Musiikintekijät -logo

The House of Songs

The House of Songs


Lukuisat kitarapatsaat koristivat musiikkikaupungin yleisilmettä.

Vietin marraskuussa 2011 kaksi viikkoa Austinissa kirjoitellen lauluja paikallisten lauluntekijöiden kanssa. Matka tapahtui Elvis ry:n ja The House of Songsin yhteistyönä. Kyseessä oli ensimmäinen visiittini Amerikoihin. Olin innoissani, motivoitunut ja yhdennellätoista viikolla raskaana. Lähitulevaisuudessa häämötti neljäs tohtorintutkintokonserttini, johon tarkoitukseni oli säveltää vielä reissun aikana lisää materiaalia. 

Lento kulki Tukholman kautta Chicagoon. Vieressäni istui Peter, mukava ruotsalainen, joka puhui sujuvasti englantia, puhui sopivan paljon ja oli sopivasti myös puhumatta. Kanssamme jutusteli myös lentoemäntä, joka etenkin raskaudestani kuultuaan muistutti moneen kertaan auttavansa, mikäli lennon aikana tulisi mitään pulmaa vastaan. 

Chicagossa toimitin matkatavarat Austiniin menevän koneen liukuhihnalle ja siirryin junalla kakkosterminaaliin. Missään ei näkynyt jälkeäkään lempiyhtyeestäni Wilcosta. Odotin vähintäänkin osavaltion kansallisylpeydestä kertovaa seinänkorkuista kylttiä. Sen sijaan törmäsin äärimmäisen ystävällisiin rajaviranomaisiin sekä lihavimpaan koskaan näkemääni naiseen, joka asiaan kuuluvia sormenjälkitunnisteita ottaessaan hörppi sangonkokoista milkshakea ja valitteli, ettei nykyajan tuoleihin mahtunut kunnolla istumaan. Pahoittelin tilannetta. Alkuraskaus ja pää riittävän monta kertaa lentokenttävessojen pöntössä pitivät elinikäisen lentomatkustustrauman lisäksi huolen siitä, ettei milkshaken tuoksu houkutellut. 

Matka kulkeutui Chicagosta Austiniin vielä reilut kolme tuntia pienellä propellikoneella. Perillä lentokentän ilme lupasi hyvää. Seinillä oli bändikuvia ja hallin keskellä suuria kitarapatsaita. Musiikkikaupungin henki kertoi, että olin tullut oikeaan paikkaan. Vastassa minua oli Sarah, jonka Passatilla hurautimme ihastuttavan talon pihaan. 

The House of Songsin ulko-oven avautuessa näin olohuoneen lumoavan Um Knabe & Co flyygelin vuodelta 1837. Sen vierellä seisoi Baldwinin Fun Machine-urku. Seinustoilla oli vahvistimia sekä Gibsonin akustinen. Sohvaryhmät kutsuivat yhteismusisointeihin ja sessioihin. Talo oli ostettu vain muutama kuukausi aikaisemmin. Keittiö oli luksusvarustettu, kaksi makuuhuonetta upeasti sisustettuja ja ylimääräinen soittohuone banjoineen ja Voxeineen intiimi soittelu- ja ideiointipaikka. Tietsikkahuoneessa oli äänityskytkennät valmiina ja lattialla monisuuntainen mikrofoni. East Riversidessa sijaitseva talo oli sisustettu rakkaudella ja jokainen yksityiskohta rakennettu laulunkirjoitusta ja musisointia palvellen. Olin onnesta sekaisin.

