Totuus Kannaksen taistelusta

Pekka Hedkrok Haastattelu

Totuus Kannaksen taistelusta

Lapinlahden Linnut ­yhtyeestä tulee ensimmäisenä mieleen... niin, mitä siitä tulee?

Jos on tarpeeksi maileja henkilökohtaisessa matkamittarissa pääkaupunkiseudulta, saattaa muistaa 80- luvulta Vanhan Ylioppilastalon edestä ryhmän reippaita sällejä jotka pitivät ”esityksiä”, sekoituksia musiikista ja jonkinlaisesta teatterinoloisesta toiminnasta. Estradi oli kuitenkin selkeästi katu. Katusoitto ei siihen aikaan ollut vielä yhtä vapaata kuin nykyään, aikana jolloin joskus tuntuu, että sen voisi hyvin lailla kieltää, samoin kuin keskioluen myymisen R-kioskeissa. (anteeksi mainospala.)

Yhtäkaikki, esitykset raporttien mukaan (katsojien, ei esitysraporttien) hipoivat joskus hyvän maun rajoja, jopa siinä määrin, että osa artistien tyttöystävistä kielsi tuntevansa näitä taiteilijoita, heiltä sitä tiedusteltaessa. Suksee oli yleensä kuitenkin vähintään sitä luokkaa, että rahaa kertyi sen verran, että virvokkeiden makuun grupo pääsi, vaikka rykmenttiä olikin runsaasti. Kansantaloutta parhaimmillaan, työllä ansaittu valuutta suoraan kulutukseen. Onkin mielenkiintoista, että vaikka eräs sen aikainen levy-yhtiötuottaja, suuressa viisaudessaan, niin kuin tämä ammattiryhmä yleensä tapaa esiintyä, totesi kylmästi: ”Tämä ryhmä ei koskaan tule myymään yhtään levyä”, se kuitenkin teki niin. Ja myi useammankin kappaleen, ikään kuin kiusallaan. Eivät uskoneet, vaikka sanottiin. Tämä onkin yksi tarinatuokiomme peruskiteytymä…

Kiusaaminen onkin ollut Lintujen vankka osaamisalue, ei tietenkään heikompien kiusaaminen, vaan niiden joilla on valta, voima ja kunnia, ainakin toistaiseksi. Verbaalisen ilotulituksen katveessa on yhtyeen musiikkipuoli jäänyt kuitenkin joskus hieman, ettei sanoisi pimentoon, mutta kuitenkin vähemmälle huomiolle.

Suomessahan on ollut lukuisia ns. show ryhmiä, Sleeppareista Kake Singerseihin, puhumattakaan tuntemattomimmista yrittäjistä. Musiikillinen hassuttelu, suomalaisessa katsannossa, on paljolti ollut sitä, että kaikilla on mustat lasit (ettei äiti tunne) ja jollain hassu hattu. Yhdellä pitkät viikset. Kukaan ei osaa perinteisessä katsannossa laulaa, vaikka kaikki laulavat, mieluummin yhtä aikaa, koska silloin on mukavampaa. Ei ole ihmisen hyvä olla yksin. Kitarat on kuitenkin hyvä olla, vaikka pahvista väsätyt, käsiä on vaikea luontevasti pitää missään ja munien puristelu on pitemmän päällä köyhän näköistä. Myös, jos kitara varastetaan tai se häviää, voi tehdä nopeasti uuden. Jos biisejä ei ole, ne varastetaan. Ei tietenkään ihan aina, mutta joskus jos on kiire. Rekkarit vaihdetaan ja uusi maali päälle! Sitten opitaan pikkuhiljaa soittamaan, tai mukaan siunaantuu ns. ammattimuusikkoja. Jostain syystä. Aletaan keikkua alkuperäisen puhtaan riemun ja vaarallisen ammattitaidon hämärässä välimaastossa.

