Kotimaisen musiikin puolella

Kotimaisen musiikin puolella

Radio on yksi kotimaisen musiikin keskeisimmistä jakelukanavista. Suomalaiset radioalan toimijat kirjoittivat lokakuussa, että radiota on voitava kuunnella autoissa tulevaisuudessakin.

Tätä näkemystä tuki myös Teoston toimitusjohtaja Risto Salminen kirjoituksessaan Teostoryssä: ”On tärkeää, että radion kuuntelu säilyy osana autoilukokemusta. Tämä on keskeistä paitsi suomalaisen media-alan elinvoimaisuuden myös suomalaisen musiikin kannalta”.

Jos radiot jäisivät autoista pois, tilalle tulisi todennäköisesti nettikuuntelu. Kuten me musiikintekijät tiedämme, nettikuuntelusta kertyvät tulot eivät ole kovin kummoiset. Jos tulot eivät houkuttele, ala ei houkuttele nuoria musiikintekijöitä, ja kotimaisen musiikin elinvoimaisuus rapistuu. Musiikkitilan valtaa vähitellen ulkomainen tarjonta kotimaisen musiikin jäädessä kuriositeetiksi.

Liikenne- ja viestintäministeriö valmistelee sähköisen palvelulain uudistusta. Me Musiikintekijät tuemme radioalan toimijoiden viestiä: laissa tulisi määrätä digiradiovastaanottimen lisäksi myös ULA-radiovastaanotin pakolliseksi varusteeksi Suomessa myytäviin uusiin autoihin.

Ympäri käydään ja yhteen tullaan. Nimittäin vuonna 1961 yhdistyksemme tuki uuden tekijänoikeuslain jälkeistä Rooman sopimusta. Sen tarkoituksena oli kaikkien sopimusmaiden äänitteiden yhdenvertainen kohtelu.

Yleisradio ja Mainos-TV lobbasivat vahvasti vastaan, koska sopimus lopettaisi heiltä ulkomaisten äänitteiden ilmaisen käytön esiintyvien taiteilijoiden ja äänitteen tuottajan osalta. Lobbaustaistelu jatkui pitkään, ja lopulta vasta vuonna 1983 Rooman sopimus ratifioitiin Suomessa.

Miksi tämä esiintyviin taiteilijoihin ja äänitetuottajiin liittyvä asia oli niin tärkeä meidän yhdistyksellemme? Siksipä tietenkin, että jos ulkomaisten äänitteiden esittäminen tulisi halvemmaksi kuin kotimaisten, suomalaisen musiikin kilpailuasema olisi ratkaisevasti huonompi kuin ulkomaisten. Annoimme siis tuossa taistelussa tulitukea Muusikkojen liitolle ja äänitteiden tuottajien yhdistykselle (nykyinen Musiikkituottajat IFPI ry).

Nyt annamme tulitukea Yleisradiolle, RadioMedialle ja Medialiitolle. Jos Suomessa ei lainsäädännöllisesti turvata radioiden asemaa autoissa, musiikin jakelu ja valinta saattaa luisua kansainvälisten alustajättien käsiin. Olisi hyvin todennäköistä, että yllä esittämäni dystopia toteutuisi.

Toivottavasti pikkuruisen Suomen lainsäädäntö ei taivu budjetiltaan moninkertaisten alustajättien lobbausten vaatimuksiin. Kyllä meidän tulee nyt mahdollisimman laajalti vetää yhtä köyttä kotimaisen sisällön ja siihen liittyvän talouden ja päätäntävallan puolesta.

Aku Toivonen
Toiminnanjohtaja
Suomen Musiikintekijät

Markkinarauhaa

Upeaa uutta vuosikymmentä, Musiikintekijän lukijat. Olettehan jo tutustuneet Minun musiikkini -ohjelmaan, joka löytyy Yle Areenasta? Ohjelmasarjan on tuottanut Yle Kulttuuri ja Viihde, yhteistyössä Suomen Musiikintekijöiden kanssa. Laatua on luvassa – onhan ohjelma Kultainen Venla -ehdokkaanakin keskusteluohjelmien sarjassa. Hieno homma tämä! Äänestää voi 14.1. asti.

Televisiosta puheen ollen: Markkinaoikeus on määrännyt MTV:n tilittämään Teostolle musiikin käyttökorvauksia 1,7 miljoonaa euroa. Päätös koskee vuosia 2017–2018 ja maksuttomia kanavia (MTV3, Sub ja Ava). MTV on jättänyt korvaukset osittain maksamatta, koska pitää Teoston hinnastoa kohtuuttomana. 

”Olemme tyytyväisiä siihen, että markkinaoikeus on vahvistanut Teoston maksuttomien tv-kanavien hinnoittelumekanismin. Päätös takaa osaltaan markkinarauhan ja mahdollisuuden tulevaisuuden palveluiden kehittämiselle”, kommentoi Teoston lakiasiainjohtaja Antti Härmänmaa. 

Teosto tilittää korvaukset musiikin tekijöille ja kustantajille sitten, kun tuomio on lainvoimainen ja MTV on maksanut velkansa. Jos tuomioon haetaan valituslupaa, voi kulua kuitenkin vielä useita kuukausia, ennen kuin asiaan saadaan lopullinen ratkaisu. 

Maksullisten kanavien osalta MTV:lle ei määrätty Teoston vaatimia lisäkorvauksia. Teosto tulee arvioimaan kannanoton vaikutuksia lähikuukausien aikana. 

Sanna Korkee
Päätoimittaja

Väsymätön kokeilija

Klarinetisti ja saksofonisti Tapani Rinne on yksi niistä pitkän uran tehneistä musiikintekijöistä, joita suuri yleisö ei tunne, mutta jonka musiikkia lähes jokainen on jossain kuullut. Hän on säveltänyt viisikymmentä tilaustyötä dokumentteihin ja elokuviin sekä tv-sarjoihin.

Instrumentaalimusiikki onkin ideaalia äänimaisemaa niin liikkuvaan kuvaan kuin teatteriin tai sirkukseen, joita kaikkia Rinne on tehnyt noin neljäkymmentä vuotta. Tilaustyöt ovat oikeastaan sitä samaa, mitä Rinne tekee RinneRadio-bändinsä kanssa.

”Jos joku tilaa minulta musiikkia, hän kyllä tietää mitä saa. Periaatteessa saan tehdä omaa musiikkia kokoa ajan. Tilaustyöt ruokkivat molempiin suuntiin. Sieltä saan materiaalia ja virikkeitä ja ideoita juttuihini. Toisaalta omat jutut ovat sitä, mitä tilaaja on ajatellut saavansa. Siten olen aika onnekas”, sanoo Rinne.

Rinne ei ole koskaan arvottanut eri tilaustöitä. Tilaajat ovat myös saaneet tarkasti sen, mitä ovat pyytäneet.

”Jokusen mainoksenkin olen tehnyt, niissä tietenkin on tarkat reunaehdot. Ihan vapaata se tekeminen ei tietenkään ole koskaan. Vaikka tekisi poikkitaiteellista projektia, musiikkia teatteriin tai uuteen sirkukseen, niin onhan tehtävä aina määritelty.”

Keikkojen välipäivinä Rinteen elämä on kompaktisti parin korttelin alueella Helsingissä. Työhuonestudio on Iso-Roballa. Se on pyhitetty musalle. Kivenheiton päässä Uudenmaankadulla sijaitsevassa kodissa on työhuone toimistotöitä varten.

Markkinointi ja keikkamyynti ovat välttämätön osa toimenkuvaa.

”Minulle markkinointi on toiminta- ja työskentelyedellytysten turvaamista”, sanoo Rinne, jolla toki on takanaan levy-yhtiöt – niin tamperelainen Rockadillo kuin lontoolainen The Ambient Zone.

”Jos joku tilaa minulta musiikkia, hän kyllä tietää mitä saa.”

Yhteistyö Rockadillon Tapio Korjuksen kanssa on kestänyt jo neljännesvuosisadan. Rinteen oma yritys, Aani Records, vie sekin aikaa. Aanin kautta Rinne julkaisi keväällä soololevynsä Radioton.

Keikkojen sopiminen on jatkuvaa työtä, parhaillaan neuvottelussa on Wimme & Rinne -duon Gambian-keikka.

Jatkuva promoaminen on Rinteelle toisinaan vaikeaa.

”Jaksamisongelmia aiheutuu siitä, että ulkomusiikilliset velvoitteet tuntuvat kasvavan koko ajan ja itse asialle jää liian vähän aikaa. Musiikin tekeminen sinänsä tuntuu yhä juhlalta ja leikiltä.”

Deadline on paras inspiraatio, ja uutta syntyy tasaisella tahdilla. Omia albumeja on ilmestynyt jo kymmenittäin. Ensimmäisen RinneRadio-albumin julkaisi Edward Vesalan Leo Records vuonna 1988.

Vesala oli tärkeä oppi-isä alkuvaiheessa, kun Rinne soitti freejazzgurun Sound & Fury -yhtyeessä 1980-luvulla.

”Jälkikäteen ajateltuna Eetun esimerkin vaikutus uralleni on ollut voimakas – paitsi musiikillisesti, myös laajemmin ajateltuna: mitä tarkoittaa olla taiteilija ja mitä kaikkea siihen liittyy aina pukeutumista myöten. Välillämme säilyi vahva ystävyyssuhde aina hänen kuolemaansa asti.”

Vanhoista ajoista puhuttaessa Rinne kuitenkin kääntää puheen mielellään kohti uutta. Nostalgia ei ole hänen juttunsa.

