetään? Teosta tai esitystä ei hyväksyttäisi, jos se on toteutettu esim vaikka vain alkoholin avulla. Jos täysin raittiin musiikkisuorituksen ja douppaamattoman urheilijan esiintymistiheys on samalla tasolla, niin Pate Koivulaa soimaa, mustelmia kummallakin.

Jos flyygelin koskettimien on pakko olla norsun luuta, kannattaa kysyä siltä sen siivouspäivä.

Jani Inkolahti

Kirjoittaja on musiikin osapäiväalalainen, joka ei osaa lakata ihmettelemästä sitä miksi ei tule toimeen ilman monipuolista musiikkia eikä sillä (monipuolisella musiikilla). Kirjoittajan ihmettelyt eivät ole Elvis ry:n edes epävirallisia mielipiteitä.

SÄHKEUUTISET

Jazz Bar täytti kymmenen vuotta

Jyväskylän ja Suomen pitkäaikaisin elävää Jazzia tarjoava Jazz Bar täytti kymmenen vuotta 18.7. Juhlia vietettiin uudessa isommassa baarissa 16.7. alkaneella juhlaviikolla, johon mahtui monipuolisia ja tasokkaita konsertteja. Samalla julkaistiin ”Jazz Bar kymmenen vuotta” -juhlacd, jolla esiintyy 10 Jyväskyläläisvetoista ja -lähtöistä kokoonpanoa: Samuli Mikkosen ja Joona Toivasen Triot, Kari Ikosen Karikko, Tuomo Dahlblom, Vivaldi ja Wispilät, He, Larry Benson Ensemble, Myöhä, Tony ja Markus Ezlgland. Vanha Baari muuttui Poppariksi, jossa konsertit ja jamit jatkuvat. Tarkoituksena on tarjota Jazz Barista saatujen hyvien kokemusten mukainen estradi soittovälineineen myös heille joiden genren voi määritellä ”kansainväliseksi populäärimusiikiksi 60-luvulta tähän päivään”.

Vesa Huhtala

TAIDETTA TAITEEN VUOKSI JA MUUTENKIN

Julkaistu

Kansa on sanansa sanonut, ja maan uusi parlamentti on aloittanut työnsä. Mielenkiintoista, mutta tulokseltaan surullista oli seurata niin kansanedustajaehdokkaiden kuin puolueiden esiintuomia ajatuksia kulttuurista. Surullista se oli siksi, että niitä ei juurikaan kuultu eikä nähty.

Se, ettei kulttuuri noussut kenelläkään eikä missään vaaliteemaksi, oli sitäkin oudompaa, kun muistetaan, miten eduskunta alkutalvesta äänesti hallituksen kulttuuribudjettileikkaukset nurin. Jos kulttuuri silloin luettiin peruspalveluihin, ei se sitä vaalikampanjoissa enää ollut. Niinkuin Muusikkojen liiton puheenjohtaja Ahti Vänttinen haastattelussaan tammikuun Muusikko-lehdessä totesi: ”Musiikki on tärkeä, muttei monenkaan mielestä elämän jatkumiselle aivan välttämätön asia. Divisioonat ratkaisevat monessa asiassa, eikä pienelle kulttuurityön tekijöiden ammattikunnalle ole ihan helppoa saada myötätuntoa yhteiskunnassa, jossa tyypillisiä iskusanoja ovat tehokkuus, leikkaukset ja priorisointi.”

Lipposen II-hallitus kuitenkin viimeisinä töinään teki periaatepäätöksen taide- ja taiteilijapoliittisen ohjelman toteuttamisesta, joka pohjasi kansanedustaja Sirpa Pietikäisen johtaman toimikunnan tekemään ehdotukseen aiheesta. Tässä muutama suora ja editoitu lainaus lähes neljänkymmenen kohdan ohjelmasta:

Taide ihmisen itseilmaisuna ja taiteilijoiden luovana työnä on myös yhteiskunnallinen ja taloudellinen resurssi sekä myös sivistyksellinen perusoikeus.

Kehittynyt taide ja kulttuuri on yritysten toimintaympäristöön liittyvä voimavara.

Taiteilijoita koskevia ratkaisuja tulee tehdä asialähtöisesti, ei niinkään hallinnollisten rajojen mukaan. Hallinnonalojen välisen yhteistyön lisäämiseksi luodaan pysyvä mekanismi (esim. neuvottelukunta), jonka puitteissa taiteilijoiden asemaan liittyviä kysymyksiä tuodaan esille ja viedään eteenpäin.

Taiteellisen toiminnan perustana on tekijänoikeuden kunnioittaminen.

Jotta taide voi parhaiten toimia luovan hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisessä, tulee sen taloudellisista perusedellytyksistä huolehtia. Taide- ja muussa yhteiskuntapolitiikassa tulee panostaa taiteelliseen luovuuteen ja sen innovatiiviseen, yksilöä ja yhteisöä kehittävään rooliin sekä taiteen laajaan saatavuuteen.

Lisäksi ohjelmassa puhutaan taideaineiden tärkeydestä kaikille yhteisinä oppiaineina koko peruskoulussa, kulttuurin saavutettavuuden lisäämisestä julkisissa taide- ja kulttuurilaitoksissa, luovan taiteellisen työn apurahamahdollisuuksien lisäämisestä, taiteen käytöstä ja taidepalvelujen hyödyntämisestä työssä viihtymisen ja jaksamisen parantamisessa, nuorten taiteilijoiden tukemisesta näiden pääsemisessä paremmin kiinni ammatilliseen toimintaan, taiteilijoiden työtilojen lisäämiseen tähtäävän hankkeen käynnistämisestä, sekä taide- ja kulttuuripalveluiden arvioinnin tekemisestä peruspalvelujen arvioinnin osana.

Tätä litaniaa voimme kaikki kulttuurin ystävät olla edustajiemme kautta tukemassa kaikin tavoin!

Pekka Nissilä

Laki olkoon sama kaikille!

Julkaistu

Eduskunta saa syksyllä käsiteltäväkseen hallituksen esityksen uudeksi tekijänoikeuslaiksi. Osa muutoksista on EU:n uuden digi-direktiivin edellyttämiä, osa muita uudistuksia. Punaisena lankana muutoksissa pitäisi olla sen, että laki ei saa syrjiä taiteilijoita muiden kansalaisten kustannuksella. Hallituksen esitys perustuu tekijänoikeustoimikunnan mietintöön, joka luovutettiin 2. toukokuuta kulttuuriministeri Suvi Lindénille. Sen jälkeen alan järjestöillä, Elvis niiden mukana, oli kesäkuun puolivälin asti aikaa antaa siitä lausuntonsa.

Toimikunnan ehdotuksista osa oli EU-direktiivin pakottamia ilman kansallista liikkumavaraa, osa muuten huolella ja asiantuntevasti valmisteltuja. Niiden lisäksi mukana oli sellaisia ehdotuksia, jotka olivat enemmän heittoja keskustelun pohjaksi kuin valmiiksi pureskeltuja.

Näihin jälkimmäisiin kuului ehdotus siitä, että vasta yli kymmenen piraattiäänitteen maahantuonti tehtäisiin rangaistavaksi. On tietysti hyvä, että piraattiäänitteiden yksityinen maahantuonti ollaan yhteiskunnankin taholta tunnustamassa suureksi nakertajaksi suomalaisen musiikin taloudellisille edellytyksille. Lainsäätäjän viestin kansalaisille tulee kuitenkin olla se, että yhdenkin piraattiäänitteen maahantuonti on kiellettyä, jolloin tulli voi sen takavarikoida. Sakkorangaistuksen raja voi olla kymmenessä äänitteessä.

