Musiikintekijät -logo

SOVITUS, osa 1

SOVITUS, osa 1

ELVISin syyspaneeli lokakuun lopulla käsitteli sovittamista ja sovituksia. Aihe on todettu ongelmalliseksi, ja koko ajan läsnäolevaksi. Maailma muuttuu, ja sen mukana trendit ja toimintatavat. Sovitttamiseen liittyvän problematiikan selvittäminen ja käytäntöjen selventäminen on kaikkien asianosaisten etu. Olikin hyvin perusteltua, että keskustelu ja ongelmien käsittely saatiin paneelissa käyntiin. Eri toimijatahoilla on kiinnostusta tehdä asian tiimoilta osansa, ja ELVISin suhteen tämä artikkeli – ja siihen tulossa olevat jatkot – ovat osa tätä kokonaisuutta.

Seuraavassa on tarkoitus referoida ja kommentoida syyspaneelissa käytyä keskustelua. Paikalla oli runsaasti osanottajia, joista monet omaavat pitkänkin kokemuksen sovittajina. Kirjoitus perustuu Tapio Kallion pitämään alustukseen Teoston asiakasoppaaseen ja jakosääntöön kirjatusta käytännöstä siitä, mitä Teoston jäsenet ovat katsoneet sovituksen olevan.

”Sovitus, niinkuin kaikki muutkin käsitteet, muotoutuu ja saa merkityksensä niissä paikoissa missä käsitettä käytetään, niiden toimesta jotka sitä käyttävät”, aloitti Kallio. Teoston asiakasoppaassa todetaan, että ”sovituksena pidetään olemassaolevan sovitetun tai sovittamattoman teoksen musiikin luovaa muuntelua. Sovittaja on se luonnollinen henkilö, joka muuttaa tai muuntelee olemassa olevaa sävellystä siten, että hänen luova panoksensa teoksen asuun on selvästi tunnistettavissa riippumatta siitä kuka teoksen esittää”.

Tässä komitean muotoilemassa arvoituksellisessa lausekokonaisuudessa lähtökohta on siis se, että on olemassa teos ja sen tekijä, ja kyse on musiikin muuntelemisesta, nimenomaan luovasta muuntelemisesta. Teoston käytännössä sovittaminen edellyttää tekijän lupaa. Sovittajan tekemän muuntelun pitää olla tunnistettavissa esittäjästä riippumatta. Esittäjän tulkinnallinen panos ei siis tee esityksestä sovitusta, sovituksella täytyy olla jonkinlainen objektiivisesti todennettavissa oleva perusta. Tämä nousee hyvin tärkeäksi seikaksi, kun aletaan puhua sovittajan osuuksista tekijänoikeuskorvauksista.

OSUUKSIEN JAOSTA

Sovittajalle myönnetään esityskorvauksista osuuksia, perusosuus on 16,67% manuksissa, ja 11,11% kustannetuissa teoksissa, ja vähennys tehdään säveltäjän osuuksista. Luvan sovittamiseen myöntää säveltäjä. Osuusjakoon on kaksi poikkeusta: sopimusjaossa sanoittajakin osallistuu sovittajan osuuksiin, ja tasaava muuntelujako, jossa säveltäjä, sanoittaja ja kustantaja rahoittavat yhtäsuurilla osuuksilla sovittajan osuuden.

Tätä suuremmatkin osuudet ovat hyväksyttäviä, mutta niiden edellytyksenä on Teoston ohjelmistotoimikunnan hyväksyntä. Luovan panoksen on oltava osoitettavissa, ja panoksen arviointi tapahtuu alkuperäisen teoksen ja sovitetun teoksen eroa vertailemalla. Sitä ei saa tehdä työpalkka- tai muihin vastaaviin tasa-arvokeskusteluihin perustuen. ”Anna mieluimmin minulle suuremmat osuudet, niin sinä vastaavasti saat pienemmät osuudet” lienee kuitenkin eri variaatioineen tuttua puhetta monelle, ja taitava puhuja saattaa jopa saada sen kuulostamaan vastustamattoman houkuttelevalta.

Suojatun teoksen sovituslupia valvoo tekijä, vapaiden teosten osalta ohjelmistotoimikunta, joka arvioi asian aina aineiston perusteella.

KOMMENTTEJA

Koska yksimielisyyttä siitä mitä sovitus on ei saada aikaan, on käytännön kysymystilanteiden kautta muototunut Teostoon luettelo niistä toimenpiteistä, joita EI lasketa sovittamiseksi (katso ohessa). Kohdat ovat tulleet mukaan sitä mukaa, kun ao. kysymys on esiin noussut, usein toisaalla olevaan käytäntöön viitatetn. Luettelo on pohjoismaisesti hyväksytty yhteväksi.

