EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Siunattu pelihimo jatkukoon

Tekijä: Nina Lith

Siunattu pelihimo jatkukoon

Julkaistu

Me suomalaiset olemme unelmoineet ”tuosta paremmasta onnesta” iskelmälyriikan lisäksi myös veikaten ja lototen. Tai muuten vaan pelaamalla. Pelaaminen on ollut valtion siunaamaa toimintaa ja kyseisen puuhailun parissa on vaurastunut alan monopoliyritys Veikkaus Oy.

Veikkauksella alkoi mennä jopa siinä määrin nousujohteisesti, että Suomen valtio ryhtyi itse pelaamaan rikasta ja köyhää sysäten aste asteelta lakisääteisiä menojaan veikkausvaroilla rahoitettaviksi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tuo rahoituspotti on kasvanut 45 miljoonasta eurosta yli sataan miljoonaan euroon. Tuhti apuraha valtiolle!

Rehellisyyden nimessä kuitenkin totean, ettei valtio ole sysännyt kulttuurirahoitustaan tyystin pelipöytien armoille. Edelleen asioita maksetaan myös budjettivaroista ja Veikkauskin jakaa varoja harkinnanvaraiseen tukeen tieteelle ja taiteelle. Siis noudattaa periaatetta, joka alunperin on kuulunut yhtiön toimenkuvaan. Mutta varsinaiset harkinnanvaraisiin tukiin suunnatut rahat ovat pysyneet viime vuosikymmenen aikana lähes paikallaan. Vähäinen kasvu on suunnattu taidelaitoksille, mutta niidenkään osalta ei ole kunnolla pystytty seuraamaan kustannuksien todellista kasvua. Tämä merkitsee ikävästi sanottuna, mitä totuuden kertominen monasti on, että taiteen reaalinen tuki on laskenut.

Paavo Lipposen II hallituksen hallitusohjelman kulttuuripolitiikkaa koskevat alkusanat kuuluvat: ”Kulttuuri on entistä tärkeämpi kansallinen ja kansainvälinen kehityksen voimavara…” Ohjelmassa luvataan myös vahvistaa kulttuurin asemaa.

Kaiken kaikkiaan taidepoliittiselle ohjelmatyölle on asetettu kunnioitettavia ja kunnianhimoisia päämääriä. Hallitus ja eduskunta ovat myös pyrkineet saavuttamaan ne. Tätä taustaa vasten tuntui suorastaan tyrmistyttävältä, että Veikkaus Oy:n tuottoennusteen aleneminen sai hallituksen tekemään valitsemallaan linjalla täyskäännöksen, joka oli johtaa taiteen määrärahojen supistumiseen. Pahimmillaan ei olisi ollut kysymys ainoastaan taidelaitoksiemme tuen ja toiminnan vaarantamisesta vaan karsinnat olisivat verottaneet myös harkinnanvaraisten taiteenedistämisvarojen määrää. Myös säveltaide olisi kuulunut tuohon joukkoon.

Onneksi eduskunnassa oltiin asiasta eri mieltä ja miljoonaleikkaukset tyrmättiin. Tiedotusvälineiden mukaan kulttuurin leikkaukset ovat hylätty, siitäkin huolimatta että ainakin tätä kolumnia kirjoitettaessa ensi vuoden budjetin käsittely on vielä kesken. Sivistysvaliokunta ajoi rahojen säilymistä yksimielisesti ja ministeri Kaarina Drombergin (kok.) tiedän jo hallituksessa taistelleen naarastiikerin tavoin valtionvarainministeri Sauli Niinistöä (kok.) ja leikkauslinjaa vastaan.

Mutta kaikesta huolimatta: Kansalaiset. Ylös, ulos ja pelaamaan. Lottorivin täyttäminen on yhä isänmaallinen ja kulttuuripoliittinen teko!

teksti: Jani Uhlenius

Käsityöläinen

Julkaistu


Heikki Keskinen soittaa, sovittaa ja koskettaa montaa

Tämä on konkretisoitunut muun muassa Elvis ry:n kampanjoinnissa säveltäjä- ja sanoittajatietojen näkymiseen esimerkiksi televisioruuduissa teosten esitysten yhteydessä, ja myös toimittajien (ainakin) moraalisesta velvollisuudessa tiedottaa sama asia soittamiensa äänitteiden yhteydessä. Se, miten tämä kampanja on onnistunut, on tietenkin toinen juttu, varsinkin radioiden siis paikallisten sellaisten suhteen. Vanha televisioklassikko Levyraati aloittaessaan tauon jälkeen uudestaan veti heti komeasti pisteet himaan (no pun intended) näyttämällä kaikkien tekijöiden tiedot kuvaruudussa, mukaan lukien myös sovituskrediitit! Tämän huomasin ihan itse, kun seurasin joku aika sitten ohjelmassa näkynyttä laulaja-sanoittaja Kaija Kärkisen ja kitaristi-säveltäjä Ile Kallion lattarihenkistä esitystä. Tyylinmukaisesti torvi törisi ja vaski soi. Biisin tiedoissa näkyikin sovittaja -osastossa Heikki Keskisen nimi. Jo on aikoihin eletty, vaan miksi ei olisi! Kyseisen informaation välittäminen ei ole vaativa toimenpide, ja kielii ainoastaan positiivisesti siitä, että ohjelman tekijät eivät aliarvioi ”kansaa”. Ruudussa keikkuvan artistin lisäksi kiinnostavat varmasti muutkin taide-elämyksen valmistumiseen liittyneet tekijät. Vai olenko liian optimistinen…

Tämän pontevan aasinsillan myötä pääsemme tarkastelemaan tämän viihteen ammattilaisen tukevaa profiilia, ja vielä sellaista profiilia, joka on erikoistunut alueeseen mikä tuntui välillä olevan musiikkituotannossa hyvinkin kanissa, nimittäin blosari- eli puhallinsovituksiin. Heikki Keskisen repertuaariin vuosien varrelta liittyy hyvinkin erityyppistä artistia: Heinola Big Bandistä Blue Trainiin, Sleepy Sleepersin kautta UMOon ja Bullworkersiin, Mestarit, Reijo Taipale, Pepe Alqhvist, Dave Lindholm, Niko Ahvonen, Mamba etc…

Heinolasta on tullut jo ennen Apulantaa paljon musiikintekijöitä – ainakin puhaltajia?

-Kyllä. Paljon oli 50-luvun tyyppejä, jotka Helsingin läheisyyden ansiosta kävivät tsekkaamassa kaikki ulkomaalaiset count basiet ja stan getzit, ja soittivat sitten omilla bändeillään näistä innoittuneina. Joutsassa oli big band, jonka johtaja muutti Heinolaan, ja sen verran blosareita oli ja puhallinorkesteriperinnettä, että saatiin iso bändi kasaan Heinolaankin. Johanssonin Markku (trumpetisti, kapellimestari) oli ensimmäisiä ammattilaisia, joita kylästä lähti ja Markku palasikin sitten kesäisin pitämään musiikkileirejä. Siitä sitä innostusta levisi jazzin aatteeseen. Tulihan sieltä muitakin kuin puhaltajia, Suonsaaren Klasu (rumpali) ja Tabellin Markku (pianisti)…

Oliko sinulla tällöin jo myös sovittaminen mielessä?

– Kun Markku tuli pitämään niitä leirejä, niin oltiin jopa saatettu kehittyä edellisestä kerrasta. Aina ei kuitenkaan ollut valmista uutta matskua saatavilla. Se saattoi sitten kysyä että ”mitä uutta soitettaisi huomenna?” ja väänsi sitten seuraavaksi päiväksi arrin. Tämä teki suuren vaikutuksen, ajattelin että olisipa hienoa osata tuo homma.

Sitten tuli jazzyhtye Blue Train, eräänlainen nuorten kundien ”jatsilaboratorio”. Se niitti jonkin asteista valtakunnallistakin huomiota, varsinkin kun eräs Sakari Kuosmanen hyppäsi solistiksi. Taisi olla jossain vaiheessa valittuna vuoden jazz-laulajaksikin?

– Joo. Sakuhan käveli tyynesti bändiin keikalla 80- luvun alussa, Jyväskylän jazz-päivillä ja jäikin sitten aikaa. Yhdessä opeteltiin käytännössä keikoilla peruskatalogia. Meikäläinen lähti sitten aika nopeasti Bostoniin Berklee School Of Music’iin. Seuraavan kerran tavattiinkin Sakun kanssa vähän eri ympäristössä, kun lähdettiin Sleepy Sleepersin kanssa Lontooseen tekemään ”Alma-tädin illuusiota”. Ajat oli vähän muuttuneet. Vaikka olihan sekin yhden lajin big band…. ja vankkaa freetä.

Mistä tuli ajatus sännätä 80-luvulla Berklee’hen?

– Tuttuja oli jo ollut paikan päällä, Suonsaari ja Jarmo Savolainen (pianisti). Sinne piti pyrkiä, lähettää joku arri ja kasetti, joten ei sinne ihan sisään noin vain menty, se myöskin maksoi ihan riittävästi. Olinhan minä tehnyt Heinolan bändille juttuja, tosin ilman ihmeempää teoreettista pohjaa. Suomessakin olisi saanut oppia, mutta se olisi vienyt enemmän aikaa, ei olisi päässyt heti bändille kirjoittamaan. Bostonissa pääsin heti testaamaan kirjoittamaani aika kovilla harjoitusbändeillä. Varmaan samoja kirjoja, joita siellä käytettiin olisi voinut tavailla Suomessakin ja oli täällä jo siihenkin aikaan hyviä opettajia. Mutta vaikka ei siellä kaikki jazzin suhteen olleet välttämättä ruudinkeksijöitä, niin siellä se ruuti on kuitenkin alunperin keksitty. Kun käy paikan päällä, niin voi sanoa, että on nähnyt muistakin kun vaan kuvista. Se on se juttu.

