Nina Lith, Author at Musiikintekijät

Sanoittaja Vexi Salmi

Julkaistu 22.10.2013

Lapsuuden kuvat ja eväät

Millaiset kirjalliset vaikutteet sait?

– Kotoa aika vähän, koska olen työläisperheestä ja ainoat kirjat olivat ne, jotka äitini oli perinyt isältään. Tämä oli ollut kirjaston vahtimestari ja ostanut muutamien kirjailijoiden koottuja teoksia ja niitä luin jo pienenä.

Romaaneita?

– Romaaneita, mutta oli siinä myös Hämeenlinnan historia, Yrjö Koskisen elämäkerta ja vastaavaa.

Mikä musiikki kotona soi?

– Radio. Muistan kun isä toi sen. Kerho-merkkinen. Oli sitä katsonut jonkin liikkeen ikkunassa. Ehkä 1946? Kuunneltiin mitä tuli. Ensimmäisen levysoittimeni hankin mentyäni kesätöihin 50-luvun lopulla.

Lapsuudessa ei siis levysoitinta eikä soittimia. Entä laulamista?

– Ei sitäkään. Äiti ei laulanut eikä isä. Kansakoulun pakolliset laulutunnit vain. Pyhäkoulussa kävin pari kertaa, koska sieltä sai kiiltokuvia. En ole koskaan ollut minkään kerhon, seuran tai yhdistyksen aktiivinen jäsen. Kävin kaksi kertaa partiossa ja päätin, että tonne en mene, kun siellä määräillään. Kielsin kavereitakin menemästä ja perustettiin oma.

– Kirjastosta olen lainannut yhden kerran, taisi olla toisella luokalla kansakoulussa Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu. Kun tuli palautusaika, tuli kauhean paha mieli, että näin hyvä kirja pitää palauttaa. Päätin, että en ikinä enää lainaa vaan säästän rahaa ja ostan jokaisen tarvitsemani kirjan. Haluan, että kirjat on lähellä.

Teit pikkupoikana romaaniparodioita.

– Olin jo vähän yli kymmenvuotias. Ja lehtiä toimitin meidän kortteliin. Kirjoitin käsin kolmena kappaleena.

Myitkö niitä?

– En, vaan jaoin ja pakotin lukeen. Ensimmäisen kerran myin, kun Hämeenlinnan lyseossa, varmaan neljännellä luokalla, piirsin pilakuvia, karikatyyrejä opettajista. Kaveri oli kustantajana, joka ne kokosi. Ensimmäinen kunnon monistuskone, jolla sai kuvasta suoraan ilman vahoja, oli Hämeenlinnassa yhdessä konttoriliikkeessä. Sieltä me tilattiin niitä pari sataa ja myytiin.

– Romaaniparodioiden yhtenä esikuvana oli amerikkalainen Mickey Spillane ja hänen etsivähahmonsa Mike Hammer. Kaverit luki näitä sen ajan kovaksikeitettyjä ja jopa vähän eroottisia dekkareita. Ajattelin, että kyllähän mäkin tommosia pystyn tekeen ja rupesin tekeen. Eli kirjoittanut olen aina.

Entä ensimmäiset riimittelyt?

– Lapsena en lukenut runoja. Vasta murrosiän jälkeen alkoi kiinnostaa ensin Lauri Viita, sitten Leino ja sitten jo Einari Vuorela, jota luin paljon ja pidin luontokuvauksista. Mutta oma riimittely alkoi vasta, kun aloin tehdä lauluja. Runoja en ole myöhemmin jaksanut lukea, koska mielestäni se on teini-ikäisten tyttöjen hommaa.

Entä piirtäminen ja kuvataide lapsuudessa?

– Meidän kirjahyllyssä oli Aleksis Kiven Seitsemän veljesten juhlapainos, jonka oli kuvittanut Akseli Gallen-Kallela. Katselin sitä pienestä lähtien ja ihmettelin, että onpa hienoja kuvia. Mutta ei meillä taidetta ollut. Ja taidemuseo tuli Hämeenlinnaan vasta 1951. Ei sitä oikein missään nähnyt. Mutta Karin piirrokset olivat tärkeitä. Hän julkaisi joka vuosi parhaat kokoelmansa. Niitä selasin ja myös omat karikatyyrit on varmaan tulleet sen kautta.

– Yhden kavereistani äiti oli Kariston kustantamon kirjapainossa käsilatojana ja heillä oli kesämökki siinä lähellä Alajärvellä. Olin siellä kesiä hänen poikansa seurana. Kysyin kerran mustikassa, että mitäs kirjailija tienaa, kun oon päättänyt ryhtyä joko kirjailijaksi tai graafikoksi. Mistähän sen nimenkin olin keksinyt? Graafikko.

– Hän hymyili ja nauroi, että se riippuu vähän kirjailijasta.

– Eli mulla oli toiveammattina ne molemmat. Ja kumpaakaan musta ei tullut. Mutta piirsin aina ja kirjoitin aina. En tiedä mistä olen ne perinyt tai mistä ne on tullut. Serkkuja mulla ei ole. Viisi vuotta vanhempi sisko, mutta ei hänkään piirtänyt eikä kirjoittanut.

Missään piirtämisopissa et ollut. Entä koulun kuvaamataito?

– Mulla oli aina vitonen, koska kun aihe annettiin, tein siitä karikatyyrin ja luokka nauroi ja opettajat punasteli. Se oli nenäkkyyttä senaikaisessa koulussa eikä siitä hyvää seurannut. Maine kasvoi kyllä.

Pyrit Atskiin.

– Kyllä. Mutta se ei onnistunut kerralla, eikä se varmaan monelta muultakaan ole kerralla onnistunut, mutta mun luonteella sinne ei toista kertaa pyritty, kun eivät ymmärtäneet “suuria lahjojani”. Äitini sanoi että kyllä sun pitää jokin ammatti hommata, ja niin kävin Myynti- ja mainoskoulun vuoden pituisen somistajalinjan.

Teitkö niitä töitä?

– Harjoitteluajan. Ja huomasin että se on rättien ripustelua eikä mua varten. Sitten perustin musiikkikaupan Hämeenlinnaan, joka oli puoli vuotta, ja sitten Irwin menikin jo läpi.

Olet sanonut että laulutekstin tekeminen on sulla sitä, että maalaat sanoilla. Ja kuvat löytyvät muistin varastoista.

– Maalaamisella tarkoitan, että yleensä aina näen kuvan mistä kirjoitan. Ja jos siinä on vähänkin luontoa, niin kuvaan sen mitä näen. Muisti toimii mulla kuvina. Kun jotain muistelen, niin näen saman tien koko tilanteen, sen kuvan mistä on kysymys.

En kerro kuinka jouduin naimisiin

– Oltiin tehty lauluparodioita Irwinin kanssa jo pari vuotta ennen kuin ensimmäinen levy tuli. Ja nauraa kikatettiin keskenämme, että nää on lauluja, jotka ei koskaan soi radiossa eikä niitä koskaan levytetä. Radion kontrolli oli sen ajan Suomessa tarkka. Ja siksi myös levy-yhtiöt teki varman päälle. Ei sieltä kovin rohkeita lauluja tullut eikä erilaisia.

– Ja siinä iässä kaikki rakkauslaulut tuntui jo niin naiiveilta. Ja sellainenhan olisi ollut pehmoilua. Se oli siis hauskaa pelleilyä eikä me koskaan ajateltu, että siitä mitään tulee.

– Sitten kun naapurin pojat teki Eddy & The Lightnings -levyn ja Veijalaisen Mape auttoi heitä ja Fredi ei ollut vielä tehnyt levyä mutta oli yhdessä ravintolabändissä ja lauloi niin perhanasti, niin päätettiin että tehdään mekin levy. Siitä se alkoi ja kaivettiin näitä esiin. Ja alettiin kaikkein varovaisemmalla, että tää vois jopa soida radiossakin. Varmaan jotain puolitoista vuotta ennen julkaisua [1965] laulu oli syntynyt.

– Osa tehtiin jo Saksassa, jonne mentiin 1961. Siellä oli Peltosen Paavo, jota kutsuttiin rekkamiesten kuninkaaksi. Rekkakuskit kävi meidän kämpillä viettämässä viikonloppuja, kun Saksassa ei saa raskas liikenne silloin ajaa. Paavolta tuli sarjatulella erilaisia huulia, sanontoja: “Viideltä saunaan, kuudelta putkaan”, “Ei tippa tapa”, ne on häneltä.

– Tää laulu on tyypillinen Casanova-tarina. Oishan se ollut hienoa pystyä sellaiseen siinä iässä – mies joka valitsee, poimii parhaat naiset. Mutta totuus oli että hyvä kun uskalsi puhua tyttöjen kanssa punastumatta. Saati sitten hurmata tosta vaan.

Ryysyranta

– Siihen mennessä oli jo käytetty aikaisemmin tehdyt laulut, ne kymmenkunta. Eli nyt joutui jo oikein tekemään.

– Se syntyi niin että Irwin soitti mulle oltuaan Kajaanissa yötä, oli ollut keikalla jossain siinä lähellä, oisko ollut Sotkamossa. Hän kysyi että mikä on Ryysyranta ja Ryysyrannan Jooseppi. Kerroin, että se on Ilmari Kiannon kirja.

– Irwin jatkoi että illalla yksi kaveri tuli hänen pöytäänsä ja höpötti koko ajan kännissä, että tee laulu Ryysyrannasta. Irwin kysyi multa, että saaks siitä laulun, ja mä sanoin että ei siitä mitään laulua saa. Kerroin muutamalla sanalla, mikä se on, että semmosen perheen elämäntragedia korvessa pienessä torpassa.

– Luin sen kuitenkin uudelleen läpi. Mulla oli se kotona – mullahan on kaikki kirjat jotka tarvitsen, ei tarvinnut mennä kirjastoon. Ja mietin sitä ja mietin. Ja tuli tämmönen kun tuli.

– Se oli varmaan kolmas versio joka levytettiin [1967]. Näytin Kärjen Topille ensimmäistä ja Topi sanoi: “Jah! Tässä on ideaa, mutta tämä hajoaa.” Hän näytti alkua ja sanoi, että “tee tosta ja koko ajan jatka sitä samaa, kertaat eri kulmasta siihen samaan.” Selvä, mä sanoin ja niinhän se syntyi.

– Se mikä siitä teki jotain ei ollut se, että siinä kuvataan jotain kirjaa, vaan se oivallus, että se alkaa Olet maamme armahin Suomenmaa [san. J. H. Erkko], se rinnakkainasettelu. En tiedä mistä sen keksin, se vaan tuli.

Oliko se heti alkuvaiheessa?

– Oli. Olen aina ollut kouluvammainen, koulut on kauheita paikkoja, ne on rangaistussiirtoloita, kun joutuu opettajien pompotettavaksi. Ja nää pakkolaulut, maakuntalaulut, juhlalliset isänmaalaulut – musta ne oli aina huvittavia. Eli tämmöisen mukaan ihanuuksien ihmemaa ja sitten pannaankin kirppuja ja luteita sinne. Ja koko se kurjuus.

Idealismi ja realismi.

– Juu, kyllä. Se teki siitä sen. Ja tietenkin Irwinin ääni ja tapa laulaa ja että oli aika neitseellinen kenttä tuolla puolella siihen aikaan.

Onko muuten anarkistille tullut kutsuja linnanjuhliin? Niitähän parodioit jo 60-luvulla Irwinin Juhlavalssissa.

– Kaksi kertaa on kutsuttu mutta en ole mennyt. Se on vastenmielinen tapahtuma. Itsenäisyyspäivä olkoon kansan juhla.

Oliko Ryysyrannassa sanat ensin?

– Kyllä, suurin osa on tehty niin, johtuen mun nopeudesta ja aktiivisuudesta. Tietysti Irwin oli myös keikoilla.

Mikä Irwinistä teki niin hyvän säveltäjän?

– Jaa-a. Luonnonlahjakkuus. Jollekin syntyy melodioita. Joku taas on tekninen virtuoosi, rakentaa hienoja sovituksia, äänimaailmoja, soinnutuksia, mutta sitten melodia ei synnykään. Olen tavannut monia sellaisia, Jaakko Salo yhtenä. Ne melodiat on vähän sellaisia tehtyjä. Mutta sovittajana siis todella mainio.

– Kun ei ole mitään koulutusta, ei pelkää olla yksinkertainen. Kuten tommosessa laulussa pitäisi olla. Jos koulutettu satsaa siihen kaiken minkä tietää, niin kukaan ei hyräile perässä.

Aamu

– Se [1973] oli niitä hulluja Syksyn Sävel -vuosia Finnlevyn kokoisessa yhtiössä. Jokainen artisti haluttiin sinne, se oli aikamoista työruuhkaa. Studioon oli Jaakko Borg tehnyt laulajille tuntiaikataulut. Pepen aika oli heti ensimmäisenä aamulla yhdeksältä Höyläämötien kellarissa, jossa oli 16-raitainen studio laulamista ja miksaamista varten.

– Illalla mulla ei vielä ollut tekstiä, koska en ollut ehtinyt sitä tehdä enkä silloin illallakaan enää jaksanut. Heräsin viideltä aamulla ja tein jotain paperille. Asuin Espoossa, mulla oli pieni työhuone, josta oli metsään näköala ja tuijotin sinne unisena. Join kahvia ja mietin, että mitähän tästä nyt tekis tähän paperille. Mulla oli Markun nuotti, koska Pepe ei nuottia osannut kirjoittaa, ja tuijotin sitä ja ensimmäistä fraasia eikä tullut mitään muuta kuin että mietin että “aamut on raskaita … aamut, aamu, aamu, aamu”. Ja sitten aloin kirjoittaa vähän matkaa. Sitten lähdin Pitäjänmäelle ja tein sen työpaikalla valmiiksi ja varttia vaille yhdeksän vein sen pojille. Siinä! Että se on tämmöinen ihan. Siinä ei ollut pidempää suunnittelua eikä muuta.

Mutta kun ei ollut liikaa aikaa, niin oli pakko puristaa.

– Kyllähän mä nyt näen siinä paljon teknisiä virheitä ja kaikennäköisiä. Tosin tuollainen synkopoitu melodia mitä Markku ja Pepe halusivat, ne oli jollakin tavalla ihastuneet Gilbert O´Sullivaniin. Pitkiä fraaseja ja koko ajan synkopoituna, niin sehän tietysti rajoittaa, kun suomenkielessä on esimerkiksi yksitavuisia sanoja niin vähän. Ja jos on sellaisia jakoja kuin siellä oli, ja kun ne oli niin tarkkoja, että ne ei halunneet esimerkiksi jotain kohojansa vaihdella, että se oli heidän mielestään kuin pyhää mitä tekivät. Nyt tekisin sen hieman toisella tavalla. En ehkä itse sisältöä, ehkä vähän iskevämmin, mutta teknisesti siis.

– On jännää, että tekninen suoritus paranee varmaan niin kauan kun pää toimii, jos vaan harjoittelee koko ajan. Mutta ideat, niissä ei ole enää niin rohkea kuin nuorena. Nuorena ei ole mitään estoja, siitä vaan. Eikä hävetä mikään. Iän myötä tulee tarkemmaksi, että ei tämmöistä voi tehdä. Nuorena luulee että keksii kaiken. Että tää on ihan – ei tällaista ole koskaan tehty.

Fredi ja Avaa sydämesi mulle

– Me on tunnettu jo kouluajoista lähtien. Oltiin rinnakkaisluokilla ja molemmat pari kertaa luokalle jääneitä. Oltiin vähän samanlaisia luonteeltamme jo silloin. Välillä liikuttiinkin yhdessä ja päästiin väärennetyillä papereilla ensimmäiseen hämeenlinnalaiseen B-oikeuksilla olevaan ravintolaan Backman & Tyrylä, jossa kävi nuoria ja ammattiravintoloissaistujia. Eli aika paljon oltiin yhdessä – harjoiteltiin elämää.

– Kun menin Finnlevyyn töihin, niin Fredihän oli ollut alusta alkaen heidän artistinsa. Mulla oli ollut Irwinin kanssa joku pieni mykkäkoulu, niitä tuli aika usein, niin sanoin Fredille, että ruvetaan me tekemään yhdessä ja niin me alettiin. Sitä ennen ei oltu koskaan tehty. Tehtiin sitten aika paljon muillekin.

Kuten Katri Helenalle Katson sineen taivaan ja Hannelle Hän on mun.

– Ja Markku Arolle Katso luontoa ja huomaa, myöhemmin Niittykukkaset Reijo Taipaleelle. Ja muita. Kun joku menestyy, niin sitten tilataan. Kaikki luulee, että niiltä tulee koko ajan vain hyviä.

– Fredi teki usein melodian ensin. Mutta esimerkiksi Hän on mun, siinä oli teksti ensin, ei meillä sillä ollut väliä, me tehdään joskus vieläkin ihan terapiaksi lauluja. Fredillä ei ole koskaan ollut ambitioita muuta kuin oman uransa suhteen. On ihmisiä, jotka syntyy maailmaan niin että “tässähän tää menee”. Itselläni taas on – kunnianhimo on väärä sana – tällainen luterilainen kasvatus, että ihmisen on tehtävä töitä. Saadakseen jonkinlaisen mielenrauhan ja hyvän olon, ei niinkään rahan takia. Raha tulee sitten kun tulee – jos tulee.

Että ihmisen velvollisuus on käyttää leiviskänsä.

– Kyllä. Ja siksi olen aina ollut se aktiivisempi kaikissa työsuhteissa. Kärjen Topia lukuun ottamatta.

– Avaa sydämesi mulle tehtiin Syksyn Säveleen 1974. Fredi toi mulle nuotin, että tee joku herkkä teksti. Sekin on tehty nopeasti, samalla tavalla kuin Aamu.

– Kyllä nuotit tuli aina ajoissa, mutta… Tää teksti on tehty varmaan päivää-kahta aikaisemmin. Fredi oli niitä laulajia, joilla oli taipumus vielä vähän korjailla ja muutella, koska hän halusi – ja ymmärrän sen – että tekstit ovat hänen suuhunsa sopivia. Joitakin kohtia tässäkin muutettiin. Ei ne olleet merkittäviä, vain joku sana tai sanonta, ei se itse asia häntä häirinnyt vaan “hae siihen joku synonyymi tai tee se vähän toisella tavalla”.