Linnuilla saattaa tarkkaavainen havaita kuitenkin, että alusta asti, jo Ari ”Arvid” Kettusen, kokoonpanosta takavasemmalle poistuneen ensimmäisen pianistin ja säveltäjä-sanoittajan ajoilta on orkesterin musiikkipuoli ollut myös hyvin omaleimaista. Ettei välillä löytyisi varsin persoonallisiakin ratkaisuja. Ei pelkkää kolmen soinnun ränttää. Soinnut eivät myöskään aina edes kertosäkeistössä riennä kvarttikiertoa ylöspäin. Mistä moinen perinteiden halveksunta? Onko Suomen kansaa huijattu pitämään monimutkaisesta musiikista, vaikka kansa kyllä tietää? Kenen biisiin on kustu? Kuka mitä moduloi, häh?

Selitys on polveileva, mutta yksinkertainen. Kosketinsoittaja-säveltäjä-laulaja Pekka Hedkrokin tausta epäilyttävä mutta vääjäämätön instrumentaali ja progemenneisyys. Eli nyt ei puhuta varsinaisesti huumoripop- yhtyeestä, vaan Hedkrokin musiikillisesta menneisyydestä. Joka ei ole rikollinen, vaikka ”proge”- sana joskus sitä oli. Toisaalta nimiväännöksiin erikoistunut saisi miehen nimestä helposti rutistettua ”pääroiston”, mutta koska emme ole Tammerkosken sillan kupeessa, eikä ohjelma ole ”Thiilia thaalia…”, tai sinnepäin, niin emme uhraa tälle asialle enempää ajatusta. (Ratkaisu uteliaille: ”head-crook” eli ”pääroisto…”)

Antaa taiteilijan itsensä valottaa asiaa. Tapasimme Eerikinkadun päässä, Ravintola Kannaksessa, paikassa, jolla on historiaa takanaan ja myös sattumalta relevanssia Pekka Hedkrokin musiikilliseen menneisyyteen.

Mennäänkö takautumien kautta.

– Joo mennään. Itse asiassa hyvä, että tultiin tänne (Kannas). Tämä oli sellainen paikka jossa aikoinaan paljon istuttiin. Silloin meillä oli kerrassaan mainio kellaribändi Aku Aku ( huomatkaa nimi ja myöhemmät veneilyvertaukset), jossa oli Rubberduck (Jones, kitara, mm. Pelle Miljoona…) Hankala (Risto, basso, mm. Havana Black) ja Noposen Jani (rummut, mm. siellä sun täällä), soiteltiin tuolla edesmenneessä Lepakossa, vuosi oli jotain kahdeksankymmentä, kahdeksanyksi… Rubberilla oli Pellen hommat jo ohi. Hyvä terapiabändi. Melkein pari vuotta meni ja tehtiin muutama keikka, mukana oli Salmelan Topi (näyttelijä, mm. roisto TV-näytelmissä Juudaspeli ja Venäläinen Ystävä) myöhemmin teatterikoulussa karaistunut, mutta siinä vaiheessa jostain syystä esiintyi niillä muutamilla, Lepakossa ja Vanhalla, keikoilla selin yleisöön.

Tätähän ovat harrastaneet muun muassa Miles Davis ja Kojo, joka taisi laulaa tosin myös verhon takana. Vaan eikös tätäkin ennen ollut muistini mukaan jotain Sahtia ja tällaisia bändejä, enemmän niin kuin instrumentaalia?

– Joo siis seiskytluvulla, jos mennään niin kauas. Siitähän lähdettiin kun oltiin koululaisia. Silloin oli sellainen pianotrio. Soitettiin ilman laulua, kolmisteen minä ja lapsuudenystäväni Hotto eli Harri Vainikka, niin ja vielä oli Frondenin Jussi, sieltä meidän talon päädystä. Soitettiin mitä mieleen tuli.

Sitä tekee monet nykyäänkin. Ikävä kyllä.