Intoa täynnä sieltä takaisin härmään ja Kajaanin Big bändiin, jossa olin tosin vieraillut jo ennen jenkkilää. Sitten oli yksi UMOn nuorten solistien konsertti, jossa piti soittaman muutamaa originaalia ja niihin piti saada sovitukset. Ajattelin, että Olli Ahvenlahti (pianisti) olisi tehnyt ne ja soitinkin jo sille, mutta sitten päätinkin itse vääntää ne. Kävin yökaudet opiskellen läpi muutamaa Thad Jonesin (trumpetisti, sovittaja) scorea, pöllin minkä kehtasin ja keksin loput itse. Kovasti hirvitti ja pelotti, mutta sitten helpotti, kun näin jossain klubilla Linnavallin (Esko, edesmennyt kapellimestari ja pianisti) joka sanoi tyynesti: ”Vaikka ei se Karvonen (Lauri, kriitikko johtavassa päivälehdessä) tykännyt, niin kyllä niissä sun arreissa kaikki oli oikein.” Se oli ensimmäinen suora palaute ja rohkaisu, antoi uskoa eteenpäin. Aika monta kertaa sitten juteltiin asioista, eikä Esko koskaan pihdannut tietoa ja antoi kyllä myös ihan kovaa kritiikkiäkin, jos oli tarpeen.

Olet enemmänkin perinteisen soundin miehiä, et ole hakeutunut tuollaiseen impressionistiseen ilmaisuun jota usein harrastetaan, kun rajoja oikein kokeillaan?

– Se on oikeastaan Basien ja Quincy Jonesin kautta Thad Jonesiin, sieltä löytyy ne tarvittavat perusasiat edelleenkin. Musa on kuitenkin rytmimusiikkia pääasiassa, ja big band rytmisoitin. Nyt on varsinkin viime vuosina ollut taottavana paljon taustoja laulajille. Tähän tarpeeseen oikeastaan myöskin kehittyi Kallio Horns, 3-6 puhaltajan kaukopartio. Sitä alettiin tilaamaan eri yhteyksiin, varmaan sen kompaktiuden takia. Alussa vaan ei ollut koskaan varsinaisia arreja, tilaajat ilmeisesti ajatteli, että kyllähän ne jotain soittaa, kun on tilattu… On se hieman kiusallista notkua lavalla ja väijyä kohtaa, jossa voisi painaa lennosta jotain hyväksi havaittua riffiä. Näin ollen motivoiduin sitten tekemään varta vasiten pillisovituksia, ja ihan keikkakohtaisesti. Homma järkevöityi kummasti, ja yllättäen kuulostikin paremmalta.

Kuulin joskus jutun jossa ihan tuotantoportaan mies olisi esittänyt puhaltajille, että heitä ei enää pahemmin tarvittaisi studion nurkilla norkoilemassa. Onko tarinassa perää?

– Kyllä näin oli jossain vaiheessa, syntetisaattorit raikui vähän joka puolella. Se oli jonkun aikaa päivän ehdoton muotisoundi. Mutta onhan ihminen erehtyväinen, saati tuottaja sitten. Nythän on taas enenevässä määrin puhaltajia kehissä. Tiettyjä musiikin lajeja on aika köyhää vetää ilman blosareita, soulia ja lattareita esimerkiksi.

Sinä et kirjoittaessasi arreja paljon koneita käytä. Onko tähän joku erityinen syy?

– Olen vaan niin tottunut kynän käyttöön. Ei minulla periaatteellisesti ole mitään koneita vastaan. Jos kirjoitan Kallio Hornsille, niin teen basso- ja diskanttiklaaville koko scoren ja kundit soittaa suoraan siitä, kun ovat tottuneet. Sen teen käsin nopeammin kuin koneella. Tutussa ryhmässä on tietenkin myös se etu, että kundit oppii fraseeraamaan yhdessä. Jos joku tilaa isompaa juttua ja myös maksaa, niin sitten teen tietenkin partsikan ja stemmat. Siinä voi tietysti jännetuppitulehdus helposti uhata, jos ei voi stemmoja kirjoituttaa. Ostin kyllä joku vuosi sitten tietokoneen, mutta en juurikaan ole sitä käyttänyt. Laitoin sen kerran päälle ja sitten kiinni – hyvin toimi. Saan kuitenkin suurta tyydytystä nuotinpiirtämisestä, se on jotain sellaista konkreettista, jonka tietää osaavansa, ja siitä näkee myös tuloksen heti. Ovat joskus myös väittäneet, että sitä olisi hyvä lukea.

Lopuksi arkipäivän realismiin, kuinkas krediittipuoli sovittajalla nykyään toimii? Kissa elää kiitoksella, vaan pääseekö sovittaja osuuksille?

– Tapauskohtaista. Jos joku antaa valmiit ideat, niin silloin minä vain toteutan ne, ja silloin se on könttäliksa ja ihan okei. Tietenkin silloin, kun tekee niin sanotusti luovempaa työtä ja isommalle kokoonpanolle, voisi olettaa että saisi myös tekijälle oikeutta osuuksina, mutta sehän on tietenkin säveltäjän takana ja hänen arvioitavissaan. Monet on aika tarkkoja siitä. Käytäntöjä on monia niin kuin on miehiäkin, sekä hyvässä että pahassa. Jos arri on merkittävä ja biisiä soitetaan paljon sen kokonaisuuden takia, niin olisihan se kiva saada siitä krediitttiä myös taloudellisesti. Sehän käsittääkseni kohdistuu vain siihen kyseiseen versioon, eikä näin ollen ole biisin kohdalla säveltäjälle ikuinen rasite. Mutta nämä ovat tämmöisiä katoavaan kansanperinteeseen liittyviä asioita.

Emme nyt kuitenkaan ehkä ole noin pessimistisiä. Hyvät asiat tulevat aina vastaan uudestaan, tavalla tai toisella. Tulee mieleen juttu nörtistä, joka löysi vintiltä faijan vanhan remingtonin (kirjoituskone) ja tutkittuaan sitä ilmoitti riemuissaan: ”Hieno laite! Printtaa reaaliajassa!”

– Joo. Näinhän se on nähtävä, ja tietenkin kuultava.

Äänen etsintää ja löytämistä

Julkaistu

 

Anna-Kaisa Liedes on uuden kansanmuusikkopolvemme jo veteraaneja. Oman yhtyeensä ja solistisuutensa ohella hän esiintyy ja vaikuttaa mm. lauluyhtyeessä MeNaiset, sekä ääniteatteriryhmässä Iki-Turso. Keskustelutuokiolle löytyi tilaa Itsenäisyyspäivän viikonlopulle sijoittuneen äänityssession jälkeen.

Mitä kirjoitat veroilmoitukseesi kohdalle ”ammatti”?

– Olen kirjoittanut jo jonkin aikaa ”muusikko/lehtori”.

Onko ”muusikko” harkittu ele? Näetkö eroa ”muusikon” ja ”laulajan” välillä?

– ”Muusikko” on kulkenut mukana pitkään, koska ensin olen kokenut itseni nimenomaan soittajana. Mutta olen kyllä ajatellut, että mitä on ”muusikko”, mitä on ”laulaja”. Jotenkin minusta tuntuu, että haluan olla enemmän muusikko kuin pelkästään laulaja. Edelleenhän minä myös soitan.

Oletko sitä mieltä, että muusikko laulaa – piste – ja myös päinvastoin?

– Joo, se on ideaali, että tekisi molempia. Ja just tämän [Sibelius-Akatemian] kansanmusiikkiosastolla saamani koulutuksen takia se on niin, kun kaikille kuuluu laulu.

Olet kuuluisaa kansanmusiikkiosaston ensimmäistä vuosikertaa, ja silloin päämääränä oli multisoittajuus. Se on varmasti vaikuttanut osaltaan.

– Kyllä, sen uskon. Toki ennen kuin tulin tänne olin jo soittanut niin viulua, kanteletta kuin pianoakin. Olin kokenut jo aiemmin itseni enemmän multitekijäksi, ja se kyllä heijastuu nytkin tekemisissäni, kun teen monenlaista.

Missä vaiheessa pienenä tiesit, että musiikki on Sinun juttusi, vai tiesitkö?

– Luulen, että se alkoi jossain vaiheessa yläaste-iässä, alkoi tuntua siltä, ettei oikein muu kiinnosta. Ajattelin minä jotain psykologin ammattia jossain vaiheessa – varmaan se olisi kivaa (naurua), mutta lukiossa se oli jo ihan selvää. Itseasiassa sen takia laiminlöin jo sitä koulutyötä.

Oliko sinulla musikaalinen koti?

– Sillä lailla kyllä, että on siellä aina laulettu. Mutta ei meidän suvussa – joka on tosi laaja – ole meitä kuin kaksi musiikin ammattilaista. Ei ole perinteitä siihen suuntaan. Mutta meillä oli hirveän hyvä musiikinopettaja ala-asteella Haukiputaalla, hän nopeasti nappasi ihmisiä, joilla näki jotain edellytyksiä, ja työnsi soitinta kouraan. Hän oli hyvin ratkaiseva taho, ja myös seurakuntamme musiikkitoiminta oli hyvin aktiivista, jossa pyörin koko lapsuuteni, kirkon vieressä kun asuttiin. Kerhoja, kuoroa – kaikki tuki omaa kiinnostustani.

Miten kansanmusiikki tuli? Ei populaari, eikä klassinen? Vai oliko joku kääntyminen?

– Se on täydellinen ajautuminen. Seurasin nuorena erittäin paljon popmusiikkia ja rockia, haaveena oli päästä soittamaan sähköbassoa! Mutta se ei koskaan päässyt tapahtumaan, ei meilläpäin ollut bändejä, ei mahdollisuuksia sellaiseen koulussakaan. Olin kuorotyttö. Kantele tuli minulle ihan sattumalta soittimeksi. Olin kinunut pitkään pianoa, mutta vanhemmillani ei ollut siihen varaa. He lykkäsivät minulle tätini vanhan pöytäkanteleen, jonka hän oli 40-luvulla jostain hankkinut.