Tekijänoikeuden rajoitusten osalta toimikunta on tullut siihen ainoaan oikeaan toteamukseen, että jumalanpalveluksia ja hyväntekeväisyystilaisuuksia koskevat rajoitukset on vanhentuneina poistettava. Näin tekijänoikeuslakimme saadaan tältä osin kansainvälisen kehityksen mukaiseksi. Kirkkohallituksessa esiintyy vielä ”viran puolesta” tiettyä vastahakoisuutta jumalanpalvelusten kohdalla, mutta seurakuntalaisten laaja enemmistö antaa varmasti tukensa sille, että hengellisen musiikin säveltäjät ja sanoittajat pääsevät lopultakin tasaarvoiseen asemaan muihin tekijöihin verrattuna. Tekijänoikeuden suoja on myös paras tae siitä, että hengellinen musiikki uudistuu ja puhuttelee.

Opetuksen osalta toimikunnan esitys jättäisi musiikin oikeudenhaltijat edelleen paljon huonompaan asemaan muihin ryhmiin verrattuna. Oppikirjat ja harjoituskirjat koulujen on ostettava, jolloin osa hinnasta päätyy kustantajien lisäksi kirjojen tekijöille. Myös valokopioinnista on maksettava korvaus. Miksi sitten musiikkiesitysten pitäisi olla vapaata riistaa?

Opetusta koskevia rajoituksia samoin kuin monia kirjastoja, arkistoja ja museoita koskevia rajoituksia perustellaan usein sillä, että ilman niitä yhteiskunnan kulut kasvaisivat. Yhtä hyvin voisi perustella, että kenellekään valtion ja kuntien palveluksessa olevalle ei pitäisi maksaa palkkaa, koska niiden maksamiseksi pitää kerätä veroja. Kun hallitus ja eduskunta tätä ja tulevia tekijänoikeuslain uudistuksia käsittelevät, on hyvä muistaa, että taiteilijoille ei tule sysätä mitään erityisvastuuta valtion ja kuntien taloudesta. Hekin maksavat veronsa, kun taas tekijänoikeuden rajoitukset ovat heille lisävero, jollaista ei muilta peritä.

Martti Heikkilä

PILKKEITÄ

Julkaistu

Menestyksen osalta Suomen euroviisu-haaveet valuivat toukokuisena lauantai-iltana Tallinnassa suoraan Piritan hiekkaan. Ja iltapäivälehtien mukaan pettynyt esittäjä pillahti itkuun. Oliko soittomme liikaa suruista tehty? Tuskin. Jonkun vuoden takainen israelilaisen transu-solistin kajauttama voittosävelmä kulki mollissa. Kyllä kansat kaihoa janoavat. Mutta tänä vuonna suomalainen modernin reipas mollivetoisuus ja Voutilaisen Lauran veikeä, poikamainen naisellisuus eivät kolahtaneet ulkomaalaisiin äänestäjäraateihin.

En edes pyri selittämään missä vika. Etenkin kun vika ei ollut missään. Minun mielestäni edustuskappaleemme oli linjakas ja Laura Voutilaisen esitys suomalaista estradityötä parhaimmillaan. Säveltäjälle, sanoittajalle ja esittäjälle ei jäänyt minkään sortin kunniavelkaa Suomen kansalle. Kaikki tekivät osuutensa hyvin. Lyhyen viisuhistoriansa aikana Viro on valinnut kotimaan karsinnoissa edustussävelmänsä käyttämällä ulkomaalaista raatia.

Olen pari kertaa ollut tuon raadin jäsen. Entäpä jos meilläkin? Ymmärrän hyvin, että vanhat viisumaat ja-konkarit tempoivat äkkiseltään tapahtuneesta heiniä nenään, sillä ei ole tyystin mahdoton ajatus, että vanha itäblokki ja baltit ynnä muut uudet viisumaat pelasivat omaan pussiin.

Mutta silti: En lähtisi kovin voimakkaasti syyttelemään… Mutta mitä jatkon osalta? Totean vailla sen kummallisempia perusteluita: Hitto soikoon, mukaan vaan. Aina kun on mahdollista.

Ai niin. Mitä muuten Viroon ja muuhun Balttiaan tulee: Olen henkilökohtaisesti Arthur Fuhrmannin kanssa ( kirjoitus HS:ssa ) piraattikysymyksistä ja aiheeseen laajemminkin liittyvistä lainsäädäntähässäköistä aivan samaa mieltä…

TEOSTOn kevätkokouksen puheenjohtajaksi ilmeisesti haluttiin ”kevyeksi luokiteltu säveltäjä”. Onnistuin täyttämään tuon kriteerin ja minut valittiin puhetta johtamaan.

Kokouksen kululle asetimme etukäteen pari tavoitetta. Ei saa todeta, että ”nyt on kiire, illallinen jäähtyy”. Mutta ”kuitenkin ennen illallista tulee ehtiä ottaa paukut”. Tältä osin kokous onnistui täydellisesti.

TEOSTOn kevätkokouksessa on niin aktiivisia sanankäyttäjiä kuin vaatimattomia maan hiljaisia. Vaikka salin valtaosa istui tyynenä vaiti, ei tilaisuudesta kuitenkaan muodostunut mykkäkoulu. Puhetta riitti.

Mietiskelin, voisivatko asiat olla näin suureen kokoukseen vielä paremmin valmisteltuja. Kaipaisivatko tekijänoikeuskysymykset keskustelufoorumiksi myös jonkin muun kuin kevätkokouksen? Täyttääkö uusi TEOSTOn neuvosto tuon tarpeen? Ei vielä täytä.

Lehtisen Rauno valloitti illallisväen rankalla performancea sivuavalla, ymmärtääkseni tanskankielispainotteisella, puheellaan. Puhutaan mitä puhutaan, mielestäni valloitti. Ei tainnut mies sittenkään, vaikka näin puheessaan väittikin, sattumalta täyttää 70 vuotta, eli toisin sanoen sattumalta syntyä pienen, mutta kateellisen kansan melodiamaakariksi. Vielä joukostamme löytyy vanhan hyvän ajan boheemi…

Kirjastoapurahojakin on musiikille päätetty jakaa. Yksi asia myöntöjen osalta on havaittavissa: Tekstintekijät eivät pärjänneet lainkaan huonosti. Olisiko ollut jakajilta kulttuuripoliittinen linjanveto?

ELVIS ry:lle läheiset taiteilijat, kaksi todellista grand old ladyä, on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Kummankin kanssa allekirjoittaneella oli kunnia tehdä töitä. Ragni Malmsténia säestin muutaman keikan. Marjatta Pokelan ja Eeva-Leena Leena-tyttären kanssa väänsimme yhdessä useammankin Mörkö-oopperan. Kumpaakin muistelen lämmöllä. Tekijät väistyvät, laulut jäävät.

teksti: Jani Uhlenius

euroviisukuva: Petri Kaivanto/Prontosaurus Oy

”Sovittajat” plagioivat sovittajia

Julkaistu

Loukataankohan minkään taiteilijaryhmän tekijänoikeuksia niin rankasti kuin sovittajien? Alkuperäisten sovitusten plagioiminen on ollut maan tapa. Näin se käy:

Säveltäjä Sulo Sointu kävelee keväisessä lehdossa ja saa satakieleltä innoituksen. Syntyy melodia (ja sanatkin) tulevaan hittiin Satakielimaa. Kotiin päästyään Sointu hyräilee laulun 80-luvulla hankkimansa radiomankan c-kasetille ja postittaa sen levy-yhtiöön.