Kirjassa Saanko luvan? [toim. Leena Rossi] Hannu Salmi kirjoittaa tästä laulusta: “Vexi Salmen sanoituksen ydin on siinä, että juuri miesartisti saa esittää vetoomuksen puhumisen puolesta.” Siis mies naiselle.

– En ole koskaan – en käytä sanaa tasa-arvo – en ole pitänyt sukupuolieroja minään. Olin niitä isiä, joita oli siihen aikaan aika vähän, olen yhtä paljon vaihtanut vaippoja ja pessyt takapuolia kuin lasteni äidit, en nähnyt noissa mitään eroa. Ja olin yksinhuoltajakin kaksi ja puoli vuotta. Vanhimman pojan vein ylioppilaaksi ja opiskelemaan, asuttiin kaksin.

Eli että tilanne olikin näin päin, se oli sulle ihan luonnollista.

– En koskaan teoretisoi sillä tavalla että tää ois tässä näin. Musta se oli ihan luonnollista, että molemmat ja mies voi. Ja Fredi oli ja on sen tyyppinen, että sen suuhun se sopii. Ja meidän ajatukset on aika pitkälle olleet samanlaisia tästä elämästä – riippuen elämäntilanteesta, että molemmat on toistaan vieneet eteenpäin ohi karikoiden – tai yli paremminkin. Ei me ohi menty, kyllä me mentiin suoraan…

– Sama on usein mun lauluissa, oli jo silloin. Olen jälkeenpäin miettinyt esimerkiksi Lökäpöksyä (Hän on mun). Siinähän mies on raukka ja nainen vahva. Musta se vain sopi, koska näitä säälittäviä miesressuja on maailma täynnä. Niistä ei vaan puhuttu. Vain pieni murto-osa on niitä vanhanajan miehiä, joita pohjalaiset kansanlaulut kuvaa. Ehkä se on ollut juuri sen heikkouden peittämistä, se helvetinmoinen uhoaminen.

Kuuluuko lauluntekemiseen toisinajatteleminen, toisinkatsominen, vallitsevan kääntäminen?

– Mulle se on kuulunut, mutta ei se varmaan välttämätöntä ole. On myös olemassaolevien arvojen säilyttäjiä kuten Kuoppamäen Jukka.

Voivatko tietyt ajatusjähmettymät olla enemmänkin harhakäsityksiä, eli että tavallaan sinä kirjoitat sen mitä ihmiset ihan oikeasti ajattelee?

– Se voi olla. Ja edelleenkin kun teen jotakin, niin mielestäni kirjoittamisen pitää olla hauskaa. Eli viihdytän itseäni kirjoittamalla.

– Kirjoittaminen on paikallaanolemista, istumista, joten pitäähän siinä jotain hauskaa olla. Mä usein hihittelen itsekseni. Ja myös rajojen kokeilua, että voisko tämmöinen enää, jos laulaja on sellainen, että se pystyy laulamaan hiemankin tämmöisiä rajalauluja, niin missä on se vastaanottajan raja.

– Ihmisethän käsittää asiat usein kertosäkeen tai vastaavan mukaan sen tarkemmin ajattelematta. Kun tein Solistiyhtye Suomelle Mahtava peräsin ja pulleat purjeet [säv. Jori Sivonen], niin jos sen lukee tai kuuntelee läpi, siinähän on säälittävä mies, joka luulee iskevänsä kaiken, mutta jolle käy huonosti. Hänhän ei edes saa sitä naista. Eli ne on hänen ajatuksiaan, että oho! Ton mä otan!

– Kun annoin Hän on mun -tekstin Pitäjänmäellä Fredille käteen, niin hän alkoi nauraa hekottaa, että täähän on hauska ja teki sen saman tien. Mutta jos Hanne olisi ollut suurempi artisti kuin oli, niin tuskin hän olisi sitä laulanut, kun hän valitti jo silloin, että ei tää oo hauska. Mutta me vakuutettiin, että se on hauskaa, että siitä vaan.

– Sehän ei soinut heti vaan vasta puoli vuotta myöhemmin siitä tuli hitti, kun SA-int-ohjelman toimittaja alkoi sitä soittaa. Ja kotiin jääneet tyttöystävät alkoi toivoa sitä. Että siellä on tää mun säälittävä pikkuraukka lökäpöksyineen, armeijan silloisine vaatteineen.

Toivo Kärki ja Paista päivä

– Tehtiin vuoden 1982 Euroviisuihin, joissa oli tilatut säveltäjät ja Topi ainoa vanhemman polven edustaja. Se oli Levytuottajat-aikaa. Me oltiin Osuuspankin yläpuolella Annankadun ja Bulevardin kulmassa. Isompi huoneisto ja siinä oli kaksi ylimääräistä huonetta, yksi Topin ja toinen Ruuskasen Oskun, joka vasta perusti Bluebirdin siinä ollessaan. Se oli eräänlainen pakolaiskämppien yhdistelmä entisiä Finnlevyn työntekijöitä.

– Ai mistä se tuli? Mulla oli sellainen mystinen vaihe. Ennen tätä nykyistä avioliittoa, joka nyt on lopullinen, niin se oli se yksinhuoltajavaihe. Luin kaiken käsiin saamani suomenkielellä kirjoitetun, uskonnot ja mystiikan ja sen lähellä olevan filosofian. Se on semmoisen seurausta iskelmän muotoon sovitettuna.

– Melodia oli ensin. Topin kanssa oli suurin osa niin päin. Ihan siihen kilpailuun Topi varmaan sen teki, kuten aina jos oli Euroviisut tai Syksyn Sävel. Sehän jäi kilpailussa viimeiseksi. Ja arvosteltiin, että “tämmönen vanhanaikainen”. No, sehän oli sellainen humpahtava, mutta se on kai niistä ainoa, joka on jäänyt vähän soimaan.

– Kun Topi näki tekstin niin: “Jah! Tämä on tätä sinun. Jah! Tämmöstä. Tätä minä en ymmärrä, että miten aurinko voi paistaa myös päiviin pilvisiin.” Ja minä sanoin, että se on mulle symbolismia. “Jah! Jah!”, sanoi Topi. “No, olkoon sitten”.

Topin viimeisiä menestyssävelmiä?

– Reijo Taipaleelle tehtiin Topin Asikkalan mökillä Elämän parketeilla [1982]. Olin Topin mökillä kolme kertaa, tää yksi niistä. Tultiin perjantaina iltapäivällä, lauantai tehtiin kokonaan ja sitten sunnuntaina ennen kotiinlähtöä. Yli kaksikymmentä tehtiin. Perjantaina oli sääntö, että seitsemän laulua ennen kuin pääsee saunaan. Lauantaina tuli varmaan toistakymmentä. Vastaavaa olen tehnyt muidenkin kuten Kassun kanssa. Menty johonkin mökille ja tehty urakalla.

– Topin metodi oli se, että hänellä oli pieni alkovi, jossa oli hänen työpöytänsä ja itse olin siinä tupapöydän ääressä. Puhe-etäisyydellä ja molemmat kirjoitti kahdeksan, kuudentoista tahdin aihioita ja vaihdeltiin niitä. Jos sieltä tuli Topin nuotti, kirjoitin siihen jotain ja annoin takaisin, ja jos se hyväksyi niin se jatkoi. Ja päinvastoin, mä annoin tekstin ja se sävelsi.

– Muistan sen Elämän parketeilla, kun Topihan ei yleensä laulanut eikä vihellellyt, mutta sitten alkoi tulla vihellystä ja “hah..hah..hahh!”. Semmoinen naurunpätkä. Ja kysyin, että mitä nyt! “Keksin hyvin!” Ja sitten se hyräili kertosäkeen melodian ja kysyi: “Tiedätkö mikä tämä on?” Sanoin että en. Mutta hyvä se on. “Se on vanha kasakkalaulu, [ja kuiskaten] ei sitä kukaan tiedä.” Siis kansanlauluhan se oli.

Topilta sait myös urasi alussa lainaksi runousopin. V. Artin kirjan Runoanalyysi ja runotekniikka vuodelta 1932, joka nyt on tallessa Jazz & Pop Arkistossa.

– Siinä oli Topin alleviivauksia Syväriltä, joita hän oli merkinnyt. Sanoi, että oli ollut aikaa tutkia.

Ja Topin mielestä suomalaiset tekstintekijät eivät osanneet tehdä iskelmää.

– Joitain rallinkirjoittajia kuten Pekkarista hän arvosti, mutta kun mentiin iskelmään, niitä ei ollutkaan. Hän teki paljon Kerttu Mustosia ja sanoi, ettei se osannut mitään. Joutui aina kauheasti muuttamaan. Sen kirjan oli Repe lukenut ja Junnu jo mua ennen. Topi oli sitä aina jakanut ja merkinnyt alleviivaukset, että nämä pitää lukea tarkkaan. Luin sen hetkessä ja olin mielestäni suuri mestari palatessani Hämeenlinnasta, jossa silloin asuin. llmoitin että nyt mä osaan tän jo. Topilla oli se jännä ilmeensä: “Jah! Niinhän sä osaat.”

Kuolleen toiveen maa

– Carolan Sydämeen jäi soimaan blues oli Flamingon ensimmäinen levy [1985]. Me oltiin Kassun kanssa tehty Levytuottajille Irwinin Härmäläinen perusjuntti -lp [1984]. Kun Irwin ei enää oikein jaksanut säveltää ja levytyspäivät lähestyi, kysyin voiko joku muu säveltää. Hän hylkäsi yhden ehdottamani mutta Kassu kävi. Sain hänet puhelimen päähän Takomolta ja hän innostui heti. Haki tekstit jotka mulla oli valmiina. Sävelsi ne muutamassa päivässä ja jälkeenpäin kuulin, että Kassu oli mennyt näyttämään ne Jaakko Salolle, että voikohan näitä esittää. Jakke oli sanonut, että siitä vaan, ne on hyviä.

– Siitä alkoi meidän yhteistyö. Carolan levy on Kassua ennen kuin todellinen kukkaan puhkeaminen pop-säveltäjänä tapahtui, mollibluesia, siinä ollaan vielä matkalla sinne suomalaisen iskelmän ytimeen. Sanoitukset tein Kassun melodioihin.

Tämä näyttää olevan YouTubessa Carolan kuunnelluimpia.

– Ai, jaha! Se on ajatukseltaan niin suomalainen. Sopii tänne epätoivon maahan. Kaunis melodia. Ja sitten Carola, jonka ääni on ihan kopioimaton. Se tapa laulaa. Se on kuin instrumentti.

Onko tässäkin mystiikka mukana?

– Etsiminen yleensä. Jos ihminen lähtee etsimään sellaista, mikä ei ole konkreettista, niin tätähän se on. Ja siinä voi käydä huonostikin.

Siinä yhdistyvät synkkyys ja kauneus.

– Jos ajatellaan ihmiselämää täällä maapallon päällä, niin kyllähän se on erilaisista vastoinkäymisistä toiseen menemistä. Riippuu vaan kuinka ne ottaa. Jollekin ne on raskaita. Jollekin ne on etappeja ja pakollisiakin kehityksen ja valinnan mahdollisuuksia.

Mitä tarkoittaa Vain kuollut kasvaa saa? Topi ois ehkä puuttunut siihen.

– En muista, mitä päässä silloin liikkui. Se mitä me tehdään ja mitä me luullaan elämäksi, niin se on usein, ei yhtään mitään, se on kuollut. Se todellinen elämä on jotakin ihan muuta.

– Maailma oli silloin paljon neitseellisempi. Jos ajattelet nykyistä, uusliberalistista maailmaa, jossa vain rahalla on arvo ja mikään ei ole varmaa, työpaikat ovat lyhyitä, ei voi rakentaa ammattia joka on ikuista. Teksti olisi vielä toisenlainen, jos se olisi nyt tehty.

Rentun ruusu

Mikä taika oli vuodessa 1988? Kolme isoa laulua.

– Siinä oli kauhea pakko saada jotain aikaiseksi, koska mehän otettiin se levy-yhtiö haltuun pankin ystävällisellä avunannolla silloiselta pääomistajalta, joka teki konkurssin kaikilla muilla yhtiöillään. Tää oli ainoa, joka niistä silloin jäi pystyyn.

– Tehtiin siis kauheasti töitä ja meillä oli hirveä tarve saada jotakin. Luulen, että ihminen sellaisessa tilanteessa ajattelee enemmän kaikkea mitä tekee. Koska meillä ei ollut turhaa rahaa, niin näillä levyillä ei ollut varaa epäonnistua. Ja olihan meillä aikamoinen artistijoukko,

– Kassun ja Kisun yhteistyö alkoi noihin aikoihin. Se oli hyvä aika meille. Ja kun ensimmäiset onnistui, se antoi uskoa. Uskallettiin tehdä levyt isolla budjetilla. Jos ajatellaan Kirkankin, niin siinä on todella isot bändit ja huolellisesti sovitettuja ja laulettuja.

Ensin tuli keväällä Rentun ruusu. Tapio Rautavaara oli joskus sanonut, että tee kulkurin kukasta.

– Levylle piti yksi laulu vielä äkkiä tehdä. Pyörittelin siinä työhuoneessa ideoita. Ja taas tuli horsma mieleen. Sehän on jo vanhassa ruotsalaisessa kansanlaulussa. Rautavaara oli aikanaan sanonut, että Ruotsissa tää jo on, että se on kulkurin kukka, koska se kasvaa ratapenkoilla ja tienpenkoilla.

– Horsma on hyvä nimi. Se on rikkaruoho, jolle ei anneta mitään arvoa, mutta kun se valtaa vaikka paloaukion tai tienpenkat, niin sehän on aika kaunis sen lyhyen ajan, jonka se siintää punaisena. Läheltä se on krouvi kukka mutta kaunis pitkältä katsottuna. Eikä kestä yhtään maljakon vedessä vaan kuihtuu heti.

– Pyörittelin siinä ja tuumin, että ei kulkurin kukka, se on niin vanhanaikainen, ei siinä ole mitään. Siitä voi tulla hyvä laulu, mutta ei sitä kukaan huomaa. Sitten tuli mieleen Irwinin senaikainen vaihe. Se oli ikään kuin taas selvinnyt omista ongelmistaan sen verran että pystyi laulamaan. Ja niin mä ajattelin, että tehdääs se noin. Se vaan tuli semmoisena välähdyksenä. Teksti tuli ensin ja Kassu sävelsi.

– Irwin oli niin poikkeuksellinen laulaja, että sen suuhun voi laittaa asioita, joita en olisi kenellekään muulle voinut laittaa. Se oli onni että meillä oli yhteinen lapsuus, oli koettu yhdessä asioita ja molemmat tunsi toisensa hyvin ja sitten hänen kanssaan voi toteuttaa semmoista tekstimaailmaa, jota multa tuli helposti ja jolle ei olisi ollut muuten mitään käyttöä.

Surun pyyhit silmistäni

– Kassulla oli vuokramökki Lohjanjärvellä ja kertosäkeen melodia hänellä oli töihin tullessaan, sanoi että ajomatkalla tuli tämmöinen ja vihelteli sitä. Mä sanoin että tehkää eteenpäin. Ja pojat teki. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran Kassun flyygelillä soittamana, niin sanoin että se on siinä pojat.

– Kisu oli jo miettinyt tekstiäkin, että mistä asioista, ja mä sanoin, että selvä, täähän on hyvä. Ja tein sen niin, että siinäkin on sitä mystiikkaa. Ajattelin sen niin, mutta tein sen tarpeeksi hämärästi, jotta ihmiset ottakoon sen kuinka ottaa. Että se joka siinä on yksin, niin sehän puhuu kuolleen kanssa. Tai ajattelee sanoin. Ja on kuin näkevinään hahmon hämärässä.

– Kun me saatiin se valmiiksi, pyydettiin Kirka paikalle ja Kirka sanoi, että ei hän tämmöstä, että kaverit rupee nauraan mulle, muut muusikot, ei tästä tuu mitään. Ja me oltiin kauhean pettyneitä. Me oltiin aika varmoja, että tästä voi tulla. Se oli ainoa vuosi [1988] Syksyn Sävelen historiassa, jolloin radiot sai soittaa etukäteen kappaleita. Ne sai ilmestyä kaksi viikkoa ennen jättöpäivää. Etukäteen oli tilattu kymmenelle artistille kappaleet. Ja me valittiin Kirka kun se oli meidän artisti. Ja me mietittiin, että ei tästä kukaan muu saa niin paljon irti.

– Soitin sitten vielä samana päivänä Kirkalle, tunti-kaksi myöhemmin, että tule uudestaan tänne, mulla on täällä kolmenkymmenen tonnin sekki sulle – se on sinun kun suostut laulamaan sen.

– Ei kestänyt kauan kun taksi kaarsi firman pihaan. Kirka väitti myöhemmin sanoneensa, että siitä pitää tehdä reggae ettei se oo humppaa. Mutta se oli Kassulla reggae alusta alkaen vaikka flyygelillä se ei tietenkään ollut sama kuin bändillä tehty. Näin se tehtiin ja siitä tuli yksi Kirkan uran merkkipaaluja.

Sydämeeni joulun teen

Veskun joululevyltä puuttui vielä yksi laulu. Menit marraskuun alussa [1988] aamulla työhuoneelle. Teit tekstin, oliko se alle puolessa tunnissa, ja Kassu sävelsi vielä nopeammin.

– Niin ne syntyy kun ammatikseen tekee ja paljon.

Mystiikka varmaan taustalla siinäkin.

– Siinä on. Ja Veskuhan on vihkiytynyt myös noihin asioihin. Tiesin että semmoinen teksti, hän on mielissään siitä. Että siihen ei tule mitään ongelmia.

– Mystiikka on sikäli vähän väärä sana, että – se on mulle ihan oikea sana, mutta usein lukija voi tuntea sen sanan merkityksen väärin. Se ei ole mitään salaoppeja siinä muodossa. Kyllähän siinä tietysti niitäkin sivutaan, okkultismia, mutta mulle se ei ollut semmoisen jonkun hämärän, pimeän etsimistä, en siitä saanut mitään tyydytystä.

Eikö siinä ole enemmänkin tämä konkreettinen hetki tässä ja sitten sen yhteys tähän johonkin …

– Kyllä. Johonkin suurempaan, korkeampaan voimaan.

