EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Lycka till SKAP!

Tekijä: Nina Lith

Lycka till SKAP!

Julkaistu

Nordisk Populärauktorunionin (NPU) kokous 24.-26.marraskuuta Tukholmassa sujui paljolti ruotsalaisen veljesjärjestömme SKAPin 75 v-juhlien merkeissä. Tottahan varsinainen kokouskin pidettiin, mutta luonnollisesti isännät olivat keskittyneet suureen juhlaansa. SKAP markkinoi yleisölle tapahtumia Ruotsin laajimpina syntymäpäivinä, mikä koko menneen syksyn kestäneenä ja suureen gaalaan maanantaina 26.11. huipentuneena pitäneekin paikkansa. NPU:n kokousedustajat saivat makua juhlinnasta osallistumalla kutsuvieraina Musiikkimuseon konserttisalissa järjestettyyn revyyesitykseen, tutustumalla museon erikoisnäyttelyyn ”Made in Sweden”, sekä osallistumalla Skansenin Sirkuksessa järjestettyyn juhlaillalliseen ja konserttiin.

Juhani Leinonen

Konserttien, näyttelyiden ja tapahtumien lisäksi SKAP julkaisi varsin laajan ja näyttävän historiikin, sekä äänitekokoelman. Historiikki ja äänite jaettiin juhlavuoden kunniaksi kaikille SKAPin jäsenille, minkä lisäksi äänitettä myytiin yleisölle niin, että tuloilla pystyttiin jakamaan gaalakonsertin yhteydessä kaksi huomattavaa stipendiä nuorille musiikin tekijöille. Stipendit luovutti tilaisuuden kunniavieras kruununprinsessa Viktoria.

Loppukonsertti oli kaikkiaan mahtava voimannäyte, jonka solisteiksi oli kerätty huima joukko juhlivan yhdistyksen maineikkaita ja kyvykkäitä jäseniä, niin nuoria kuin vanhojakin. Orkesterina oli lähes sadan soittajan vahvuinen Musiikkiakatemian sinfoniaorkesterista ja bigbandistä muodostettu kokoonpano. Konsertti taltioitiin Ruotsin televisiolle ja lähetettiin seuraavana viikonloppuna parhaaseen katseluaikaan. Televisiossa esitettiin myös dokumenttiohjelma juhlivasta yhdistyksestä. Mainitut ohjelmat näkyivät myös Suomessa kaapeli/sateliittikanavalta.

Juhlat ovat ohi, mutta satavuotisjuhlien valmistelu on jo kuulemma aloitettu ja ruotsalaisen kevyen musiikin tekemisestä ja menestyksestä kertova näyttely on edelleen avoinna Musiikkimuseossa Tukholmassa. Museo sijaitsee aivan kaupungin keskustassa Nybroplanin läheisyydessä Dramatenin takana. Suosittelen tutustumaan!

ELVISin 50-vuotisjuhlat ovat parin vuoden kuluttua, joten nyt taitaa olla jo kiire valmisteluille. Eiköhän ryhdytä töihin! Vietetään nyt kuitenkin ensiksi rauhaisa joulu ja sitten vaihdetaan rahat ja vuosi. Eiköhän se siitä!

Hyvää joulua ja tulevaa vuotta toivottaen

JUSSI

Nuotin vierestä

Julkaistu

Teoston neuvosto piti ensimmäisen kokouksensa 27. marraskuuta. Kyseessä on uusi elin, lähinnä keskustelufoorumi.

Neuvostoon kuuluvat Teoston johtokunnan sekä tilitys- ja jakosääntötoimikunnan jäsenet sekä taustajärjestöjen puheenjohtajat ja toiminnanjohtajat. Kevyen musiikin puolelta mukana ovat myös Vesa Jokinen, Esa Nieminen, Arto Tamminen, ja Ilkka Vainio sekä Epe Helenius. Mukana on myös kaksi perikuntien edustajaa, Markku Helismaa ja Kaarlo Paloheimo (Sibeliuksen perikunta). Neuvoston puheenjohtaja on John-Eric Westö.

Ensimmäinen kokous sujui leppoisasti. Aiheena oli ”Kotimainen repertuaari Teoston tilityksissä”. Otto Donnerin avauspuheenvuoron ja Katri Sipilän pidemmän Teoston tilitysjärjestelmää käsitelleen katsauksen jälkeen eri ryhmien edustajat pitivät oman puheenvuoronsa. Tämän jälkeen keskusteltiin.

Todettakoon, että perikuntien edustajien käsitys Teoston tehtävistä oli varsin suoraviivainen: periä musiikin käytöstä korvaukset ja tilittää ne käytön mukaisesti oikeudenhaltijoille. Näkemys on siis sama kuin Elviksellä kuitenkin sillä lisäyksellä, että meidän mielestämme Teosto voi kansallisten varojen välityksellä harjoittaa myös niin sanottua kulttuuripolitiikkaa.

Seuraavassa tiivistettynä oma alustuspuheenvuoroni, jonka totesin sisältävän enemmänkin pohdintoja, kysymyksiä ja ajatusleikkejä kuin Elvis ry:n lukkoonlyötyjä kannanottoja.

1. Kotimaisen musiikin käytön lisääminen

a) Mainosmusiikin kohdalla Teoston järjestelmä on johtanut siihen, että niin sanottu katalogimusiikki on kokonaan ulkomaista. Systeemihän on sellainen, että katalogimusiikin säveltäjä on luovuttanut kaikki mekanisointioikeudet pois. Teoston asiakas ei kuitenkaan näin saa tehdä. Niinpä suomalaiset mainostajat käyttävät halvemmissa tuotannoissa pelkästään amerikkalaisten ja englantilaisten säveltäjien musiikkia. Teosto kyllä tilittää esityskorvaukset näille säveltäjille, mutta ei salli omien säveltäjien tehdä vastaavaa.

Tilanteen voisi korjata perustamalla verkkokäyttöisen mainosmusiikkipankin, josta mainoksiin, tv-ohjelmiin ja muuhun vastaavaan käyttöön saisi kotimaista musiikkia. Tässä pankissa voisi olla erilaisia hintaluokkia eri käyttötilanteisiin. Lähtökohtana olisi kuitenkin se, että vakiohinnastossa olevista teoksista ei enää erikseen tarvitsisi kysyä tekijöiltä lupaa, vaan että tekijät (ja kustantajat sekä esittäjät ja tuottajat) ovat jo etukäteen määritelleet, millä ehdoilla ja mihin hintaan musiikkia saa. Tällainen pankki ei olisi Teoston vaan oikeudenhaltijoiden suoraan ylläpitämä.

b) Musiikin Tiedotuskeskus voisi entistä enemmän muuttaa painotusta kotimaahan. Ulkomaan toiminta voisi painottua projekteihin, joissa MIC on asiantuntijana mutta joissa päärahoittajina ovat levy-yhtiöt ja kustantajat. Valtiolta haettaisiin vientitukea (vireillähän jo onkin Finpron vientirengas-hanke).

Kotimaassa MIC voisi palkata musiikkitoimittajia tekemään journalistisesti tehtyjä kotimaisen musiikin ohjelmia niihin radio- ja tv-kanaviin, jotka antavat tähän ohjelma-aikaa. MIC vastaisi siis ohjelmien tuottamisen kustannuksista, mutta mediayhtiö maksaisi tekijänoikeusmaksut. Erityispanostus voisi olla Suomalaisen Musiikin Päivänä, jota on esitetty vietettäväksi 11.3. (toinen vähemmän onnistunut ehdotus on 8.12.).

c) Luovan ja esittävän säveltaiteen yhteishankkeena pitäisi toteuttaa projekti, jonka tuloksena syntyisi kattava suomalaisen populaarimusiikin hakuteos. Kun tietoa kotimaisesta musiikista olisi nykyistä helpommin saatavilla, se varmaan lisäisi myös kotimaisen musiikin käyttöä. Kun hakuteos kirjamuodossa olisi julkaistu, MIC voisi jatkaa sen päivittämistä sähköisessä muodossa.

d) Kaikkien suomalaisten äänitteiden tulisi olla verkosta helposti saatavilla, ensin bisnes-käyttöön ja myöhemmin myös kuluttajien käyttöön. Koska suuria kansainvälisiä levy-yhtiöitä ei ehkä kiinnosta suomalaisten äänitteiden kattava saatavuus, muiden oikeudenhaltijoiden on oltava aktiivisia ja etsiydyttävä yhteistyöhön kirjastojen ja mediayhtiöiden kanssa. Vastaavasti myös suomalaisen musiikin nuottien tulisi olla verkon välityksellä kattavasti niiden saatavilla, jotka ovat siitä valmiita markkinahinnan maksamaan. Tässäkin yhteistyötahona voisivat olla kirjastot. Norjassa ja Tanskassa vastaavat hankkeet on jo käynnistetty.

2. Teoston tariffit

a) Teoston tariffien lähtökohtana pitäisi olla se, että musiikin hinta muodostuu markkinatalouden lakien mukaiseksi. Tällä hetkellä Teostolla on liikaa könttäsopimuksia ja niiden tilalle pitäisi saada eriytetympiä tariffeja. Suurimman remontin tarpeessa on Yleisradion sopimus.

Tällä hetkellä Yle maksaa Teostolle saman minuuttihinnan riippumatta siitä, soiko musiikki radiossa vai televisiossa. Hinta on sama myös riippumatta siitä, onko tv-ohjelmalla miljoona vai kymmenentuhatta katsojaa. Vain yöradion kohdalla pienempi kuulijamäärä on otettu huomioon tariffeissa. Kilpailuneuvosto on edellyttänyt, että sitten kun Yle ja Teosto neuvottelevat uuden sopimuksen, radio ja tv-tariffit tulee eriyttää toisistaan. Teoston tulisi olla tässä asiassa aktiivinen eikä passiivinen.

Tällä hetkellä Yle siis maksaa radiomusiikista liikaa verrattuna tv-musiikkiin. Tämä vähentää kotimaisen musiikin käyttöä radiossa. Radiokanavien kuluista musiikin tekijänoikeusmaksut muodostavat paljon suuremman osan kuin tv-kanavien kuluista. Siksi myös säästöpaineet ovat radion puolella musiikin osalta suuremmat. Radiossa säästöä saavutetaan myös soittamalla ns. gramex-vapaata musiikkia. Samalla lisääntyy ulkomainen repertuaari. Tv-musiikista Gramex-maksujen osuus on pieni, koska vain pieni osa musiikista soi äänitteeltä.

Nykyisissä tariffeissa mättää myös se, että monella alueella musiikkia saa esittää pilkkahintaan. Räikein esimerkki tästä ovat ne ravintoloissa pidetyt tanssit ja konsertit, jotka tällä hetkellä laskutetaan ravintolatariffilla. Lasku illalta voi olla alle sata markkaa, vaikka pelkät rock-konsertin lipputulot voivat olla kymmeniätuhansia markkoja tai vaikka karaoketansseissa juomia voidaan litkiä illan aikana sadallatuhannella. Musiikki on se, mikä vetää ihmiset näihin tilaisuuksiin, mutta tekijät ja kustantajat eivät siitä juuri kostu. Karaokeisännälle maksetaan monikymmenkertaisesti. Näillä minimaalisen perinnän alueilla soitetaan enimmäkseen kotimaista musiikkia, joten tariffien moninkertaistamisella olisi tuntuva vaikutus myös tilitysten kotimaisuusasteeseen.

Kännyköiden soittoäänistä perityt korvaukset on Teosto joutunut pudottamaan lataukselta 90 pennistä 60 penniin. Operaattorit eivät ole laskeneet hintoja vaan se on yleensä viisi markkaa. Eli operaattorit tekevät hyvää bisnestä, kun myytävän tavaran saa lähes ilmaiseksi.

Ongelmana tariffineuvotteluissa on se, että Teosto on määräävässä markkina-asemassa. Tämä estää hintojen asettamista tasolle, jolle ne kysynnän mukaan kuuluisivat. Voi kysyä, pitäisikö oikeudenhaltijoiden lähteä purkamaan tätä estettä yksilöllisesti. Soittoäänien kohdalla tekijä voisi lähteä siitä, että hänen hittibiisistään on saatava 1,20 markkaa lataukselta. Nykyisessä systeemissä hän voisi ensin kieltää hittinsä käytön soittoäänenä, ja antaa luvan vasta, kun operaattori sitoutuu tilittämään hänelle suoraan hänen vaatimansa hinnan ja Teoston tariffin välisen erotuksen. Kun soittoäänissä siirrytään midimaailmaan, tarvitaan uuteen soittoääneen aina sovituslupa, jolloin tekijä voisi lupaa myöntäessään asettaa hinnan oikealle tasolle. Samaa yksilöllisen hinnoittelun mallia voisi ajatella myös esimerkiksi karaokemusiikin kohdalla.

Voisikin toivoa, että ennen muuta suomalaiset musiikkikustantajat pitäisivät huolta, ettei musiikkia myydä polkuhintaan. Mainosmusiikin kohdalla kustantajien ammattitaito on jo johtanutkin siihen, että hitin saaminen valtakunnalliseen tv-mainoskampanjaan edellyttää markkojen edessä vähintään kuusinumeroista summaa. Ja sitä vartenhan tekijät kustannussopimuksia tekevät, että tulot siitä lisääntyisivät.

Yleisesti ottaen tariffeja pitäisi muuttaa siihen suuntaan, että mitä suurempi on yleisö, sitä suuremmat ovat teosto-maksut. Näinhän on jo esimerkiksi konserteissa, mutta sama periaate pitäisi olla myös esimerkiksi radiossa (myös paikallisradioissa) ja tv:ssä. Maksut perustuisivat silloin (ainakin tietyltä osin) todellisiin katselija- ja kuuntelijamääriin. Kaupallisilla tv-kanavillahan liikahdus tähän suuntaan on jo tehty prime time -hinnoittelun myötä. Käsittääkseni tällainen muutos heijastuisi tilitykseen kotimaisuusasteen nousuna.

3. Mitkä tilitysjärjestelmän muutokset nostaisivat kotimaisuusastetta

Teoston tilitysten kantavana periaatteena tulee olla se, että tilitys suoritetaan mahdollisimman tarkoin musiikin käytöstä perittyjen korvausten mukaisesti. Jotta tätä ”euro sisään – euro ulos” -periaatetta voitaisiin johdonmukaisesti noudattaa, tulisi perinnän tariffien perustua musiikin taloudelliseen käyttöarvoon eri tilanteissa. Näin ei kuitenkaan tällä hetkellä ole. Kuten edellä jo totesin, suurimman remontin tarpeessa on Yleisradion sopimus.

Odotettaessa musiikin käyttöarvoon perustuvia tariffeja kaikille perinnän alueille, voitaisiin tilityksessä tietyillä alueilla jo nyt siirtyä käyttöarvoon perustuviin kertoimiin. Tv-alueen kertoimissa tällaista periaatetta jo sovelletaankin, mutta liian varovasti. Parhaaseen katseluaikaan lähetettävien musiikkiohjelmien (joilla katsojia on puolesta miljoonasta yli miljoonaan) kertoimen pitäisi olla olennaisesti suurempi kuin nykyinen visuaalisen 2. Näissä ohjelmissa musiikki on valtaosaltaan kotimaista.

Ylen radiokanavien kohdalla kuuntelijatutkimusten mukaisiin markkinaosuuksiin perustuva tilitys nostaisi kotimaisuusastetta huomattavasti. (Radio Suomessa tilitys olisi minuutilta moninkertainen Radiomafian ja Ylen Ykkösen tilitykseen verrattuna, kuuntelijamäärien perusteella 6-7-kertainen).

Ylen radiokanavilla käytettävä live-kerroin on sinänsä aikansa elänyt, koska sillä ei ole mitään tekemistä musiikin käyttöarvon kanssa (kuulijahan ei erota, soitetaanko musiikki äänitteeltä vai nauhalta). Live-kerroin edustaa sellaista kotimaisen repertuaarin suosimista, joka ei ole sopusoinnussa kilpailulainsäädännön kanssa. Ehkä on kuitenkin tyhmää luopua tästä kertoimesta yksipuolisesti. Luopuminen pitäisi tehdä eri seurojen sopimuksella. Niin kauan kun livekerrointa käytetään, sitä pitäisi johdonmukaisuuden nimissä käyttää myös Radio Novan ja paikallisradioiden tilityksessä, jolloin niidenkin kotimaisuusaste nousisi.