Vuoden kuluttua Satakielimaa edustaa Suomea Euroviisujen loppukilpailussa. Se sijoittuu häntäpäähän (pisteitä tulee vain Virosta sekä Ruotsista, jossa ruotsinsuomalaisten puhelinäänet riittävät kakkostilaan eli kymmeneen pisteeseen). Kansainvälistä menestystä biisistä ei siis tule, mutta kotimainen ikivihreä kyllä.

Mutta ennen kuin sävellys oli esityskunnossa, se täytyi sovittaa. Tämän teki sovittaja Taito Tuomenlehvä. Ja verratonta luomistyötä tekikin. Alan ammattipiireissäkin se herätti huomiota. Kun levy-yhtiössä verrattiin valmista kappaletta Soinnun demohyräilyyn, tuntui kuin koko melodiakin olisi muuttunut. Todellisuudessa melodiakulku vastasi alkuperäistä, mutta nerokkaan soinnutuksen ansiosta se oli noussut aivan uusiin sfääreihin. Ja olihan Tuomenlehvä tehnyt myös sykähdyttävät alku-ja välisoitot. Kuvaavaa on, että kun biisistä tehtiin soittoääni, kännyköissä soi nimenomaan intro.

Tämän prosessin aikana tapahtui merkittäviä asioita myös byrokratian puolella. Sulo Sointu kuuluu niihin lauluntekijöihin, jotka tekevät biisistä teosilmoituksen heti, kun se on syntynyt. Ja jo tällöin hänellä on tapana tehdä teokseen rahanarvoinen ruksi kohtaan kantaversio.

Kun Satakielimaa oli saanut ensimmäisen esityksensä Suomen viisukarsinnoissa, ryhtyi Taito Tuomenlehvä hoitamaan omaa osuuttaan byrokratiasta. Hän lähetti esitäytetyn teoskortin Soinnulle liittäen mukaan pyynnön, että Sointu toimittaisi sen allekirjoituksellaan varustettuna Teostoon. Kantaversioasian pohtiminen ei kuulunut hänen tapoihinsa. Hän piti luonnollisena sitä, että saa normaalit sovittajaosuudet eli tässä tapauksessa 16,67 %, koska biisiä ei ollut kustannettu. Näin hän oli tässäkin tapauksessa puhelimessa Soinnun kanssa sopinut jo ennen kuin ryhtyi duuniin.

Tuomenlehvä liitti mukaan myös postimerkillä ja Teoston osoitteella varustetun kirjekuoren. Hänellä kun oli huonoja kokemuksia siitä, että jotkut säveltäjät olivat tuskastuttavan hitaita kirjeenvaihdossaan.

Kolme versiota Teoston Top40:ssä

Mikä sitten oli mennyt pieleen? Ehkä ei vielä mikään muu kuin se, että tätä Tuomenlehvän sovitusta ei merkitty kantaversioksi. Eikä sitä enää olisi voitukaan merkitä, koska Sointu oli jo ruksannut sovituksettoman teoksensa kantaversioksi. Eikä Teoston nykyinen jakosääntö salli sitä, että myöhemmin jokin toinen versio muutetaan kantaversioksi. Sen sijaan Tuomenlehvä olisi kyllä voinut lähteä siitä, että hänen luomistyönsä jälkeen on syntynyt ihan uusi sävellys, jonka säveltäjiä ovat Sointu ja Tuomenlehvä yhdessä. Mutta näin ei tehty, koska sellainen ei ole Suomessa tapana.

Mitä tästä vuosien vieriessä seurasi. Satakielimaa jäi soimaan ja parhaimmillaan se nousi Teoston esitetyimpien listalla sijalle 19. Ja kuinka ollakaan, se oli samana vuonna tämän lisäksi myös sijalla 26 sekä sijalla 39.

Kuinka tämä oli mahdollista?

Täydennetäänpä sijoitukset tekijätiedoilla:

19. Satakielimaa, säv&san Sulo Sointu, sov Heino Huuhka

26. Satakielimaa, säv&san Sulo Sointu

39. Satakielimaa, säv & san Sulo Sointu, sov Taito Tuomenlehvä

Maan tavan mukaan tästä hitistä oli ehditty tehdä jo kymmeniä uusia sovituksia. Kaikkiin niihin sovittajat olivat hakeneet säveltäjä Soinnulta sovitusluvat ja niiden yhteydessä he olivat saaneet myös normaalit sovittajaosuudet eli 16,67 %. Teoskortit oli täytetty ja Teostoon lähetetty eli oliko tässä nyt kellään nokankoputtamista.

Yksi näistä uusista sovituksista oli Heino Huuhkan tekemä. Tai siis merkitty hänen nimiinsä. Kyse oli uudesta levytyksestä, joka kymmenen vuotta ensimmäisen levytyksen jälkeen nousi soittolistoilla vielä korkeammalle kuin mikään aikaisemmista. Tähän varmaan vaikutti se, että levyttäjä oli Seinäjoen tangofinaalin kautta ryminällä suureen suosioon noussut 16-vuotias kuningatar.

Paras sijoitus Teoston listalla oli siis tuona vuonna versio Huuhka, toisena versio ilman sovitusta ja vasta kolmantena se alkuperäinen versio Tuomenlehvä. Ja jos Teoston lista olisi julkaistu riittävän pitkänä, olisi kauempaa löytynyt myös muita versioita. Esitysilmoituksia kertyi Top40-versioiden lisäksi vuosittain erityisesti niille ”sovituksille”, joiden ”sovittajat” kuuluivat vakioilmoitusmenettelyn piiriin kuuluviin orkestereihin. Oma lukunsa olivat ne ”sovitukset”, jotka rekisteröitiin kulloisenkin kapellimestarin nimiin, kun Satakielimaa esitettiin televisioidussa konsertissa ja ennen esitystä oli bändin kanssa pariin kertaan treenattu ja sovittu, kuka aloittaa.

Teoston tilityksissä tämä merkitsi sitä, että aina kun biisi soi ja siitä esitysilmoitus Teostoon tehtiin, sai säveltäjä Sointu 83,33 % korvauksista. Tai aika usein hän sai täydet 100 %. Sellaiset orkesterit, joilla ei ollut ”omaa sovittajaa ojassa”, unohtivat usein täyttää esitysilmoituksessa sovittajaa koskevan kohdan. Ja valitettavan usein myös paikallisradioiden raportointi oli sen verran puutteellista, että sovittajaa ei oltu merkitty vaikka se äänitteen etiketissä ihan selvästi olikin präntättynä. Näissä tapauksessa kaikki tilitykset kohdistettiin kantaversiolle. Niin kuin lisätilityksetkin.

Sovittaja Taito Tuomenlehvä sai oman 16,67 % osuutensa keskimäärin joka viidennestä esityksestä. So what?

Suomen tekijänoikeuslain mukaan sovittaja Tuomenlehvälle olisivat kuitenkin kuuluneet niin moraaliset kuin taloudellisetkin tekijänoikeudet ihan jokaikiseen esitettyyn teoksen versioon. Jokainen uusi ”sovitus” oli kopio hänen alkuperäisestä sovituksestaan. Pieniä muutoksia ja lisäyksiä olivat jotkut ”sovittajat” tehneet, mutta tavoite oli aina sama: Satakielimaan piti kuulostaa mahdollisimman aidolta ja alkuperäiseltä, juuri sellaiselta mihin kuuntelijat olivat tottuneet.

