EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

30-vuotistaiteilijajuhlaa viettävä Kari Litmanen - parhaat sävellykset syntyvät alle 10 minuutissa

Tekijä: Nina Lith

30-vuotistaiteilijajuhlaa viettävä Kari Litmanen – parhaat sävellykset syntyvät alle 10 minuutissa

Julkaistu

Sekä musiikkityylien että työtehtävien suhteen skaala on laaja. Viime vuoden lopulla Litmaselle myönnettiin Kullervo Linnan Säätiön tunnustuspalkinto.

Litmanen on säveltänyt lukuisia hittejä. Monet hänen iskelmistään ja tanssibiiseistään kuuluvat tanakasti tanssiyhtyeiden keikkaohjelmistoon. Syksyn Sävel on yksi areena, jossa Karin kappaleita on kuultu useinkin. Vuoden 1998 ylivoimainen voittaja oli hänen sävellyksensä André.

SÄHKÖURUISTA SYNTIKOIHIN

Tuotantosi ja työkenttäsi on todella laaja; olet säveltäjä, sovittaja ja muusikko. Kuinka paljon biisejä olet tehnyt?

– Tarkkaa lukua ei ole… Jossain 800-900 paikkeilla on levytettyjen sävellysten ja sovitusten määrä tällä hetkellä.

Miten sai alkunsa Kari Litmasen muusikkous?

– Muusikkous alkoi siitä, kun isä osti sähköurut mulle pienenä poikana; olin siinä 10-11:n korvilla. Ekaks soitin niitä semmoiset vuoden päivät. En ole siis aloittanut 6-vuotiaana, milloin olisi tavallaan ”pitänyt” aloittaa ­ mutta heti aloitin pianotunnit. En ollut aikaisemmin harrastanut musiikkia. Meidän suku ei ole mitään musiikkisukua, ei ole sellaista perimää, että olisi ajautunut alalle. Ne sähköurut oli valtavasti muodissa silloin 60-luvun loppupuolella ja nehän tempas mut täysin mukaansa. Rupesin treenaamaan kuin hullu, ja sitten piti hommata tietenkin piano.

– 15-vuotiaana läksin sitten bändikeikoille ja ekana vuonna oli about 170 keikkaa. Ne oli kapakkakeikkaa kaikki, ja mähän olin vielä koululainen. Soitin kahdeksasta puoleen kahteen, kuutena iltana viikossa jossakin tanssiravintolassa. Täällä Imatralla, mistä olen kotoisinkin.

Asut nykyään kuitenkin Vihdissä?

– Vihdin Otalammella, oon asunut jo kohta 20 vuotta. Vuonna 1980 läksin Imatralta Helsinkiin, missä asuin 3 vuotta, ja ostin rauhalliselta paikalta kaupungin ulkopuolelta talon. Siellä olen viihtynyt.

Jatkuiko koulu juohevasti vielä 15-vuotiaalta soittajalta vai veikö musiikki miehenalun kokonaan mukanaan?

– No se vei ihan täysin. Koulu meni ihan pipariksi; kävin pianotunneilla Helsingissä ­ SARMANNON EEVA oli mun opettajani silloin ­ ja mähän olin joka viikko yhden päivän koulusta pois sen takia kun matkustin Helsinkiin pianotunneille. Musa vei mut ihan totaalisesti. Harjoittelin 6-8 tuntia päivässä.

Minkä tyyppistä musiikkia soitit silloin? Puhuit tanssikeikoista, mutta omissa oloissasi soitit varmaan muutakin?

– Tanssikeikoilla soitettiin sen ajan tanssimusiikkia, se oli ihan normaali sen ajan kapakkabändi, mutta ihan hyvä semmoinen. Sieltä sai sitä perustatsia tähän kaikkeen, mutta opiskelupuolella en tietenkään soittanut muuta kuin klassista sekä jazzia, joka on aina ollut mulle intohimo ja harrastus, ja henkireikä. Ja on sitä edelleen.

Orkesterin johtaminen on yksi olennainen osa sinua; oletko opiskellut myös kapellimestarointia?

– En ole mitään kapellimestarikoulua käynyt, en ole klassinen kapellimestari. Olen toki sinfoniabändiä johtanut, mutta viihdyn kuitenkin paremmin tämmöisessä, missä on iso bändi ja komppi messissä. Se on mun ominta touhua ­ ja itse soitan mielelläni pianoa siinä samalla. Kosketinsoittajahan olen ollut aina.

Syntetisaattorit olivat tosi kalliita vempeleitä aikoinaan?

– Joku Mini-Moog silloin 70-luvulla maksoi 10.000 markkaa. Tänä päivänä se olis 50-60 tonnia jos markoista puhutaan. Laite missä on 3 oktaavia ja monofonia! Ne oli aivan järjettömissä hinnoissa silloin.

– Olin niin innostunut niistä, että yksi mun isän tuttava ­ elektroniikkavirtuoosi ­ rakensi mulle kolmi-oskillaattorisen syntetisaattorin ihan Moogin perusteiden mukaisesti. Se oli hänellekin harrastus, ja yritettiin saada se toimimaan mahdollisimman hyvin. Muutamilla keikoilla sain sillä semmoista surinaa aikaiseksi; elettiin suunnilleen vuotta ­74. Se oli todella uutukaista-uutta silloin: Helsingissä oli ehkä muutama laite siihen aikaan jossakin studiossa.

– 70-luvun lopussa alkoi tulla vähän enemmän näitä Micro-Moogeja ja vastaavia, ja ensimmäisen polyfonisen syntetisaattorini ostin TAPANI KANSAn kiertuebändiin vuonna ­80. Se oli neliääninen Jupiter-4 ja sillä tein ensimmäisen tv-keikkani. Sekin oli sen verran uutta, että siinäkään bändissä missä oli jousisto, puhallinsektio ja iso komppi, ei suurin piirtein kukaan aikaisemmin ollut nähnytkään polyfonista syntetisaattoria. ”Tänä iltana Tapani Kansa”, TV-1:ssä.

– Mähän olin kuunnellut kaikki (HERBIE) HANCOCKin tuotokset ja (CHICK) COREA Electric Bandin systeemit sitä ennen, ja imenyt sitä ihan kybällä. Oberheim tuli siinä 1981; ostin heti sen ja tahkosin sillä 3-4 vuotta melkoisesti levyraitoja ja saatoin tehdä kolmekin keikkaa päivässä.

Levykeikkaa syntikansoittajana Oberheimilla.

– Sen kanssa mä kuljin studiosta toiseen. Se oli sellainen muotijuttu, mut tilattiin moneen paikkaan, sellaisiin mestoihin, missä tilaajat ei edes tienneet mitä sillä pitäis tehdä ­ mutta kun sen kuului olla levyllä! ”Soita tolla syntikalla tähän jotain.”

Sait parhaassa tapauksessa tavallaan improvisoidakin?

– Näin on… Tai sanotaan, että osallistuin tuotantoon tarjoamalla jotain, minkä koin niin, että ”tää soitin palvelee tätä kappaletta tämmöisellä soundilla ja tämmöisellä elementillä”. Sitä mukaahan mulla itsellänikin lähti tämä levytuotantopuoli käyntiin: kun olin keikoilla näin paljon, niin pikku hiljaa valuin tuotantopuolelle ­ ja kohta olin itse sovittajana, joka tilasi soittajat soittamaan. Liukuma siihen oli ihan luonnollinen tilanne.

Liittyikö syntikkainnostuksesi mitenkään varsinaiseen elektroniseen musiikkiin, vai olitko jazz-mies henkeen ja vereen?

– Se oli mulle ihan fuusio-hommaa, kuten Hancock ja Corea: taitavaa soittoa, nimenomaan jazz-viritteistä, mutta kuitenkin elektronisilla soittimilla. Sehän oli silloin aika uutta ja muodikasta ja hienoa, ja varsinkin iskelmäpuolella 80-luku oli tätä surullisen kuuluisaa koneaikaa. En mä ole koskaan ollut elektronisen musiikin kanssa tekemisissä.

VEHKEITÄ JA NAMISKUUKKELEITA

Innostus sähkösoittimiin poiki luonnollisen siirtymisen myös tietokoneiden hyötykäyttöön musanteossa.

– Heti kun tuli ensimmäinen laite, jolla pystyi kirjoittamaan nuotit tietokoneella, niin sen hankin. Se oli aikanaan se Macintoshin linnunpönttö; elettiin 80-luvun puolivälin paikkeilla. Tuli ensimmäiset notaatio-ohjelmat ja sekvensserit. Kyllä mä lähdin heti messiin vaikka siihen aikaan se oli todella työlästä: sulla oli big band -arri siinä linnunpöntössä, missä ruutu oli ehkä 9-tuumainen, vaaksa kanttiinsa! Tuskastuttavan pieni ruutu ja iso arri siinä ruudulla ­ sai olla tosi innostunut asiaan, että sillä teki sen. Tietysti siinä sivussa kirjoitin myös käsin, ranne puuduksissa koko ajan. – 80-luvun loppupuolella nämä vempeleet alkoi kehittyä valtavasti, ja sain jo 21-tuumaisen ruudun. Sen jälkeen en ole lyijykynään koskenut.

Minkälaisia tietokoneohjelmia käytät nykyisin?

– Teen edelleen Encorella, vaikka tänä päivänä on monenmoisia hienompiakin ohjelmia. Joku Sibelius on tällä hetkellä pieni hitti notaatiopuolella, mutta Encoressa on kaikki se mitä tarvitsen notaation tekemiseen. On mulla Finale koneella, mutten ole sitä käyttänyt. Tähän työhön mitä mä teen, on Encore ollut ihan ehdoton.

– Sekvensseripuolella olen aina ollut Performer-miehiä ­ se on aikanaan Macintoshiin tehty ohjelma ­ eli en ole koskaan vaihtanut näihin Notator Logic -ohjelmiin ynnä muihin, jotka on useimmissa koneissa ja studioissa ja joka paikassa. Ei sillä ole väliä, ne on kaikki kehittyneitä ohjelmia; kysymys on siitä mitä ohjelmia osaat käyttää.

Kosketinsoitinarsenaalisi lienee melkoisen monipuolinen, varsinkin kun olet keikkaillut sekä studioissa että levyillä niin tiuhaan?

– Viime aikoina olen tehnyt hyvin harvoin kosketinsoitinkeikkoja. Olen esiintynyt lähinnä pianistina.

– Melkein koko 1990-luku tehtiin TV1:n ohjelmia ­ melkein kaikki niistä 10 vuoden ajalta. Oli kiinteä kokoonpano, se ”TV1:n viihdebändi”, jossa soitin koskettimia. Ne laitteet on nyt työkaluja mun työhuoneessa kotona. Mulla on Sampling Grand, Korgin master-keyboard, (Yamaha) DX7, Oiwa (Korg O1/W), räkissa Wavestation (Korg), Proteus, Akain sampleri ja Rolandin D-50; kyllä myllyjä on vino pino.