Ja että ihmiselämä, se ei ole pelkkää materiaa.

– Kyllä, sitä se on.

On joku kosketus johonkin.

– Kosketus, jopa kaipuu johonkin.

Jos on kaipuu johonkin, niin onko se myös tietynlainen todiste jonkun tai jonkin muun olemassaolosta?

– Ainakin sille yksilölle, jolla on kaipuu. Tiedemaailma ei tosin hyväksy tällaista todisteeksi. Mutta näinhän se varmaan on. Näin minä sen tunnen.

Että miten osaisi kaivata sellaista mitä ei oikeasti olisikaan.

– Sitten siihen varmaan jotkut tällaiset kaikenkieltäjät sanoo, että ihminen on lukenut, oppinut sen jostakin muualta, että se ei ole todellista.

Mikä joulun merkitys on sulle ollut lapsuudessa ja myöhemmin.

Kyllähän lapsuudessa se oli ehdottomasti vuoden suurin juhla. Se oli erilainen kuin muut. Koti koristeltiin, syötiin hyvin. Se oli hiljaisuutta ja perhekeskeisyyttä. Ja olihan lapsena jo pelkästään joulupukki jotain ihmeellistä. Se oli monitahoinen juhla ja on sitä mulle edelleenkin. Olen joulun ihminen. Pääsiäisen pitäisi varmaan olla kristikansalle se suurin, mutta en ole ikinä ymmärtänyt enkä haluakaan ymmärtää sitä tarinaa, esimerkiksi se että antoi ainoan poikansa kuolla, että olisihan siihen noin suurella hengellä, jolla on sellaiset voimavarat ja viisaus, varmaan muutakin keinoa ollut kuin panna poikansa nöyryytetyksi ihmisten edessä.

Mutta joulun tarina on kohdallaan.

– Sehän on syntymä, siinä ei ole mitään sellaista. Ja sitten Itämaan tietäjät eli hallitsijoita ympäri silloista maailmankaikkeutta, jopa murjaanien kuningas Afrikan puolelta, jotka näkee… nehän on tietysti olleet astronomiasta – ja astrologiastakin – kiinnostuneita ja ihmetelleet, että mitä tuo on, että jotakin on tapahtunut suurta, kun tuollainen tähti on.

Onko sulla ollut tällaisia hetkiä, että oot jäänyt yksin istumaan jouluyöhön?

– Olen, olen. Varsinkin silloin kun asuin poikani kanssa kaksin, niin totta kai. Vietin jouluni kotona.

Miten noin mahdottoman vaikean riimikaavan ja rytmiikan olet onnistunut tekemään niin lyhyessä ajassa. Saamaan sanat istumaan noin vaikeaan kaavaan?

– Se vaan soi sillä tavalla mulle. Jos hyräilet sen läpi ja naputat jalkaa, siinä on kaikki kunnossa. Se tuntui hyvältä tehdä niin.

Sullahan se rytmi ensin tuli. Loit tekstissä sen rungon.

– Tuli, tuli. Olen mä useinkin tehnyt semmoisia jotka ei ole kansanlauluja.

Sait siis siihen jonkin hyvän rytmin.

– Niin kyllä, se on se mikä siinä on.

Säkeistön ensimmäinen ja kolmas rivi tavallaan jakautuu kahtia siellä keskellä olevan kaksitavuisen riimiparin avulla. Miten noin hienon ja poikkeuksellisen kaavan keksit?

– Ei siinä … ne on vaan … oon vaan leikkinyt … että musta se oli kiva että ei tule niin pitkiä … joku niin kuin jakaa sen.

Se että riimi on fraasin sisällä, sehän ei ole tavallaan sisäriimikään.

– No, musta se sopi heittää niin.

Tuntuu kyllä ihan mahdottomalta palapeliltä, että tuollaisen pystyy saamaan joka säkeistöön samalla paikalle kahden fraasin sisään. Onko ne tulleet vahingossa?

– No ei ne nyt ihan vahingossa voi tulla, kun ne on kohdallaan. Mä en ole kokenut sitä minään vaikeena. Kun päättää jonkun kaavion ja katsoo, että tässähän tää toimii, sitten vaan tekee samanlaisia säkeistöjä, ei se sen kummempaa.

Mulle ei tule mieleen toista laulua, jossa olisi noin hienosti ja luontevasti fraasien sisällä kaksitavuiset riimit.

– Joo, se oli tommonen päivä!

Maailma on kaunis

– Se tehtiin Irwinin seuraavalle levylle Rentun ruusun jälkeen. Siinäkin teksti ensin. Varmaan tehty tammikuussa 1989.

– Se on sellaisia aihioita, joita tekisin mielelläni, jos niitä vain voisi jatkuvasti tehdä. Siis tällainen luonnon ja ihmisen kuvauksen rinnakkainasettelu – ja vuorottelu.

– Kun annoin tekstin Kassulle, sanoin että tee tähän oikein klassinen melodia, älä unohda isä-Bachin hyviä ratkaisuja. Ja Kassu joka on ollut konserttihuilistina Boråsin kaupunginorkesterissa ja saanut armeijan soitto-oppilaana teoreettisen koulutuksen, niin hänellä on aika laaja tuntuma erilaiseen musiikkiin ja hänen kanssaan voi tehdä lähes mitä tahansa. Jos sanoo, että tehdään sottiisi, niin hän ymmärtää mikä se on.

Oliko sulla tämän laulun luontokuville jokin tietty paikka?

– Ei, se on mikä tahansa kallio mistä katselen, kallioluoto tai saari, maalla kuitenkin.

– Varmaan jos alkaa ajatella että mitä olen siihen kirjoittanut, niin on se varmaan jokin hämäläinen maisema. Tai etelähämäläinen. Jokin välimatka pitää olla tamperelaisiin.

– Luonto on aina ollut mulle tärkeä elementti. Luonto on kuin oppikirja syvempään ajatteluun. Kun miettii eri vuodenaikoja, mitä siinä tapahtuu, siinähän on kaikki mitä ihmiselämässäkin. Siinä on syntyminen, kukoistus ja kuolema. Ja pitkä uni välissä. Siinä vain toteutuu tämä jälleensyntymä niin selvänä.

Miksi et ole tehnyt näitä luontojuttuja enemmänkin?

– Jos ajattelet nykyistä laulajakaartia, niin koska kuitenkin yritän elättää, tai elättämisestä ei enää ole kysymys, vaan lisärahan hankkimisesta, pystyäkseni ostamaan taidetta, niin ei siinä laulajakaartissa oikein ole niitä. Tai jos joku on, niin ei niitä enää kukaan osta. Tai ne ei käy enää keikoilla.

– Nää nykyiset on aika nuoria muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ja ne viihdyttää tanssikansaa, jolloin ne asiat jotka heille on tärkeitä ja kuuntelijoille, ne on ihan toisella tasolla. Ei ne vielä ajattele elämää noin syvästi, eikä niillä ole … kuolema ihan vielä olkapään takana odottamassa.

– Toisaalta uskon kyllä että jos nuoremmat laulajat uskaltaisivat tehdä iskelmän lisäksi lauluja, joissa aihepiiri on hieman laajempi, niin miksei ne myy. Ihminenhän on samanlainen, olosuhteet vain ympärillä vähän vaihtuu ja kieli muuttaa muotoaan.

Eikö sullekin ole käynyt niin, että ajan näyttäessä mitkä lopulta jäävät elämään, niin ne on sullakin olleet muut kuin ne perusiskelmät.

– Kyllä. Koska osa on hetken lapsia. Ja paljon on unohtunutkin, aika isojakin suosikkeja. Ja jos se on johonkin senaikaisiin sanontoihin sidottu, niin miten se voisikaan elää.

Tää laulu on noussut sieltä.

– Ja se ei ollut koskaan hitti silloin kun se tehtiin. Se oli singlen b-puolena Irwinillä ja Veskun versio ei koskaan singlellä ollutkaan. Se kuvastaa että kyllä ihmismielessä on kaipaus johonkin, joka on ainaista.

Niilläkin jotka sen täysin kieltää.

Sitten puhuttiin vielä Kai Hyttisestä, Kurjesta, Texicallille tehdystä Lappi-levystä ja joululevystä, jonka tuotti Vexin pojan Topin johtama Turenki Records. Ja Kujun kanssa suunnitteilla olevasta itsetutkistelulevystä. Puhuttiin Rasinkankaan Jussin säveltämästä ja Suvi Teräsniskan levyttämästä Hei Mummo -joululaulusta, joka on ollut radiossa viime joulujen soitetuimpia. Ja tulevasta Olli Lindholmin joululevystä, jolla Vexin tekstien säveltäjinä ovat Kassun lisäksi mm. Juha Tapio ja Tuure Kilpeläinen.

Puhuttiin siitäkin, että kyllähän Vexillä nuottikorvaa on, vaikka ei mielestään varsinaisesti laulaa osaakaan. Että kyllä hän usein jotain hyräilee ja viheltelee yksikseen ja päässä soi ja rytmitaju svengaa. Ja kun hän kirjoittaa pelkkää tekstiä, niin “mulla on aina jokin melodia siinä”. Ja jos tekstin säveltää tuttu säveltäjä “niin kyllä mä sille demoan omalla tavallani, että mitä mä oon ajatellut. Koska jos teksti on ensin, niin onhan se hyvä tietää, että missä siinä on ykkönen ja muuta.”

Ja lopuksi puhuttiin syyskuussa Hämeenlinnassa pidettävästä 70-v-konsertista, jonka MTV televisioi.

Kun valokuvaaja Markku Mattila saapui, hänkin näki, että niitä itse hankittuja kirjoja Vexin kodissa Punavuoressa on aivan mahdoton määrä, jokunen seinällinen lattiasta kattoon.

Metsäläiskansan jalanjäljissä

Julkaistu 22.10.2013

– Luonto hoivaa ja tekee hyvää. Jos joku muu asia on sut rikkonut niin luonnossa tulet taas ehjäksi. Saman hiljentymisen löytää myös meditoimalla. Joten pakkohan ei olisi lähteä könyämään tonne neljän asteen lämpötilaan, jota tulevalle viikonlopulle on luvattu, Ruuskanen virnistää.

Luonto on ollut hänen elämässään vahvasti mukana aina ja kuuluu myös hänen musiikissaan. Ruuskasen keväällä julkaistu kolmas levy, Kaunis on puiden tahto, kuljettelee kuulijan metsän huminaan, heinän tuoksuun, järvien jäille ja aalloille sekä saunojen ja tupien lämpöön. Akustisen folkkilevyn on tuottanut tamperelaismuusikko Jarno Laaksonen.

Tyttö on metsää

Se, että laulujen aiheet tulevat luonnosta, ei ole ollut Ruuskaselle aina ihan itsestään selvää. Hän kertoo kirjoittaneensa lauluja vaikka mistä, ensin englanniksi, ja tajunneensa sitten, että aiheet voi poimia ihan vierestä ja asioista, jotka itseä kiinnostavat eniten. Hän on huomannut myös, että kirjoittaminen omalla tunnekielellä on haastavuudessaan ja henkilökohtaisuudessaan hienoa.

Monet omaan tekemiseen liittyvät oivallukset ovat löytyneet Ikaalisten artistivalmennuksen ja lauluntekijävalmennuksen aikana.

– Ikaalisissa ryhmässä työskentely ja siedättyminen siihen, että saa palautetta, oli kauhean hedelmällistä. Lauluntekijävalmennuksen aikana tuli tehtyä paljon biisejä, muun muassa Tyttö on metsää, jonka kautta tajusin mistä mun pitää kirjoittaa, mikä on mun juttu.

Tyttö on metsää -teksti oli Ruuskasen mielessä vahvana, mutta kesti aikansa, ennen kuin hän sai sen ulos. Innoitus tekstiin tuli vuoden 2007 tienoilla surmatun Eveliinan tragediasta sekä suomalaisten naisten kohtaloista läpi historian.

– Ensin piirsin tarinaa pitkään, kunnes juttu aukesi niin, että sain sen myös kirjoitettua ja sävellettyä.

Tyttö on metsää -ep (2007) oli pienipainoksinen omakustanne, jonka kuulijapalaute oli niin hyvä, että Ruuskanen sai rohkeutta jatkaa kulkuaan metsäpolulla.

– En tiedä, onko kauhean hyvä olla kietoutunut vain yhden asian ympärille. Mutta kolmen levyn jälkeen huomaan olevani aina metsässä, Ruuskanen nauraa.

– Viehättää ja kiehtoo ihan valtavasti se, että pystyn, tai ainakin luulen pystyväni, kirjoittamaan luonnon tematiikan kautta jokapäiväisistä asioista. Kirjoitanpa mistä vain elämän haasteesta, niin se tulee minusta ulos eläimen tai jonkun muun luontoon liittyvän jutun kautta. Jos lauluissani eivät heinät helise niin sitten siellä on pölypilviä ja hevosia, kuten rakastumisen tunteesta kertovassa Villilaumassa.

Ruuskasen toinen levy, Kemijoki, on pitkäsoitto vuodelta 2009. Laulujen maailma sijoittuu pohjoiseen, joka on Rovaniemellä syntyneelle Ruuskaselle rakasta maastoa.

Viulua ja partiokitaraa

Ruuskanen aloitti musiikkihommat viulunsoitolla Rovaniemen musiikkiopistossa. Muistot siltä ajalta hymyilyttävät.

– Mut laitettiin joskus seiskavuotiaana yksin bussilla Ounasrinteeltä keskustaan. Viulutunneille piti mennä, mutta harvoinhan mie sinne päädyin. Lelukauppa Tapsan Tapulista usein soitettiin äidille, että nyt se teidän tyttären viulu on taas unohtunut tänne.

Viulunsoitto ei siis selvästikään ollut pikku-Hannan omin juttu ja se saikin jäädä kolmen vuoden jälkeen. Kitara ja partiolaulukirja houkuttelivat enemmän.

– Partiolaulukirjan takana oli kitaran otetaulukko, sitä opiskelin. Partiokämpällä tuli aina hoilattua ja soitettua kitaraa, noin 13-vuotiaasta eteenpäin, Ruuskanen muistelee.

Kitara jäi käteen ja seurasi mukana Helsinkiin, missä Ruuskanen opiskeli ja opetti meditaatiota. Omia englanninkielisiä lauluja syntyi, mutta niitä tuli laulettua vain salaa kotona oven takana. Tilanne muuttui, kun Ruuskanen muutti Tampereelle keväällä 2003 ja osui trubaduuri Kati Pellisen keikalle.

– Ajattelin, että just noin miekin haluaisin esiintyä. Kati piti Akustista baaria, jossa oli avoin lava. Menin sinne laulamaan omia enkkubiisejäni, ja sen jälkeen Kati pyysi mut kotiinsa ja neuvoi, miten saisin homman alulle. Pääsin hänen keikoilleenkin esiintymään. Katin tapaaminen oli iso asia.

Kati Pellisen ja Ikaalisten Artistivalmennuksen oppien rohkaisemana Ruuskanen lähti tekemään coverkeikkoja toisen kitaraa soittavan lauluntekijän Junnu Ikosen kanssa.

– Siellä mie istuin tuolilla kitaran takana enkä spiikannut mitään. Puolitoista vuotta meni, ennen kuin rohkenin alkaa jutella ihmisille ja nousta seisomaan. Esiintymispelko oli aluksi aika paha, Ruuskanen muistaa.

Omia biisejä hän esitti akustisen Tarina-bändinsä kanssa. Tällä hetkellä Ruuskanen tekee keikkoja satunnaisesti ja elättää itsensä muilla töillä. Lauluntekemisestä hän tuumii näin:

– Jos tuntuu siltä, että pitää tehdä jotakin – musiikkia, runoja, tauluja – niin onhan sitä tehtävä. Jos ei muuten niin siksi, että pysyy itse järjissään. Ja mikä sen hienompaa, että pystyy ehkä jakamaan jotain kaunista muille.

Metsäläiskansan perintö

Ruuskanen innostuu suunnattomasti siitä, että suomalaiset ovat metsäläiskansaa.

– Me ollaan vielä niin lähellä sitä aikaa, kun me ollaan oltu yhtä luonnon kanssa. Se on kaunis asia. On ihanaa, että me ollaan vieläkin vähän kaarnaisia ja tikkuisia, eikä ihan salonkikelpoisia. Ei me olla kovin kaukana siitä ajasta, kun me vielä uhrattiin luonnolle.

Näin Ruuskanen kirjoittaa Kaunis on puiden tahto -albuminsa kansitekstissä:

”Jossain sisällämme tässä suomalaisessa metsäläiskansassa lepää ymmärrys siitä, mikä ennen oli itsestäänselvyys. Kun puu kaadettiin siltä kysyttiin lupa. Kun talo rakennettiin, metsältä kysyttiin lupa. Nuo uinuvat jäljet leijuvat edessämme aina kun astumme luontoon. Kun hiljennymme, ne heräävät.”

– Jos hiljenet, löydät oman sykkeesi. Myös luonnolla on oma sykkeensä ja sen löytäminen voi auttaa siihen, ettei pään ja sydämen välinen hehkulanka pala poikki. Jokainen voi miettiä, voiko paremmin ostoskeskuksessa vai järven rannalla. Toki meillä on valtavat paineet olla kiireisiä kaikesta, mutta ehkä välillä kannattaisi olla vaan.

Progelegendan vahva paluu

Julkaistu 22.10.2013

2000-luku nosti progressiivisen rockmusiikin jälleen framille. Nuori muusikkosukupolvi alkoi kiinnostua vanhoista äänitteistä, artisteista ja bändeistä. Uusia kokoonpanoja syntyi. Rytmimusiikin parissa hiljaisempia vuosia viettänyt Jukka Gustavson palasi nostalgian myötävaikutuksella keikoille ja levytyksien pariin. Gustavsonin Organ Fusion Band on ollut toiminnassa jo yli kymmenen vuotta. Uunituore albumi Root & Stalk & Flower Music on saanut osakseen ansaittua kiitosta. Upea laulu on vahvasti esillä.

– Uusi julkaisumme on paras tähänastisista. Kyse oli monen vuoden sävellystyön prosessista. Tuntuu hienolta, että taiderockia jälleen arvostetaan. Kysyntä on lisännyt työtilaisuuksiani, 60-vuotias Jukka Gustavson sanoo.