Vaikka olin sitä hänen luonaan joskus kokeillut, niin olin kyllä ensin, että ”mikäs tämä oikein on?” Se oli itseasiassa ihan soittokunnossa, mutta en minä ollut koskaan sitä räpellellessäni ajatellut, että sitä voisi oikeasti soittaa. Mutta tämä ala-asteopettajani – Mannisen Pekka – totesi, että ”jos on kantele, niin sitten haetaan joku, joka sinua opettaa!”. Ja löytyi Ilona Porma, Oulussa asuva, Haapavedeltä kotoisin oleva, pelimannisukua. Hän oli hyvin omaperäinen, vaikuttava musiikkipersoonallisuus, joka myös veti kuoroja ja soitti pianoa tämän kansanmusiikkihomman lisäksi. Sinne menin, Ilona Porman Kanteletenaviin! Ja keikkaa oli heti, olinko kuukauttakaan soittanut, niin lavalle minut pistettiin. Parin kuukauden päästä Kanteletenavat meni Kaustisen festareille esiintymään. Se oli käännekohta kyllä, siellä ihastuin kanteleeseen. Sain Martti Pokelan nimmarinkin jopa! Vuosi oli 1972.

Opin tie

Kuulitko Haukiputaalla koskaan kansanmusiikkia?

– En, sitä siellä ei ollut. Ympäristö on hyvin lestadiolaisvoittoinen. Olen myöhemmin yrittänyt vähän kaivellakin, että mitä sieltä löytyisi, mutta muistiinpanot on aika vähäisiä…

Kuuntelitko radiota?

– Kuuntelin, levysoitinta meillä ei ollut. Vanhasta putkiradiosta hain joskus iltaisin Radio Luxembourgia. Äidin 40-vuotislahjaksi hänelle ostettiin Phillipsin kasettisoitin – minun ehdotuksestani tietysti, kun minä halusin sellaisen. Itseäänitettyjen kasettien kautta nuorisomusiikki tuli aika pintaan, ja se kulki koko ajan mukana, olin kiinnostunut, mutta ei ollut mahdollisuutta itse tehdä sitä. Kyllähän minua koulussa ihan kiustattiin siitä kanteleensoitosta, olin ”Kannel-Kaisa”, olin siinä ympäristössä kuitenkin yksin sen kanssa. Lähellä oli kyllä muita, mutta ei samassa luokassa.

Toisaalta olin kuitenkin siitä hirveän ylpeä, se oli vähän erilaista – ”noi ei tiedä miten kivaa tää on” – en hävennyt sitä. Murrosiässä perustettiin lauluyhtye Canteriinat, joka lauloi kolmiäänisiä sovituksia, myös vähän viihteellistä. Se oli jopa ihan henkireikä yhteen aikaan, siinä alkoi laulaminen mennä soittamisen ohi.

Ajattelitko milloinkaan vielä silloin musiikkia työnä, vai oliko se vaan jotain jota innostuksen ja kiinnostuksen takia oli ryhdyttävä opiskelemaan?

– Luulen, että ajattelin jo aika varhain. Jo siksikin, että aloin viisitoistavuotiaana opettamaan kanteleensoittoa, sekä yksityisesti, että ryhmiä työväenopistossa. Meidän kylällä ei ollut muita soittajia, mutta ihmiset alkoi kiinnostua kanteleensoitosta. Eli suorastaan jouduin opettamaan! Kyllä se on vaikuttanut, ja tietenkin se, että oli aika paljon keikkoja, joista sai vähän rahaakin. Sitä ajatteli, että tällä pystyisi elättämäänkin itsensä. Ja kyllä minä tykkäsin opettamisesta.

Miten Sibelius-Akatemia tuli eteen?

– Olin käynyt säännöllisesti kesäisin Kaustisilla, ja olin kovasti kiinnostunut kansanmusiikista ja sen kehittämisestä. Pyrin musiikkikasvatuksen osastolle, kun Martti Pokela oli siellä, mutta silloin ei voinut saada kannelta pääsoittimeksi. Vuoden kuluttua perustettiin – siis vuonna 1983 – kansanmusiikin osasto, jonne minut valittiin yhtenä kuudesta, meitä tuli ”mukalta” kolme henkeä: Anu Itäpelto, Liisa Matveinen, ja minä. Muut kolme olivat Arto Järvelä, Maria Kalaniemi ja Leena Joutsenlahti.

Se oli varmaan intensiivistä touhua, varsinaista ladunaukaisua?

– Kyllä. [Ensimmäisellä osastojohtajalla] Heikki Laitisella oli kaikki valta, hänellä oli suunnitelmat ja halu kokeilla kaikkea. Ja me teimme kaikkea kiltisti. Näin vuosien varrella kun olen sen jälkeen seurannut kansanmusiikin opetusta, niin on sanottava, että saimme hirveän hyvän pohjakoulutuksen. Ainakin minulle se on antanut hyviä eväitä, pystyy ymmärtämään enemmän eri musiikkeja ja soittimia jne.

Muodostitte yhtyeen niemeltä Niekku.

– Meiltä aluksi odotettiinkin kaikenlaista, oikein seurattiin tietenkin. Kyllähän kansanmusiikin opetusta oikein vastustettiinkin joisssakin piireissä. Ja oli koulutuksessa joitain omituisuuksiakin, esimerkiksi, ettei laulua voinut opiskella pääaineena. Luulen, että lähinnä klassikkojen taholta ihmeteltiin, että ”mitä se on, laulunopetus kansanmusiikissa?”. Soitinopiskelu oli jotenkin helpompaa ymmärtää sormitekniikkoineen, mutta että laulu – kaikkihan nyt voi kansanlauluja laulaa! Nyt kun ajattelee, niin kansanmusiikin lauluopinnoissa joutuu tekemään vaikeimpia asioita. Itse tein ensin kanteleopinnot loppuun asti, mutta tein sitten myös laulun. Niekku oli kasassa kymmenen vuotta.

Tekemisen suunnat

Miten ajattelet luovan tekijän, säveltäjän ja sanoittajan roolin kansanmusiikissa? Miten se liittyy esittäjään?

– Jos en olisi kansanmuusikko, niin ehkä en olisi alkanut säveltämään. Musiikki itsessään on antanut minulle luvan toteuttaa itseäni myös sillä puolella. Koko ideologia on, että jokaisella on se oma kansanmusiikki. Näen, että säveltäminen ja sanoittaminen on kiinteä osa koko musiikkia. Jos olen kansanmusiikin esittäjä, niin minun täytyy olla myös kansanmusiikin tekijä.

Kohdistuuko sävellysten tekeminen vain sinulle itsellesi?

– Oikeastaan ei. Nykyään alkaa ajatukset olemaan laveammat, mutta toisaalta yhtyeet missä olen musiikkia tehnyt, ovat sellaisia, missä se musiikki on täytynyt ”hakea” itse, sitä ei ole ollut olemassa – vähintään se on täytynyt sovittaa. Jos haluaa mennä eteenpäin, ei voi museoitua sävelmien kanssa, vaan niitä pitää tehdä, luoda itse se musiikki. Toisaalta on joskus tuntunut, että uuden tekemisestä on tullut ”meikäläisille” rasite, että kaiken on pakko olla jotain aivan uutta ja erilaista. Jos joku on tuon ja tuon kappaleen esittänyt, niin minun on tehtävä se aivan uutena sovituksena. Samanlaista normalisoitumista kuin meillä Suomessa on esimerkiksi iskelmän alalla, että ikivihreitä lauluja esitetään koko ajan uudestaan, ei vielä ole täysin tapahtunut.

Entä taide versus pop? Taide etsii ja rikkoo rajoja, menee eteenpäin, jättää vanhan taakse. Pop välttää rajojen rikkomista, pelaa tutulla, kierrättää.

– Olen nyt sikäli onnellisessa tilanteessa, että minun ei tarvitse ajatella tuota, kun olen apurahan varassa. Saan tehdä sitä mitä teen, eikä siitä kenenkään tarvitse pitää – se on taidetta lähtökohdaltaan, jos mikä. Se on itsekästä, se on sitä mitä haluan, ja mitä minun pitää kokeilla. On tietenkin mahtavaa, että saa näin toteuttaa itseään. Mutta kyllä minä mielelläni teen myös sellaista, mikä miellyttää muita. Tykkään esiintyä, ja tuntuu, että jos vain tekisin sellaista mikä ei miellytä ihmisiä, niin en voisi puhtaalla omallatunnolla sanoa, että ”en välitä teistä”. Kyllä minä myös tarvitsen sen palautteen. Ja on minulle tärkeätä tehdä muutakin, kuin esimerkiksi mitä nyt teen tämän ”Ääni-projektini” kanssa. Rakastan kauniita melodioita, tykkään laulaa ”kauniisti”, herkkää ja koskettavaa musiikkia.

Minkälainen kansanmusiikin skene on olemassa? Olen ymmärtänyt, että kesä on sellainen ”kieli vyön alla -sesonki” ja sitten yhdeksään kuukauteen ei mitään?

– Kyllähän se näin on. Esiintymistilaisuuksia on hirveän vähän. Sen takia monet tekevät monenlaista. Ulkomailla tuntuu olevan enemmänkin kysyntää, mutta pitäisi jaksaa myydä itseään, myyjät meiltä pääsääntöisesti puuttuvat. Vyyhteä on vaikea lähteä avaamaan. Kansanmusiikkia soitetaan liian vähän radiossa, ei siitä saa käsitystä, kun ei sitä kuule missään. Täälläkin [haastattelu tehtiin Akatemian kansanmusiikkiosaston tiloissa] on vaikka miten hienoja bändejä ja muusikoita, ja fantastista musiikkia, mutta ihmiset eivät tiedä niistä. Jumankauta, se kourallinen ihmisiä tulee kuuntelemaan, kun järjestetään muutama konsertti vuodessa. Radiosoittolistat on vihonviimeinen niitti ollut tälle, se on ihan mahdotonta.