– Mullahan on ollut legendaarisia pelejä, kuten Oberheim ja Jupiter, ja Mini-Moog jonka ostin HEIKKI SARMANNOLTA. Heikki oli sen käynyt ostamassa New Yorkissa JOE ZAWINULin kanssa. Tämmöisen legendaarisen laitteen hölmöyksissäni vaihdoin jossakin vaiheessa rahapulasssa johonkin uudempaan laitteeseen ­ ja nyt harmittaa!

Tuttu tilanne monelle soittajalle. Teetkö kotona myös tallennusta?

– En tee tallennusta. Olen oman päätökseni tehnyt aiheesta ja pysynyt midi-pohjalla ihan tietoisesti, koska siitä eteenpäin en sitä haluakaan viedä. Siihen tulisi kaiken näköistä, tulisi isompi ryhtyminen. Teen midipohjalta esituotannon omissa oloissani ja sen jälkeen menen tekemään sen ns. ”oikeeseen studioon”, missä on äänittäjä ja namiskuukkeliosasto. Voin itse keskittyä kuunteluhommaan.

30-VUOTISTAITEILIJAJUHLA IMATRALLA

Milloin keksit, että olet paitsi soittaja, myös säveltäjä?

– Kyllä se tuli heti kun rupesin soittamaan silloin 70-luvun alkupuolella. Aluksi tein pelkkiä instrumentaalibiisejä, ja vuonna 1980 sävelsin Lappeenrannan kaupunginteatteriin tilaustyönä musikaalin. Se oli kulmakivi, jonka jälkeen rupesin tekemään laulettuja biisejä, mm. iskelmiä.

Ja nyt sitten 14.2. oli 30-vuotistaiteilijakonsertti Imatralla.

– Vuoden -72 lopullahan läksin keikoille, eli tämä vuosijuhla olisi oikeasti tämän vuoden lopussa, mutta se sattui nyt tähän teknisistä syistä. Imatran kaupunki ehdotti tämmöistä konserttia; alun perinhän mä en ollut pitämässä yhtään mitään!

– Nyt kun tämä tuli pidettyä, niin olen tosi tyytyväinen. Katsoin sen juuri VHS-videolta ja totesin, että homma toimii. Se konsertti tulee TV 2:n Estradilla-sarjassa 23. maaliskuuta.

– Oli 50-miehinen iso bändi. Vuoksi Strings ­jousisto, jossa oli Imatran musiikkikoulun opettajia ja oppilaita, joista osa opiskelee esim. Sibelius-Akatemiassa. Imatra-lähtöisiä ihmisiä, jotka matkusti tänne tätä varten, sekä paikallisia hyviä oppilaita. Imatra Big Band oli runkona ja UMOsta olivat mukana sektioliiderit ESKO HEIKKINEN ja JOUNI JÄRVELÄ. Lisäksi pasuunaliiderinä oli MATTI LAPPALAINEN. Komppi oli kokonaan mun luottostudiokavereita: NYKÄSEN ANSSI, RANTASEN HARRI ja NIEMISEN JARI. Neljän hengen kööri vielä ja kosketinsoittajana Imatra Big Bandin pianisti IKE KALLIO. Tämmöisellä kattauksella vietiin läpi. MARITA TAAVITSAINEN, TARJA LUNNAS ja REIJO TAIPALE lauloivat näitä mun iskelmähittejä ja itse soitin pianosolistina omaa tämmöistä fuusio/lattari/viihdepianohommaa.

Juhlakonsertissa kuultiin aika paljon myös jazz-sävellyksiä.

– Edelleen moni tietää mut näistä hiteistä, mutta yritän tuoda esille myös sitä mitä itse soitan. Ei iskelmiä, vaan laajempimuotoista lähestymistä.

Tekijämiehistä, jotka ovat selvästikin vakiokumppaneitasi, tulevat ensimmäisinä mieleen ainakin sanoittajat VEXI SALMI ja TURKKA MALI.

– Joo, ja JORMA TOIVIAINEN, JIRI NIKKINEN… Heidän kanssaan olen tehnyt eniten. Toki muidenkin, mutta melkein näihin henkilöihin mun tekemiset kulminoituu. Osa tästä kaikesta kuuluu myös heille. Jos kappaleessa on hyvät sanat, niin silloinhan sitä ei pelkällä melodialla myydä eikä toisin päinkään, se on kokonaisuus.

Kumpi on ensin, sävel vai teksti?

– Mun kohdalla tulee useimmiten sävel ensin. En hirveästi edes pidä siitä, että säveltäisin tekstiin. Olen huomannut, että alan alittaa rimaa siinä: jos teksti on oikein hyvä, niin siihen helposti panee jonkun fraasin, minkä melodian vaan, ja jo se kuulostaa tekstin kanssa aika hyvältä vaikkei ilman sitä olisikaan hyvä. Kun teen pelkkää melodiaa, niin se puhuttelee se musiikki ja sävelkielestä saa paljon enemmän irti. Olen toki tehnyt teksteihin melodioita ja niitä on levytettykin, mutta selkeästi koen, että on parempi luoda ensin sävellys.

Omassa yksinäisyydessäsi sävellät, mutta olet myös vahvasti mukana tuotantoprosessissa alusta loppuun?

– Aika pitkälle. Työstän hirveän vähän biisejä, jotka joku muu on sovittanut. Toki niitäkin löytyy… Tykkään projektiluontoisuudesta. Myyn omia biisejäni levy-yhtiöihin, ja jos ne miellyttää sitä tahoa joka päättää levytyksistä, niin yleensä se koko tuotantopuoli lankeaa mulle aika helposti. Hoidan sitten tuotannon, studiokapellimestaroinnin ja käytännön asiat, laulatukset, miksaukset sun muut. Olen kuitenkin sovittajana tunnettu, ja koko juttuunhan olen aluksi lähtenyt sovittajana ja sitten vasta säveltäjänä.

Olet epäilemättä luottomies monelle taholle?

– Joo, niin paljon on tullut levyjä tehtyä ja kokonaisnäkemystä syntynyt, että joskus joutuu jopa semmoista huomioimaan, että paljonko joku maksaa että saadaan tietyllä budjetilla määrättyä jälkeä aikaiseksi. Aika monitahoinen juttu…

MELODIA ON KAIKEN A & O

Sinut mainitaan usein kun puhutaan iskelmän uudesta noususta, joka ajoitetaan nimen omaan 1990-luvulle. Miten näet oman roolisi tämän uuden buumin puitteissa iskelmän tekijänä?

– En mä näe sitä noin… Olen selkeästi sillä tiellä, minkä KÄRJEN TOPI on aikanaan viitoittanut. Olen Topin tavannut ja hänen kanssaan puhunut aiheesta. Tässä mitä nyt tehdään, ei ole oikeastaan mitään mitä Topi ei olisi aikanaan jo hiffannut.

– Olen täysin melodiaorientoitunut tyyppi tässä iskelmän tekemisessä. 80-lukuhan meni sovituskikkailussa ja tuli tehtyä ihan järjetön määrä ihan turhaa työtä siinä mielessä, että levytettiin järjetön määrä biisejä missä ei ollut mitään järkeä. Se oli konebuumin aikaa: saatiin säkätyksillä, väkätyksillä ja hienoilla soundeilla puettua se juttu semmoiseen kreppipaperiin… Puhallettiin siihen edes vähän tekohengitystä niin, että se eli edes hetken. Paljon sieltä ei ole käteen jäänyt, ihan oikeesti.

– Joku voi miettiä toisella tavalla, mutta 80-luvulla syntyi vähemmän hyviä melodioita kuin esim. 70-luvulla. 90-luvulla ollaan taas palattu enemmän juurille, ollaan menossa melodisempaan suuntaan. Samassa on tulleet oikeat bändit ja oikeat soittajat, iskelmäpuoleen nimen omaan.

– Säkätys ja väkätys on eriytyneet, siellä konepuolen veijarit hiphop-, dance- ym. teknotyylilajeissa tekee omaa musaansa. Ne on itse asiassa ihan eri alalla kuin meikäläinen.

Musiikki on yleensäkin pilkkoontunut genreiksi genrejen perään, jotka eriytyvät edelleen alagenreiksi…

– Kyllä, mutta tämä ”iskelmän nousu ja uusi tuleminen”… Mulla oli vaan tsägä siinä kun satuin tekemään sen Seine-biisin. Mutta kyllähän tuon tyylilajin biisejä löytyy: jos menet taaksepäin, niin 80-luvulla oli KARI TAPIOn Olen suomalainen. Italialainen melodia, shuffle-komppinen mollihomma; sehän on ollut siellä jo 70-luvulla. Hirveä määrä biisejä, samoin 60-luvulla. Se on aina ollut olemassa, en mä näe siinä mitään uutta. Mutta ehkä oli tarpeeksi pitkä aika taas edellisestä sellaisesta jutusta missä loksahti kaikki kohdalleen. Vexin teksti on tärkeä, ja oli tosi tärkeää, että TARJA LUNNAS lauloi sen, se soundi, kaikki miten hän sen teki.

SOITETUIMPIEN TOP TENISSÄ

Seine oli vuoden 1998 Suomen soitetuimmat ­listalla peräti sijalla 10.

– Oli joo, ja viime vuonnakin sijalla 11 tai 12, ja toivon että siitä tulisi sellainen kestävä biisi, joka pysyy siellä soitetuimpien joukossa. Se olisi hienoa; sitähän biisintekijä haluaa, että biisi jää elämään. Mutta aikahan sen näyttää… 20:n soitetuimman joukossa se on koko ajan. Mun tällä hetkellä suosituin biisi.

– Jaksaa vanhakin tanssia on seuraavaksi suosituin. Sekin on ollut top 20:ssa ainakin 3 tai 4 vuotta. Kyllä mä aina TEOSTOsta printtaan tämän ”Suosituimmat 40” ­listan, se antaa suuntaa siitä mitä bändit soittaa.

Se on tiukka lista vallata, kun menneiden vuosikymmenien vanhat suosikit jyräävät siellä?

– Niin, bändithän soittaa niitä jatkuvasti. En tiedä tangoa soittavaa bändiä, jolla ei olisi ohjelmistossa Satumaa. Siihen se perustuu.

Onko sinulla joku tilanne tai hetki säveltää, vai istutko vaan ja alat tehdä?