”Olen ollut aina kiinnostunut leimallisesti siitä ajan kuvasta, missä ollaan, ja etukenossa katsonut tulevaan. Voin tutkia vanhaa musaa oppimis- ja viihtymismielessä, vaikka Herbie Hancockia, Bachia tai Emmylou Harrisia. Enemmän kuitenkin kutkuttaa uuden musan löytäminen esimerkiksi Spotifyn suosittelemana. Uteliaisuus ja musiikin palo on minussa edelleen.”

Keväällä julkaistu soololevy, Radioton, on mieluisa puheenaihe. Se on periaatteessa samaa ambienttia elektronicaa kuin RinneRadiokin, mutta abstraktimpaa ja ilman konepohjia. Bassoklarinetin rauhoittava äänimaailma tarjoilee enemmänkin tunnelmia kuin selkeitä melodioita.

Yksi Rinteen kiinnostava sivuprojekti ovat soolokeikat meditaatiomuusikkona joogatunneilla. Mindscape Yoga -tapahtumissa levyn materiaali saa uusina sovituksina kiitollisen ja tarkkaavaisen yleisön.

Kun kuuntelee Rinteen bassoklarinetin törähtelyä, maailman humu unohtuu ja ajantaju katoaa. Loopperin avulla kerrostuvat äänimaisemat luovat joogaohjaaja Jasmin Koistisen hitaasti etenevien harjoitteiden kanssa rauhoittavan meditaatioympäristön, johon on helppo nukahtaa. Niin minulle kävi.

Yhteistyö on hieno osoitus musiikin käyttömahdollisuuksista.

”Sooloprojektissani looppaus ja äänenmuokkaus on vielä isommassa roolissa, kuten ambient-henkisessä musiikissa tapaa olla. Olen kehitellyt bassoklarinetille yksinkertaisen pedaalisetapin, jolla noita musiikillisia aihioita voi pyöritellä ja kehitellä ja myös esittää livenä”, Rinne selventää.

Loopperit antavat uusia mahdollisuuksia säveltämiseen.

”Sävellän perinteisesti, mutta nykyään enemmän ja enemmän se on myös loopperin kanssa leikkimistä. Sävellyksen tekemiseen ei ole tiettyä sapluunaa, vaan kaikki keinot ovat käytössä. Alkusysäyksenä saattaa toimia mikä tahansa musiikillinen idea, millä tahansa soittimella tai äänellä. Joskus kiipparista otettu sointukierto voi inspiroida, joskus se on rytmi tai riffi”, Rinne kertoo.

RinneRadiossa kudelma on huomattavasti rytmisempi ja enemmän yhteistyötä.

”Koko spektriä ei tarvitse täyttää yksin, vaan elektronikko Konsta “Muffler” Mikkosella ja lyömäsoittaja Juuso Hannukaisella on yhtä tärkeä rooli soivassa kuvassa. Saksofoni on siinä ikään kuin se laulaja, ihmisen ääni hengityksineen.”

Looppereiden ja efektien taidokasta käyttöä kuunnellessa tulee vaikutelma, että Rinne varmaan on studiossa kuin kotonaan. Rinteen mainitsema Mikkonen sekä monella levyllä mukana ollut Tuomas ”Tumppi” Norvio ovat olleet kuitenkin erittäin tärkeitä kavereita konehuoneen puolella.

”Studio elementtinä on minulle luonteva, tykkään olla siellä, mutta olen sisältötuottaja. Käytännössä en ohjelmoi tahtiakaan semmoista, mikä jää levylle. Selitänkin itselleni, että on parempi, etten osallistu nappien vääntämiseen. Sitten on freesimmät korvat ja pystyy ideoimaan paremmin. Toinen puoli on laiskuutta”, Rinne toteaa.

Rinne säveltää, soveltaa ja funtsii. Hän vertaa itseään vanhan polven tuottajalegendoihin Quincy Jonesiin tai Rick Rubiniin, jotka eivät myöskään koske pöytään.

”Mutta heillä on korvat. Nykyäänhän taas tuottaja on usein se, joka tekee sen koko paketin.”

Yhteistyö Wimme Saaren kanssa alkoi 1990-luvun alussa. Wimme vieraili RinneRadion levyllä.

”Pyysin Wimmeä vierailijaksi pariin biisiin. Meininki oli vahvaa. Pian Wimme oli keikoillakin mukana. Aloin tuottaa Wimmelle omaa ryhmää, jossa itsekin soitin. Sitä myöten RinneRadio puhdistui vokalismista ja siitä tuli ambienttia teknojazzia, kun se oli sitä ennen ollut etno / tekno/ jazz / free -hybridi.”

Debyyttilevy Wimme (1995) yhdistää modernit elementit ikiaikaiseen joikuun.

”Me toimme Wimmen kanssa joiun sähköiseen ympäristöön. Pitkäaikainen laadunvalvojamme Pauli Saastamoinen oli vahvasti mukana äänisuunnittelijana. Ambientista joikulevystä tuli jonkinmoinen avaus, vaikka ei voi sanoa, että olisimme keksineet jotain tyhjästä. Jonkinlaisia pioneereja oltiin kuitenkin.”

Bändi kiersi Wimme-nimellä maailmanmusiikkifestivaaleja ympäri maailmaa. Kolmannen levyn (Cugu, 2000) jälkeen Rinne kuitenkin jättäytyi pois ja keskittyi RinneRadioon. Bändiltä tulikin levyjä lähes vuosittain (Nao, Lumix, Pan, +, On, 20, Pole stars).

Sitten Wimme tarvitsi Rinnettä tuottamaan hänen levynsä, ja syntyi Mun (2009), joka oli uuden ajan alku. Se ilmestyi edelleen Wimmen nimellä, vaikka laulut syntyivät kaksikon yhteistyönä. Levy oli läpimurto, joka noteerattiin Teosto-palkinnolla vuonna 2011.

Mun-levyn tiimoilta soitettu showcase-keikka Kööpenhaminan WOMEXissa poiki paljon esiintymisiä. Sen jälkeen kaksikko on tehnyt keikkoja Wimme & Rinne -duona ympäri maailmaa.

Levyjä on tullut kaksi lisää (Soabbi ja Human). Tämän syksyn WOMEX-messuilla Tampereella näyttäytyi itsevarma kaksikko, jossa vuosikausien työ näkyi saumattomuutena ja rauhallisuutena.

”Duossamme Wimmen baritoni käy vuoropuhelua bassoklarinetin ja elektroniikan välillä. Voisi sanoa, että maalaamme soivaa taulua äänillä, tai että veistämme auditiivista patsasta.”

”Wimmen osuutta ei voi kirjoittaa etukäteen. Hän joikaa miltä hänestä silloin tuntuu.”

Traditiosta lähtevä joiku on uuden luomisessa kaiken alkuna. Se on keskiössä, jonka ympärille muu teos rakentuu. Tosin joskus joiku voi olla viimeisenä lisätty pala.

”Kyseessä on ihmisäänen liittäminen soivaan kudokseen ja usein myös toisin päin, ihmisäänelle sopivan ympäristön luominen. Joskus lähtöideana on pohja, johon Wimme joikaa osuutensa. Saattaa olla myös pidempi ambient-linja, jonka Wimme laulaa yhdellä otolla. Tai sitten lähdetään Wimmen joikaamasta sooloraidasta. Se on joskus aika iso palapeli mistä kasataan. Rauta (Mun, 2009) kasattiin muutamasta Wimmen hokemasta. Joskus on käynyt niinkin, että olen antanut Wimmelle pohjasävelen ja hän on joikannut siihen, mutta olemmekin käyttäneet Wimmen joikua ihan eri ympäristössä. Sen kuitenkin olen huomannut, että Wimmen osuutta ei voi kirjoittaa etukäteen. Hän joikaa miltä hänestä silloin tuntuu”, Rinne kertoo.

Sävellykset on laitettu molempien nimiin, vaikka Rinne vastaa pitkälti levyn pohjien säveltämisestä ja sovittamisesta.

”Wimmen joiku on aika improvisatorista, mutta se on kuitenkin kantava elementti levyllä”, Rinne sanoo ja korostaa, että luovaan prosessiin voi laskea usein myös äänisuunnittelijan.

Porista lähtöisin oleva ja 1980-luvun alusta Helsingissä asunut Rinne ei halua leimautua saamelaismuusikoksi.

”Me laitetaan omat musiikilliset ideat ja persoonat siihen keitokseen. Joiku on kuitenkin niin harvinainen ja leimallinen juttu, että se määrittää sitä kokonaisuutta ja usein se kuitenkin käsitetään saamelaismusiikiksi.”

Kiire ei tunnu stressaavan rauhallista muusikkoa, vaikka hänellä onkin monta rautaa tulessa. Pohjalla on vahva tyytyväisyys ammattiin.

”Mitäs ihminen täällä tekee kuin duunia, ja hakee olemassaololleen oikeutusta. Mielelläni teen asioita, joista on hyötyä ja ilo itselle ja muille. Jokaisen ihmisen pitäisi kokea olevansa sellaisessa tilanteessa, koska silloin on perustyytyväinen – riippumatta siitä onko kokki tai muusikko”, Rinne pohtii.

tapanirinne.com
wimme-rinne.com
rinneradio.com

Vähän ulapalla

Joistain lauluista tietää ensiriveistä lähtien, että ne pitää kuunnella loppuun asti. Kimaltava mekko on juuri sellainen: ”Mul on päällä kimaltava mekko/diskovalot osuu sen paljetteihin.”

Kimaltavan mekon ensimmäiset rivit luovat hienon vastakohdan. Kappale on balladi, mutta kertoja kylpee diskovalojen loisteessa.

Kiinnostus herää välittömästi. Mistä tämä kertoo? Mitä kertojalle tapahtuu?

Hyvin konkreettiset tapahtumakuvaukset (”Nuoret miehet juo viinakännit/taidan olla ainoo selvin päin.”) ja oudot yksityiskohdat (”Joku kehonrakentaja jokeltaa.”) vievät syvemmälle tekijän ajatuksiin.