Puukko-Mackia ja Beatlesia

Jukka Gustavson on aito sipoolainen. Söderkulla on yhä rakas kotimaisema. Jukan ollessa 4-vuotias kotiin hankittiin piano. Pieni poika aloitti soittotunnit kansakoulun opettajan luona. Musiikilliset opinnot jatkuivat Porvoon musiikkiopistossa.

– Pianonsoittoni ajautui varhaisessa vaiheessa korvakuulolla musisointiin. Radiosta kuuntelin biisejä ja yritin matkia niitä. Ikivihreät iskelmät kuten Tiikerihai, Puukko-Mack, Tom Dooley ja isoisäni soittama Ankkurit ylös -marssi olivat silloista soittomateriaalia. Kouluaikoina The Beatles-musiikin ollessa kuumimmillaan She Loves You ja All My Loving kolahtivat siinä määrin, että aloin vakavasti suuntautua pop- ja rockmusiikkiin.

Hollymakers, Toj Limited, The Roosters, Wigwam

Onnistuneen koesoiton kautta Gustavson liittyi porvoolaiseen Hollymakers-yhtyeeseen. Laulaja/lauluntekijä, urkuri Steve Winwoodista kasvoi suuri esikuva. Philips Philicorda -urut vaihtuivat Farfisaan ja sittemmin Lowrey-urkuihin.

Elettiin vuotta 1967. Toj Limited-yhtye oli kehissä. Kitaristi Nikke Nikamo ja rumpali Raimo Rautarinne tulivat Hesan keikalle kuuntelemaan. He toimivat The Roosters-yhtyeen viimeisen muodostelman perustajajäseninä. Muusikot vaikuttuivat Gustavsonin soitosta niin paljon, että pyysivät lopulta bändiin kosketinsoittaja/laulajaksi. Kokoonpano alkoi soittaa myös Traffic-yhtyeen tuotantoa. Keikkamäärät lisääntyivät ja Roosters esiintyi säännöllisesti Ruotsin puolellakin. Proge ja rhytm’n’blues loivat Jukan syvintä muusikon olemusta esille.

Winwooodilta kuulostava Jukka Gustavson – tuo hoikka, pitkähiuksinen laulava ja taiturimainen urkuri muodostui pian käsitteeksi rockpiireissämme. Kesällä 1969 oli Wigwamin vuoro. Iskelmälaulaja Kristianin taustabändistä muodostettiin kitarapohjainen trio, jossa soittivat edesmennyt Ronnie Österberg, Mats Huldén ja Nikke Nikamo. Laulajaksi he pyysivät bändiinsä Jim Pembroken. Gustavson kertoilee:

– Basisti Huldénin vanhemmat olivat vuokranneet kartanon Bembölestä, jossa saimme harjoitella. Uusi keikka- ja levymateriaali tuli näin kasattua. Meillä oli muun muassa hieno stemmalaulusovitus Beatlesin Strawberry Fields Forever -biisistä. mutta keikalla kundit menivät kipsiin, joten valitettavasti yksi parhaista musiikillisista saavutuksista jäi treeniasteelle.

Wigwam solmi levysopimuksen Love Recordsin kanssa. Vuoden 1969 lopulla Wigujen debyyttisingle ja Hard N’ Horny -esikoisälppäri koki päivänvalonsa. 18-vuotiaan Jukka Gustavsonin laulama Luulosairas on suomi-rokin kuolemattomia tulkintoja. Crossover-biisi on jäänyt elämään. Biisituotannosta ja laulamisesta vastasivat nyt Pembroke ja Gustavson.

Aallot tulevat aamulla piiloistaan

tuulten kuoroista kallion alta

Auringon säteet säätelevät mielemme

usein aivan tahtonsa mukaan

Olemme joskus päässeet lähelle

ihmisen korkeinta hengen astetta

Jossa tiesimme ehdottoman syvästi

ettemme tiedä mitään

(säv. san. Jukka Gustavson. Albumilta Wigwam: Hard N’ Horny, 1969 Love Records)

Uusiin suuntiin

Vuonna 1970 julkaistua Tombstone Valentine -albumia työstettiin hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Jenkkituottaja Kim Fowley innostui Wigwamin musiikista. Hän halusi tuoda julki ajatuksen, että seuraava The Beatles tulisi mahdollisesti Suomesta. Kokoonpano vaihtui. Nikamo ja Huldén jättäytyivät pois bändistä. Pekka Pohjola liittyi bändin basistiksi ja kolmanneksi säveltäjäksi. Fairyport (1971) vei Wigwamia entistä progressiivisempaan suuntaan. Wigwam oli kehittynyt urkutrio-pohjaiseksi esikuvinaan Beatlesin, The Bandin ja Trafficin ohella myös Procol Harum ja The Nice. Vanhan bändikokoonpanon viimeinen studiojulkaisu oli vuonna 1973 ilmestynyt mestariteos Being. Jukka Gustavsonilla oli iso rooli tämän upean pitkäsoiton jazzillisissa sävellyksissä ja hän vaikutti paljon myös bändin taiteelliseen työhön. Jäähyväisiksi jäi Live Music From The Twilight Zone (1974), jonka taltioinnit koostuivat viimeisen kiertueen keikoista.

– Asetimme toiveita, että Rekku Rechadtin kitarointi olisi antanut uutta energiaa meidän ilmaisulle. Minun ja Pekan luomisvaihe kulki kuitenkin eteenpäin ja ulos Wigwamista, Jukka Gustavson täsmentää.

Ystävien bändi

Vuonna 1977 Gustavson vieraili Wigwamin Dark Albumilla. Tämän jälkeen Wigut laittoivat pillit pussiin pitkäksi ajaksi. Punk ja uusi aalto oli vallannut rockin. Ronnie Österbergin traaginen poismeno (1948–1980) masensi suuresti muusikoita.

Comeback tapahtui kuitenkin rumpalivaihdoksien (Jan Noponen, Kepa Kettunen) myötä 1990-luvun alussa ja 2000-luvulla. Uusia albumeita jälleen julkaistiin. Gustavson vieraili muutama vuosi sitten Wigwamin juhlakeikoilla.

– Wigwam oli harmonisimmillaan ystävien bändi. Keikkamatkoilla filosofoimme ja pelasimme shakkia. Se näkemys, mitä pyrimme julkituomaan, oli älyllistä, idealistista ja kuitenkin myös maanläheistä. Musiikkimme tarkoituksena oli sisältää ajatuksia, emotionaalista voimaa ja koskettavuutta.

– Pidän paljon Wigwamin kakkoskokoonpanojen Nuclear Nightclub – ja Some Several Moons -levyistä. Näissä Jim ja Rekku saivat vahvasti jalansijaa säveltäjinä. On ollut mukavaa seurata heidän hienoja musiikillisia teoksiaan, Gustavson maalailee.

Moni-ilmeinen sooloura

Jukka Gustavson on julkaissut jo 11 sooloalbumia. Uudella pitkäsoitolla voidaan kuulla Wigujen Being-pitkäsoiton kaikuja. Yhtä lailla uutukainen tarjoaa myös omien innoittajien Jimmy Smithin, Stevie Wonderin tai Little Featin rootsgroovea. Kiinteään kokonaisuuteen on keskeisesti vaikuttanut myös Gustavsonin bändin keikat ja omat vierailut useissa kokoonpanoissa.

Mennäänpä vielä ajassa taaksepäin. Vuonna 1975 Jukka Gustavson sai yksivuotisen taiteilija-apurahan. Kansallisooppera pyysi Pohjolaa ja Gustavsonia säveltämään musiikkia nuorisolle suunnattuun tanssiproduktioon. Edesmennyt Pekka Pohjola (1952–2008) ei muilta kiireiltään ehtinyt, joten sävellystyö jäi Gustavsonin harteille. Teos sai nimeksi Yksin yhdessä, jonka musiikkia esitti kuusimiehinen kokoonpano. Pitkäsoittojen Jaloa ylpeyttä yletän… ylevää nöyryyttä nousen, Valon vuoksi ja Toden toistoa jälkeen Gustavsonin levyjen tuottaminen lopahti yli kymmeneksi vuodeksi. Säestyskeikkoja ja sävellystöitä kuitenkin syntyi aviovaimon, tanssija, koreografi ja pedagogi Leena Gustavsonin produktioihin.

Uran luovin aika

Vuonna 1992 julkaistu Bluesion aloitti uuden vaiheen. Tästä neljä vuotta myöhemmin seurasi comeback livekeikkailuun. Jukka Gustavson on sittemmin vieraillut useissa kokonpanoissa ja levyillä. Nuoremman sukupolven soittajat havahtuivat ainutlaatuisesta muusikosta ja tulkitsijasta, jolla oli musiikillisesti edelleen paljon annettavaa.

– Nämä vuodet ovat olleet urani luovinta aikaa. Olen suuresti kiitollinen, että yhteistyö on kantautunut myös uuden sukupolven taitavien muusikoiden ja säveltäjien produktioihin. SF-Bluesin ja Hoedownin keikoilla olen saanut kokea elämäni parhaita musiikillisia hetkiä, sanoo vuonna 2009 viisivuotisella taiteilija-apurahalla palkittu Jukka Gustavson.

Jukka Takalo tekee lauluja auringon puolesta

Julkaistu 22.10.2013

Videoalan ammattilaisena hän on toiminut myös ESEKin ja LUSESin apurahalautakunnan esittelijänä. Monet tuntevat Takalon parhaiten maailmoja syleilevistä poplauluistaan.

Takalon uusin levy, Kahden hengen disko, on yhtä hiekkarantaa ja aurinkoa. Tunnelma on kuplivan raikas kuin keltainen Jaffa teinidiskon jälkeen. Ruotsissa ensivuodet viettänyt Takalo onkin outolintu Oulussa, jonka bändit ovat perinteisesti menestyneet angstilla ja raskaudella. Takalon musiikki on lähempänä Manu Chaon latinohumppaa. Näennäisen kepeyden takana on kuitenkin sanomaa ja yhteiskuntakriittisyyttä. Takalo kokee olevansa oman seutunsa Trubadurix, jolla on paikka kylässä siinä missä lääkärillä ja papillakin. Lauluntekijänä hän tarkkailee yhteiskuntaa ulkopuolelta ja poliittisista agendoista vapaana.

– Lauluntekijä on kuin kaivoksen kanarialintu – se reagoi myrkkykaasuun muita herkemmin, Takalo kuvaa.

Tiukinkin teksti on Takalon lauluissa koristeltu värein. Naivistinen tyyli onkin ollut Takalon tavaramerkki vuodesta 1987 lähtien, jolloin popyhtye Aknestik perustettiin vastalauseeksi raskaalle rokille.

– Aknestik-parini Kai Latvalehdon tapasin, kun hän muutti Haukiputaalle Göteborgista. Rockradiosta löytyi punk ja uusi aalto, joka innosti omaan tekemiseen. Aknestik perustettiin lukiossa fysiikanluokan varastossa melkoisen avantgardistisissa tunnelmissa tekemällä levyjä suoraan c-kasetille pyhän flow’n vallassa. Uskottavuus oli meille kirosana. Halusimme kapinoida turhaa vakavuutta vastaan tekemällä mitä mieleen juolahti.

Matkalla stadionille

Aknestik tuli aluksi tunnetuksi kala-aiheisista lauluista ja villasukkameiningistä. Jos brittipophenkiset tyttö–poika-laulut eivät hevijätkiin purreetkaan, oli tyttöjen parissa suosio taattu. Yhtyeen suurin hitti oli Suomirokkia, joka soi tehokkaasti radiossa ja keikkaa riitti. Takalon sanoin ”90-luvusta meni yksi vuosi matkalla keikalle, toinen vuosi paluumatkalla krapulassa”. Bändi tekikin reilun kymmenen vuoden aikana yli tuhat keikkaa.

Aknestik levytti ensivinyylin omalle Lota Lota Records -levymerkille, mutta pian Poko Rekordsin Epe Helenius korjasi yhtyeen siipiensä alle. Yhteistyö Heleniuksen kanssa on jatkunut katkotta näihin päiviin asti. Takalon kolmas sooloalbumi ilmestyi Heleniuksen vuonna 2009 perustamalla Sound of Finland -levymerkillä huhtikuussa. Sooloura käynnistyi teini-iän saavuttaneen Aknestikin hajotessa.

– Viidennen levyn aikoihin halusimme eroon villasukkamaineesta ja tuottajaksi tuli Janne Huotari. Soundit päivittyivätkin ja siirryimme stadionsarjaan. Suosio kasvoi Suomirokkia-hitin myötä, vaikkei Aknestikista ihan ykköstä koskaan tullutkaan. Lopulta muut Aknestik-hahmot väsyivät keikkailuun oikeiden töiden ohessa ja minä jatkoin soolouralle.

Lauluja tytöistä ja kotiseudusta

Takalon musiikillinen herääminen leimahti punkista ja brittipopista, mutta juuret luovaan toimintaan löytyivät jo kotoa. Ensimmäisen kitaran antoi kuoronjohtajana toiminut eno.

– Isoisäni soitti viulua korvakuulolta ja isänikin soitti tanssiyhtyeissä rumpuja 60-luvun alussa Keski-Pohjanmaalla. Äiti kirjoitteli runoja ja se varmaan innosti itseäkin riimittelemään.

Ennen Aknestikia Takalo ehti kokeilla siipiään 70-lukulaisessa laululiikkeessä.

– Tein sanoituksia laululiikkeen viimehenkosissa toimineelle musikaaliryhmä Holotnaja Pravdalle, jonka levyttämä Busmannilaulu on ensimmäinen tekeleeni levyllä.

Oman tyylin löydyttyä ei Takalo ole halunnut poiketa polulta. Vaikka vuosien varrella lauluihin on tullut myös kypsempää parisuhdepohdintaa, laulujen minä seikkailee yhä nuoruuden hiekkarannalla tyttöjen perässä.

– Haluan lypsää samaa maitoa, lisäämällä joukkoon korkeintaan kaakaota, Takalo määrittelee.

Viime levyllä Takalo otti kantaa sekä kotiseutunsa Haukiputaan Martinniemen asioihin protestilauluhengessä. Suojele minua -ohjelmassa Takalo lauloi Martinniemen sahan piipun puolesta. Martinniemi-laulussa Takalo kertoo lapsuutensa maisemasta. Silloin tehdasalue oli elävä, monen tuhannen asukkaan keskus.

– Koen vahvasti, että minä olen alueemme lauluntekijä. Martinniemen sahan lopettamisesta laulamalla laulan kaikista muistakin teollisuuspaikoista, joissa tuotanto on siirretty muualle. Yksityinen muuttuu yleiseksi, vaikka kaikki paikannimet eivät avautuisikaan.

Kotiseutu onkin ollut poikkeuksellisen vahvasti esillä Takalon sanoituksissa ja videoissa. Oulun murre tuo paikallislisänsä.

– Minulle on hyvin tärkeää, että olen jostain kotoisin. Vaikka olen välillä asunut Helsingissä, olen aina kokenut olevani nimenomaan Martinniemestä kotoisin. Oma kieli on oma juttu. Olen ollut yrittänyt olla ajattelematta kielioppia ja muita lakeja, kun kirjoitan. Tekstin soiminen on tärkeintä.

Harjakaisten trubaduuri

Martinniemen työväentalolla kitaraopintonsa aloittanut Takalo on saanut uutta energiaa Vastarannan orkesteri -bändistään, joka koostuu reilu parikymppisistä koulutetuista ammattimuusikoista. Useimmiten Takalo esiintyy soolona kitaran kanssa. Viime vuonna keikkoja kertyi lähes sata.

– Olen pyrkinyt esiintymään mahdollisimman monenlaisissa paikoissa: seurakuntataloilla, kirpputoreilla, häissä, työväentaloilla ja lastentarhassa. Rokkipyhätöissä meininki on loppujen lopuksi aika konservatiivista. Tapio Rautavaaran hengessä harjakaisissa on kivempaa.

Takalo on myös isännöinyt niin Oulun Teatteri Riossa kuin Helsingin Aleksanterin teatterissa Yksinäisten illat -klubia, jossa hänen lisäkseen esiintyy soolona myös vaihtuva artisti. Keikkatilanteesta hän pyrkii aina rakentamaan interaktiivisen hetken.

– Monesti se löytyy paremmin yksin kuin bändin kanssa. Energia suuntautuu suoraan yleisöön, eikä toisiin soittajiin. Yksin esiintyessä myös saa yleisöltä viiden miehen edestä energiaa. Keikalla saavutetun flow-tilan jälkeen tiedän olevani oikealla alalla.

Jokainen on vähän homo

Lauluillaan Takalo haluaa välittää lohtua ja toivoa. Takalo on pystynyt tarttumaan onnistuneesti myös vaikeisiin aiheisiin. Jokainen on vähän homo -hitti on parissa vuodessa kerännyt YouTubessa huikeat 900 000 klikkausta. Biisi on soittologistiikan mukaan ollut vahva viikonlopun etkonostatus. Sateenkaarimaailman puolesta kantaa ottava laulu on onnistunut myös puhtaana poplauluna. Kuplettiperinnettä tutkinut Takalo oli kuitenkin ensin vääntämässä Homoa Matti Jurva -tyyliseksi kuplettirenkutukseksi.

– Tajusin kuitenkin että tämähän voisi olla popkappale. Ajattelin, että käytän kaiken taitoni tehdäkseni niin tarttuvan popkappaleen kuin ikinä kykenen.

Vaikka Takalon töissä on aistittavissa liiallisen viimeistelyn ja hieromisen välttely, ei Homo-kappaleen kepeys tullut helposti.

– Tein Homo-biisin eteen paljon töitä saadakseni siihen kepeyden. Kyllä minä tietynlaisen nopeuden töissäni allekirjoitan. Tykkään siitä jopa videoiden tekemisessä. Saatan toteuttaa idean tuoreeltaan ja pistää sen heti YouTubeen.

YouTube ja Internet ovat mahdollisuus

Videoalan nyrkkipajaa kuusitoista vuotta pyörittänyt Takalo on ansioitunut videotaiteilija. Vuonna 2008 Takalo teki Lissut-yhtyeen Pissikset-videon, joka on kerännyt häkellyttävät 4 miljoonaa klikkausta. Tausta selittää osaltaan sen, miksi Takalo on pystynyt valjastamaan Internetin hämmästyttävän tehokkaasti kanavakseen. Taiteilija on myös keikkaillut työhuoneeltaan oman Jukka Takalo TV:n kautta. Näiden ilmaisten levityskanavien levynmyyntiä nakertava vaikutus ei Takaloa huolestuta.