– Niin tekee. Sitten syntyi ensimmäinen versio Himalaja- bändistä, jossa oli taas Rantamäen Ile ja yllättäen Silu Seppälä (tässä vaiheessa luovutaan krediiteistä ja luotetaan lukijan historialliseen valveutuneisuuteen).Vähän aikaa oli kaksi basistia. Käytiin varmaan jossain Vanhalla keikalla. Sitten Silu väistyi. Siihen kuitenkin tutustuttiin ja hyvä niin. Niin, ja mukana oli tätä ennen kaikille meille hyvin tuttu kirja-arvostelija Pekka Nissilä (saksofoni), eli tämä bändi oli Himalajan edeltäjä, siis Kirnu. Sitten löydettiin Jone Takamäki (saksofoni) ja rumpuihin tuli yksi Henkka Hollström, käytiin Lepakossa ja Natsalla, se rumpali sitten suivaantui kun mukaan tuli yllättäen Tolonen (Jukka) ja Bill Carson, toisiin rumpuihin… tai oikeastaan ensimmäisiin. Toiseksi tullut rumpali varmaan hermostui. Lähdettiin sitten ulkomaille soittamaan, eli oikein Ahvenanmaalle. Tämä orastava menestys olikin liian rankkaa joillekin ja yllättäen oli ihan uudet systeemit ja mukana oli Upi Sorvali (rummut) ja Peter Lerche (kitara) ja sitten toi, mikä soittaa tossa ohjelmassa Soinnut Kotiin… mikä se on… siis Hotelli Soinnussa (ohjelma joka lopetettiin, varmaan sen takia, koska siinä ei syöty papatteja tai laskettu tyhjällä kassakoneella Yleisradion portaita, digi-idea vapaasti käytettävissä), siis Merilahden Harri (basso). Jone oli kuitenkin messissä vielä ja meikäläinen. Sillä kokoonpanolla mikä sitten oli, soitettiin pari todella merkittävää keikkaa. Toinen oli Natsalla ja toinen… Vanhalla. (Naurua).

Eli sen aikainen luovan kevyen säveltaiteen Bermudan kolmio Lepakko, Natsa, Vanha?

– Ei, kyllä me tehtiin kiertueitakin, ihan pitkin maata mentiin. Niistä ei hirveästi jäänyt muistoja, taiteen merkeissä vaan edettiin. Konsertteja, elmuosastoa. Musa ei ollut mitään mahavisnua, enemmänkin weather report -osastoa.

– Silloin niillä keikoilla mä tajusin yhden tärkeän asian. Että vaikka muut oli soittajina enemmän ässiä, niin tajusin, että mun vahvuus oli se, että nyt soitettiin minun biisejä. Ne oli niin kuin ajatuksia, joiden piti olla ymmärrettäviä. Vaikka ne ei olleet perinteisesti yksinkertaisia. Kuulutuksissa oli tarjolla jengillä kevyt tarina, musa oli sitten helpompi pureskella. Improvisaatio-osastossa pääsi kaikki sitten sydämestään paahtamaan. Biisit oli kai nyt ajatellen vähän naiiveja, mutta niissä oli ajatusta. Sitä paitsi hyvät nimet. Siinä mielessä alkoi tulla tekstillisyys esiin, vaikka musa oli umpi-instrua.

Hyvät nimethän on jo puoli ruokaa. Ja ajatukset. Jos on korni nimi, niin se kyllä lamaannuttaa heti vähän.

– Totta. Esimerkiksi mulla oli tällainen kun ”Parane Irene”. Se lähtee leijuttamaan, siinähän on tavallaan jo teksti.

Kuinkas tämä bändien nimipolitiikka, aika suomalaiskansallista, paitsi tietenkin Himalaja, mutta Kirnu ja Sahti? Maailmanmusiikin edeltäjiä? Piimäparrasta edetään kuohuvan ääreen?