Sanna ”Litku” Klemetti sävelsi ja sanoitti Kimaltavan mekon kesällä 2014.

”Muistan kun näppäilin sitä di-di-di-diitä kotona balalaikalla. Olin innoissani, kun olin löytänyt uuden tavan tehdä musaa. Semmoisen, että pystyn tekemään biisejä, joissa on vain pari, kolme sointua ja silti ne toimii. Ja että ne biisit  pohjautuu tekstille”, Klemetti sanoo.

Kimaltava mekko on rakkausbiisi. Se on aika autobiografinen ja diippi. Siinä on paljon ihan suoria juttuja, joita mulle sattui sinä keväänä ja kesänä.”

Samaan aikaan Sanna Klemetin mielessä syntyi ajatus uudesta artistiminästä, Litku Klemetistä.

Lukion jälkeen Kuhmosta Jyväskylään muuttaneen Klemetin mukaan hänen musiikillinen taustansa on ”härö”. Litku-hahmon myötä Klemetti tahtoi tulla lähemmäs yleisöä. Hän yritti tehdä sellaista musiikkia, jota ihmiset ehkä haluaisivat kuunnella.

Jo tuolloin Klemetti keksi ensin biisien nimet ja rupesi sitten tekemään niihin sopivia kappaleita.

”Haastoin itseäni sillä lailla, että lauluilla oli selkeä aihe. Kuten vaikka Kengät tai Progetyttö tai Badding. Halusin myös käyttää raffimpaa kieltä kuin aiemmin. Yritin kehittää oman sanomisen tyylin. Olin tehnyt ennen aika filosofisia ja vakavia tekstejä”, hän kertoo.

Litku Klemetti & Tuntematon Numero -yhtye perustettiin syksyllä 2014. Aiemmin Klemetillä oli ollut muun muassa Sateenkaarina-niminen folkbändi ja Jesufåglar-progeyhtye.

Aluksi Tuntemattomaan Numeroon kuuluivat Juho Kalliolahti (basso) ja Sami Keinänen (rummut). Kitaristi Aleksi Muhonentuli mukaan ennen vuodenvaihdetta.

Yhtye viihtyi treenikämpällä alituiseen. Biisejä tuli koko ajan lisää. Ei ollut paineita. Ei ollut mitään muuta kuin suuri uho.

”Se oli tosi hauskaa. Siinä oli koko ajan se fiilis, että nyt lähtee. Olin silloin aika rokkipäissäni. Sellainen olen yksi jätkistä -meininki vähän nolottaakin jälkikäteen”, Klemetti sanoo.

”Se oli kuitenkin siistiä aikaa, koska isoimmat harppaukset tulivat juuri silloin. Ne tulivat myös aika itsestään. Vielä silloin mun itsetutkailu ei ollut niin hirveää.”

Ensimmäisen keikkansa Litku Klemetti & Tuntematon Numero soitti tammikuussa 2015. Horror ’15 -albumi ilmestyi keväällä 2016.

Litku Klemetin kaikki levyt on julkaissut riippumaton Luova Records, jonka toiminnassa Sanna Klemetti on aktiivisesti mukana.

Soololevy Juna Kainuuseen ilmestyi tammikuussa 2017. Se huomattiin laajalti. Moni asia muuttui. Kaikesta tuli vaikeampaa.

”Siitä levystä ei pitänyt tulla mitään. Se oli täysi irtiotto, täysin paineeton ja huoleton levy. Välillä haikailen sitä vapautta, mikä sitä tehdessä oli”, Klemetti kertoo.

”Se on äänitetty meidän kommuunissa. Sen toteutus ja soundi on yhtä aikaa tosi siisti ja demomainen. Prosessi oli sairaan kiva, koska mä sain päsmäröidä. Sitähän mä oikeasti haluaisin tehdä.”

Levyn inspiraationa toimi Sanna Klemetin äidin hurja nuoruus 1970-luvun Kuhmossa. Nuori mude -kappale oli yksi ensimmäisistä biiseistä, joita Tuntematon Numero soitti. Se oli jäänyt syrjään, koska bändi piti sitä ”vähän köpönä”.

”Kaikki siinä biisissä on totta, tietysti osittain mun tulkintaa äidin kertomasta. Naapurivaaralle mennään ja Kelolle bailaamaan. Myös mun setä Vote mainitaan siinä. Votella oli amerikanrauta. Äiti on kyllä sanonut myöhemmin, että ei se Vote meitä kuskaillut, vaan yleensä Vote oli kyydissä ja iskä ajoi”, Klemetti kertoo.

Sanna Klemetin mielestä hänen äitinsä oli nuorena tosi siisti tyyppi. Vähän kovis. Se on herkullinen ajatus.

”Olen käyttänyt äitiä inspiraationa muissakin biiseissä. En silti esimerkiksi jututa häntä, että saisin biiseihin materiaalia. On hyvä, että se on puoliksi mun kuvitelmaa”, Klemetti kertoo.

”Tiedän, että äiti tykkää mun lauluista. Laulan Nuori mude -biisin aina, kun se on katsomassa.”

Tähän mennessä Litku Klemetti on julkaissut musiikkia viiden albumin ja noin kolmen tunnin verran. Jotkut asiat ovat pysyneen koko ajan samoina.

Tietty sanomisen tyyli on koko Litku-jutun idea, sekä tekstittämisessä että elämänasenteena. Kyse on suoruudesta ja jopa tylyydestä, jonka Klemetti sanoo pöllineensä kavereiltaan.

”Se on jotain sellaista, mitä olen ihaillut ja halunnut olla. En vaan pysty. Biiseissä ja Litku-hahmona pystyn”, hän kuvailee.

”Olen vatvoja ja negatiivisuuteen taipuvainen ihminen. Neuroottinen ja kaikkea mahdollista. Mulla on vähän ankeaa. Litku pelastaa mut sellaiselta.”

Horror ’15– ja Juna Kainuuseen -levyjen välissä Tuntematon Numero nauhoitti albumin, joka meinasi jäädä julkaisematta.

Päivä päivältä enemmän -levy äänitettiin vuonna 2016, jolloin Klemetti teki myös Juna Kainuuseen -soololevyn alusta loppuun. Se kiilasi kaiken muun ohi.

Päivä päivältä enemmän -levyn piti olla bändivaiheen timantti. Sannan mielestä siitä tuli vähän tasapaksu.

Vuonna 2016 bändin soittajat olivat innoissaan suomalaisesta uudesta aallosta. Niinpä levystäkin tuli sen tyyppinen.

Sanna Klemetistä se tuntuu nykyään vähän vieraalta.

”Meillä oli alussa paljon sellaista musaa. Nyt se vähän ihmetyttää, koska en ole juurikaan sellainen tyyppi”, hän sanoo.

”Aleksi ja Sami tykkäävät uuden aallon musasta tosi paljon. Itse olen kuunnellut lähinnä Se-yhtyettä. Sehr Schnellistä ja joistain vähän kummallisemmista bändeistä tykkäsin myös.”

Levyn avausraita Litku-show kertoo Sanna Klemetin karaokeharrastuksesta. Hän käy yhä baareissa laulamassa.

Vuonna 2016 Klemetillä oli muutakin yöelämää. Nykyään sitä ei juurikaan ole. Hän ei enää jaksa humalaisten ihmisten seuraa. Kuten monessa Litku-biisissä mainitaan, niiden tekijä ei käytä alkoholia.

Sannan karaokenimi oli pitkään Litku. Nyt sitä ei enää kehtaa käyttää.

Litku-show on hyvä esimerkki siitä, että olen tykännyt tehdä tosi tyypillisiä riffejä. Sellaisia, joita kukaan ei kehtaa tehdä, koska ne on liian kliseisiä. Mä vaan tein. Niitä oli kiva soitella balalaikalla. Vähän kuin opettelin soittamaan samalla”, hän kertoo.

Litku-show on suora ja konkreettinen tarina siitä, mitä tapahtuu ujolle seinäruusulle, kun se pääsee karaokelavalle. Siis mulle. Siitä se Litku syntyy. Siitä, kun ujo ihminen löytää itsensä lavalta ja antaa palaa.”

Yksi Taika tapahtuu -albumin (2018) hienoimmista hetkistä on ”Fuck yeah!” -huudahdus ennen Yöt on unta varten -biisin kitarasooloa.

”Se on semmoista taikarockia. Monia rokkijuttuja ei jaksa soittaa keikoilla, mutta se biisi on mun keikkasuosikki”, toteaa Sanna Klemetti.

”Teksti on turhauma keikkaelämästä. Mun pitää päästä aikaisin nukkumaan keikkamatkoilla. Sitten kaikki on ympärillä, että ”älä nyt mee” ja ”oo vähän rennompi” ja muuta sellaista. Välillä se ärsyttää tosi paljon. Tässä tekstissä tein nukkumisesta taikamaailman, siistin seikkailun. Se on tavallaan anarkistinen rokkibiisi. Sen sanoma on, että nyt ei bailata beibi, nyt nukutaan.”

Taika tapahtuu -levyn biisejä tehdessään Klemetti oli erittäin motivoitunut. Hän oli saanut pienen apurahan ja onnistuneen Juna Kainuusen -levyn jälkeen itsevarmuutta piisasi.

”Mulla ei ollut mitään blokkia Juna Kainuuseen -levyn jälkeen. Halusin tehdä vähän taiteellisemman levyn. Halusin, että voin tehdä hiukan progressiivisempaa musaa, jos siltä tuntuu”, Klemetti sanoo.

Taika tapahtuu -albumiin mennessä yhtye oli oppinut paljon. Sillä oli oma soundinsa ja se tiesi, miten se saadaan talteen studiossa.

