Lapsuuden kuvat ja eväät

Millaiset kirjalliset vaikutteet sait?

– Kotoa aika vähän, koska olen työläisperheestä ja ainoat kirjat olivat ne, jotka äitini oli perinyt isältään. Tämä oli ollut kirjaston vahtimestari ja ostanut muutamien kirjailijoiden koottuja teoksia ja niitä luin jo pienenä.

Romaaneita?

– Romaaneita, mutta oli siinä myös Hämeenlinnan historia, Yrjö Koskisen elämäkerta ja vastaavaa.

Mikä musiikki kotona soi?

– Radio. Muistan kun isä toi sen. Kerho-merkkinen. Oli sitä katsonut jonkin liikkeen ikkunassa. Ehkä 1946? Kuunneltiin mitä tuli. Ensimmäisen levysoittimeni hankin mentyäni kesätöihin 50-luvun lopulla.

Lapsuudessa ei siis levysoitinta eikä soittimia. Entä laulamista?

– Ei sitäkään. Äiti ei laulanut eikä isä. Kansakoulun pakolliset laulutunnit vain. Pyhäkoulussa kävin pari kertaa, koska sieltä sai kiiltokuvia. En ole koskaan ollut minkään kerhon, seuran tai yhdistyksen aktiivinen jäsen. Kävin kaksi kertaa partiossa ja päätin, että tonne en mene, kun siellä määräillään. Kielsin kavereitakin menemästä ja perustettiin oma.

– Kirjastosta olen lainannut yhden kerran, taisi olla toisella luokalla kansakoulussa Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu. Kun tuli palautusaika, tuli kauhean paha mieli, että näin hyvä kirja pitää palauttaa. Päätin, että en ikinä enää lainaa vaan säästän rahaa ja ostan jokaisen tarvitsemani kirjan. Haluan, että kirjat on lähellä.

Teit pikkupoikana romaaniparodioita.

– Olin jo vähän yli kymmenvuotias. Ja lehtiä toimitin meidän kortteliin. Kirjoitin käsin kolmena kappaleena.

Myitkö niitä?

– En, vaan jaoin ja pakotin lukeen. Ensimmäisen kerran myin, kun Hämeenlinnan lyseossa, varmaan neljännellä luokalla, piirsin pilakuvia, karikatyyrejä opettajista. Kaveri oli kustantajana, joka ne kokosi. Ensimmäinen kunnon monistuskone, jolla sai kuvasta suoraan ilman vahoja, oli Hämeenlinnassa yhdessä konttoriliikkeessä. Sieltä me tilattiin niitä pari sataa ja myytiin.

– Romaaniparodioiden yhtenä esikuvana oli amerikkalainen Mickey Spillane ja hänen etsivähahmonsa Mike Hammer. Kaverit luki näitä sen ajan kovaksikeitettyjä ja jopa vähän eroottisia dekkareita. Ajattelin, että kyllähän mäkin tommosia pystyn tekeen ja rupesin tekeen. Eli kirjoittanut olen aina.

Entä ensimmäiset riimittelyt?

– Lapsena en lukenut runoja. Vasta murrosiän jälkeen alkoi kiinnostaa ensin Lauri Viita, sitten Leino ja sitten jo Einari Vuorela, jota luin paljon ja pidin luontokuvauksista. Mutta oma riimittely alkoi vasta, kun aloin tehdä lauluja. Runoja en ole myöhemmin jaksanut lukea, koska mielestäni se on teini-ikäisten tyttöjen hommaa.

Entä piirtäminen ja kuvataide lapsuudessa?

– Meidän kirjahyllyssä oli Aleksis Kiven Seitsemän veljesten juhlapainos, jonka oli kuvittanut Akseli Gallen-Kallela. Katselin sitä pienestä lähtien ja ihmettelin, että onpa hienoja kuvia. Mutta ei meillä taidetta ollut. Ja taidemuseo tuli Hämeenlinnaan vasta 1951. Ei sitä oikein missään nähnyt. Mutta Karin piirrokset olivat tärkeitä. Hän julkaisi joka vuosi parhaat kokoelmansa. Niitä selasin ja myös omat karikatyyrit on varmaan tulleet sen kautta.

– Yhden kavereistani äiti oli Kariston kustantamon kirjapainossa käsilatojana ja heillä oli kesämökki siinä lähellä Alajärvellä. Olin siellä kesiä hänen poikansa seurana. Kysyin kerran mustikassa, että mitäs kirjailija tienaa, kun oon päättänyt ryhtyä joko kirjailijaksi tai graafikoksi. Mistähän sen nimenkin olin keksinyt? Graafikko.

– Hän hymyili ja nauroi, että se riippuu vähän kirjailijasta.

– Eli mulla oli toiveammattina ne molemmat. Ja kumpaakaan musta ei tullut. Mutta piirsin aina ja kirjoitin aina. En tiedä mistä olen ne perinyt tai mistä ne on tullut. Serkkuja mulla ei ole. Viisi vuotta vanhempi sisko, mutta ei hänkään piirtänyt eikä kirjoittanut.

Missään piirtämisopissa et ollut. Entä koulun kuvaamataito?

– Mulla oli aina vitonen, koska kun aihe annettiin, tein siitä karikatyyrin ja luokka nauroi ja opettajat punasteli. Se oli nenäkkyyttä senaikaisessa koulussa eikä siitä hyvää seurannut. Maine kasvoi kyllä.

Pyrit Atskiin.

– Kyllä. Mutta se ei onnistunut kerralla, eikä se varmaan monelta muultakaan ole kerralla onnistunut, mutta mun luonteella sinne ei toista kertaa pyritty, kun eivät ymmärtäneet “suuria lahjojani”. Äitini sanoi että kyllä sun pitää jokin ammatti hommata, ja niin kävin Myynti- ja mainoskoulun vuoden pituisen somistajalinjan.

Teitkö niitä töitä?