– Kyllä mä paljon olen tehnyt niin, että ryhdyn vaan säveltämään. Milloin mitenkin. Mulle ei koskaan sillä tavalla lamppu syty, että putkahtaa melodia ja pitää äkkiä mennä laittamaan ylös, tai että saattaa herätä yöllä… Joskus on käynyt niin, mutta seuraavana päivänä oonkin kattonut, että ”täähän on ihan sontaa”. Parempaan tulokseen pääsee siten, että ryhtyy tekemään ja sitten jalostamaan. Parhaimmat biisit on syntyneet niin, että alta 10 minuutin biisi on kokonaan valmis.

– Monesti pistän sekvensserin päälle, otan sävellajin ja sitten vaan soitan. Runko on joskus syntynyt ihan siitä. Sitten jalostan: virheet pois, sävelkulkua tyylikkäämmäksi…

– Onhan mulla tuolla koneella koko ajan 50-100 semmoista periaatteessa valmista biisiä, joista aina joskus otan jonkun tuohon tiskiin ja katson, että ”aha, tää on 3 vuotta sitten tehty”. Kuuntelen sitä ja huomaan ehkä huonon kohdan, laitan paremman siihen. Ja kun kuuntelee kokonaisuutta, huomaa monesti, että olisi viisainta heittää koko juttu roskikseen, koska siitä ei tule sen valmiimpaa. Puuttuu se sielu, mikä tulee siitä kun on idis jonka pohjalta tekee. Muuten tulee tekemällä tehdyn kuuloinen.

– Kyllähän keskivertobiisin pystyy tekemään milloin vaan, missä vaan, mutta kun se ei nykyisin riitä mihinkään. Biisissä pitäisi olla selkee juttu, että se jää kuulijan päähän jonkun sävelkulun kautta.

Lähdetkö sitten kauppaamaan biisiä eteenpäin, vai soittaako joku kysyäkseen matskua?

– Sekä että. Jos tiedän että joku projekti on tulossa, niin saatan sitä varten tehdä jonkun biisin ­ kun tiedän että se on sen ja sen laulajan näköinen biisi. Saatan tehdä selkeästi kohdemielessä biisin tai useammankin ja mennä sitten sen kyseisen tuottajan pakeille esittelemään aikaansaannoksia. Silleen olen paljon saanut biisejä menemään, että olen etukäteen miettinyt kenelle se sopisi.

– Paljon on niitäkin, jotka vaan jää tonne koneelle. Moni kyselee joskus, että ”nyt tarvitaan nopee biisi” tai ”nyt tarvitaan hidas biisi, nyt tarvitaan foxi”, tai joku muu tyylilaji. Sitten mä kaivan arkistoani, pistän 5 tai 6 foxia peräkkäin nauhalle ja vien ne: ”Miellyttääkö mikään?”

– Suurin osa mun hiteistä on syntynyt siten, että olen säveltänyt ne artistille. Andrén tein Taavitsaiselle ja Seinen Lunnakselle. Taipaleelle olen tehnyt moniakin tätä nopeampaa rytmikkäämpää hommaa. On mietitty, minkä tyyppistä kullekin.

– Esim. Taipale on niin rankka ikoni, että jos tiedät että sulla on mahdollisuus tehdä biisi hänen levylleen, niin siinä sitä pusertaa viimeisetkin mehut että onnistuisi. Tämäkin funktio tulee siis mukaan: mitä paremmalle ja nimekkäämmälle artistille teet, tai kun sua pyydetään tekemään, tai edes yrittämään tehdä, niin sehän motivoi ihan eri tavalla kuin jos tekee ihan ilman kohdetta yrittäen vaan saada aikaiseksi jotain ralleja.

Ovatko nämä äsken mainitut artistit juuri niitä mieluisimpia ja onnistuneimpia projekteitasi?

– Kyllä, ja näiden henkilöiden kanssa olen tehnyt eniten ja pisimpään töitä. Taipaleen levyjähän aloin sovittaa jo 80-luvun puolivälissä. Olin silloin vielä niin nuori kaveri ja Taipalekaan ei ollut vielä saanut tehtyä tätä nykyistä läpimurtoa. Taipaleellahan lähti iso pyörä pyörimään 50-vuotisjuhlakonsertista, joka pidettiin Kulttuuritalolla ja jossa satuin olemaan kapellimestarina. MTV3:lle se tehtiin, ja sen jälkeenhän lähti aivan järjetön pyörä pyörimään; kaikki levyt on viety käsistä Reiskan uralla siitä eteenpäin.

– Tiesin Taipaleen, mutten ollut sillä tavalla tietoinen hänen urakehityksestään. Jälkeen päin kun katsoo, niin siellähän on ollut mielettömän kovia juttuja jo sieltä käsin. Olin vaan sen verran vihreä näissä hommissa, etten sitä itse vielä oikein hiffannut että mistä on kysymys ­ mä vaan tein niitä. Rupesin sitten säveltämäänkin Reiskalle kun se kuvio tuli tutuksi. Muiden artistien kanssa on vähän saman tyyppistä: yhteistyöura on ollut niin pitkä. On oppinut tuntemaan näitä laulajia: mikä niille käy ja mikä ei käy.

Tangokuningas- ja -kuningatarosastolla olet myös tehnyt paljon.

– Maikkarissa pyörin tosi paljon TV-tuotantojen tiimoilta. Monen tangokuninkaan ja -kuningattaren kanssa olen jotain häärännyt jossakin vaiheessa. Säveltänyt olen KIRSI RANNOLLE, PETRI HERVANNOLLE, TIINA RÄSÄSELLE, TAINA KOKKOSELLE, TOMI MARKKOLALLE, MIKA POHJOSELLE…

– Ne on sen verran nuoria ihmisiä, ettei vielä osaa sanoa kuka jää oikeasti elämään ja kenen keikat ja levymyynti kuihtuu veke. Näissäkin on luottoporukkaa sillä tavalla, että joillekin aina teen muutaman biisin.

– MARION on mulle myös erittäin pitkäaikainen ystävä ja yhteistyökumppani, jo 16-17 vuoden ajalta. Hänellähän oli 40-vuotisjuhlakiertue syksyllä; olin siinäkin kapellimestarina ja sovittajana.

KAIKKEA VIRITTEILLÄ ­ KOKO AJAN

Onko sinulla oma firma musabisneksessä?

– Toimin tuottajana ja kapellimestarina yhtiön kautta, joka mulla on ollut jo vuodesta ­83, mutta tekijänoikeudethan on henkilökohtaisia, Teostot, Gramexit ja muut. Kaikki kustannussopimukset olen tietysti tehnyt ihan omalla nimelläni.

Onko myös biisejä, joista et ole tehnyt kustannussopimusta?

– On! Teen myös paljon sävellyksiä ja sovituksia omakustanteille. Paljon on ihmisiä, jotka haluavat välttämättä levyttää: on kiva mennä studioon ja tehdä kappale ja saada levy vaikka vaan omaan hyllyyn. Ja koko skaala siitä eteen päin oikeaan levytähteen saakka. Omakustanteet ja vastaavat pidän manuksina kaikki ihan selkeästi.

– Mulla on pari kustantajatahoa, joihin olen yrittänyt kanavoida; muille tahoille jos joku kysyy, niin en haluakaan tehdä. Jos kustannutan biisin, mulla on ne muutamat yhtiöt, joita olen jo vuosia käyttänyt.

Olet epäilemättä työllistetty mies?

– Taipaleen uutta levyä ruvettiin juuri tekemään, muutamia käännösbiisejä on siihen jo plokattu. Olen säveltänyt muutaman biisin ja parin viikon päästä menen studioon tekemään niitä. JANNE TULKIN kanssa on ollut paljon yhteistyötä; olin koko loppusyksyn Tulkin joulurundilla kapellimestarina kun kierrettiin konserttitaloja. Ja olin sovittanut tietysti koko ohjelman.

– Tätä hommaa on onneksi koko ajan ­ eli pääsee soittamaan. On kiva käydä live-esiintymisissä. Kun ryhtyi näihin levy- ym. kuvioihin, niin tanssikeikathan silloin jäi. Teen tanssimusaa nyt pääasiassa levyille.

Vaihtuva orkesteri lienee mielenkiintoisempi miljöö kuin aina sama keikkabändi.

– On. Ne on olleet kasattuja studiokokoonpanojen pohjalta, tai sitten jos artistilla on oma hyvä bändi kuten Tulkilla on, niin sitä on vahvistettu: mä olen soittanut pianoa, hoitanut arrauksen ja johtamisen, lisännyt kuoroa tai jotain muuta soitinta jos tuntuu siltä, että kaivataan vähän isommin johonkin konserttitaloon.

– Tulkin kanssa tehdään levyprojekti tässä kevään mittaan. Kaikkea on viritteillä koko ajan. Kohta tulee kesä ja täällä Imatralla on big band ­festivaalit; niillä olen ollut aina mukana, ja monessa muussakin systeemissä. Aikanaan läksin big band -kurssin pianomaikkana liikenteeseen. Sittemmin olen erilaisissa kokoonpanoissa soittanut ja ensi kesänä varmaan taas. Kotipaikka kun on, niin sinne on kiva muutenkin palata.

Hakee musiikistaan äärisävyjä

Julkaistu

Pohjosen kokeellisluontoinen musiikki ja värikäs ilmaisutapa ovat saaneet laajaa huomiota meillä ja myös maamme rajojen ulkopuolella, jossa Kimmo Pohjonen on konsertoinut aktiivisesti viimeisen kolmen vuoden ajan.

Kimmo Pohjosen hanurisoundi muodostuu erilaisista efekteistä: wah-wahista, live-loopeista, viiveistä, kaiuista, kierroista ja muun muassa Lesley- vahvistimesta. Oma efektilaite, vahvistin, ja monitorit ovat tärkeä osa toimivaa kokonaisuutta. Tämä pätee myös live- ja studiotyöskentelyyn.

Harmonikassa/haitarissa/hanurissa on tarjolla orkesteri ja rytmikoneisto, joten ilmaisumahdollisuuksia löytyy. Konserteissa lopputuloksen kannalta merkittävää työtä tekevät myös oma ääni- ja valomies, sekä nykyisin uudessa Kluster-kokoonpanossa soittava Samuli Kosminen.  

– Hanurin soundia voidaan muokata myös sähkötekniikkaa ja erilaisia efektejä hyväksi käyttäen. Omaan tyyliini on  keskeisesti vaikuttanut kansanmusiikki ja vapaa-improvisointi. En kirjoita musiikkiani nuoteille. Se on päässäni. Pyrin monta kertaa erilaisiin äärisävyihin, joten esimerkiksi haitarin kierto ”feedback” ei ole minulle mikään ikävä asia – päinvastoin, Kimmo sanoo.