Levy tehtiin nopeasti. Klemetin mukaan se vaan lyötiin kasaan, kun biisit valmistuivat. Siten yritettiin säilyttää niiden tuoreus.

”Pakotin bändin tekemään sen nopeasti, että kukaan ei ehdi ajatella, että nyt jäädään hinkkaamaan tai pitää tehdä jotain ihmeellistä Juna Kainuuseen -levyn jälkeen. Se oli henkisesti hirveä prosessi kaikille. Olin melkoinen hirmuvaltias”, Klemetti sanoo.

Uuden Ding ding dong -levyn sanoituksissa Sanna Klemetti pohtii, millaista Litkun elämä olisi, jos tämä ei olisi muuttanut pois Kuhmosta.

”Niissä on paljon patoutuneita katkeruuden tunteita. Koska ne juontuvat nuoruudesta Kuhmossa, oli luonteva sijoittaa levy myös konkreettisesti sinne”, Klemetti kertoo.

”On erikoista, miten se paikka vieläkin vaikuttaa niin paljon mun tekemisiin. Miten vahvasti se on osa mua. Se on mun ihmemaa, hyvässä ja pahassa.”

Levyn päättävää Keijukaisvalssia Litku Klemetti on soittanut keikoilla pitkään. Se oli aluksi koukeroinen progebiisi, josta lopulta muotoutui kevyesti psykedeelinen diskokappale.

”Päätin, että tästä lähtien yritetään oikeasti tuottaa näitä asioita eikä vaan olla sillä demomeiningillä. Tästä eteenpäin tehdään varmaankin enemmän sellaisella tuottajatyylillä näitä juttuja.”

Ding ding dong –levyn demot äänitettiin jo vuonna 2017. Niissä oli syntikoita ja rumpukoneita, joiden päälle Sanna äänitti urkuja.

Kun varsinaisten albumisessioiden aika koitti, musiikki tuntui vähän vanhalta. Niinpä bändi päätti tehdä jotain rohkeaa ja härskiä, toimia hiukan välityöhengessä.

”Ilmeisesti välitöistä tulee niitä parhaita juttuja. Esimerkiksi Keijukaisvalssi kuulostaa mun mielestä tosi modernilta ja hyvältä. On hassua, kun arvostelijat kuvaa sitä vaikka kirppisrokiksi. Välillä ihmettelen, että mistä niiden käsitykset tulee.”

Nykyisin Litku Klemetti -yhtyeen viides jäsen on kosketinsoittaja ja kitaristi Pekka Tuomi. Hän on myös Sannan miesystävä. Pekan mukaantulo vaikutti paljon yhtyeen soundiin.

”Meillä on aika iso pakki, mistä voidaan ottaa kaikkea. Pekka hankkii koko ajan kaikkia analogilaitteita. Meillä on huone, jossa sillä on kaikenlaisia härveleitä, ja koko ajan tulee lisää”, Sanna kertoo.

”Ehkä aiemmin ollaan vähän liikaa pihistelty siinä, että Litku-soundi on tällainen ja tällainen. Nyt me on otettu rohkeammin käyttöön uusia asioita.”

Tämän vuoden aikana Sanna Klemetti on tehnyt ”helvetisti” uusia biisejä. Siksi Ding ding dong tuntuu vieläkin vanhemmalta jutulta.

Klemetti naureskelee, että kohta uudetkin biisit tuntuvat vanhoilta eikä hän halua julkaista niitäkään.

Seuraavaksi Klemetti haluaa tehdä jotain selvästi aiemmasta Litku Klemetti -musiikista poikkeavaa.

”Mua rupesi etomaan, kun tämän levyn kohdalla puhuttiin taas retro- ja kirppismeiningistä. Ajattelin, että haluan tehdä jotain modernimpaa. Tykkään lofista, joten luultavasti siitä tulee kuitenkin aika lofistista. Mä vaan tykkään sellaisesta soundista.”

Yksi ajatus on pianolevy, jonka Sanna Klemetti soittaisi ja äänittäisi itse. Ehkä levyllä voisi olla myös jousia ja sille voisi sämplätä jotain.

”Tein muutama päivä sitten pianolla sellaisen biisin kuin Läpi Helsingin yön. Siitä tuli sävellyksellisesti aika hyvä, aika rauhallinen”, Sanna sanoo.

”Olen tehnyt sellaisia biisejä, joihin ehkä sopisi hiphop-tyyppinen tai vähän soulimpi ote. Onhan esimerkiksi Juna Kainuuseen -biisikin sellainen seiskarisouliskelmähomma.”

”Pitää olla koko ajan vähän ulapalla, että juttu pysyy kiinnostavana.”

Klemetin mielessä kuplii muitakin ideoita. Ajatuksissa on esimerkiksi täysin elektroninen levy Pekka Tuomen kanssa. Klemetti olisi sillä vain sanoittaja ja laulaja.

Juuri nyt tärkeimmältä tuntuu, että Litku Klemetti ei jää toistamaan itseään.

”Pitää olla koko ajan vähän ulapalla, että juttu pysyy kiinnostavana. Vähän haparoida jonnekin, että mitäs täältä löytyy”, Klemetti kuvailee.

”Ajattelen olevani vaiheessa, jossa mun pitää keksiä se Litku-juttu uudestaan. Että millaista musaa voisin tehdä, jos keksisin ekan kerran koko Litku Klemetin.”

Yhdestä alkuperäisestä ideasta Sanna Klemetti haluaa kuitenkin pitää kiinni.

”Olen viime aikoina yrittänyt tehdä sellaisia tekstejä, että kerron vaan hirveän rehellisesti, mitä mä kelaan. Olen ajatellut paljon Neil Youngin seiskarilevyjä. On hirveän koskettavaa, kun se vähän kömpelösti kertoo elämästään ja mitä se on tehnyt. Jonkun sellaisen fiiliksen haluan tavoittaa.”

Kaikki jutussa mainitut biisit ovat Sanna Klemetin säveltämiä ja sanoittamia.

Aki Tykki ja kauniit sanat

”Silloin oltiin viidettä viikkoa Lapin rundilla. Hissiin mentiin peruuttamalla, ettei vahingossakaan olisi nähnyt peiliin. Siitä tuli ajatus, että mitä jos joku inhoaisi itseään niin paljon, että peittäisi kotonaan kaikki heijastavat pinnat.”

Näin sai alkunsa epävarmojen rohkaisuksi kirjoitettu Olette kauniita, joka löytyy Happoradion menestykseen nostaneelta ja useita radiosinkkuja sisältävältä albumilta Kaunis Minä (2008). Radiosoittoa bändi oli saanut jo kolmella edellisellä levyllään, joista Asemalla-debyytin krapulankatkuinen Pois Kalliosta soi edelleen.

Bändin keulahahmo ja teksteistä pääosin vastaava Aki Tykki (s. 1975) on käsitellyt sanoituksissaan paljon mielen tummiakin kerroksia. Kallion kämpillä muurahaisia laskevasta dokailijasta hän on kuitenkin kasvanut jo kauas, niin laulunaiheiltaan kuin muutenkin.

”Nykyään olen tällainen espoolainen perheenisä ja ällöttävän vapautunut keski-ikäinen mies. Ja syvyys on tärkeää sanoituksissa. Uran alussa ne olivat lähinnä välttämätön paha.”

Parhaillaan Aki Tykki potee lievää väsymystä keikkojen, biisinkirjoittamisen ja lapsiperhe-elämän kolminaisuudessa. Sonylta Warnerille siirtynyt Happoradio julkaisi alkuvuodesta sinkun Tehdään jotain kaunista, ja keikkojen ohella bändi työstää uutta materiaalia.

”Aiemmin työskentelin enemmän öisin, punaviiniä unohtamatta.”

Kesästä asti Aki Tykki on kirjoittanut lauluja myös muille solmittuaan house writer -sopimuksen HMC:n kanssa.

”Sillä saralla on kannukset vielä ansaitsematta, mutta flow on ollut hyvä. Muutenkaan elämässä ei ole valittamista.”

Tykki kyllä myöntää hieman haaveilevansa siitä, että voisi jossain vaiheessa sulkeutua bändeineen muutamaksi päiväksi arjen ulottumattomiin.

”Olisihan se keskittyminen toisenlaista. Nyt sitä työskentelee pitkälti toimistoaikoina ja vaikka miten olisi inspiraatio päällä niin lapsi on haettava päiväkodista. Aiemmin työskentelin enemmän öisin, punaviiniä unohtamatta.”

Samassa bändissä Aki Tykki kokee olleensa periaatteessa jo rippikouluikäisestä, sillä siitä asti Happoradiossa on soittanut myös bändin nykyinen rumpali Markku DeFrost. Alun perin joensuulaisesta Sydänyöstä tuli Happoradio erinäisten vaiheiden jälkeen Helsingissä vuonna 2001.

Alkuperäiskaksikon lisäksi bändiin kuuluvat kitaristi AH Haapasalo, basisti Jatu Motti ja tuoreimpana jäsenenä kosketinsoittaja Klaus Suominen.

Kappaleet Tykki ja Haapasalo säveltävät yhdessä,  useimmiten Haapasalon sävellyksellisten ideoiden pohjalta.

”Tosin minulla on veto-oikeus melodiaan, jos en keksi siihen sopivaa tekstiä. Sanoja en mieti vielä siinä vaiheessa, kun yhdessä fiilistelemme sointukulkuja.”

Joskus sanat voivat putoilla paikoilleen nopeastikin, mutta useimmiten prosessi vie aikaa ja yksi säkeistö saattaa vaatia kuukausienkin pyörittelyn.