– Olen sitäkin miettinyt, mutta maailma on muuttunut. Laulu on kuitenkin olemassa, kun se on Internetissä vapaasti kommentoitavissa. Minulla meni kuusi vuotta Vastarannan laulujen tekemiseen. Myspace oli mahtava foorumi, sinne kun laittoi demon, sai heti faneilta palautetta. Se helpotti levyn tekemisen paineita.

Takalo kokeekin, että YouTubella on sama rooli kuin omakustanteilla 80-luvun punk-liikkeelle.

Hän suhtautuu samaan rajoja kaihtavaan tapaan myös eri lajityyppeihin.

– Seuraava levy voisi olla lastenlaulu- tai pornolaululevy. En haluaisi julkaista mitään synkkiä lauluja näinä aikoina, vaikka niitäkin on syntynyt. Pornolaulut olen tehnyt alter egollani. Soivan siilin kanssa taas olen tehnyt lastenlaulukeikkoja. Sain vuonna 2005 apurahan, jolla tein Suomalaisen musiikin päiväksi lauluja. Vantaan ilmaisupäiväkoti Illusionin lapset esittivät niitä. Biisit ovat jääneet hauskasti elämään ja niitä olemme nyt Soivan siilin kanssa esittäneet.

Musiikkikustannus ja lauluntekijän eläkevakuutus

Takalo saarnaa musiikkikustantamisen tulevaisuudesta.

– Minun koko tuotantoni on samalla kustantajalla. Sen sijaan, että haluaisin purkaa nämä kustannussopimukset, haluan ja vaadin että kustannusyhtiön rooli on tulevaisuudessa sellainen, että se pitää lauluni saatavilla vielä 30 vuoden kuluttuakin.

– Ehkä pitäisi tehdä biisi nimeltä Eläkevakuutus, joka soisi yli vuosikymmenten – silloinkin, kun ei enää jaksa tehdä keikkoja elääkseen. Vaikkei näitä hommia eläkeiässä lopeteta, vaan vasta sitten, kun raajoista ja päästä loppuu virta. Olenkin miettinyt miksei kuolemanjälkeisiä tekijänoikeuskorvauksia voisi maksaa etukäteen eläkkeenä, jollakin indeksillä laskettuna ja jyvitettynä? Nehän tuottavat kuitenkin pitkään vielä vuosia lauluntekijän kuoleman jälkeen. Kansaneläkkeen päälle jopa muutaman kympin lisätulot kuukaudessa voisivat olla ehtoopuolen lauluntekijälle kullanarvoisia. Olisiko tämmöinen eläkejärjestelmä Teoston, Gramexin ja musiikkikustantajien yhteisesti sovittava systeemi, Takalo ehdottaa.

Ylellinen seminaari

Julkaistu 22.10.2013

Elvis ry:n paneeli 19.3. antoi mitä otsikko lupasi: “Ylellinen Elvis-seminaari – MYYTTEJÄ, FAKTAA JA HAAVEITA”. Hotelli Presidenttiin saapuneet lähes sata elvisläistä saivat ainutlaatuisen tilaisuuden kuulla niitä avainhenkilöitä, jotka päättävät, mitä populaarimusiikkia Yle soittaa.

Keskustelussa olivat mukana radiopäällikkö Marja Keskitalo, luovien sisältöjen johtaja Ville Vilén, Radio Suomen musiikkipäällikkö Jorma Hietamäki, YleX:n musiikkipäällikkö Tomi Saarinen, emeritus musiikkitoimittaja Jukka Haarma sekä muusikko ja radiotoimittaja Luca Gargano. Moderaattorina toimi soittolistoista väitellyt elvisläinen tutkija ja lauluntekijä Arto Vilkko.

Seminaarin avasi sen suunnittelusta vastannut Janne Louhivuori, joka samana päivänä Elvis ry:n kevätkokouksessa päätti nelivuotisen pestinsä yhdistyksen puheenjohtajana. Hänen mukaansa tilaisuus järjestettiin, jotta tekijät saavat tarkempaa tietoa siitä, miten Yle toimii. Hän toivoi rakentavaa tahtotilaa siitä, että Ylen ei tule soittaa pelkästään kuuntelijoiden enemmistön hetkellisesti haluamaa musiikkia.

– Yle on epäkaupallinen instanssi, jonka tehtävä on radiolaissa määriteltynä, Louhivuori sanoi ja siteerasi Elvis ry:n jäsentä Esa Helasvuota. Tämä oli lähettänyt kirjeen, josta Louhivuori poimi yhden lauseen:

– Valtakunnallisena mediana Ylen missiona olisi syytä olla tukemassa uuden luomista ottamalla riskejä rahoittaa kokeilevaa tuotantoa.

Soitetaan tuttua ja nostetaan uutta

Tämän jälkeen Arto Vilkko lähti johtamaan puhetta. Hän sanoi ihmettelevänsä, miksi ihmiset aina punoittaa, kun puhutaan radiomusiikista.

– Musiikista pitää puhua ja siitä pitää kinata, se kuuluu tähän lajiin: tango vai rautalanka, Elvis vai Paul Anka, Beatles vai Rolling Stones.

Vilkko totesi, että radio on portinvartija. 90-luvun alkuun asti toimittajat saivat Ylessä tehdä mitä halusivat, otsikkojen puitteissa.

– Kun 90-luvulla tein lisensiaattityön siitä, mitä päätöksiä Ylessä on musiikista tehty, niin mitään päätöksiä ei pitkästä historiasta löytynyt.

Tämän jälkeen Vilkko kysyi, mikä on 2010-luvun päätöksentekovalmius.

Vastauksen antoi Ville Vilén, joka kiteytti Ylen musiikkimission kolmeen kohtaan:

– Yleisradion tehtävä musiikissa on toimia monipuolisesti, monimuotoisesti ja uutta etsien.

– Monipuolinen tarkoittaa sitä, että meillä on monipuolinen musiikkitarjonta. Se ei tarkoita sitä, että kaikkia musiikin alagenrejä on yhtä paljon edustettuna kaikissa ohjelmissa ja välineissä. Joudutaan tekemään valintoja, mutta monipuolisuutta tulee korostaa. Emme voi soittaa vain suosittua, vain mainstreamia, vaan pitää olla paljon muutakin.

– Monimuotoisuus tarkoittaa sitä, että meidän pitää etsiä ratkaisuja, muun muassa digiajan tekijänoikeusratkaisuja, jotta voimme tarjota musiikkia monilla eri välineillä, niin tv:ssä, radiossa kuin netissä. Näistä netti on erityisen tärkeä nimenomaan monipuolisuuden saavuttamiseksi.

– Ja uutta etsiessään Yleisradio on aina ottanut riskejä. Meidän täytyy soittaa sitä, minkä ihmiset tuntevat ja mistä he pitävät, mutta Ylellä on myös mahdollisuus nostaa esiin uutta. Kyse on valinnoista. Meillä pitää olla hyviä korvia kuulemassa, mikä on arvokasta tulevaisuutta kohti mentäessä.

Tutkimustuloksiin viitaten Vilen totesi, että osalle ihmisiä musiikki on todella tärkeää. Nämä “musadiggarit” ymmärtävät musiikkia, kuulevat sitä ja alkavat elää siitä. Mutta tämä joukko on vain kymmenisen prosenttia kaikista.

– Varmaan te tässä huoneessa kuulutte lähinnä tähän ryhmään. Mutta tosi isolle joukolle musiikki on viihdettä, käyttöä, yhteislauluja.

Marja Keskitalo kuvasi Ylen suomenkielisten radiokanavien musiikkiprofiilia näin:

– Radio Suomi on suuren yleisön ja aikuismusiikin, iskelmän sekä nostalgisen popin ja rockin kanava. Yle Radio 1 on klassisen musiikin, kansanmusiikin, jazzin ja nyt vuoden alusta myös klassisen viihdemusiikin kanava. YleX on nuorten musiikkikanava, joka esittelee uutta kotimaista musiikkia erottaen meidät mm. siinä kaupallisista kilpailijoista.

Keskitalon mukaan Ylessä mietitään tällä hetkellä, mitkä ovat jatkossa musiikin alalajit kulttuurikanava Yle Radio 1:ssä. Ne ovat pitkään pysyneet samoina, mutta nyt on muutostarpeista alettu keskustella.

Radio Suomella vaikeimmat haasteet

Kun Radio Suomella on yli kaksi miljoonaa viikkokuulijaa, tekee se Marja Keskitalon mukaan Jorma Hietamäen tehtävän yhdeksi vaikeimmista.

– Jos radiokanava valitaan sen mukaan, että se soittaa minulle mieluisinta musiikkia, niin miten teet sellaisen kokonaisuuden, että kaksi miljoonaa ihmistä kestää sitä kuunnella. Siinä on haastetta.

Tämän jälkeen Arto Vilkko kysyi Jorma Hietamäeltä, mikä Radio Suomessa on kotimaisen musiikin missio ja mikä on uuden kotimaisen musiikin rooli.

Hietamäki vastasi, että ei voi puhua uudesta musiikista ottamatta huomioon nostalgianälkäisiä.

– Tämä on tasapainoilua uuden ja vanhan välillä. Vanhasta 80-lukukin on osalle jo nostalgiaa ja toisaalta saan vanhemmilta ihmisiltä 80-luvun musiikista palautetta, että eikö sitä nuorisomusiikkia voi soittaa YleX:ssä.

– Joka viikko Radio Suomi valitsee soittolistalle uusia kotimaisia levytyksiä kolmesta kuuteen. Valintoja tehdään sillä tavoin rohkeasti, että ei katsota, tuleeko levy isolta levy-yhtiöltä vai pieneltä tai levy-yhtiöltä ollenkaan. Ainoastaan musiikin journalistinen sisältö ja kanavalle sopivuus ratkaisevat.

– Meillä on viikossa yhdeksäntoista musiikin erikoisohjelmaa. Osa niistä on nostalgiavoittoisia ja osa uutta musiikkia esitteleviä. Näiden ohjelmien yksittäisistä soittovalinnoista en keskustele toimittajien kanssa vaan ainoastaan siitä, että kunkin ohjelman musiikki vastaa aina sen ohjelman tarpeeseen eikä muutu viikosta toiseen.

Tärkeää siis on, että kuulija voi luottaa siihen, millaista musiikkia kussakin erikoisohjelmassa soitetaan. Kaikessa pitää olla kuulijan palvelemisen lähtökohta.

– Täytyy palvella enemmistöä ja ns. vähemmistöjä. Olemme portinvartijoita mutta emme siten kuin ennen. Jos tietty musiikki ei soi Ylessä, niin jos ihmiset sitä haluavat, se tulee kyllä esiin jotain muuta kautta.

– Erikoisohjelmien lisäksi mainittakoon kontaktiohjelmat kuten Puhelinlangat laulaa ja Kadonneen levyn metsästäjät. Niissä eri ihmiset pääsevät vaikuttamaan siihen, mitä soitetaan.

Vilkon kysymykseen Radio Suomen kotimaisuusasteesta Hietamäki vastasi, että se on yli puolet. Keskitalo lisäsi, että tarkka luku on nyt tietyllä viikolla ollut 55 prosenttia. YleX:ssä luku oli 39 prosenttia.

Vilkko sanoi ymmärtävänsä, että Radio Suomessa nostalgia on tärkeällä sijalla.

– Kuten tutkimukset ovat osoittaneet, siitä musiikista, mistä pidät 15-vuotiaana, siitä pidät koko ikäsi. Ja ammattilaiset tietävät sen.

Hietamäen mukaan Radio Suomessa ollaan ennakkoluulottomia ja rohkeita mutta ei uhkarohkeita.

– Suuren yleisön aikuisradiossa ei voi mennä järjettömyyksiin. Se ei johda muuta kuin tavoitettavuuden vähenemiseen ja potkuihin.

Vilkko kysyi, mitkä vähemmistöohjelmista ovat sellaisia, jotka keskittyvät uuteen suomalaiseen musiikkiin.

– Kerro pieni tarina, jossa soitetaan pelkästään suomenkielistä musiikkia, yleensä uudempaa. Kissankehto lauantaiaamuna keskittyy kotimaiseen ja ulkomaiseen uutuusmusiikkiin. Ja Levylautakunta, vastasi Hietamäki.

Vilkko muistutti, että Love Records julkaisi aikoinaan levyjä niin, että genrerajojen yli hypittiin vapaasti. Ja siihen aikaan Sävelradiossakin saattoi soida Vimpelin Väinämöinen tai Mummi Kutoo. Onko tällaiselle friikkimusalle edelleen paikkansa. Sellaiselle, joka ei vastaa enemmistön makua?

– Niissä puitteissa kuin se on mahdollista ja viisasta, kuului vastaus.

Vilkko jatkoi kysymällä, onko sellaista ohjelmaa, jossa esimerkiksi Kimmo Pohjonen tai Rinneradio olisivat tyypillisiä soitettavia.

Hietamäki vastasi, että tällä hetkellä ei voi nimetä sellaista ohjelmaa.

– Mutta kyllä se mielessä on ollut ja tarve sellaiselle on olemassa. Uudet avaukset ovat aina tervetulleita. Ja jokaiseen musiikkiohjelmaan pitäisi sisältyä tietty kekseliäisyys niin, että ei tehdä samoin kuin ennen.

YleX tekee kotimaiset tähdet

Jorma Hietamäen jälkeen vuoron sai YleX:n musiikkipäällikkö Tomi Saarinen. Hän luonnehti kanavaansa näin:

– YleX ei ole Suomen kuunnelluin radiokanava, mutta se on aina ollut Suomen tärkein kanava uuden suomalaisen musiikin esittelyssä.

Saarinen viittasi Billboard-lehdessä vuosittain julkaistuun tutkimukseen USA:n ja Britannian tärkeimmästä välineestä uuden artistin breikkaamisessa. USA:ssa ensimmäinen radiokanava tulee sijalla 20–30. Usein se on jokin college-radio. Kärjessä on biisin saaminen jonkin trendimerkin tv-mainokseen. Britanniassa ykkösenä on BBC Radio 1. Myös muualla Euroopassa Yleisradioyhtiön nuorisokanava on Saarisen mukaan tärkein yksittäinen uusien artistien breikkaaja.

– Jos kysyy levy-yhtiöiltä tai alaa seuranneilta ihmisiltä, niin yleensä meidät mainitaan ensiksi. Olemme ottaneet uusien kotimaisten artistien kanssa paljon riskejä, joita muut eivät ole ottaneet. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomessa breikanneista isoista artisteista lähes jokainen on sellainen, että me ollaan soitettu sitä ensin.

Esimerkkeinä Saarinen mainitsi Chisun, Jenni Vartiaisen ja Happoradion sekä uusista Elokuun.

Neljä ja puoli vuotta YleX:n musiikkipäällikönä toiminut Saarinen sanoi olevansa vakuuttunut siitä, että jos kanava lopetettaisiin ja uutta musiikkia esittelisi vain kaupallinen media, niin muutaman vuoden kuluttua olisi musiikki Suomessa hyvin toisennäköistä.

– Esimerkiksi Chisua me soitimme melko pitkään ennen muita. Muistan sen hyvin, koska Mun koti ei oo täällä oli ensimmäisiä biisejä, joita olin valitsemassa.

– Ja jos katson vaikka viime viikkoa, siellä on mennyt soittoon mm. bändi Nimetön. Ja muun muassa GG Caravan on viime aikoina soinut paljon. Käykää katsomassa soittolistoistamme.

Kanavan maine on Saarisen mukaan vuosien aikana saavutettu. Myös panelistit Ville Vilén ja Jukka Haarma ovat aikoinaan tehneet samaa duunia kuin hän nyt.

Tarjonta vaikuttaa siihen, kuinka paljon uusia kotimaisia soittoon kulloinkin päätyy. Saarisen mukaan viime syksy oli huolestuttava.

– Kysyin jo, eikö nuorille musiikkia kuunteleville suomalaisille enää löydykään uusia artisteja. Nyt alkuvuosi on kääntynyt ihan toisinpäin. Samalla kotimaisuusaste on lähtenyt nousuun, kun tarjonta on ollut niin hyvää.

– Kuuntelemme kaikki biisit, jotka meille toimitetaan. En kuitenkaan kaikkia, joista lähetetään sähköpostilla linkki. Mutta kaikki fyysisesti toimitettu käydään läpi. Perkaan siitä “top-jotain” ja kiikutan soittolistaraatiin, jossa istuu koko kanava tai jokaisesta ohjelmasta aina joku. Me kuunnellaan kappaleet ja keskustellaan niistä. Sen jälkeen teen päätöksen, mitä laitetaan soittoon ja mitä ei.

Saarinen luetteli kaksi tärkeintä ohjenuoraa työssään:

– Ensinnäkin on tiedettävä, mikä meidän yleisömme on. Ja toisena tulee kognitiivisten häiriötekijöiden poistaminen. En voi tehdä ratkaisuja fiiliksellä. Biisin ensimmäisellä kuuntelulla saatan kiinnittää huomiota huonoon saundiin virvelissä tai laulajan pieneen epävireisyyteen tai johonkin ensimmäisen säkeistön sanaan, joka on minusta väärässä paikassa.

– Nämä ovat kognitiivisia häiriötekijöitä sen vuoksi, että olen itse soittanut muusikkona pitkään ja näihin kiinnitin huomiota silloin. Mutta meidän yleisö ei välttämättä niitä huomaa.

Kiinnostavaa Saariselle on se, mihin hän kiinnittää huomiota kymmenennellä kuuntelukerralla.

– Yritän joka kuuntelukerralla päästä eroon yhdestä tai kahdesta kognitiivisesta häiriötekijästä. Ja niin voin kymmenennellä kerralla päästä sellaiseen tilanteeseen, että voin kuunnella kappaleen “puhtain korvin”.

Vilkko totesi, että Chisu ja Jenni Vartiainen ovat mainstreamia – ainakin sen jälkeen kun ovat YleX:ssä breikanneet. Hän kysyi, onko YleX:ssä tilaa “sellaiselle friikkimusiikille, joka ei ole soittolistakamaa”. Biiseille, joissa ei ole selvää hittipotentiaalia, mutta joilla on jokin muu rock’n roll tai nuorisomusa-arvo.