– Harjoitteluajan. Ja huomasin että se on rättien ripustelua eikä mua varten. Sitten perustin musiikkikaupan Hämeenlinnaan, joka oli puoli vuotta, ja sitten Irwin menikin jo läpi.

Olet sanonut että laulutekstin tekeminen on sulla sitä, että maalaat sanoilla. Ja kuvat löytyvät muistin varastoista.

– Maalaamisella tarkoitan, että yleensä aina näen kuvan mistä kirjoitan. Ja jos siinä on vähänkin luontoa, niin kuvaan sen mitä näen. Muisti toimii mulla kuvina. Kun jotain muistelen, niin näen saman tien koko tilanteen, sen kuvan mistä on kysymys.

En kerro kuinka jouduin naimisiin

– Oltiin tehty lauluparodioita Irwinin kanssa jo pari vuotta ennen kuin ensimmäinen levy tuli. Ja nauraa kikatettiin keskenämme, että nää on lauluja, jotka ei koskaan soi radiossa eikä niitä koskaan levytetä. Radion kontrolli oli sen ajan Suomessa tarkka. Ja siksi myös levy-yhtiöt teki varman päälle. Ei sieltä kovin rohkeita lauluja tullut eikä erilaisia.

– Ja siinä iässä kaikki rakkauslaulut tuntui jo niin naiiveilta. Ja sellainenhan olisi ollut pehmoilua. Se oli siis hauskaa pelleilyä eikä me koskaan ajateltu, että siitä mitään tulee.

– Sitten kun naapurin pojat teki Eddy & The Lightnings -levyn ja Veijalaisen Mape auttoi heitä ja Fredi ei ollut vielä tehnyt levyä mutta oli yhdessä ravintolabändissä ja lauloi niin perhanasti, niin päätettiin että tehdään mekin levy. Siitä se alkoi ja kaivettiin näitä esiin. Ja alettiin kaikkein varovaisemmalla, että tää vois jopa soida radiossakin. Varmaan jotain puolitoista vuotta ennen julkaisua [1965] laulu oli syntynyt.

– Osa tehtiin jo Saksassa, jonne mentiin 1961. Siellä oli Peltosen Paavo, jota kutsuttiin rekkamiesten kuninkaaksi. Rekkakuskit kävi meidän kämpillä viettämässä viikonloppuja, kun Saksassa ei saa raskas liikenne silloin ajaa. Paavolta tuli sarjatulella erilaisia huulia, sanontoja: “Viideltä saunaan, kuudelta putkaan”, “Ei tippa tapa”, ne on häneltä.

– Tää laulu on tyypillinen Casanova-tarina. Oishan se ollut hienoa pystyä sellaiseen siinä iässä – mies joka valitsee, poimii parhaat naiset. Mutta totuus oli että hyvä kun uskalsi puhua tyttöjen kanssa punastumatta. Saati sitten hurmata tosta vaan.

Ryysyranta

– Siihen mennessä oli jo käytetty aikaisemmin tehdyt laulut, ne kymmenkunta. Eli nyt joutui jo oikein tekemään.

– Se syntyi niin että Irwin soitti mulle oltuaan Kajaanissa yötä, oli ollut keikalla jossain siinä lähellä, oisko ollut Sotkamossa. Hän kysyi että mikä on Ryysyranta ja Ryysyrannan Jooseppi. Kerroin, että se on Ilmari Kiannon kirja.

– Irwin jatkoi että illalla yksi kaveri tuli hänen pöytäänsä ja höpötti koko ajan kännissä, että tee laulu Ryysyrannasta. Irwin kysyi multa, että saaks siitä laulun, ja mä sanoin että ei siitä mitään laulua saa. Kerroin muutamalla sanalla, mikä se on, että semmosen perheen elämäntragedia korvessa pienessä torpassa.

– Luin sen kuitenkin uudelleen läpi. Mulla oli se kotona – mullahan on kaikki kirjat jotka tarvitsen, ei tarvinnut mennä kirjastoon. Ja mietin sitä ja mietin. Ja tuli tämmönen kun tuli.

– Se oli varmaan kolmas versio joka levytettiin [1967]. Näytin Kärjen Topille ensimmäistä ja Topi sanoi: “Jah! Tässä on ideaa, mutta tämä hajoaa.” Hän näytti alkua ja sanoi, että “tee tosta ja koko ajan jatka sitä samaa, kertaat eri kulmasta siihen samaan.” Selvä, mä sanoin ja niinhän se syntyi.

– Se mikä siitä teki jotain ei ollut se, että siinä kuvataan jotain kirjaa, vaan se oivallus, että se alkaa Olet maamme armahin Suomenmaa [san. J. H. Erkko], se rinnakkainasettelu. En tiedä mistä sen keksin, se vaan tuli.

Oliko se heti alkuvaiheessa?

– Oli. Olen aina ollut kouluvammainen, koulut on kauheita paikkoja, ne on rangaistussiirtoloita, kun joutuu opettajien pompotettavaksi. Ja nää pakkolaulut, maakuntalaulut, juhlalliset isänmaalaulut – musta ne oli aina huvittavia. Eli tämmöisen mukaan ihanuuksien ihmemaa ja sitten pannaankin kirppuja ja luteita sinne. Ja koko se kurjuus.

Idealismi ja realismi.

– Juu, kyllä. Se teki siitä sen. Ja tietenkin Irwinin ääni ja tapa laulaa ja että oli aika neitseellinen kenttä tuolla puolella siihen aikaan.

Onko muuten anarkistille tullut kutsuja linnanjuhliin? Niitähän parodioit jo 60-luvulla Irwinin Juhlavalssissa.

– Kaksi kertaa on kutsuttu mutta en ole mennyt. Se on vastenmielinen tapahtuma. Itsenäisyyspäivä olkoon kansan juhla.

Oliko Ryysyrannassa sanat ensin?