”Opiskelin aikoinaan musiikkitieteitä, en kuitenkaan tarpeeksi pitkään pystyäkseni analysoimaan prosessejani. Olisi ihan hauska ymmärtää, millaiseen melodiaan löydän tekstin ja millaiseen en. Luulen, että kyseessä on rytminen asia.”

Tuskallisin on ollut tilanne, jossa kappaleen pohja oli miksattu valmiiksi, mutta tekstin aiheesta ei ollut vielä hajuakaan.

”Sen jälkeen olen vannonut, että enää biisi ei mene tuotantoon ennen kuin sillä on aihe edes otsikon verran.”
Yhteistyössä ja muille kuin omalle bändille tekstit muotoutuvat toisenlaisessa prosessissa.

Co-write-sessioissa omaa rimaa on pakko madaltaa ja pakottaa itsensä toimimaan normaalia nopeammin.

”Se tekee hyvää. Tekstin synty ei myöskään ole pelkästään omalla kontolla.”

Kun kirjoittaa yksin, avuksi on koitunut tekniikka tai oikeastaan hahmo nimeltä Kemppi, kuvitteellinen kokemäkeläinen koneasentaja, joka ei ole kovinkaan hyvä kirjoittaja, mutta saattaa homman valmiiksi.

”Entinen miksaajamme Ville Kulju sen keksi. Pistetään Kemppi töihin ja korjaillaan myöhemmin. Kun tehdään joku osa, tekstitän sen puutaheinää-sanoilla. Joskus sellaisesta jää lopulliseen tekstiin rivejä, jotka eivät miettimällä ehkä tulisi mieleenkään.”

”Kirjoittaessa skitsoilen draaman kaarta ja sitä miten teksti etenee.”

Sanoittamista Aki Tykki pitää vaikeampana kuin säveltämistä. Pianosta voi hakea melodioita päivittäin, mutta tekstit vaativat toisenlaista paneutumista.

”Kun operoidaan popmusan maailmassa, on käytettävissä aika rajattu määrä sointukulkuja ja melodioita. Aiheita ja sanoja taas on periaatteessa loputtomasti.”

Tekstit rakentuvat yleensä yhden lauseen ympärille ja alkusysäys voi tulla mistä tahansa, vaikka Simpsoneista.

”Kirjoittaessa skitsoilen draaman kaarta ja sitä miten teksti etenee. Tärkeintä on tunnelma, mutta mielelläni kirjoitan niin, että tekstiin tulee useampia tasoja.”

Biisi voikin päällisin puolin olla rakkauslaulu, mutta kertoa myös muusta, vaikka pokeririippuvuudesta kuten Hirsipuu: ”Vene ei valmistu ja naulat kaatuu jokeen”.

”Vene eli boat tarkoittaa täyskättä, naulat ässäparia ja joki eli river viidettä korttia, joka jaetaan pöytään Texas hold’emissa. Videossa koira juoksee Mikonkadulla Casinon ohi ja minä myhäilen vaikka tiedän, että kuulijoista 97 prosenttia ei tajua koko juttua. No, kymmenen vuotta myöhemmin voin kertoa sen haastattelussa!”

Pelastaja taas on puhetta Jumalalle Jeesuksen näkökulmasta. Sen tekstillä on yhteys Tykin omaan rippikouluaikaan.

”Olisimme halunneet esittää konfirmaatiossa laulun, jossa puhuttiin epävarmuudesta ja etsimisestä. Meitä kiellettiin laulamasta kirkossa sellaista, koska kristitty ei saa epäillä. Kyllä ärsytti, epäilihän Jeesuskin! Sittemmin minusta tuli ateisti. Kirkonkin kanta lienee lieventynyt, sillä Pelastaja valittiin rippikoulun laulukirjaan.”

Suomen kieltä Aki Tykki sanoo rakastavansa ja pitää sillä leikittelystä. Riimittely on hänelle luontaista ja monet teksteistä vilisevät täydellisiä riimisanapareja.

”Kyllähän ne juurtuneet ja uurtuneet helposti rusahtavat paikoilleen. Tavallaan koen riimittelyn ilmaisukeinona halvaksikin kun se on itselle niin helppoa. Se voi myös kääntyä tahattoman koomiseksi tai sitten itsensä ajaa ansaan kaiken maailman sisäriimien kanssa.”

Välillä riimeistä yrittää rimpuilla irti ihan tietoisesti, mutta hyvää flow’ta ei kannata katkaista.

”Esimerkiksi Ihmisenpyörää ja Valopalloa  kirjoittaessani päätin antaa mennä ihan härskisti sen enempää kyseenalaistamatta, voiko näin sanoa.”

Monelle tekstille on tunnusomaista lämpöä tuova jutustelevuus.

”Sellaisesta tykkään, esimerkiksi Samuli Putron tekstien rupattelevuudesta. Hän on sanoittaja, jonka tekstit aiheuttavat minussa voimakkaimmat tunnereaktiot. Hänellä tavut asettuvat niin hienosti ja sisältö kuitenkin hengittää.”

”Bändin perustamisen aikoihin oli luontevaa laulaa ryyppäämisestä, vanhemmiten pohdinnat ovat syventyneet ja musta on tullut runollisempi.”

Uusiakin sanoja on vahingossa tullut keksityksi.

”Pojalleni tekemääni Leevin lauluun kirjoitin että linnunpoika, liepukkani hei ja sitten googlailin, mistäs tällainen liepukka nyt tuli, tarkoittaako se edes mitään. Päädyin lueskelemaan tuutulaulujen historiasta ja siitä, miten tilannesidonnaisesti ne ovat syntyneet.”

Isäksi tulo on vaikuttanut tekstimaailmoihin voimakkaasti, kuten omat elämänvaiheet muutoinkin. Aki Tykin mielestä elämänkokemusten pitääkin antaa näkyä.

”Bändin perustamisen aikoihin oli luontevaa laulaa ryyppäämisestä, vanhemmiten pohdinnat ovat syventyneet ja musta on tullut runollisempi. Baarin nurkkapöydät ovat vaihtuneet luontometaforiin. Joka toiseen tekstiin meinaa puskea puu.”

Suomirokin kaanoniin kuuluu horjuva ja naisen pelastusta huutava mies, ja sitä lippua Tykki sanoo kantaneensa ihan ansiokkaasti.

”Nyt jo mieluusti olen itsekin avuksi jollekulle.”

 

Erityisesti mieleen on jäänyt Pidä pinnalla pää -tekstin öinen kirjoitushetki, kun muu perhe nukkui seinän takana.

”Mietin, että tekstin kautta voin puhua pojalleni sittenkin, kun hän on aikuinen ja minua ei ehkä enää ole. Kirjoittamisen hetkellä hän oli vasta muutaman kuukauden ikäinen. Tuntui huimalta ajatella, millaisen ajan päähän siitä ylsin.”

Yksi yhteen laulujen minä ei kirjoittajaansa peilaa, mutta oman persoonan läpi jokainen teksti on suodattunut.

”Nyt kun kirjoitan myös muille, on tätäkin pitänyt miettiä. Minkä aseman siinä ottaa ja miten välttää ulkokohtaisuuden tunnun.”

Samana lauluntekemisessä on pysynyt yksi asia, onneksi. Se ohikiitävä hetki, kun tuntee tehneensä maailman parhaan biisin.

”Se tulee vuosi vuodelta harvemmin, mutta fiiliksen onnistuu yhä joskus tavoittamaan. Aikanaan kun keksin Taviksen kertosäkeen niin lähdin heti baariin, että nyt tuli hitti! Levy-yhtiö ei meinannut aluksi julkaista koko biisiä.”

Hitti kappaleesta kuitenkin tuli, joskus taas hitti yllättää tekijänsäkin. Niin kävi bändin tuotannon kulmakivelle Puhu äänellä jonka kuulen, joka oli alun alkaen tarkoitettu kivaksi akustiseksi välipalaksi.

”Nyt yhteislaulatan siitä keikoilla toista säkeistöä, en enää kertsiä.”

”Yhä muistan ne Lieksan Puustellin kaksi katsojaa.”

Vaikka suomirock ei ole viime vuosina ollut suurimmassa huudossa, on Happoradion suosio pitänyt ja uusia nuoria faneja tullut.

”Radiosoitossa muutosta on toki nähnyt, mutta toisaalta striimausten kautta musaa kuunnellaan enemmän kuin koskaan.”

Aikaan bändi on mukautunut luontevasti omien intressien kautta, eikä esimerkiksi koneiden käyttäminen bändisoitinten ohella ole ollut mikään juttu.

”En kuuntele Radio Nostalgiaa. Innostun helposti uudesta musasta ja kokeilemme mielellämme uusia saundeja. Se, mikä Happoradio on, tulee biisiemme, harmoniakäsityksemme ja minun lauluääneni kautta. Tuotanto voi elää.”

Henkseleitä paukutellen bändi ei lavalle vieläkään mene.

”Yhä muistan ne Lieksan Puustellin kaksi katsojaa.”

Yhtä asiaa Aki Tykki on toisinaan miettinyt. Kun hän aikoinaan haki musiikkiopistoon opiskelemaan pianonsoittoa, piti valita klassinen tai pop/jazz-linja.

”Valitsin pop/jazzin vaikken tiennyt, mitä se edes tarkoittaa. Jos olisin valinnut toisin, missähän olisin nyt?”

Ensimmäinen bändi oli perustettu kavereiden kanssa jo ennen opintoja.

”Kukaan ei osannut soittaa mitään, kunhan vain larpattiin bändiä. Jossain vaiheessa tajusin, että soittotaito voisi olla ihan hyvä.”

Tosin ensimmäisen biisinsä Aki Tykki sävelsi jo ennen soittotaitoakaan. Hän piirteli nuottiviivastolle nuotteja tahtilajiin 5/4, minkä jälkeen hänen isänsä sanoitti kappaleen ja lähetti sen Kevään sävel -kilpailuun.