Teoston tilitysjärjestelmän osana on kaksi tukimuotoa: lisätilitys ja partituurimusiikin tuki. Lisätilitykseen käytettävät varat on tähän asti otettu niin sanotuilta villeiltä, mutta oikeampi paikka olisivat kansalliset varat, joilla myös partituurimusiikin tuki rahoitetaan. Mutta eikö Teostonkin kannattaisi pidättää kansallisia varoja täydet kymmenen prosenttia, kuten ainakin kaikki muut pohjoismaiset seurat tekevät? Voitaisiinko siirtyä järjestelmään, jossa kaikki ”liikenevät kansalliset varat” käytettäisiin lisätilitykseen. Tämä toisi miljoonia markkoja lisää kotimaisille oikeudenhaltijoille.

4. Vetävätkö muut seurat kotiinpäin?

Vielä nykyäänkin kuulee joskus sanottavan, että Teostossakin pitäisi vetää kotiinpäin, kun muutkin seurat niin tekevät. Mutta minkä verran me todella tiedämme muiden seurojen tilitysjärjestelmistä? Edellisessä kohdassa mainittu radioiden live-kerroin on yksi kotiinpäin vetämisen muoto, joka on ainakin kaikissa pohjoismaissa.

Jos tekijänoikeusseurat haluavat pysyä hengissä seuraavat vuosikymmenet, niiden toiminnan on oltava entistä avoimempaa. Todennäköistä – ja myös toivottavaa – on lisäksi se, että EU:n komissio tai jokin muu ulkopuolinen taho ryhtyy valvomaan seurojen toimintaa ja erityisesti sitä, että perintä ja tilitys ovat sopusoinnussa kilpailulainsäädännön kanssa. Teostossa ei sen vuoksi kannata tuhlata energiaa sellaiseen kotiinpäin vetämiseen, joka täytyisi pitää salassa kilpailuviranomaisilta. Valheella ja salailulla on lyhyet jäljet. Sen sijaan perintää ja tilitystä tulisi kehittää avoimesti ja siten, että myös kilpailuviranomaisia kuullaan.

Suomalaisen musiikin lisääntynyt suosio ulkomailla näyttää vähitellen lisäävän kotimaisen repertuaarin tuloja ulkomailta. Saksaan on ”vaihtotase” jo kääntymässä meille voitolliseksi. Kotimaisten oikeudenhaltijoiden tulojen kannalta on siis tärkeämpää, miten ”Saksasta saadaan lähetetyksi mahdollisimman paljon rahaa tänne” kuin se, ”miten täältä saataisiin lähetettyä mahdollisimman vähän rahaa Saksaan”. Olisiko aika lähettää suomalaisten oikeudenhaltijoiden edustajat syynäämään GEMAn tilitysjärjestelmiä?

5. Ammattimainen ja harrastelijamainen repertuaari

Pelkkä kotimaisuusaste ei vielä kerro, miten tilityksiä saava repertuaari kotimaisten teosten sisällä jakautuu. Keskustelua on vuosien mittaan käyty etenkin kevyen ja vakavan musiikin välisistä suhteista.

Vähemmälle huomiolle keskustelussa on jäänyt se, että Teoston tilitysjärjestelmä on suosinut harrastelijamaista repertuaaria ammattimaisen kustannuksella. Ammattimaisella repertuaarilla tarkoitan tässä niitä teoksia, joilla on todellista kysyntää – joko suuren yleisön tai rajatun yleisön (vaikkapa taideyleisön) tai median tai kriitikoiden keskuudessa. Harrastelijamaisella repertuaarilla taas tarkoitan niitä teoksia, joilla ei ole minkäänlaista kysyntää mutta jotka kuitenkin saavat (live)esityksiä sen ansiosta, että tekijä on samalla esittäjä. Harrastelijamaista repertuaaria ei siis löydy (oikeiden) levy-yhtiöiden tuottamilta äänitteiltä, mutta kylläkin omakustannelevyiltä. Harrastelijamaisia teoksia ei esitetä radiossa eikä tv:ssä.

Voisi luulla, että näillä ”pöytälaatikkotekijöillä” on ollut vahva asema Teoston päätöksenteossa, kun tilitysjärjestelmä on heitä niin avokätisesti suosinut. Vai onko niin, että kun on haluttu tehdä ”hyvää tarkoittavaa kulttuuripolitiikkaa”, on mopo karannut käsistä? Korostettakoon, että Suomen Säveltäjät ry ei edusta näitä tarkoittamiani pöytälaatikkotekijöitä eikä myöskään ELVIS ry:n pitäisi heitä edustaa musiikkikustantajista puhumattakaan.

Konserttialueella tilanne korjaantui olennaisesti, kun viime kesän tilityksessä siirryttiin uuteen järjestelmään. Siirryttiin perinnän ja tilityksen vastaavuuteen. Samalla lakattiin suosimasta harrastelijamaista repertuaaria ammattimaisen kustannuksella. Tämä uudistus moninkertaisti suurimpien rock-festivaalien tilityksen, tuplasi RSO:n konserttien tilityksen, kasvatti 50 prosentilla Pori Jazzin tilitystä ja lisäsi selvästi myös kaupunginorkestereiden tilitystä – kaikki alueita, joilla repertuaari on ammattimaista.

Tällä hetkellä eniten harrastelijamaista repertuaaria suosiva tilityksen elementti on se, että ainoastaan murto-osa kaikista niistä esityksistä raportoidaan, jotka pitäisi raportoida. Käytössä on siis hallitsematon otanta, johon varmuudella pääsevät mukaan kaikki ne, jotka esittävät omia teoksiaan – siis sankoin joukoin myös ”pöytälaatikkotekijät”. Jos haluttaisiin tehdä oikeutta ammattimaiselle repertuaarille, palkattaisiin Teostoon kiireimmiten raportointiasiamies, tai joku Teoston nykyisestä henkilökunnasta keskittyisi pelkästään raportoinnin kattavuuden valvontaan. Toinen vaihtoehto olisi siirtyä hallittuun otantaan hallitsemattoman sijasta. Sekin olisi parempi kuin nykyinen tilanne, joka on bluffausta ja harrastelijamaisuuden suosimista. Osana nykyistä vinoutumaa on myös se, että Teoston hallintoa ja teosrekisteriä rasittaa suuri määrä sellaisia sovituksia, jotka eivät ylitä teoskynnystä.

Huvi- ja ravintola-alueen osalta on periaatepäätökset jo tehty siitä, että sielläkin pyritään siirtymään perinnän ja tilityksen vastaavuuteen. Ongelmana on kuitenkin niin sanottujen sopimusorkestereiden raportointi, joka ei nykyisellään mahdollista perintäluokkiin perustuvaa tilitystä muuta kuin yli tuhannen markan laskutukseen yltävistä tilaisuuksista. Mitä nopeammin nämä raportointijärjestelmän esteet poistetaan, sitä pikemmin vähennetään harrastelijamaisuuden suosimista tälläkin alueella.

Surullinen esimerkki ”pöytälaatikkotekijöiden” suosimisesta on myös lisätilitysjärjestelmä. Luovuus palkitaan silloin, kun joku kiertää päiväkoteja ja ilmoittaa suuren määrän uusia teoksia vuosittain Teoston rekisteriin. Koko lisätilitysjärjestelmään pitäisikin tehdä täysremontti. Ensimmäiseksi kaikki ilmaistilaisuudet pitäisi poistaa lisätilityksen piiristä. Ammattimainen repertuaari saa kyllä kymmenen esitystä täyteen radiossa, tv:ssä ja maksullisissa tilaisuuksissa.

Tässä uudistamisessa kuten kaikessa muussakin Teoston toiminnassa pitäisi ammattimaisen repertuaarin siis olla siinä arvossa mikä sille kuuluu. Ulkomaisesta repertuaarista ei täällä juuri muuta esitetäkään kuin ammattimaista. Kotimaisesta repertuaarista vain tämän ammattimaisen repertuaarin varassa Teosto pysyy pystyssä. Harrastelijamainen repertuaari on Teoston kannalta ikävä lieveilmiö. Sen edistäminen kuuluu nuorisoseuraliikkeelle tai Nuoren Voiman Liitolle eikä tekijänoikeustoimistolle.

Martti Heikkilä

ILOSAARIROCKILLE PRIX ELVIS 2001

Julkaistu

Ilosaarirock ja tapahtuman järjestäjä Joensuun Popmuusikot ry on saanut tämänvuotisen Prix Elvis -palkinnon. Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry myöntää palkinnon vuosittain henkilölle tai yhteisölle, jolla on ollut merkittävät ansiot suomalaisen kevyen musiikin edistämisessä. Palkinto jaettiin yhdennentoista kerran.

Palkinnon perusteluissa sanotaan mm. näin: ”Kolmessakymmenessä vuodessa Joensuun Popmuusikot Ry:n järjestämä Ilosaarirock on vakiinnuttanut asemansa yhtenä piristävimmistä ja ennakkoluulottomimmista rocktapahtumista, jonka monipuolinen, vahvasti kotimainen ohjelmisto on tuonut esiin monia nousevia tekijöitä ja esittäjiä kattaen Suomi-rockin koko kirjon. Tapahtuma on esimerkillisesti tukenut tuotoillaan myös paikallista musiikkielämää.”

Ilosaarirock on vuosien mittaan kasvanut nykyiseen kokoonsa ja merkitykseensä yhdeksi Suomen tärkeimmistä rockfestivaaleista. Kaikki tämä on edellyttänyt valtavan määrän vapaaehtoista työtä ja suuren joukon talkoolaisia.

Jokakesäinen tapahtuma on ollut vuodesta 1995 lähtien loppuunmyyty. Festivaalialueelle on myyty lippuja päivää kohti maksimimäärä eli 17.000. Joensuun Popmuusikot ry järjestää varsinaisen festivaalin lisäksi myös monenlaisia pienimuotoisempia tapahtumia. Ilosaarirockin juhlakirja ”Rokin kolme vuosikymmentä” ilmestyi tänä vuonna. Tapahtuman kotisivu on www.ilosaarirock.fi.

Aikaisemmin Prix Elvis -palkinnon ovat vuodesta 1991 lähtien saaneet Ilpo Hakasalo, Pekka Gronow, Juhani Merimaa, UMO, Olli Metsänen ja Rautatiensoittajat Hyvinkää ry, Maarit Niiniluoto, Atte Blom, UIT, Jussi Raittinen ja Jukka Haavisto.

Georg Malmstén-säätiön apurahat v. 2001

Georg Malmstén-säätiö on jakanut 10. joulukuuta vuoden 2001 apurahat. Hakijoita oli 134 kpl. Apurahat, suuruudeltaan 6.000 – 10.000 mk myönnettiin seuraaville kevyen musiikin säveltäjille, sanoittajille ja sovittajille:

Saija Aartela, Aleksi Ahoniemi, Antti Hytti, Heikki Halme, Jussi Hakulinen, Janne Halmkrona, Janne Ikonen, Anna Kuoppamäki, Jarno Kukkonen, Pekka Laaksonen, Seppo Leino, Markku Luuppala, Antero Priha, Matti Puurtinen, Sinikka Svärd, Mauri Sumén, Seppo Tammilehto, Jonna Tervomaa ja Jani Uhlenius.

Apurahoina jaettu summa 158.000 mk on saatu lahjoituksina Säveltäjäin tekijänoikeustoimisto TEOSTO ry:n kansallisista varoista sekä Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry:n kopiointikorvausvaroista.

Totuus Kannaksen taistelusta

Julkaistu

Jos on tarpeeksi maileja henkilökohtaisessa matkamittarissa pääkaupunkiseudulta, saattaa muistaa 80- luvulta Vanhan Ylioppilastalon edestä ryhmän reippaita sällejä jotka pitivät ”esityksiä”, sekoituksia musiikista ja jonkinlaisesta teatterinoloisesta toiminnasta. Estradi oli kuitenkin selkeästi katu. Katusoitto ei siihen aikaan ollut vielä yhtä vapaata kuin nykyään, aikana jolloin joskus tuntuu, että sen voisi hyvin lailla kieltää, samoin kuin keskioluen myymisen R-kioskeissa. (anteeksi mainospala.)

Yhtäkaikki, esitykset raporttien mukaan (katsojien, ei esitysraporttien) hipoivat joskus hyvän maun rajoja, jopa siinä määrin, että osa artistien tyttöystävistä kielsi tuntevansa näitä taiteilijoita, heiltä sitä tiedusteltaessa. Suksee oli yleensä kuitenkin vähintään sitä luokkaa, että rahaa kertyi sen verran, että virvokkeiden makuun grupo pääsi, vaikka rykmenttiä olikin runsaasti. Kansantaloutta parhaimmillaan, työllä ansaittu valuutta suoraan kulutukseen. Onkin mielenkiintoista, että vaikka eräs sen aikainen levy-yhtiötuottaja, suuressa viisaudessaan, niin kuin tämä ammattiryhmä yleensä tapaa esiintyä, totesi kylmästi: ”Tämä ryhmä ei koskaan tule myymään yhtään levyä”, se kuitenkin teki niin. Ja myi useammankin kappaleen, ikään kuin kiusallaan. Eivät uskoneet, vaikka sanottiin. Tämä onkin yksi tarinatuokiomme peruskiteytymä…

Kiusaaminen onkin ollut Lintujen vankka osaamisalue, ei tietenkään heikompien kiusaaminen, vaan niiden joilla on valta, voima ja kunnia, ainakin toistaiseksi. Verbaalisen ilotulituksen katveessa on yhtyeen musiikkipuoli jäänyt kuitenkin joskus hieman, ettei sanoisi pimentoon, mutta kuitenkin vähemmälle huomiolle.

Suomessahan on ollut lukuisia ns. show ryhmiä, Sleeppareista Kake Singerseihin, puhumattakaan tuntemattomimmista yrittäjistä. Musiikillinen hassuttelu, suomalaisessa katsannossa, on paljolti ollut sitä, että kaikilla on mustat lasit (ettei äiti tunne) ja jollain hassu hattu. Yhdellä pitkät viikset. Kukaan ei osaa perinteisessä katsannossa laulaa, vaikka kaikki laulavat, mieluummin yhtä aikaa, koska silloin on mukavampaa. Ei ole ihmisen hyvä olla yksin. Kitarat on kuitenkin hyvä olla, vaikka pahvista väsätyt, käsiä on vaikea luontevasti pitää missään ja munien puristelu on pitemmän päällä köyhän näköistä. Myös, jos kitara varastetaan tai se häviää, voi tehdä nopeasti uuden. Jos biisejä ei ole, ne varastetaan. Ei tietenkään ihan aina, mutta joskus jos on kiire. Rekkarit vaihdetaan ja uusi maali päälle! Sitten opitaan pikkuhiljaa soittamaan, tai mukaan siunaantuu ns. ammattimuusikkoja. Jostain syystä. Aletaan keikkua alkuperäisen puhtaan riemun ja vaarallisen ammattitaidon hämärässä välimaastossa.

Linnuilla saattaa tarkkaavainen havaita kuitenkin, että alusta asti, jo Ari ”Arvid” Kettusen, kokoonpanosta takavasemmalle poistuneen ensimmäisen pianistin ja säveltäjä-sanoittajan ajoilta on orkesterin musiikkipuoli ollut myös hyvin omaleimaista. Ettei välillä löytyisi varsin persoonallisiakin ratkaisuja. Ei pelkkää kolmen soinnun ränttää. Soinnut eivät myöskään aina edes kertosäkeistössä riennä kvarttikiertoa ylöspäin. Mistä moinen perinteiden halveksunta? Onko Suomen kansaa huijattu pitämään monimutkaisesta musiikista, vaikka kansa kyllä tietää? Kenen biisiin on kustu? Kuka mitä moduloi, häh?

