Markus Nordenstreng
Kuva: Markku Mattila

”Kansa raivona uudesta maksusta”

”Kasettimaksu pilveen?”

”Hyvitysmaksuehdotus on valmiiksi vanhentunut”

”Kasettimaksun pojan paluu”

”Suomeen ehdotetaan uutta kulttuuriveroa”

Hyvitysmaksu puhuttaa jälleen suomalaisia, ainakin jos verkkomediaa on uskominen. Syykin on selvä. Markus Leikola esitti opetusministeriölle toukokuun alussa paljon keskustelua aiheuttaneen kolmipistemallinsa, joka on nyt virkamiesten ruodittavana. Hyvitysmaksun selvitystyö kirjattiin hallitusohjelmaan ja kulttuuriministeri Arhinmäki on ajanut uudistamista aktiivisesti. EU:n jäsenenä Suomi on velvoitettu keräämään yksityisestä kopioinnista reilu hyvitys tekijöille myös tulevaisuudessa.

Mediatalot kritisoivat tuoreeltaan Leikolan hyvitysmaksumallia. Hyvitystä kun alettaisiin kerätä myös esimerkiksi Helsingin Sanomien maksullisista verkkopalveluista ja lehtitilauksista.

En itsekään ollut alunperin järin innoissani vuonna 1984 Suomeen lanseeratun kasettimaksun eli nykyisen hyvitysmaksun jatkamisesta. Olin elänyt toivossa, että paljon parjatusta maksusta olisi suosiolla luovuttu ja tarvittava 10-15 miljoonan euron suuruinen kompensaatiopotti olisi saatu vihdoin kirjattua valtion budjettiin.

Selvitettyäni asiaa perinpohjaisemmin alkoi käydä selväksi, että suoraan valtion kassasta hyvitystä tekijöille ”näinä vaikeina aikoina” tuskin olisi luvassa. Budjettimalli toteutuisi nyt ainoastaan siten, että hyvitysmaksu sisällytettäisiin kulttuuriministeriön nykyiseen, jo valmiiksi leikeltyyn kehysbudjettiin. Tämän seurauksena suomalainen kulttuurielämä käytännössä häviäisi yli 10 miljoonaa euroa vuodessa. Ei kuulosta hyvältä.

Myöskään YLE-veron kaltainen malli ei kuulemma tulisi kysymykseen, vaikka yhtä kansalaista kohti kyseessä olisi vuositasolla vain muutaman euron suuruinen vero. Syy tähän: Poliittinen tahto puuttuu.

Viimeisenä vaihtoehtona on väläytelty hyvitysmaksupottia vastaavan summan korvamerkitsemistä tulevan taajuushuutokaupan loppusummasta, jonka suuruus on minimissäänkin 100 miljoonaa euroa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tätä rahaa kärkkyy jo valmiiksi liian monta ottajaa, ja valtio kieltäytyy siksi sen korvamerkitsemisestä yhtään mihinkään tarkoitukseen.

Ainoaksi realistiseksi vaihtoehdoksi näyttäisi siis muodostuvan uudenlainen hyvitysmaksujärjestelmä. Kävin kuulemassa Leikolan mietteitä esittämästään mallista huhtikuussa säätytalolla. Pienoiseksi yllätyksekseni esitys oli todella perusteellisesti laadittu ja hyvin argumentoitu. Pääkohdiltaan malli vaikutti ainakin ensimmäisellä silmäyksellä kaikille osapuolille entistä selvästi reilummalta. Siinä oli huomioitu vanhan hyvitysmaksumallin suurimmat sudenkuopat ja epäkohdat sekä uusi tekniikka.

Pähkinäkuoressa Leikolan ideana on madaltaa hyvitysmaksun prosentuaalinen taso mahdollisimman alas ja laajentaa sen piiriä huomattavasti entistä kattavammaksi. Hyvitysmaksua ei enää perittäisikään vain itse kopiointivälineistä, vaan myös esimerkiksi verkon pilvipalveluista. Byrokratia laskettaisiin minimiin ja hyvitysmaksun suuruus vakiintuisi Leikolan mallissa 10-15 miljoonan tietämille vuodessa.

Ongelmakohtia toki on edelleen. Miten oikeuttaa hyvitysmaksun kerääminen sellaisistakin palveluista, joilla ei ole juuri mitään tekemistä kopioinnin kanssa? Kriittisissä puheenvuoroissa on korostettu, että tässä suhteessa hyvitysmaksu muistuttaa enemmän veroa kuin maksua. Leikola esittää toistaiseksi ainoastaan kotimaisten pilvipalveluiden saattamista hyvitysmaksun piiriin, mistä suomalaiset alan yrittäjät eivät ole ymmärrettävästi mielissään. Toisaalta uusi malli estäisi nykyisen kaltaisen kaupan vääristymän esimerkiksi kovalevyjen osalta, joissa hyvitysmaksun prosentuaalinen osuus on tällä hetkellä huomattava.