”Sijoitumme sijalle 150, osallistujia oli kolmisensataa. Herää kysymys, millaisia ne loput biisit olivat.”

Mutta ennen nuotteja oli vielä jotain, oli sanat. Oli pieni tytönnäköinen poika, joka jossain päin Joensuuta istui runoilemassa koiranpennuista. Kunnes sitten eräänä päivänä näki Michael Jacksonin Thriller-videon, jossa muututtiin sekä ihmissudeksi että zombieksi.

”En ymmärtänyt, mistä oli kyse mutta olihan se nyt siistiä. Tiesin haluavani musa-alalle, kun siellä kerran voi tapahtua tuollaista.”

Paras sanoitus on Aki Tykin mielestä kuin talo, jonka ovesta pääsee helposti sisään, mutta sokkeloista, ullakoilta ja kellareista voi paljastua mitä tahansa.

Omissa teksteissään hän toivoisi oppivansa käyttämään vähemmän sanaa ”kaunis”.

”Jos tekoäly kirjoittaisi Happoradion kappaleen, sen nimeksi tulisi Kaunis Puu.”

Jutussa mainittujen biisien sävellykset:
AH Haapasalo & Aki Tykki, paitsi Pois Kalliosta säv. Miki Pii & Aki Tykki

Rehellisesti, Minna Koivisto

Vesala aloitti Hartwall-Areenan keikkansa julkaisemattomalla biisillään Olin kerran täällä. Äiti vieressäni purskahti itkuun jo ensimmäisen minuutin aikana. Seuraavat kaksi tuntia olivat tunteiden vuoristorataa ja kun konsertti päättyi, olo oli yhtä aikaa kevyt ja täysi. Suurissa puitteissa toteutetut musiikkiproduktiot ovat hyvin harvoin koskettaneet minua näin.

Kun tapaan Minna Koiviston, alan oivaltaa, miksi Vesalan lokakuinen areenakeikka oli jotain vieläkin enemmän kuin upeat visut, biisit, artisti ja show.

Koivistolle tuottajan työssä tärkeintä on välittää tunteita.

”Joitakin asioita on helpompi viestiä sävelin, soinnuin ja sävyin kuin sanoin”, hän sanoo.

”Jos tunneviestintä ei ole aitoa, sen kuulee lopputuloksesta. Kun mukana on aito fiilis ja tunnelataus, sen aistii.”

Vesalan Hartwall-keikan musiikkituotanto oli Koiviston tähänastisen uran merkityksellisin projekti. Lisää isoja asioita on tulossa.

Koivisto aloitti muusikon ammattiuransa basistina ja päätyi 19-vuotiaana Robinin bändiin, kun teinitähden rinnalle tarvittiin nuoria soittajia. Niitä tultiin etsimään Sibelius-lukiosta, kun Koivisto ahkeroi abivuottaan.

Hän sai ensimmäisen bassonsa joululahjaksi 10-vuotiaana ja opetteli biisejä kotona korvakuulolta.

”Musiikki on aina ollut iso osa meidän perheen arkea ja elämää. Faija on intohimoinen afroamerikkalaisen rytmimusiikin ystävä. Se vaikutti muhun paljon.”

Basso puhutteli Koivistoa enemmän kuin rummut tai klassinen pianonsoitto, joita hän harjoitteli musiikkiopistossa. Niinpä hän valitsi sen soittimekseen, kun lukioikäisenä siirtyi Pop & Jazz Konservatorion perusopetukseen.

”Silloin aloin soittaa bassoa tosi paljon. Kävi ilmi, että olin siinä ihan hyvä.”

Basistin pesti Robinin bändissä kestikin kuusi vuotta, vaikka lähtökohta oli, että hommaa tehdään yksi kesä. Koivisto pääsi myös hyödyntämään sitä, että oli omaksi ilokseen tehnyt Abletonilla ja Logicilla biittejä.

”Ikään kuin ylenin siinä produktiossa Music Directoriksi, vai miten sitä kutsutaan. Tein ensin yhdessä Jonas Olssonin kanssa tuotantoja Robinin keikoille, ja Jonas on muutenkin auttanut mua tuotantojutuissa alkuun.”

Pikkuhiljaa vastuu siirtyi yksin Koivistolle, ja Robinin Hartwall-Areenan keikalle hän teki musiikkituotannon kokonaan.

”Robin-produktioissa oleminen niin nuoresta asti oli mun koulu alalle. Siinä näki paljon ja tutustui ihmisiin.”

Keikkojen ohella Koivisto opiskeli Metropolian muusikkolinjalla, mutta viihtyi siellä vain puolitoista vuotta. Koulussa läpi käydyt asiat eivät vastanneet niitä kokemuksia, joita hänellä oli työelämästä muusikkona.

”Aika moni on sitä mieltä, että se koulu vähän jumittaa menneessä ajassa. Jos esimerkiksi haluaa työllistyä basistina, pitää myös osata soittaa synaa ja tehdä saundeja. On hallittava esimerkiksi Ableton, että pystyy tekemään taustoja, joita käytännössä kaikki käyttää keikoilla. Siitä ei puhuttu ainakaan siihen aikaan mitään.”

Isoin syy opintojen keskeyttämiseen oli kuitenkin se, ettei Koivisto tiennyt, mitä koululta halusi.

”Ei kukaan muu kuin sinä itse voi tietää, mikä olet taiteilijana. Sitä ei voi ulkopuolelta opettaa. Se prosessi oli mulla siinä vaiheessa vielä alkutekijöissään.”

”Tuottajan duuni on tallentaa ja välittää se tunne, joka huoneessa on kun biisiä tehdään.”

Lapsena Minna ilmoitti isälleen, että hänestä tulee studiomuusikko.

”Semi-lähelle sitä oon sitten päätynytkin”, hän hymyilee.

”Ihanaa, että tällä alalla on muitakin työtehtäviä kuin se esillä oleminen. Artistiudesta en oo koskaan ollut itse kiinnostunut. Tykkään olla taustalla.”

Vuodesta 2015 Koivisto on ollut Kaiku Songsin tallissa tuottajana ja biisinkirjoittajana. Artistinimiä, joita hän on tuottanut ovat muun muassa Kaija Koo, Janna, Nelli Matula ja Tuure Boelius.

”Tuottajan duuni on tallentaa ja välittää se tunne, joka huoneessa on kun biisiä tehdään”, Koivisto sanoo.

Biisintekosessiot alkavatkin useimmiten niin, että jutellaan.

”Mun pitää tietää, mitä sessiossa oleville ihmisille kuuluu.”

Aina ei saada aikaiseksi biisiä. Se ei haittaa.

”Hyvä sessio voi olla myös sellainen, jossa ei synny yhtään musaa. Saattaa syntyä hyvä keskustelu tai hyvä yhteys johonkin ihmiseen. Ne on isossa kuvassa tärkeitä.”

Suurin osa biiseistä ei koskaan mene julkaisuun, ja tuottajapalkkiot jäävät saamatta. Sekään ei harmita.

”Saattaa syntyä träkki, jossa on vaikka hyvä rumpuraita hyödynnettäväksi jossain muussa biisissä.”

Mitä enemmän kokemus kasvaa, sitä paremmin tuottaja osaa ohjata tilannetta siihen suuntaan, että kappaleesta tulisi mahdollisimman hyvä tarkoitukseen, johon sitä tehdään.

OP-1 on Koiviston uusin suosikkityökalu. Laite on sen kokoinen, että sitä voi helposti kierrättää sylistä syliin biisintekosessioissa.

”Toisin kuin raitojen koodaamisessa, tässä työskentelytavassa on sattuman onni mukana. Sama kuin bändisoitossa: joku soittaa vahingossa väärin ja tuleekin hyviä juttuja. Koitan hakea mahdollisimman paljon sellaisia yllättäviä tapahtumia. Soitellessa on aina äänitys päällä.”

OP-1 sisältää rajatun määrän saundeja, rumpukoneen ja neljä raitaa tallennustilaa. Sillä ei saa aikaan mitä tahansa äänisynteesiä. Se sopii Koivistolle hyvin.

”Kun on liikaa valinnanvaraa, on vaikea valita mitään. Tässä on vähemmän vaihtoehtoja, mutta mun mielestä selkeä karaktääri.”

Koivisto ei juurikaan käytä plugarisynia, vaan äänittää paljon audioraitaa.

”Abletonissa on tosi hyvät mahdollisuudet muokata audiota.”

Tuotannoissa kuuluu myös ympäristön ääniä, vaikkapa Espanjan-lomalta taltioituja.

Laulutuotannoissa tärkeintä on autenttisuus ja aito tunnekokemus.

”Hyviä lopputuloksia voi toki saada niinkin, että äänitetään yhtä tavua uudelleen ja uudelleen. Mut se ei ole mun tapa tehdä, koska en itsekään haluaisi, että mua äänitettäisiin niin.”

”Joo ja ei”, vastaa Koivisto kysymykseen: tarvitseeko tuottajan olla guru musiikkiteknologiassa?

”Ei siitä haittaa ole. Mut kyllähän musaa saa tehtyä vaikkei ihan tietäisi, miksi joku kuulostaa joltain. Tässä työssä tiedot karttuu pikkuhiljaa.”

Teknistä briljeeraamista tärkeämpää on se, että pysyy rehellisenä itselleen ja tekemiselleen sekä se, että asiat, jotka motivoivat työhön, ovat oikeita.

On järkevintä on tehdä sellaista musaa ja sellaisia projekteja, joista itse tykkää ja innostuu.