– No, ei ihan. Himalaja oli kyllä ensin vaan Band ja sitten korkealentoisemmin Orchestra… Vau! Sahti tuli taas John McClaughlinin Shaktista. Se oli Silun keksintö eli ”Juhani MäkLäyhänen ja Sahti”. Silu oli koko ajan kyljessä mukana, vaikka se ei ollut bändissä. Yritti sitten, olisko ollut katkera, torpedoida tuolla tavalla mahdollista liiallista korkealentoisuutta. Aika hyvin onnistui siinä.

– Silu tuli enemmän kuvioihin Freemanin bändissä. Ensimmäinen varsinainen työpaikka, se oli sitä Freemanin ison sukseen ( Freeman-Hector: Ajetaan Tandemilla) jälkipolttoa. Rekku (Reckhardt, kitara) pyysi siihen ja Ronnie (Österberg, rummut) oli kanssa siihen aikaan messissä. Wigwamilla ei enää paljon hommia ollutkaan, liekö olleet enää kasassakaan.

Maailmanvalloitus oli tyssännyt ja Nivala kutsui. Aika karua.

– Näin oli kyllä. Sehän oli kuitenkin mulle unelmapaikka, siis näiden kundien kanssa vetää. Mutta niin kuin sanoin se oli jo sen ohjelmiston lopun aikoja. Viimeinen keikka olikin sitten kun Nunu (Freeman) oli armeijassa ja se tuli vetämään keikan univormu päällä. Oli kiire takasin kasarmille. Siihen loppui se homma.

Symbolista. Elvis armeijassa. Oliko tällä pestillä kuitenkin vaikutusta tiukan instrumentalistin mahdollisessa suuntautumisessa laulubiiseihin?

– Joo, kyllä tavallaan. Ja oikeasti käytännössäkin. Jouduin laulamaan alastemmoja koskettimien lisäksi, Freeman veti itse korkealta. Siitä lähti itselläni laulun hakeminen. Ja nää Freemanin biisit oli muutenkin selkeitä lauluja. Kaikki tämä nivoutui seitsemänkymmentä, kahdeksankymmentäluvun molemmin puolin. Oli myös jotain Maaritin Jäätelökesä- kiertuebändejä, kun studioäijät ei päässy ja myös Maukka Perusjätkää. Kuitenkin jouduin yhdestä rundista kieltäytymään kun oli Sahdin keikkoja… ne oli tärkeämpiä. Omat biisit oli kuitenkin tärkeimpiä.

Siis nyt on päästy Sahtiin?

– Kyllä. Silloin jo tein omia laulubiisejä. Ne oli kyllä varsinaista sontaa (ehkä turhan värikäs ilmaisu) mutta hyviä yrityksiä, niissä oli pyrkimystä. Hotto (Harri Vainikka) perusti Sahdin ja hoiti peruskartan kaksi keybordia, basso, kitara ja rummut. Ja laulua. Hyvin individualistimeininkiä. Perustui siihen, että jokainen toi biisin ja sitten bändi käsitteli sitä.

Vähän niin kuin Lintujen sketsinkirjoitusmetodi? (televisiosarjasta tuttu kollektiivinen malli)

– Eipäs mennä asioiden edelle. Tämä homma oli aivan eri maailmasta. Siis herkkää ja viatonta. Esimerkki, Nylund (Pekka, kitara) tuo runoon tehdyn sävellyksen. Kitaraintro saattoi ensin kestää pari minuuttia ja sitten vasta lähtee laulu. Tulee outoja väliosia, sitten erilaisia juttuja ja laulua ja hillittömiä stemmoja. Ja tietysti lisää väliosia. Biisi reippaasti yli kymmenen minuuttia, tekstiä pari säkeistöä. Nyt Ei ollut enää Korhosen Pimme rummuissa vaan Wando (Suvanto) ja sehän olikin varsinainen stemmalaulaja. On tietysti vieläkin. Ja tietenkin legendaarinen Gutsi (Jukka Gustavson, urut ja laulu), joka yhden Kaivopuiston keikan jälkeen sanoi, että nyt on takki tyhjä. Slut. Siihen se loppu.