KLASSISESTA KANSANMUSIIKKIIN

Kimmo Pohjonen on Viialan poikia. Isäukko ja paikallisen harmonikkakerhon vetäjä Voitto K. Mäkelä opastivat nuorta lahjakasta harmonikansoittajaa. Myöhemmin Pohjosen opettajina toimivat myös Veikko Ahvenainen ja Merja Ikkelä.

– Merkittävin opettajani on Heikki Laitinen. Heikki on antanut minulle paljon ja avannut näkemyksiä uuden ilmaisun pariin, Pohjonen kertoo.

Varsinainen musiikinopiskelu käynnistyi Kruunuhaan musiikkilukiossa ja Helsingin Konservatoriossa. Näinä vuosina Kimmo oli kovaa vauhtia kulkemassa kohti klassisen musiikin solistista uraa. Tarkoitus oli pyrkiä Sibelius-Akatemian solistiselle linjalle. Osittain vahingossa Kimmo kuitenkin eksyi  ”sibiksen” kansanmusiikkiosaston ensimmäisen vuosikurssin matineaan, jossa välittömästi syntyi päätös ja paluu musiikillisille juurille.

Elettiin vuotta 1985.  Opiskelujensa ohella Kimmo alkoi keikkailla suositun Toni Rossi ja Sinitaivas -bändin hanuristina. 1990-luvun puolivälille saakka vaikuttanut yhtye julkaisi uransa aikana kolme levyä.

– Kitaristin efektilaitteet innoittivat minua siinä määrin, että aloin itsekin hankkia haitariini mitä erilaisimpia efektejä. Soitin keikoilla muun muassa Lesley- vahvistimen kautta, jota käytän edelleen, hän muistelee.

Kansanmusiikkiosastolla Kimmo Pohjonen synnytti yhdessä viulisti Arto Järvelän kanssa Pinnin Pojat ­duon, joka on toiminut lähes näihin päiviin saakka terapiahengessä. Vuonna 1996 Pinnin Pojat vieraili myös Heikki Salon soolodebyytillä ”Tehtävä Jäämerellä – Seikkailu iskelmässä”. Alusta asti duo on yhdistänyt soittoonsa myös laulun. Viime vuosina keikkoja on siunaantunut enemmänkin ulkomailta kuin kotimaasta. Pinnin Pojat on tähän asti julkaissut kolme pitkäsoittoa.

SOOLOURAN LUOMINEN

Kimmo Pohjosta alkoi kyllästyttää harmonikan soiton perinteinen käsittely ja sen ikivanhat, monesti puisevat rasitteet.

– Olin jonkin aikaa soittamatta viisirivistä, kunnes innostuin siitä uudestaan. Nykyään soitan tätä ”isoa peliä” eniten.

– Hanurin soundimaailma on vielä melko kapea-alaista. Olen halunnut tietoisesti tuoda siitä esiin myös sen rumia puolia, aggressiivisuutta ja psykedeelisyyttä.

Toni Rossi ja Sinitaivaan keikoilla Kimmo soitti monesti pakostakin lujaa. Näin ollen hän joutui käyttämään usein fyysisiä voimavarojaan, jotta vetopeli kuuluisi keikoilla. Tässä vedätyksessä useita palkeita rikkoontui. Palkeet ja haitari joutuvat koville tänäkin päivänä. Kovaa rääkkiä saavaa akustista soitinta joutuu huoltamaan tämän tästä.

ALANGON BÄNDIIN

Kolmeen otteeseen vuoden kansanmuusikkona palkitun Kimmon poikkitaiteellinen, kokeileva sooloilu on herättänyt suurta mielenkiintoa myös niissä kuulijoissa, jotka eivät välttämättä pidä hanurista tai perinteisestä harmonikkamusiikista. Hänen persoonallinen musiikkinsa ja sen lähestymistapa on noteerattu näkyvästi myös useissa kansainvälisissä alan julkaisuissa.

Vuodesta 98 lähtien Kimmoa on työllistänyt myös Ismo Alangon Säätiö, joka on tähänastisen toimintansa aikana periodikeikkaillut melko ahkerasti ja julkaissut kaksi studiopitkäsoittoa, sekä yhden tupla-live-levyn. Hanurin ohella Pohjonen on soittanut Säätiössä myös intialaista matkaharmonia ja erilaisia sormipianoja.

KOKONAISUUS TÄRKEÄÄ

Pohjosen ensimmäinen soolokonsertti oli Palkeenpaljastuksia ja toinen Broken Windows. Kestoltaan konsertit ovat olleet eri pituisia. Kimmo Pohjonen on työskennellyt myös tällä sektorilla modernien tanssijoiden kanssa. Yhteistyötä on niin ikään syntynyt muun muassa Heikki Laitisen ja tanssija Reijo Kelan kanssa.

– Lähtökohtani on, että jokainen keikka olisi erilainen. Sävellykset ovat se oleellisin juttu. Sähkötekniikka ja improvisointi ovat suolaa ja voita leivän päälle.

Oma tekniikkaryhmä: äänisuunnittelija ja valomies, sekä satunnaiset vierailijat ovat myös tärkeässä roolissa Pohjosen soolokonserttien kokonaisuudessa. Ulkomaan keikat alkoivat  nelisen vuotta sitten. Värttinän managerina tunnetuksi tullut Phillip Page on alusta lähtien hoitanut myös Kimmo managerityöt.  Levy-yhtiönä on toiminut Tapio Korjuksen Rockadillo Records. Kimmo on kotimaan keikkojensa ohella konsertoinut pitkin Eurooppaa, Yhdysvaltoja, Venäjällä, Japanissa ja Israelissa. Kevättalvella konsertit jatkuvat Ranskassa, Tallinnassa, Pietarissa  ja Moskovassa. Loppuvuodesta ollaan Kauko-Idässä.

– Ulkomaille suuntautuvat festivaalikeikat ovat olleet musiikillisesti hyvinkin erilaisia. Näin ollen on ollut hauskaa saada soittaa muun muassa maailmanmusiikki-, avantgarde-, jazz- ja new music -festareilla. Onnekseni musiikkiani ei ole liikaa lokeroitu, joten se on antanut tiettyjä etujakin. Maailmalla on tullut tavattua lämminhenkisiä soittajakollegoita ja useita uskomattomia bändejä, joista minulla ei ole aiemmin ollut mitään tietoa.

MONIPUOLISEMPI JA RYTMILLISEMPI

Uudella Kluster-albumillaan Pohjosen kokeellisluontoinen musiikki luo voimakkaita, visuaalisia tunnelmakuvia, joita voi nähdä väreissäkin. Se tullaan julkaisemaan – vuonna 1999 ilmestyneen debyytin tavoin – myös ulkomaan markkinoille.

–  Tietyllä tavalla maailma on samankaltainen kuin Kielolla, tosin tällä levyllä luo oman leimansa myös loistava lyömäsoittaja, sämplääjä Samuli Kosminen, joka soittaa futuristista haitaria ­ Rolandin Handsonicia. Tällä hienolla soittimella Samuli on sämplänyt Kluster-levylle kaikenlaisia tuottamiani ääniä. Samulin lisäksi levyn onnistumisesta suuri kiitos kuuluu myös tuottaja Tapani Rinteelle, sekä äänittäjille/miksaajille: T.T. Oksalalle, Teemu Korpipäälle ja Tage Ylitalolle. Kaikki albumin äänet ovat peräisin Kimmon hanurista ja äänestä.

– Uusi levy on soundeiltaan monipuolisempi ja toisaalta myös rytmikkäämpi. Debyytillähän soitin kaikki jutut yksin. Musiikin luonne ja tulkinta muuttuu heti, kun mukana on toinen soittaja. Treeneissä tuli paljon improvisoituakin. Tätä kautta valmistui käsikirjoitus studioon mennessämme, Pohjonen kertoilee.

Lähitulevaisuudessa yhteistyöproduktioille Tapiola Sinfoniettan sekä multimediataiteilija Marita Liulian ja tanssija Aki Suzukin kanssa on luvassa jatkoa. Jälkimmäisestä Pohjosella on uunituoretta kokemusta Kiasman tammikuisista, kestollisesti 3 x 6 tunnin mittaisista improvisaatioesityksistä.

Sävellystyötä on tullut tehtyä muihinkin produktioihin. Viimeksi Pohjonen sävelsi musiikkia englantilaiseen lyhytelokuvaan, joka julkaistaan vielä tämän vuoden puolella.

–  Päätyöni on tällä hetkellä kuitenkin Samuli Kosmisen kanssa muodostettu Kluster- kokoonpano, jossa usein vaikuttaa myös lyömäsoitintaiteilija Abdissa ”Mamba” Assefa.

Elvis ja Selvis

–  Selvis on harvinaisen nopeasti reagoiva, asiantunteva ja ajan tasalla oleva lehti, jossa tuodaan hyvin esille niitä asioita, ajatuksia ja ongelmakenttiä, joita itsekin tulee usein mietittyä oman musiikin tekemisen ohessa. Elvis on kaikin puolin aktiivinen järjestö, jonka pikkujouluissa näyttää olevan myös sangen hauskaa ja rentoa, sanoo Kimmo, joka osallistui joulukuussa ensimmäistä kertaa näihin elvisläisten jo legendaarisiksi muodostuneisiin pikkujouluihin.

Miksaa, joraa ja hämmentää

Julkaistu

Hän veikkaa, että musiikin pariin ajautuminen johtuu ennen muuta karjalaisista sukujuurista.

– Mun isosiskolla oli kitara, jota se ei koskaan soittanu, koska siinä oli vain kolme kieltä ja kukaan ei tienny miten se viritetään. Silti mä opettelin sillä soittamaan, sillai niinku kieli kerrallaan, jostain käsittämättömästä vireestä, kaikkea mitä radiosta kuulin.

Koulussa Pekan onneksi vastaan sattui hyvä ja innostava musiikinopettaja, joka alkoi harjoituttaa Tiernapoikia jo alaluokilla.

– Sitten kun neljännellä luokalla pääsi mukaan, niin käytännössä jo osasikin sen jutun. Siinä tuli tosi paljon esiintymiskokemusta: käytiin kaiken maailman rotarybileet sun muut ja ravintoloissa tosi paljon ihan pikkugossina ja kerättiin rahaa! Muistelen sitä lämmöllä, koska siinä sai pukeutua, ihaniin, kaikkiin erilaisiin kiiltäviin vaatteisiin!!!

Isäkin onneksi ymmärsi pojan musikaalisuuden ja hankki sähkökitaran. Perhe myös muutti pikkukylältä keskustaan, joten haapajärveläisiä soittokavereitakin löytyi helpommin.