”Se, että yrittää olla jotain muuta kuin on, ei johda pidemmän päälle mihinkään. Miten mä voisin olla parhaimmillani tilanteissa, joissa mulla ei itelläni oo mukava olo”, Koivisto pohtii.

”Mulla on kaipuu oikeisiin biiseihin, joissa on iso stoori.”

Kun pienessä maassa saa onnistumisia ja hittejä, täyttyy kalenteri nopeasti uusista hommista. Voi tulla sellainen mielikuva, että päästäkseen eteenpäin ei parane kieltäytyä mistään.

”Aika monilla freelancereilla alitajunnassa jyskyttää ajatus, että sä oot aina niin hyvä kuin sun edellinen työ on.”

Koivisto on opetellut olemaan itselleen armollinen ja päästämään irti ajatuksesta, että kaikki on pilalla jos joskus epäonnistuu. Hän on esimerkiksi lopettanut Spotify-striimausten kyttäämisen.

”En voi tehdä musaa optimoiden sitä kohti, että striimauksia tulisi mahdollisimman paljon. Vaikka toki popmusassa kaupallisella menestyksellä on merkitystä – vaikka nyt sitten työn jatkuvuuden kannalta”, hän sanoo.

”Mussa on vielä idealistia jäljellä. Uskon, että jos tekee taidetta rehellisesti niin se puhuttelee. Voin pitää menestyksenä biisiä, joka striimaa vain jonkun 20 000 kertaa.”

Koivistoa itseään ovat viime aikoina puhutelleet isot biisinkirjoittajat kuten Joni Mitchell, Neil Young ja Simon & Garfunkel.

”Mulla on kaipuu oikeisiin biiseihin, joissa on iso stoori. Nykyäänhän tehdään paljon hookline-poppia, missä on yksi nokkela laini.”

Orgaaninen saundimaailma tuntuu raikkaalta, ja Koivisto arvelee, että se voi hyvinkin olla tulossa takaisin.

”Tuntuu, että edelleen toivutaan tosta EDM-aikakaudesta, joka oli mun mielestä äänikuvallisesti tosi kovaa ja täyttä.”

Minna Koivisto on 26-vuotias. Hänen lähipiirissään on saman ikäisiä, joiden elämäntilanne on aivan erilainen: on juuri valmistuttu maistereiksi ja vasta hakeutumassa työelämään.

”Musa-alalla työllistyminen ja uran käynnistyminen tapahtuu suht nuorena. Ei mun arjessa tunnu mitenkään siltä, että olisin nuori ja menestynyt”, Koivisto naurahtaa.

Ikä noin ylipäätään tuntuu hänestä täysin irrelevantilta asialta. Samoin sukupuoli.

”Tiedän montakin naistuottajaa, jotka ei vielä ole päässeet niin sanotusti esille. Ehkä muuri on murtumassa. Mitään syytähän sille ei ole, etteikö minkä tahansa sukupuolinen ihminen voisi olla mitä tahansa”, Koivisto sanoo.

Hän ei koe, että ainakaan tuottajakollegat kohtelisivat häntä jotenkin erityisesti. Etenkään nuoremmalta sukupolvelta ei ole tullut vastaan nihkeää suhtautumista.

”Juurikaan”, Koivisto täsmentää.

Joskus hänet on otettu biisileirille kiintiönaisena. Se on tuntunut häiritsevältä.

”Toki olisi kiva, jos asia sanoitettaisiin niin, että me halutaan sut, koska olet paras tai sopivin tähän juttuun. Jos se nyt toistaiseksi vielä vaatii sen, että sukupuolikysymys on merkittävä, niin olkoon sitten niin.”

”Sosiaalista kyvykkyyttä on myös se, että antaa tilaa toisille. Koen, että mun työssä se on tärkeää.”

Joskus nuorempana Koivisto epäili, sopiiko hän musa-alalle ollenkaan, koska on pikemminkin kuuntelija kuin tilaa vievä tyyppi. Lapsena hän oli jopa ujo.

”Ahdisti, kun musaopinnoissa painotettiin, että pitää olla hyvät sosiaaliset taidot ja pitää mennä minglaamaan sinne ja tänne levy-yhtiöbileisiin. Verkostot on tärkeitä kyllä. Sitä minglaamista en kyllä allekirjoita.”

Ei tarvitse olla super-ekstrovertti esiintyjäpersoona pärjätäkseen alalla. Sen ymmärtäminen on vienyt yllättävän paljon aikaa.

”Olen tajunnut, että sosiaalista kyvykkyyttä on myös se, että antaa tilaa toisille. Koen, että mun työssä se on tärkeää.”

2020 on Koivistolle isojen muutosten vuosi. Hän osallistui pari vuotta sitten Music Finlandin Song Castle -leirille ja on sen jälkeen käynyt muillakin kansainvälisillä biisileireillä. Ne ovat menneet hyvin.

On myös Erika Sirola, nousukiidossa oleva suomalais-kanadalainen musiikintekijä ja artisti, jolle Koivisto on tehnyt tuotantoja. Ne on noteerattu.

”Nyt neuvottelen sopimuksesta muutaman ison kansainvälisen kustantajan kanssa ja valitsen hyvistä vaihtoehdoista itselleni parhaan. Toinen kotikaupunkini tulee olemaan Tukholma.”

Koivisto on myös perustamassa omaa firmaa. ”Pakkoyrittäjyydestä” ei ole kyse.

”Ihan pidän siitä, että hallitsen omaa elämääni ja pidän langat käsissäni.”

Hän on päätynyt osakeyhtiöön, jotta voi maksaa esimerkiksi soittajien palkkoja omasta varallisuudestaan riippumatta.

”Toivottavasti liikevaihtoa tulee sen verran, että saan osinkojen maksusta verohyötyä”, Koivisto pohtii.

”Vielä en ole ihan tarkkaan tutkinut sitä uutta mahdollisuutta ohjata tekijänoikeuskorvauksia yritykselle, mutta se tuntuu kyllä hyvältä vaihtoehdolta.”

Tekeillä on myös ensimmäinen ihan kokonainen albumi, jossa Koivisto on tuottajana. Se on Paula Vesalan.

”Aika hyvin”, Koivisto hymyilee.

”Kun olen oma itseni, niin mun ei tarvitse kilpailla kenenkään kanssa. On vain yksi minä.”

”Tekemisen taso on jo niin korkea, että voidaan pohtia asioita syvemminkin. On upeaa uiskennella mukana, kun Paula tekee musiikkia niin sydämellä.”

Onnekas. Monet musiikintekemisen ammattilaiset kertovat olevansa sitä. Niin myös Koivisto. Ikään kuin menestys olisi sattumaa eikä omalla työllä ansaittua?

”Monissa hetkissä arkikokemus on se, että musanteko on kivaa ja siistii. Kun näkee työryhmässä olleen hyvän fiiliksen jossain Hartsulla niin tuleehan siitä sellainen olo, että on tosi onnekas.”

Entä kilpailu? Biisinkirjoittajia ja tuottajia riittää, ja ala vetää koko ajan uutta lahjakkuutta puoleensa.

”Kun olen oma itseni, niin mun ei tarvitse kilpailla kenenkään kanssa. On vain yksi minä.”

Unelmahommissa

Aloitin musiikista, kulttuurista ja taiteesta vastaavana ministerinä vajaat kolme kuukautta sitten. Voisin varovaisesti sanoa, että olen unelmatyössäni tai sellaisessa työssä, josta en oikein ole uskaltanut unelmoidakaan.

Työssäni tärkeää on rytmi ja rytmissä tärkeää on tunne siitä, että minä vien töitä eivätkä työt vie minua. Lisäksi olennaista on lankulle osuminen. Eli esimerkiksi se, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan puhumassa tilaisuudessa, josta on etukäteistietoa. Kielikin on ihan hyvä ennakoida, että suu on väännetty oikeaan asentoon.

Tärkeintä ovat sisällöt ja mm. se, että voimme tehdä musiikkialan toimijoille toimintaympäristöä vieläkin paremmaksi. Suomessa olemme aavistuksen takamatkalla olosuhteissa kilpailijamaihimme nähden, mutta vanhempi ja nuorempi tekijäpolvi luo uskoa suomalaisen musiikin tekemisen tulevaisuuteen.

Uusia lahjakkaita laulun ja musiikin tekijöitä ilmaantuu tähtitaivaalle tasaisesti. Musiikkia myös kuunnellaan kaiken aikaa Suomessa enemmän, mikä on hyvä niin kuuntelijoiden terveydelle, onnellisuudelle kuin elämillekin, kuin myös musiikkialalle. Musiikkiala tarvitsee kuluttajansa.

Viime kaudella saimme maaliin musiikintekijöiden pitkään ajaman tekijänoikeustulojen tuloutusmahdollisuuden yrityksille. Teosto ja valtiovarainministeriö työstivät mallia huolella ja nyt se on käytössä tekijöille. Osa on jo siirtynyt mallin käyttäjiksi. Kiinnostusta mahdollisuus on herättänyt sitäkin enemmän.

Tärkeimpinä kokonaisuuksina musiikin puolelta pääsen käynnistämään hyvitysmaksujärjestelmän uudistamisen sekä tekijänoikeusdirektiivin implementoinnin Suomen lainsäädäntöön. Hyvitysmaksuissa näimme jälleen budjettiriihen yhteydessä tutun tapahtumasarjan, jossa hyvitysmaksujen 11 miljoonan potista piti käydä vääntö. Siinä onneksi onnistuimme jo hallituksen tasolla.

Vuosi sitten piti yhdessä muiden sivistysvaliokuntalaisten kanssa nostaa maksutaso kohdalleen eduskuntakäsittelyssä. Uuden järjestelmän tulee olla valmis viimeistään 2021 budjettiriihen yhteydessä.