Ehdoton mies. Niin kuin Kettunenkin. (Aikaisemmin mainittu Ari ”Arvid”)

– Kyllä, ja rehellinen. Samanaikaisesti luin yllättäen teoreettista filosofiaa yliopistossa ja näiden kanssa lomittain meni itse asiassa Maukka Perusjätkän bändin keikat.

Teoreettista filosofiaa käytännössä.

– Hah. Vroom. Kyllä. Filosofian tarkoitushan on saada saha käyntiin, siis periaatteessa. Tässä baletissa idea oli kuitenkin taas vähän sama kun Freemanin kanssa, eli suosio oli jo laskussa. Kovaa roudausta, onneksi hirveästi ryhmää, hirveät Cervin Vegat ja muuta. Keimo Hirvonen (rummut) oli messissä. Vety Kumpula (bassossa). Maalaisille taas ihmettelemistä, pitkin maakuntaa. Ralf (Örn, piano) liidasi ja soitteli pianoa ja palkkahaitariakin. Jokaiselle sillä vähän oma biisi.

Eli teatterimaista elementtiä oli jo kehissä.

– Nyt tullaan tavallaan asiaan. Eli tuli pari asiaa, jotka kannatta jättää väliin. Oma bändiyritys, jolla oli taas kaksi keikkaa, toinen jopa Natsalla ja toinen taas Vanhalla. ”Jake Trombis Medicin”, runoilijalääke. Lauloin ”sian englantia”. Nyt seuraa opetus. Se Natsan keikka oli aivan loistava. Matti Koivu, joka oli tullut Vanhalle hommiin toiminnanjohtajaksi, oli kuullut että meillä oli ”aivan saatanan hyvä keikka Natsalla”, buukkasi sitten heti Vanhalle. Sitten tuli kuitenkin tällainen juttu.

– Minä joka en hallitse näitä hallintohommia, siis bändin teknistä liidausta, uskoin kun, siis joku sanoi, että otakin sen tilalle keikalle se, ja sen tilalle se. Että ne onkin siis parempia soittajia kuin nämä toiset soittajat. No, mä uskoin, olihan kuitenkin kyse Vanhasta keikkapaikkana, ja tein bändissä ”tarvittavia” henkilömuutoksia. Samat biisit treenattiin ja se keikka oli ihan mielettömän… paska. Tunnelma oli kadonnut. Mitä tästä opimme. Juuri näin ei saa tehdä.

Eli sen ymmärtäminen mitä tehdään, tässä tapauksessa sun biisien kanssa, on tärkeämpää kuin tekninen kompetenssi. Vaikka homma olisi päälle päin oikein.

– Musiikki menee siellä sisällä. Se pitää huomata. Musiikillisen ”menestyksen” hakeminen johti ainakin tässä tapauksessa väärään lopputulokseen. Tai ilmeisesti ihan oikeaan.

Bändin johtaja sai maistaa omaa lääkettään

– Kyllä, mutta se olisi ilmeisesti tarpeellinen lääke.

Kun tuli sitten ymmärrettävästi tyhjäkäyntiä, tuli onneksi tämä Pengerkatu 11, joka siunaantui Mellerin (Arto, runoilija) Mr. Evergreen -näytelmän myötä, jonka musaa taas Ryhmäteatterissa veti Rekun (Reckhardt) johtama bändi. Siinähän oli Rekun musa. Mä en ollut näytelmässä mukana. Sillä bändillä tehtiin sitten yllättäen Suomen rundi. Siinä oli taas vanhat sissit Hankala, Noponen ja tietenkin Rekku ja sitten Affe (af Hällström, ohjaaja) joka sai esittää yhden Dylanin biisin, muuten se oli Rekun musaa ja muutama mun biisi, myöskin. Väänänen (Kari, näyttelijä) oli varsinainen laulusolisti. Näytteli ja lauloi sen roolin. Ei loistava laulaja, mutta loistava laulusolisti.