Eteenpäin tekevän mieli

Mistä tuli innostus jatko-opiskelemaan?

– Tosi hyvä kysymys! (naurua). Ajattelin sitä kyllä jo joskus aiemmin, mutta tuli voimakkaasti mieleen silloin kun valmistuin, että kun tästä yhdestä tutkinnosta pääsee, niin ei koskaan enää. Ehkä kuitenkin voimakas halu tehdä välillä jotain muuta kuin opettaa oli suurin syy – sellaisten breikkien hakeminen siitä opetustyöstä. Tuli tunne, ettei saa purskauttaa ulos joitakin asioita. Kun täyspäiväisesti opettaa, niin se on vaatimatonta mitä ehtii tehdä muuta. Kun sitten päätti hyödyntää tavallaan kaksi asiaa – irtiotot opetuksesta ja väylä itseilmaisulle – niin se on ollut erittäin hyvä ratkaisu. Enkä oikein usko, että olisin nykyisen kaltaista apurahaa saanut ilman jatko-opintoja.

Käsitykseni on, että kansanmusiikkia tuetaan melko hyvin?

– Tällä hetkellä kyllä. Koulutus on varmasti vaikuttanut siihen, taso on noussut, musiikki on saanut sitä kautta enemmän huomiota. Itseasiassa kansanmusiikki on kehittänyt viime vuosikymmenien aikana aivan uudenlaista musiiikkia, jota ei ole ennen kuultu. Keikkojen suhteen asia ei vaan ole balanssissa – yhteiskunnan ja säätiöiden taholta tuetaan, mutta esiintymispaikkoja ei ole. Tapahtuu myös sen kaltaista lokeroitumista, että taiteellisempi, konserttiolosuhteissa toteutettava musiikki saa huomiota, mutta niinkuin itseni kohdallakin on, että teen rinnalla myös toisenlaista, vaikka tanssimiseen soveltuvaa musiikkia, mutta se on näkymättömämpää. Kun muu ei ole esillä, saattaa sitten jopa leimautua ”apurahataiteilijaksi”, on vaan ”se hörhö, joka röhkii lavalla”.

Olet opinnoissasi tutustunut mittavasti vanhaan musiikkiin, mm. tehnyt tutustumismatkoja sukulaiskansojemme setukaisten ja mordvalaisten pariin. Mikä on suhteesi uuteen musiikkiin, mitä kuuntelet?

– Olen hyvin kiinnostunut poikkitaiteellisista performance-tyyppisistä yhdistelyistä – ääntä, musiikkia, liikettä. Eilen ostin Ismo Alangon uusimman levyn, ja tyttäreni kautta tulee uusinta popmusiikkia kyllä. Joku Shakirahan on mielettömän hieno laulaja, mielenkiintoisella etnisellä taustalla. Alangon kohdalla kiinnostaa kuunnella missä pisteessä hän on nyt, kun on seurannut hänen tekemisiään. Kaikenlaista kyllä kuuntelen, se kausittaisesti vaihtelee.

Entäs Björk?

– Kyllä, olen seurannut, ja on suosikkeja. Moni-ilmeisyytensä nimenomaan, mikä on säilynyt hänellä. Muista kotimaisista olen mielenkiinnolla kuunnellut Rajaton-lauluyhtyettä, ja Anna-Mari Kähärää arvostan suuresti, Zetaboo-yhtyettä Jarmo Saaren kanssa. Juuri tämä eri asioiden yhdistely on tärkeätä, musiikkihan on yhteistä.

 

PRIX ELVIS 2002

Julkaistu

Prix Elvis 2002 on myönnetty Radio SuomiPOPille.

Georg Malmstén-säätiön apurahat v. 2002

Georg Malmstén-säätiö on jakanut 16. joulukuuta vuoden 2002 apurahat ns. kevyen musiikin luovaan työhön. Hakijoita oli 113 kpl. Apurahat, suuruudeltaan 1.000 – 2.000 euroa myönnettiin seuraaville:

Kari Ahonen, Veli-Matti Halkosalmi, Jyrki Heikkilä, Katriina Honkanen, Veli-Matti Järvenpää, Jyrki Linnankivi, Toni Nygård, Tomi Paajanen, Ari Poutiainen, Jussi Rasinkangas, Jenny Robson, Jukka Rousu, Anita Seppä ja Jukka Tuovinen.

Apurahoina jaettu summa 20.000 euroa on saatu lahjoituksina Säveltäjäin tekijänoikeustoimisto TEOSTO ry:n kansallisista varoista sekä Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry:n kopiointikorvausvaroista.

Kulttuuriväki barrikadeilla 17.10.2002

Julkaistu


ELVISläiset Jani Uhlenius ja Pedro Hietanen avaamassa kulttuuriväen mielenosoitusta arvokkaasti hanurimusiikilla. Esitetty
teos kuitenkin jäi keskeneräiseksi ”rahoitustilanteesta johtuen”!

Kulttuuriväki protestoi voimakkaasti valtion tulo- ja menoarviota vuodelle 2003. Tulo- ja menoarvio mitätöi kulttuurin merkityksen ja tarjoaa nollalinjaa koko taide- ja kulttuurialueelle. Kulttuurin kehittämishankkeet on pyyhkäisty roskakoriin.

Toinen viesti koskee valtion taide- ja taiteilijapoliittista ohjelmaa, jota ei ole. Ehdotus ohjelmaksi on olemassa. Eduskunta kävi keskustelua siitä torstaina 17.10. Valtion ensi vuoden budjetti on räikeä esimerkki ohjelman puuttumisesta. Moinen esitys voi syntyä vain, kun valtiolla ei ole taideohjelmaa. Eikö Suomessa ole sijaa luovuudelle?

Barrikadeille nousivat mainittuna torstaina kaikki keskeiset taidealan järjestöt ja kulttuuri-instituutiot tukemaan taiteen kentän yhteistä viestiä.

Viesti kuuluu näin:

Taide on yhteiskunnan voimavara. Taiteeseen kannattaa sijoittaa. Se on tieteen veroinen tekijä. Taide ja tiede kuuluvat hyvinvointivaltioon.

Taide on perusoikeus. Oikeus hyvään kulttuurielämään on kansalaisten perusoikeus. Taide on peruspalvelu, jonka turvaaminen on valtion ja kuntien yhteinen tehtävä – ei vain juhlapuheissa, vaan käytännössä.

Taide sivistää, kasvattaa ja nostaa itsetuntoa. Taide tekee asioita ja ilmiöitä näkyviksi ja ymmärrettäviksi. Kulttuuri antaa kasvot kansakunnalle ja muodostaa yhdistävän siteen.

Kansainvälisen kilpailukyvyn turvaamiseen tarvitaan kulttuurista pääomaa – luovuutta.

Kulttuuri on alueellisen kehityksen tukiranka. Suomi tyhjenee reuna-alueilta. Taistelussa tätä kehitystä vastaan tarvitaan kulttuuria. Kulttuurin merkitys hyvinvoinnin ja talouden moottorina on kiistaton.

Taidetta ei tehdä ilman julkista tukea. Valtion taidepoliittisen toimikunnan tavoin asetamme tavoitteeksi valtion kulttuuribudjetin nostamisen 0,4 %:iin bruttokansantuotteesta. Nyt se on vain 0,2 %. Summat ovat valtion budjetissa häviävän pieniä. Ne tuottavat kasvua ja sellaista hyvinvointia, josta syntyy todellisia säästöjä yhteiskunnassa esimerkiksi sosiaalisektorille.

Millainen olisi Suomi ilman kansallista kulttuuria?

Barrikaditerveisin: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto; Teatteri- ja Mediatyöntekijät; Suomen Näyttelijäliitto; Finlands Svenska Skådespelarförbund; Suomen Teatteriliitto; Teatterin Tiedotuskeskus; Suomen Teatteriohjaajien Liitto; Suomen Lavastustaiteilijain Liitto; Suomen Teatterialan Toimihenkilöliitto; Suomen Teatteritekninen Liitto; Suomen Valo- ja äänisuunnittelijoiden Liitto; Teatterikeskus; Työväen Näyttämöiden Liitto; Tanssin Tiedotuskeskus; Suomen Tanssitaiteilijain Liitto; Suomen Tanssioppilaitosten Liitto; Suomen Taiteilijaseura jäsenjärjestöineen; ORNAMO; Grafia; Kuvittajat; Suomen Kirjailijaliitto; Finlands svenska författareförening; Suomen Lausujain Liitto; Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto; Suomen Muusikkojen Liitto; Suomen Säveltäjät; Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS, Suomen Elokuva- ja Videotyöntekijäin Liitto; Television Tuotantotyöntekijät; Suomen Näytelmäkirjailijaliitto; Finland Festivals; Taide- ja Kulttuurialan Ammattijärjestö; ASSITEJ; Suomen museoliitto; Museoalan Ammattiliitto; Helsingin Taiteilijaseura; Forum Artis.

teksti & kuva: Pekka Nissilä

Kauneimmat(ko) joululaulut?

Julkaistu

Tänä vuonna ”Kauneimmat joululaulut” kokoavat kansaa yhteen jo 30. kerran. Arviolta yli miljoona suomalaista osallistuu näihin laulajaisiin Suomessa ja eri puolilla maailmaa.


Myös hyvien uusien joululaulujen löytäminen on ongelma, Päivi sanoo.
– Uusia kyllä tehdään ja tarjotaan paljon, mutta useimmat niistä eivät
sovi tähän vihkoon. Ne eivät ole hyviä yhteislauluiksi tai niissä on joko
ontuva sanoitus tai sävelmä.