Ryhtiliikettä tarvitaan

Mitä plagiaattisovitusten perkaamiseksi pitäisi tehdä. Seuraavassa muutamia keinoja:

Säveltäjät merkitsevät kantaversioksi alkuperäisen sovituksen (jolloin tämä sovittaja saa osuutensa silloinkin, kun sovittajaa ei ole esitysilmoitukseen merkitty).

Teosto muuttaa jakosääntöä niin, että alkuperäisen sovituksen voi muuttaa kantaversioksi, vaikka säveltäjä jo aikaisemmin olisikin rekisteröinyt sovituksettoman sävellyksensä kantaversioksi. Halutessaan oikeat sovittajat voisivat asettaa tämän ehdoksi ennen kuin luomistyöhön ryhtyvät. Kantaversioksi rekisteröity sovitus saa tilitykset myös niistä esitysilmoituksista, joissa sovitukseksi ilmoitettua versiota ei ole Teostoon rekisteröity.

Teosto muuttaa jakosääntöään niin, että kun tietty sovitus on säveltäjän ja sovittajan yhteisellä sopimuksella merkitty kantaversioksi, tarvitaan uuden sovituksen rekisteröimiseen sekä säveltäjän että kantaversion sovittajan lupa. Säveltäjän lupa riittää yksinään vain silloin, jos ohjelmistotoimikunta toteaa, että uusi sovitus ei plagioi kantaversion sovitusta.

Säveltäjä myöntää sovituslupia vain todellisille sovituksille ja valvoo samalla, että ne eivät plagioi alkuperäistä sovitusta.

Säveltäjä on delegoinut sovituslupien myöntämisen kustantajalle, joka valvoo edellisen kohdan toteutumista.

Säveltäjä lähettää uuden sovituksen alkuperäiselle sovittajalle tarkistettavaksi (että se ei ole plagiaatti) ennen uusien sovitusosuuksien myöntämistä.

Oikeat sovittajat aloittavat oman ryhtiliikkeensä eivätkä enää itse plagioi toisiaan. -Oikeat sovittajat ryhtyvät peräämään oikeuksiaan, tarvittaessa tuomioistuimesta. Heidän vaatimuksestaan plagiaatit muutetaan Teoston rekisterissä heidän nimiinsä.

-Kun todellisuudessa syntyy uusi teos ja sovittaja onkin toinen säveltäjä, teos myös rekisteröidään tämän mukaisesti. Sovittaja onkin k-säveltäjä.

Keinoja on varmaan monia muitakin. Teoston kannalta plagiaattisovituksissa on sekin huono puoli, että ne työllistävät Teoston hallintoa monta kertaa enemmän kuin missään muualla maailmassa. Se taas on vastoin kaikkien Teoston asiakkaiden etuja. Entä mikä on oikea sovitus?

Yksi vastaus on, että se on sellainen, jota mikään tietokoneohjelma ei pysty tekemään. Sen on siis ylitettävä teoskynnys eli oltava luova ja omaperäinen. Tarkempi (sivun mittainen) määritelmä löytyy Teoston tilitys-ja jakosäännöstä.

Martti Heikkilä

PS. Seitsemän vuotta Elvis-byroossa on hujahtanut, ja meikäläisellä on edessään sapattivuosi. Sorvin ääressä on tarkoitus olla taas syyskauden 2003 alkaessa. Nissilän Pekalle ja kaikille muille Hyviä Elvistelyjä!

Kommentti:

Luin Martin kirjoituksen (luemme lähes aina toistemme kirjoitukset). Sitä pulmaa, että säveltäjä ilmoittaa sovittamattoman sävellyksen kantaversioksi, ei pitäisi olla olemassakaan. Mielestäni tämä on taas tyypillinen tapaus, jossa Teoston toimisto ei ole ymmärtänyt, mistä johtokunnan päätöksessä oli kyse. Kun teosilmoituslomaketta aikoinaan uusittiin, tuli esille se tosiasia, että hyvin usein vasta sovittaja tekee kappaleesta soitettavan. Raimo Henrikssonin hyvä idea oli, että ensimmäisestä (useimmiten äänilevyversiosta) ilmoitetaan säveltäjä ja sanoittaja ja kantaversio (koko nimike keksittiin vasta silloin), mikä takaa, että sovittaja otetaan huomioon mm. lisätilityksessä ja partituuritukitilityksessä. Jos tämän jälkeen tehdään jatkosovituksia, jotka perustuvat ensimmäiseen sovitukseen (eli siis kantaversioon) otetaan alkuperäissovittaja huomioon ikäänkuin toisena säveltäjänä. Pulma on hyvin yksikertaisesti ratkaistavissa sillä, että pelkkää sävellystä ilman toista sovittajaa ei rekisteröidä kantaversioksi. Kuten jo sanoin: kantaversio on tarkoitettu ainoastaan säveltäjän ja sovittajan yhdessä rekisteröitäväksi.

Toinen mielenkiintoinen kohta Martin kirjoituksessa on se, että tekijä voi delegoida kustantajalle oikeuden antaa sovituslupia. Tämä on varmaankin käytännöllistä. Mutta silloin korvaukset tulee jakaa tasaavan muuntelujaon mukaan. Eihän voi olla niin, että kustantaja määrää toisten rahanjakoa mitenkään itse osallistumatta siihen.

Toteaa Arthur Fuhrmann

Moni-ilmeinen muusikkopersoona

Julkaistu


Musta Poppi-albumi on tekijänsä näköinen. Näin äkkiseltään Kinnusen uudelta soololta kuulee ripauksen viitteitä myös Anssi Kelamaisesta, vahvasti tarinakerronnallisesta tyylisuunnasta. Ja elävää soittoa ja koneita on niin ikään osuvasti yhdistelty tälläkin levyllä. Soolouransa ohella sympaattinen Kinnusen Jussi (39) keikkailee trubaduurina, duona ja myös sessiomuusikkona useissa kokoonpanoissa. Viime vuoden keväällä Jussi jättäytyi pois Ismo Alanko Säätiöstä, jossa hän työskenteli ja vaikutti basisti-taustalaulajana nelisen vuotta aina yhtyeen perustamisesta lähtien.

-Uuden levyn biisit ovat melodisuudeltaan pitkälti pophenkisiä, kun taas tekstimaailmani eivät välttämättä ole mitään kevyesti keskellä päivää- tunnelmaa kuvaavaa lyriikkaa. Levyn työstäminen oli prosessina pitkä, jonka varrella tuli tehtyä kaikenlaisia demoja mitä erilaisemmilla sovituksilla ja lähestymistavoilla kunnes sitten se oleellinen musamuoto löytyi ja päätyi levylle. Olin lopen turtunut tavanomaiseen bändiperussoundiin, joten päätin ottaa tälle levylle mukaan myös koneita ja tuoreempaa näkökulmaa tulkintoihin, Jussi kertoo.

