Vuosi 2011 on ollut Nymanille kohtalaisen kirjavaa aikaa. Hän tuotti keväällä Leningrad Cowboysin levyä, joka ilmestyi lokakuun lopussa. Lisäksi hän oli mm. Mato Valtosen ja Sakari Kuosmasen kanssa Mulkvist-nimisessä ”urpobändissä” (kuten hän itse asian ilmaisee), joka teki syksyllä kahden viikon mittaisen kiertueen. Hänellä on myös ollut projekteja Espoo Big Bandin kanssa – eikä siinä kaikki.

– Olen lisäksi tehnyt aika paljon sovituksia Helsingin kaupunginorkesterin ja Jukka Perkon yhteiskeikkaa varten. Ne työt ovat juuri loppusuoralla. Sitten on vielä Oulussa toteutettava Hectorin musiikkiin perustuva konsertti, jossa laulavat Pave Maijanen ja Maarit Hurmerinta. Arrasin myös siihen muutaman biisin. Tässä on siis ollut aika paljon nuotinkirjoitus- ja keikkahommaa.

Lähteekö monipuolinen toimintasi enemmän siitä, että haluat tehdä erilaisia juttuja, vai siitä, että suomalainen kenttä on niin pieni ja siellä pitää tehdä kaikenlaista tullakseen toimeen?

– Sanoisin mieluummin niin, että Suomen pienuus tekee tällaisen toiminnan mahdolliseksi. Muusikkoyhteisö on pieni, ja siinä oppii helposti tuntemaan tärkeät tekijät. Se on minusta aivan mahtava juttu. Olen aina ollut todella innostunut eri ryhmistä, joiden kanssa olen päässyt tekemään töitä, ja sanoisin että kun oikein syviin vesiin mennään, musiikinlajilla ei ole paljonkaan merkitystä. On ollut hienoa katsoa millä tavoin eri taustoista ja mieltymyksistä tulevat ihmiset toimivat. Olen oppinut ajattelemaan, että genrerajoja ei taida enää olla muualla kuin levykaupoissa.

Tässä on täytynyt tapahtua muutos viime vuosikymmeninä. Joskus 80-luvulla rajat olivat vielä aika selvät. Ajatellaan vaikka jo sitä, miten Levyraatia katsottiin ja miten siitä puhuttiin!

– Kyllä. Olen itse sen verran nuorempaa sukupolvea, etten ole törmännyt urallani kovin selviin rajoihin. Olin aikoinani Oriveden orkesterikurssilla, ja tutustuin siellä orkesteri- ja kamarimuusikoihin, muiden muassa Pekka Kuusistoon. Jazz taas tuli tutuksi Sibelius-Akatemian jazz-osaston sekä Jarmo Saaren ja Arttu Takalon kautta. Ulkomusiikillinen tutustuminen itse ihmisiin on ollut todella valaisevaa ja näyttänyt, että musiikintekijöillä on lajista riippumatta sama kunnianhimo ja valmius nähdä vaivaa asioiden eteen. Rockissa ja popissa myös.

Vaikuttaa siltä että tunnet suhteellisen nuoresta iästäsi huolimatta niin sanotusti kaikki. Onko Suomessa vielä ihmisiä, joiden kanssa et ole tehnyt yhteistyötä mutta haluaisit?

– On. Vaikka keitä. Tosi paljon. En halua luetella nimiä, koska niitä on niin paljon ja unohdan kuitenkin jonkun olennaisen. Mutta siis on, ilman muuta on. Voin sanoa että hienointa tässä työssä on ollut se, että puheluita on tosiaan tullut ja tuttavuuksia syntynyt. Ajattelen usein kutsun saatuani että ei ole totta, tämä on aivan mahtavaa. Tietysti käytännön aikataulu- ja muut säädöt ovat usein täyttä kaaosta. Lavalla tai studiossa tulee sitten niitä havahtumisen hetkiä, kun tajuaa että tämä on juuri sitä mitä olen aina halunnut tehdä.