Tekijänoikeusdirektiivin käyttöönottoa varten olemme jo aloittaneet yli 40 aiheeseen liittyvän tahon kanssa keskustelut tavoitteista ja reunaehdoista. DSM-direktiivin soveltaminen ei ole ihan helpoimpia harjoituksia, sen verran monimutkainen tarpeiden rihmasto luovien alojen arvon luonti on. Tietenkin tekijöiden täytyy saada korvauksensa.

Samaan aikaan tämän pitää mahdollistua digitaalisissa alustaympäristöissä tulevaisuuden ratkaisut ennakoiden siten, että välittäjät pystyvät välittämään sisältöjä ja kuluttajat löytämään niitä.

Kuvatkoon kauttani kolme teemaa. Ensiksikin päätösten pitää perustua aina tutkittuun tietoon. Toiseksi tapahtua saisi ja paljon. Mielellään hyvää ellei erinomaista. Kolmanneksi vuoropuhelua haluan lisätä toimijoiden kanssa. Olkoon rajat matalina ja ovet avoinna Meritullinkadun osoitteissa.

Hanna Kosonen
Tiede- ja kulttuuriministeri

Sanoittajaosasto aktivoituu

Teksti on lauletussa musiikissa keskeisessä osassa, mutta sanoittajan työ jää yleisesti vähälle huomiolle. Miten tavut muuttuvat tarinoiksi ja tarinat toimeentuloksi? Näitä kysymyksiä pohdittiin syyskuussa sanoittajatapaamisessa, jonka koollekutsujina olivat sanoittajat Heimo Hatakka ja Saara Törmä sekä toiminnanjohtaja Aku Toivonen.

Alkuun pidettiin pieni miittinki, ja pian kokoonnutaan isommalla porukalla. Marraskuussa (25.11.) järjestettävään Ammattina sanoittaja -iltaseminaariin ovat tervetulleita kaikki nykyiset ja tulevat ammattisanoittajat. Tilaisuudessa tunnetut sanoittajat kertovat työstään, työtavoistaan ja toimeentulostaan sekä vastaavat yleisökysymyksiin.

Kapinaliikkeestä ei ole kysymys vaan sanoittajien halusta jakaa yhdessä kokemuksia, ja myös nostaa pöydälle epäkohtia, jotka eivät hyppää sinne automaattisesti ja omin jaloin.Minusta ajatus sanoittajien yhteenliittymästä on erittäin hyvä.

Itseäni on viime aikoina mietityttänyt muun muassa se, miten co-writing-metodin yleistyminen vaikuttaa sanoittajien toimeentuloon. Co-writing-sessioissahan on tapana sopia, että kappaleen Teosto-osuudet jaetaan tasan.

Tasajakokäytäntö on nyt levinnyt ”vanhan liiton systeemiinkin”, jossa sanoittaja tekee tekstin valmiiseen biisiin tai kirjoittaa tekstin, jonka lähettää sävellettäväksi. Sanoittajan työmäärä on sama, olipa biisillä yksi tai useampi säveltäjä. Siksi en ihan ymmärrä, miksi esimerkiksi kolmen säveltäjän kanssa tehdyn biisin osuudet pitäisi jakaa niin, että sanoittaja saa neljänneksen.

Käännetään asia toisin päin: jos biisissä on kolme sanoittajaa ja yksi säveltäjä, kuuluuko säveltäjälle silloin neljännes vai puolet osuuksista?

Vaikka lopputulos eli biisi on tärkein, on jakoasioista hyvä keskustella. Jatketaan juttua marraskuun sanoittajatapaamisessa.

Lisätietoa ja ilmoittautumiset täältä.

Sanna Korkee
Päätoimittaja
Musiikintekijä-lehti

Teoston asiakas ja jäsen – mitä eroa?

Teoston asiakkaita ovat ne tekijät ja kustantajat, jotka ovat tehneet asiakassopimuksen ja maksaneet liittymismaksun.

Asiakas ei ole automaattisesti jäsen, vaan jäsenyyttä haetaan erikseen.

Jäsenet pääsevät osallistumaan kokouksiin, joissa Teoston asioista päätetään. Toukokuisessa kevätkokouksessa valitaan yhdistykselle hallitus ja päätetään sen palkkioista. Joulukuisessa syyskokouksessa käsitellään edellisen vuoden tulos sekä päätetään alkavan vuoden toimintasuunnitelma ja talousarvio.

Jäsenkokouksissa päätetään pääperiaatteet tekijänoikeuskorvausvarojen käyttämiselle sekä niistä tehtäville vähennyksille.

Jäsenkokouksen päätäntävallassa on myös olennaisia musiikintekijän arkeen vaikuttavia asioita, jotka liittyvät muun muassa tilitys- ja jakosääntöön sekä kansallisina varoina tehtäviin pidätyksiin.

Jäsenkokous valitsee henkilöt Teoston hallitukseen. Ja tämä on yksi jäsenkokouksen olennaisimmista tehtävistä.

On todella tärkeää, että Musiikintekijöiden jäsenistä kaikki Teoston jäsenyyskriteerin täyttävät ovat Teoston jäseniä.

Hallitukseen valituilla henkilöillä on vastuu Teoston toiminnasta, eivätkä edusta pelkästään omia taustaryhmiään. Hallituksessa tulee olla näkemystä sekä musiikin tekemisen arjesta että siitä, miten tekijänoikeusjärjestön toimintaa ja kilpailukykyä kehitetään kauaskantoisesti.

Jäsenkokous on siirtänyt Teoston hallituksen vastuulle tiettyjä asioita: Hallitus hoitaa sijoitustoiminnan sekä sijoitusten valvomisen ja riskienhallinnan. Hallitus päättää kiinteän omaisuuden hankintaa, myyntiä tai kiinnittämistä koskevista periaatteista. Hallitus neuvottelee liittoutumis- ja yhteistyöjärjestelyistä muiden tekijänoikeusjärjestöjen kanssa. Hallituksella on myös oikeus perustaa yhtiöitä tai muita yhteisöjä oikeuksien hallinnoinnin tukitoimiksi. Myös lainojen ottamiseen ja myöntämiseen liittyvä päätösvalta on siirretty hallitukselle.

Hallitus myös valitsee Teostolle toiminnanjohtajan, joka puolestaan johtaa päivittäistä hallintoa hallituksen antamien ohjeiden ja määräysten mukaisesti (YHL 17§). Operatiivinen toiminta ja siihen liittyvät kulut ovat toimitusjohtajan ja sitä kautta myös hallituksen vastuulla.

On todella tärkeää, että Musiikintekijöiden jäsenistä kaikki Teoston jäsenyyskriteerin täyttävät ovat Teoston jäseniä. Teoston jäsenyyden edellytys on, että on saanut Teosto-tilityksiä yhteensä 3000 euroa hakemisvuotta edeltäneiden enintään kuuden tilityskauden aikana.

Jos ja kun olet jäsen, tule Teoston kokouksiin. Rohkeasti! Siellä on muitakin musiikintekijöitä – todennäköisesti sinullekin tuttuja.

Laita jäsenhakemus vireille heti!

Aku Toivonen
Toiminnanjohtaja
Suomen Musiikintekijät

Vuoden laatulehti -palkinto Musiikintekijälle

Vuoden laatulehti -palkinto myönnettiin 14. kerran. Tämän vuoden laatulehtivoittajan valitsi kirjailija ja toimittaja Matti Rönkä, joka kuvailee voittajalehden olevan korkealaatuista ammattityötä.

“Jutut olivat kiinnostavia, kuvitus journalistinen, paperi miellyttävä, taitto selkeä ja rakenne mukavasti osastoitu”, Rönkä toteaa.

”Olen äärimmäisen otettu tästä yhdistyksen lehdelle suodusta huomionosoituksesta”, kommentoi Musiikintekijän päätoimittaja Sanna Korkee.

”Isoin kiitos menee musiikintekijöille, jotka ovat avanneet luovan työn erityispiirteitä, iloja ja haasteita lehden henkilöhaastatteluissa.”

”Musiikintekijä-lehden ydintiimiin kanssani kuuluvat Musiikintekijöiden viestintäpäällikkö Nina Lith ja graafikko Tuukka Lindqvist (Mogold Oy). Uudistimme lehden perin pohjin neljä vuotta sitten. Haluamme tehdä sisällöllisesti ajatuksia herättävää ja visuaalisesti rohkeaa printtiä. Kiitos tiimille. Olemme onnistuneet. Palkinto kuuluu myös osaavalle joukolle freelancer-toimittajia ja -valokuvaajia, jotka tuottavat lehteen sisältöä ammattitaidolla ja suurella sydämellä. Isoin kiitos menee musiikintekijöille, jotka ovat vuosien varrella avanneet luovan työn erityispiirteitä, iloja ja haasteita lehden henkilöhaastatteluissa. Tämän lehden päähenkilöitä ovat myös sellaiset säveltäjät, sanoittajat ja sovittajat, jotka eivät ole esiintyviä taiteilijoita, vaan luovat laulajille laulettavaa ja muusikoille soitettavaa. Musiikilla on tekijänsä.”

Kilpailuun osallistui 53 Kultin noin 200 jäsenlehdestä.

Kultti ry:n Vuoden laatulehti -palkinto jaettiin nyt 14. kerran. Kilpailun tarkoitus on nostaa esiin laadukkaita kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtiä sekä muistuttaa niiden merkityksestä osana suomalaista yhteiskunnallista keskustelua. Voittajalle luovutettiin kunniakirja sekä palkinto, jota sponsoroi Kirjakauppa Rosebud.

Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry on riippumattoman journalismin äänitorvi ja noin 200 Suomessa ilmestyvän lehden kattojärjestö. Kultti valvoo lehtien etuja sekä tarjoaa niille koulutusta ja markkinointiväyliä.