Selitys on polveileva, mutta yksinkertainen. Kosketinsoittaja-säveltäjä-laulaja Pekka Hedkrokin tausta epäilyttävä mutta vääjäämätön instrumentaali ja progemenneisyys. Eli nyt ei puhuta varsinaisesti huumoripop- yhtyeestä, vaan Hedkrokin musiikillisesta menneisyydestä. Joka ei ole rikollinen, vaikka ”proge”- sana joskus sitä oli. Toisaalta nimiväännöksiin erikoistunut saisi miehen nimestä helposti rutistettua ”pääroiston”, mutta koska emme ole Tammerkosken sillan kupeessa, eikä ohjelma ole ”Thiilia thaalia…”, tai sinnepäin, niin emme uhraa tälle asialle enempää ajatusta. (Ratkaisu uteliaille: ”head-crook” eli ”pääroisto…”)

Antaa taiteilijan itsensä valottaa asiaa. Tapasimme Eerikinkadun päässä, Ravintola Kannaksessa, paikassa, jolla on historiaa takanaan ja myös sattumalta relevanssia Pekka Hedkrokin musiikilliseen menneisyyteen.

Mennäänkö takautumien kautta.

– Joo mennään. Itse asiassa hyvä, että tultiin tänne (Kannas). Tämä oli sellainen paikka jossa aikoinaan paljon istuttiin. Silloin meillä oli kerrassaan mainio kellaribändi Aku Aku ( huomatkaa nimi ja myöhemmät veneilyvertaukset), jossa oli Rubberduck (Jones, kitara, mm. Pelle Miljoona…) Hankala (Risto, basso, mm. Havana Black) ja Noposen Jani (rummut, mm. siellä sun täällä), soiteltiin tuolla edesmenneessä Lepakossa, vuosi oli jotain kahdeksankymmentä, kahdeksanyksi… Rubberilla oli Pellen hommat jo ohi. Hyvä terapiabändi. Melkein pari vuotta meni ja tehtiin muutama keikka, mukana oli Salmelan Topi (näyttelijä, mm. roisto TV-näytelmissä Juudaspeli ja Venäläinen Ystävä) myöhemmin teatterikoulussa karaistunut, mutta siinä vaiheessa jostain syystä esiintyi niillä muutamilla, Lepakossa ja Vanhalla, keikoilla selin yleisöön.

Tätähän ovat harrastaneet muun muassa Miles Davis ja Kojo, joka taisi laulaa tosin myös verhon takana. Vaan eikös tätäkin ennen ollut muistini mukaan jotain Sahtia ja tällaisia bändejä, enemmän niin kuin instrumentaalia?

– Joo siis seiskytluvulla, jos mennään niin kauas. Siitähän lähdettiin kun oltiin koululaisia. Silloin oli sellainen pianotrio. Soitettiin ilman laulua, kolmisteen minä ja lapsuudenystäväni Hotto eli Harri Vainikka, niin ja vielä oli Frondenin Jussi, sieltä meidän talon päädystä. Soitettiin mitä mieleen tuli.

Sitä tekee monet nykyäänkin. Ikävä kyllä.

– Niin tekee. Sitten syntyi ensimmäinen versio Himalaja- bändistä, jossa oli taas Rantamäen Ile ja yllättäen Silu Seppälä (tässä vaiheessa luovutaan krediiteistä ja luotetaan lukijan historialliseen valveutuneisuuteen).Vähän aikaa oli kaksi basistia. Käytiin varmaan jossain Vanhalla keikalla. Sitten Silu väistyi. Siihen kuitenkin tutustuttiin ja hyvä niin. Niin, ja mukana oli tätä ennen kaikille meille hyvin tuttu kirja-arvostelija Pekka Nissilä (saksofoni), eli tämä bändi oli Himalajan edeltäjä, siis Kirnu. Sitten löydettiin Jone Takamäki (saksofoni) ja rumpuihin tuli yksi Henkka Hollström, käytiin Lepakossa ja Natsalla, se rumpali sitten suivaantui kun mukaan tuli yllättäen Tolonen (Jukka) ja Bill Carson, toisiin rumpuihin… tai oikeastaan ensimmäisiin. Toiseksi tullut rumpali varmaan hermostui. Lähdettiin sitten ulkomaille soittamaan, eli oikein Ahvenanmaalle. Tämä orastava menestys olikin liian rankkaa joillekin ja yllättäen oli ihan uudet systeemit ja mukana oli Upi Sorvali (rummut) ja Peter Lerche (kitara) ja sitten toi, mikä soittaa tossa ohjelmassa Soinnut Kotiin… mikä se on… siis Hotelli Soinnussa (ohjelma joka lopetettiin, varmaan sen takia, koska siinä ei syöty papatteja tai laskettu tyhjällä kassakoneella Yleisradion portaita, digi-idea vapaasti käytettävissä), siis Merilahden Harri (basso). Jone oli kuitenkin messissä vielä ja meikäläinen. Sillä kokoonpanolla mikä sitten oli, soitettiin pari todella merkittävää keikkaa. Toinen oli Natsalla ja toinen… Vanhalla. (Naurua).

Eli sen aikainen luovan kevyen säveltaiteen Bermudan kolmio Lepakko, Natsa, Vanha?

– Ei, kyllä me tehtiin kiertueitakin, ihan pitkin maata mentiin. Niistä ei hirveästi jäänyt muistoja, taiteen merkeissä vaan edettiin. Konsertteja, elmuosastoa. Musa ei ollut mitään mahavisnua, enemmänkin weather report -osastoa.

– Silloin niillä keikoilla mä tajusin yhden tärkeän asian. Että vaikka muut oli soittajina enemmän ässiä, niin tajusin, että mun vahvuus oli se, että nyt soitettiin minun biisejä. Ne oli niin kuin ajatuksia, joiden piti olla ymmärrettäviä. Vaikka ne ei olleet perinteisesti yksinkertaisia. Kuulutuksissa oli tarjolla jengillä kevyt tarina, musa oli sitten helpompi pureskella. Improvisaatio-osastossa pääsi kaikki sitten sydämestään paahtamaan. Biisit oli kai nyt ajatellen vähän naiiveja, mutta niissä oli ajatusta. Sitä paitsi hyvät nimet. Siinä mielessä alkoi tulla tekstillisyys esiin, vaikka musa oli umpi-instrua.

Hyvät nimethän on jo puoli ruokaa. Ja ajatukset. Jos on korni nimi, niin se kyllä lamaannuttaa heti vähän.

– Totta. Esimerkiksi mulla oli tällainen kun ”Parane Irene”. Se lähtee leijuttamaan, siinähän on tavallaan jo teksti.

Kuinkas tämä bändien nimipolitiikka, aika suomalaiskansallista, paitsi tietenkin Himalaja, mutta Kirnu ja Sahti? Maailmanmusiikin edeltäjiä? Piimäparrasta edetään kuohuvan ääreen?

– No, ei ihan. Himalaja oli kyllä ensin vaan Band ja sitten korkealentoisemmin Orchestra… Vau! Sahti tuli taas John McClaughlinin Shaktista. Se oli Silun keksintö eli ”Juhani MäkLäyhänen ja Sahti”. Silu oli koko ajan kyljessä mukana, vaikka se ei ollut bändissä. Yritti sitten, olisko ollut katkera, torpedoida tuolla tavalla mahdollista liiallista korkealentoisuutta. Aika hyvin onnistui siinä.

– Silu tuli enemmän kuvioihin Freemanin bändissä. Ensimmäinen varsinainen työpaikka, se oli sitä Freemanin ison sukseen ( Freeman-Hector: Ajetaan Tandemilla) jälkipolttoa. Rekku (Reckhardt, kitara) pyysi siihen ja Ronnie (Österberg, rummut) oli kanssa siihen aikaan messissä. Wigwamilla ei enää paljon hommia ollutkaan, liekö olleet enää kasassakaan.

Maailmanvalloitus oli tyssännyt ja Nivala kutsui. Aika karua.

– Näin oli kyllä. Sehän oli kuitenkin mulle unelmapaikka, siis näiden kundien kanssa vetää. Mutta niin kuin sanoin se oli jo sen ohjelmiston lopun aikoja. Viimeinen keikka olikin sitten kun Nunu (Freeman) oli armeijassa ja se tuli vetämään keikan univormu päällä. Oli kiire takasin kasarmille. Siihen loppui se homma.

Symbolista. Elvis armeijassa. Oliko tällä pestillä kuitenkin vaikutusta tiukan instrumentalistin mahdollisessa suuntautumisessa laulubiiseihin?

– Joo, kyllä tavallaan. Ja oikeasti käytännössäkin. Jouduin laulamaan alastemmoja koskettimien lisäksi, Freeman veti itse korkealta. Siitä lähti itselläni laulun hakeminen. Ja nää Freemanin biisit oli muutenkin selkeitä lauluja. Kaikki tämä nivoutui seitsemänkymmentä, kahdeksankymmentäluvun molemmin puolin. Oli myös jotain Maaritin Jäätelökesä- kiertuebändejä, kun studioäijät ei päässy ja myös Maukka Perusjätkää. Kuitenkin jouduin yhdestä rundista kieltäytymään kun oli Sahdin keikkoja… ne oli tärkeämpiä. Omat biisit oli kuitenkin tärkeimpiä.

Siis nyt on päästy Sahtiin?

– Kyllä. Silloin jo tein omia laulubiisejä. Ne oli kyllä varsinaista sontaa (ehkä turhan värikäs ilmaisu) mutta hyviä yrityksiä, niissä oli pyrkimystä. Hotto (Harri Vainikka) perusti Sahdin ja hoiti peruskartan kaksi keybordia, basso, kitara ja rummut. Ja laulua. Hyvin individualistimeininkiä. Perustui siihen, että jokainen toi biisin ja sitten bändi käsitteli sitä.

Vähän niin kuin Lintujen sketsinkirjoitusmetodi? (televisiosarjasta tuttu kollektiivinen malli)

– Eipäs mennä asioiden edelle. Tämä homma oli aivan eri maailmasta. Siis herkkää ja viatonta. Esimerkki, Nylund (Pekka, kitara) tuo runoon tehdyn sävellyksen. Kitaraintro saattoi ensin kestää pari minuuttia ja sitten vasta lähtee laulu. Tulee outoja väliosia, sitten erilaisia juttuja ja laulua ja hillittömiä stemmoja. Ja tietysti lisää väliosia. Biisi reippaasti yli kymmenen minuuttia, tekstiä pari säkeistöä. Nyt Ei ollut enää Korhosen Pimme rummuissa vaan Wando (Suvanto) ja sehän olikin varsinainen stemmalaulaja. On tietysti vieläkin. Ja tietenkin legendaarinen Gutsi (Jukka Gustavson, urut ja laulu), joka yhden Kaivopuiston keikan jälkeen sanoi, että nyt on takki tyhjä. Slut. Siihen se loppu.

Ehdoton mies. Niin kuin Kettunenkin. (Aikaisemmin mainittu Ari ”Arvid”)

– Kyllä, ja rehellinen. Samanaikaisesti luin yllättäen teoreettista filosofiaa yliopistossa ja näiden kanssa lomittain meni itse asiassa Maukka Perusjätkän bändin keikat.

Teoreettista filosofiaa käytännössä.

– Hah. Vroom. Kyllä. Filosofian tarkoitushan on saada saha käyntiin, siis periaatteessa. Tässä baletissa idea oli kuitenkin taas vähän sama kun Freemanin kanssa, eli suosio oli jo laskussa. Kovaa roudausta, onneksi hirveästi ryhmää, hirveät Cervin Vegat ja muuta. Keimo Hirvonen (rummut) oli messissä. Vety Kumpula (bassossa). Maalaisille taas ihmettelemistä, pitkin maakuntaa. Ralf (Örn, piano) liidasi ja soitteli pianoa ja palkkahaitariakin. Jokaiselle sillä vähän oma biisi.

Eli teatterimaista elementtiä oli jo kehissä.

– Nyt tullaan tavallaan asiaan. Eli tuli pari asiaa, jotka kannatta jättää väliin. Oma bändiyritys, jolla oli taas kaksi keikkaa, toinen jopa Natsalla ja toinen taas Vanhalla. ”Jake Trombis Medicin”, runoilijalääke. Lauloin ”sian englantia”. Nyt seuraa opetus. Se Natsan keikka oli aivan loistava. Matti Koivu, joka oli tullut Vanhalle hommiin toiminnanjohtajaksi, oli kuullut että meillä oli ”aivan saatanan hyvä keikka Natsalla”, buukkasi sitten heti Vanhalle. Sitten tuli kuitenkin tällainen juttu.

– Minä joka en hallitse näitä hallintohommia, siis bändin teknistä liidausta, uskoin kun, siis joku sanoi, että otakin sen tilalle keikalle se, ja sen tilalle se. Että ne onkin siis parempia soittajia kuin nämä toiset soittajat. No, mä uskoin, olihan kuitenkin kyse Vanhasta keikkapaikkana, ja tein bändissä ”tarvittavia” henkilömuutoksia. Samat biisit treenattiin ja se keikka oli ihan mielettömän… paska. Tunnelma oli kadonnut. Mitä tästä opimme. Juuri näin ei saa tehdä.

Eli sen ymmärtäminen mitä tehdään, tässä tapauksessa sun biisien kanssa, on tärkeämpää kuin tekninen kompetenssi. Vaikka homma olisi päälle päin oikein.

– Musiikki menee siellä sisällä. Se pitää huomata. Musiikillisen ”menestyksen” hakeminen johti ainakin tässä tapauksessa väärään lopputulokseen. Tai ilmeisesti ihan oikeaan.

Bändin johtaja sai maistaa omaa lääkettään

– Kyllä, mutta se olisi ilmeisesti tarpeellinen lääke.

Kun tuli sitten ymmärrettävästi tyhjäkäyntiä, tuli onneksi tämä Pengerkatu 11, joka siunaantui Mellerin (Arto, runoilija) Mr. Evergreen -näytelmän myötä, jonka musaa taas Ryhmäteatterissa veti Rekun (Reckhardt) johtama bändi. Siinähän oli Rekun musa. Mä en ollut näytelmässä mukana. Sillä bändillä tehtiin sitten yllättäen Suomen rundi. Siinä oli taas vanhat sissit Hankala, Noponen ja tietenkin Rekku ja sitten Affe (af Hällström, ohjaaja) joka sai esittää yhden Dylanin biisin, muuten se oli Rekun musaa ja muutama mun biisi, myöskin. Väänänen (Kari, näyttelijä) oli varsinainen laulusolisti. Näytteli ja lauloi sen roolin. Ei loistava laulaja, mutta loistava laulusolisti.

Taas sai kehäkolmosen takainen kansa ihmettelyn aihetta. Mutta tästä ilmeisesti päästään siihen mikä johti Pekka Hedkrokin Lapinlahden Lintujen pääsäveltäjäksi…

– Kun viimeinen keikka tällä Pengerkatu 11 -bändillä oli Vanhalla, niin sinne oli ilmestynyt myös ryhmä näyttelijöitä… siis semmoisia YT:n (Ylioppilasteatterin) näyttelijätyyppejä. Oli laitettu kaksi lavaa, me oltiin siinä sivussa, ja he oli siinä varsinaisella stagella. Siinä oli isot kankaat jossa nimi. Ne oli niin kuin Lapinlahden Linnut…

– No, kun soundcheckit oli ohi, niin Kettusen Ari tulee istuu viereen ja katsoo mua tuimilla ja uteliailla, kaikkeen valmiilla silmillään.”Mä en tiedä mikä sun nimesi on, mutta tule soittamaan tolla sun syntikalla (Juno 60, tiedoksi historianopiskelijoille) semmoinen asia, kun me tehdään tällainen ”Maailman synty”. Siihen pitäisi saada maailman syntymisen ääni.” Mä ajattelin heti, että jos maailman syntyä pääsee soittamaan, niin mikä ettei! Ja Junollahan se onnistuu varmasti! Vuosi oli kai -83.

– Seuraavana päivänä Kettunen tuli uudestaan:” Tules soittamaan tuonne kadulle… siellä on keikka.”