– 14-vuotiaana menin sellaseen bändiin kuin Kake and the Gamblers, joka soitti tietysti Hurriganesia ja muita sen ajan rokkihittejä. Tehtiin sitten omiakin biisejä ja päästiin jopa Rockin SM:n semifinaaliin.

– Sittemmin perustin oman bändin nimeltään Totuuden Henki, joka soitti pelkästään mun biisejäni. Oltiin jopa Yö-yhtyeen lämppäreitä ja saatiin aika erikoista mainetta, koska muut bändit olivat aika lailla punk-osastoa, minun idolini oli David Byrne.

Armeijassakin Pekka päätyi oitis perustamaan tanssiorkesterin upseerikerhojen ja tilaisuuksien tarpeisiin. Intin jälkeen Pekka päätyi suorittamaan peruskoulun loppuun Hollolassa.

– Sieltä tuli muutto Heinolaan, jossa sitten alkoikin tapahtua: siellä perustettiin mm. Nypykät -yhtye. Itse en varsinaisesti tehnyt keikkoja Nypyköiden riveissä, mutta olin mukana esi-Nypyköissä eli teatteriseurue Metkussa, joka teki kiihkomielisesti tosi rajuja ja radikaaleja näytelmiä. Vähitellen sitä ryhmää pyydettiin keikoille ja ottamaan soittimia mukaan, siitä sitten syntyi Nypykät, joka oli alun alkaen tavallaan parodiaa kansanmusiikista, kieli poskessa -meininkiä. Eikä aikaakaan niin Nypyköillä oli jo levytyssopimus. Mutta siinä vaiheessa mä olin jo muuttanut Helsinkiin vaimoni opiskelujen vuoksi.

– Soittohommat kuitenkin sen kun jatkuivat ja aloin tehdä trubaduurikeikkoja kitaran kanssa. Siinä 80-luvun lopussa sitten vielä muutin vuodeksi Rajamäelle Hellas-pianon tehtaalle pianonvirittäjäoppiin. Tein tehdasvirityksiä, joka on tietysti ihan eri kuin oikea pianonviritys. Olisin muuten päässyt aikanani oikeaan pianonvirittäjäkouluun Näkövammaisten ammattikouluun, mutta kun puuttui se peruskoulun päästötodistus. Fazerin ja Hellaksen fuusio teki minusta työttömän.

– Kaverini pitämässä liveklubilla Kappelin kellarissa hoitelin aluksi miksausta ja kamoja, ja sittemmin oikeastaan koko klubia. Siinä tutustuin moniin hyviin muusikoihin, kuten Himbergin Arskaan. Kerroin, että haluaisin perustaa bändin ja kuinka ollakaan, olin sitten pian tuolla Ogelissa soittelemassa, siinä oli opettajiakin mukana. Tosi huippumuusikoista kerätty orkesteri, joka treenasi innokkaasti omia biisejäni. Johonkin homma kuitenkin lopahti, syynsä oli silläkin, että elävän musiikin tilaisuudet vähenivät ratkaisevasti noihin aikoihin.

Samoihin aikoihin Pekka alkoi itseopiskella tosissaan audiotekniikkaa, vaikka studiohommat olivatkin jo tuttuja bändiajoilta.

– Sitten tuli tämmöisiä henkilökohtaisia juttuja, kuten ero. Alettuani elää nuoruuttani uudelleen tutustuin discon ihmeelliseen maailmaan. Koneosasto ja syntikat alkoivat tosissaan kiinnostaa, vaikka bänditouhu olikin ollut musiikillinen pohjani.

– Viimein kävi sillain, että olin taas kerran yksinäni esiintymässä, mies ja kitara -osastoa. Yhteislaulatin ihmisiä ja lauloin väliin omia biisejäni. Sitten siellä oli yksi Warnerin kustantamon tyyppi, joka oli sitä mieltä, että ”noihan pitäis ehdottomasti julkaista”. Tehtiin Mies ja kitara -demo, joka päätyi Raimo Henrikssonille.

– Sovittiin, että ne julkaisee mulle sinkun, siis kustannusyhtiö. Ja niin tehtiin eli mulla on Suomen Warner/Chappellin ykkönen: sinkku Kaipaatko kesää/Lipsuvin askelin, joista jälkimmäisestä tulikin pieni hitti. Innostuneena tein lisää ja bändin kanssa treenailtiin. Jotenkin se bändijuttu jäi ja mä sekosin noihin koneisiin.

Pari vuotta myöhemmin, 1997 Pekka teki omalle levymerkille (Otter records eli Saukko-levyt) koko albumin suureksi osaksi pönttö-Macilla ja syntsilla. Pitkäsoitto ei kuitenkaan ottanut tuulta mitenkään erityisesti ja keikkarintamakin oli nihkeää.

– Se ei vain osunut mihinkään sen aikaiseen valtagenreen. Sanonpahan vaan, että nyt se materiaali olisi ehkä valtavirtaa. Mutta eihän levyn menestystä ikinä voi ennakoida… Tulipa kuitenkin ensialbumi julkaistua ja se on kuitenkin tekijälle aina tärkeintä.

Menestyksen siemenet olivat kuitenkin jo toisaalla muhimassa.

– Jo ennen levyn julkaisemista, vuonna 1995, olin törmännyt bändiin nimeltä Villit Pippelit, joka oli alun alkaen vain hyvä ja huolella tehty vitsi nahkakundien bileisiin. Ensimmäinen isompi look-a-like mitä mä olin nähnyt. Ensiesiintymisten jälkeen tuli kuitenkin tarvetta omiin biiseihin, jolloin minä astuin remmiin.

”A-machoni oot” nousikin Radiomafian avustuksella suureen camp suosioon.

– Myös levy-yhtiömme nimi Rectum Records kolahti toimittajiin. Sehän johti sitten esiintymisiin mm. YLE-päivillä ja MTV:n perheohjelmissa. Biisejä rupesi tulemaan enemmän ja alettiin luopua tästä lookalike-osastosta. Bändi huomasi, että meistähän on tullut kansallinen kulttibändi ja enemmistö oli varmaan meistä tietoinen.

Lopullinen huipentuma oli Mattiesko Hytösen kolumni Hesarissa, joten Villit Pippelit alkoivat lähestyä levy-yhtiöitä.

– Ne olivat ihan kauhuissaan, että ei missään tapauksessa, tämmöinen gay-bändi, ei voi ajatellakaan. Jolloin jatkoimme vain keikkailua ja teimme lisää biisejä. Niinpä kaikki taustanauhamme on edelleenkin miksattu nimenomaan keikkatilannetta varten ja aivan valmista levymatskua on vähemmän.

Hillittömän ja kurinalaisen treenaamisen jälkeen omien sanojensa mukaan tanssitaidottomasta Pekasta tuli Villien Pippeleiden tanssiva vakiojäsen. Villit Pippelit ei konemusallaan edes yrittänyt Rock SM:ään, mutta pääsi toisella yrittämällä Jyrki Hits Challengeen 1999.

– Aika hurjaa. Selkeesti ja tietoisesti gaybändi, keski-ikäisiä hemmoja ja sit mennään huudattamaan kahta ja puoltatuhatta teinityttöä. Se on kyllä Villien Pippeleiden tähän asti huimin saavutus, että pärjätään kilpailussa. Meitä pidettiin ennakkosuosikkina saliyleisön reaktioiden perusteella ja Klamydian poikien kanssa vaihdettiin paidat. Kisanhan voitti Tiktak: oisko ollu siks että niillä oli manageri ja meillä ei?

Toissa vuonna Pekka päätti jälleen julkaista levyn ja sai SETA-säätiöltä apurahan tehdäkseen Suomen ensimmäisen gay-kokoelman ”Heitä voltti”.

– Heti astuttuani kaapista joskus 10 vuotta sitten, sukelsin gay-ympyröihin ja aloin esiintyä myös niillä estradeilla. Tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja huomasin ympärilläni paljon lahjakkuutta. Pitkätukka/hevirock osastoa niissä piireissä on vähemmän, ehkä 1%. Glamourin ja ikuisen nuoruuden ihannointi, mm. disco- ja euroviisumusiikin muodossa on suuressa suosiossaan. Ja niin rokkijätkä kuin mä oonkin, niin vasta gay-piireissä ymmärsin discomusiikin funktion! Toki lesbopiireissä on naisten tekemä rock on suuressakin suosiossa.

– Halusin tehdä jo ensilevynsä julkaisseelle Jorma Uotiselle oikein kunnon camp-discobiisin huokailuineen päivineen. Ja Jormahan suostui. Laitoin myös sanan kiertämään ympäri Suomea, että levylle mahtuu 14 biisiä ja demoja alkoi tulla. Materiaali oli kovin eritasoista, mutta päätin, että mikä tahansa mielenkiintoinen on julkaisukelpoista, kunhan siinä on riittävästi alueita, että pystyy masteroimaan pahimmat kohinat pois.

Pekka sai juonittua kokoelmalleen valtakunnallisen jakelun ja menestystä sen raidoille tuli Amerikasta asti, kun pari biisiä pärjäsi kansallisen homoradion GayBC:n listoilla mainiosti. Pekka oli myös erittäin imarreltu, kun tasavallan presidentti tuli hakemaan levyynsä nimikirjoituksen!

Pekan sivuprojekti on Laulavat Kahvinkeittäjät, joka syntyi alunperin tilaustyönä Lost & Foundiin Muusikkojen liiton täydennyskoulutuskurssikavereiden (Anja Erämaa, Kaarina Linko, Paula Miettinen) kanssa. Teatteria ja Finnhits-osastoa yhdistävästä kertaluontoisesta projektista tuli yllättäin ryhmä, joka keikkailee edelleen.

Vuosien mittaan Pekka on käynyt monia kursseja ja opiskeli maskeeraajan ammattiin iltaopiskelijana ja elääkseen tehnyt töitä autonasentajasta varastomieheen, taide- ja mediapajan ohjaajasta graafikkoon. Nyt Pekka on myös saanut paperit Sibelius-Akatemiasta saliäänentoiston ja kiertuemanageroinnin koulutusohjelmasta, johon kuului opiskelua myös Lontoossa.

– Olin onneni kukkuloilla kun sain koskea Abbey Roadin miksauspöytään, jolla on tehty kaikki Pet Shop Boysin levyt. Ja oli siellä joku romuhuone, jossa joku Beatleskin oli käynyt joskus.

– Periaatteessa olen nyt huippukoulutettu keikkamiksaaja ihan paperillakin.

Pekka on tehnyt biisejä myös muille. Turkka Malin kanssa tehty biisi oli mukana Syksyn Sävelen finaalissa 1998.