Pianosta kitaraan ja takaisin

Marzin isä on kirjailijana ja rovastinakin tunnettu Hannu Nyman, joka myös soitti hengellisessä Pro Fide -yhtyeessä. Hänen äitinsä harrasti myös laulamista, ja musiikki oli kodissa vahvasti läsnä sekä seurakuntatoiminnan että muun harrastamisen kautta. Tästä syystä soittaminen oli Marzillekin jo lapsesta asti luontevaa. Ensimmäinen instrumentti tosin ei ollut kitara vaan piano.

– Soitin pianoa Länsi-Uudenmaan musiikkiopistossa aika vakavissanikin kymmenisen vuotta. Perheessä ja suvussa oli harrastusta tukevaa pohjaa. Isoisä on vanha swing-pasunisti, setä taas soitti bassoa ja tarjosi minulle ensimmäisiä bändikokemuksia. En edes muista milloin varsinaisesti aloitin soittamisen. Opistoon pyrin seitsemänvuotiaana, mutta tein kyllä omia biisintapaisia jo sitä ennen.

Missä vaiheessa kitara tuli kuvioihin?

– Kuudennen, ehkä seitsemännen luokan paikkeilla. Kaveri säesti itseään kitaralla joulujuhlissa, veti Joulumaa-nimisen kappaleen. Katselin sitä huomion määrää vähän mustasukkaisena ja ajattelin että minä haluan kanssa. Meillä sattui olemaan akustinen Landola kotona, ja isä näytti muutaman soinnun. Opiskelin pianoa opistossa, mutta kitara oli hyvä vastapainosoitin: sain tehdä sillä kotona mitä vain. Treenasinkin sitä loppujen lopuksi aika paljon enemmän kuin pianoa. Nykyään asia on kellahtanut hauskasti toisin päin: soitan työkseni kitaraa ja tartun kotona mielelläni pianoon.

Milloin rupesit ajattelemaan, että musiikista voisi tulla ammatti?

– Kaikki meni kuin varkain: sain Nylon Beat -pestin ollessani vasta lukiossa. Sen bändin kanssa tuli kierrettyä aika tiiviisti, ja sitä kautta alkoi tulla muutakin keikkaa, muiden muassa Joonas Hytösen talk show, jossa oli Lenni-Kalle Taipaleen trio ja minä. Nämä asiat ehtivät tapahtua ennen kuin pääsin lukiosta ja olisin joutunut miettimään tulevaisuutta.

Ja loppu, kuten sanonta kuuluu, on historiaa, vai kuinka?

– Kyllä. Mitään tietoisen ratkaisun paikkaa ei koskaan tullut. Tietenkään se ei ole aina ollut helppoa, eikä aina myöskään ole ollut töitä. Ja totta kai minulle on tullut myös identiteettiongelmia: olen ihmetellyt että mitä minä tällä musiikkikentällä tsuhailen, kun kaikki on niin pirstaleista. Mutta varmasti jokaisessa reitissä on omat ongelmansa ja kysymyksensä.

Ketkä ovat olleet merkittävimmät opettajasi?

– Jarmo Saari on merkittävin. Hän oli Espoon lukion musalinjan kitaraopettaja. Lukioaika oli tietysti muutenkin tärkeä, kun silloin kaikki tarttuu ihmiseen niin vahvasti. Olen kotoisin Lohjalta enkä ollut kuullut siellä livenä mitään ihmeellistä, mutta muistan kun menin katsomaan Jarmoa ja Zetaboo-orkesteria ensimmäisen kerran Semifinaliin. Se oli aivan tajunnan räjäyttävä juttu. Jarmo on edelleen tärkeä musiikillinen auktoriteetti, jolta kysyn neuvoa.

Tuleeko muita mieleen?

– No Anssi Nykänen tietysti. Kun aloitin rundaamisen, Nylon Beatin komppiosastosta vastasivat Anssi ja Harri Rantanen. Olen oppinut Anssilta valtavan paljon yhtyesoittamiseen liittyviä asioita. Kysymys ei ole mistään muodollisista oppitunneista, mutta pelkkä bussissa yhdessä istuminen on ollut todella opettavaa. Pitää mainita myös piano-opettajat Edward Kohanski Lohjalta, sekä Jukka Ollila. Edward opetti klassista, mutta aina kun minulta alkoi kärsivällisyys loppua, hän osasi kaivaa esiin vaikka jonkin jazz-jutun jolla into palasi. Jukka taas avasi klassisen musiikin estetiikkaa syvemmin, kertoi esimerkiksi Mozartin elämästä ja Lisztin isoista kourista.