– Kyllä, suurin osa on tehty niin, johtuen mun nopeudesta ja aktiivisuudesta. Tietysti Irwin oli myös keikoilla.

Mikä Irwinistä teki niin hyvän säveltäjän?

– Jaa-a. Luonnonlahjakkuus. Jollekin syntyy melodioita. Joku taas on tekninen virtuoosi, rakentaa hienoja sovituksia, äänimaailmoja, soinnutuksia, mutta sitten melodia ei synnykään. Olen tavannut monia sellaisia, Jaakko Salo yhtenä. Ne melodiat on vähän sellaisia tehtyjä. Mutta sovittajana siis todella mainio.

– Kun ei ole mitään koulutusta, ei pelkää olla yksinkertainen. Kuten tommosessa laulussa pitäisi olla. Jos koulutettu satsaa siihen kaiken minkä tietää, niin kukaan ei hyräile perässä.

Aamu

– Se [1973] oli niitä hulluja Syksyn Sävel -vuosia Finnlevyn kokoisessa yhtiössä. Jokainen artisti haluttiin sinne, se oli aikamoista työruuhkaa. Studioon oli Jaakko Borg tehnyt laulajille tuntiaikataulut. Pepen aika oli heti ensimmäisenä aamulla yhdeksältä Höyläämötien kellarissa, jossa oli 16-raitainen studio laulamista ja miksaamista varten.

– Illalla mulla ei vielä ollut tekstiä, koska en ollut ehtinyt sitä tehdä enkä silloin illallakaan enää jaksanut. Heräsin viideltä aamulla ja tein jotain paperille. Asuin Espoossa, mulla oli pieni työhuone, josta oli metsään näköala ja tuijotin sinne unisena. Join kahvia ja mietin, että mitähän tästä nyt tekis tähän paperille. Mulla oli Markun nuotti, koska Pepe ei nuottia osannut kirjoittaa, ja tuijotin sitä ja ensimmäistä fraasia eikä tullut mitään muuta kuin että mietin että “aamut on raskaita … aamut, aamu, aamu, aamu”. Ja sitten aloin kirjoittaa vähän matkaa. Sitten lähdin Pitäjänmäelle ja tein sen työpaikalla valmiiksi ja varttia vaille yhdeksän vein sen pojille. Siinä! Että se on tämmöinen ihan. Siinä ei ollut pidempää suunnittelua eikä muuta.

Mutta kun ei ollut liikaa aikaa, niin oli pakko puristaa.

– Kyllähän mä nyt näen siinä paljon teknisiä virheitä ja kaikennäköisiä. Tosin tuollainen synkopoitu melodia mitä Markku ja Pepe halusivat, ne oli jollakin tavalla ihastuneet Gilbert O´Sullivaniin. Pitkiä fraaseja ja koko ajan synkopoituna, niin sehän tietysti rajoittaa, kun suomenkielessä on esimerkiksi yksitavuisia sanoja niin vähän. Ja jos on sellaisia jakoja kuin siellä oli, ja kun ne oli niin tarkkoja, että ne ei halunneet esimerkiksi jotain kohojansa vaihdella, että se oli heidän mielestään kuin pyhää mitä tekivät. Nyt tekisin sen hieman toisella tavalla. En ehkä itse sisältöä, ehkä vähän iskevämmin, mutta teknisesti siis.

– On jännää, että tekninen suoritus paranee varmaan niin kauan kun pää toimii, jos vaan harjoittelee koko ajan. Mutta ideat, niissä ei ole enää niin rohkea kuin nuorena. Nuorena ei ole mitään estoja, siitä vaan. Eikä hävetä mikään. Iän myötä tulee tarkemmaksi, että ei tämmöistä voi tehdä. Nuorena luulee että keksii kaiken. Että tää on ihan – ei tällaista ole koskaan tehty.

Fredi ja Avaa sydämesi mulle

– Me on tunnettu jo kouluajoista lähtien. Oltiin rinnakkaisluokilla ja molemmat pari kertaa luokalle jääneitä. Oltiin vähän samanlaisia luonteeltamme jo silloin. Välillä liikuttiinkin yhdessä ja päästiin väärennetyillä papereilla ensimmäiseen hämeenlinnalaiseen B-oikeuksilla olevaan ravintolaan Backman & Tyrylä, jossa kävi nuoria ja ammattiravintoloissaistujia. Eli aika paljon oltiin yhdessä – harjoiteltiin elämää.

– Kun menin Finnlevyyn töihin, niin Fredihän oli ollut alusta alkaen heidän artistinsa. Mulla oli ollut Irwinin kanssa joku pieni mykkäkoulu, niitä tuli aika usein, niin sanoin Fredille, että ruvetaan me tekemään yhdessä ja niin me alettiin. Sitä ennen ei oltu koskaan tehty. Tehtiin sitten aika paljon muillekin.

Kuten Katri Helenalle Katson sineen taivaan ja Hannelle Hän on mun.

– Ja Markku Arolle Katso luontoa ja huomaa, myöhemmin Niittykukkaset Reijo Taipaleelle. Ja muita. Kun joku menestyy, niin sitten tilataan. Kaikki luulee, että niiltä tulee koko ajan vain hyviä.

– Fredi teki usein melodian ensin. Mutta esimerkiksi Hän on mun, siinä oli teksti ensin, ei meillä sillä ollut väliä, me tehdään joskus vieläkin ihan terapiaksi lauluja. Fredillä ei ole koskaan ollut ambitioita muuta kuin oman uransa suhteen. On ihmisiä, jotka syntyy maailmaan niin että “tässähän tää menee”. Itselläni taas on – kunnianhimo on väärä sana – tällainen luterilainen kasvatus, että ihmisen on tehtävä töitä. Saadakseen jonkinlaisen mielenrauhan ja hyvän olon, ei niinkään rahan takia. Raha tulee sitten kun tulee – jos tulee.

Että ihmisen velvollisuus on käyttää leiviskänsä.