Elvis:n jäsen, Suomen Lähetysseuran musiikkisihteeri Päivi Granström, on Kauneimpien joululaulujen paras tuntija. Tämä on nimittäin Suomen Lähetysseuran projekti, musiikkisihteeri Martti Kauppisen ja kanttori Matti Herojan aikoinaan alkuun panema tapahtuma, jonka avulla kerätään varoja lähetystyölle. Seurakunnat saavat Lähetysseuralta maksutta lauluvihkoja tilaamansa määrän.

– Tänä vuonna suomenkielisiä lauluvihkosia on painettu 670 000. Vaikka painos on 10 000 kpl suurempi kuin viime vuonna, silti vihot saattavat loppua kesken. Kysyntä kasvaa koko ajan, Päivi sanoo.

Laulujen valinta tuntuu olevan ikuisuuskysymys.

– Vuosien mittaan minulle on tullut melko hyvä kuva siitä, mistä lauluista tykätään, Päivi toteaa. Ja huokaa heti perään, ettei ristiriidoilta voi välttyä: ihmisten laulutoiveet menevät välillä täysin eri suuntiin.

– Lauluvalinnasta tulee joka vuosi palautetta laidasta laitaan. Viime vuonna tuli ennätysmäärä ärtyneitä ja pettyneitä viestejä, koska liian monta tärkeää laulua oli jätetty pois. Suunnittelutyöryhmä sai pyyhkeitä! Osittain syystä, kun olimme jättäneet pois lauluja, joiden pitäisi aina olla mukana. Ja osittain syyttä, sillä tiukkapipoisuudesta ei todellakaan ollut kyse vaan ainoastaan siitä, että haluttiin tarjota vaihtelua. Lauluvihkoonhan mahtuu vain rajallinen määrä lauluja, ja aina jokin uusikin pitäisi saada mukaan.

– Kaikkien mielilauluja ei millään saada mahtumaan, joka vuosi joku pettyy. Työryhmä pyrkii tietysti ottamaan huomioon edellisen vuoden palautteet, mutta lauluvalinta on aina kompromissi.

– Myös hyvien uusien joululaulujen löytäminen on ongelma, Päivi sanoo. – Uusia kyllä tehdään ja tarjotaan paljon, mutta useimmat niistä eivät sovi tähän vihkoon. Ne eivät ole hyviä yhteislauluiksi tai niissä on joko ontuva sanoitus tai sävelmä.

Toisten juhla on aina toisten työ.

– Minun kohdallani tämä on arkista puurtamista, Päivi Granström sanoo. – Minulle Kauneimmat joululaulut ovat ajankohtaisia ympäri vuoden. Heti joulun jälkeen käydään läpi palautteita ja aletaan koota ja suunnitella seuraavan vuoden lauluvihkoa. Kun me Lähetysseuran musiikkitoimistossa tuskailemme julkaisulupien ja painatuksen ja postitusten kanssa, helposti unohtuu, että tässä ollaan tekemisissä aivan valtavan jutun kanssa.

– Joulu tuntuu herättävän voimakkaita tunteita, Päivi sanoo. – Uskon, että ihmiset menevät joululaulutilaisuuksiin hakemaan vastapainoa arjelle ja kiireiselle elämälle, jonkinlaista hiljentymistä ja aitoa joulutunnelmaa ­ mitä se aito joulu sitten onkin.

teksti: Pia Perkiö

kuva: Jarmo Kulonen

SOVITUS, osa 1

Julkaistu

ELVISin syyspaneeli lokakuun lopulla käsitteli sovittamista ja sovituksia. Aihe on todettu ongelmalliseksi, ja koko ajan läsnäolevaksi. Maailma muuttuu, ja sen mukana trendit ja toimintatavat. Sovitttamiseen liittyvän problematiikan selvittäminen ja käytäntöjen selventäminen on kaikkien asianosaisten etu. Olikin hyvin perusteltua, että keskustelu ja ongelmien käsittely saatiin paneelissa käyntiin. Eri toimijatahoilla on kiinnostusta tehdä asian tiimoilta osansa, ja ELVISin suhteen tämä artikkeli – ja siihen tulossa olevat jatkot – ovat osa tätä kokonaisuutta.

Seuraavassa on tarkoitus referoida ja kommentoida syyspaneelissa käytyä keskustelua. Paikalla oli runsaasti osanottajia, joista monet omaavat pitkänkin kokemuksen sovittajina. Kirjoitus perustuu Tapio Kallion pitämään alustukseen Teoston asiakasoppaaseen ja jakosääntöön kirjatusta käytännöstä siitä, mitä Teoston jäsenet ovat katsoneet sovituksen olevan.

”Sovitus, niinkuin kaikki muutkin käsitteet, muotoutuu ja saa merkityksensä niissä paikoissa missä käsitettä käytetään, niiden toimesta jotka sitä käyttävät”, aloitti Kallio. Teoston asiakasoppaassa todetaan, että ”sovituksena pidetään olemassaolevan sovitetun tai sovittamattoman teoksen musiikin luovaa muuntelua. Sovittaja on se luonnollinen henkilö, joka muuttaa tai muuntelee olemassa olevaa sävellystä siten, että hänen luova panoksensa teoksen asuun on selvästi tunnistettavissa riippumatta siitä kuka teoksen esittää”.

Tässä komitean muotoilemassa arvoituksellisessa lausekokonaisuudessa lähtökohta on siis se, että on olemassa teos ja sen tekijä, ja kyse on musiikin muuntelemisesta, nimenomaan luovasta muuntelemisesta. Teoston käytännössä sovittaminen edellyttää tekijän lupaa. Sovittajan tekemän muuntelun pitää olla tunnistettavissa esittäjästä riippumatta. Esittäjän tulkinnallinen panos ei siis tee esityksestä sovitusta, sovituksella täytyy olla jonkinlainen objektiivisesti todennettavissa oleva perusta. Tämä nousee hyvin tärkeäksi seikaksi, kun aletaan puhua sovittajan osuuksista tekijänoikeuskorvauksista.

OSUUKSIEN JAOSTA

Sovittajalle myönnetään esityskorvauksista osuuksia, perusosuus on 16,67% manuksissa, ja 11,11% kustannetuissa teoksissa, ja vähennys tehdään säveltäjän osuuksista. Luvan sovittamiseen myöntää säveltäjä. Osuusjakoon on kaksi poikkeusta: sopimusjaossa sanoittajakin osallistuu sovittajan osuuksiin, ja tasaava muuntelujako, jossa säveltäjä, sanoittaja ja kustantaja rahoittavat yhtäsuurilla osuuksilla sovittajan osuuden.

Tätä suuremmatkin osuudet ovat hyväksyttäviä, mutta niiden edellytyksenä on Teoston ohjelmistotoimikunnan hyväksyntä. Luovan panoksen on oltava osoitettavissa, ja panoksen arviointi tapahtuu alkuperäisen teoksen ja sovitetun teoksen eroa vertailemalla. Sitä ei saa tehdä työpalkka- tai muihin vastaaviin tasa-arvokeskusteluihin perustuen. ”Anna mieluimmin minulle suuremmat osuudet, niin sinä vastaavasti saat pienemmät osuudet” lienee kuitenkin eri variaatioineen tuttua puhetta monelle, ja taitava puhuja saattaa jopa saada sen kuulostamaan vastustamattoman houkuttelevalta.

Suojatun teoksen sovituslupia valvoo tekijä, vapaiden teosten osalta ohjelmistotoimikunta, joka arvioi asian aina aineiston perusteella.

KOMMENTTEJA

Koska yksimielisyyttä siitä mitä sovitus on ei saada aikaan, on käytännön kysymystilanteiden kautta muototunut Teostoon luettelo niistä toimenpiteistä, joita EI lasketa sovittamiseksi (katso ohessa). Kohdat ovat tulleet mukaan sitä mukaa, kun ao. kysymys on esiin noussut, usein toisaalla olevaan käytäntöön viitatetn. Luettelo on pohjoismaisesti hyväksytty yhteväksi.

(kohta 1.) Jos merkitään forte ja ritardando Bachin inventioon C-duuri – miten se voisi olla sovittamista, kysytään Pohjoismaissa. Eräissä maissa se on, ja osuuksia voi saada, meillä ei.

(kohta 2.) Tämä oli 1800-luvulla merkittävä sovitusmuoto, eli ”klassikkojen” sävellyksiin merkittiin fraasikaaria, sormituksia ja dynamiikkaa, teos julkaistiin omana nuottilaitoksena, ja sovittajaosuuksia alkoi kertyä.

(kohdat 3. & 4.) Eli ei riitä, että nuottiin merkitsee ”soita tunteikkaasti”, eikä myöskään riitä, jos esittäjä ”soittaa tunteikkaasti”.

(kohta 5.) Tämä on ns. oikolukua.

(kohta 7.) On vaikea määriteltävä suoralta kädeltä mikä on ”luova panos”.

(kohta 8.) Tarkoittaa puhtaan teknisiä ”oikomisia”, eli esimerkiksi vasemman käden oktaavikaksinnuksen jättäminen pois ei oikeuta osuuksiin.

(kohta 9.) Tarkoittaa yksinkertaisten perustehojen merkitsemistä. Tämä kohta on paljon isompi kokonaisuus kuin edelläolevat. ”Tyylillisen elementin lisääminen …” liittyy ajatukseen, että muutetaan valssi jenkaksi tai samba rumbaksi.

(kohdat 10. & 11.) Nämä ovat mekaniikkaa. Vähän niinkuin bensatankin täyttö – se ei mene auton huollosta, se on vain käytön kannalta välttämätöntä.

(kohta 12.) Tämä on kevyen musiikin lähes jokapäiväistä arkipäivää. Levyltä joutuu kopioimaan – nuoteille tai suoraan omaan muistiin – kun materiaalia tarvitaan nopeasti, esimerkiks Syksyn Sävel -voittaja seuraavan illan keikalle. Kustantajan nuotti tulee joskus, jos silloinkaan.