(kohta 1.) Jos merkitään forte ja ritardando Bachin inventioon C-duuri – miten se voisi olla sovittamista, kysytään Pohjoismaissa. Eräissä maissa se on, ja osuuksia voi saada, meillä ei.

(kohta 2.) Tämä oli 1800-luvulla merkittävä sovitusmuoto, eli ”klassikkojen” sävellyksiin merkittiin fraasikaaria, sormituksia ja dynamiikkaa, teos julkaistiin omana nuottilaitoksena, ja sovittajaosuuksia alkoi kertyä.

(kohdat 3. & 4.) Eli ei riitä, että nuottiin merkitsee ”soita tunteikkaasti”, eikä myöskään riitä, jos esittäjä ”soittaa tunteikkaasti”.

(kohta 5.) Tämä on ns. oikolukua.

(kohta 7.) On vaikea määriteltävä suoralta kädeltä mikä on ”luova panos”.

(kohta 8.) Tarkoittaa puhtaan teknisiä ”oikomisia”, eli esimerkiksi vasemman käden oktaavikaksinnuksen jättäminen pois ei oikeuta osuuksiin.

(kohta 9.) Tarkoittaa yksinkertaisten perustehojen merkitsemistä. Tämä kohta on paljon isompi kokonaisuus kuin edelläolevat. ”Tyylillisen elementin lisääminen …” liittyy ajatukseen, että muutetaan valssi jenkaksi tai samba rumbaksi.

(kohdat 10. & 11.) Nämä ovat mekaniikkaa. Vähän niinkuin bensatankin täyttö – se ei mene auton huollosta, se on vain käytön kannalta välttämätöntä.

(kohta 12.) Tämä on kevyen musiikin lähes jokapäiväistä arkipäivää. Levyltä joutuu kopioimaan – nuoteille tai suoraan omaan muistiin – kun materiaalia tarvitaan nopeasti, esimerkiks Syksyn Sävel -voittaja seuraavan illan keikalle. Kustantajan nuotti tulee joskus, jos silloinkaan.

(kohta 13.) Voisi olla jo alkupäässä, mutta todennäköisesti joku on kysynyt siitä vasta myöhemmin. Liittyy varmasti myös esittäjän osuuteen, solistin melodiseen koukerointiin ja kiemurteluun.

(kohta 14.) Ihmisen kekseliäisyyshän on rajaton, joten lista ei koskaan voi olla täydellinen.

Muutoksia, jotka eivät oikeuta sovittajaosuuksiin (Teoston jakosäännöstä)

1. dynaamisten ja agogisten merkintöjen laadinta

2. fraseeraus- ja sormitusmerkintä

3. urkujen rekisteröintimerkintä

4. esitykselliset viitteet tai esittäjän tulkinnallinen panos

5. alkuperäisversiossa olevien virheiden korjaaminen tai muu vastaava toimituksellinen panos

6. historiallisen tai muun vastaavan notaation muuttaminen tavanomaiselle nuottikirjoitukselle

7. soitintaminen ilman luovaa panosta

8. helponnettujen versioiden laatiminen esittäjistölle tai yksittäisille soittimille

9. sointumerkkien liittäminen melodiaan, kenraalibasson nuotintaminen tai tyylillisen elementin lisääminen ilman luovaa panosta

10. teoksen tai yksittäisten äänien siirtäminen toiseen äänialaan tai toisille soittimille tai lauluäänille

11. kaksinnusten tai rinnakkaisäänien lisääminen tai poistaminen

12. sovitusjäljitelmien tekeminen esim. kuulonvaraisesti

13. koristekuvioiden lisääminen

14. muiden vastaavanlaisten muutosten tekeminen

KESKUSTELUA

Sovittajan merkintöjen tarkkuudella on merkitystä. ”Soittakaa erilailla kuin ennen” voi tuottaa hyvinkin erilaisen soivan lopputuloksen, mutta sovittajan panos on vähäinen verrattuna esittäjien panokseen. Esimerkiksi vapaamman jazzin piirissä tulee tämä esiin varmasti jatkuvasti. On muistettava, että yhtye ei voi olla Teoston käytännössä sovittajana, mutta yhtyeen jäsenet luonnollisina henkilöinä toki voivat olla.

Tämän päivän modernissa musiikkituotannossa nimenomaan tuottajan, sovittajan, miksaajan ja muusikon roolijaot voivat olla hyvinkin vaikeasti määriteltäviä. On muistettava, että Teostonkin käytännössä voi muusikko, tuottaja tai miksaaja olla sovittaja, mikäli hän on tuonut todennettavissa olevan luovan panoksen teoksen muunteluun, ja jonka panoksen säveltäjä hyväksyy.