– Kyllä. Ja siksi olen aina ollut se aktiivisempi kaikissa työsuhteissa. Kärjen Topia lukuun ottamatta.

– Avaa sydämesi mulle tehtiin Syksyn Säveleen 1974. Fredi toi mulle nuotin, että tee joku herkkä teksti. Sekin on tehty nopeasti, samalla tavalla kuin Aamu.

– Kyllä nuotit tuli aina ajoissa, mutta… Tää teksti on tehty varmaan päivää-kahta aikaisemmin. Fredi oli niitä laulajia, joilla oli taipumus vielä vähän korjailla ja muutella, koska hän halusi – ja ymmärrän sen – että tekstit ovat hänen suuhunsa sopivia. Joitakin kohtia tässäkin muutettiin. Ei ne olleet merkittäviä, vain joku sana tai sanonta, ei se itse asia häntä häirinnyt vaan “hae siihen joku synonyymi tai tee se vähän toisella tavalla”.

Kirjassa Saanko luvan? [toim. Leena Rossi] Hannu Salmi kirjoittaa tästä laulusta: “Vexi Salmen sanoituksen ydin on siinä, että juuri miesartisti saa esittää vetoomuksen puhumisen puolesta.” Siis mies naiselle.

– En ole koskaan – en käytä sanaa tasa-arvo – en ole pitänyt sukupuolieroja minään. Olin niitä isiä, joita oli siihen aikaan aika vähän, olen yhtä paljon vaihtanut vaippoja ja pessyt takapuolia kuin lasteni äidit, en nähnyt noissa mitään eroa. Ja olin yksinhuoltajakin kaksi ja puoli vuotta. Vanhimman pojan vein ylioppilaaksi ja opiskelemaan, asuttiin kaksin.

Eli että tilanne olikin näin päin, se oli sulle ihan luonnollista.

– En koskaan teoretisoi sillä tavalla että tää ois tässä näin. Musta se oli ihan luonnollista, että molemmat ja mies voi. Ja Fredi oli ja on sen tyyppinen, että sen suuhun se sopii. Ja meidän ajatukset on aika pitkälle olleet samanlaisia tästä elämästä – riippuen elämäntilanteesta, että molemmat on toistaan vieneet eteenpäin ohi karikoiden – tai yli paremminkin. Ei me ohi menty, kyllä me mentiin suoraan…

– Sama on usein mun lauluissa, oli jo silloin. Olen jälkeenpäin miettinyt esimerkiksi Lökäpöksyä (Hän on mun). Siinähän mies on raukka ja nainen vahva. Musta se vain sopi, koska näitä säälittäviä miesressuja on maailma täynnä. Niistä ei vaan puhuttu. Vain pieni murto-osa on niitä vanhanajan miehiä, joita pohjalaiset kansanlaulut kuvaa. Ehkä se on ollut juuri sen heikkouden peittämistä, se helvetinmoinen uhoaminen.

Kuuluuko lauluntekemiseen toisinajatteleminen, toisinkatsominen, vallitsevan kääntäminen?

– Mulle se on kuulunut, mutta ei se varmaan välttämätöntä ole. On myös olemassaolevien arvojen säilyttäjiä kuten Kuoppamäen Jukka.

Voivatko tietyt ajatusjähmettymät olla enemmänkin harhakäsityksiä, eli että tavallaan sinä kirjoitat sen mitä ihmiset ihan oikeasti ajattelee?

– Se voi olla. Ja edelleenkin kun teen jotakin, niin mielestäni kirjoittamisen pitää olla hauskaa. Eli viihdytän itseäni kirjoittamalla.

– Kirjoittaminen on paikallaanolemista, istumista, joten pitäähän siinä jotain hauskaa olla. Mä usein hihittelen itsekseni. Ja myös rajojen kokeilua, että voisko tämmöinen enää, jos laulaja on sellainen, että se pystyy laulamaan hiemankin tämmöisiä rajalauluja, niin missä on se vastaanottajan raja.

– Ihmisethän käsittää asiat usein kertosäkeen tai vastaavan mukaan sen tarkemmin ajattelematta. Kun tein Solistiyhtye Suomelle Mahtava peräsin ja pulleat purjeet [säv. Jori Sivonen], niin jos sen lukee tai kuuntelee läpi, siinähän on säälittävä mies, joka luulee iskevänsä kaiken, mutta jolle käy huonosti. Hänhän ei edes saa sitä naista. Eli ne on hänen ajatuksiaan, että oho! Ton mä otan!

– Kun annoin Hän on mun -tekstin Pitäjänmäellä Fredille käteen, niin hän alkoi nauraa hekottaa, että täähän on hauska ja teki sen saman tien. Mutta jos Hanne olisi ollut suurempi artisti kuin oli, niin tuskin hän olisi sitä laulanut, kun hän valitti jo silloin, että ei tää oo hauska. Mutta me vakuutettiin, että se on hauskaa, että siitä vaan.

– Sehän ei soinut heti vaan vasta puoli vuotta myöhemmin siitä tuli hitti, kun SA-int-ohjelman toimittaja alkoi sitä soittaa. Ja kotiin jääneet tyttöystävät alkoi toivoa sitä. Että siellä on tää mun säälittävä pikkuraukka lökäpöksyineen, armeijan silloisine vaatteineen.

 

Toivo Kärki ja Paista päivä

– Tehtiin vuoden 1982 Euroviisuihin, joissa oli tilatut säveltäjät ja Topi ainoa vanhemman polven edustaja. Se oli Levytuottajat-aikaa. Me oltiin Osuuspankin yläpuolella Annankadun ja Bulevardin kulmassa. Isompi huoneisto ja siinä oli kaksi ylimääräistä huonetta, yksi Topin ja toinen Ruuskasen Oskun, joka vasta perusti Bluebirdin siinä ollessaan. Se oli eräänlainen pakolaiskämppien yhdistelmä entisiä Finnlevyn työntekijöitä.