Saarinen vastasi palaamalla Chisuun.

– Tiedän, että aluksi Mun koti ei oo täällä -biisistä tuli kommentteja, että tämä soi “vain kuolleen ruumiini yli”. Eikä sen soittaminen ollut selvää mullekaan kuten ei edeltäjälleni Heikki Hilamaalle, joka lähtiessään sanoi evästykseksi että “tosta en ole oikein varma”.

– Enkä ollut minäkään ja kamppailin sen kanssa pitkään. Menin katsomaan Chisua yksityiskeikalle ja siellä vakuutuin, että tämä artisti breikkaa. Jos ei tällä biisillä tai tällä ensimmäisellä levyllä, niin jossain vaiheessa kuitenkin. Tuli sellainen olo, että meidän pitää olla tässä mukana, vaikka eka biisistä oli vaikea nähdä, tuleeko siitä hitti. No, sehän voitti vuoden biisi-Emman puolitoista vuotta myöhemmin.

Saarinen sanoi, ettei ole koskaan ymmärtänyt, mitä friikkiys tarkoittaa.

– En ymmärrä sitäkään, mitä soittolistamusiikilla tarkoitetaan, koska sellaista ei mielestäni ole olemassa. Lopultahan yleisö tekee päätöksen siitä, mitä soitetaan.

– Meillä on haastava ja hieno tehtävä siinä, että voimme laittaa kappaleita soimaan, vaikka ei ole mitään indikaatiota, tuleeko yleisö siitä pitämään. Kaikki voivat jälkikäteen sanoa, että kyllähän sen tiesi, että siitä tulee hitti. Mutta usein A-luokan menestys vaatii A-luokan riskin. Biisi, jossa on kognitiivisia häiriötekijöitä alussa useita, saattaakin olla se paras biisi, koska siinä on jotain poikkeuksellista, joka herättää ja saa ajattelemaan, että mitä ihmettä tässä tapahtuu. Siksi uudet biisit on kuunneltava lukuisasti ennen päätöstä soittoon ottamisesta tai jättämisestä. Populaarimusiikki tarkoittaa suosittua musiikkia, ja siinä on aina jotain lainattua, mutta jotta uusi kappale voi tulla suosituksi, siinä on oltava myös jotain uutta ja persoonallista. Jos se on friikkiyttä, niin ok.

– Jos joku olisi konseptina tuonut Jätkäjätkät neljä vuotta sitten, että “tällaista balkanilaista räppihommaa vedetään kymmenhenkisellä bändillä”, niin varmaan moni olisi kysynyt, että “ootteks te tosissanne”. Mutta se toimii ja nyt se on alkanut heijastua niin, että se on vaikuttanut yhtäkkiä koko suomalaiseen populaarimusiikin tekemiseen ja samoja sävyjä kuullaan monessa jutussa tällä hetkellä.

– Koska olen Ylessä töissä, en määrittele soittolistamusiikkia etukäteen, koska silloin en olisi korvat auki yleisölle enkä sille hetkelle ja sille biisille. Koska YleX on uuden musiikin kanava, pitää katsoa mitä on tarjolla ja valita siitä. Emme me halua päättää, mitä suomalaiset musiikintekijät tekevät puolen vuoden päästä.

Vilkko kysyi vielä, kuinka monta uutta kotimaista biisiä YleX:ssä päätyy soittoon viikossa.

– Me laitamme 6–8 uutta biisiä viikossa soittoon. Kotimaisten osuus voi olla seitsemän tai kaksi, riippuu kulloisestakin tarjonnasta. Mutta meillä on myös monia ohjelmia, joissa toimittaja voi valita käsin musiikin soittolistan ulkopuolelta.

Teksti: Martti Heikkilä

Kuvat: Markku Mattila

Soittolistojen avulla julkista palvelua

Seminaarin jälkipuoliskolla keskityttiin puhumaan soittolistoista. Selvis julkaisi numerossa 4/2010 laajan jutun Arto Vilkon väitöskirjasta Soittolistan symbolinen valta ja vallankäytön mekanismit. Toistamatta tämän jutun näkökulmia seuraavassa otteita 19.3. seminaarissa sanotusta:

Luca Gargano:

– Olemme nyt puhuneet uusista artisteista. Mutta miten on pidempään alalla olleiden artistien uuden tuotannon kanssa?

– Kaupallisen radion logiikka lähtee siitä, että jos yleisö pitäisi koiran haukunnasta, niin meillä olisi radio, joka soittaisi pelkästään sitä.

– Kun puhutaan kuuntelijamääristä, voidaan myös sanoa kuten Musiikki ja Mediassa jokunen vuosi sitten sutkautettiin: “Ei ne kuuntele, niillä on vain radio päällä”.

– Populaarimusiikille tarvittaisiin vastaava kanava kuin on Yle Radio 1 tai tv:n puolella Yle Teema.

– Musiikintekijöiltä usein unohtuu, että radio ei ole vain promootiokanava heidän musiikilleen.

Jukka Haarma:

– Yle tutkii suomalaisten musiikkimakua, mutta yksittäisiä biisejä ei yleisöllä testata. Vaikka soitetaan paljon samoja biisejä kuin kaupalliset, logiikka on erilainen.

– Toin aikoinaan Yleen soittolistat BBC:n mallin mukaisesti. Ne otettiin meillä käyttöön 1994, kun taas ensimmäiset kaupalliset ottivat ne käyttöön 1995. Eli ei pidä paikkaansa, että Yle olisi seurannut kaupallisia.

– Kun Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta tuli 1990, sitä soitettiin ensimmäisen kahden viikon aikana paljon, koska se oli hieno biisi ja jokainen halusi sen soittaa. Sitten 2–3 viikon kuluttua kukaan toimittaja ei enää halunnut sitä soittaa, koska he olivat tavallaan jo kyllästyneet siihen. Se oli täysin uusi biisi yleisölle ja vanha toimittajille. Silloin ajattelin, että tässä on jotain pielessä, sillä vaatii vähintään 2–3 kuukautta ennen kuin radiossa soiva biisi tulee tutuksi yleisölle.

– Ja kun Maija Vilkkumaan Satumaa-tango tuli, jokainen tajusi, että se on iso biisi, joka on otettava soittoon. Vaikka meillä ei ole testauksia etukäteen, niin tätä testasimme soiton alettua. Kuukauden soittamisen jälkeen se sai yleisöltä arvosanan seiska. Kun jatkoimme testaamista, niin viisi kuukautta ja kuusi kuukautta sen jälkeen se sai jatkuvasti ysin. Eli se tuli vähitellen ihmisille tutuksi ja heidän mielessään paremmaksi biisiksi.

– Miinuspuolena väistämättä on ollut, että soitettavan musiikin kirjo vähenee samalla kun julkaistavan musiikin määrä on jatkuvasti kasvanut. Suomessa julkaistaan 5 000 cd:tä vuodessa ja meillä on eräiden laskujen mukaan 40 000 bändiä, jotka vähintään treenaa. USA:ssa ilmestyy 150 000 levyä vuodessa. Aktiiviharrastajien näkökulmasta soittolistat väistämättä kaventavat musiikkikulttuuria. Kaupallisiin verrattuna Ylen kirjo on kuitenkin huomattavasti laajempi kuin kaupallisilla.

– Toinen miinus on, että tietty yhteys puheen ja soitettavan musiikin välillä heikkenee. Eli miten saataisiin lisättyä sitä, että juontaja ihan oikeasti tuntee juuri sen musiikin, jota kulloinkin soitetaan, myös primetime-ohjelmistossa?

– Tulevaisuuden radiolta toivoisin enemmän rohkeutta ja vähemmän varmistelua.

– Kuulijaluvut voidaan mitata numeroina, mutta miten mitataan kulttuurista vaikuttavuutta? Tarvitaan lisää sellaisia mittareita, jotka mittaavat esimerkiksi YleX:n roolin uuden suomalaisen musiikin esiintuomisessa.

Ville Vilén:

– Kuuntelijaosuudet ovat eri asia kuin tavoittavuus. Osuuksia saadaan, kun kohdistetaan tarjonta niihin, jotka kuuntelevat eniten radiota ajallisesti. Tavoittavuus taas mitataan sillä, kuinka suuren osan suomalaisista radiokanava tavoittaa.

– Ylen tavoite vuosi sitten linjatulla strategialla on kaikkien suomalaisten tavoittaminen. Suuria osuuksia saa kohdentamalla hittitarjontaa siihen joukkoon ihmisiä, joka kuuntelee radiota tai katselee tv:tä eniten. Jos tavoittavuutta pitää lisätä, niin pitää lisätä myös erilaisuutta. Ja Ylen uusi rahoitusmalli sopii hyvin yhteen tämän tavoitteen kanssa.

– Vuositasolla tavoitamme jo nyt 99,9 prosenttia suomalaisista. Päivätasolla me tavoitamme kaikilla välineillä noin 73 prosenttia suomalaisista ja se on liian vähän. Sitä ei nosteta sillä, että soitetaan vain lisää samanlaista. Pitää löytää ne, jotka eivät ole meitä löytäneet. Siihen liittyvät radiokanavien profiilit, siihen liittyvät tv-kanavien profiilit kuten TV2:n, jossa tehdään iso muutos seuraavan kolmen vuoden aikana.

– Yle tarvitsee suomalaisia tekijöitä enemmän kuin he Yleä. Suomen kansa rakastaa suomen kieltä ja suomalaista musiikkia. Ei ole pienintäkään epäilystä, että kotimaisuus olisi Ylessä jotenkin uhattuna.

Tomi Saarinen:

– Toimme puolitoista vuotta sitten primetimeen ohjelman, jossa juontaja saa valita musiikin. Päätimme, että 10–11 välillä päivällä musiikkitoimittaja valitsee musiikin. Yhtenä haasteena oli löytää toimittaja, joka ei heti kamppailisi muuta viitekehystä vastaan. Eli toimittaja ei voi tehdä mitä lystää. Onnistuimme hyvin ja se on meillä näkynyt myös kuuntelijaluvuissa ajalla 10–11. Yleisömme on tottunut ymmärtämään, että tässä kohtaa tulee uutta musiikkia ja on haastatteluja.

– Olemme kokeilleet vastaavaa myös muussa primetimen ohjelmavirrassa. Meillä on uusille biiseille A, B, C ja D-kategoria (D = nosteessa). Niiden lisäksi soitossa on myös vähän vanhempia biisejä, nekin pääsääntöisesti 2000-luvun kappaleita. Näitä saivat toimittajat valita, mutta ongelma oli se, että samat 2–3 toimittajaa tekee kukin joka päivä neljä tuntia ohjelmaa. Ja pian huomattiin, että musiikki alkoi pyöriä sen ikähaitarin ympärillä, kun toimittaja oli 15-vuotias. Eli vaikka meillä on loistavia toimittajia, silti työnjako toimii paremmin, kun he keskittyvät puhumiseen ja toiset valitsevat systemaattisesti musiikin.

– Emme ole lukinneet itseämme mihinkään populaarimusiikin genreen, vaan seuraamme mitä musiikissa tapahtuu. Viisi vuotta sitten rock ja metalli oli edelleen Suomessa iso genre, mutta nyt Suomessakin elektroninen rytmimusiikki on tällä hetkellä iso juttu meidän kohdeyleisölle.

– Biisien ja julkaisujen määrä kasvaa koko ajan. Tekijöinä teidän kannattaa useamman kerran miettiä, kun annatte biisinne jollekin esittäjälle, että onko biisin ympärillä esimerkiksi sellaista A&R-toimintaa, että siinä puristetaan ruuvia riittävän kireälle, että biisi tehdään loppuun asti. Vaikka julkaisuja on paljon, niin meidän kanavan oloisia ja meidän yleisölle tärkeitä ei viikottain ole mitenkään paljon.

Jorma Hietamäki:

– Miksi vain pieni osa uusista levyistä päätyy soittoon. Ensinnäkin osa musiikista on niin sanotusti huonoa. Se on harrastelijamaista eikä sitä ole tarkoitettukaan laajemmin julkaistavaksi. Harrastaminen on tietysti arvo sinänsä. Eli journalistisia valintoja on tehtävä. Toinen puoli on se, että kaikki julkaistava ei tietenkään ole Yle Radio Suomen musiikkia, vaikka yllättäviä valintoja voimme tehdäkin.

– Ja jos vähän softaan luonnehdintaa “huonoa” että kenellekään ei tule paha mieli, niin aika paljon tulee hyviä melodioita, mutta ongelma on siinä, että tuotantoa ei ole viety loppuun saakka. Mulle tulee aika paljon soittoja, että mitä tälle pitäisi tehdä. Mutta jos alan vastaamaan, niin huomaan pian olevani äänilevytuottaja, ja se ei ole minun tehtäväni, enkä edes osaa sitä. Olen vastannut aina, että käänny lähimmän tuottajan puoleen ja kysy mitä tälle voitaisiin tehdä, jotta tämä olisi parempaa. MH

***

Elvisläiset kysyivät ja yleläiset vastasivat

Seminaarin aikana elvisläisille tarjoutui mahdollisuus tehdä yleläisille kysymyksiä. Tässä poiminta kysymyksistä ja vastauksista:

Heikki Elo: – Miten uusi musiikki valitaan soittoon Radio Suomessa? Pääsevätkö levy-yhtiöt ja kustantajat vaikuttamaan ja kuunteletteko kaikki uudet levyt, kaikki raidat? Voiko Matti Meikäläinen Merikarvialta lähettää teille omakustanteensa ja saada biisinsä soimaan?

Jorma Hietamäki: – Levyt käydään läpi. Valehtelisin jos sanoisin, että ne käydään niin tarkkaan läpi, että osaisin hyräillä jokaisen. Mutta kaikki käydään läpi, jos ei heti tänään niin myöhemmin. Myös se A4 ja B4, kaikki raidat, eikä Matti Merikarvialta ole yhtään vähempiarvoisessa asemassa kuin pääkaupunkiseudun “Katajanokalla asuva suuressa levy-yhtiössä lojuva musiikintekijä”.

Eero Lupari: – Eikö arkipäivän ohjelmavirtaan voisi saada yllätyksiä ja friikkikamaa? Nuoruudessani tuli “erilaista silppua” enkä olisi oppinut tykkäämään tietystä musiikista, ellei sitä olisi soitettu.

Jorma Hietamäki: – Tokihan Radio Suomi edelleen ylläreitä tuottaa, mutta silti pitää muistaa, että Luparin kaltaisia kuulijoita ei juuri enää ole ja että hullunrohkeita ei voida olla.

Aku Toivonen: – Miten uhkarohkeus määritellään?

Jorma Hietamäki: – Uhkarohkeus on sitä, että radio soittaa kanavalle sopimatonta musiikkia ja menettää samalla yleisönsä. Pitää tuntea yleisönsä. Ei kannata tehdä sellaisia ratkaisuja, että miltä musta tuntuu ja mikä on mun fiilis.

Juha Tikka: – Miten jaksaa Yleisradion oma musiikkituotanto? Se on jotain, mitä ei varmasti tehdä missään muualla.

Ville Vilén: – Meillä on oma äänitysstudio, joka on uusittu ja loistavassa kunnossa. Kantanauhojen tekeminen alkoi aikoinaan sen vuoksi, että kaupalliselta pohjalta ei ollut tarjontaa riittävästi. Sen jälkeen maailma ja levy-yhtiömaailma on tietyllä tavalla mennyt ohi, ja se on poistanut tämän alkuperäisen perusteen. Mutta olemme edelleen tärkeä musiikin tallentaja ja arkistoija ja siihen satsataan todella paljon. Siitä näkyvin esimerkki on tällä hetkellä Elävä arkisto. Varsinaisia studiotuotantoja tehdään projekteina tällä hetkellä lähinnä jazzin puolella.

Anna-Mari Kähärä: – Mulla oli 2005 uusi levy ja olin keikalla Jyväskylässä. Maakuntaradiosta otettiin yhteyttä, että tulisinko haastatteluun. Olin aivan innoissani. Sitten haastattelun aikana nöyränä tungin levyä, mutta toimittaja sanoi, että ei me voida sitä soittaa, kun täällä on soittolista ja siellä luki Anna Hanski. Ajattelin, että on ainakin sama etunimi. Nöyryyttävä tilanne!

Jorma Hietamäki: – Oletko varma, että oli Ylen radio? Olet. Siellä on toimittu väärin. Ohje on, että jos artistia haastatellaan eli on tehty journalistinen valinta, silloin pitää myös soittaa manuaalisesti hänen musiikkiaan ohi soittolistan.

Tomi Saarinen. – Aivan samoin on meillä. Jos artistia haastatellaan, niin on enemmän kuin noloa, jos hänen biisinsä ei soi.

Jouko Mäki-Lohiluoma: – Suomen kansasta valtaosa on kiinnostunut lauluista niiden tekstien takia. Reino Helismaa, Juha Vainio ja Juice Leskinen ovat nousseet kansansuosioon, koska he ovat teksteillään osanneet kertoa jotain olennaista ihmisten elämästä. Juice on jopa muovannut sukupolveni maailmankuvaa vahvasti. Siksi toivoisin, että Ylessä tekstiä pidettäisiin tärkeänä. Voisi olla jokin tekstiasiantuntijan konsultointi ellei suorastaan palkattaisi sinne tekstiasiantuntijaa päätoimisesti seulomaan uuden musiikin seasta varteenotettavia tekstintekijöitä.

Maija Kaunismaa: – Valitaanko soittolistalle koskaan tämä asia edellä musiikkia? Ja se, että teksteillä on yhteiskunnallista sanottavaa. Onko soittolistoilla yhteiskunnallinen vastuu?

Tarja Närhi (Radio Suomen musiikkitoimittaja, joka oli seminaaria seuraamassa): – Esimerkiksi ohjelmassa Kerro pieni tarina mennään teksti edellä. Valitsen siihen käsin soitettavan musiikin. Se on Radio Suomeen juuri tekstin takia suunniteltu ohjelma. Myös Levylautakunnassa mennään usein teksti edellä. Ja siellä on huomattu, että hyvistä tekstintekijöistä on pulaa uudessa levytettävässä populaarimusiikissa. Eli tunkekaa hyviä tekstejänne tuotantoihin.