Taas sai kehäkolmosen takainen kansa ihmettelyn aihetta. Mutta tästä ilmeisesti päästään siihen mikä johti Pekka Hedkrokin Lapinlahden Lintujen pääsäveltäjäksi…

– Kun viimeinen keikka tällä Pengerkatu 11 -bändillä oli Vanhalla, niin sinne oli ilmestynyt myös ryhmä näyttelijöitä… siis semmoisia YT:n (Ylioppilasteatterin) näyttelijätyyppejä. Oli laitettu kaksi lavaa, me oltiin siinä sivussa, ja he oli siinä varsinaisella stagella. Siinä oli isot kankaat jossa nimi. Ne oli niin kuin Lapinlahden Linnut…

– No, kun soundcheckit oli ohi, niin Kettusen Ari tulee istuu viereen ja katsoo mua tuimilla ja uteliailla, kaikkeen valmiilla silmillään.”Mä en tiedä mikä sun nimesi on, mutta tule soittamaan tolla sun syntikalla (Juno 60, tiedoksi historianopiskelijoille) semmoinen asia, kun me tehdään tällainen ”Maailman synty”. Siihen pitäisi saada maailman syntymisen ääni.” Mä ajattelin heti, että jos maailman syntyä pääsee soittamaan, niin mikä ettei! Ja Junollahan se onnistuu varmasti! Vuosi oli kai -83.

– Seuraavana päivänä Kettunen tuli uudestaan:” Tules soittamaan tuonne kadulle… siellä on keikka.”

– Me roudattiin YT:n piano toimistosta ( Vanhan vieressä) alas, mä otin pienen vahvistimen ja Junon. Me oltiin ainoa ryhmä jolla oli oma paikka ja lupa, siihen aikaan harvinaista herkkua. Siinä saattoi Vanhan edessä olla noin viisisataa, jopa melkein tuhatkin ihmistä, tyttöystävät ( ei ne jotka olivat töissä ja kielsivät tuntevansa) kerää hatuilla rahaa, hitto. Me saatiin niin hyvät liksat, tollanen puolen tunnin setti ja aina pari tonnia kehiin. Sitten vikkelästi keskittymään uuteen settiin ja… siis Vanhalle ja vähän ajan kuluttua uusi veto. Jos näitä veti vaikka kolme päivässä, eikä matkakuluja eikä paljon muitakaan… verottajan kannalta rikos lienee vanhentunut.

– Tämmöinen ryhmä vetosi kummasti ihmisiin. Se oli varmaan se, että riisuttiin kaikelta se koristus, valheellisuus. Sehän oli helppoa, kun ei ollut mitään menetettävää, ei ollut vielä yhtään materiaa eikä menestystä. Olet se mikä, olet voisi verrata sellaiseen, että kuin viikinkilaiva joka lähtee jonnekin, ei vielä tiedä minne, mutta jonnekin. Ei sellaista, että tilataan jonnekin. Niin kuin nykyään. Sitten alkoi joku myymään, ja lähdettiin keikoille.

– Kun tehtiin eka sinkku, ”Lipputangon nuppi”, niin silloin Korjus (Tapio) kiinnostu, että nyt tässä olisi sellainen bändi, niin kuin erilainen, hah. Enimmäkseen oltiin kuitenkin helvetin surkeita teknisesti, mutta muulla tavalla hyviä, rohkeus oli omaa lajia.

– Meillä ei tänään päivään ole kadonnut se asenne, soitellen sotaan. Se on vieläkin. Luulisin. Totta kai paljon on tapahtunut, ihmisille on tullut perheet ja muuta…

Nyt ollaan kuitenkin vielä edelleen vasta Vanhan edessä. Musiikkiteollisuus edessä päin.