– Ai mistä se tuli? Mulla oli sellainen mystinen vaihe. Ennen tätä nykyistä avioliittoa, joka nyt on lopullinen, niin se oli se yksinhuoltajavaihe. Luin kaiken käsiin saamani suomenkielellä kirjoitetun, uskonnot ja mystiikan ja sen lähellä olevan filosofian. Se on semmoisen seurausta iskelmän muotoon sovitettuna.

– Melodia oli ensin. Topin kanssa oli suurin osa niin päin. Ihan siihen kilpailuun Topi varmaan sen teki, kuten aina jos oli Euroviisut tai Syksyn Sävel. Sehän jäi kilpailussa viimeiseksi. Ja arvosteltiin, että “tämmönen vanhanaikainen”. No, sehän oli sellainen humpahtava, mutta se on kai niistä ainoa, joka on jäänyt vähän soimaan.

– Kun Topi näki tekstin niin: “Jah! Tämä on tätä sinun. Jah! Tämmöstä. Tätä minä en ymmärrä, että miten aurinko voi paistaa myös päiviin pilvisiin.” Ja minä sanoin, että se on mulle symbolismia. “Jah! Jah!”, sanoi Topi. “No, olkoon sitten”.

Topin viimeisiä menestyssävelmiä?

– Reijo Taipaleelle tehtiin Topin Asikkalan mökillä Elämän parketeilla [1982]. Olin Topin mökillä kolme kertaa, tää yksi niistä. Tultiin perjantaina iltapäivällä, lauantai tehtiin kokonaan ja sitten sunnuntaina ennen kotiinlähtöä. Yli kaksikymmentä tehtiin. Perjantaina oli sääntö, että seitsemän laulua ennen kuin pääsee saunaan. Lauantaina tuli varmaan toistakymmentä. Vastaavaa olen tehnyt muidenkin kuten Kassun kanssa. Menty johonkin mökille ja tehty urakalla.

– Topin metodi oli se, että hänellä oli pieni alkovi, jossa oli hänen työpöytänsä ja itse olin siinä tupapöydän ääressä. Puhe-etäisyydellä ja molemmat kirjoitti kahdeksan, kuudentoista tahdin aihioita ja vaihdeltiin niitä. Jos sieltä tuli Topin nuotti, kirjoitin siihen jotain ja annoin takaisin, ja jos se hyväksyi niin se jatkoi. Ja päinvastoin, mä annoin tekstin ja se sävelsi.

– Muistan sen Elämän parketeilla, kun Topihan ei yleensä laulanut eikä vihellellyt, mutta sitten alkoi tulla vihellystä ja “hah..hah..hahh!”. Semmoinen naurunpätkä. Ja kysyin, että mitä nyt! “Keksin hyvin!” Ja sitten se hyräili kertosäkeen melodian ja kysyi: “Tiedätkö mikä tämä on?” Sanoin että en. Mutta hyvä se on. “Se on vanha kasakkalaulu, [ja kuiskaten] ei sitä kukaan tiedä.” Siis kansanlauluhan se oli.

Topilta sait myös urasi alussa lainaksi runousopin. V. Artin kirjan Runoanalyysi ja runotekniikka vuodelta 1932, joka nyt on tallessa Jazz & Pop Arkistossa.

– Siinä oli Topin alleviivauksia Syväriltä, joita hän oli merkinnyt. Sanoi, että oli ollut aikaa tutkia.

Ja Topin mielestä suomalaiset tekstintekijät eivät osanneet tehdä iskelmää.

– Joitain rallinkirjoittajia kuten Pekkarista hän arvosti, mutta kun mentiin iskelmään, niitä ei ollutkaan. Hän teki paljon Kerttu Mustosia ja sanoi, ettei se osannut mitään. Joutui aina kauheasti muuttamaan. Sen kirjan oli Repe lukenut ja Junnu jo mua ennen. Topi oli sitä aina jakanut ja merkinnyt alleviivaukset, että nämä pitää lukea tarkkaan. Luin sen hetkessä ja olin mielestäni suuri mestari palatessani Hämeenlinnasta, jossa silloin asuin. llmoitin että nyt mä osaan tän jo. Topilla oli se jännä ilmeensä: “Jah! Niinhän sä osaat.”

Kuolleen toiveen maa

– Carolan Sydämeen jäi soimaan blues oli Flamingon ensimmäinen levy [1985]. Me oltiin Kassun kanssa tehty Levytuottajille Irwinin Härmäläinen perusjuntti -lp [1984]. Kun Irwin ei enää oikein jaksanut säveltää ja levytyspäivät lähestyi, kysyin voiko joku muu säveltää. Hän hylkäsi yhden ehdottamani mutta Kassu kävi. Sain hänet puhelimen päähän Takomolta ja hän innostui heti. Haki tekstit jotka mulla oli valmiina. Sävelsi ne muutamassa päivässä ja jälkeenpäin kuulin, että Kassu oli mennyt näyttämään ne Jaakko Salolle, että voikohan näitä esittää. Jakke oli sanonut, että siitä vaan, ne on hyviä.

– Siitä alkoi meidän yhteistyö. Carolan levy on Kassua ennen kuin todellinen kukkaan puhkeaminen pop-säveltäjänä tapahtui, mollibluesia, siinä ollaan vielä matkalla sinne suomalaisen iskelmän ytimeen. Sanoitukset tein Kassun melodioihin.

Tämä näyttää olevan YouTubessa Carolan kuunnelluimpia.

– Ai, jaha! Se on ajatukseltaan niin suomalainen. Sopii tänne epätoivon maahan. Kaunis melodia. Ja sitten Carola, jonka ääni on ihan kopioimaton. Se tapa laulaa. Se on kuin instrumentti.

Onko tässäkin mystiikka mukana?

– Etsiminen yleensä. Jos ihminen lähtee etsimään sellaista, mikä ei ole konkreettista, niin tätähän se on. Ja siinä voi käydä huonostikin.