– Me roudattiin YT:n piano toimistosta ( Vanhan vieressä) alas, mä otin pienen vahvistimen ja Junon. Me oltiin ainoa ryhmä jolla oli oma paikka ja lupa, siihen aikaan harvinaista herkkua. Siinä saattoi Vanhan edessä olla noin viisisataa, jopa melkein tuhatkin ihmistä, tyttöystävät ( ei ne jotka olivat töissä ja kielsivät tuntevansa) kerää hatuilla rahaa, hitto. Me saatiin niin hyvät liksat, tollanen puolen tunnin setti ja aina pari tonnia kehiin. Sitten vikkelästi keskittymään uuteen settiin ja… siis Vanhalle ja vähän ajan kuluttua uusi veto. Jos näitä veti vaikka kolme päivässä, eikä matkakuluja eikä paljon muitakaan… verottajan kannalta rikos lienee vanhentunut.

– Tämmöinen ryhmä vetosi kummasti ihmisiin. Se oli varmaan se, että riisuttiin kaikelta se koristus, valheellisuus. Sehän oli helppoa, kun ei ollut mitään menetettävää, ei ollut vielä yhtään materiaa eikä menestystä. Olet se mikä, olet voisi verrata sellaiseen, että kuin viikinkilaiva joka lähtee jonnekin, ei vielä tiedä minne, mutta jonnekin. Ei sellaista, että tilataan jonnekin. Niin kuin nykyään. Sitten alkoi joku myymään, ja lähdettiin keikoille.

– Kun tehtiin eka sinkku, ”Lipputangon nuppi”, niin silloin Korjus (Tapio) kiinnostu, että nyt tässä olisi sellainen bändi, niin kuin erilainen, hah. Enimmäkseen oltiin kuitenkin helvetin surkeita teknisesti, mutta muulla tavalla hyviä, rohkeus oli omaa lajia.

– Meillä ei tänään päivään ole kadonnut se asenne, soitellen sotaan. Se on vieläkin. Luulisin. Totta kai paljon on tapahtunut, ihmisille on tullut perheet ja muuta…

Nyt ollaan kuitenkin vielä edelleen vasta Vanhan edessä. Musiikkiteollisuus edessä päin.

– Joo. Olihan eräs vieläkin kehissä oleva tuottaja, joka sanoi, kun sille stuffia tarjottiin, että tästä ryhmästä ei koskaan tule yhtään mitään. Ei varmaan olla ainoita, joille niin on sanottu. Siitä olen ylpeä, että Jörn Donner sanoi: ”Tämä juttu kuolee omaan mahdottomuuteensa, hah -hah.” Sanoi sen sillä omalla tyylillään.

– Kukaan ei kuitenkaan heti tajunnut sitä koko potentiaalia, siinä oli vaan yksi kulma, minkä sekin havaitsi. Eli mahdottomuus. Oli kuitenkin lauma äijiä jotka kaikki osasi kirjoittaa ja kova tarve esiintyä, kukaan ei vain ollut valmiiksi kuuluisa. Vaikka tunsi olevansa. Kukaan ei ylilahjakas. Mutta potentiaalia helvetin moneen asiaan. Ja se että kun on samalla terveellisen kateellinen toiselle, suivaantuu tekemään aina varmasti parastaan. Jos huomaa vielä, että ihmiset tykkää niin tulee sellainen kummallinen yhteinen energiakenttä, jota ei taas voi olla katsomatta ja seuraamatta. Se vetää puoleensa.

Kuuntelijan (ja myös katsojan) ja esiintyjän vuorovaikutus…

– Kyllä. Pedro (Hietanen) oli juuri tullut EMI:iin (levy-yhtiö). Me tehtiin demo sille ja Pedro sanoi heti, että tehdään saman tien levy. Mikä olikin ihan viisasta. Silloin oli Kettusen kultakausi, josta moni äityi mainitsemaan, että Kettunen on nero, ja olen kyllä samaa mieltä. Mutta ei siitä sen enempää. Vain sen verran, että on ihmisiä, jotka eivät taivu, vaan ovat toisella tapaa. Naps. Kettunen oli täydellisen ehdoton.

Kumpi parempi, jättää miedompia jälkiä ja antaa periksi, vai vähemmän ja olla tiukempi? Valintakysymys?

– Sitä ei tee ihmisen pää, vaan luonne.

Vanha vertaus, lahjakas ihminen on se, joka ampuu keskellä taulua ja kaikki hurraavat, nero ampuu keskelle taulua, eikä kukaan huomaa. Heppoinen aasinsilta säveltäjän luonnehdintoihin sanoittajakollegoistansa.

– Eränkö (Timo) on kyllä pitänyt ehdottomuuden lippua ylhäällä. Eränkö tekee pitkää kaavaa. Mitä vähemmän sieltä tulee, sen parempia, mutta ne on periaatteessa samaa tarinaa, saman aiheen vatkausta, perusproblematiikkaa, yleensä se liittyy erogeeniseen ympäristöön. Mikäpä ei loppujen lopuksi liittyisi. Maailman koko kirjo, varsinkin sen maailman, ”eränkömäisellä” tavalla hahmotettuna. Väliin ehkä haksahtaa, mutta kiertyy sieltä kuitenkin takaisin.

– Yleensä silloin menee kiville, kun alkaa luottaa johonkin ulkopuoliseen, vaikka tuottajaan eikä usko itseensä. Siis tuottajaan pitää luottaa, mutta ei liueta omista vastuistaan. Taas tullaan siihen, että pitäisi pitää oma päänsä. Mutta hyvä jos sen huomaa, vaikka jälkeenpäinkin.

– Hiski ( Heikki Salomaa) kirjoittaa myös omanlaista. Hiskillä on ”hiskimäinen” asenne elämään. Työlauluja, ”puoliväliheikki”, mies joka ei koskaan saa kotona tehtyä, tai ylipäätään, mitään loppuun. Niinhän usein käy. Tapsa (Liinoja) oli taas hyvin haanpääläinen ”Ojasta noustaan” on hyvä esimerkki. Tämä oli jo ennen kuin se näytteli Haanpään roolin TV-elokuvassa. Hyvin visuaalisia tekstejä. Tapsa on malttamaton, se luottaa siihen että saundaa hyvältä, mikä onkin ihan oikein, mutta tekee myös samalla hyvin rytmisiä tekstejä. Omituisia mutta lopulta selkeitä. Erilaisia lauluja. Kaikki kuitenkin selvenee kun se itse ne ääneen laulaa.

– Jaarasella (Matti) on myös pitkän linjan tyyli. Vähemmän mutta hyvää.Näin moninaisista lähtökohdista ei olisi tullut mitään yhteistä, jos ei pohjalla kuitenkin vaikuttaisi samanlainen näkemys, koska ei lopulta kuitenkaan ole yhtä pomoa. Jokaisella on tontti hoidettavaan.

– Kun puhutaan hyvästä tekstistä, ei voi alkaa miettimään, että nyt teemme tämän tyylistä, että tietty ryhmä tajuaisi. Ja mitä sille sitten pitäisi tehdä, että näin toteutuisi. Tähänhän helposti mennään kun alkaa tulla vastuita ja muuta, normaaliin elämään kuuluvia juttuja. Näin ei kuitenkin pitäisi olla.

Oli tämä vertaus viikinkiveneestä… siinä ei mietitä, vaan mennään? Sehän ei hirveän normaalia ole.

– Tietenkin sen verran voi miettiä, missä on se sopiva satama, jossa on turvattomia ihmisiä, jotka voisi ryöstää. Tai missä on mielenkiintoinen satama pysähtyä muuten vaan. Ja lähteä. Purjeet paisumaan, saattajien riemuhuudot kiirivät, etääntyvät. Onneakin kai tarvitaan, en kai muuten kiitäisi tässä.

Runollisuudesta arkisempiin sfääreihin…

– Niin. Porukkahengestä vielä, joka Lappareihin liittyy. Siis se ei ole mikään ”teamspirit”. Niin kuin jossain firmassa. Porukkahengestä pitää puhua. Luottamus. Me ei kukaan yksilöinä olla niin hyviä kuin me yhdessä, vaikka jengiä onkin vaihtunut. Ellei sitten… mutta se on taas spekulointia.

”Kyllä kansa tietää” on sanonta joka on varmasti konkretisoitunut jollain tavalla, hyvällä tai pahalla, Suomen niemeä vuositolkulla kiertäessä?

– Siis kun katsoo koko tuotantoa, mekin ollaan noin 11 levyä tehty, niin enimmäkseen se kaikki semmoinen jännä, missä tapahtuu tekstillisesti ja musiikillisesti mielenkiintoisin asia, se jää kansalta pimentoon. Ainakin osalta. Nyt pitäisi jo viimeinkin oppia, ettei haksahda, lähde jonkun esituottajan kanssa kastroimaan, että tulee jotain puolivälitekstejä. Sanoo täsmälleen sen mitä tällä, eli sillä hetkellä ajattelee.

– Eli jos tuotannossa, biiseissä on taloudellisia piikkejä, jotka johtuvat siitä, että ne viehättävät kovasti ns. suurta yleisöä, niin sen ympärillä oleva ”harmaa” alue on kuitenkin merkittävä ja välttämätön ja tärkeä, koska se on oikeastaan keskeisempi osa tekijän kokonaista identiteettiä. Sen korvaaminen sillä, mitä luulee ihmisten eniten haluavan, helposti kapsahduttaa katajaan.

Siis tämän voisi tulkita niin, että jos ei uskalla tutkia niitä harmaita, tuntemattomia alueita, ei myöskään tule niitä onnistumisia. Merihän ei loppujen lopuksi ole suurimman osan ajasta sininen vaan harmaa.

– Kyllä.

Talonmiehen pojasta tuli monitoimitaikuri

Julkaistu


– Nykyisenä aikana tarvitaan syvällisiä kulttuurin tekijöitä,
enkä tarkoita mitään otsaryppyistä juttua. Tässä
tuotteistamisen maailmassa mua ovat pitäneet
hengissä ihmiset, jotka kertovat ja tekevät oikeita asioita.

Viihdetaiteilija Jarmo Luttinen tekee kuitenkin myös paljon muuta. Meriittilistan mukaan mies on ollut teattereissa tanssijana, koreografina, avustajana ja näyttelijänä sekä TV-ohjelmissa käsikirjoittajana, ohjaajana, lavastajana, näyttelijänä, warm-upperina, toimittajana ja juontajana. Luttinen on viihtynyt myös taika-alan opettajana sekä performanssitaiteilijana. Koulutukseltaan Jarmo on sähköasentaja.

– Tosin se homma on ainoo, mitä en oo koskaan tehnyt. Muita töitä on kyllä ollut vaikka kuinka paljon, mm. myyjänä ja trukkikuskina. Lähdin viihdehommiin 1980-luvun alussa ja sen jälkeen vakituisia työpaikkoja on ollut vain muutama vierailukiinnitys teattereihin.

Lahteen on yöllä satanut ensilumi. Jarmon kohdalla taiteellinen lumipallo lähti vyörymään ammattikouluaikana, kun koulukaveri pyysi kapakassa nuorta miestä mukaan näytelmään. Jarmo oli pikku pöhnässä ja suostui.

– Harjoituksissa näytelmäksi paljastui ”Hyppelihiiri Myökki-Pyökki-metsässä”. Minä sain oravanpoikasen roolin.

Onnellinen mies

Talonmiehen perheeseen syntynyt Jarmo pitää itseään käsittämättömän onnellisena.

– Oltiin persaukisia köyhiä enkä olisi ikinä voinut kuvitella päätyväni tähän. Menestys sinänsä ei ole mua koskaan kiehtonut. Oon ehkä hiukan ujokin elvistelemään.

– Ministeritason tilaisuuksissa on ollut tosi kovaa sakkia ja joskus takahuoneessa tulee mieleen, että siellä ne nyt odottavat lavalle entistä räkänokkaista talonmiehen poikaa. Ideoiden tuottaminen ja toteuttaminen ei vaadi taustalle kulttuurisukua tai -perhettä.

Jarmon elämän unelmat ovat toteutuneet niin moneen kertaan, ettei mies osaa enää pyytää mitään.

– Keikan jälkeen oon monella automatkalla itkenyt silkasta onnesta ja tyytyväisyydestä, vai onko se sitten helpotusta vai mitä. Silloin tuntuu, että rakastan hemmetisti tätä elämää, tää on hieno homma. Ainakin hetkeksi oon löytänyt oman ominaislaatuni ja paikkani.

Pikkuhiljaa parissakymmenessä vuodessa Jarmo on päässyt eroon vääränlaisesta itsensä alentamisesta ja väheksymisestä. Aikoinaan sisäänrakennettu mielikuva siitä, että vain tuottavaa työtä tekevä ansaitsee yhteiskunnassa paikkansa, on karissut.

– Nautin esiintymisestä ja usein mulla on helvetin kivaa ja sairaan nastaa. Sen kyllä tuntee, kun keikka menee himaan niin että rutisee. Joukkoon voi mahtua vähän huttuakin, muttei yleisö siitä välitä. Rapatessa roiskuu!

Jarmo tietää uskon omiin juttuihin kasvavan kun huomaa, että pystyy saamansa lahjan kautta tuottamaan iloa ja hyvää mieltä. Taikatemput rohkaisevat ihmisiä osoittaessaan, että tässä maailmassa sellainenkin on mahdollista, jonka ei pitäisi olla.

Lasten keikoille Jarmo haluaa viedä suvaitsevaisuuden ilmapiiriä, joka tulee esiin etenkin oman pöllöilyn kautta. Luikuri Tattinen osaa nauraa itselleenkin.

– Kannattaa uskaltaa häpäistä itsensä. Vain virheitä tekemällä oppii ja koko ajanhan sitä jotenkin mokaa. Uran alussa tein kaikkea mitä mieleen tuli ja katsoin sitten, miten siihen reagoitiin.

Vilpitön esiintyjä

Esiintymistä Luttinen harjoitteli jo 70-luvun puolivälissä rockbändissä.

– Soitimme samalla treenikämpillä kuin Andy McCoy silloisen porukkansa kanssa. Teimme nuorisotalokeikkoja ja olimme jopa rockin SM-kisoissa. Muistot ovat kyllä aika hämäriä.

– Vaikka soitettiin covereita, aloin tapailla omiakin juttuja. Mietin mitä sanoisin ja miten. Tein ekat biisit silloin, vihaisia lauluja yhteiskunnasta.

Vuonna 1982 Jarmo sävelsi, käsikirjoitti ja ohjasi kahden miehen lastennäytelmän ”Matka maailman ympäri” sen lisäksi, että toimi esityksessä lavastajana, puvustajana sekä näyttelijänä.

– Se oli pantomiimiin perustuva juttu, jota esitin monivuotisen keikkakaverini Rinteen Timon kanssa yli 600 kertaa ja eka lastenjuttu, johon sävelsin ja sanoitin oikein tarkoituksella.

Sävellyksiä ja sanoituksia Luttinen on vääntänyt noin 50. ”Kummia unia”-lastenlevy ilmestyi 1995 ja ”Taikalaakso”-single syntyi 1998 (luomistyö Malmstén-apurahoilla).

– Kokonainen levyllinen oli tuloillaan, teimme sitä Maijasen Paven studiolla edesmenneen Lepakon kellarissa. Saimme singlen tehtyä ja neljä biisiä purkkiin mutta sitten iski burn out. Pitkäsoitto on vieläkin tekemättä.

Uupumus vaikutti muuhunkin työhön. Jarmo mm. toimi juontajana ”Videotreffit”-ohjelmassa mutta jäi siitä pois.

– Nyt kun katselen ohjelmaa, olen aivan tyytyväinen, etten ole enää mukana. Pikku-Kakkoseen Jarmo poimittiin tamperelaiselta kadulta live-esityksen jälkeen.

– Yleisön joukossa oli lastenohjelmien päällikkö Justus Koskiranta, joka tuli juttusille. Toki hän tiesi mut ennestään mutta vakuuttui siinä, että välittömyyteni sopii lastenohjelmiin.

Rohkea improvisoija

Jarmo kokee olevansa imupaperityyppi, joka vaistoaa yleisön fiilikset.

– Esitystilanteissa huomaan, kuinka joku muu juttu menee paremmin himaan kuin se, mitä oli alunperin sovittu ja ajateltu. Sekä biisit, temput, stand up-rutiinit ja vitsit elävät keikoilla, sovitan niitä koko ajan. Hyvän Mielen Orkesteri-bändistäni joku sanoo usein, että ’eiks nyt vois jotain antaa olla’.