(kohta 13.) Voisi olla jo alkupäässä, mutta todennäköisesti joku on kysynyt siitä vasta myöhemmin. Liittyy varmasti myös esittäjän osuuteen, solistin melodiseen koukerointiin ja kiemurteluun.

(kohta 14.) Ihmisen kekseliäisyyshän on rajaton, joten lista ei koskaan voi olla täydellinen.

Muutoksia, jotka eivät oikeuta sovittajaosuuksiin (Teoston jakosäännöstä)

1. dynaamisten ja agogisten merkintöjen laadinta

2. fraseeraus- ja sormitusmerkintä

3. urkujen rekisteröintimerkintä

4. esitykselliset viitteet tai esittäjän tulkinnallinen panos

5. alkuperäisversiossa olevien virheiden korjaaminen tai muu vastaava toimituksellinen panos

6. historiallisen tai muun vastaavan notaation muuttaminen tavanomaiselle nuottikirjoitukselle

7. soitintaminen ilman luovaa panosta

8. helponnettujen versioiden laatiminen esittäjistölle tai yksittäisille soittimille

9. sointumerkkien liittäminen melodiaan, kenraalibasson nuotintaminen tai tyylillisen elementin lisääminen ilman luovaa panosta

10. teoksen tai yksittäisten äänien siirtäminen toiseen äänialaan tai toisille soittimille tai lauluäänille

11. kaksinnusten tai rinnakkaisäänien lisääminen tai poistaminen

12. sovitusjäljitelmien tekeminen esim. kuulonvaraisesti

13. koristekuvioiden lisääminen

14. muiden vastaavanlaisten muutosten tekeminen

KESKUSTELUA

Sovittajan merkintöjen tarkkuudella on merkitystä. ”Soittakaa erilailla kuin ennen” voi tuottaa hyvinkin erilaisen soivan lopputuloksen, mutta sovittajan panos on vähäinen verrattuna esittäjien panokseen. Esimerkiksi vapaamman jazzin piirissä tulee tämä esiin varmasti jatkuvasti. On muistettava, että yhtye ei voi olla Teoston käytännössä sovittajana, mutta yhtyeen jäsenet luonnollisina henkilöinä toki voivat olla.

Tämän päivän modernissa musiikkituotannossa nimenomaan tuottajan, sovittajan, miksaajan ja muusikon roolijaot voivat olla hyvinkin vaikeasti määriteltäviä. On muistettava, että Teostonkin käytännössä voi muusikko, tuottaja tai miksaaja olla sovittaja, mikäli hän on tuonut todennettavissa olevan luovan panoksen teoksen muunteluun, ja jonka panoksen säveltäjä hyväksyy.

Olemassa olevan teoksen yksinkertaistaminen (vrt. kohta 8.) voi olla luovaa muuntelua. Tekninen yksinkertaistaminen ei aina tuota tulokseksi harmonista yksinkertaistusta, vaan päinvastoin. Esimerkiksi kitaralla barré-otteella otettua mollikolmisointua laajennettaessa molliseptimisoinnuksi, jää samasta otteesta vain yksi (pikku)sormi pois, eli tulos on teknisesti helpompi, mutta harmonisesti laajempi, monimutkaisempi, joka vaikuttaa sovituksen sävyyn. On selkeästi taiteellinen ratkaisu, soinnutetaanko kolmi- vai nelisoinnuilla, mutta onko siinä ”luovaa panosta” puheena olevassa merkityksessä, jäänee ohjelmistotoimikunnan ratkaistavaksi. Esimerkiksi jazzissa voidaan jo sointumerkillä ilmaista hyvinkin tyhjentävästi erityinen harmonien ajattelu, vieläpä kelvollisen ymmärrettävästi ympäri maailman.

Kohta 8. onkin se, mihin jatkuvasti törmätään. ”Helponnettu sovitus” käsitteenä sisältää monitahoista problematiikkaa. Periaatteessa helponnusten tekeminen tuo teokselle uusia käyttäjiä, teokset ulotetaan sellaisten saatavaksi, jotka muuten eivät voisi niihin tarttua. On perustellusti tulkittavissa luovaksi panokseksi, kun tehdään – ei pelkästään helpommaksi – vaan muutenkin mahdolliseksi. Esimerkikkinä keskustelussa mainittiin oopperan kuorokohtaus jollekin ei-ammattilaissekakuorolle, jolloin räätälöinti tapahtuu äänivarojen pohjalta, ja transponointi on tarkkaa, säestyksen osuus samoin.

Luovuus-sanan monimerkityksellisyys kielessämme on ongelma. On luovaa ongelmanratkaisua, ja on luovan itsenäisen teoksen synnyttämistä. Pelkistetyn version tekemisen todettiin olevan paljon vaativampaa kuin pienemmän materiaalin rikastuttaminen, pois ottaminen siten, että säilyttää olennaisen, on erittäin vaativa työ. ”Olennaisen säilyttäminen” on ratkaiseva ilmaus. Jos siihen sovituksessaan pyrkii, on silloin pysyttävä alkuperäiselle uskollisena ja pyrkiä pitämään se omansa kaltaisena, ja silloin erojen osoittaminen muina kuin teknisinä yksinkertaistuksina voi olla vaikeaa.

Tässä kohdin tuntuu selvästi olevan yksi keskeisistä ongelmakohdista. Listan mukaan soitintaminen – esimerkiksi oktaavikaksinnukset – ei ole sovittamista, mutta manipuloinnin todettiin olevan vaativaa. Puhallinkvinteton laajentaminen sinfoniaorkesterille, pitäen se kuitenkin tyyliuskollisena on iso työ, ja vaatii luovaa panosta. Teoston kantaa pidettiin turhan jyrkkänä, vaikka ratkaisut tehdäänkin teoskohtaisesti.

Todettiin ”pienestä suureksi” -suuntaa harvemmin esiintulevaksi, mutta toisinpäin tehtävää tapahtuvan vastaavasti usein. Se oli myös 1800-luvun sovitustehtailun keskeisimpiä malleja, sinfonioista tehtiin laitoksia, alkaen pianolle kaksikätisesti ja nelikätisesti.

”Tyylillisen elementin lisääminen” tuo mukanaan myös aika äkkiä luovaa panosta. Jotta vaihto olisi järkevän kuuloista kautta linjan, ei pelkkä tekninen, nopeasti esitystilanteessa tehty muuttaminen varsinaisesti vielä foksista tee valssia. Taiteellinen, luova panos, vaikuttaa satsiin automaattisesti muutenkin. Tätä itseasiassa käytetään harvemmin, vaikka on vaikkapa joitakin tuttuja käyttöön jääneitä valssin muuttamisia foksiksi, esimerkkeinä ”Tähti ja meripoika” ja ”Fly me to the moon”. Jazzympyrässä tämä on tuttua, ja periaate muuttaa tyylistä toiseen sujuu ammattimuusikolta käden käänteessä – kolmen kappaleen ohjelmistolla on hyvin soitettu pitkät tanssit.

Lähtökohta kuitenkin tässä on, ettei pelkästään ajatus ole sovittamista – vasta sitten kun luovaa panosta tulee mukaan, niin että se on osoitettavissa.

(Osa 2 seuraavassa numerossa)

teksti: Pekka Nissilä

15 vuotta selvistellen

Julkaistu

Kolmas Selvis (3/87) ilmestyi kesäkuun lopussa. Puheenjohtaja Otto Donner viittaa kannessa Teoston kevätkokoukseen, ja jäsenen kokemaan konkretiaan. ”Ehkä joku mieltää senkin, että jäsenyys ELVISissä on jonkinlaisena takeena siitä, että asiat menevät niinkuin niiden pitää”. Donner jatkaa kertoen, ettei puheenjohtajan päivystysaikana toimistossa ole juuri keskustelijoita ja henkilökohtaisia avunpyytäjiä näkynyt. ”En minä ´potilaita` siksi kaipaa, että muista töistä olisi puutetta, vaan siksi, että ammatillisen tunteen luominen ja vireä tietojen ja mielipiteiden vaihto on yhtä paljon etujärjestön tehtävä kuin konsanaan taloudellisten etujen valvominen.”

A. Fuhrmann kertoo NPU:n presidion kokouksesta Helsingistä, jota ELVIS isännöi. Kokouksessa oli kuultu mm. ”omituisia asioita esimerkiksi siitä, että Tanskassa ja Norjassa sikäläiset Teostot maksavat ensiesityksistä huomattavasti suuremmat esityskorvaukset kuin muista esityksistä.” Fuhrmann esittelee myös ylpeänä ELVISin kustannustoimintaa, jonka yhteydessä on ilmestymässä levyllinen uutta suomalaista puhallinmusiikkia.

Donnerinkin viittaamassa kevätkokouksessa vaihdettiin ELVISin edustus Teoston johtokunnasssa, kun Arthur Fuhrmannin ja Eino Virtasen tilalle valittiin Herik Otto Donner ja Jaakko Salo. Juha Vainion mainittiin jatkavan paikallaan sanoittajien edustajana.

Oli myös syntynyt uusi radio/tv-sopimus, jonka neuvottelujen yhteydessä oli edelleen yritetty ”saada vastapuolen neuvottelijat vakuuttuneiksi siitä, että juuri me olemme kuopassa ja että sopimuksessamme on vääristymiä, jotka aiheuttavat sen, että toisista töistä saa kohtuullisen korvauksen (jopa tienaa hyvin), toisia joutuu tekemään suorastaan talkootyönä asian harrastuksesta.”

Terveisiä Teoston johtokunnasta

Julkaistu

Uusi vuosi, uudet kujeet?