MUSIKAALINEN PERHE

Musiikki on aina ollut ykkösjuttuja Kinnusen perheelle. Isoveli Harri aloitti jo nuorena rumpujen soiton ja soitteli useissa bändikokoonpanoissa. Isä Pauli Kinnunen tunnettiin aktiivisen muusikon uransa aikakaudella kyvykkäänä vanhemman sukupolven viihde-ja jazzkitaristina. Lahti oli kotikaupunki ja lapsuuden maisema, joka muuton myötä vaihtui Joensuuhun. Elettiin vuotta 1975.

-Olin mukana isäni keikoilla jo 5- vuotiaasta lähtien, joten lapsuuteni vierähti pitkälti näissä merkeissä. Ensimmäisen keikkaliksanikin sain faijan bändissä, kun lauloin Tuulensuojaan, eloisa Jussi muistelee kertovalla tyylillään. Näihin aikoihin alkoi myös pianonsoitto ja Lotilan musiikkiluokilla tuli harrastettua myös kuorolaulua. Bassonsoitto käynnistyi ja 14-vuotiaana Jussi teki jo täydellä teholla kapakkakeikkoja.

Vakavampi suhtautuminen omaan soittimeen ja harjoitteluun kasvoi kokemuksen kautta. Jussi kertoo: -Joensuun musiikkiopistossa opiskelin bassonsoittoa edesmenneen Elis Kuittisen johdolla. Kapakkakeikkojen ohella toimin myös paikallisen kansalaisopiston bändi-leaderina ja myöhemmin vähän aikaa Joensuun musiikkiopiston sähköbassonsoitonopettajana. Opetustoimi jäi Hassisen Koneen perustamisen aikoihin.

OMPELUKONELIIKKEESTÄ NIMI

Isoveli Harri oli saanut rumpalina aimo annoksen lisäkokemusta rock-kuvioista, kuten muun muassa Sight-niminen progressiivisen rokin bändi Ismo Alangon kanssa. Legendaarinen Hassisen Kone (1980-82) syntyi uuden aallon ja punk-rockin vaikutuksesta. Debyyttikeikkansa yhtye heitti Kinnusen Veljesorkesterin nimellä, joka sittemmin vaihdettiin Hassisen Koneeksi joensuulaisen samannimisen ompelukoneliikkeen innoittamana. Jussi ja Harri Kinnusen ohella alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat laulaja/ lauluntekijä/komppikitaristi Ismo Alanko ja soolokitaristi Reijo Heiskanen. Vuoden 1980 kevättalvella Hassisen Kone osallistui Rockin Sm-kisoihin, jotka pidettiin tuolloin yli kaksi vuosikymmentä sitten Oulussa.

Voiton johdosta uuden aallon yhtyeen suosio ja keikat lisääntyivät hetkessä roimasti. Ensimmäiset biisit Muoviruusuja Omenapuissa ja Reippaina Käymme Rekkain Alle taltioituivat kokoelmalevylle. Varsinainen debyyttisingle ilmestyi kuitenkin Hilse-levymerkiltä. Esimerkillisen uranuurtajan, tamperelaisen independent-levykauppias/levy-yrittäjä Epe Heleniuksen ja tämän Poko Records -levy-yhtiön ostettua ko. levymerkin Hassisen Kone julkaisi syksyllä-80 Täältä Tullaan Venäjä-debyyttipitkäsoittonsa, joka menestyi kaupallisesti heti alkumetreiltä. Ensimmäisen levymateriaalin sävellyksiin osallistui koko bändi, mutta kahden seuraavan Rumia Säveliä ja viimeisen Harsoinen Teräs -levyjen biisimateriaalista (säv. & san.) vastasi Ismo Alanko.

– Tämä kahden vuoden aika oli meille aikamoista nokitusta. Keikkaa ja julkisuutta oli todella paljon. Ikuisesti mieleeni on jäänyt keikkamme, joista jokaisen soitimme niin energisesti kuin se oli mahdollista. Keikkasetin jälkeen pää oli täysin tyhjä, mutta silti fiilis oli mahtava, Jussi tunnustaa.

Lyhyen uransa päätösvuonna 1982 Hassisen Kone koki uudistumisen ja miehistönvaihdoksen. Reijo Heiskanen jäi pois bändistä ja tilalle tuli Jukka Orma. Mukaan otettiin myös puhaltajia ja kosketinsoittajaksi pestautui Juice Leskisen riveistä yhtyeelle paremmin tutuksi tullut Safka Pekkonen. Samanmoisen kesän Helsingin Kaivopuiston konsertti oli täysi yllätys suurelle kansalle, mutta ei bändille. Hassisen Kone soitti näet virallisesti viimeisen keikkansa Kaivarissa. Kahta vuotta myöhemmin yhtye tosin esiintyi ja näyttäytyi yleisölle juhannuskeikoilla, joilla maksettiin vanhoja kasautuneita velkoja. Viimeksi Hassisen Kone on käynyt nostalgian merkeissä ”livenä lauteilla soittelemassa” vuonna 1993 ja viimeksi kesällä 2000 Joensuun Laulurinteellä, jonka loistokas keikka on myös taltioitu Hassisen Kone – 20 vuotta myöhemmin -nimisenä dvd:nä markkinoille.

– Nämä keikat olivat tosi upeita kokemuksia, mutta myös fyysisesti rankkojakin. Jouduimme tekemään kovasti työtä biisien eteen, että pystyimme soittamaan ne hyvin ja autenttisissa tempoissa, Jussi sanoo.

RYPÄLE MUITA BÄNDEJÄ

Hassisen Koneen hajottua Jussi Kinnunen muutti Helsinkiin. Puolen vuoden soitannollisen tauon jälkeen basisti liittyi Jim Pembroken yhtyeeseen, joka sai keikkojensa ohella valmiiksi puoli levyllistä dokumenttia hajottuaan sittemmin kummallisesti vähin äänin. Jatkossa Jussin bassonsoittoa oli kuultavissa useissa bändeissä keikoilla ja levyillä, kuten muun muassa Tiina Tiikeri, Maukka Perusjätkä, Pekka Ruuskan Ritz, Neumannin S.E.X X, Eeki Mantereen Kadonneet Pojat, Freud, Marx, Engels & Jungs ja viimeksi Ismo Alanko Säätiö. Jussi Kinnunen on myös käytetty sessiomuusikko. Näistä mainittakoon erityisesti pääkaupunkiseudun tasokas klubibändi Fat Boy And The Lucky Loosers.

KIRJALLISTA TYÖTÄ

Vuonna 1988 Jussi Kinnunen toteutti haaveensa ja työsti oman ”Rockbassotreenejä” -oppikirjan, joka on julkaistu Suomen Muusikkojen Liiton Selvät Sävelet -kustannusmerkin kautta. Nuottipitoiselle oppikirjalle oli olemassa sosiaalinen tilaus, joten sitä on myös myyty mukavasti.

– Maassamme ei ole aiemmin tehty vastaavaa nuottikirjaa rockbasisteille. Nyt kirjasta on vihdoin tulossa uusi päivitetty painos, johon on sisällytetty myös uutta tuotantoa muun muassa Froikkareiden, Alanko Säätiön sekä omien soololevyjeni biisimateriaalia. Mukaan tullaan sisällyttämään myös tabulatuuri, Jussi Kinnunen kertoo.

SOOLOURA-LUONNOLLINEN JATKUMO

Jussi Kinnunen on niitä muusikoita, jolla on myös avuja kirjoittaa lauluja ja tuottaa ominta musiikkiaan lauluntekijän perspektiivistä. Vuonna 1986 Jussi Kinnunen julkaisi debyyttisoololevynsä. Tätä seurasivat pitkäsoitot: Aurinkopaikka (1992), Ihmisen Kuvia (1995), Relaxation-instrumentaali (2001) ja nyt 2002 Musta Poppi.