Jukka Haarma: – Vaikka teksti on hyvä, se ei riitä, jos musiikki ei tue sitä. Toki on tutkittukin, että naiset ovat tekstilähtöisiä ja miehet saundilähtöisiä. Ja meidän musiikkia valitsevien miesten on hyvä olla tästä tietoisia. Kanavasaundi määrää usein musiikkipäällikön valinnan ja se ei välttämättä ole se, mitä kuuntelijat haluavat.

Tekstin tärkeyden puolesta puhui yleisöstä myös Barbara Helsingius kiittäen tämän näkökohdan esiin nostamista.

Aku Toivonen: – Jos kaikki muu on kunnossa, melodia, teksti ja tuotanto, niin milloin pituus tulee esteeksi?

Jorma Hietamäki: – 4.20:n jälkeen. Voi kuulostaa huvittavalta, mutta tasauutiset ja puolenuutiset säätelevät tämän päiväaikaan. MH

Elviksen ensimmäinen nainen

Julkaistu 22.10.2013

Kaija Kärkinen
Kuva: Markku Mattila

Tiedetään tiedetään, se sanotaan oikeasti Elvisin, mutta antakaa minun nyt hetki tässä paistatella! Serkkupoikani Sodankylästä käsin onnitteli minua näillä sanoilla, ja päätin ottaa siitä kaiken irti, ennen kuin Priscilla saa tietää… ja arki yllättää.

Enkä tosiasiassa edes ole se ensimmäinen nainen! Kunnia kuuluu ehdottomasti toiminnanjohtaja Eijalle, joka on Hurja-Hinkkalan lempeydellä ja määrätietoisuudella luotsannut yhdistystämme yhä avoimempaan ja rakentavampaan suuntaan. Haikein mielin päästämme Eijan toteuttamaan unelmaansa, hieno ja rohkea päätös! Elvis pysynee sydämessäsi tästedeskin, Eija!

Ja onneksi saimme Eijan seuraajaksi ammattitaitoisen ja alaan sitoutuneen Aku Toivosen, joka varmasti jatkaa samoilla linjoilla ja tuo oman persoonallisen panoksensa Elvisin tulevaisuuteen. Ja tasapainoa mies-naisnäkökulmaan!

Ja kyllähän Elviksellä naisia riittää: vakkarina toimiston sielu Sari ja uutena Nina-tiedottaja. Ihanat ja ahkerat Elvis-enkelit!

Edellisessä Selviksessä väistyvä puheenjohtaja ja Elvis-konkari Janne Louhivuori onnitteli seuraajaansa, silloin vielä hra/rva X:ää. Kiitos Janne! Toivon, että pystyn omalta osaltani säilyttämään sen letkeän, ja lämminhenkisen tunnelman, joka hallituksen kokouksissa sinun aikanasi vallitsi. Eikä Elvis-ketju katkennut, tiedän saavani sinulta vielä paljon hyviä neuvoja ja kannustusta uudessa pestissäni.

Ja upean porukan puhetta saankin johtaa! Uusi hallitus on mahtava yhdistelmä kokemusta ja nuoruuden intoa, tunteen paloa ja vahvaa tietämystä, filosofointia ja halki-poikki-pinoon -metodia. Moniäänisyys pakottaa meidät kaikki katsomaan asioita monelta eri kantilta, ja sehän tarkoittaa aina avarakatseisempaa päätöksentekoa. Se tarkoittaa myös haasteita puheenjohtajalle, rautarouvana pitäisi saada rönsyilijät ruotuun… saas nähdä.

Mutta ennen kaikkea muuta: Rakkaat elvisläiset, kiitos luottamuksesta! Tiesitte kyllä, että meriittilistani järjestöelämässä ei ole järin pitkä, hallituskokemustakin takana tasan yksi vuosi. Oli hienoa, että halusitte valita ensimmäisen naispuheenjohtajan, ja ensimmäisen sanoittajapuheenjohtajan! Tämän jälkeen etuliitteillä ei liene merkitystä, ellei joku välttämättä halua tulla mainituksi miespuheenjohtajana.

Tätä kirjoittaessani elämme mielenkiintoisia aikoja. Ratkaisuneuvottelijaksi valittu toimittaja-kirjailija Markus Leikola on juuri esitellyt uuden hyvitysmaksuluonnoksen. Uudistuksen pääsisältö on hyvitysmaksullisten laitteiden ja palveluiden pohjan laajentaminen ja maksun suuntaaminen niin, ettei se enää kohdentuisi oman sisällön kopiointiin. Pohjan laajentaminen laskisi myös maksun tasoa. Nopeasti tutkailtuna näyttää hyvältä, mutta soraääniäkin on jo kuulunut. Odotettavissa lienee viime vuosilta kovin tuttua eipäs-juupas -ottelua, toivon mukaan kuitenkin jo hieman vastaanottavaisemmin mielin. Meidän tehtävämme on muistuttaa, että suomalaisen musiikin monimuotoisuutta pidetään yllä hyvitysmaksuvaroin mm. työskentely-, konsertti- ym. apurahoin, tulipa maksu sitten budjetista tai pilvipalvelusta… Tässäkin asiassa uskon tiedon ja tekijöiden oman äänen lisäävän ymmärrystä ja ymmärryksen lisäävän kunnioitusta.

Ja kunnioitusta tässä ajassa tarvitaan: kunnioitusta omaa työtä kohtaan, ja toisten.  Ja tästä se vasta alkaa!

Kunnioittaen

hetken vielä Elviksen ensimmäinen nainen, arjen koittaessa

puh.joht. Kaija

KIROSANA NIMELTÄ HYVITYSMAKSU

Julkaistu 22.10.2013

Markus Nordenstreng
Kuva: Markku Mattila

”Kansa raivona uudesta maksusta”

”Kasettimaksu pilveen?”

”Hyvitysmaksuehdotus on valmiiksi vanhentunut”

”Kasettimaksun pojan paluu”

”Suomeen ehdotetaan uutta kulttuuriveroa”

Hyvitysmaksu puhuttaa jälleen suomalaisia, ainakin jos verkkomediaa on uskominen. Syykin on selvä. Markus Leikola esitti opetusministeriölle toukokuun alussa paljon keskustelua aiheuttaneen kolmipistemallinsa, joka on nyt virkamiesten ruodittavana. Hyvitysmaksun selvitystyö kirjattiin hallitusohjelmaan ja kulttuuriministeri Arhinmäki on ajanut uudistamista aktiivisesti. EU:n jäsenenä Suomi on velvoitettu keräämään yksityisestä kopioinnista reilu hyvitys tekijöille myös tulevaisuudessa.

Mediatalot kritisoivat tuoreeltaan Leikolan hyvitysmaksumallia. Hyvitystä kun alettaisiin kerätä myös esimerkiksi Helsingin Sanomien maksullisista verkkopalveluista ja lehtitilauksista.

En itsekään ollut alunperin järin innoissani vuonna 1984 Suomeen lanseeratun kasettimaksun eli nykyisen hyvitysmaksun jatkamisesta. Olin elänyt toivossa, että paljon parjatusta maksusta olisi suosiolla luovuttu ja tarvittava 10-15 miljoonan euron suuruinen kompensaatiopotti olisi saatu vihdoin kirjattua valtion budjettiin.

Selvitettyäni asiaa perinpohjaisemmin alkoi käydä selväksi, että suoraan valtion kassasta hyvitystä tekijöille ”näinä vaikeina aikoina” tuskin olisi luvassa. Budjettimalli toteutuisi nyt ainoastaan siten, että hyvitysmaksu sisällytettäisiin kulttuuriministeriön nykyiseen, jo valmiiksi leikeltyyn kehysbudjettiin. Tämän seurauksena suomalainen kulttuurielämä käytännössä häviäisi yli 10 miljoonaa euroa vuodessa. Ei kuulosta hyvältä.

Myöskään YLE-veron kaltainen malli ei kuulemma tulisi kysymykseen, vaikka yhtä kansalaista kohti kyseessä olisi vuositasolla vain muutaman euron suuruinen vero. Syy tähän: Poliittinen tahto puuttuu.

Viimeisenä vaihtoehtona on väläytelty hyvitysmaksupottia vastaavan summan korvamerkitsemistä tulevan taajuushuutokaupan loppusummasta, jonka suuruus on minimissäänkin 100 miljoonaa euroa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tätä rahaa kärkkyy jo valmiiksi liian monta ottajaa, ja valtio kieltäytyy siksi sen korvamerkitsemisestä yhtään mihinkään tarkoitukseen.

Ainoaksi realistiseksi vaihtoehdoksi näyttäisi siis muodostuvan uudenlainen hyvitysmaksujärjestelmä. Kävin kuulemassa Leikolan mietteitä esittämästään mallista huhtikuussa säätytalolla. Pienoiseksi yllätyksekseni esitys oli todella perusteellisesti laadittu ja hyvin argumentoitu. Pääkohdiltaan malli vaikutti ainakin ensimmäisellä silmäyksellä kaikille osapuolille entistä selvästi reilummalta. Siinä oli huomioitu vanhan hyvitysmaksumallin suurimmat sudenkuopat ja epäkohdat sekä uusi tekniikka.

Pähkinäkuoressa Leikolan ideana on madaltaa hyvitysmaksun prosentuaalinen taso mahdollisimman alas ja laajentaa sen piiriä huomattavasti entistä kattavammaksi. Hyvitysmaksua ei enää perittäisikään vain itse kopiointivälineistä, vaan myös esimerkiksi verkon pilvipalveluista. Byrokratia laskettaisiin minimiin ja hyvitysmaksun suuruus vakiintuisi Leikolan mallissa 10-15 miljoonan tietämille vuodessa.

Ongelmakohtia toki on edelleen. Miten oikeuttaa hyvitysmaksun kerääminen sellaisistakin palveluista, joilla ei ole juuri mitään tekemistä kopioinnin kanssa? Kriittisissä puheenvuoroissa on korostettu, että tässä suhteessa hyvitysmaksu muistuttaa enemmän veroa kuin maksua. Leikola esittää toistaiseksi ainoastaan kotimaisten pilvipalveluiden saattamista hyvitysmaksun piiriin, mistä suomalaiset alan yrittäjät eivät ole ymmärrettävästi mielissään. Toisaalta uusi malli estäisi nykyisen kaltaisen kaupan vääristymän esimerkiksi kovalevyjen osalta, joissa hyvitysmaksun prosentuaalinen osuus on tällä hetkellä huomattava.

Tutkiessa hyvitysmaksuasiaa objektiivisemmin tajuaa kuitenkin nopeasti, että median skuuppimaisesta uutisoinnista huolimatta kyse on kansantaloudellisesti ja elinkeinoelämänkin kannalta nappikaupasta. 0,5-1 prosentin hyvitys tekijöille tuskin johtaisi tuntuviin tilaajakatoihin Sanomatalossa tai TeliaSoneran suunnalla. Ja tuskinpa Nokian alamäkikään olisi tulevaisuudessa selitettävissä sillä, että sen puhelimista perittäisiin Suomessa alle prosentin suuruista hyvitysmaksua.

Hyvitysmaksudebatissa periaatteet ovat jo pitkän aikaa jyränneet pragmaattisen järjenjuoksun. Harva tämän taloudellisen suuruusluokan asia on puhuttanut yhtä paljon suomalaista yhteiskuntaa. Tragikoomisesti hyvitysmaksudraama päätyi jopa Helsingin katukuvaan effiläisten lanseerattua viime joulukuisen banderollikampanjansa.

On valitettavaa, että hyvitysmaksu on ajanut suomalaiset it-osaajat ja kulttuurintekijät törmäyskurssille. Näinä aikoina teknologia ja kulttuuri kun ovat riippuvaisempia toisistaan kuin koskaan aikaisemmin.

Jääräpäisyydestä ei voida syyttää aina pelkästään pelin toista osapuolta. Meitä tekijöitä edustavien tahojen kykenemättömyys rakentavan dialogin synnyttämiseen vastapelureiden kanssa tuli viimeksi esiin tiskijukkien ja TTVK:n välisessä kärhämässä. Voidaan myös perustellusti kysyä, miksi tekijäpuoli ei lobbaillut budjettirahoitusvaihtoehdon puolesta vuosituhannen alussa kun Suomella meni lujaa ja valtion rahaa olisi ollut tarjolla.

Samalla tulee kuitenkin muistaa, että tekijänoikeusjärjestöt ovat meidän tekijöiden edunvalvojia. Toisin sanoen ne toimivat – ainakin teoriassa – juuri niin kuin me tekijät haluamme niiden toimivan. Meillä muusikoillakin on näin ollen peiliin katsomisen paikka.

Useat tuntemani musiikintekijät – joista kaikki ovat Teoston ja Gramexin asiakkaita, osa myös jäseniä – kritisoivat välillä kärkkäästikin sosiaalisessa mediassa tekijänoikeusjärjestöjen toimintaa, muun muassa hyvitysmaksuasiassa. Kriittisiä puheenvuoroja ei ole kuitenkaan käyty esittämässä järjestöjen kevätkokouksissa. Samat tekijät vastaanottavat silti auliisti Teoston ja Gramexin tilityksiä ja useat hakevat vieläpä levyilleen ja kiertueilleen pitkälti hyvitysmaksuista koostuvia tukia ESEKistä ja LUSESista. Tällaisessa toiminnassa ainakin itse olen haistelevani lievää epäjohdonmukaisuutta.

Olisi väärin väittää, että dialogin puute rajoittuisi Suomessa ainoastaan yksityiseen kopiointiin tai tekijänoikeuksiin. Samanlaista regressiivistä eipäs–juupas-kädenvääntöä käytiin hyvin näyttävästi vuosi sitten eduskuntavaalien ja niitä seuranneiden hallitusneuvotteluiden yhteydessä. Taitaa olla niin, että suomalaiset eivät osaa väitellä asioistaan, ainakaan rakentavasti. Syyt lienevät syvällä härmäläisessä luonteessa ja kansanperimässä.

Toisaalta, samasta Suomen kansasta on noussut Martti Ahtisaaren ja Pekka Haaviston kaltaisia kansainvälisesti tunnustettuja rauhanvälittäjiä. Näiden miesten neuvoja ja neuvottelutaitoja kaivattaisiinkin nyt kipeästi selvittämään hyvitysmaksujupakka.

Ehkäpä ihan ensimmäiseksi voitaisiin hylätä hyvitysmaksu-termi, joka näyttää tuottavan keskimääräisen veronmaksajan mielessä lähes yhtä suurta mielipahaa kuin tv-lupamaksu tai tarkastusmaksu konsanaan.

Markus Nordenstreng

Lihava leidi laulaa

Julkaistu 22.10.2013

Kaivopuiston terassi. Kaksi hahmoa sikarit suupielissään.

Pöydällä pitkäjalkaiset lasit täynnä poreilevaa juomaa.

Kevät leijuu silmiin. Pölyä rinnassa. Riemu nousee. Ilmapallot.

Eli vielä kerran hassut hatut päähän ja tekonenät vinoon!

Mine damen und herren: Herra X ja hänen armoitettu kollegansa, totuuden trumpetti, Vieteriukko-Jack!!!

Renessanssi-ihmiset

Jack poltti sikaria, maalattu ikivirne nuken naamataulullaan ja mutisi:

– Eikös Elvikseen ja Teostoon kuulunut joskus kirjailijoita?

X puhalsi savua ja muisti, että tosiaan, joskus aikanaan oli vuosikokouksissa valittu henkilöitä hallituksiin aina säveltäjien tai kirjailijoiden piiristä. Sillä näillä oli ollut hallituksissa omat merkityt pallinsa.

– Mihin hittoon ne ovat kadonneet, pelkästään tekstinvääntäjät?

X raapi päätään:

– Ehkä ne on kuollu sukupuuttoon, kun nykyään tekijät tekee niinku vähän kaikkea, säveliä, sanoja, sovituksia.

Jack parahti:

– Ha! Ja hyvää jälkeä tulee… kuin haudankaivajat tekis aivoleikkauksia? Nehän on ihan eri käsityöläisammatteja.

– On vallalla sellainen renessanssikäsitys.

– Mikä se on?

– No että ihminen voi ja osaa tehdä monia juttuja. Ollaan kaikki niinku yleisneroja, Uomo universale.

Jack kröhi, pää savusi:

– Voi tsiisus!

Kielipelejä

Jack imi yhä siggeään ja puhisi:

– Sinä ja sun renessanssikaverit. Missäs te sitten olette oppineet leikkimään sanoilla?

– Kuka missäkin. Eipä niillä monet leiki.

– Eivät ymmärrä sanojen magiikkaa?

– Ei niissä ole mitään taikaa, X huokasi.

– Eikö susta ole taikaa se, että pystyy luomaan jotakin sellaista, mitä tässä maailmassa ei ole?

– Kuten?

– Kuunteles tätä. Soiva kitara, karvainen toukka.

– Niin?

– Simpsala pim! Karvainen kitara, soiva toukka!

Älä laske kanojasi ennen kuin niiden kaulat poikki

Jack maistoi porejuomaa ja tuhisi innoissaan:

– Kenen idea X:n kolumni alkujaan muuten oli?

– Lehteen haettiin pakinan kirjoittajaa. Mut oli valittu toimituskuntaan ja päätin kokeilla.

– Humoristisia huomioita musiikintekijän arjesta, tekijän näkökulmasta?

– Jotain sellaista.

– Montako näitä X:n pöljäilyjä kaikkiaan kirjoitit, Jack kiusasi.

– Herra X esiintyi Selvis-lehdessä eka kerran keväällä 1999. Ja sitä seurasi yhdeksän juttua, niistä vika 2002.

– Sit tuli tauko ja comebäck?

– Joo, paluu 2006 kolmosnumeron sivuille ja siitä sitten kuusi vuotta putkeen – eli tää juttu on nyt näistä uudemmista kahdeskymmenesviides.

– Huh, huh, kolkytneljä X:ää, taisit institutionaalistua?

– Toki. Alkuideana oli että kirjoitan vain silloin kun on asiaa, mutta sitten tein jutun aina kun pyydettiin. Tosin mitään jatkosopimusta ei ollut, että mentiin juttu kerrallaan. Se piti vireänä. Jotenkin aina pelkäsin ettei kirjoitustani julkaista, mutta kaikki meni läpi.