– Mulla on aina uusia ideoita sekä biiseihin että koreografiaan. Se on mukavaa, koska se estää leipääntymistä. Toisaalta sekin on hyvä, että on paljon takuuvarmaa kamaa, johon ei tarvi kajota. Se tuo jämäkkyyttä esitykseen.

Improvisaatio on aina kiinnostanut miestä ja sen osuus keikoilla onkin ollut kasvamaan päin. Kipinän Jarmo sai helsinkiläisen improvisaatioteatterin Stella Polariksen kursseilta.

– Teen biisejä lavalla yleisön toivomusten mukaan. Aikuisten keikoilla esitämme Timon kanssa minkä tahansa maan kansanlaulun kyseisellä kielellä. Mm. norjalaiset turskankalastuslaulut sekä ugandalainen viidakkorituaali olivat hauskoja tehdä.

– Tietenkään en kuvittele olevani mikään Reino Helismaa. Pidän sitä kuitenkin vahvuutena, kun lapsetkin kuulevat biisin olevan tästä hetkestä.

Eikö heittäytyminen yleisön edessä vaadi aikamoista rohkeutta?

– Kyllä se sieltä tulee kun vain luottaa itseensä ja antaa palaa. Siinä ei voi epäonnistua, sä vain tuotat jotain. Ja usein tulee riimitkin paikalleen! Eihän se ole rohkea, joka ei pelkää, vaan se, joka pelkää mutta tekee silti.

Idearikas perheenisä

Elvikseen Jarmo liittyi samoihin aikoihin kuin ensimmäinen levy ilmestyi.

– Näin usein keikoilla Perkoilan Mikkoa, joka vinkkasi tästä mahdollisuudesta.

Ennen sairastumistani kävinkin kokouksissa. Mukavaa oli, ja oli kiva tutustua ihmisiin.

Freelancereitten asema pohdituttaa laulavaa taikuria.

– Meillä monilla on jakamaton vastuu omasta työstä jonka tekeminen voi katketa odottamattomasta syystä kuten kävi omallakin kohdallani. Suomessa taiteilija tuntuu jäävän kaiken taloudellisen avun ulkopuolelle. Tätä asiaa voisi jossain vaiheessa pohtia laajemmastikin.

Jarmo kritisoi TaEL:in toimintaa.

– Heidän ei tarvi perustella päätöksiään vaan he tekevät mitä tahtovat riippumatta lääkärien lausunnoista. Sekin lisää masennusta, kun joutuu jäämään pois töistä ja sitten takkuilemaan tämmöisten asioiden kanssa.

– Täytyy myöntää, että oon ollut joskus tosi vihainenkin, mutta se ei auta mitään. Olisi tylsää olla kaiken muun lisäksi vielä katkerakin.

Jarmolla on neljä lasta, nuorin alle vuoden ja vanhin 15.

– Oon keskittynyt viime aikoina heidän kanssaan olemiseen ja se onkin tosi nastaa! Monenlaisia ideoita ja suunnitelmia miehellä on pilvin pimein, mm. pitkäsoittoon on jo olemassa materiaali. Sairaslomallaan hän ei kuitenkaan ota paineita eikä tee tiukkoja aikatauluja tai tavoitteita.

– Kun tulen kuntoon, voin polkaista heti käyntiin monta juttua. Työt eivät varmasti lopu!

Nykyajan mustalainen

Jarmo on tehnyt koeluontoisesti keikkoja silloin tällöin.

– Uupumisen iskettyä oon ollut niiden jälkeen monta päivää tosi vetämätön ja kipeä, vaikka työt onkin tullut hoidettua. Nyt on onneksi jo hieman helpottanut.

– Nykyisenä aikana tarvitaan syvällisiä kulttuurin tekijöitä, enkä tarkoita mitään otsaryppyistä juttua. Tässä tuotteistamisen maailmassa mua ovat pitäneet hengissä ihmiset, jotka kertovat ja tekevät oikeita asioita.

Taikureiden sekä säveltäjien ja sanoittajien kanssa Jarmo tuntee olevansa omiensa joukossa.

– Me ollaan oma heimomme, nykyajan mustalaisia ja tehdään omia juttujamme. Jostain syystä meille on annettu taito ja lahja tehdä tätä duunia. Me tuodaan tähän maailmaan uusia ulottuvuuksia ja vaikutetaan henkiseen hyvinvointiin. Se on hirmuisen tärkeetä!

– Pidän itseäni viihdyttäjänä mutta samalla haluan antaa uskoa siihen, että elämä on ihanaa.

Lopuksi taikuri Luttinen esittää pari uskomatonta temppua korteilla ja kahvilusikalla. Saan muistoksi haastattelusta kolme pelikorttia. Rosson henkilökunnalle jää vääntynyt lusikka.

Monialataiteilija M.A. Numminen

Julkaistu

Numminen oli alun perin rumpali. Patteristin ura huipentui jo varhain: mies pääsi 18-vuotiaana Unto Monosen orkesteriin ja soitti siinä parisen vuotta. Kiinnostus musiikkiin oli kuitenkin lähtenyt aivan muusta kuin suomalaisista tangoista.

– Aloitin harrastukseni jazzilla, noin 14-vuotiaana kuuntelin jo lähes joka ilta The Voice Of American jazzlähetyksiä lyhytaalloilla. Klassinen musiikki ja ”moderni, vaikea” musiikki alkoivat viehättää noin 17:n iässä.

Numminen on tehnyt vuosien saatossa hyvin monentyyppistä musiikkia. Yhdistävimpänä tekijänä on hänen äänensä, jota rohkenen luonnehtia omaperäisen kuuloiseksi. Numminen on sekä säveltänyt, sanoittanut että sovittanut musiikkia, mutta näkee itsensä ennen kaikkea säveltäjänä ja sanoittajana.

– Sovittaminen on heikoin puoleni, koska olen itseoppinut, eikä teoriaa ole tullut hankituksi riittävässä määrin. Olen siis eräänlainen luonnostaan tajuaja, mitä tulee melodian kirjoittamiseen.

Kokemuksen karttuminen on yllättävän monelle lauluntekijälle myös rasite, sillä luontevuutta on yhä vaikeampi tavoittaa. Esimerkiksi Hector kertoi taannoin tässä lehdessä, että alun perin spontaani ja nasta harrastus muuttuu yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi työksi. Nummisella tilanne on toinen.

– Runsas säveltäminen on tehnyt työskentelyn vuosien mittaan helpommaksi, koska oppii käyttämään eri musiikin lajeja tarkoituksiin sopivasti; ajatus oppii differentioimaan, erittelemään sävelkulkujen mielekkyyttä käsillä olevaan yhteyteen. Silti: hyvän aiheen tai melodian keksiminen on aina vaikeaa.

Nummisen säveltäjänuran alkuoivalluksena oli filosofian ja musiikin yhdistäminen. Ensimmäiset kappaleet The World Is ja In Order To Tell perustuivat Ludwig Wittgensteinin teksteihin. Vaikkei Numminen oikein tahdo arvottaa sävellyksiään, hän pitää varhaista Tractatus-sarjaa edelleen tärkeänä.

– Toisaalta sitten Pohjoinen Tango-oratorio on merkittävä. Myös Ruotsiin tekemäni pienoisooppera Rameaus brorson viehättää minua. Ja tietenkin aina tekeillä olevat teokset ovat omasta mielestä tärkeitä. Siispä Aenigma Aeternum, oopperaoratorio joka valmistuu arviolta 2003, on juuri nyt hyvin tärkeä.

Säveltäjä, muuta maalle

Numminen sävelsi ensimmäiset kappaleensa kitaralla. Materiaalia syntyi paljon, ja hän joutui opettelemaan nuottien kirjoittamisen, koska pianistiystävän hermot eivät riittäneet hyräilyn nuotintamiseen. Varèsen, Stockhausenin ja Webernin tuotannosta innostunut Numminen teki ensimmäisiä klassistyyppisiä sävellyksiään 1970-luvulla. Niiden työstäminen on edelleen varsin toisenlaista kuin rallien laatiminen.

– Varaan itselleni pitkiä sävellysaikoja. Istun tietokoneeni ääressä ja mietin melodioita. Sitten alan kerätä teemoja yhteen, tehdä niistä variaatioita ja miettiä, milloin toistan tietyn teeman uudestaan. Sävellysrupeamat ovat yleensä pitkiä. Tulos saattaa olla vain yksi tai kaksi nuottipaperisivua, ja minä olen kuin halkometsästä tullut, niin rasittunut.

Numminen asuu tätä nykyä Lempäälässä, jota hän pitää otollisena paikkana työn kannalta.

– Pystyn kyllä säveltämään Helsingissäkin, mutta mieluiten teen etenkin suuret kokonaisuudet maalla, jossa vuorokausirytmillä ei ole väliä. Minä en häiritse ketään, eikä kukaan häiritse minua.

Säveltämisestä puhuttaessa Numminen haluaa nostaa esiin mieltymyksensä atonaalisiin melodioihin.

– Varhaisin atonaalinen – tai itse asiassa sanon mieluummin sävellajiton – teokseni on vuodelta 1966. Se on Tractatus-sarjan viides laulu, The General Form Of A Truth-Function. Atonaliikkaa olen viljellyt sittemmin aina kun olen tarvinnut. En kuitenkaan koeta olla omituinen, vaan pyrin mahdollisimman kauniisiin melodiakulkuihin.

Atonaalisuus on monelle vaikea pala. Numminen kertoo mm. aiheuttaneensa vuonna 1982 harmaita hiuksia amatöörikuorolle, koska hänen Joensuun Laulujuhlille säveltämänsä Kanteletar-sarja sisälsi kaksi atonaalista laulua.

Atonaalisuuden merkitys Nummisen ”vakavassa” musiikissa näyttää aikojen saatossa vain kasvaneen.

– Varèsesta, Stockhausenista ja Webernistä alkanut ja myöhemmin monilla muilla täydentynyt kuvani atonaalisen musiikin mahdollisuudesta uudentyyppisen kauneuden edustajana ikään kuin juuttui alitajuntaani jo 1960-luvulla. Sitten varsinkin 1990-luvulla tarve johdattaa melodiaa sävellajittomaan suuntaan vahvistui.

Numminen viljelee mieluusti myös tonaalisuuden ja atonaalisuuden vaihtelua. Tässä yhteydessä hän haluaa korostaa Henrik Otto Donnerin osuutta innostajana ja yhteistyökumppanina.

– Hän saa orkestroinnillaan melodiani soimaan yhä paremmin. Minä olen ihaillut Donner-sointia jo 60-luvulta lähtien, oli sitten kysymyksessä jazz tai tämä ns. vakava musiikki.

Mantovani ja camp

Myös Nummisen popsävellykset ovat varsin kiintoisia. Jo aivan varhaisimmissa kappaleissa on paljon normista poikkeavia piirteitä. Tahtilajivaihteluita on runsaasti, ja tahtien määrä on usein epätavallinen – toisin sanoen ei neljällä jaollinen, kuten popmusiikissa lähes aina. Nummiselle tämä oli luontevampaa kuin monille muille.

– Varhaiset sävellykseni olivat vaikeita muusikoille, soittaminen tuotti heille hankaluuksia. Minusta musiikki oli kiintoisaa ja luonnollista, muiden mielestä kiintoisaa ja kummallista. Nyt kun sävellän joskus oopperamaista musiikkia, tästä varhaisesta piittaamattomuudesta on yksinomaan hyötyä.

Eräänlaisesta piittaamattomuudesta ja vastakohtien yhdistämisen halusta kertoo sekin, että Nummisen taannoisen teknolevyn komppeihin haettiin vaikutteita jazzlegenda Max Roachin rumputyöskentelystä. Mutta vaikka Numminen on moniottelija, kaikki musiikin lajit eivät puhuttele häntäkään.

– Koetin jo varhain, siis opiskellessani sosiologiaa, oppia ”ymmärtämään” Mantovani-tyyppistä viihdettä. Vaikka kuinka koetin, en oppinut. Sen sijaan osaan käyttää sitä camp-tyylisesti, jos haluan. En myöskään ole erityisesti pitänyt opereteista, vaikka kuulen niissä loistavaa sävellys- ja esitystaidokkuutta.

Suomalaisessa kulttuurissa laajasti operoivalta henkilöltä on mielekästä kysyä hänen suhteestaan kulttuurintekijöiden järjestöihin.

– Elvis on hyvä taustatuki, mutta en käy sen kokouksissa niin kuin en muidenkaan etujärjestöjeni (Kirjailijaliitto, Arvostelijain liitto jne.). En ole enää järjestöihminen, 1970-luvun alkupuolella vielä olin.

Eritoten Saksassa ja Ruotsissa paljon esiintyvä Numminen kiittää myös Teostoa.

– Teosto on auttanut minua todella paljon, kun olen etsinyt vanhojen laulujen oikeuksienomistajia, siis sellaisia, jotka olen kääntänyt suomeksi. Teosto on myös tehokkaasti valvonut ulkomaanetujani. Teoston teosluettelossani on sen sijaan liian monia virheitä, mutta koska tuotantoni on erittäin laaja, en ole vielä löytänyt aikaa virheiden oikomiseen.

Numminen ärsyttäjänä

Numminen ilmaantui suomalaiseen kulttuuriin vaikeasti sulatettavana, hankalasti ymmärrettävänä hahmona. Omituisista asioista vinkuen laulava mies herätti jopa suoranaista raivoa. Nummisella on yksinkertainen selitys sille, miksi näin kävi.

– Suomi oli 1960-luvulla jo teollistunut, mutta henkisesti täysin agraariyhteiskunta. Minun ja monien muiden provokaatiot tapahtuivat siis ”neitseellisessä pellossa”; uuteen kulttuuriin, itse asiassa kulttuurin murrokseen, suomalaisten oli vaikea tottua.

Nummisen julkisia kannanottoja oli tuohon aikaan tavallista hankalampi tyrmätä, koska hän osoitti heti kättelyssä olevansa oppinut mies. Kenties myös tämä voimisti hänen herättämäänsä kiukkua. Yllättävää kyllä, Nummisen suhde popkulttuuriin (jonka kautta hän estradille ilmaantui) oli varsin tarkoitushakuinen.

– Populaarimusiikin ja muun popkulttuurin opettelin vasta 24-vuotiaana, lähinnä sosiologisista syistä. Sitten huomasin, että populaarikulttuuria voi käyttää provosointiin tehokkaammin kuin korkeakulttuuria. Pop kaikissa muodoissaan on kiintoisa sosiologinen ilmiö.

Numminen itse ei ärsyynny helposti.

– Ehkä sotatila, johon Suomi joutuisi, saisi minutkin provosoitumaan. Eivät mitkään kulttuuri-ilmiöt. Kyllä tietysti hiljaa halveksin monia nykyisiä ”avantgardisteja”, jotka toistavat 1960-luvun ilmiöitä ja väittävät tosissaan tehneensä jotakin aivan uutta. Se on osoitus kulttuuri- ja taidehistorian tuntemuksen puutteesta. Toisaalta monet nuoret joutuvat keksimään ”ihan itse” samat asiat, jotka heitä vanhemmat ovat löytäneet aiemmin. Esim. seksuaalisuus pitää aina keksiä uudestaan, varsinkin tosielämässä.

Numminen on käsitellyt kulttuurin latistumisen teemaa viime aikoina kirjoittamissaan runoissa, joita hän on eri yhteyksissä lausunut. Säestäjänä on tavallisesti ollut kitaristi Antero Jakoila. Osa runoista noudattaa tuiki harvinaista heksametrimittaa, ja Numminen toivoo julkaisevansa ensi keväänä erityisen rytmiruno-CD:n.

Heksametriin laaditussa runossa Arjen palvonta Numminen kirjoittaa itseään toistavasta kulttuuri-ilmapiiristä mm. näin:

”Kaikkein kuunnelluin toiste on radiossa tuttuus:

ohjeena torien lauseet, viihteisen musiikin kliseet.

