Palkintosade yllätti Jesse Markinin (s. 1985) alkuvuodesta 2020. Hän sai Emman vuoden tulokkaana, ja soolouran esikoisalbumi FOLK palkittiin Emmalla kriitikoiden valinta -sarjassa.
Patsaat olivat Markinille totaalinen yllätys. Hän ei ajatellut mahtuvansa ”siihen väylään”.
”Teen hyvinkin vaihtoehtoista musiikkia, joka jää helposti huomiotta. Eikä Emma-kentällä kauheasti englanninkielisiä artisteja ole palkittu. Lisäksi se mielletään isojen puljujen selkääntaputtelukerhoksi.”
Folkin julkaisi indieyhtiö VILD Recordings. Idea ”Emma-kentälle” lähtemisestä tuli Martin Linnakoskelta, joka on toiminut Markinin managerina vuodesta 2017.
”Sanoin, että mennään, ei kai siinä mitään menetettävääkään ole”, Markin kertoo.
”FOLKin kohdalla mun toiveet oli, että saan sen julkaisusta omani takas. Ettei menisi taloudellisesti taas ihan penkin alle.”
Jesse Markin palkittiin vuoden 2019 merkittävimpänä artistina myös vaihtoehtoisessa Femmagaalassa. On harvinaista, että artisti onnistuu saamaan samalla levyllä palkinnon molemmissa gaaloissa.
Markinin ja Totte Rautiaisen sävellykset ja sanoitukset FOLK-albumilla ansaitsivat myös Teosto-palkinnon.
Teosto-raati oli yksimielinen ja perusteli valintaa: Erinomaisissa kappaleissa ja terävänäköisesti käsitellyissä teemoissa yhdistellään hienosti eri vaikutteita ja tyylejä. Taidokas, korkealaatuinen ja tasapainoinen kokonaisuus, joka kantaa alusta loppuun ja on valmis mihin tahansa.
Sooloesikoisen saama huomio ei aiheuttanut Markinille paineita.
”Mulla oli jo visio valmiina seuraavasta albumista. Toki ilman sitä visiota olisin saattanut alkaa miettiä liikaa sitä, että mitä minulta nyt odotetaan. Onneksi näin ei käynyt.”
Korona pyyhki Markinin kalenterista läjän festarikeikkoja kotimaassa ja ulkomailla. Vuosi 2020 ei ollut kuitenkaan mahdottoman huono. Oli tv-esiintymisiä, haastatteluja sekä striimikeikkoja bändin kanssa. Markin sai näkyvyyttä myös ”viihdemielessä”, osallistuttuaan Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan.
”Tilanne huomioon ottaen oltiin tosi onnekkaita koko porukka. Saatiin hommia tehtyä kuitenkin”, Markin sanoo.
Ennen soolouraa Markin tunnettiin räppipiireissä nimillä Ekow tai Thelo Ekow. Hän vaikutti The Megaphone State -duossa yhdessä SimonSoundin eli Simo Tuomisen kanssa. Miehet julkaisivat kolme pitkäsoittoa vuosina 2009–2014. Tekeminen oli jo tuolloin intohimoista.
”Viimeistä levyä tehdessä me asuttiin kolmen hengen kimppakämpässä Veräjälaaksossa. Päivät oltiin töissä ja illat ja yöt tehtiin musaa”, kertoo Jesse.
”Ja kun paljon tekee, niin ideapankkiin kertyy kaikenlaista. Tein myös omia tuotantoja, jotka eivät päätyneet Megaphonelle.”
Markin toteaa, että elämä tuo eteen juttuja, joista jotkut tuntuvat niin hyviltä, että lähtevät vetämään. Yksi merkittävistä sattumista oli Totte Rautiaisen tapaaminen teatteriproggiksessa. Hän oli äänisuunnittelijana Love & Revolution with Miriam Makeba -esityksessä. Markin esitti yhtä päärooleista.
”Lauloin siinä Malaika-biisin swahilin kielellä. Totte pyysi mua käymään studiollaan; hänellä oli biisejä tekeillä ja mulla oli omia. Alettiin tehdä yhdessä, mutta ei siinä ollut aluksi sellaista suunnitelmaa, että nyt tehdään mun soololevyä.”
Rautiaisen kannusti ja kävi niin, että Markin ryhtyi räppäämisen lisäksi laulamaan. Aiemmin hän oli lähinnä ”lauleskellut”.
”Mun identiteettini oli aina ollut siellä räppimaailmassa”, Markin sanoo.
”Tuntui, että FOLK-albumin biisit on hyviä, mutta mietin aika paljon laulajana esiin tulemista. Että meneeköhän tämä työ, johon oon käyttänyt paljon aikaa ja rahaa, ihan pieleen lauluhomman takia? Pakko myöntää, että epävarmuutta laulamisen suhteen oli.”