– Olisin luullut, että siitä olisi poikinut enemmän mahdollisuuksia, mutta mitä vielä. Uusia yhteistyökumppaneita ei niinkään ilmaantunut. Nyt teen materiaalia kahdelle uudelle lahjakkuudelle… Mutta itsellekin pitäisi vissiin taas tehdä jotakin.

Villit Pippelit on kuitenkin ykkösprojekti ja aikamoisia paukkuja on luvassa tänä vuonna. Levy on valmistumassa ja Filmiteollisuus on kuvannut kymmeniä tunteja materiaaleja kiertuedokumenttia varten.

– He osoittivat kiitettävää ennakkoluulottomuutta ja ilmoittivat, että järjestäkää kiertue niin me filmataan se. Me käytiin Virossa ja Pohjois-Suomessa ja päätettiin rundi Tavastialle.

– Siinä on myös palavereja levy-yhtiöiden kanssa. Nyt sai vihdoin kysyä: ”Mikä mättää, kun ei meitä suosiosta huolimatta oteta?” Suoraan kysymykseen suora vastaus, kyllä moni nikotteli…

Pekka uskoo, että gay-tausta ei ole enää haitta Suomessakaan, maailmalla suorastaan päinvastoin.

– Hirveän usean tämän päivän huippuartistit ovat nousseet valtavirtaan gay-yleisön suosion kautta. Suomessa tätä ei ole vielä ymmärretty alkuunkaan tai ainakaan käytetty tätä kanavaa. Jos joku juttu menee läpi New Yorkin gaypiireissä, ei aikaakaan niin se on koko maailman valtavirtaa.

Villit Pippelit, englanniksi Wild Willies, tekee seuraavan albuminsa myös englanniksi ja odottaa, että markkinat avautuvat myös Jenkkeihin. Keväällä valmistuu myös uusi show.

Sitten keskusteltiin vielä vähän muiden muusikoiden seksuaali-identiteetistä. Pekka on iloinen siitä, että parisuhdelain myötä homous on lopullisesti lakannut olemasta rikos ja Suomessakin on viime vuosina uskaltautunut kaapista useita tunnettuja tekijöitä.

– Ei se kyllä niin mene, että jos on homopiireistä, niin on automaattisesti kova tekijä, mutta kyllä niitä maailmalla kumman paljon on, Elton Johnista alkaen. Voisko se olla niin, että sosiaalisen tilanteen paineet purkautuvat taistelutahtona ja taiteeseen?

– Aikaisemmin varmaan noissa klassisen musiikin säveltäjissä oli homoseksuaaleja ja kai sitä pidettiin vähän sen ajan taiteilijoiden ominaispiirteenäkin.

Sisäinen palo sytyttää sanoittaja Sinikka Svärdin

Julkaistu

Elvis-porukkaan Sinikka liittyi viime kesänä.

– En tiedä vielä kaikkea, mitä yhdistyksen jäsenyys voi antaa. Minusta on kuitenkin arvokasta, että on paikka mihin voi soittaa ja kysyä tyhmiäkin kysymyksiä.

– Oon sosiaalinen erakko ja tykkään ihmisistä, vaikka tarvitsen omaakin aikaa. Kiva on tutustua alan ihmisiin ja olla yhteydessä. Tämä on niin omanlaisensa maailma, jossa kaikki tekevät samantapaisia juttuja. Työkaverit eivät välttämättä aina ymmärrä, jos yritän selittää asioita heille.

Pikkujouluista Sinikka lähti hyvillä mielin.

– Pippaloissa oli mukavaa. Ruoka oli taivaallisen ihanaa ja elvisläisten seura leppoisaa. Sain tutustua uusiin ihmisiin ja tavata vanhoja tuttuja.

Arka mutta rohkea

Kirjoittamista Sinikka on harrastanut pienestä pitäen.

– Jo kakarana tein kertomuksia ja aloittelin kirjoja, joista ei koskaan tullut valmiita. Murkkuikäisenä keskityin runoihin. Jossain vaiheessa kirjoittelin satuja ja avustin lehtiä.

Sinikan pikkuveli SAKU AHTI teki trubaduurikeikkoja ja hänen sävellyksiinsä syntyivät ensimmäiset laulutekstit. Ensimmäiset levylle päässeet sanoitukset Sinikka teki serkkunsa tytölle. JOHANNA VIRTANEN osallistui tenavatähtikisaan ja pari uutta laulua pääsi tämän pitkäsoitolle vuonna 1993.

– Sain hyvää palautetta ja innostuin asiasta. Välillä kyllä masennuinkin, kun eräs tunnettu sanoittaja ryttäsi mut maan rakoon ihan totaalisesti. Silloin ajattelin, etten ikänä enää tee yhtäkään tekstiä. Mutta sitten nousi sisu ja ryhdyin vaan hommiin. Vinkiksi vain niille, jotka asemansa puolesta arvostelevat toisten töitä, että senkin voi tehdä myös positiivisesti ja kannustavasti.

Eräällä Johannan keikalla Sinikka tapasi takahuoneessa KATRI HELENAN.

– Ensin ajattelin, etten ”mää tommosel suurel staral uskalla mittää sanoo”, mutta sitten vaan rohkaisin mieleni ja menin juttelemaan. Kysyin arasti, että voisikohan hänelle tarjota sanoituksia.

Katri kertoi tekevänsä yhteistyötä NIEMISEN ESAN kanssa ja pyysi lähettämään tekstit tälle. Niinpä Sinikka lähetti nipun sanoituksia Helsinkiin ja sai niistä aikanaan positiivista palautetta.

– Esa valitsi sävellettäväksi vain yhden tekstin, joka vasta vuosia myöhemmin päätyi EIJA KORISEVAN levylle. Katri Helenan silmiin kuitenkin osui sanoitus ”Vie minut”. Hän halusi, että Esa säveltää sen ja siitähän tuli sitten kesän 1995 iso hitti.

Vahvojen tekstien tekijä

Sinikan ja Esan yhteistyö lähti käyntiin. PAULA KOIVUNIEMEN ”Tulisielu”, YÖLINNUN ”Sitä saa mitä tilaa” ja ANNA ERIKSSONIN ”Kun katsoit minuun” ovat muutamia esimerkkejä parin tuotannosta.

Valmiita lauluja on syntynyt jo aikamoinen nippu eikä Sinikka muista niiden lukumäärää. Kaikkia yhteistyön tuloksia ei löydy äänitteiltä, esimerkkinä Tapaseuralle tilauksesta tehty ”Kiitos”.

– Arvostan Esassa sitä, että hän on fiksu ja osaa lukea myös rivien välit. Saan tehdä sellaisia tekstejä kuin haluan. Arvostan myös hänen ammattitaitoaan. Esalla on hajua mikä menee läpi ja hän osaa valita oikeat biisit.

– Muutamia lauluja oon tehnyt RONIMUKSEN KRISTIINAN ja RASINKANKAAN JUSSIN kanssa. Myös LAAKSOSEN PETRIN kanssa on ollut antoisaa tehdä yhteistyötä.

Monet artistit ovat ottaneet Sinikan tekstejä esitettäväkseen, edellämainittujen lisäksi mm. MERJA LARIVAARA, SANNA PIETIÄINEN, LEA LAVEN, ARJA KORISEVA sekä RITVA OKSANEN. Lastenlauluja hän on tehnyt KENGURUMEININGILLE ja laulavalle JARI-TAIKURILLE.

Sinikan lukuisista sanoituksista jo sävellettyjä, mutta julkaisemattomia on ties kuinka monta odottamassa oikeaa hetkeä. Osa on edelleen mappi Öössä.

– Mikään teksti ei kuitenkaan ole mennyt hukkaan, vaikka olisikin jäänyt julkaisematta. Kaikki kirjoitukset ovat kasvattaneet omaa taitoa ja kykyä ilmaista itseään.

– Nuorten tähtösten sanoitukset ovat usein liukuhihnatavaraa. Jos en tekisi niin vahvoja tekstejä, saattaisin olla rikkaampi. Onneksi nykyään monet artistit ovat tyytyväisiä, kun löytävät jotain tavanomaisesta iskelmämössöstä poikkeavaa.

Tekstintekijöistä Sinikka ihailee mm. GÖSTA SUNDQVISTIA ja MAIJA VILKKUMAATA.

– Gösta on huippu! Hän on siinä asemassa, että voi tehdä omalle bändilleen sanoituksia mistä vaan, ei ainoastaan rakkaudesta. Ja kuinka kauniisti hän sanookaan pyöreästä naisesta: sopivasti lihava!

– Maijalla taas on nuoren polven sanoittajana tuoreita tapoja sanoa asioita. Vaikka kertookin asioista nuoren näkökulmasta, hän ei ole sortunut teinityttömäiseen naiviuteen.

 

Aktiivinen tarkkailija

– Parasta sanoittajan työssä on onnistumisen tunne. Kun saa tehtyä artistille tekstin, jonka tämä esittää kuin omana ajatuksenaan. Tietysti sekin on kivaa, että tästä saa vähän rahaa.

Sinikan mielestä tekstin tekijänä on mukavaa, että omalla työllä on konkreettinen lopputulos sillä ihmissuhdealalla tuloksia ei välttämättä aina niin selkeästi näe.

– Kyllä tuntui hienolta saada ensimmäiset sanoitukset levylle ja kuulla niitä TV:stä ja radiosta. Oli tosi upeaa katsoa telkkarista, kun Katri ja Nieminen olivat Kaustisella ja konsertissa ihmiset lauloivat mukana ”Vie minut”.

– Jos olisin tehnyt runokirjan niin tekstejäni tuntisi varmaan aika harva. Paljon suuremman yleisön saa sävelletyllä runoudella.

Muutama vuosi sitten Katri Helena ja Esa esittivät Tapaseuran juhlassa ”Kiitos”-laulun ja puolisen vuotta myöhemmin Sinikka sai sieltä kauniin kirjeen jossa kiitettiin tekstistä. Väki oli ottanut sen omakseen.

– Tosi hienoa! Eihän kiitoksia tai yleensäkään palautetta niin kauheasti tule. Äiti kyllä kehuu, mutta se ei ole kovin objektiivista. Kerran Erikssonin Anna lauloi jossain konsertissa ”Kun katsoit minuun” ja vanhin tyttäreni lähetti tekstiviestin: ”Rakas äitini. Olen susta tosi ylpeä!” Muutenhan murrosikäiset lapset eivät paljoa kommentoi tekemisiäni, ainakaan positiivisesti.

– Pahinta on se, että aikaa tekemiseen on liian vähän. Mulla on kuitenkin hirveä sisäinen palo kirjoittaa. Aivoni toimivat niin, että melkein koko ajan mietin ja kuuntelen toisten puheista hyviä biisin aiheita. Seuraan jatkuvasti ihmisiä, ympäristöä, ajatuksia ja puheita. Sanoituksia syntyy vaikkapa innoittavia työkavereita katsellessa ja kuunnellessa.