Laulujen teksteihin laaditaan ennenkin kerrottu totuus.

Runoudessa on parhainta lainat ihmisten suusta,

on kadun riettaus kunniassaan, kuluneisuus on arvo.”

Numminen ja nuoret

M.A. Numminen on nuorisolle yllättävän suuri nimi. Tämän saattoi todeta mm. kesällä 2001 Joensuun Ilosaarirockissa. Nummisen ja Pedro Hietasen konsertti oli niin suosittu, että läheskään kaikki halukkaat eivät mahtuneet esiintymispaikkana toimineeseen telttaan tai edes sen liepeille.

– Minua itseänikin ihmetyttää suosioni, etenkin nuorten keskuudessa. Asian tekee vielä merkillisemmäksi se, että myös Ruotsissa ja Saksassa keikkojeni pääyleisö on 20:n ja 30:n välillä. Ehkä olen niin kovin erilainen kuin muut, normaalit esiintyjät.

Nummis-ilmiö saattaa selittyä osaltaan myös sillä, että nykynuoriso on tutustunut hänen tuotantoonsa jo lapsuusiässä. Moni havahtuu aikuistuessaan huomaamaan, että Nummisen lastenmusiikki on paljon ovelampaa kuin lapsena oli ajatellut. Moni laulu, kuten esimerkiksi On sika kunnossa, kuulostaa aikuisen korvissa aivan uudelta, purevalta.

Numminen jaksaa yhä tarkkailla nuorison kulttuuria ja musiikkia. Häntä on kuultu viime aikoina mm. Cleaning Women -yhtyeen levyllä. Mutta kertokoon mies itse tarkemmin kiinnostuksistaan.

– Kiinnostukseni kohteita ovat nuorten aktiivisuus globalisaatiokysymyksissä, toisaalta omien pienten asioiden mahdollistaminen esimerkiksi VR-makasiineilla. Musiikin alalla löydän kiinnostavat ilmiöt nuorten ystävieni avulla. Joskus mielenkiinto etenee niin pitkälle, että ryhdyn yhteistyöhön.

Korkeakulttuuriset kiinnostuksen kohteet ovat nekin tärkeitä.

– ”Omilta” aloiltani, siis jazzin ja klassisen parista, koetan kaiken aikaa löytää uutta ja kiehtovaa. Kovin helppoa se ei ole, sillä rajuimmat uudet löydöt tuntuvat tehdyn 60-luvun loppuun mennessä. Toisaalta sitten ”vakava” pop on hyvin kiinnostavaa. Sellainen on vaikkapa Pan Sonic, jonka uraa olen seurannut kiinnostuneena.

Ajat ovat muuttuneet, mutta Numminen piikittelee yhä. Yllä siteerattu Arjen palvonta ei suomi ainoastaan taiteen tekijöitä, vaan koko kulttuuriyhteisöä.

”Kuinka on taiteiden tuomarin, ohjelman kriitikon laita?

Kilvan kiitosta saavat arki ja arjen kuvat!

Faksimiloitu normaalisuus on aina ansainnut patsaan.

Arjesta poikkeaminen harvoin saa edes tilaa.

Pyrkimys uuteen rauhan vain vie, ei ole nyt sen aika.”

Lisää M.A:sta: www.ma-numminen.net

Laulaen laulujen luojaksi

Julkaistu

– Ensinnäkin lastenlaulun pitää olla sellainen, että lapset itse ymmärtävät sen,
Marjatta sanoo, – ja mielellään sellainen, että lapset myös pystyvät laulamaan
sen, vaikka ei se ole välttämättömyys.

– Niissä on suomalainen kansanlauluhenki, hän sanoo ja kertoo yrittävänsä tehdä lapsille sellaista musiikkia, joka aktivoi lapsen tulemaan siihen mukaan. Hänellä on yli viidenkymmenen vuoden vankka esiintyjän ja lauluntekijän kokemus. Silti hän vaatimattomana sanoo, ettei halua antaa mitään erityisiä laulunteko-ohjeita. Hän on Marjatta Pokela, tunnettu ja rakastettu sanoittaja, säveltäjä, esittäjä.

Syystuuli riuhtoo käsistä almanakkaa, johon olen merkinnyt ovikoodin. Vasta neljännellä yrittämällä onnistun avaamaan rappukäytävän oven. Hissi vie viidenteen kerrokseen. Soitan ovikelloa, ja heti rapussa kajahtaa terhakka haukunta. Yhdeksänvuotias villakoira Muusa tietää olevansa talon tähti. Haastateltavana on nyt kuitenkin sen emäntä, hymyilevä, aina yhtä ystävällinen ja ihastuttava Marjatta Pokela. Tyynesti Muusa tyytyy statistin osaansa.

Laulaminen yhdisti

Marjatta ja Martti Pokelan koti Helsingin ydinkeskustassa on kaunis ja valoisa, asukkaittensa kaltainen. Marjatta on paljasjalkainen helsinkiläinen, mitä nyt kävi vuonna 1925 Kouvolassa syntymässä.

Musiikki on ollut alusta asti osa hänen elämäänsä; äiti oli diplomilaulajatar, Sibelius Akatemiassa laulunopettajana eläkeikään asti toiminut Sylvi Nikula ja isäkin oli nuorena harkinnut viulistin uraa. Ei ihme, että tytär lauloi paljon pienestä asti ja oli koulun juhlissakin takuuvarma esiintyjä.

Nuorena Marjatta tapasi ystäväpiirissä Pohjanmaalta Helsinkiin opiskelemaan tulleen Martti Pokelan. Se oli kohtalo, siitä alkoi yhteinen elämänmittainen laulun siivittämä taival.

Laulaminen ei ollut tärkeää ainoastaan Marjatalle ja Martille, vaan yhdisti nuoria yleensäkin siihen aikaan.

– Laulaminen oli osa yhdessäoloa, Marjatta sanoo. – Sota-aikana ja sodan jälkeen laulettiin hyvin paljon. Me nuoret osasimme valtavan määrän lauluja – sotilaslauluja, kansanlauluja, iskelmiä…

– Siihen aikaan ei ollut paljon saatavissa äänitteitä; ne eivät olleet yleisiä eikä nuorilla ollut sellaisiin rahaakaan. Mitä nyt radiosta kuultiin – eihän silloin ollut vielä televisiotakaan. Nykyisin on niin paljon tallennettua musiikkia, että vaikka nuoret kuuntelevat sitä, he eivät ehkä kuitenkaan paljon laula.

Laulaen kansan sydämiin

Marjatta ja Martti Pokelasta tuli pian koko Suomen tuntema ja rakastama esiintyjäpari, johon myöhemmin liittyi myös tytär Eveliina (Eeva-Leena). Mikä vei yhteislauluista estradille?

– Elettiin vuotta 1949, Marjatta sanoo. – Olin valmistunut koristetaiteilijaksi Taideteollisuuskeskuskoulusta (nyk. Taideteollinen Korkeakoulu). Ystäväpiirissä laulettiin paljon ja toiset alkoivat yllyttää Marttia ja minua, että ”menkää esiintymään radioon”. Ja niin me menimme huviksemme koelauluun.

– Siitä rävähtikin valtava pyöritys. Esiinnyttiin paljon radiossa, kierrettiin Suomea ja levytettiin; savikiekkoja yli 20 ja Yleisradioon paljon kantanauhoja ja muita nauhoja. Homma hajosi vuonna 1975, kun lähdimme ammatillisesti eri suuntiin: Martti kansanmusiikkiin ja minä lastenlaulujen pariin.

Ainakin radiossa Marjatta ja Martti Pokela -duon lauluista soitetuin ja toivotuin lienee ollut ”Yksi haamu oli Marjaanan ovella”. En malta olla kehaisematta, että minäkin osasin sen lapsena ulkoa ja lauloin mukana, tykkäsin siitä

.– Lapset yleensä tykkäsivät siitä, Marjatta sanoo. – Ehkä sen laulun mystiikka teki siitä lasten mielestä jännittävän. Se laulu on vanha arkkiveisu, kansanballadi. Jossain opiskelijapiireissä me sen opimme. Martti tosin osasi sen jo lapsuudesta, hän oli oppinut sen karjakolta. Äitinikin tunsi sen laulun. Häntä nauratti, että mistä te tuon olette löytäneet.

– Välillä kyllä kyllästytti laulaa sitä, kyllästytti niin sanomattomasti. Mutta siihen tottui. Ammattiinhan kuuluivat myös laulut, joita piti aina toistaa. Kyllästymistä ei saanut näyttää ilmeellänsäkään. Muutenkin laulut, joita esitettiin, olivat työtä; minulla ei ollut tunteellista suhdetta niihin.

Laulut sidoksissa aikaansa

Paitsi laulajana Marjatta tunnettiin pian myös laulujen tekijänä.

– Laulujen tekeminen alkoi yhtä vahingossa kuin esiintyminenkin, Marjatta sanoo. ­ Aloin muunnella kansanlaulujen tekstejä Martin ja minun ohjelmistoa varten. Jotkut alkuperäiset tekstit olivat jotenkin sopimattomia ­ siihen aikaan oltiin aika ahtaita.

– Kun Eveliina tuli mukaan esiintymään, aloin tehdä 6-vuotiaalle sopivia lauluja. Sellaisia ei siihen aikaan varsin paljon ollut. Ensimmäinen laulujeni äänite ja siitä tehty nuottijulkaisu oli nimeltäänkin Eveliinan lauluja.

– Lastenlaulujen tarve oli silloin suuri. Monissa lapsille tarkoitetuissa lauluissa oli niin paljon sellaista tekstiä, jota pikkulapset eivät ymmärtäneet. Niissä oli liian aikuismaisia ajatuksia. Laulut saattoivat kyllä olla kauniita, mutta 5-6-vuotias ei ymmärtänyt niitä. Siksi rupesin tekemään varsinaisia lastenlauluja – lauluja peikoista, eläimistä, leikeistä.

Marjatalla on kymmenien vuosien näkökulma laulujen laulamiseen ja tekemiseen. Kun maailmaa muuttuu, kieli muuttuu, elämäntavat ja musiikkimaut muuttuvat, myös laulut ovat ajan kuluessa muuttuneet. Paljon?

– Tottahan toki, ovathan ne muuttuneet, Marjatta sanoo. – Nykyisin viihteellinen musiikki on paljolti rock-tyyppistä, siihen aikaan se oli lähempänä kansanlaulua. Nyt ne silloin muodissa olleet laulut tuntuvat minustakin joskus vanhanaikaisilta.

– En osaa sanoa, onko muuttuminen ollut hyvä vai huono asia. Olisiko kumpaakaan. Maailma muuttuu yleensäkin niin valtavasti. Minä en erikoisemmin pidä rock-musiikista, koska siinä rytmi on tärkeämpi kuin melodiakulku. Tietysti siinä tekstikin on tärkeä, mutta se saattaa olla aika hurjaa. Ehkä minäkin olen vanhanaikainen …

– Myös lastenlaulut ovat sidoksissa aikaan, Marjatta sanoo. – Silloin, kun meidän lapsemme olivat pieniä – puhumattakaan siitä, kun minä olin pieni – ei olisi laulettu sellaisia lauluja, ei kirjoitettu sellaisia sanoituksia kuin tänä päivänä… En tarkoita, että nämä nykyiset olisivat mitenkään pahoja, mutta esimerkiksi ”yhteen soppii, yhdessä pannaan pussauskoppiin” ei ennen vanhaan tullut lauluissa kysymykseenkään. Kyllähän vanhoissa perinteisissä lastenloruissa saattoi olla sellaista, mikä ei ollut oikein sopivaa sanottavaksi, mutta nykyisin tuntuu sopivan melkein mikä tahansa.

Mistä laulut syntyvät?

Lähes 300 laulua on paljon, varsinkin kun monet niistä ovat klassikkoja. Klassinen on myös kysymys: Mistä laulut syntyvät? Lienee kulunutkin, mutta kysyn kuitenkin. Mistä siemenet, ideat lauluihin?

– On hirveän vaikea sanoa, mistä ideat syntyvät, Marjatta vastaa. – Ne tulevat taivaan tuulista: yhtäkkiä vain tulee ajatus, että plop, tostahan vois tehdä laulun.

– Ideat saattavat tulla jostain, jonka näkee tai kuulee. Lasten puheista ja leikeistä. Joku voi tietämättään antaa idean. Ja hyvin usein eläimet – koirat, kissat – antavat impulsseja lastenlauluihin.

Muusa höristää korviaan, näyttää kuin se sanoisi: vihdoinkin pääsitte asiaan. Selaan Marjatan laulujulkaisuja, kiehtovia musiikkisatuja. Niissä sekä säveltäjän että sanoittajan nimi on Marjatta Pokela. Kumpi tulee ensin, sanat vai sävellys?

– Ensin tulee idea, Marjatta sanoo. ­ Se, mistä asiasta laulun teen. Mutta kyllä ne sitten ovat siksaksekaisin; saatan tehdä säveliä ja tekstejä vuoronperään ja sekoitella niitä – ja vaihtaakin, kun huomaan, ettei tästä tulekaan tätä laulua vaan ihan toinen laulu. Helpottaa työtä, kun itse tekee molemmat, sanoittaa ja säveltää. Voin muuttaa säveltä sanojen mukaan ja sanoja sävelen mukaan, miten haluan. Jos jompikumpi on toisen tekemä, sitä ei niin vain muuteta.

Pitkänlinjan tekijältä ei voi olla kysymättä, millainen on hyvä lastenlaulu.

– Ensinnäkin lastenlaulun pitää olla sellainen, että lapset itse ymmärtävät sen, Marjatta sanoo, – ja mielellään sellainen, että lapset myös pystyvät laulamaan sen, vaikka ei se ole välttämättömyys. Ihailen esimerkiksi Malmsténin lauluja; ne ovat klassikoita, vaikka lapset eivät niin pysty niitä laulamaan vaan ainoastaan kuuntelemaan.

– Rytmi on sanoituksessa tärkeä, Marjatta sanoo. – Riimillinen runo on paras ainakin tavalliseen lastenlauluun. On hienoja ja kauniita runoja, jotka eivät sovi laulujen sanoituksiksi sen vuoksi, että niissä ei ole rytmikkyyttä ja ne on vaikea sovittaa sävelmään. Riippuu tietysti siitä, minkälaista musiikkia tekee. Minä yritän tehdä lapsille sellaista musiikkia, jota pystyy päiväkodissa ja koulussa esittämään, laulamaan – sellaista, että se aktivoi lapsen olemaan mukana musiikissa.

Uusia, yllättäviä lauluja

Vuosikymmenien luova työ ei ole vähentänyt virettä. On helppo udella, mitä on tekeillä.

– Tällä hetkellä ei ole uutta työn alla, Marjatta sanoo. ­ Pari vuotta sitten äkillinen sairaus keskeytti homman, jonka olin juuri aloittanut eli Laulavan pöydän. Se ilmestyi kuitenkin vuoden 1999 lopussa ja on viimeisin julkaistu kirjani. Se on kaikkea muuta kuin lastenlaulua! Huvittaa, kun monet vähän kauhistuvat; ooo, tommosta! Siinä kun on Mörkö se lähti baariin ja sellaista … Juomalauluja. Mutta vähän toisenlaisia kuin tavalliset. Juomalauluja on tietysti aina harrastettu, mutta ne ovat olleet, miten sanoisin, viinavoittoisia, vähän raakoja. Minäpä tein pöytälauluja, ettei aina lauleta viinasta. Tässä kirjassa lauletaan viinistä ja hyvästä yhdessäolosta pöydässä.

– Tässä kirjassa ei tosin minun sävellyksiäni ole kuin muutama. Olen käyttänyt vanhoja tuttuja kansanlauluja, sotilaslauluja ja rallilauluja eli lauluja, joita kaikki osaavat. Tämä kun ei ole mikään esitettävien laulujen kirja, vaan on tarkoitettu kaikkien laulettavaksi ­ sellaiseksi, jota pöydässä lauletaan, kun pidetään lystiä.

– Kirjassa on yksinkertaiset melodianuotit, mutta ne tuskin laulajia pelottavat; melkein kaikki ovat sellaisia, että ”ai, se on toi!” Teksti vain on muuta.