Siinä yhdistyvät synkkyys ja kauneus.

– Jos ajatellaan ihmiselämää täällä maapallon päällä, niin kyllähän se on erilaisista vastoinkäymisistä toiseen menemistä. Riippuu vaan kuinka ne ottaa. Jollekin ne on raskaita. Jollekin ne on etappeja ja pakollisiakin kehityksen ja valinnan mahdollisuuksia.

Mitä tarkoittaa Vain kuollut kasvaa saa? Topi ois ehkä puuttunut siihen.

– En muista, mitä päässä silloin liikkui. Se mitä me tehdään ja mitä me luullaan elämäksi, niin se on usein, ei yhtään mitään, se on kuollut. Se todellinen elämä on jotakin ihan muuta.

– Maailma oli silloin paljon neitseellisempi. Jos ajattelet nykyistä, uusliberalistista maailmaa, jossa vain rahalla on arvo ja mikään ei ole varmaa, työpaikat ovat lyhyitä, ei voi rakentaa ammattia joka on ikuista. Teksti olisi vielä toisenlainen, jos se olisi nyt tehty.

Rentun ruusu

Mikä taika oli vuodessa 1988? Kolme isoa laulua.

– Siinä oli kauhea pakko saada jotain aikaiseksi, koska mehän otettiin se levy-yhtiö haltuun pankin ystävällisellä avunannolla silloiselta pääomistajalta, joka teki konkurssin kaikilla muilla yhtiöillään. Tää oli ainoa, joka niistä silloin jäi pystyyn.

– Tehtiin siis kauheasti töitä ja meillä oli hirveä tarve saada jotakin. Luulen, että ihminen sellaisessa tilanteessa ajattelee enemmän kaikkea mitä tekee. Koska meillä ei ollut turhaa rahaa, niin näillä levyillä ei ollut varaa epäonnistua. Ja olihan meillä aikamoinen artistijoukko,

– Kassun ja Kisun yhteistyö alkoi noihin aikoihin. Se oli hyvä aika meille. Ja kun ensimmäiset onnistui, se antoi uskoa. Uskallettiin tehdä levyt isolla budjetilla. Jos ajatellaan Kirkankin, niin siinä on todella isot bändit ja huolellisesti sovitettuja ja laulettuja.

Ensin tuli keväällä Rentun ruusu. Tapio Rautavaara oli joskus sanonut, että tee kulkurin kukasta.

– Levylle piti yksi laulu vielä äkkiä tehdä. Pyörittelin siinä työhuoneessa ideoita. Ja taas tuli horsma mieleen. Sehän on jo vanhassa ruotsalaisessa kansanlaulussa. Rautavaara oli aikanaan sanonut, että Ruotsissa tää jo on, että se on kulkurin kukka, koska se kasvaa ratapenkoilla ja tienpenkoilla.

– Horsma on hyvä nimi. Se on rikkaruoho, jolle ei anneta mitään arvoa, mutta kun se valtaa vaikka paloaukion tai tienpenkat, niin sehän on aika kaunis sen lyhyen ajan, jonka se siintää punaisena. Läheltä se on krouvi kukka mutta kaunis pitkältä katsottuna. Eikä kestä yhtään maljakon vedessä vaan kuihtuu heti.

– Pyörittelin siinä ja tuumin, että ei kulkurin kukka, se on niin vanhanaikainen, ei siinä ole mitään. Siitä voi tulla hyvä laulu, mutta ei sitä kukaan huomaa. Sitten tuli mieleen Irwinin senaikainen vaihe. Se oli ikään kuin taas selvinnyt omista ongelmistaan sen verran että pystyi laulamaan. Ja niin mä ajattelin, että tehdääs se noin. Se vaan tuli semmoisena välähdyksenä. Teksti tuli ensin ja Kassu sävelsi.

– Irwin oli niin poikkeuksellinen laulaja, että sen suuhun voi laittaa asioita, joita en olisi kenellekään muulle voinut laittaa. Se oli onni että meillä oli yhteinen lapsuus, oli koettu yhdessä asioita ja molemmat tunsi toisensa hyvin ja sitten hänen kanssaan voi toteuttaa semmoista tekstimaailmaa, jota multa tuli helposti ja jolle ei olisi ollut muuten mitään käyttöä.

Surun pyyhit silmistäni

– Kassulla oli vuokramökki Lohjanjärvellä ja kertosäkeen melodia hänellä oli töihin tullessaan, sanoi että ajomatkalla tuli tämmöinen ja vihelteli sitä. Mä sanoin että tehkää eteenpäin. Ja pojat teki. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran Kassun flyygelillä soittamana, niin sanoin että se on siinä pojat.

– Kisu oli jo miettinyt tekstiäkin, että mistä asioista, ja mä sanoin, että selvä, täähän on hyvä. Ja tein sen niin, että siinäkin on sitä mystiikkaa. Ajattelin sen niin, mutta tein sen tarpeeksi hämärästi, jotta ihmiset ottakoon sen kuinka ottaa. Että se joka siinä on yksin, niin sehän puhuu kuolleen kanssa. Tai ajattelee sanoin. Ja on kuin näkevinään hahmon hämärässä.

– Kun me saatiin se valmiiksi, pyydettiin Kirka paikalle ja Kirka sanoi, että ei hän tämmöstä, että kaverit rupee nauraan mulle, muut muusikot, ei tästä tuu mitään. Ja me oltiin kauhean pettyneitä. Me oltiin aika varmoja, että tästä voi tulla. Se oli ainoa vuosi [1988] Syksyn Sävelen historiassa, jolloin radiot sai soittaa etukäteen kappaleita. Ne sai ilmestyä kaksi viikkoa ennen jättöpäivää. Etukäteen oli tilattu kymmenelle artistille kappaleet. Ja me valittiin Kirka kun se oli meidän artisti. Ja me mietittiin, että ei tästä kukaan muu saa niin paljon irti.