Työnjako kaksikolla menee niin, että molemmat säveltävät ja Jesse vastaa sanoituksista.
”Totte on meidän hertsimies. Mää osaan kyllä pistää biisit kasaan, mut miksaamisesta ja masteroinnista en tiedä mitään.”
Jo yhteistyön alkuvaiheessa kaksikko huomasi yhtäläisyyksiä musiikkimieltymyksissään. Toiveikkaat mutta melankoliset biisit, genreen tai aikakauteen katsomatta, tuntuvat molemmista hyviltä.
Markinin ja Rautiaisen musiikkia leimaakin tyylien sekoittelu.
”Me otetaan joitain musiikillisia juttuja, jotka tuntuu hyviltä. Ja mietitään, mikä olisi kaikkein coolein tapa sekoittaa ne”, Markin kertoo.
”Laitetaan vaikka bossanova, progressiivinen rock ja hiphop samaan biisiin, noin esimerkiksi. Näin syntyi biisi Stars in Your Eyes. Siinä on melkonen blendi genrejä. On saatu palautetta, että se on sielukas biisi.”
Markin ja Rautiainen eivät ole miettineet, mihin genreen heidän musiikkinsa sijoittuu.
”Siitä ei meille palkkaa makseta. Se on median hommia toi termien keksiminen”, Markin nauraa.Sanoitukset ovat aina olleet Markinille tärkeitä.
”Sanat jotenkin syventävät sitä, mitä kuulen musiikista”, hän sanoo.
”Olipa kyseessä funk, soul tai rock, niin oon aina päätynyt tutkiin lyriikoita. Räpissä sanailuhomma on viety ihan omalle levelilleen.”
Mitä tulee omaan musiikkiin, Markin on sitä mieltä, että kun puheenvuoro annetaan – tai otetaan – se on syytä käyttää harkitusti.
”Listamusiikin lyriikat ovat usein kuin samasta kynästä kaikki. Mä toivoisin olevani kirjoittaja, josta sanotaan, että Jesse sanoi tän näin.”
Folkilla Markin tarkastelee mustuuteen liittyviä ilmiöitä ja sosiaalisia tilanteita ja pohtii, miksi maailma on sellainen kuin on. Miksi Jeesus on valkoinen, tai Jessen sanoin ”näyttää Samuli Edelmannilta”? Miksi afrotaustaiset ihmiset kokevat, että heidän on suoristettava hiuksiaan näyttääkseen kauniilta? Kenelle ja miksi on tehty listaus (johon Markin törmäsi), jossa laitetaan etnisiä ryhmiä viehättävyysjärjestykseen? Noin esimerkiksi.
”Koska olen musta, minulta ja minusta oletetaan paljon asioita. Ennakkoluulot ovat perussettiä. Mulle oli tärkeää saada näitä asioita sanottua pois sydämeltäni”, Markin kertoo.
”Siitä asti, kun olen Suomessa ollut, mua on muistutettu siitä, että olen erilainen. Jos en ole sitä itse muistanut. Sanoitusteni innoittaja on ollut asemani mustana miehenä valkoisessa yhteiskunnassa.”
Markin mainitsee tohtori Joy De Gruyn. Gruy on kirjoittanut posttraumaattisesta orjasyndroomasta ja avannut keskustelua siitä, miten useiden sukupolvien ajan kestäneen orjuutuksen vaikutukset näkyvät nykypäivänäkin.
”Eli orja-aikakauden traumat ovat periytyviä ja näkyvät afroamerikkalaisessa yhteisössä yhä. Kasvatuksessa ja kaikessa. Kolonialismin ja monen muun asian myötä ne ovat levinneet muihinkin maihin.”
Markin on kyseenalaistanut sitä, että vähemmistön jäsen voi nousta marginaalista näkyväksi vain stereotypioita vahvistamalla tai halventamalla itseään – esimerkiksi käyttämällä n-sanaa.
FOLKia tehtiin neljä vuotta. Toinen Markin-albumi, kesäkuussa Suomessa ja Saksassa julkaistu NOIR, syntyi nopeammalla aikataululla noin kahdessa vuodessa.
”Siihen tuli puristettua sisintä. Sanoisin, että NOIR on hyvin henkilökohtainen. Aloin Folkin jälkeen tosissaan miettiä, että kuka mää oikein olen. Tuli menestystä ja palkintoja ja hyviä muutoksia, mutta toisaalta; pitkäaikainen parisuhde päättyi, ja tuli itsetutkiskelun fiilis”, Markin kertoo.
Uuden albumin yhteiskunnallisin biisi on Counting Money on a Sunday. Siinä Markin tarkastelee kapitalismia: koneisto, jonka olemme rakentaneet, ei voi pysähtyä, vaikka maailma on tuhoutumassa.