– Tämä on uusi vain julkaisuna, Marjatta sanoo, kun tivaan, onko kyse uudesta aluevaltauksesta. – Itse asia on elänyt sivussa koko ajan. Samoin kuin aina tiiviisti harrastuksena pysynyt maalaushommanikin ­ niin ettei kuvataidekoulutuskaan ole vallan hukkaan mennyttä.

– Vuonna 1999 minulla oli kesken myös yksi suuri lasten musiikkiteatterityö.- Sitä en ole jaksanut jatkaa, se on jäänyt tuonne pöytälaatikkoon. Yhtenäisen tarinan luominen on minusta hirveän paljon rankempaa kuin yksittäisten laulujen tekeminen. Yhteen lauluun voi keskittyä hetkenkin, mutta herran jestas kun on kyse pitkästä tarinasta … Sen tekeminen on raskasta. Ja siksi se jäi kerta kaikkiaan minulta kesken. Enkä tiedä, tuleeko siitä ikinä valmista.

– Toisaalta sen kyllä sanon, että kun aloitan jonkun työn, niin aina minulla on pieni pakko päällä. Ei minulla niin voimakasta inspiraatiota ole, totean vain, että nyt minun täytyy tehdä tuo juttu. Ja kun sitä rupeaa tekemään, niin sitten voi tulla kyllä inspiraatiokin. Täytyy vain tehdä, vaikka maistuisi puulta.

– Sen verran olen kuitenkin näiden kahden vuoden aikana tehnyt, että viime keväänä osallistuin Riihimäen pääsiäislaulukilpailuun. Pärjäsinkin oikein hyvin: kolmesta laulustani kaksi pääsi palkinnoille – tuli eka palkinto ja kolmas palkinto. Toinen palkituista on selvä lastenlaulu, toinen on kaikkien laulu.

Muita töitä ja lepohetkiä?

Onko monipuolinen laulujentekijä ja taitava kirjoittaja julkaissut laulujen lisäksi muuta?

– En oikeastaan koskaan, Marjatta sanoo. – Kirjoittelen kyllä jatkuvasti. Nytkin, kun työtahti on ollut verkkaisempaa, kirjoitan muistista äitini vanhoja tarinoita. Äiti oli hyvä kertoja, hänellä oli kivoja tarinoita. En ole aikaisemmin ehtinyt niitä kirjoittaa, kun aina on ollut tärkeämpää tekemistä. Mutta en minä tätä julkisuuteen ajattelekaan, teen vain perheelle, muistoksi seuraaville sukupolville.

Entä musiikki? Onko se musiikin ammattilaiselle pelkkää työtä?

– Kotona kuuntelen musiikkia vain vähän, mutta käyn usein konserteissa, hän sanoo. – Tykkään kuunnella klassista musiikkia, mutta mieluummin livenä kuin masiinoista. Soittimien kautta kuunnellessa musiikista jää jotain pois, kun niitä ei voi kotona soittaa niin että seinät soi.

– Kevyt musiikki on vähän liian lähellä omaa työtäni. Siksikin kuuntelen klassista mielelläni, että siinä ei ole yhtään työn makua. En analysoi sitä mitenkään. Sen sijaan kevyttä kuunnellessani ajattelen helposti: miksi tuo on tuollainen… Rupean helposti kommentoimaan. Mutta en klassista; sitä kuunnellessa voi pelkästään nauttia. ottaa vastaan sen, mitä säveltäjä on tehnyt.

Elvis, yhteyden luoja

Marjatta Pokela on ollut ELVIS:n jäsen vuodesta 1982.

– Se on minulle tärkeä yhdistys siitä syystä, että sieltä haen – ja saan! – asiallista tietoa viihdemusiikin ja tekstityksen asioista, hän sanoo. – Sen takia minä siihen liityin, ja olen havainnut, että se on ollut erittäin hyvä. En ole mikään innokas yhdistysihminen, mutta ELVIS:ssä ja Teostossa yritän olla mukana, koska ne antavat vinkkejä ammattiin; miten siinä pitää toimia.

– Kollegojen tapaaminen on aina hedelmällistä. On kiva kuulla, miten he tekevät töitä. Ja ELVIS:n kautta saa hyviä työkavereita. Koska minun musiikkiopintoni eivät riitä siihen, että kirjoittaisin juttuni orkesterille asti, tarvitsen sellaisia henkilöitä, jotka osaavat. Ja heitä on juuri näissä piireissä paljon sekä ennestään tuttuja että uusia. Esimerkiksi Kontion Matin kanssa olen tehnyt paljon yhteistyötä; hän on tehnyt useimmat laulujeni levysovitukset.

Muusa heittää meihin hellyttäviä koirankatseitaan: jo riittää keskustelu, nyt on minun vuoroni, paijatkaa tai tehkää minusta edes laulu!

Talon isäntä kotiutuu asioiltaan ja siitäkös Muusa riemastuu: saan huomiota!

Tekisi mieli pyytää Marjatta ja Martti Pokelaa laulamaan haamusta, joka kolkuttelee Marjaanan ovella, mutta en tohdi. Haamu jää nostalgian varjoihin. Laulava pöytä on nyt in.

KUINKA TYÖLÄSTÄ SOHVALTA ONKAAN NOUSTA YLÖS

Julkaistu
Terveisiä Teoston johtokunnasta ja vähän muualtakin

Mainiossa esseekokoelmassaan ”Hirmulisko heinäsuovassa” (Like 2001) eläintieteilijä ja geologi Stephen Jay Gold ruotii kansantajuisesti maailmamme ilmiöitä mm. dinosauruksista ja simpukoista baseballin kautta koppakuoriaisiin ja tähtiin. Yksi mielenkiintoisimmista luvuista on ihmisen evoluutiohistorian ja sen seurausten tarkastelu.

Verrattuna vaikkapa dinosauruksiin, ”humanistinen” valtakausi maapallolla on oikeastaan naurettavan lyhyt, puhumattakaan vertailusta hyönteisten kaikkiin olosuhteisiin ulottuvasta sopeutuneisuudesta, minkä ansiosta ne ovat selvinneet läpi jo muutaman maapallon kokeman täyskatastrofinkin.

Brittibiologi J.B.S. Haldane antoi aikanaan ajattelemisen aihetta luennoidessaan teologeille ja vastatessaan opiskelijoiden kysymykseen: ”Mitä päättelette luonnon Luojasta hänen luomistyönsä perusteella?” Haldene sanoi: ”Hän on kohtuuttoman mieltynyt kovakuoriaisiin.”

Vaan tehokkaasti viime aikoina olemme me ihmisetkin sopeutuneet ja täyttäneet maapalloa, vaikkakin kovakuoriaisten määrään on onneksi vielä kosolti matkaa. Ihmisen leviämistä haittasivat kymmenet tuhannet vuodet kaikki ne surkeat ominaisuutemme, joilla ei pärjätty kovin kummoisesti selviytymistaistelussa; hankalan isokokoisuuden ja hitaan lisääntymiseen lisäksi kehno näkö, kuulo ja olematon hajuaisti sekä vielä vaatimaton karvapeite, surkeat hampaat ja heikot kynnet hidastivat menestymistämme. Ihminen ruokki itseään kasvien juurilla ja marjoilla ja hedelmillä tai eläinten raadoilla, sikäli mikäli niitä kulkutielle sattui osumaan. Niinpä ihmisenkin kohtaloksi näytti jäävän vain pyrähdys maapallolla, omituinen muunnelma evoluution kaoottisen monimuotoisessa sekamelskassa, jonka fossiileja ehkä jonkun tulevan sivilisaation oliosto olisi mielenkiinnolla kaivellut ja arvuutellut. Homo Sapiensia lukuunottamatta muut alkuihmisversiot (Neanderinlainen, Cro Magnon ym.) hävisivätkin vuoronperään historian hämäryyteen. Mutta meille luonto kehitti ylivoimaisen tehokkaat välineet. Kun kerran eläinten kanssa ei ollut eläinten asein mahdollista kamppailla tehokkaasti ruuasta ja elintilasta, saimme avuksemme älykkyyden ja mukavuudenhalun. Kun emme pärjänneet ”rehellisin” keinon, aloimme kehitellä jatkuvasti uusia helpompia ja tehokkaampia tapoja saada saalista, kunnes sitten vahvistuva mukavuudenhalu auttoi keksimään maanviljelyn ja entisestään vähensi tarvetta ravata päivät pitkät metsissä ja rannoilla ruuan haussa. Niin saatoimme yhä enemmän keskittyä nautinnollisimpaan ajanvietteeseemme: joutenoloon.

Ja edelleenkin mukavuudenhalu taitaa olla hallitsevimpia ominaisuuksia jokapäiväisissä pyristelyissämme. Kaikin mahdollisin tavoin yritämme järjestellä elomme niin, että välttämättömät pakolliset kuviot suoriutuisivat mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Kuinka ärsyttävää on, jos puistossa on polku, joka pidentää reittiämme, tai kuinka rasittavaa on pestä multaisia perunoita, vaikka ne olisivatkin maultaan parempia. Yksi katastrofaalisimmista asioista on, kun raskaan työpäivän jälkeen on lysähtänyt sohvalleen, avannut pilsneripullon ja asettunut autuaallisen mitääntekemättömyyden taivaalliseen olotilaan tarkoituksenaan surffailla TV kanavia edes takas, (eihän sitä tiedä, vaikka joltain kanavalta tulisi hetken aikaa jotakin mielenkiintoista seurattavaa) ja huomata, että kaukosäätimen pattereista on ehtynyt virta! Kukaan perheenjäsenistä ei ole tietenkään muistanut ostaa niitä lisää! Kaikki se raataminen ja huhkiminen on ollutkin turhaa! Siinä siemen monelle perheriidalle ja jälleen yksi vankka todiste elämän epäoikeudenmukaisuuksista.

Taiteilijoita pidetään ihmisinä, joilla on maailmasta syvempi näkemys (tai ainakin monet taiteilijat ovat itse vahvasti sitä mieltä), mutta meidänkin mukavuudenhalumme on taatusti yhtä syvään juurtunut kuin ”tavallisillakin” palkkatyöläisillä. Ovatko taiteilijat sittenkin vain ihmisiä? Ei liene ketään, joka olisi vaikkapa valittanut verolautakunnalle saatuaan liikaa veronpalautuksia, mutta pienenkin vähennyksen poisjääminen aikaansaa kitkerän ja närkästyneen valituskirjelmän. Lieneeköhän Teostoonkaan kukaan reklamoinut saatuaan tekijänoikeuskorvauksia, joita ei hänelle kuulu?

Meille on erittäin tärkeää käsite ”saavutettu etu”; se kuka ehtii ensin parhaalle paikalle usein myös pysyy siinä ja tiukasti ja niin kauan kuin mahdollista. Onko elämä oikeastaan mitään muuta kuin ruotsinlaivojen seisova aamiaispöytä, josta pitää saada ahmittua mahdollisimman paljon ja mahdollisimman nopeasti ja jossa ainoa etikettivirhe on etuilla jonossa?

Nyt jo Elvis ry:n ja Teosto ry:n johtokuntauran alkutaipaleella on joutunut myöntämään, että ehkä se poliitikkojen työ ei olekaan niin helppoa ja vaivatonta kuin me mielellään kuvittelisimme. Maailmassa idealismia piisaa, mutta todellisuudessa sitä on vain olutlasien tai kahvikuppien äärellä, kun vääryyksiä taivastellaan ja tiedetään miten kaiken pitäisi olla, jos vain itsellä olisi mahdollisuuksia (tai ennen kaikkea aikaa) vaikuttaa asioihin. Mutta silloin kun asioihin yritetään oikeasti saada muutosta, idealismi joutuu välittömästi kädenvääntöön saavutettujen etujen kanssa.

Hyvänä esimerkkinä on tekijäinoikeustulojen verotuksemme. Meillä on paljon tulomuotoja, jotka ovat aivan samankaltaisia kuin tekijänoikeustulot. Niistä ei kerry eläkettä tai muita sosiaalietuuksia, eli niitä verotetaan silloin pääomatuloina. Jostain syystä näin ei ole tekijänoikeustulojen kanssa. Siinä on aikoinaan tullut lainlaatijoille epälooginen lapsus, jota on jatkunut vuosikymmeniä, mutta eipä ole eduskuntatalon eteen tainnut parkkeerata koskaan mielenosoittajien joukkoa, joka banderollein ja iskulausein olisi vaatinut rumpujen päristellessä epäkohdan korjaamista. Eikä ole ministereiden ja virkamiesten pakeilla pyörinyt lähetystöjä paksujen paperipinojen kera, jossa taiteilijat laidasta laitaan vaatisivat pikaista muutosta.

Itse asiassa, kun asia on silloin tällöin otettu esille, ovat useimmat taiteilijajärjestöt asettuneet ehdottomasti vastustamaan moisia suunnitelmia. Monimuotoisia perusteluja on löytynyt, mutta perimmäinen syy lienee hyvin inhimillinen; suurimmalla osalla tekijöistä pienessä maassamme on sen verran pienet tulot, että pääomaverotukseen siirtyminen tarkoittaisi konkreettisesti itselle vain laihempaa tiliä. Siis miksi meidän pitäisi rikastuttaa niitä harvoja, jotka jo ennestään ansaitsevat paremmin?

Kun on raatamalla ansaituilla rahoilla sohvansa ja TV:nsä saanut viimein hankittua, onhan aivan oikein ja kohtuullista, että siinä saa loikoilla just silloin ja just niin kauan ja just sellaisessa asennossa kuin vain haluaa. Vaikka kengät jalassa! Ja kaukosäätimessä pitää olla patterit, sillä kuinka työlästä siitä sohvalta onkaan nousta ylös.

Teksti: Yari

Kuva: Martti Heikkilä

Loiskiehuntaa

Julkaistu

ja hauskempiakin asioita…

Lehdistössä on taas aikamoinen loiskiehunta tekijänoikeuden ympärillä. Taas ollaan sitä mieltä, että taiteilijoilla menee liian hyvin ja että Teosto ja Gramex ovat laitoksia, jotka dollarinkuvat silmissä imevät tavalliset kuluttajat kuiviin. On mitä omituisimpia argumentteja. Eräs neropatti kirjoitti: että kun radiosta tulee ainoastaan roskaa ”teostomaksuja” pitäisi alentaa. Minua tietenkin ärsyttää, että nykyään entistä enemmän käytetään termiä ”teostomaksut”, kun tarkoitetaan tekijänoikeuskorvauksia. En tiedä tapahtuuko tämä tahallaan. Teostomaksu kuulostaa paljon enemmän pakkoverolta kuin tekijänoikeuskorvaus, josta jo vähän tyhmemmänkin pitäisi ymmärtää, että kyseessä on oikeus, jonka perusteella tekijä saa korvausta.

Toinen hyväkäs kirjoitti vastustavansa piraattitoimintaa, mutta ilmoitti ostavansa levyjä Mustamäen torilta, koska alkuperäiset olivat liian kalliita eivätkä hänen tapauksessaan piraattilevyt ollenkaan vähennä artistien tuloja. Hän ei ostaisikaan alkuperäisiä ja ne piraattituotteet, joita hän ostaa, toimivat lähinnä artistien mainoksina. On ollut paljon puhetta siitä, että piraattiäänitteiden tuonti pitäisi kriminalisoida myös silloin kun niitä tuo ainoastaan omaan käyttöön. Mielestäni rikoslaistamme löytyy pykälä, joka on kuin tehty tätä toimintaa varten. Rikosnimike on ”Varastettuun tavaraan ryhtyminen”. Tavarahan on varastettu silloin, kun ei artisti, ei tekijät, ei kustantaja eikä äänitetuottaja saa korvauksia. He ovat panostaneet äänitteeseen ja jos äänite tuotetaan ilman samanlaista panostusta, se on ihan selvää varastamista. Petteri Järvinen tuntuu aina vaan olevan sitä mieltä, että ainoastaan hänen toimintansa tulisi olla suojattua; kaiken muun olisi oltava vapaasti käytettävissä. Varsinkin lakiehdotus, jonka mukaan tallentavat laiteet pitäisi saada ”tyhjäkasettikorvausten” piiriin, on hänellä väärässä kurkussa. Hän esitti asian ihan kuin se olisi suomalainen keksintö. Sitä se ei ole, vaan esim. Saksassa ”tyhjäkasettikorvaukset” on alusta lähtien sidottu myös laitteisiin.