Funky fillari ja kitch kirkko

Pään sekoitti myös jet lag. Nukuin oitis 12 tuntia, mutta heräsin yhä väsyneenä. Keittiön pöydällä oli lukujärjestys, johon oli kirjattu viisi co/writing sessiota ja pari keikkaa. Ensimmäinen päivä oli varattu orientoitumiseen. Tapasin Nathan Felixin, talon managerin. Hän näytti paikkoja ja vei ostoksille upeaan Whole Foods Marketiin. Tasot ja hyllyt notkuivat kuudesta omenalajikkeesta kaktuksenlehtiin. Kala, liha-, Aasia-ja vegeosastoilla oli ruokaloita, joissa saattoi nauttia aterian ostosten keskellä. Kaupassa soi Bob Dylanin Simple Twist of Fate. Tapasin myös Troy Campbellin, muusikon ja THOS:n isän. Paljon kiertäneenä hänellä tuntui olevan ystäviä joka maailmankolkassa. Juttu luisti hyvällä flow’lla ja tunnelma oli mainio. Söimme lounasta ja kiersimme vielä paikkoja. 

Kuuntelin aamuisin lintujen laulua talon takapihan puutahassa. Yksi linnuista kuulosti Twin Peaksin beo-linnulta. Austinissa oli meneillään harvinaisen kuiva kausi. Ihmisiä oli kielletty kastelemasta nurmikoita juomaveden säästämiseksi. Niinpä pieni ukonilma sadepisaroineen oli tervetullut. Se toi mukanaan myös leudon ilman ja taikoi viikonlopuksi lämpimän pyöräilysään. 


Niinpä päätin tehdä tutustumisretken funkyllä fillarillani paikalliseen luterilaiseen kirkkoon. Koska kelloja oli siirretty, ilmestyin paikalle tuntia liian aikaisin. Seurakunnan pyhäkoulua pitävä ystävällinen miespastori kutsui minut sakastiin. Sain eteeni Raamatun ja kertakäyttömukillisen kahvia. Pyhäkoululaiset ottivat ilahtuneina vastaan arvaamattomasti paikalle tupsahtaneen suomineidon. Yksi huomasi peukalooni tatuoidut pianonkoskettimet. Sain oitis tehtävän soittaa kappaleen messun aikana (alttarilta löytyi, Luojan kiitos, myös akustinen piano). 

Kirkkosali oli peitetty huolellisesti sälekaihtimin ja katossa paistoivat loisteputket. Niistä yksi, sammumaan kallellaan, stroboili kiihkeästi. Alttari kukoisti kitch-tyyliä kullattuine verhoineen ja muovikukkineen. Vasemalla jökötti pieni syntikka ja vahvistin. Pastori tapaili kolmella sormella Lutherin sanoittamaa Jumala ompi linnamme -virttä C-duurista ja kysyi, osasinko kappaleen. Hän kertoi soittelevansa mielellään valkoisia koskettimia. Messuun alkoi tipahdella väkeä, yhteensä viisitoista henkilöä. Kaikki tunsivat toisensa ja kyselivät kuulumisia. Seremonian henki oli jutusteleva. Pastori puhutteli seurakuntalaisia tuon tuostakin nimeltä ja tiedusteli minultakin kesken saarnan, satuinko omistamaan ajokorttia. 

Oma kuriositeettinsa oli psalmien säestys, jotka pastorin vaimo hoiti mallikkaasti Casion transpose-nappulan turvin. Alkuun, ehtoollisen ajaksi sekä messun päätteeksi hän painoi nappulaa, joka soitti internetistä lataamaansa tunnelmamusiikkia. Sellaista, jota saattoi kuulla itämaisissa ravintoloissa tai halvoissa tavarataloissa. Myöhemmin hän kommentoi: ”I’s magic! I just push the button!”  

En kokenut taivaallista läsnäoloa enkä tarpeellista hiljentymistä. Mielessäni kiitin suomalaista kirkkomuusikon koulutusta ja eurooppalaisen säveltäjistön autuasta lahjaa. Mutta nämä suloiset ihmiset siunasivat matkani, vilkuttivat hymyillen perääni ja toivottivat minut lämpimästi tervetulleeksi milloin ikinä tulisin uudestaan Austiniin.