– Soitin sitten vielä samana päivänä Kirkalle, tunti-kaksi myöhemmin, että tule uudestaan tänne, mulla on täällä kolmenkymmenen tonnin sekki sulle – se on sinun kun suostut laulamaan sen.

– Ei kestänyt kauan kun taksi kaarsi firman pihaan. Kirka väitti myöhemmin sanoneensa, että siitä pitää tehdä reggae ettei se oo humppaa. Mutta se oli Kassulla reggae alusta alkaen vaikka flyygelillä se ei tietenkään ollut sama kuin bändillä tehty. Näin se tehtiin ja siitä tuli yksi Kirkan uran merkkipaaluja.

Sydämeeni joulun teen

Veskun joululevyltä puuttui vielä yksi laulu. Menit marraskuun alussa [1988] aamulla työhuoneelle. Teit tekstin, oliko se alle puolessa tunnissa, ja Kassu sävelsi vielä nopeammin.

– Niin ne syntyy kun ammatikseen tekee ja paljon.

Mystiikka varmaan taustalla siinäkin.

– Siinä on. Ja Veskuhan on vihkiytynyt myös noihin asioihin. Tiesin että semmoinen teksti, hän on mielissään siitä. Että siihen ei tule mitään ongelmia.

– Mystiikka on sikäli vähän väärä sana, että – se on mulle ihan oikea sana, mutta usein lukija voi tuntea sen sanan merkityksen väärin. Se ei ole mitään salaoppeja siinä muodossa. Kyllähän siinä tietysti niitäkin sivutaan, okkultismia, mutta mulle se ei ollut semmoisen jonkun hämärän, pimeän etsimistä, en siitä saanut mitään tyydytystä.

Eikö siinä ole enemmänkin tämä konkreettinen hetki tässä ja sitten sen yhteys tähän johonkin …

– Kyllä. Johonkin suurempaan, korkeampaan voimaan.

Ja että ihmiselämä, se ei ole pelkkää materiaa.

– Kyllä, sitä se on.

On joku kosketus johonkin.

– Kosketus, jopa kaipuu johonkin.

Jos on kaipuu johonkin, niin onko se myös tietynlainen todiste jonkun tai jonkin muun olemassaolosta?

– Ainakin sille yksilölle, jolla on kaipuu. Tiedemaailma ei tosin hyväksy tällaista todisteeksi. Mutta näinhän se varmaan on. Näin minä sen tunnen.

Että miten osaisi kaivata sellaista mitä ei oikeasti olisikaan.

– Sitten siihen varmaan jotkut tällaiset kaikenkieltäjät sanoo, että ihminen on lukenut, oppinut sen jostakin muualta, että se ei ole todellista.

Mikä joulun merkitys on sulle ollut lapsuudessa ja myöhemmin.

Kyllähän lapsuudessa se oli ehdottomasti vuoden suurin juhla. Se oli erilainen kuin muut. Koti koristeltiin, syötiin hyvin. Se oli hiljaisuutta ja perhekeskeisyyttä. Ja olihan lapsena jo pelkästään joulupukki jotain ihmeellistä. Se oli monitahoinen juhla ja on sitä mulle edelleenkin. Olen joulun ihminen. Pääsiäisen pitäisi varmaan olla kristikansalle se suurin, mutta en ole ikinä ymmärtänyt enkä haluakaan ymmärtää sitä tarinaa, esimerkiksi se että antoi ainoan poikansa kuolla, että olisihan siihen noin suurella hengellä, jolla on sellaiset voimavarat ja viisaus, varmaan muutakin keinoa ollut kuin panna poikansa nöyryytetyksi ihmisten edessä.

Mutta joulun tarina on kohdallaan.

– Sehän on syntymä, siinä ei ole mitään sellaista. Ja sitten Itämaan tietäjät eli hallitsijoita ympäri silloista maailmankaikkeutta, jopa murjaanien kuningas Afrikan puolelta, jotka näkee… nehän on tietysti olleet astronomiasta – ja astrologiastakin – kiinnostuneita ja ihmetelleet, että mitä tuo on, että jotakin on tapahtunut suurta, kun tuollainen tähti on.

Onko sulla ollut tällaisia hetkiä, että oot jäänyt yksin istumaan jouluyöhön?

– Olen, olen. Varsinkin silloin kun asuin poikani kanssa kaksin, niin totta kai. Vietin jouluni kotona.

Miten noin mahdottoman vaikean riimikaavan ja rytmiikan olet onnistunut tekemään niin lyhyessä ajassa. Saamaan sanat istumaan noin vaikeaan kaavaan?

– Se vaan soi sillä tavalla mulle. Jos hyräilet sen läpi ja naputat jalkaa, siinä on kaikki kunnossa. Se tuntui hyvältä tehdä niin.

Sullahan se rytmi ensin tuli. Loit tekstissä sen rungon.

– Tuli, tuli. Olen mä useinkin tehnyt semmoisia jotka ei ole kansanlauluja.

Sait siis siihen jonkin hyvän rytmin.

– Niin kyllä, se on se mikä siinä on.

Säkeistön ensimmäinen ja kolmas rivi tavallaan jakautuu kahtia siellä keskellä olevan kaksitavuisen riimiparin avulla. Miten noin hienon ja poikkeuksellisen kaavan keksit?

– Ei siinä … ne on vaan … oon vaan leikkinyt … että musta se oli kiva että ei tule niin pitkiä … joku niin kuin jakaa sen.

Se että riimi on fraasin sisällä, sehän ei ole tavallaan sisäriimikään.

– No, musta se sopi heittää niin.

Tuntuu kyllä ihan mahdottomalta palapeliltä, että tuollaisen pystyy saamaan joka säkeistöön samalla paikalle kahden fraasin sisään. Onko ne tulleet vahingossa?