Tieto ja palvelut verkottuvat huimaa vauhtia ja Teostonkin on seurattava luonnollisesti aikaansa. Oikeudenomistajien ja käyttäjäasiakkaiden kohdalla käytännön asioinnissa muutos on jo pikku hiljaa alkanut. Mahdollisuus toimittaa asiansa paperilomakkeiden sijasta netin kautta tulee helpottamaan ja nopeuttamaan tiedon kulkua ja käsittelyä, sekä tietenkin toivottavasti myös tasaamaan toimiston ruuhkahuippuja ja vähentämään manuaalisen työn määrää. Teosten rekisteröinnistä, raportoinnista ja esityslupien myöntämisestä netin kautta saadut kokemukset ovat olleet odotettua paremmat. Teoston sivujen päivityksen myötä, palveluja edelleen kehitettäessä, otetaan tietenkin myös huomioon käyttäjiltä saatu palaute.

Kuten näilläkin palstoilla on monesti todettu, Teoston johtokunta tekee päätöksensä enemmän ja vähemmän hyvin valmisteltujen esitysten pohjalta. Taustajärjestöt ja Teoston toimikunnat hoitavat varsinaiset kädenväännöt, kun sellaisia tarvitaan. Tämä herättää silloin tällöin kysymyksen, että mihinkäs sitä johtokuntaa enää sitten tarvitaan ja täytyykö sen välttämättä olla noin kookas ja edustava. Joissain maissahan on tapana, että tekijänoikeusjärjestön johtokunnan muodostavat jäsenjärjestöjen puheen- ja toiminnanjohtajat, mikä toisaalta aiheuttaa ”vallan” keskittymisen harvoihin käsiin. Johtokunnan koostumus ja tarpeellisuus nousee varmasti esille taas jonkun ajan päästä, kun on tarvetta uudistaa ja ajanmukaistaa Teoston säännöstöä.

Mutta sitä ennen pitkästä aikaa tiedossa on asia, joka aiheuttaa ehkä tavallista enemmän pähkäilyä ja valmistelua, nimittäin lisätilityksen uudistus. Lisätilityshän muotoiltiin kompensoimaan tulonmenetyksiä, kun aikoinaan poistettiin ns. genre ­kertoimet, joissa musiikkia luokiteltiin eriarvoisiin lokeroihin kyseenalaisten määritelmien mukaan. Käytäntöhän on vieläkin monissa maissa voimassa ja sen selittää tyhjentävästi vanha viisaus: ”Huono sinfonia on aina arvokkaampi kuin hyvä iskelmä!”.

Yhtenä Teoston tehtävistä määritellään luovan kulttuurin tukeminen ja osaltaan tätä aikoinaan toivottiin lisätilityksen tekevän; kappaleita tuetaan sen mukaan miten niitä esitetään. Mutta käytännössä järjestelmä on osoittautunut varsin kehnoksi; suurin osa saajista on itse asiassa maksanut enemmän yhteiseen jakopottiin kuin saanut sieltä. Kun kokonaissumma jaetaan niin monen tekijän kanssa, jaettavaa jää kovin vähän.

Osalla tekijöistä tuntuu olevan edelleen lämpimät tunteet vanhanmallisia automaattisia tilitykseen liitettyjä tukijärjestelmiä kohtaan. Viimeksi Teoston neuvostossa kuultiin ajatus siitä, että tulisi tukea sellaisten teosten radiosoittoa, jotka eivät ole tehty tanssittavaksi vaan kuunneltavaksi. (Oletan, että tästä tehtäisiin poikkeus ainakin balettimusiikin suhteen.) Eli kyseessä olisi vanha tuttu huvivero käänteisessä muodossaan. Kun ajatusta pohdiskelee pidemmälle, käy eittämättä selväksi, että moisesta järjestelmästä tulisi monimutkainen, hankalasti hallinnoitava ja hyödyllisyyskin saattaisi olla kyseenalaista. Jo pelkästään musiikinlajeja, joissa sävellykset on tehty nimenomaan kuultavaksi, löytyy myös akateemisen musiikin ulkopuolelta ja lisäksi joka musiikinlajissa on varmasti paljon teoksia, jotka on tehty nimenomaan kuunneltavaksi eikä tanssittavaksi. Järjestelmää varten täytyisi perustaa suhteellisen kookas toimikunta, sillä läpikäytäviä kappaleitahan riittää. Lisäksi olen vakuuttunut, että reklamaatioita moisen toimikunnan päätöksistä tulisi läjäpäin. Ainakin niiden osalta, jotka toimikunta luokittelisi virheellisesti tukeen oikeuttamattomiksi, tanssittaviksi tehdyiksi kappaleiksi. Pelkkä rumpukomppi voisi tuskin toimia lajittelukriteerinä.

Paljon järkevämmältä ajatukselta tehdä kulttuuripolitiikkaa ja korvata lisätilitysjärjestelmä tuntuisi systeemi, joissa ko. varat jaetaan palkintoina. Asia, joka on ollut Elviksessäkin esillä jo jonkin aikaa. Ollaan toivottu luovempaa vastapainoa lähinnä myyntilukuja tuijottaville Emmoille. Tapa palkita musiikintekijöitä on ollut pitkään vallalla monessa tekijänoikeusseurassa, ja kun rahaa on sen verran, että palkintojen määrästä ja koosta voidaan saada merkittävät, en keksi esteitä, miksei meilläkin voitaisi näin menetellä. Se, miten palkitseminen tapahtuu, kuka sen jakaa, minkä suuruisia huomionosoitusten tulisi olla jne. ovat asioita, joita tullaan jäsenjärjestöissä ja toimikunnissa varmaan niin maan perusteellisesti säätämään ja vääntämään ennen kuin asiasta päästään päättämään.

yari

Artisti maksaa!

Julkaistu

Pelästyin aamulla hirveästi kun Sari soitti minulle ja kysyi koska seuraavan Selviksen Arthurland on valmis. Kuvittelin, että olin juuri kirjoittanut edellisen ja seuraavaan olisi vielä runsaasti aikaa. Kuvittelin väärin, joten sorvin ääreen ja tarinaa väsäämään. Kun tämä numero ilmestyy vielän kaiken lisäksi juuri jouluksi on kai kirjoitettava kiltisti; ketään ärsyttämättä. Mutta toisaalta: mikä arvo on sellaisella kirjoituksella, joka ei ärsytä ketään?

Mutta aiheisiin. Päällimmäiseksi tulee tietenkin mieleen tekijänoikeuskysymykset. Tekijänoikeuslakia ollaan uusimassa EU:n direktiiviin sopivaksi. Polemiikki, jota on ollut lehdistössä, on ollut aika hämmentävää. Joskus tuntuu siltä, että kyseessä olisi kuluttajansuojalaki. Taaskaan ei ole oivallettu, että kyse on siitä, millä tavalla voidaan tekijöiden luomuksia suojata, vaan lähdetään liikkeelle sillä ajatuksella, että kun tekijä on tehnyt teoksen, sitä pitää voida käyttää vapaasti jonkinlaisella jokamiehenoikeudella. Olen monasti tuonut esille, että kulttuuri-sana tulee latinan sanasta cultura, joka tarkoittaa alunperin maanviljelystä. Jokamiehenlaki ei taas anna minkäänlaisia oikeuksia toisten viljelemään maahan. Asia on samoin kulttuurin kanssa. Tekijänoikeuslain tärkein ajatus on se, että tekijällä on yksinoikeus teokseensa. Tätä on kyllä (mielestäni liikaa) nakerrettu erilaisilla poikkeuksilla. Se, että poikkeukset koskevat esim. esittämistä jumalanpalveluksien ja hyväntekeväisyystilaisuuksien yhteydessä, vapaata käyttöä opetustoiminnassa ja yksityistä käyttöä, on vahvasti ristiriidassa tekijänoikeusperiaatteen kanssa. Laskuttaako puuseppä kirkolta vähemmän, onko hyväntekeväisyysillallisten ruoat ja juoma halvempia, painaako kustantaja oppikirjoja huokeammalla? Kuljettaako posti kirjeitä halvemmalla kun ne ovat yksityisiä? Monesti asia on juuri päinvastoin. Oppikirjat ovat aika kalliita ja monelle kustantajalle ne ovat parhaiten kannattavaa liiketoimintaa. Posti kuljettaa 2. luokan kirjeet halvemmalla kun niitä on yli 20 kappaletta. Miksi ihmeessä kirkko, koulut, ”hyväntekijät” ja yksityisetkin saavat käyttää tekijöiden henkisiä luomuksia ilmaiseksi ja kaiken lisäksi tekijöiltä kysymättä?

Nyt puhutaan paljon myös oikeudesta kopiointiin. Sanotaan, että äänitetuottaja ei saa kopiosuojata äänitteitään, koska laki sallii vapaan kopioinnin yksityiseen käyttöön. Miksi ei? Suojattu äänite on ihan eri formaatti kuin tavallinen cd. Se, että sitä ei voi soittaa tietokoneessa ja jossakin muussa laitteessa, on ihan sama asia kun lp:tä ja vanhanaikaista savikiekkoakaan ei voi soittaa muissa laitteissa kuin mihin ne on tarkoitettu. Ei saa estää sellaista, minkä laki sallii? Laki sallii tällä hetkellä esitysten nauhoituksen yksityiseen käyttöön. Kuitenkin nykyään miltei kaikissa konserteissa on valokuvaus- ja nauhoituskielto, olkoon se laissa vaikka kuinka sallittua. (Tässä yhteydessä haluan kertoa, kuinka kärsin joka kerta kun konsertin alussa kuulutetaan näitä kieltoja ja käsketään sulkea kännykät. Odotan kovasti koska kuulutetaan: ”Käyttäytykää muutenkin kuin sivistyneet ihmiset!” Barbaarista!)