– Oliko sensuuria? Jack tivasi pää kallellaan.

– Lähinnä oma, lukijakuntaa kunnioittava, ennakkosensuuri. Kirjoittajalle vapaa leikkikenttä on siunaus että kirous. Se että sain jutut pysymään linjassa tuotti työtä. Kiitosta kuuluu myös editori Martille.

Swan song

– Kuules Jack, tää on sitte niinku swan song, tää juttu, X huokasi ja katsoi merelle.

– Jaa että joutsenlaulu. Mutta sittenhän tän tarinan pitäisi olla kauniimpi ja parempi kuin sun aiemmat? Sitä paitsi myytin mukaan joutsen on mykkä kunnes parahtaa ilmoille hautuulaulunsa. Sua ei voi varsinaisesti mykäksi haukkua?

– No, ymmärsit kuitenkin mitä tarkoitin?

– Keljuttaako ettet pääse enää turpavärkkiäsi sivuille vinguttamaan? Jack ivasi.

– Noh, musta tää vika biisi kuulostaa kyllä enemmänkin helpotuksen huokaukselta. Niinku liian pitkän oopperaesityksen jälkeen.

Samassa viereisen pöydän tukeva leidi nousi seisaalleen ja aloitti aarian.

– Nyt loppui ongelmointi! Jack virnusi, oli näkevinään kyyneleen X:n silmäkulmassa.

Jack ja X skoolasivat kuohujuomalaseillaan. X nauroi:

– Juuri näin! Kiitos, Selvis ja lukijat! Adios amigos!

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki

Iloista kampanjointia

Julkaistu 22.10.2013

Keväällä ei synkistellä. Asiat eivät sillä parane, eivät edes musiikintekijän asiat. Iloiset toimet toimivat, ja siihen luottaa Elvis ry:n Ilmoita biisit -kampanja.

Livekeikoista Teostolle tehtävä esitysilmoitus on ehdoton edellytys sille, että tekijä saa biiseistään tekijänoikeuslaissa määrätyn käyttökorvauksen. Useat tekijät säveltävät, sanoittavat ja sovittavat musiikkia vain muiden esitettäväksi, eivätkä keikkaile itse. Esiintyjät ja konserttien osalta järjestäjät ovat erityisesti tämän tekijäjoukon tilipussin vartijoina. Jotta esitysilmoitusten tekeminen toteutuisi heiltä mallikkaasti, ovat musiikintekijät aloittaneet kampanjan, joka luottaa myönteisyyden voimaan ja samassa musiikkialan veneessä soutavien yhteiseen hyvään sekä keskinäiseen arvostukseen.

Ilmoita biisit -kampanja aloitettiin helmikuun alussa samaan aikaan, kun Teoston verkkopalvelu uudistettiin. Kampanja kestää lokakuun loppuun. Tavoite on parantaa esitysraporttien määrää ja laatua jakamalla tietoa raportoinnin elintärkeästä merkityksestä musiikintekijälle. Kampanjalla halutaan saavuttaa jokainen musiikkia esittävä artisti, bändi tai kuoro jokaisessa niemen notkossa ja saarelmassa. Haastavaa, mutta ei mahdotonta nykyisenä sosiaalisen median aikana.

Kampanja on saanut myönteisen vastaanoton myös esiintyjiä edustavilta tahoilta. Esimerkiksi Muusikkojen Liitto, Suomen Ohjelmatoimistot ja Agentit (SOA) ja yksittäiset ohjelmatoimistot ovat luvanneet tuhtia kampanja-apua.

Ilmoita biisit -kampanjasta ja siitä, miten sinä elvisläisenä voit olla mukana vaikuttamassa, kerrotaan lisää lehden sivuilla 4–7.

Toinenkin kevätkampanja on käynnistynyt. Musiikkialaa edustava Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus on mukana nuorisolle suunnatussa Fake No More -kampanjassa. Se viestittää piratismista ja tuoteväärennöksistä. Kampanjaa tukevat Jyrki 69 sekä Koop Arponen. Kampanjan sanomaa levitetään pääosin sosiaalisen median avulla.

Hyvä musiikki tekee hyvää. Sen arvo on suuri ja moninainen. Yli 75 % suomalaisista on ilmoittanut, ettei voisi elää ilman musiikkia. Musiikilla on merkittävä työllistävä vaikutus, joka toteutuu kuitenkin vain silloin, kun jokainen musiikkialalla toimiva saa työstään korvauksen.

Kampanjoidaan ilolla!

Eija Hinkkala

eija.hinkkala@elvisry.fi

Elvisläisten keväisen aurinkoiset ja lämpimät kiitokset Selvistä 14 vuotta antaumuksella, ansiokkaasti ja muutosmyönteisesti päätoimittaneelle Martti Heikkilälle!

Seppo Hovi – Musiikin tulkki vailla vertaa

Julkaistu 22.10.2013

– Usko Kemppi sanoi minulle Teoston illallisilla joskus 1980-luvulla: Kyllä nykyään on kamalan paljon vaikeampi säveltää kuin 1930-luvulla, kun nyt kaikki on sävelletty moneen kertaan, Seppo Hovi muistelee.

Mitähän Kemppi sanoisi nyt, ”kun jokainen tekee 10 biisiä päivässä ja melkein jokaisella on kotona nauhoitusmahdollisuudet. Helposti käy niin, että musaa tulee määrättömästi, mutta on vaikea löytää helmiä”.

Sepon isä, Onni Hovi, oli saksofonisti ja viulisti, orkesterimuusikko, jota kuullaan paljon 1950-luvun äänilevy- ja filmisoitoissa.

– Muusikon perheessä ehkä muita perheitä herkemmin lapset pantiin pianotunneille, meillä ei. Halusin itse. Piano tuli vasta, kun minä tahdoin.

Seppo aloitti pianotunnit 9-vuotiaana, kävi niillä vuoden ja pääsi sitten Sibelius-Akatemian alkeiskouluun, joka sittemmin sai nimekseen koulunuoriso-osasto. Armeijan jälkeen nuorimies jatkoi Sibelius-Akatemian solistisella osastolla pääaineenaan klassisen pianonsoitto. Toisen soittimensa Seppo opiskeli ominpäin.

– Hanuri on tuonut minulle töitä levytyksiä myöten. Tietty tyylittely ja jazzin soitto ovat minun juttujani.

Vahvaa pohjaa

Esiintymiskokemusta Sepolle karttui jo kansakoulussa, kun opettaja Väinö Mäkelä (kirjailija Hannu Mäkelän isä) sai lahjakkaan oppilaansa mukaan runonlausuntaan. Oppikoulussa musiikinopettaja Kalervo Hämäläinen (niinä aikoina Lapin äidin kehtolaulun säveltäjänä tunnetuksi tullut) teki radioon rapsodioita, joissa lapset esiintyivät, Seppo lausujana. Siitä avautui tie Ylen lastenohjelmiin, ”kun ne tarvitsi puheilmaisun kundia sinne”.

Lapsiääniä alettiin tarvita Ylessä 1950-luvun lopulla, erityisesti kuunnelmissa, joissa aikuiset olivat siihen asti esittäneet myös lapsiroolit. Tuolloin vielä aluillaan olevan television ohjelmien lapsiosiin saatiin esiintyjät Ylen Lasten Radiosta, Seppo heistä yhtenä. Tuleva pianisti pyydettiin kerran jopa kuuluttajaksi; 12-vuotiaan pojan jouluaatto 1958 kului Teija Sopasen sijaisena.

Tv-työ tuli myöhemmin hyvinkin tutuksi Sepolle ja Seppo katsojille, erityisesti Laulunlyömät, Seppo Hovin seurassa, BumtsiBum ja Tenavatähti -ohjelmien vuoksi. Ennen niitä ja Sibelius-Akatemia -vuosien jälkeen Hovi valmistui opettajaksi ja toimi Helsingissä Taivallahden ja Pakilan kouluissa musiikkiluokan opettajana. Vahvaa pohjaa tuleviin töihinsä hän sai myös nuorena käymästään Ylen TV-tuotanto- ja radiolinjan koulutuksesta.

Musiikki oli Sepolle kaiken aikaa ykkösjuttu. Vuosina 1968–1970 hän toimi Kirkan ja Dannyn keikoilla urkurina, samoin Juice Leskisen yhtyeen ensimmäisellä levyllä. Siitä lienee jäänyt elämään tieto Hovista urkurina.

– Urkuja olen soittanut vain niinä aikoina enkä silloinkaan jalkiota.

Sävellykset käyttöön

Seppo Hovi on soittaja ja sovittaja – säveltäjäkin, vaikka sanoo, ettei ole.

– Sävellys on juhlallinen nimitys. Säveltäminen on minulle aina enemmän kuin vain melodian tekemistä.

Hän sanoo säveltäneensä vain tilauksesta.

– Tilasin aikoinaan itseltäni kaksi koulumusikaalia: Joulukalla ja Outolintu -musikaalit rytmiryhmälle ja lapsikuorolle. Tekstit kirjoitti Arvi Arjatsalo, kollegani koulussa. Saatiin ne telkkariin, ja niitä on esitettykin aika paljon. Tein lapsikuorolle myös joululaulu- ja kansanlaulusovituksia, joista tuli kiitosta, koska sellaisia tarvittiin. Ne syntyivät oman koulun tarpeisiin. Ei niitä tienatakseen tehty, mutta vähän nousi protestimieli, kun kouluissa kopioitiin nuotit ja siksi tilityksiä tuli vain 5–10 markkaa.

Koulu joutui lopulta luovuttamaan opettajan kokonaan musiikille. Hän, ”ei-säveltäjä”, on säveltänyt musiikkia radiolle, muun muassa kuunnelmasarjaan Yhtä köyttä -yhdistys.

– Ohjaaja Jyrki Lehtinen sanoi, että mitä jos tekisit musiikin Pentti Saarikosken esikoiskuunnelmaan Kuikan pelto. Sävelsin melankolisen jousiorkesterikappaleen. Se on vain 4–5 -minuuttinen balladi, mutta ohjaaja käytti sitä elementtinä koko kuunnelman ajan. Musiikki äänitettiin radion kantanauhalle, ja nyt se on myös Jaakko Ryhäsen levyllä Tapiola Sinfoniettan jousien soittamana. Muut sävellykseni ovat enemmän tai vähemmän kertakäyttömusaa. Tai ainakin käyttömusaa. Paljon mainosmusiikkia. Siinä pitää puoleen minuuttiin saada kaikki se, mitä on tarkoitus kertoa.

Seppo toistaa säveltäneensä vain tilauksesta.

– En ole tarjonnut, että ”tein huvikseni mökillä tämmöisiä biisejä”. Joskus olen jonkun aihion pistänyt muistiin ja sitten huomannut, että jos se ei ole Merikannolta niin se on Toivo Kärjeltä tai joltain muulta tai että se on sekä Topilla että Merikannolla. Samat sanat ja sävelet on käytössä. Toisaalta juuri tässä ajassa olevaa tekstiä tai sävelmää ei olisi voitu ennen tehdä.

–En osaa säveltää lennokkaasti. Minulla soinnut ja bassot ja muotorakenteet toteuttavat tiettyä logiikkaa ja perinteisen länsimaisen musiikin tonaalista ja harmonista ketjua. En osaa poiketa siitä. Olen liian sovinnainen, sidoksissa sääntöihin, joissa melodia alistuu musiikillisille lainalaisuuksille.

Eläköön sovittajat!

– Olen opiskellut muiden sävellyksiä, tutustunut, ihastunut. Sovittanut, kun sovitukseen on ollut tarve, esimerkiksi johonkin tilaisuuteen tai tv-ohjelmaan. Olen aina pyrkinyt viimeiseen asti kunnioittamaan säveltäjän työtä. Ei niin, että tuosta huomaa Seppo Hovin sovituksen, vaan että Rauno Lehtisen laulu soi hyvin. Kun soitamme ja laulamme Lehtistä, sen pitää kuulostaa Lehtiseltä. Kaikkein hillittömintä on melodian toistuva vääristely. Ajatuksiani sovittajana heijastelee ehkä laajimmin neljän cd:n yhteistyö Jaakko Ryhäsen kanssa.

– Uudet näkemykset vanhoista kappaleista on muiden heiniä. En väheksy niitä, jos ne eivät katko hyviä juuria, peitä sävellyksen omimpia arvoja. Esimerkkeinä kolme sovittajaa, jotka ovat selkeästi nostaneet laulut uuteen uljuuteen: Markku Johanssonin sovitus Rauno Lehtisen lauluun Toiset meistä, Ilkka Kuusiston kuorosovitus Lehtisen lauluun On hetki ja Esko Linnavallin sovitus Georg Malmsténin Leila-valssiin.

– Kaiken henkisen rajanveto on tavattoman vaikeaa. Minun sukupolveni muistaa musiikin 1940-luvun lopusta ja mieltää sen suunnilleen 1980-luvun puoleenväliin tietynlaisena periodina, jolloin jokainen sävel oli tuotettava ja soitettava itse, oikeilla instrumenteilla. Kevyen musiikin tuottaminen oli säveltäjän ja sovittajan parityöskentelyä, mahdollisesti kolmantena sanoittaja. Yksi teki melodian ja aika usein toinen kaveri teki kaiken muun. Tai sitten melodian tekijä osasi myös soinnut ja muut mutta antoi ammattisovittajan työksi ainakin orkestraation. Tuo saumaton yhteispeli tuotti hienoja tuloksia.

– Usein melodian tekijä oli sääntöjä tietämättään rikkova harrastelija, jonka sielussa soi ”tällainen”. Hän näppäili sen kitaralla tai vaikka vihelsi. Niin teki joskus myös Badding. Sain kerran häneltä c-kasetin, jossa oli vihelletty biisi. Laitoin siihen soinnut ja orkestroin sen. Ei siitä hittiä tullut, mutta kyllä Sininen metsä eetterissä kulkee.

– Vähän liian usein unohdetaan se, miten merkittävän ammatillisen työn sovittaja on tehnyt. Tyyppiesimerkkeinä jotkut Jaakko Salon ja Unto Monosen hommat, jolloin aika raaoista elementeistä koostuu kaunis kokonaisuus. Silti kuunnellaan vain Unto Monosen tangoa. Toisaalta, ei Jakke niitä yksinkään olisi pystynyt tekemään, tarvittiin meloodikko Mononen.

– Onhan Ylen ja äänilevyteollisuuden arkistoissa kaikkiin biiseihin sovitukset, mutta silti on tarvittu kulloistakin tilannetta, sävellajia, kokoonpanoa, laulajaa varten sopiva tausta tai sitten orkesterisovitus tietyn pituisena jne. Olen kirjoittanut – ja aina kynällä, en koskaan koneella – jonkin verran myös sinfoniaorkesterille, mutta pääasiassa pienelle kokoonpanolle ja kuorolle. Kevyessä musiikissa on tavallisesti selkeä pulssi, jota en yleensä ole korostanut vahvalla lyömäsoitinsatsilla.

Säveltäjä on Seppo Hoville henkilö, joka osaa kirjoittaa ison orkesterin partituurin ja miettiä valmiiksi muodon, rakenteen, harmoniat, nyanssit, agogiikan, koko paletin. Sitten on lauluntekijöitä, joilla on sovittajia.

– Tässä tasapainoilussa sovittaja on vähän turhaan jäänyt varjoon. Haluan nostaa esiin sovittajastatuksen merkittävänä ammattikuntana, jollei muuten niin olantaputuksena ja kiitollisuuden osoituksena porukalle.

Monipuolisia konsertteja

Seppo Hovi on valloittava esiintyjä. Hänen musiikintuntemuksensa tuntuu rajattomalta. Taiturimaisena pianistina ja säestäjänä hän liittää soittoonsa iloista improvisaatiota.

– Yritän tehdä säestys- ja musisointitehtävästä enemmän pienen orkesterin tyyppistä kuin että olisi vain pianosatsi. Yritän omaksua musiikista mielestäni parhaita paloja ja rakentaa omanlaisiani säestyksiä, yrittämällä pysyä kuitenkin oikeissa tyylilajeissa. Siksi en juuri lähdekään Mozartin ja Sibeliuksen pariin vaan pysäytän Merikantoon, joka oli itsekin improvisoija. Ja sitten siitä kevyempään. Merikantoa tosin pyrin soittamaan yleensä aika nuotilleen.

Niin kuin soitto luontuu Sepolta puhe. Logonomit ry valitsi hänet vuonna 1986 Vuoden puhujaksi.

– Soittamiseen minulla on liittynyt aina myös puhetta, juontamista. Pieni opettaja kai kulkee aina mukanani. Konserteissa en soita pidempiä sooloja – paitsi jazzkonsertissa. Jos minulla joku tavaramerkki on, se on taustointi ja juonto, toimitettu konsertti. Pyrin liittämään juontoihin juuri sille yhteisölle ja yleisölle tuttua ja ominaista.

Syksyllä 2011 Seppo Hovi kanssaan laulajat Taina Piira ja Raimo Laukka, basisti Hannu Rantanen sekä hanuristi Jarno Kuusisto toteutti Sota luo laulunsa, sota-ajan musiikkia -kiertueen.

– Pari vuotta sitten yhdessä Talvisota-seminaarissa Lasse Lehtinen kertoi talvisodan hengen huollosta. Sodan aikana syntyi poikkeuksellista musiikkia, ei välttämättä uutta luovaa mutta tavattoman laajapohjaista. Mietin sitä musiikkia, suosikkilistoja ja levytyksiä, Merikantoa, operettia, saksalaisesta slaagerista suomalaisiin ja slaavilaisiin. Teimme lauluista kokonaisuuden, jota minä taustoitan juontajana ja tarinoijana. Dramaturgia perustuu osaltaan siihen, että syntyy kaari: tämä liittyi tuohon ajallisesti, tyylillisesti, yhteiskunnallisesti. Valmis ohjelmisto on olemassa, Pohjois-Suomi on vielä käymättä. Vuoden 2012 tuote on nyt tämä.

– Nauhoitettiinkin muuten Lasse Lehtisen kanssa juuri neljä tuntia tarinointia sota-ajan mielialoista ja niihin vaikuttamisesta: propagandasta ja viihteestä. Tarkoitus on arkistoja hyväksi käyttäen koota niistä jutuista aikanaan tv-ohjelma: Sota loi laulunsa.