Sooloartisti

Nylon Beatin, television ja monen muun yhteyden kautta varsin tutuksi tullut Marzi Nyman debytoi sooloartistina vuonna 2006. Marzi-nimeä kantava albumi sisältää kitarasankarimeininkiä, huumoria, paatosta, romantiikkaa ja vielä Outo tyttö -nimisen tarttuvan poprallinkin.

Levyllä vallitsee mielenkiintoisen kaksijakoinen suhtautuminen kitarasankaruuteen: toisaalta soitosta kuulee, että kyseessä on taituri. Toisaalta siitä kuulee myös, ettei hän suhtaudu ns. tiluttamiseen kovin vakavissaan, vaikka sen hallitseekin. Kun puhe tulee tekniikkaharjoittelusta, Nyman nostaa esiin Wayne Krantzin, joka tarjosi hänelle kaksi olennaista oivallusta.

– Ensimmäinen on se, että treenaamisen täytyy jotenkin liittyä siihen, mitä tulee keikalla soittamaan. Toinen on se, että joka ikinen harjoitus voi olla myös musikaalinen – Raoul Björkenheim ja Jarmo Saari ovat muuten opettaneet minulle samaa juttua. Vaikka kysymyksessä olisi mikä plektratekniikkatreeni tahansa, sillä voi myös tehdä musiikkia. Treenaan nykyään kitaransoittoa tulevien projektien pohjalta: haen ja hion ikään kuin sitä taajuutta, jolla tulen toimimaan. Yritän saada Sibelius-Akatemian opintoja eteenpäin, ja treenaan siinä yhteydessä jazzia, jossa todella riittää tekemistä. Jukkis Uotila on opettanut, miten korkealla rima voi siinä maailmassa olla, mutta luulen että etenen koko ajan, pienin vauvanaskelin [nauraa].

Ketä ja mitä kuuntelit nuorena kitaristina?

– Aloitin bluesista. Isä pyysi minut joskus katsomaan, kun televisiosta tuli B. B. Kingin keikka. Siitä se lähti, ja innostus kasvoi nopeasti. Puistobluesissakin tuli käytyä. Kuuntelin paljon Eric Claptonia, ja jossain vaiheessa näin televisiosta Crossroads-elokuvan, jossa oli Steve Vai. Vai oli todella tajunnan räjäyttävä juttu, mistä sitten alkoi kitarapornolehtien ostaminen ja koko siihen akrobaattiseen kitarakulttuuriin tutustuminen. Steve Vai on siitä maailmasta varmaan edelleen suosikkini. Tuntuu että monen kitarataiturin ensimmäisissä levyissä on juttuja, jotka kuulostavat yhä raikkailta.

Soitostasi kuulee myös sen, että hevin traditio on tuttu.

– Joo, onhan se. Joku kaveri tuli koulussa esittelemään Napalm Death- ja Death-yhtyeet ja koko sen kentän. Luukutettiin kuvaamataidon luokassa Carcassia ja ties mitä, Meshuggahia ja sen sellaista. Kuuntelen sitä edelleen tietyissä mielentiloissa.

Onko vielä viime vuosina löytynyt ihan uusia suosikkeja? Monella kuuntelijalla tuntuu olevan vanhemmalla iällä vaikeuksia rakastua uusiin bändeihin tai artisteihin niin täydestä sydämestä kuin ennen.

– No, eihän sitä enää tule sillä tavalla summamutikassa levyjä vastaan, mutta vastaavasti perehtyminen joihinkin entuudestaan tuttuihin asioihin voi syventyä melko tavalla. Olen esimerkiksi tässä sovitushommia tehdessäni tullut syventyneeksi Prokofievin Romeo & Juliaan ja todennut että on se kyllä aika mieletöntä kamaa.

Liikut aika sulavasti musiikillisesta kontekstista toiseen. Tekniikka on selvästi hallussa, mutta minkälainen korva sinulla mielestäsi on?