Olemassa olevan teoksen yksinkertaistaminen (vrt. kohta 8.) voi olla luovaa muuntelua. Tekninen yksinkertaistaminen ei aina tuota tulokseksi harmonista yksinkertaistusta, vaan päinvastoin. Esimerkiksi kitaralla barré-otteella otettua mollikolmisointua laajennettaessa molliseptimisoinnuksi, jää samasta otteesta vain yksi (pikku)sormi pois, eli tulos on teknisesti helpompi, mutta harmonisesti laajempi, monimutkaisempi, joka vaikuttaa sovituksen sävyyn. On selkeästi taiteellinen ratkaisu, soinnutetaanko kolmi- vai nelisoinnuilla, mutta onko siinä ”luovaa panosta” puheena olevassa merkityksessä, jäänee ohjelmistotoimikunnan ratkaistavaksi. Esimerkiksi jazzissa voidaan jo sointumerkillä ilmaista hyvinkin tyhjentävästi erityinen harmonien ajattelu, vieläpä kelvollisen ymmärrettävästi ympäri maailman.

Kohta 8. onkin se, mihin jatkuvasti törmätään. ”Helponnettu sovitus” käsitteenä sisältää monitahoista problematiikkaa. Periaatteessa helponnusten tekeminen tuo teokselle uusia käyttäjiä, teokset ulotetaan sellaisten saatavaksi, jotka muuten eivät voisi niihin tarttua. On perustellusti tulkittavissa luovaksi panokseksi, kun tehdään – ei pelkästään helpommaksi – vaan muutenkin mahdolliseksi. Esimerkikkinä keskustelussa mainittiin oopperan kuorokohtaus jollekin ei-ammattilaissekakuorolle, jolloin räätälöinti tapahtuu äänivarojen pohjalta, ja transponointi on tarkkaa, säestyksen osuus samoin.

Luovuus-sanan monimerkityksellisyys kielessämme on ongelma. On luovaa ongelmanratkaisua, ja on luovan itsenäisen teoksen synnyttämistä. Pelkistetyn version tekemisen todettiin olevan paljon vaativampaa kuin pienemmän materiaalin rikastuttaminen, pois ottaminen siten, että säilyttää olennaisen, on erittäin vaativa työ. ”Olennaisen säilyttäminen” on ratkaiseva ilmaus. Jos siihen sovituksessaan pyrkii, on silloin pysyttävä alkuperäiselle uskollisena ja pyrkiä pitämään se omansa kaltaisena, ja silloin erojen osoittaminen muina kuin teknisinä yksinkertaistuksina voi olla vaikeaa.

Tässä kohdin tuntuu selvästi olevan yksi keskeisistä ongelmakohdista. Listan mukaan soitintaminen – esimerkiksi oktaavikaksinnukset – ei ole sovittamista, mutta manipuloinnin todettiin olevan vaativaa. Puhallinkvinteton laajentaminen sinfoniaorkesterille, pitäen se kuitenkin tyyliuskollisena on iso työ, ja vaatii luovaa panosta. Teoston kantaa pidettiin turhan jyrkkänä, vaikka ratkaisut tehdäänkin teoskohtaisesti.

Todettiin ”pienestä suureksi” -suuntaa harvemmin esiintulevaksi, mutta toisinpäin tehtävää tapahtuvan vastaavasti usein. Se oli myös 1800-luvun sovitustehtailun keskeisimpiä malleja, sinfonioista tehtiin laitoksia, alkaen pianolle kaksikätisesti ja nelikätisesti.

”Tyylillisen elementin lisääminen” tuo mukanaan myös aika äkkiä luovaa panosta. Jotta vaihto olisi järkevän kuuloista kautta linjan, ei pelkkä tekninen, nopeasti esitystilanteessa tehty muuttaminen varsinaisesti vielä foksista tee valssia. Taiteellinen, luova panos, vaikuttaa satsiin automaattisesti muutenkin. Tätä itseasiassa käytetään harvemmin, vaikka on vaikkapa joitakin tuttuja käyttöön jääneitä valssin muuttamisia foksiksi, esimerkkeinä ”Tähti ja meripoika” ja ”Fly me to the moon”. Jazzympyrässä tämä on tuttua, ja periaate muuttaa tyylistä toiseen sujuu ammattimuusikolta käden käänteessä – kolmen kappaleen ohjelmistolla on hyvin soitettu pitkät tanssit.

Lähtökohta kuitenkin tässä on, ettei pelkästään ajatus ole sovittamista – vasta sitten kun luovaa panosta tulee mukaan, niin että se on osoitettavissa.

(Osa 2 seuraavassa numerossa)

teksti: Pekka Nissilä

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 4/2002

Selaa lehden artikkeleita