Lauluntekoa ja  nähtävyyksiä

Sessioin yhteensä viiden eri biisintekijän kanssa saldona kaksi valmista kipaletta. Yhteistyö lähti käyntiin hyvällä konsensuksella. Laulunkirjoitussessiot olivat keskenään erilaisia, kuten biisinikkareiden taidotkin. Työskentelytavat ja oman instrumentin hallinta vaihteli tekijän mukaan. 

Päivät Austinissa hupenivat nopeasti. Haravoin ahnaasti kaupunkia ja nautiskelin harjoittelurauhasta talossa, jossa pianoa saattoi soittaa myöhään yöhön. Naapuritalossa piti majaa kaksi osakalaista Austin-fania, joiden kanssa nautiskelimme aamukahveja takapihan patiolla. Vierailin tuttavani Kaisan luona, jonka 31. kerroksen asunnon näkymät Colorado joen (padottu Lady Bird Lake) toisella puolella olivat sanoinkuvaamattomat. Näin Art Housessa kolme nykytaiteen näyttelyä. Kävin State Capitolissa töllöttämässä kuvernöörien päitä ja fillaroidessani alas Congressia löysin kuudennen avenuen hattukaupasta hienon lätsän. Putiikin seinillä oli kuvia Mick Jaggerista sovittamassa stetsoneita.



Eräänä iltana pyöräilin West Riversideen ja poikki Zilker Parkin aina Wallingwoodiin, jossa olin tilannut ajan hierojalta. Vastaani tuli Robert E. Lee Road – nimi oli tuttu The Bandin The Night They Drove Old Dixie Down biisistä. Myöhemmin opin wikipediasta miehen olleen etelävaltioiden menestyksellisin kenraali sisällissodassa. 

Viimeinen päivä oli ennätyksellisen helteinen. Pyöräilin Barton Spring Poolin luonnonuimalaan, joka oli Austinin hienoimpia nähtävyyksiä ja lämmin suositukseni Austinissa vieraileville.

Rento musiikkikaupunki

Austin on Texasin ympäristöystävällisimpiä kaupunkeja. Kaikki puhuivat orgaanisesta ruoasta. Jopa kierrätystä harrastettiin. Katukuvan Priukset olivat kannanotto kansalta, jolle  autot olivat silmäteriä. Liikenteen seassa pyöräillessä olin tietysti selvää vähemmistöä. Kertakäyttötuotteet olivat niin jokapäiväisiä, että on vaikea käsittää, miten he selvisivät jätevuoristaan. Jättikokoisista ruoka-annoksistakin riitti kolmelle aterialle. 



Eteläisen Amerikan lämmin kulttuuri toi mukavaa perspektiiviä. Austinin atmosfääri oli yhtäaikaisesti elävä ja pysähtynyt. Sen laid back tunnelma veti puoleensa ihmisiä, jotka halusivat ammentaa hipahtavasta ilmapiiristä. Joka puolella soi syvä ja hyvä musiikki. Lauluntekijöitä oli kaikkialla, ja jokaisen soitin oli kitara. Pianisteja kaupungissa oli kuulemma seitsemän. New Orleansissa, Austinista 800 km itään, pianistien tilanne olikin aivan toinen. 

Matka sopi kuin nakutettu syksyn ohjelmaan. Kymmenen päivää paluuni jälkeen esiinnyin Musiikkitalon Black Boxissa soittaen uutta, englanninkielistä materiaalia, mukana kaksi Austinissa valmistunutta biisiä. Lavalla kanssani musisoi luottokitaristini Peter Engberg. Materiaali julkaistaan vielä kuluvana vuonna ensimmäisellä englanninkielisellä levylläni. Matka antoi koko projektille aivan erityisen sykäyksen ja avarsi näkökulmia biisintekoon. Suurkiitos vierailusta Elvis ry:lle. 

Teksti: Laura Sippola

Kuva: Laura Sippolan kotialbumi

www.laurasippola.com

www.facebook.com/laurasippola

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 1/2012

Selaa lehden artikkeleita