– Instrumentaalilevyni syntyi hetkellisten musiikkiterapeutti-opiskelujeni innoittamana. Halusin tehdä levykokonaisuuden rentoutumismusiikkia, joka perustui 30-minuutin improvisaatioon.

– Uusin pitkäsoittoni kasattiin tiimihengellä. Äänittäjä/miksaaja Olli Kykkänen oli sessioiden kantava voima. Ville Riippa teki esimerkillistä työtä kosketinsoittajana ja ohjelmoitsijana ja kitaristi Pekka Virtanen antoi oman merkittävän panoksensa myös biisieni sovituksiin, Jussi kiittää. Jussi Kinnusen levyn vierailijat ovat myös olleet vaikuttamassa lopputulokseen. Palkittu, lahjakas nuori saksofonisti Joonatan Rautio on yksi Jussin levyn vierailijoista.

Jussi Kinnusen aiempien soololevyjen soitetuimmista singlebiiseistä mainittakoon muun muassa Ero (1992), Aurinkopaikka (1992), ja vuonna-95 julkaistu Tänään Tapasin Ihmisen. Jussin lauluntekijän kynästä on lähtöisin muutamia hittejä Froikkareillekin. Näistä Juomalaulu (säv. Jussi Kinnunen, san. Jussi Kinnunen, Arto Pajukallio, Pekka Myllykoski) ja Tili Meni (säv. & san. Jussi Kinnunen) ja Keltaparta (säv. & san. Jussi Kinnunen) ovat jääneet elämään radiotaajuuksilla. Froikkareissa Jussi Kinnunen soitti vuodesta-88 aina viime vuoden tammikuuhun 2001 ja Ismo Alanko Säätiössä 1997-2001 keväälle asti. Hiljaisempina aikoina Jussi työskenteli satunnaisesti myös päivätöissä päihdeterapeuttina.

– Froikkarit on ollut yksi merkittävimpiä bändejä, jossa sain tilaisuuden tuoda esille myös säveltäjä/sanoittajapuoltani. Fat Boy And The Lucky Loosers-kokoonpanon keikat ovat olleet nastoja, kun olemme saaneet soittaa monenlaista musaa mitä erilaisempien solistivierailijoiden tulkitsemina. Säätiö on ollut tähänastisen muusikkourani taitavin bändikokoonpano. Ismon biisit ovat olleet mulle aina hyvin läheisiä, Jussi kertoilee.

Elvis ry on ollut keskeisesti ratkomassa myös Jussi Kinnusen säveltäjä/ sanoittajatyön käytännön pulmia.- Elvis on aktiivinen järjestö, joka reagoi nopeasti alalla vaikuttaviin ongelmapesiin ja päivänpolttaviin aiheisiin. Olen saanut paljon avustusta muun muassa kustannussopimuksiin liittyvissä kysymyksissä, Jussi sanoo. Omien soolokeikkojensa ohella Jussi Kinnusen muusikkokollegoineen on hiljattain perustanut Power Of Cover eli lyhennettynä PC-nimeä kantavan terapiabändiproduktion, jossa basisti Jussin lisäksi soittavat: Harri Kinnunen (rummut), Pekka ”Devil” Virtanen (kitarat), Kari Tamminen (laulu), Riikka Kovalainen (laulu) ja Ville Riippa kosketinsoittimet.

– Tarkoituksemme on soittaa kaikille tuttuja suomi-rock/popin helmiä laidasta laitaan. Suuntamme tämän musiikillisen ilotulituksen lähinnä klubeille. Pyrimme toteuttamaan tämän hittipitoisen musapaketin mahdollisimman hyvin, Jussi Kinnunen sanoo. Sata lasta-yhtyeestä tutun laulaja/ lauluntekijä Pepe Kinnusen kanssa Jussi keikkailee duona. Suomessa asuvan amerikkalaisen bluesmuusikko Jimmy Lawsonin kokoonpanon riveissä Jussi on niin ikään viime aikoina soitellut klubeissa.

Karjalan kunnailta Afrikan kuumuuteen

Julkaistu

Sävellyspuolella oli jokin aika sitten hieman hiljaisempaa, mutta tulevaisuus näyttää siltä osin vilkkaammalta. Koska haastattelupäivä oli kaunis, päätimme lähteä hahmottamaan jazzmiehen toimenkuvaa hänen asunnoltaan läheisen puiston penkille. Emmekä suotta. ”Tuollahan on nättejä tyttöjäkin”, Koivistoinen totesi.


Suomen arvostetuimpiin jazzmuusikoihin lukeutuva Eero
Koivistoinen on pysynyt ahkerana. Hän säveltää, opettaa,
tekee keikkoja ja nyttemmin myös tuottaa levyjä.
Tänä vuonna hän on hakenut musiikillisia elämyksiä
sekä Afrikasta että kotimaisten kansansävelmien parista.

KUINKA TULIT ALUN PERIN VALINNEEKSI JUURI JAZZIN?

– Olin aloittanut klassisen musiikin puolella viulistina. Soittelin noin 11- vuotiaana sellaista helppoa kamarimusiikkia. Siihen aikaan LP-levyjä ei vielä ollut kovin runsaasti saatavilla. Veljeni oli merillä, ja hän toi sieltä jazzia. Se kolahti. Yksinkertaisesti.

ENTÄ MITEN VALITSIT UUDEN SOITTIMESI SAKSOFONIN?

– Viulu tuntui hankalalta jazziin sovitettavaksi, enkä ollut siinä vaiheessa edes erityisen hyvä. Sain isän houkuteltua ostamaan fonin, siinä oli oma viehätyksensä ja se oli hyvin tyypillinen soitin jazzissa. Näin jälkeenpäin ajatellen olisin voinut valita myös vaikkapa pianon, jos meillä olisi ollut sellainen kotona.

MITÄ LUULET , ONKO KLASSINEN TAUSTA KUULUNUT SÄVELLYKSISSÄSI JA SOITOSSASI?

– Säveltämispuolessa se on kuulunut jollain tavalla. Olin kuitenkin perehtynyt simppelimpään barokkimusiikkiin, soittelin jotain helppoja sonatiineja ja tällaista. Olin myös mukana musiikkiopiston kokoonpanossa viulistina, ja on sieltä jotain jälkiä varmasti jäänyt säveltämiseen. En osaa sanoa soittopuolesta.

MINKÄLAISENA SÄVELTÄJÄNÄ ITSEÄSI PIDÄT? VASTAUSTA HAHMOTELLESSASI VOIT AJATELLA VAIKKA VASTAKKAINASETTELUJA SPONTAANI/HARKITSEVA, HIDAS/NOPEA , TUOTTELIAS/VÄHEMMÄN TUOTTELIAS…

– Suhteellisen tuottelias ainakin olen, muuta ei voi päätellä sävellysten määrästä. Toki monet ovat tehneet paljon enemmänkin. Harkintaa ja spontaaniutta on aina vaikea karsinoida: tietyt melodiset aiheet voivat syntyä hyvinkin nopeasti, mutta eivät ne ole vielä valmiita sävellyksiä.

MINKÄLAINEN MERKITYS AULIS SALLISEN ALAISUUDESSA OPISKELULLA ON OLLUT?