Sinikan metodi vaikuttaa hyvältä ja tuloksia tuottavalta. Kuitenkin hän tuntee välillä itsensä saamattomaksi. – Pitäisi enemmän potkia itseään persuksille.

Vajaan kymmenen vuoden sanoittajan taipaleen aikana Sinikan kohdalle on osunut vain yksi isompi kömmähdys.

– Oma poikani TOPIAS syntyi joulukuussa ja tein hänestä Katri Helenalle tekstin ”Lapsi tuoksuu joululta”. Levystä tehtiin nuottikirja jossa kohta ”sormet kuin babyporkkanat” oli muuttunut veiviporkkanoiksi! Kyllä harmitti, sillä ilmaisu babyporkkanoista oli mielestäni kiva mutta veiviporkkanoissa ei ollut järjen häivääkään.

Unelmoiva realisti

Haastatteluhetkellä Sinikka pähkäilee KIRKALLE sopivien sanoitusten kanssa.

– Toivottavasti saan ne onnistumaan, onhan Kirka yksi Suomen kestostaroista, jolle olisi upeaa tehdä laulettavaa.

Toiseen projektiinsa Sinikka sai 10 000 markan Malmstén-apurahan.

– Nyt olen paahtanut musikaalitekstejä, jotka Esa säveltää. Käsikirjoituksen on tehnyt ANNIINA ENCKELL, joka myös sanoittaa osan lauluista.

Apuraha tuli neljän lapsen äidille tarpeeseen.

– Nyt voin lähteä jonnekin kauemmas omaan rauhaan sanoituksia tekemään. Perheessä elämänrytmi on päivisin niin kiihkeää ja kiireistä, että monesti joudun tekemään sanoituksia yöllä. Välillä olen töissäkäynnin lisäksi myös lähes täysipäiväinen taksikuski mukuloilleni.

Aika luomiseen on siis kortilla. Sinikalla onkin unelma ja pitkäntähtäimen suunnitelma:

– Tavoitteena on, että 5-10 vuoden kuluttua voisin keskittyä tekstien tekemiseen ja pärjäisin sanoituksista tulevilla tuloilla. Takaraivossa elää myös unelma sen kirjan kirjoittamisesta, mistä oon haaveillut lapsesta saakka.

Sinikan mielestä ihmisellä on oltava unelmia ja haaveita, vaikka ne tuntuisivat välillä hulluiltakin.

– Kun menin pelokkaana ja säälittävänä tarjoamaan joillekin omia juttujani, en olisi voinut uskoa, että pääsen näinkin pitkälle ja saan tekstejäni Suomen huippuartistien levyille. Yksi iso unelma on jo täyttynyt.

– Olen aina harrastanut musiikkia ja perheessämmekin soi joka hetki, kun joku soittaa itse tai soitattaa jotain härveliä. Nyt pystyn yhdistämään kaksi minulle tärkeää asiaa, rakkauden musiikkiin ja rakkauden kirjoittamiseen. Se on hieno yhdistelmä.

Phonofile tulee ­ mutta onko Suomi vielä valmis?

Julkaistu

Tällä Napsterien, Gnutelloiden ja piraattikauppiaiden hämmentävällä aikakaudella täytyisi melkein myöntää musiikkialan Nobelin palkinto, jos sellaisia olisi tapana jakaa, sille, joka keksii ja kehittää internettiin toimivan musiikin online-kaupan.   Sellaisen, joka toimisi periaatteella ; ”kun musiikkikappale tietokoneellesi imuroituna vilahtaa, rahat myös oikeudenomistajille; säveltäjille, sovittajille ja sanoittajille sekä levy-yhtiöille ja kustantajille (online-palvelun ylläpitäjän kautta) kilahtaa”.

Kuluttaja- puolella nuoret hakkeripojat ovat aina askeleen edellä, mutta business to business- puolella taivas ei ole yhtä synkeä. Siellä Norjalaisten Phonofile (www.phonofile.com) sykkii idealistista valoaan.

Phonofile on Skandinavian suurin digitaalisen musiikin tietopankki, joka sisältää 40.000 norjalaisten riippumattomien äänitetuottajien ääniraitaa. Phonofilen kautta voi etsiä, kuunnella näytteitä, lisensioida, imuroida musiikkia MP3-muodossa laillisesti ja maksaa musiikin käytöstä.  Tämä norjalaisten kehittämä online-palvelu on suunnattu toistaiseksi vain ammattimaisille musiikin käyttäjille; kuten tv-yhtiöille, web-portaaleille, filmi- ja mainostuottajille sekä radioasemille (Ks. www.phonofile.com).

Ammattimainen käyttäjä (esim. radioasema) maksaa vuosittain Phonofilelle könttämaksun siitä, että se saa käyttöönsä äänitearkisto hakupalveluineen. Tekijöiden ja kustantajien esityskorvaukset itse käytöstä radio maksaa perinteiseen tapaan TONOlle (Norjan Teosto).

Norjalainen unelma

Idea Phonofilestä syntyi, kun Norjan TV2 (kaupallinen) digitoi oman äänitekirjastonsa. Pian digitaalisesta musiikkipankista alkoivat kiinnostua myös muut ja hankkeen ympärille perustettiin yhtiö; Phonofile Oy, jonka omistajat ovat; Norjan TV2, Elvis ry:n sisarseura Nopa ja riippumattomien  äänitetuottajien yhdistys Fono.

Suurin käyttäjäasiakas on tällä hetkellä edelleen  TV2, mutta Phonofilen kautta imuroivat laillisesti musiikkia monet muutkin norjalaisyritykset; paikalliset radioasemat, mainos-toimistot  ja elokuvayhtiöt.

Kaikillehan MP3-formaatti ei kelpaa. Useimmissa av-tuotannoissa (esim. webtuotannot) se on kuitenkin ihan kohtuullinen laatu. Köpöissä tietokonekaiuttimissa on ihan sama tuleeko musiikki cd:ltä vai MP3:lta.

Phonofile on mukana EU:n tukemassa Cuidado-projektissa, jonka tavoitteena on kehittää MPEG-7 -formaatti.

Phonofile tekee yhteistyötä myös Norjan Kansalliskirjaston kanssa tavoitteena se, että kirjastot voisivat myydä ja jakaa musiikkia asiakkaille uuden teknologian avulla ja Phonofilen sopimilla ehdoilla.

Norjalaisten unelmana on tulevaisuudessa ulottaa Phonofilen lonkerot kaikkiin muihinkin  Pohjoismaihin. Ja kaukaisissa skenaarioissa siintää aika, jolloin kaikki Pohjoismaat olisivat digitoineet omien maidensa ääniteraidat (jotka tällä hetkellä parhaiten löytyvät kansallisista äänitearkistoista) ja voisivat ostaa ja myydä ristiin omaa ja toistensa musiikkia. Aika näyttää muuttuuko norjalaisten visio lihaksi vai ei. Ainakin Tanska ja Islanti ovat jo väläyttäneet vihreää valoa.

Niin kansallisten äänitearkistojen kuin levy-yhtiöiden ja radioyhtiöiden omien arkistojen digitointi tulee välttämättömäksi myös sen vuoksi, että esimerkiksi fyysiset cd-levyt eivät suinkaan ole ikuisia. Jos ne siis halutaan pelastaa jälkipolville, on joka tapauksessa edessä iso projekti. Miksei siis samalla luotaisi yhteistä äänitepankkia ammattikäyttäjien, kirjastojen ja kuluttajien tarpeisiin.

Tanskassa kulttuuriministeriö on myöntänyt Phonofileä vastaavalle hankkeelle puolen miljoonan kruunun käynnistysavustuksen. Hankkeessa ovat mukana kaikki musiikin oikeudenhaltijoita edustavat tahot (tekijöiden, kustantajien, esittäjien ja levy-yhtiöiden yhdistykset) ja Kansalliskirjasto.

Mutkia matkassa

Mutta ennen kuin norjalaista unelmaa yhteispohjoismaisesta digitaalisesta musiikki- pankista päästään toteuttamaan edes pilottitasolla, on selvitettävä muutama asia. Ensinnäkin se, tarvitaanko musiikin online-kauppaa ollenkaan? Ja toiseksi se, voisivatko kysyntä ja tarjonta tosiaan kohdata toisensa Phonofilen kautta ? Miten voisi esim. norjalainen iskelmä-harvinaisuus kiinnostaa suomalaista tv-yhtiötä tai päinvastoin? Jonkinmoista markkinatutkimusta aiheesta olisi varmaankin tarvetta tehdä. Ovathan esimerkiksi suomalaiset web-portaalit, mainostoimistot, tv-yhtiöt ja radio-asemat pärjänneet tähänkin asti mainiosti ilman Phonofilen palveluja.

Phonofilen imutuspalvelu saattaisi hyvinkin kiinnostaa soittolistoja suosivia paikallis-radioita. Ainakin Suomen Paikallisradioliiton toimitusjohtajan Timo Savolan mukaan suuri osa Paikallisradioissa soitetusta musiikista nykyään ajetaan suoraan tietokoneelta ja nimenomaan MP3-formaatissa. Näin ollen voisi kuvitella, että ainakin kulturellimpien radioasemien erikoisohjelmissa radiodj:t soittelisivat välillä mielellään myös harvinaisuuksia, mitä on mahdotonta löytää kotimaan divareista.

Ydinkysymykseksi saattaa muodostua myös raha. Norjalaiset ovat digitoineet Phonofileen 40.000 kappaletta. Vastaavan massan digitoinnista koituisi kullekin Phonofileen mukaan tulevalle Pohjoismaalle noin 830.000 euron kustannukset. Kyseessä on sen verran iso summa, että ilman ”kulttuurisponsoria” hanketta tuskin on mahdollista toteuttaa. Tanskassa siis kulttuuriministeriö on lähtenyt tukemaan hanketta.

Suomessa mitään vastaavia tunnusteluja ei ole vielä edes aloitettu. Vaihtoehtoisia mahdollisuuksia voisivat tarjota mm. Pohjoismaiseen yhteistyöhön kanavoitavat varat tai Valtion sisältötuotantohanke, jonka yksi tavoitteista on mm. ”luoda uusia digitaalisia palveluita ja kehittää sisältötuottajan asemaa tukevia järjestelmiä”.