– Joo. Olihan eräs vieläkin kehissä oleva tuottaja, joka sanoi, kun sille stuffia tarjottiin, että tästä ryhmästä ei koskaan tule yhtään mitään. Ei varmaan olla ainoita, joille niin on sanottu. Siitä olen ylpeä, että Jörn Donner sanoi: ”Tämä juttu kuolee omaan mahdottomuuteensa, hah -hah.” Sanoi sen sillä omalla tyylillään.

– Kukaan ei kuitenkaan heti tajunnut sitä koko potentiaalia, siinä oli vaan yksi kulma, minkä sekin havaitsi. Eli mahdottomuus. Oli kuitenkin lauma äijiä jotka kaikki osasi kirjoittaa ja kova tarve esiintyä, kukaan ei vain ollut valmiiksi kuuluisa. Vaikka tunsi olevansa. Kukaan ei ylilahjakas. Mutta potentiaalia helvetin moneen asiaan. Ja se että kun on samalla terveellisen kateellinen toiselle, suivaantuu tekemään aina varmasti parastaan. Jos huomaa vielä, että ihmiset tykkää niin tulee sellainen kummallinen yhteinen energiakenttä, jota ei taas voi olla katsomatta ja seuraamatta. Se vetää puoleensa.

Kuuntelijan (ja myös katsojan) ja esiintyjän vuorovaikutus…

– Kyllä. Pedro (Hietanen) oli juuri tullut EMI:iin (levy-yhtiö). Me tehtiin demo sille ja Pedro sanoi heti, että tehdään saman tien levy. Mikä olikin ihan viisasta. Silloin oli Kettusen kultakausi, josta moni äityi mainitsemaan, että Kettunen on nero, ja olen kyllä samaa mieltä. Mutta ei siitä sen enempää. Vain sen verran, että on ihmisiä, jotka eivät taivu, vaan ovat toisella tapaa. Naps. Kettunen oli täydellisen ehdoton.

Kumpi parempi, jättää miedompia jälkiä ja antaa periksi, vai vähemmän ja olla tiukempi? Valintakysymys?

– Sitä ei tee ihmisen pää, vaan luonne.

Vanha vertaus, lahjakas ihminen on se, joka ampuu keskellä taulua ja kaikki hurraavat, nero ampuu keskelle taulua, eikä kukaan huomaa. Heppoinen aasinsilta säveltäjän luonnehdintoihin sanoittajakollegoistansa.

– Eränkö (Timo) on kyllä pitänyt ehdottomuuden lippua ylhäällä. Eränkö tekee pitkää kaavaa. Mitä vähemmän sieltä tulee, sen parempia, mutta ne on periaatteessa samaa tarinaa, saman aiheen vatkausta, perusproblematiikkaa, yleensä se liittyy erogeeniseen ympäristöön. Mikäpä ei loppujen lopuksi liittyisi. Maailman koko kirjo, varsinkin sen maailman, ”eränkömäisellä” tavalla hahmotettuna. Väliin ehkä haksahtaa, mutta kiertyy sieltä kuitenkin takaisin.

– Yleensä silloin menee kiville, kun alkaa luottaa johonkin ulkopuoliseen, vaikka tuottajaan eikä usko itseensä. Siis tuottajaan pitää luottaa, mutta ei liueta omista vastuistaan. Taas tullaan siihen, että pitäisi pitää oma päänsä. Mutta hyvä jos sen huomaa, vaikka jälkeenpäinkin.