– Hän oli ensimmäinen tärkeä opettaja, jolta opin tietyt nyrkkisäännöt ekonomiasta, motiivin työstöstä ja tällaisesta. Ne pätevät kaikkeen. Kaksitoistasäveljärjestelmääkin tuli vähän opiskeltua hänen kanssaan. Häneltä sain siis tietyt rakennuspalikat käyttöön.

SEN EN JÄLKEEN OPISKELIT BERKLEESSÄ. OLIKO TÄMÄ SITTEN TOINEN TÄRKEÄ KOULU?

– Kyllä. Siellä oli toinen tärkeä opettaja Herb Pomeroy, joka keskittyi nimenomaan jazzpuoleen. Se koulu oli varmaan minulle kaikkein tärkein, koska opin sekä soittopuolta että mm. isolle kokoonpanolle säveltämistä. Mistään en ole kuitenkaan valmistunut.

MUTTA EI KAI MUUSIKKO PAPEREILLA HIRVEÄSTI TEE .. .

– Sukulaisillehan niitä on hieno näyttää, mutta ei niillä oikein töitä saa. Ellei sitten halua ryhtyä itse opettajaksi.

MONI KOULUJA KÄYNYT MUUSIKKO ON PUHUNUT KAMPPAILUSTA , JONKA JOUTUU KÄYMÄÄN VAHVOJEN TEORIAOPINTOJEN JÄLKEEN. ON TAISTELTAVA EROON OPPIMASTAAN , JOTTA VOI LÖYTÄÄ OMAN ÄÄNENSÄ. ONKO SINULLA OLLUT MITÄÄN TÄMÄNTYYPPISTÄ?

– Tunnen ilmiön. Berkleestä jäi lievä vamma muutamiksi vuosiksi, täytyy tunnustaa. Jouduin opiskelemaan aivan kykyjeni äärirajoilla – ja vielä vieraalla kielellä – minkä seurauksena sävelsin aika koulumaista materiaalia, kunnes älysin ruveta rikkomaan oppimiani sääntöjä. Mitään lopullista vammaa en ole saanut, vaikka niinkin varmaan voisi käydä.

OPETAT MYÖS ITSE. MILLÄ TAVOIN LUOKSESI TULEVAT NYKYHETKEN NUORET SOITTAJAT POIKKEAVAT NUORESTA EERO KOIVISTOISESTA?

– Soittamisvalmiudet ovat kasvaneet huimasti. Kun minä aloitin, soittaminen oli vähän kuin salatiedettä, oppimateriaalia oli niukalti saatavilla. Lähinnä sitä sai vanhemmilta muusikoilta tai levyiltä, jos oli hyvä korva. Nykyään on valtava määrä kirjallisuutta, ja kaikki on olemassa valmiina. Nuorilla riittää soittotaitoa, mutta sävellys- ja sovituspuoli ovat edelleen vaikeita, kuten silloinkin. Soittaminenhan on kivaa, noita muita joutuu opiskelemaan paljon kivuliaammin.

Kansansävelmien saloja

Koivistoisen tuorein julkaisu on vanhoja suomalaisia kansansävelmiä sisältävä Utu. Karjalan kunnailla, Läksin minä kesäyönä käymään ja yhdeksän muuta tuttua melodiaa on sovitettu jazzkvartetille. Koivistoinen on harmonisoinut alun perin vain melodialinjoina ylös kirjoitetut sävellykset tavalla, joka kuulostaa sekä perinnettä kunnioittavalta että elävältä.

SANOT LEVYN KANNEN KIRJOITUKSESSASI, ETTÄ KANSANLAULUJEN MELODIAT OVAT KESTÄNEET AIKAA. OLEN TÄSTÄ SAMAA MIELTÄ. MUTTA OSAATKO SANOA, MIKSI NE OVAT KESTÄNEET AIKAA?

– Tätä ovat varmaan monet pohtineet. Koska kyseessä ovat kansanlaulut, ne ovat voineet elää pitkälle pelkästään todella vahvan tekstin ansiosta. Veikkaan kuitenkin, että syy löytyy melodisista aineksista. Sävelmät ovat omaleimaisia, vaikka ovatkin hyvin yksinkertaisia. Joku poikkeama normaalista niissä aina on.

MITEN ARVELET NÄIDEN TRAD-MELODIOIDEN LOPULTA SYNTYNEEN SYNTYNEEN? NEHÄN OVAT KULKENEET KANSAN SUUSSA JA VARMASTI MUUTTUNEET MATKALLA. VOISIKO NIITÄ SIIS PITÄÄ KANSAN KOLLEKTIIVISEN KAUNEUSKÄSITYKSEN TUOTTEINA?

– Tätä kysymystä tuli kyllä mietittyä. Sehän ei voi olla niin, että kymmenen ihmistä on keksinyt yhtäkkiä saman idean. Jonkun on täytynyt antaa se alkusysäys. Joku on ehkä parannellut sitä, ja siitä on tullut kylän sisäinen ”hitti”. Joku matkalainen on vienyt sen toiseen kylään, jossa sitä on ehkä paranneltu – tai huononnettu. Joku keräilijä on lopulta napannut mielestään parhaan version ja pannut kirjoihin.

PYSTYYKÖ IKIVIHREÄN SÄVELMÄN TUNNISTAMAAN? VOIKO TÄSSÄ HETKESSÄ MITENKÄÄN SANOA, MIKÄ TULEE KESTÄMÄÄN, VAI ONKO AIKA AINOA, JOKA SEN NÄYTTÄÄ?

– Enpä usko että sitä voi tunnistaa. Varsinkin säveltäjät ovat näille asioille sokeita, koska he kuuntelevat niin eri tavalla. Joku ulkopuolinen voisi olla parempi vainuamaan näitä juttuja.

MINKÄLAISIA LÄHTÖAJATUKSIA SINULLA OLI UTU- LEVYN KANSSA?

– En välttämättä olisi lähtenyt viemään koko projektia eteenpäin, ellei vanha soittokaveri Ron McClure olisi tullut vierailulle Amerikasta. Ajateltiin tehdä jotain, meillä oli sentään studio käytössä. Olin tehnyt kansanlaulujen kanssa työtä ennenkin, mutta tällainen iso paketti oli jäänyt tekemättä. Lähdin etsimään materiaalia, jota löytyikin helposti kirjastoista. Sitä oli hauska vääntää kokoon – eikä kovinkaan työlästä.

Äiti Afrikka

2002 on Koivistoiselle paitsi kansansävelmien, myös Afrikan vuosi. Hän on käynyt siellä jo kerran, mutta matkat eivät jää siihen. Hän on myös laajentanut viime aikoina toimenkuvaansa ja tuottanut afrikkalaista timbilamusiikkia. Timbila on marimban kaltainen soitin, ja Koivistoisen timbila-tuotoksia on kuultavissa kahdella Naxos-julkaisulla.

MISTÄ AFRIKKA-INNOSTUS ALUN PERIN LÄHTI?

– Afrikkalaisessa ja latinalaisessa musiikissa on samaa rytmiikkaa kuin jazzissa. Siitä se kiinnostus syntyi. Tein täällä Suomessa töitä senegalilaisten soittajien kanssa, ja siinä tuli löydetyksi kaikenlaista jännittävää. Afrikka-yhteydet ovat sittemmin olleen vahvat. Olin tässä ennen pääsiäistä Johannesburgissa tekemässä levyä kuoron kanssa.