Tutkiessa hyvitysmaksuasiaa objektiivisemmin tajuaa kuitenkin nopeasti, että median skuuppimaisesta uutisoinnista huolimatta kyse on kansantaloudellisesti ja elinkeinoelämänkin kannalta nappikaupasta. 0,5-1 prosentin hyvitys tekijöille tuskin johtaisi tuntuviin tilaajakatoihin Sanomatalossa tai TeliaSoneran suunnalla. Ja tuskinpa Nokian alamäkikään olisi tulevaisuudessa selitettävissä sillä, että sen puhelimista perittäisiin Suomessa alle prosentin suuruista hyvitysmaksua.

Hyvitysmaksudebatissa periaatteet ovat jo pitkän aikaa jyränneet pragmaattisen järjenjuoksun. Harva tämän taloudellisen suuruusluokan asia on puhuttanut yhtä paljon suomalaista yhteiskuntaa. Tragikoomisesti hyvitysmaksudraama päätyi jopa Helsingin katukuvaan effiläisten lanseerattua viime joulukuisen banderollikampanjansa.

On valitettavaa, että hyvitysmaksu on ajanut suomalaiset it-osaajat ja kulttuurintekijät törmäyskurssille. Näinä aikoina teknologia ja kulttuuri kun ovat riippuvaisempia toisistaan kuin koskaan aikaisemmin.

Jääräpäisyydestä ei voida syyttää aina pelkästään pelin toista osapuolta. Meitä tekijöitä edustavien tahojen kykenemättömyys rakentavan dialogin synnyttämiseen vastapelureiden kanssa tuli viimeksi esiin tiskijukkien ja TTVK:n välisessä kärhämässä. Voidaan myös perustellusti kysyä, miksi tekijäpuoli ei lobbaillut budjettirahoitusvaihtoehdon puolesta vuosituhannen alussa kun Suomella meni lujaa ja valtion rahaa olisi ollut tarjolla.

Samalla tulee kuitenkin muistaa, että tekijänoikeusjärjestöt ovat meidän tekijöiden edunvalvojia. Toisin sanoen ne toimivat – ainakin teoriassa – juuri niin kuin me tekijät haluamme niiden toimivan. Meillä muusikoillakin on näin ollen peiliin katsomisen paikka.

Useat tuntemani musiikintekijät – joista kaikki ovat Teoston ja Gramexin asiakkaita, osa myös jäseniä – kritisoivat välillä kärkkäästikin sosiaalisessa mediassa tekijänoikeusjärjestöjen toimintaa, muun muassa hyvitysmaksuasiassa. Kriittisiä puheenvuoroja ei ole kuitenkaan käyty esittämässä järjestöjen kevätkokouksissa. Samat tekijät vastaanottavat silti auliisti Teoston ja Gramexin tilityksiä ja useat hakevat vieläpä levyilleen ja kiertueilleen pitkälti hyvitysmaksuista koostuvia tukia ESEKistä ja LUSESista. Tällaisessa toiminnassa ainakin itse olen haistelevani lievää epäjohdonmukaisuutta.

Olisi väärin väittää, että dialogin puute rajoittuisi Suomessa ainoastaan yksityiseen kopiointiin tai tekijänoikeuksiin. Samanlaista regressiivistä eipäs–juupas-kädenvääntöä käytiin hyvin näyttävästi vuosi sitten eduskuntavaalien ja niitä seuranneiden hallitusneuvotteluiden yhteydessä. Taitaa olla niin, että suomalaiset eivät osaa väitellä asioistaan, ainakaan rakentavasti. Syyt lienevät syvällä härmäläisessä luonteessa ja kansanperimässä.

Toisaalta, samasta Suomen kansasta on noussut Martti Ahtisaaren ja Pekka Haaviston kaltaisia kansainvälisesti tunnustettuja rauhanvälittäjiä. Näiden miesten neuvoja ja neuvottelutaitoja kaivattaisiinkin nyt kipeästi selvittämään hyvitysmaksujupakka.

Ehkäpä ihan ensimmäiseksi voitaisiin hylätä hyvitysmaksu-termi, joka näyttää tuottavan keskimääräisen veronmaksajan mielessä lähes yhtä suurta mielipahaa kuin tv-lupamaksu tai tarkastusmaksu konsanaan.

Markus Nordenstreng

---

Ajassa