– No ei ne nyt ihan vahingossa voi tulla, kun ne on kohdallaan. Mä en ole kokenut sitä minään vaikeena. Kun päättää jonkun kaavion ja katsoo, että tässähän tää toimii, sitten vaan tekee samanlaisia säkeistöjä, ei se sen kummempaa.

Mulle ei tule mieleen toista laulua, jossa olisi noin hienosti ja luontevasti fraasien sisällä kaksitavuiset riimit.

– Joo, se oli tommonen päivä!

Maailma on kaunis

– Se tehtiin Irwinin seuraavalle levylle Rentun ruusun jälkeen. Siinäkin teksti ensin. Varmaan tehty tammikuussa 1989.

– Se on sellaisia aihioita, joita tekisin mielelläni, jos niitä vain voisi jatkuvasti tehdä. Siis tällainen luonnon ja ihmisen kuvauksen rinnakkainasettelu – ja vuorottelu.

– Kun annoin tekstin Kassulle, sanoin että tee tähän oikein klassinen melodia, älä unohda isä-Bachin hyviä ratkaisuja. Ja Kassu joka on ollut konserttihuilistina Boråsin kaupunginorkesterissa ja saanut armeijan soitto-oppilaana teoreettisen koulutuksen, niin hänellä on aika laaja tuntuma erilaiseen musiikkiin ja hänen kanssaan voi tehdä lähes mitä tahansa. Jos sanoo, että tehdään sottiisi, niin hän ymmärtää mikä se on.

Oliko sulla tämän laulun luontokuville jokin tietty paikka?

– Ei, se on mikä tahansa kallio mistä katselen, kallioluoto tai saari, maalla kuitenkin.

– Varmaan jos alkaa ajatella että mitä olen siihen kirjoittanut, niin on se varmaan jokin hämäläinen maisema. Tai etelähämäläinen. Jokin välimatka pitää olla tamperelaisiin.

– Luonto on aina ollut mulle tärkeä elementti. Luonto on kuin oppikirja syvempään ajatteluun. Kun miettii eri vuodenaikoja, mitä siinä tapahtuu, siinähän on kaikki mitä ihmiselämässäkin. Siinä on syntyminen, kukoistus ja kuolema. Ja pitkä uni välissä. Siinä vain toteutuu tämä jälleensyntymä niin selvänä.

Miksi et ole tehnyt näitä luontojuttuja enemmänkin?

– Jos ajattelet nykyistä laulajakaartia, niin koska kuitenkin yritän elättää, tai elättämisestä ei enää ole kysymys, vaan lisärahan hankkimisesta, pystyäkseni ostamaan taidetta, niin ei siinä laulajakaartissa oikein ole niitä. Tai jos joku on, niin ei niitä enää kukaan osta. Tai ne ei käy enää keikoilla.

– Nää nykyiset on aika nuoria muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ja ne viihdyttää tanssikansaa, jolloin ne asiat jotka heille on tärkeitä ja kuuntelijoille, ne on ihan toisella tasolla. Ei ne vielä ajattele elämää noin syvästi, eikä niillä ole … kuolema ihan vielä olkapään takana odottamassa.

– Toisaalta uskon kyllä että jos nuoremmat laulajat uskaltaisivat tehdä iskelmän lisäksi lauluja, joissa aihepiiri on hieman laajempi, niin miksei ne myy. Ihminenhän on samanlainen, olosuhteet vain ympärillä vähän vaihtuu ja kieli muuttaa muotoaan.

Eikö sullekin ole käynyt niin, että ajan näyttäessä mitkä lopulta jäävät elämään, niin ne on sullakin olleet muut kuin ne perusiskelmät.

– Kyllä. Koska osa on hetken lapsia. Ja paljon on unohtunutkin, aika isojakin suosikkeja. Ja jos se on johonkin senaikaisiin sanontoihin sidottu, niin miten se voisikaan elää.

Tää laulu on noussut sieltä.

– Ja se ei ollut koskaan hitti silloin kun se tehtiin. Se oli singlen b-puolena Irwinillä ja Veskun versio ei koskaan singlellä ollutkaan. Se kuvastaa että kyllä ihmismielessä on kaipaus johonkin, joka on ainaista.

Niilläkin jotka sen täysin kieltää.

Sitten puhuttiin vielä Kai Hyttisestä, Kurjesta, Texicallille tehdystä Lappi-levystä ja joululevystä, jonka tuotti Vexin pojan Topin johtama Turenki Records. Ja Kujun kanssa suunnitteilla olevasta itsetutkistelulevystä. Puhuttiin Rasinkankaan Jussin säveltämästä ja Suvi Teräsniskan levyttämästä Hei Mummo -joululaulusta, joka on ollut radiossa viime joulujen soitetuimpia. Ja tulevasta Olli Lindholmin joululevystä, jolla Vexin tekstien säveltäjinä ovat Kassun lisäksi mm. Juha Tapio ja Tuure Kilpeläinen.

Puhuttiin siitäkin, että kyllähän Vexillä nuottikorvaa on, vaikka ei mielestään varsinaisesti laulaa osaakaan. Että kyllä hän usein jotain hyräilee ja viheltelee yksikseen ja päässä soi ja rytmitaju svengaa. Ja kun hän kirjoittaa pelkkää tekstiä, niin “mulla on aina jokin melodia siinä”. Ja jos tekstin säveltää tuttu säveltäjä “niin kyllä mä sille demoan omalla tavallani, että mitä mä oon ajatellut. Koska jos teksti on ensin, niin onhan se hyvä tietää, että missä siinä on ykkönen ja muuta.”

Ja lopuksi puhuttiin syyskuussa Hämeenlinnassa pidettävästä 70-v-konsertista, jonka MTV televisioi.

Kun valokuvaaja Markku Mattila saapui, hänkin näki, että niitä itse hankittuja kirjoja Vexin kodissa Punavuoressa on aivan mahdoton määrä, jokunen seinällinen lattiasta kattoon.