Miten Jesse Markin kiinnostui musiikista?
”Näin jälkeenpäin kun olen miettinyt asiaa, niin se taisi käydä jotenkin puolivahingossa. Musiikki on aina jotenkin kiehtonut mua, ihan pienestä saakka.”
Markin muistaa nauhoittaneensa tv-sarja Ritari Ässän takaa-ajokohtauksen VHS-kasetille siksi, että siinä soinut musiikki oli mahtavaa.
”Olin silloin jotain alle 10-vuotias. Kuuntelin sitä 20 sekunnin musapätkää uudelleen ja uudelleen. Myös elokuvien kohtauksia nauhoitin musiikin perusteella. Sain musiikista jotakin voimaa.”
Jossain vaiheessa kasvattiäiti antoi luettavaksi Bertin päiväkirjat -lastenkirjoja, ja Jesse innostui itsekin kirjoittamaan runoja päivän tapahtumista.
”Sellaisia, mitä nyt lapsi osaa kirjoittaa”, Jesse sanoo.
Hän on syntynyt Liberiassa, asunut ensimmäiset vuotensa Ghanassa ja muuttanut Viljakkalaan Tampereen kupeeseen 6-vuotiaana. Isä oli muuttanut jo aiemmin. Kokemus erilaisuudesta ja siitä, ettei Suomi ole häntä varten, aiheuttivat identiteettikriisin.
Mitä musiikkiin tulee, hän ei löytänyt samaistumispintaa suomirokista tai -räpistä.
”Tuntui, että kukaan ei puhu just mulle”, Markin sanoo.
”Ehkä noin 13-vuotiaana aloin etsiä itseni näköisiä roolimalleja ja vaikuttajia. Meillä oli onneksi satelliittikanavia televisiossa, ja sitä kautta löysin mustan musiikin ja räpin. Halusin alkaa ilmaista itseäni englannin kielellä ja aloin opiskella sitä itsekseni.”
Jesse nauhoitti VHS-kaseteille televisiosarjoja, kuten Seinfeldia. Hän matki lauseita, ja tekstityksen sekä sanakirjan kanssa selvitti niiden merkitykset. Hyvä kielitaito noteerattiin yläasteen englannintunneilla, ja bassoa soittava koulukaveri kysyi ”ootko miettinyt, että räppäisit”.
”Mulla oli sillä hetkellä ego jotenkin kohdillaan. Sillee, että kai mää ny pystyn ton tekeen. Eka kirjoittamani biisi oli nimeltään Behind the Dark Sky. En muista sisältöä, mutta erittäin dramaattinen se oli”, Jesse nauraa.
Kokemus aiheutti räppikipinän, ja päiväkirjamerkinnät muuttuivat riimeiksi ja laulunpätkiksi.
Itse asiassa räppiin perehtyminen on laajentanut Markinin musiikkitietämystä.
”Suurin osa räppibiiseistä sämplättiin jostain muusta genrestä. Yhtäkkiä huomasin kuuntelevani jotain portugalilaista folkia tai puolalaista progea ja näin päin pois. Musiikin maailma avautui ihan uudella lailla, ja se oli tosi kiehtovaa.”
NOIR-levyn kansikuva on vanha polaroid, jossa Jesse istuu biologisten vanhempiensa välissä.
”Kun sain kuvan ja katsoin pieniä kasvojani, ajattelin, että sulla ei o hajuakaan mihin sä oot päätymässä. Samalla tajusin, että eihän minulla ole nytkään. NOIR nimenä edustaa tätä hyppyä tuntemattomaan, joka on tehtävä peloista ja huolista huolimatta”, kuvailee Markin.
Kysymykseen ”missä olet viiden vuoden päästä” hän vastaa hekotellen:
”Oon tehnyt kolmannen albumin maailmankiertueen ja vetäytynyt Brasiliaan huilailemaan. Syötän lintuja, kalastelen, otan iisisti ja juon margaritoja.”
Ja vakavammin:
”Kunnianhimoa pitää olla. Mieluummin tähtään liian korkealle kuin liian alas.”
Musiikilla on aina muutettu maailmaa, ja niin Jessekin haluaa tehdä.
”Oon jo nyt laittanut leimani universumiin. Ollaan luotu jotain ikuista, joka jää olemaan kun mua ei ole. Olen kuullut monilta maahanmuuttajanuorilta ja ihmisiltä, joilla on adoptiolapsia, että heille on ollut tärkeää nähdä mua tässä roolissa ja antamassa puheenvuoroja asioista. Omaksi yllätyksekseni voin sanoa, että tässä ollaan jo muutettu jotain pientä. Mutta pienikin muutos on aina muutos.”