On myös muistettava, millaiset olosuhteet olivat vuonna 1961, kun lakiin otettiin lupa kopioida yksityiseen käyttöön. Kenelläkään ei ollut nauhureita eikä kopiokoneita. Luulenpa, että alunperin tarkoitettiin, että esim. nuotteja saa kopioida yksityiseen käyttöön käsin. Olen varma siitä, että nyt kun käytännöllisesti katsoen jokaisella on mahdollisuus kopioida mitä vaan, tällaista lupaa katsottaisiin erittäin kriittisesti, enkä ole lainkaan varma siitä, että ao. pykälät tulisivat enää lakiin nykyisessä muodossa. Ja juuri tämän takia nyt halutaan muuttaa lakia.

Ystäväni Petteri Järvinen arvelee, että äänitemyynti tulisi loppumaan tyystin ja musiikkia tultaisiin tulevaisuudessa imuroimaan hänen rakastamistaan koneista. Epäilen vahvasti. Järvisen suurenmoiset IT-unelmatkaan eivät toteutuneet. Muistan myös ennustetun, että kun tietokoneet ovat yleisiä, päästäisiin paperittomiin toimistoihin. Minusta tuntuu, että toimistoissa ei ole koskaan ollut niin paljon papereita kuin nykyään. Muistan myös jonkun viisaan sanoneen: ”Paperiton toimisto on yhtä todennäköinen kuin paperiton vessa!”

Mitä taas tulee piraattituontiin, on muistettava, että piraattiäänite on varastettua tavaraa. Siinä on varastettu säveltäjän, sanoittajan ja sovittajan henkinen omaisuus, solistin, kapellimestarin ja muusikoiden luova työpanos, tuottajan investoima pääoma (olkoonkin, että äänitetuottajat piileskelevät tässä asiassa taiteilijoiden selän takana) ja vielä valtion saamatta jäävä vero. Jos tällaisia tuotteita hankitaan, kyse on varastettuun tavaraan ryhtymisestä. Tämä taas on, jos on kyse pienestä määrästä, rinnastettavissa myymälävarkauteen tai vähintään näpistykseen. Se, että äänitteet ovat Suomessa liian kalliita, ei ole minkäänlainen argumentti. Mitä enemmän levyjä kopioidaan, sitä vähemmän äänitetuotanto kannattaa ja sitä kalliimmaksi levyt tulevat. Pahimmillaan kannattavuus laskee niin paljon, ettei mitään kannata tuottaa, eikä ole enää kopioitavaa piraateiksi. Ei kaupastakaan saa viekä joitakin tavaroita sen takia, että niiden hinta on liian korkea. Ja vielä kerran: Henkinen omaisuus on samanlaista omaisuutta kuin käsinkosketeltava omaisuus. Se on ainoastaan eri muodossa.

Georg Malmstén -säätiön tämän vuotiset apurahat on jaettu. Säätiön hallitukseen kuuluvat tällä hetkellä Arthur Fuhrmann puheenjohtajana, Markku Johansson varapuheenjohtajana ja jäseninä Kirsi Snellman, Jussi Sydänmäki, Sinikka Svärd ja Jorma Toiviainen. Sihteerinä toimii Taimi Kyyrö. Tällä kertaa olimme pyytäneet Pekka Nissilää konsultiksi, mikä osoittautui erittäin hyväksi ratkaisuksi. Pekasta oli paljon apua; hän tunsi monta sellaista hakijaa, joista me muut emme olleet kuulleet puhuttavankaan. Se, että sellaiset hakivat apurahaa on tietenkin myönteinen ilmiö; nuoret tuntemattomathan tarvitsevat kannustusta.

Hakijoita oli 113, josta putosi heti sellaiset, jotka ovat aikoinaan saaneet apurahan, mutta eivät ole toimittaneet selvitystä karhukirjeistä huolimatta. Olen aina ihmetellyt, että kirjoitustaito riittää anomuksien laatimiseen, mutta loppuu silloin kun pitää kirjoittaa selvitys. (Anomuksista muuten huomasi, että suurin osa anojista oli siirtynyt tietokonekirjoittamiseen; useimmat anomukset oli kirjoitettu käsin kirjoituskoneen sijasta.) Oli myös helppo karsia sellaiset, jotka karsoimme ”iloisiksi amatööreiksi”. Joka vuosi on muutamia, jotka kirjoittavat, että olisi kiva saada apuraha kun pöytälaatikossa on jo nuoruudesta lähtien runoja, jotka olisi kiva saada julkaistuksi. Tai että on sävelmiä päässä, jotka jonkun pitäisi saattaa paperille, jotta voisi tarjota niitä maamme eturivin artisteille. Automaattisesti karsitaan myös sellaiset, jotka eivät ole Teoston tai vastaavan toimiston asiakkaita. Hehän eivät voi olla merkittäviä ja kaiken lisäksi rahat on osittain saatu Teoston kansallisista varoista ja näin ollen niitä käytetään sellaisiin tarkoituksiin kuin muitakin kansallisia varoja. Teoston jäsenyydellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Emme jakaessamme apurahoja edes tiedä, kuka on Teoston asiakkuuden lisäksi Teoston jäsen. Myöskään ELVISin jäsenyyttä ei oteta huomioon raadin työskentelyssä. ELVIS lahjoittaa varoja säätiölle apurahoja varten. Nämä rahat ovat kopiointikorvauksia, joita Kopioston tilittää ELVISille kollektiivisina korvauksina. Kopiointikorvauksia yhdistys ei saa käyttää yhdistyksen hallintoon, vaan ne on käytettävä stipendeihin, koulutukseen, tiedotukseen yms. koko alan hyväksi. Tarkistin sen jälkeen kun apurahat oli jo päätetty, kuinka moni saajista oli elvisläinen. Meitä ei voi syyttää kotiinpäinvedosta: 14. saajasta ainoastaan kuusi kuuluvat ELVISin jäsenkuntaan. Olemme etsineet nimenomaan nuoria. Eläkeläiset eivät saaneet sympatioitamme. Apurahat ovat nimenomaan apurahoja, eivät mitään palkintoja. Ne eivät myöskään ole työpalkkoja. Jari Muikku sanoi eräässä seminaarissa, että apurahoja ei myönnetä tavalliseen työhön, vaan ne mahdollistavat projekteja, jotka eivät tule tehdyksi tavallisen työn merkeissä.

Yksi vaikea kysymys on se, pitäisikö myöntää stipendi äänilevyn aikaansaamiseksi. Minulle on kerrottu, että nykyään entistä enemmän tekijöiltä vaaditaan valmista kakkua ja senkin jälkeen tekijöille maksetaan korvauksia vasta ”breakevenin” jälkeen. Siis vasta kun tuottaja on saanut kaikki kustannukset katetuiksi, tekijä voi odottaa myös saavansa korvausta tehdystä työstä, henkisestä omaisuudesta ja studio- ja ym. materiaalikuluista. Tämähän on sairasta. Olkoonkin, että tuottajat kuulemma usein lainoittavat tekijän ponnistukset. Mutta tuottajahan ei ole mikään pankki, vaan yrittäjä, jonka kuuluu ottaa riski. Nyt koko riski on sälytetty tekijöiden tai bändien niskaan. ”Artisti maksaa!” Tämä kaikki johtuu tietenkin siitä, että tarjontaa on liikaa. Kaikki haluavat ikioman äänitteen; jos ei rikastumiseen, niin oman egon takia. Tämä tuo mukanaan, että joko (annettaessa apuraha) rahoitetaan tuottajan toimia tai rahoitetaan omakustannetta, jolla ei ole minkäänlaista merkitystä ja joka leviää ainoastaan taiteilijan sukulais- ja tuttavapiiriin. Tästä keskustellaan hyvin kriittisesti ja ratkaisut tehdään vastuunalaisesti ja hyvän omantunnon sanelemina.

Seuraava asia, joka tuo meille päänsärkyä on se, kun anoja sanoo tarvitsevansa esim. 8.000 euroa. Onko hänelle hyötyä siitä, että hän saa ainoastaan 2.000 euroa? Me mietimme myös sitä, kannattaako meidän antaa pieni apuraha sellaiselle, joka voi saada tai on saanut toiselta taholta paljon enemmän. Jaoimme tällä kertaa 20.000 euroa. Jos se tuntuu pieneltä summalta, kannattaa muistaa, että säätiö antoi Georg Malmsténin syntymäpäivänä 27.6.2002 kunniapalkinnon (8.000 euroa) Pentti Lasaselle. Ja tämähän ei ollut apuraha, vaan kunnianosoitus tehdystä työstä suomalaisen kevyen musiikin hyväksi.

Muitakin kunnianosoituksia on annettu. Pentti Lasanen sai Pro Finlandian. Dannystä tuli musiikkineuvos alamme musiikkineuvosten Klaus Järvisen, Rauno Lehtisen ja Ossi Runnen seuraksi. Jorma Toiviainen sai Kullervo Linna -palkinnon. ”Se luoti löysi paikkansa.” Anna-Mari Kähärä sai valtionpalkinnon (vanhassa rahassa noin 100.000 mk). Tämä oli hieno osoitus siitä, että alaamme arvostetaan entistä enemmän.

Helsingin Kaupunginorkesterin Malmsténin juhlakonserttia kunnioitti läsnäolollaan myös Georg Malmstén 100 v. juhlavuoden suojelija, ”stadin friidu”, Tasavallan Presidentti Tarja Halonen (Pentteineen). Meillä oli tilaisuus seurustella hänen kanssaan. Keskustelimme mm. artisokan viljelystä, mutta tietysti myös musiikista. Silloin Tarja Halonen sanoi lauseen, joka on minusta hieno ja osuva: ”Suomen kansan itsetunto on jo niin hyvä, että se uskaltaa arvostaa myös tällaista musiikkia.” Kun hän tämän jälkeen kysyi, mitkä olisi Georg Malmsténin kaksi hyvää tanssittavaa valssia, aavistimme, että tänä vuonna aloitetaan itsenäisyyspäivän tanssit Malmsténilla Straussin sijaan. Meillä on mahtava presidentti!

Toteaa

A. Fuhrmann