KUN NYT MAINITSIT JOHANNESBURGIN, NIIN ON PAKKO KYSYÄ Paul Simonin KUULUISASTA Graceland-ALBUMISTA ALBUMISTA. MITEN ONNISTUNEENA VALKOISEN MIEHEN AFRIKAN-MATKANA SINÄ SITÄ PIDÄT?

– Sehän oli apartheid-aikaa ja kinkkinen juttu tehdä. Simonilla oli hyvä tarkoitus, ja minusta hän hoiti sen ihan puhtain paperein. Graceland on hieno levy. Simon tonki paikallisesta musiikista yhtä sun toista, ja olen kyllä kuullut vähän juttujakin studiohommista. Kyllä oli jopa Paul Simon joutunut kysymään afrikkalaismuusikoilta, missä on ykkönen!

MITEN OLET ITSE PÄRJÄNNYT AFRIKKALAISRYTMIEN KANSSA?

– Olen joutunut kysymään ihan samaa! Ei se mitään uutta ole. Jotkut Olin vuodenvaihteessa Senegalissa kuuntelemassa muutamia orkestereita, ja kyllä ne jutut olivat välillä todella hämmentäviä. Varmaan suurin osa eurooppalaisista kuulee ne väärin päin.

SIIS OLIKO SIINÄ KYSE OUDOSTI RAKENNETUSTA NELIJAKOISUUDESTA VAI JOSTAIN AIVAN MUUSTA?

– Kyllä se on paljolti nelijakoista tavaraa. Tai useimmiten siinä on 6 vastaan 4, tai jotain 12/8-pohjaista. Suosituimmat tanssirytmit menevät sielläkin neljään.

PYSTYTKÖ JO SANOMAAN, MITEN AFRIKKAKONTAKTIT OVAT MUUTTANEET SINUA SÄVELTÄJÄNÄ?

– Kaikenlaista sieltä on hiipinyt omiin juttuihin. Olen itsekin ihmetellyt pari kertaa, että mitäs täältä nyt tulee. Ehkä vaikutus tuntuu juuri rytmiasioissa. Utu-levyn biisi On neidolla punapaula on tavallaan aika eteläafrikkalainen veto, se sointujatkumo on siellä päin tyypillinen.

SEURAAVA AFRIKAN KOHDE ON ENSI SYKSYNÄ VILLA KARO BENINISSÄ, JONNE STIPENDI MAHDOLLISTAA KUUKAUDEN MATKAN…

Jazzmiehenä Suomessa

Eppu Normaalilla on laulu nimeltä Kun jatsia kuunneltiin, jonka jazzia ja romantiikkaa yhdistelevä tarina päättyy hieman haikeasti. Rakkaus kyllä jatkuu, mutta jatsi, pelkään pahoin / elää enää apurahoin”.

MINKÄLAISENA JAZZMAANA PIDÄT TÄMÄN HETKEN SUOMEA?

– Kulttuuri on vahvaa ainakin siinä mielessä, että jälkipolvea riittää. Kärki oli hyvin kapea silloin, kun minä aloitin. Festivaaleja ja tällaista on paljon, ja kai ne työtilaisuudetkin pikkuhiljaa lisääntyvät, vaikka sillä puolella onkin ongelmia. Kaikelle taidolle ei tunnu löytyvän käyttöä.

OLENKIN AJATELLUT NÄITTEN SINÄNSÄ KIINNOSTAVIEN ”UMO PLAYS ZAPPA” -PROJEKTIEN YHTEYDESSÄ, ETTÄ PALJASTUUKO NIIDEN TAKAA UUDEN MATERIAALIN VÄHYYS…

– Kyllä paljastuu, ja se on todella valitettava puute. Big bandille säveltäminen, sovittaminen ja nuottien aikaansaaminen on aikamoinen duuni. Ei ole oikein ketään, joka tilaisi keneltäkään tällaisia töitä. On aikamoinen kynnys ryhtyä väsäämään sitä omillaan, varsinkin kun se ei ole edes erityisen halpaa duunia. Joitakin vuosia sitten radio vielä panosti tähän, mutta nyt se on hiipunut.

MEILLÄ OLI TAANNOIN KULTTUURIMINISTERINÄ JAZZPIANISTI. MITÄ AJATTELET Anderssonin KAUDESTA?

– Claes on hyvä tyyppi ja varmaan fiksuimpia kulttuuriministereitä tässä maassa kautta aikojen. Musiikissa ei menty taaksepäin – varmaan voi sanoa, että vähän mentiin eteenpäin. Elokuvahan sai kyllä hyviä tukia. Varmaan Andersson vähän varoi, kun hänen taustansa tiedettiin. Nykyään Claes muuten soittaa paljon enemmän kuin ministeriaikoina, ja mies on vanhoilla päivillään vielä kehittynyt!

ENTÄS SUOMALAISEN JAZZMAAILMAN KEIKKAPUOLI? JAZZ ON KUITENKIN ERITTÄIN VAHVASTI YLEISÖN EDESSÄ SOITETTAVAA MUSIIKKIA…

– Poriin sitä yleisöä kyllä saadaan, mutta ei välttämättä muille keikoille. Eikä se yleisö oikein osta levyjä. Tosin nyttemmin on tullut myös jazzin puolelle myyntimenestyksiä, ja se on uutta. Lenni-Kalle Taipalehan myi huikeasti – vaikka se on toki ihan viihteeksi tehtyä. Myös UMOn ensimmäinen Naxos-julkaisu on myynyt maailmalla ihan hyvin, ja se taas on todella haastavaa musiikkia.

PALATAAN VIELÄ HETKEKSI MENNEISYYTEEN. SYY ON SE, ETTÄ VANHOJA LOVE-ALBUMEITASI ON JULKAISTU UUDELLEEN. ETENKIN THE FRONT IS BREAKING KUULOSTI ERITTÄIN PIRTEÄLTÄ MATERIAALILTA. MITÄ ITSE AJATTELET NÄIDEN AIKOJEN EERO KOIVISTOISESTA NYT?

– Olin tehnyt jonkin verran hieman fuusiotyyppistä materiaalia. Meillä oli hyvä soittoporukka, jossa oli Pohjolaa, Ahvenlahtea ja Tolosta. Soittamisen halu oli kova. Se ryhmä oli koossa ainakin vuoden. Mukavaa puuhaahan se oli. Sain säveltää nimenomaan tuolle bändille sen kyvyt tietäen. Siellähän on aika vaikeaa bassostemmaa ja tällaista.

KOLLEGASI TAPANI RINNE SANOI ÄSKETTÄIN IMAGE-LEHDESSÄ, ETTÄ HÄNELLÄ ON KYLLÄ LEVYHYLLY PUOLILLAAN JAZZIA, MUTTA SUHDE SIIHEN ON MUUTTUNUT MUUTTUNUT, KOSKA JAZZ ON MENETTÄNYT INNOVATIIVISUUTENSA, KUTEN ROKKIKIN… MITEN KOMMENTOIT TÄTÄ?

– Ensin täytyy selvittää, miten jazzin määrittelee. Se ei ole kiinnostavaa, kun nykyään soitetaan vanhaa jazzia uudelleen paremmalla äänitystekniikalla. Ihan perinteisimmässä, tiukasti määritellyssä jazzissa ei varmaan ole ihmeempiä enää tapahtunut. Minä haluaisin nähdä jazzin vähän laajemmin, ja siellä vaikeasti määriteltävillä reuna-alueilla kyllä tapahtuu. Useinhan rajatapaukset ovat kiinnostavimpia.