– Mulla on tosi hyvä korva. Se on ihan täysi lahja yläkerrasta, en voi ottaa siitä ansioita itselleni. Harmonian moniulotteisempi maailma on tosin vielä aika alkumetreissään. Paljon on asioita, jotka ovat pysyneet mysteereinä. Niin sanottuun tonaaliseen musaan korva riittää aika hyvin, kun sitä on tullut hinkattua niin paljon.

Minkälainen biisintekijä sinä mielestäsi olet?

– Aika spontaani. Olen tehnyt jonkin verran tilaussävellyksiä, ja olen huomannut että varsinkin valmiiseen tekstiin säveltäminen voi avata hanat aika nopeastikin. Sen sijaan jos lähtee nollasta liikkeelle, säveltäminen on todella työlästä. Niin sanottuna laulunkirjoittajana olen vielä ihan aloittelija, kokemusta on tosi vähän. Tuntuu että tähänastiset omat biisit ovat syntyneet ikään kuin tunnepäissään.

Hyvä ilmaus! Panin nimittäin soololevyäsi kuunnellessani merkille sen, miten mielettömän romanttista musiikkia se on.

– Mukava kuulla. Juuri sellaisista tunnelmista ne biisit syntyivät. Huomasin levyä tehdessäni, ettei se todellakaan ollut sävyltään lakonisen toteavaa kamaa, mutta ajattelin että kyllä sitä sen verran pokkaa pitää olla että antaa palaa vaan.

Soololevysi sävelmaailma on paikoin myös varsin progressiivinen. Onko sinulla ollut jossain vaiheessa progekausi?

– Ei varsinaisesti. Veikkaan että niin sanottu progemeininki tulee Queenilta. Olen kuunnellut sitä bändiä aikoinani aivan uskomattoman paljon. Siellä on paljon todella valloittavia biisejä, jotka pursuavat kaikkiin suuntiin mutta kuulostavat silti pelkästään Queenilta. Siellä on monia aivan nerokkaan tuntuisia harmonisia liikkeitä. Olen kyllä kuunnellut progea, jos Steve Vai tai Dream Theaterin varhaiskausi lasketaan sellaiseksi, mutta mitään Yes- tai Genesis-kautta minulla ei ole ollut. Zappaa on tietysti tullut kuunneltua, sitäkin tosin eniten Steve Vain kautta.

Keitä muita kitarasankareita sinulla on ollut?

– Jimi Hendrix pitää tietysti mainita. Stevie Ray Vaughan oli myös jossain vaiheessa kova sana. Jazz alkoi kiinnostaa minua kitaristien kautta, eli löysin muiden muassa John Scofieldin ja Scott Hendersonin. Ja Jarmo Saari esitteli minulle Wes Montgomeryn. Raoul Björkenheim on tietysti aivan käsittämättömän alkuvoimainen kitaristi ja muusikko, joka on innostanut minua todella paljon. Hän kykenee vaihtamaan viitekehystä Kurt Cobainista Stravinskiin tai mihin vain.

Mitkä ovat tähänastisen urasi merkkipaaluja?

– Ensinnäkin se että setä otti mukaan bändeihin. Sitten Tapiolan musiikkilukio. Orivesi. Ensimmäinen UMO-keikka. UMO:n Frank Zappa -proggis, jossa olin solistina. Tein Tapiola Sinfoniettalle kitarakonserton, joka oli aika massiivinen kokemus. Oma soololevy. Oikeastaan kaikki sellaiset jutut, jotka ovat olleet uusia, pelottavia ja jännittäviä, ovat myös antaneet eniten. Näihin äsken mainittuihin liittyy paljon tunnepitoisia muistoja. Voisin vielä mainita Sibelius-Akatemiaan pääsemisen merkkipaaluksi.

Onko sinulla muusikkona mitään erityisiä haaveita?

– Jatkuva kehittyminen nyt ainakin. Olisi myös mukavaa tehdä aina vain haastavampia ja haastavampia asioita. Tämän hetken lempimuusikko taitaa olla Bobby McFerrin, ja voin sanoa aika lapsenomaisesti, että hänen kanssaan olisi mukava päästä soittamaan.