– Hiski ( Heikki Salomaa) kirjoittaa myös omanlaista. Hiskillä on ”hiskimäinen” asenne elämään. Työlauluja, ”puoliväliheikki”, mies joka ei koskaan saa kotona tehtyä, tai ylipäätään, mitään loppuun. Niinhän usein käy. Tapsa (Liinoja) oli taas hyvin haanpääläinen ”Ojasta noustaan” on hyvä esimerkki. Tämä oli jo ennen kuin se näytteli Haanpään roolin TV-elokuvassa. Hyvin visuaalisia tekstejä. Tapsa on malttamaton, se luottaa siihen että saundaa hyvältä, mikä onkin ihan oikein, mutta tekee myös samalla hyvin rytmisiä tekstejä. Omituisia mutta lopulta selkeitä. Erilaisia lauluja. Kaikki kuitenkin selvenee kun se itse ne ääneen laulaa.

– Jaarasella (Matti) on myös pitkän linjan tyyli. Vähemmän mutta hyvää.Näin moninaisista lähtökohdista ei olisi tullut mitään yhteistä, jos ei pohjalla kuitenkin vaikuttaisi samanlainen näkemys, koska ei lopulta kuitenkaan ole yhtä pomoa. Jokaisella on tontti hoidettavaan.

– Kun puhutaan hyvästä tekstistä, ei voi alkaa miettimään, että nyt teemme tämän tyylistä, että tietty ryhmä tajuaisi. Ja mitä sille sitten pitäisi tehdä, että näin toteutuisi. Tähänhän helposti mennään kun alkaa tulla vastuita ja muuta, normaaliin elämään kuuluvia juttuja. Näin ei kuitenkin pitäisi olla.

Oli tämä vertaus viikinkiveneestä… siinä ei mietitä, vaan mennään? Sehän ei hirveän normaalia ole.

– Tietenkin sen verran voi miettiä, missä on se sopiva satama, jossa on turvattomia ihmisiä, jotka voisi ryöstää. Tai missä on mielenkiintoinen satama pysähtyä muuten vaan. Ja lähteä. Purjeet paisumaan, saattajien riemuhuudot kiirivät, etääntyvät. Onneakin kai tarvitaan, en kai muuten kiitäisi tässä.

Runollisuudesta arkisempiin sfääreihin…

– Niin. Porukkahengestä vielä, joka Lappareihin liittyy. Siis se ei ole mikään ”teamspirit”. Niin kuin jossain firmassa. Porukkahengestä pitää puhua. Luottamus. Me ei kukaan yksilöinä olla niin hyviä kuin me yhdessä, vaikka jengiä onkin vaihtunut. Ellei sitten… mutta se on taas spekulointia.

”Kyllä kansa tietää” on sanonta joka on varmasti konkretisoitunut jollain tavalla, hyvällä tai pahalla, Suomen niemeä vuositolkulla kiertäessä?

– Siis kun katsoo koko tuotantoa, mekin ollaan noin 11 levyä tehty, niin enimmäkseen se kaikki semmoinen jännä, missä tapahtuu tekstillisesti ja musiikillisesti mielenkiintoisin asia, se jää kansalta pimentoon. Ainakin osalta. Nyt pitäisi jo viimeinkin oppia, ettei haksahda, lähde jonkun esituottajan kanssa kastroimaan, että tulee jotain puolivälitekstejä. Sanoo täsmälleen sen mitä tällä, eli sillä hetkellä ajattelee.

– Eli jos tuotannossa, biiseissä on taloudellisia piikkejä, jotka johtuvat siitä, että ne viehättävät kovasti ns. suurta yleisöä, niin sen ympärillä oleva ”harmaa” alue on kuitenkin merkittävä ja välttämätön ja tärkeä, koska se on oikeastaan keskeisempi osa tekijän kokonaista identiteettiä. Sen korvaaminen sillä, mitä luulee ihmisten eniten haluavan, helposti kapsahduttaa katajaan.

Siis tämän voisi tulkita niin, että jos ei uskalla tutkia niitä harmaita, tuntemattomia alueita, ei myöskään tule niitä onnistumisia. Merihän ei loppujen lopuksi ole suurimman osan ajasta sininen vaan harmaa.

– Kyllä.

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 4/2001

Selaa lehden artikkeleita