Vanha rabbi Ben Akiba on joskus sanonut, että ei ole mitään uutta auringon alla. Tämä tuli mieleen kun silmäilin Teoston 25-vuotishistoriikkia. Siinä kerrotaan, että vuonna 1961 astui uusi tekijänoikeuslaki voimaan. Lehdissä oli mm. seuraavanlaisia otsikoita: ”Säveltäjäraukalle jää vain kaluttu luu kouraan” ja ”Teosto tuohtunut, mutta kirjailijat ja kuvataiteilijat ovat tyytyväisiä”. Pyssy Turunen oli aika tuohtunut ja kirjoitti: ”On suorastaan tyrmistyttävää jälleen todeta, että säveltäjät erotukseksi kaikista muista ammattikunnista lain määräyksellä pakotetaan harjoittamaan hyväntekeväisyyttä. Kaikilla muilla on mahdollisuus itse päättää luovuttavatko he ilmaiseksi työnsä tuloksia erilaisiin hyväntekeväisyystarkoituksiin vai ei. Säveltäjällä ei ole tätä oikeutta. Hänen teoksiaan saadaan korvauksetta esittää ei vain kansanvalistustilaisuuksissa vaan myös yleishyödyllisissä ja hyväntekeväisyystilaisuuksissa. Tietääksemme ei tähän mennessä minkään Bernin liittoon kuuluvan maan tekijänoikeuslaissa ole näin pitkälle meneviä rajoituksia säveltäjän vahingoksi.” Kohtuuttomana hän pitää myös sitä, että kirjastot ja koulut voivat nauhoittaa esityksiä ja kopioida nuotteja säveltäjien kustannuksella.

Mutta mennäänpäs toisiin, vähän hauskempiin asioihin. Eduskunnassa on perustettu Rokkiklubi. Sen puheenjohtaja on Kirsi Piha ja sen jäsenet ovat naisia ja miehiä yli puoluerajojen. Erittäin kannatettava ajatus. Kerho haluaa paneutua rokkareiden pulmiin ja käydä rokkikeikoilla (kuuleman mukaan omalla kustannuksella) ja miettiä millä muulla tavalla voitaisiin edesauttaa rockmusiikin asioita. Eräs asia, joka minua (kaiken edellä sanotun lisäksi) ilahduttaa on se, että ”edusrokkikunta” on päättänyt vaatia Suomalaisen Musiikin Päivän. Minua tämä ilahduttaa erityisesti sen takia, että vaikka monet musiikkialan järjestöt olivat aikoja sitten ehdottaneet, että Suomalaisen Musiikin Päivää vietettäisiin liputuksineen kaikkineen ja sen lisäksi 8.12. eli Sibeliuksen syntymäpäivänä liputettaisiin mestarin kunniaksi, siitä ei ole tullut tähän saakka mitään. Siitä syntyi aikamoinen kalabaliikki. Meidän tietämättämme Minna Lindgren oli jo aikaisemmin ehdottanut, että nimenomaan 8.12. nimettäisiin Suomalaisen Musiikin Päiväksi. Mutta tämähän ei sopinut meidän muiden ajatuksiin. Nykyään sekä 6.12. että 8.12. soitetaan voittopuolisesti Sibeliuksen musiikkia ja kun ajattelimme, että Suomalaisen Musiikin Päivänä soitettaisiin paljon muutakin suomalaista musiikkia kuin Sibeliusta, emme voineet hyväksyä sitä, että taas ajatellaan pääasiallisesti Sibeliusta kun puhutaan suomalaisesta musiikista. Enkä oikein usko, että rokkarit ja popparit katsoisivat tulevansa kunnioitetuiksi Sibeliuksen syntymäpäivänä. Olen joskus irvistellyt, että rokkarit vetäisivät varmasti lipun puolitankoon; onhan 8.12. myös John Lennonin kuolinpäivä.

Omituista on, että kukaan ei ole tehnyt asian eteen mitään pitkään aikaan ja tuntui siltä, että Suomalaisen Musiikin Päivä olisi jo unohdettu. Tämän takia olin hyvilläni, että ”edusrokkikunta” otti asian esille ja kirjoitinkin heti Kirsi Pihalle tilanteesta. Meidän mielestämme sopiva päivä olisi 11.3. Se on se päivä, jolloin vuonna 1882 päätettiin perustaa musiikkiopisto, josta sittemmin tuli Sibelius-Akatemia. Saas nyt nähdä, meneekö asia eteenpäin kun se nyt on ”korkeamman käress'”.

Seuraava hauska asia on, että vuonna 2002 vietetään Georg Malmstén 100-juhlavuotta. Jori nimittäin syntyi 27.6.1902. Idea juhlan viettämiseen taisi tulla Turusta. Siellä toimii Sinitakkien marssi -niminen yhdistys. Sen palava sielu on soittokunnan entinen tuuban soittaja (joka tunnetaan myös erinomaisena laulajana) Pertti Keihäs. Hän otti yhteyttä meihin, eikä hänen tarvinnut paljoa selostaa asiaa, kun olimme jo täysin palkein valmiita ryhtymään hommiin. Olen tietenkin tehnyt kaikenlaista asian eteen, mutta tärkein, johon olen vaikuttanut, on se, että meillä on loistava juhlatoimikunta. Sen puheenjohtaja on Ilkka Kuusisto (professori!) ja jäseninä kulttuurijohtaja Georg Dolivo, kulttuuritoimen johtaja Marianna Kajantie, ELVISin edustajana Juhani Leinonen ja Georg Malmstén-säätiön edustajina Jaakko Salo ja minä. Tarmokkaaksi sihteeriksi saimme Eeva Somerton, joka oli Ilkka Kuusiston oopperanaikainen sihteeri. Loistavaa tässä on, että kaikki suorastaan pursuavat ideoita ja mikä loistavinta: kaikki ovat valmiita itsekin toteuttamaan niitä. Tapahtumia on jo nyt rutkasti ja koko ajan tulee lisää. Nyt tiedossa olevista mainittakoon tässä:

Helsingin kaupunginorkesterin Malmstén-konsertti 30.10.2002, johtajana Markku Johansson, Helsingin Juhlaviikkojen ja Suomen Lastenklinikoiden Kummit ry:n lastenkonsertti Huvilateltassa, Aikamiesten Malmstén-konsertti, erilaisten soittokuntien konsertteja, Sakarat-laulupelimannien erilaisia konsertteja ja yhteislaulutilaisuuksia. Juhlanäyttelyt Turussa, Haminassa ja Helsingin Jugend-salissa. Kaikille suomalaisille kouluille lähetetään maksutta Malmstén-paketti, joka sisältää ainakin muutamien kappaleiden nuotit teksteineen ja mahdollisesti äänitteenkin. Sakari Warsell kirjoittaa Georg Malmsténin elämänkerran, Leinosen Jussi on kirjoittanut näytelmän ”Sinitakki”, jota esitetään sekä Turussa että Haminassa ja paljon muuta. Joten näyttää siltä, että Jori saa nyt sen arvonannon, jota hänelle ei aina suotu, vaikka Suomen kansa on aina rakastanut hänen musiikkiaan sekä sävellysten että myös esitysten osalta.

Joku on joskus ihmetellyt, miksi esim. ELVIS on niin voimakkaasti tämän asian takana. Siihen löytyy monta syytä.

1. Georg Malmstén oli aikoinaan tärkeä henkilö kun ELVIS perustettiin. Hän toi aikoinaan tiedot Norjasta ja Ruotsista, joiden perusteella ryhdyttiin perustamaan Suomen Elokuvasäveltäjät ry:tä, joka aloitti neuvottelut Filmivalmistajien kanssa. Myöhemmin yhdistys muutti luonnettaan muutaman kerran ennen kuin päästiin siihen missä nyt ollaan.

2. Malmstén marssi muutaman kollegan (mm. Usko Kempin) kanssa Teostoon ja vaati, että Teoston jäseniksi pitää hyväksyä myös kevyen musiikin tekijöitä.

3. Hän oli ensimmäinen kevyen musiikin edustaja Teoston johtokunnassa ja puolusti siellä vuosikaupalla meidän intressejämme.

4. Hän oli ja on nytkin vielä se laulaja, joka teki eniten äänilevyjä (miltei 850 raitaa). Tämän kautta ja myös muulla esiintymisellä hän toi kansalle kosketuksen suomalaiseen kevyeen musiikkiin.

5. Hän sävelsi uskomattoman hienoja kappaleita; niin iskelmiä kuin laulelmia ja ennenkaikkea lastenlauluja.

Tämä tarkoittaa, että ilman Joria suomalainen kevyt musiikki ei olisi nyt se, mitä se on. Ja tästä kaikesta olemme hänelle kiitollisuudenvelassa, jota nyt yritämme maksaa juhlimalla häntä koko vuoden.

Toivoo

Arthur Fuhrmann

PS. Edellisessä Selviksessä oli referaatti Jani Uhleniuksen kirjoituksesta Keski-Uusimaa -lehdessä. En halua ottaa kantaa Dannyn professorihankkeeseen, haluan ainoastaan yhtyä Janin näkemykseen, ettei Dannyn nimittäminen tai nimittämättä jättäminen ole ratkaiseva tekijä kevyen musiikin arvostuksessa. (Danny tuntuu olevan toista mieltä. Mutta nythän hänelle avautuu loistava tilaisuus. Seinäjoen kaupunki on puuhaamassa yhdessä Sibelius-Akatemian, Länsi-Suomen lääninhallituksen ja Seinäjoen elävän musiikin yhdistyksen SELMUn kanssa tango-rock-professuuria. Jos Danny ottaisi sen, hän voisi todistaa kouluttajankykynsä.) Jani jo mainitsi muutamia, jotka ovat saaneet kunnianosoituksia, vaikka he ovat ”meidän” alalta. Listaan voisi vielä lisätä vaikkapa seuraavat nimet: Harry Bergström oli aikoinaan director musices (ei kukaan muista tätä, vaikka kaikki muistavat Harry Bergströmin), samoin Veikko Huuskonen. Musiikkineuvoksen tittelin saivat aikoinaan Klaus Järvinen ja Ossi Runne. Georg Malmstén sai vuonna 1980 Valtion säveltaidepalkinnon ja Toivo Kärki vuonna 1987. Pro Finlandia -mitalin ovat saaneet Jaakko Salon lisäksi esimerkiksi Rauno Lehtinen ja Heikki Laurila. Erkki Melakoski sai jonkin muun ritarimerkin ja nyt vähän aikaa sitten musiikkineuvoksen arvonimen sai myös Rauno Lehtinen, jota täten sydämellisesti onnittelen.

6.12. tuli lisää arvostusta. Eino Grön sai Pro Finlandia -mitalin, Valto Laitinen ja minä saimme Suomen Leijonan ritarimerkin ja Tasavallan Presidentin vastaanotolle oli kutsuttu reilusti parikymmentä kevyen musiikin esittäjää ja tekijää iskelmälaulajista ja kansanmuusikoista jazzin soittajiin, poppareihin, rokkareihin ja lauluntekijöihin. Siis moninkertainen määrä verrattuna ”eliittimusiikin” edustajiin. Se tosiasia, että eduskuntaan perustettiin rokkikerho, on kai myös tulkittava huomionosoitukseksi. Arvonantoa tulee siis entistä enemmän myös viihteentekijöille. Mutta kuinka paljon meitä arvostetaan on ainoastaan itsestämme kiinni.

HITINTEKIJÄT TAMPEEREELLA

Julkaistu

Musiikki & Media ­tapahtuma pidettiin 26.-28.10. Tampereella Hotelli Ilveksen hermeettisissä olosuhteissa. Radioiden soittolistoja käsittelevä workshop oli yksi tämän vuoden tärkeimmistä. Sille oli annettu aikaa kokonaista yksi tunti.

Musiikkitoimiala osallistuu vuosi vuoden jälkeen kiitettävästi M&M:aan. Se johtuu varmasti mm. siitä, että sosiaalinen kuvio on edustava; kaikki tärkeät ja/tai joviaalit tyypit ovat tavattavissa yhden valtavan kiinteistön houkuttelevissa puitteissa. Monille ensimmäisenä päivänä aloitettu pitkä lounas olikin viikonlopun olennaisin anti.

Allekirjoittanut osallistui tänä vuonna vain lauantain paneeleihin, joista mieleenpainuvin oli nimeltään Soittolista ­ hyvä renki, huono isäntä. Paikalla olivat radioita edustavat NRJ (kaupallinen) ja Radiomafia (ei kaupallinen) sekä levy-yhtiöt Poko ja Warner.

Tilaisuudessa esitettiin suorastaan pelottavia uskontunnustuksia. Mitä arvelette vaikkapa siitä, että mafian soittolistalle pääsyä pidettiin ainoana takeena ja tienä hitin luomiseksi. Tai että jos ei olisi nykyisen kaltaista Radiomafiaa, se merkitsisi katastrofia levy-yhtiöille! Edellä olevan väittäjä olikin valmis pistämään levyprojektille pisteen, jos soittolistalle ei päästä!

Kummallista muuten oli, ettei keskustelijoiksi oltu kutsuttu yhtään soittolistattoman radion edustajaa. Axa Sorjanen Radio Helsingistä oli kuitenkin saapunut seuraamaan tilaisuutta. Yleisön saadessa loppumetreillä puheenvuoron hän kysyi, miten Radiomafia selittää yllättävänkin alas hiipuneet kuuntelijalukunsa? Vastausta ei saatu. Olisikohan Sorjanen ollut liian kerettiläinen soittolistojen kaikkivoipaisuutta hymisevässä paneelissa?

Yleisön joukosta kuului muutakin nurinaa. Ihmeteltiin jälleen kerran Yleisradion nuorisokanavan tarvetta kilpailla kuuntelijaluvuista. Tämä asia kuitenkin ymmärretään Radiomafiassa aivan toisin; he näet pitävät massojen tavoittelua yhtenä tärkeimmistä tehtävistään! ”Olemme hitin tekijöitä”. Kun minä kysyin, miltä maailma näyttäisi, jos ei olisikaan soittolistoja, mafiaan uskova levy-yhtiöhenkilö vastasi, että luultavasti tilanne olisi melko samanlainen kuin nyt. Eikö tämä ole hiukan paradoksaalista?

Itse uskon kuitenkin, että ”luonnonvalintana” syntyneet hitit toimivat paremmin kansakunnan musiikkitarpeiden indikaattoreina kuin ylhäältä käsin mestaroidut harvain valinnat. Ymmärrän, että formaatit ovat tärkeitä markkinoiden ehdoilla operoiville kaupallisille paikallisradioille. Mutta tarvitaanko formatointiin soittolistoja? Kyseessähän on vain kohderyhmän valinta. On jo osoitettu, että hitteyden vaatimia soittokertoja muodostuu vapaassakin tilassa. Pelkään, että jos nykyinen suunta jatkuu, tulee se vääjäämättä lisäämään korruptiota. Ihmismieli se vaan on sellainen.

Kummallista muuten oli, että edellä mainittu keskustelu pidettiin kabinetissa, joka muistutti ahtopaineeltaan lähinnä Tokion metroa ruuhka-aikana. Sen sijaan myöhemmin alkanut paritanssikulttuuria käsittelevä paneeli pidettiin suuressa ballroomissa, joka ammotti tyhjyyttään. Oliko jotenkin yllättävää, että juuri radioaihe kiinnosti, mutta paritanssi ei ehkä niin paljon.

Kaikesta huolimatta Musiikki & Media on tarpeellinen. Vaikka ympyrät ovat pienet ja paljon jauhetaan samaa, on alan voitava nähdä ja kokea, mitä se sama on mitä jauhetaan! Tapahtuman tarjoamat puitteet ovat silti erinomaiset rakentavien kontaktien ja uusien yhteistyökuvioiden luomiselle. Eikä hauskanpitoa sovi unohtaa.

Teksti: Janne Louhivuori

piirros: Vesa Huhtala