Matkassa on siis monta mutkaa. Ja vasta kun ne on ohitettu, voidaan lähteä suunnittelemaan massiivista digitointiprojektia,  hakemaan rahoitusta ja vaikkapa perustamaan osakeyhtiötä. Jo pelkästään eri tahojen vakuuttaminen hankkeen tarpeellisuudesta voi Suomessa olla yllättävänkin hankalaa. Meillä tekijöillä olisi innostusta (Elvis ry:llä ja Suomen Säveltäjät ry:llä) mutta entä muusikot, äänitetuottajat, kustantajat ja arkistot?

Kulttuurisesti merkittävä askel

Norjan mallista poiketen, Suomessa ei siis lähdettäisi digitalisoimaan pelkästään kevyen musiikin arkistoja, vaan tarkoituksena olisi säilöä digitaaliseen hillopurkkiin myös vakavan puolen säveltäjien teokset. Vanhojen arkistojen digitointi jo sinänsä olisi kulttuurisesti merkittävä askel.

Ja olisiko jotain kulttuurista arvoa myös sillä, että internettiin saataisiin toimiva musiikin online-kauppa?? Olisihan se voimakas idealistinen veto. Eipä aikaakaan kun hakkeripojat saavat selville salaiset koodit ja alkavat jäytää Phonofilen järjestelmää, sanoisi  joku. Selvähän se, että näin voisi käydä. Palomuurit ja tietoturva-asiat ovat luku sinänsä. Mutta ehkä juuri menneiden vuosien idealismin puutteesta johtuen hakkeripojat ovat saaneet mellastaa kaikessa rauhassa ja kehittää omia imutustaktiikoitaan. Mitä jos monikansalliset levy-yhtiöt olisivat perustaneet omia MP3-tavaratalojaan jo vuosia sitten? Pitäisikö vielä siis yrittää? Pohjoismaisen yhteishengen lujittumisen nimissä? Vai onko Phonofile pelkkää utopiaa?

Tokihan maailmalla on jo kaikenlaista: on italialainen pörssiyhtiö Vitaminic, joka joulukuuhun 2001 mennessä oli lisensioinut 374.000 eri musiikkiteosta 86.000 artistilta ja yli 1.400 levy-yhtiöltä. Alkuvuodesta 2001 Vitaminic teki sopimukset Universalin, BMG:n ja Sonyn kanssa. Kansainvälisillä jäteillä on myös MusicNet (BMG, EMI, Warner) sekä Pressplay (Sony ja Universal). Mutta kuka muu kuin me Pohjoismaissa kannamme huolta siitä, että kaikki kansallinen äänitetty musiikki on kuluttajien sekä ammattimaisten käyttäjien saatavilla? Ja mitä laajemmin ne ovat saatavilla, sitä laajemmin niitä myös käytetään eivätkä käytöstä maksettavat korvauksetkaan kasaudu aina vain harvemmille.

Vaihtoehto katalogimusiikille?

Oma lukunsa on mainoksissa käytettävä musiikki. Saattaisihan olla, että Phonofilen kaltainen toimiva online-palvelu tosiaan lisäisi myös pohjoismaisen musiikin kysyntää ja Librarymusicin käyttö ainakin täällä Pohjoismaissa pienenisi. Mikäli Phonofile pystyy tarjoamaan kilpailukykyisen vaihtoehdon katalogimusiikille, se jo itseisarvona olisi merkittävä.

Ilmassa leijuu vaikeita kysymyksiä kuten; ” Miten saada korkeatasoisen katalogi- musiikin käytön helppouteen tottuneet mainostoimistot ja tv-yhtiöt keskittämään musiikkiostokset internetkauppaan?” tai ”Kestääkö pohjoismainen riippumattomien äänitetuottajien materiaali kansainvälisen kilpailun, kun vastassa ovat kovimmat/ maailman parasta  Librarymusicia myyvät talot?”.

Yksi konkreettinen hyöty Phonofilesysteemin käyttöönotosta olisi ainakin se, että tv-yhtiöiden ja radioasemien ei enää tarvitsisi itse ylläpitää valtaisia levy-varastoja. Arkistointikapasiteetin tarve pienenisi huomattavasti.

Toinen selkeä kilpailuvaltti on käytön helppous. Esimerkiksi Phonofilen lisensiointi- palvelun käyttäminen on helpompaa ja nopeampaa kuin perinteinen säätö, jolloin musiikin tilaaja ottaa ensin yhteyttä levy-yhtiöön tai musiikintekijään ja käy aikamoisen puhelin- tapaamis- ja sopimusrumban ennen varsinaista h-hetkeä eli musiikin käyttöoikeuksien luovutusta.

Miten Phonofile toimii käytännössä?

Phonofile mahdollistaa business to business -puolella musiikin myynnin internetin kautta kauniisti ja laillisesti, mutta parhaiten Phonofilen onlinepalvelu sopii musiikin suurkäyttäjille.

Jos haluat tilata musiikkia Phonofilestä toimi seuraavasti:

*1) liity Phonofilen asiakkaaksi

*2) maksa vuosimaksu (joku könttä)

*3) vastaanota access (koodit, salasanat) Phonofilen virtuaaliseen musiikkikauppaan

*4) tutustu digitaaliseen musiikkivalikoimaan (40.000 norjalaista kappaletta tällä      hetkellä, valikoima kasvaa koko ajan. Varsinkin sitten kun muut Pohjoismaat      tulevat tähän hankkeeseen mukaan ja saattavat omien arkistojensa      materiaalit digitaaliseen muotoon.)

*5) kuuntele näytteitä

*6) imuroi valitsemasi kappale

*7) lisensioi käyttämäsi musiikki sähköistä sopimuspohjaa käyttäen      (mainosmusiikki ­ skjerna for klarering av musikk i audiovisuelle       produksjoner med reklame)      (muu kuin mainosmusiikki ­ skjerna for klarering av musikk i       audiovisuelle produksjoner uten reklame)       Phonofile hoitaa lisensioinnin puolestasi ja clearaa luvat edelleen       oikeudenhaltijoilta

*8) maksa korvaus käyttämästäsi musiikista. Maksut kulkevat eri tapauksissa eri reittejä, osa Phonofilen ja osa suoraan tekijänoikeusseurojen kautta, jotka sitten tilittävät rahat edelleen oikeudenomistajille.

Yksityiskohtaisemmat ohjeet löytyvät Phonofilen sivuilta (www.phonofile.com). Harmi vaan, että sivusto on tällä hetkellä vain norjaksi. Tämän vuoden aikana se kääntyy varmaan myös muille kielille mm. englanniksi. Ja apua norjan kielen tulkkaukseen löytyy mm. nettisanakirjasta (www.uwasa.fi) .

Asennemuutosta odotellessa

Asennemuutokseen kypsyminen ei tapahdu yhdessä yössä. Ja tässä Phonofilenkin   tapauksessa on varmaa, että ensiksi nousevat koloistaan epäilijät ja tuhahtelijat, jotka näkevät vain kolikon varjopuolen ja sanovat: ”internetistä imuroitavasta musiikista ei saada enää koskaan kauppatavaraa, koska ihmiset ovat tottuneet siihen, että MP3-formaatissa jaettava musiikki on ilmaista.”

Tottahan on se, että kuluttajapuolella, varsinkin nuorten hakkeripoikien keskuudessa tämä pitää paikkaansa ja laittomien MP3:sten jakelu kiihtyy ja uusia laittomia musiikinjakelutapoja syntyy, sitä mukaa kun vanhoja päivitellään lehdissä ja valjastetaan suurten levy-yhtiöiden tarpeita tyydyttämään (vrt. Napster). Mutta ehkä ainakaan business to business-puolella peliä ei ole vielä menetetty. Toimiva musiikin online-kauppa edellyttäisi tosin herrasmiesmentaliteettia ja uutta asennoitumista. Ja vahvoja mielipidejohtajia.

Yhteispohjoismainen tulevaisuusko?

Tämän vuoden syksyllä Phonofileen liittää siis oman digitalisoidun musiikin pankkinsa myös Tanska. Islanti tullee myös mukaan tämän vuoden puolella. Suomi ja Ruotsi vielä empivät.

Mutta ennen kuin norjalaisten unelma muuttuu yhteispohjoismaiseksi todellisuudeksi matkassa on tosiaan vielä monta mutkaa. Sehän tietty edellyttää sitä, että kussakin maassa asenneilmasto on Phonofilelle myönteinen  ja että paikalliset tärkeät tahot   löytävät yhteisymmärryksen, pystyvät näkemään vaikeuksien yli ja haluavat yhdistää voimansa yhteispohjoismaisen unelman toteuttamiseksi.

Itse jaksan ainakin uskoa siihen, että business to business -puolella asennemuutos ja siitä seuraava toimtatapojen muutos on mahdollinen.

Lopuksi heitän ilmaan kysymyksen: Mitä haittaa voisi koitua siitä, että Suomi jollain aikavälillä liittyisi Phonofileen ja saattaisi omat digitoidut musiikkivarantonsa pohjoismaisten musiikin ostajien imuroitaviksi?

Teksti: Kirsi Snellman

LAULUJA LAATIKOSTA À LA MOTTI

Julkaistu


X tallensi ravintola Motin upeat kristallilamput. Etualalla lauluja laatikosta -klubin vetäjä Ufo Mustonen.

Herra X tsekkaa Töölössä toimivan uuden klubin.

PROLOGI

Lauluja laatikosta ­klubin avajaiset ravintola Motti 6.10.2001.

X istui kulmapöydässä pröyhytellen havannalaista sikaria ja naurahti: 

– Mä oon tää patukka kädessä kuin joku trendipelle. 

X:n katse kiersi salia. Vastapäiseen kulmaan oli raivattu esiintymistila, jossa Sami Saari ja Sami Pitkämö soittivat unplugged ­virityksellä suomisoulia. Musiikki soi kovaäänisistä voimakkaasti, mutta ilman rumpuja svengaava esitys ei rasittanut liikaa X:n herkkiä tärykalvoja. 

Hän tuprautti sigestään savut:

– Turhan saunapuhdasta soundia meikän makuun, puuvillapeltojen hiki on pesty pois. 

Paikalla oli muusikoita, näyttelijöitä ja tupa täysi. Illan isäntien jälkeen esiintyivät Janus Hanski ja Pekka Tegelman ja sitten kuultiin sooloesityksiä mm: Aki Louhelaa ja Tiksaa. Videotaiteilija Pirtola tallensi esityksiä ja X hymisi pöydässään:

– Pientä hypeä ilmassa. 

Lauluntekijä-viulisti Ufo Mustosen luotsaama uusi klubi näytti X:stä saaneen aika kivan alkuräjähdyksen.

PIHVI

Oli kolea tammikuun iltapäivä 2002. 

3 B:n raitiovaunu kolisteli ravintola Eliten pysäkille. X hyppäsi ulos salkku heiluen ja loikki kohti jäistä Hesperian puistoa. Taivas oli pilvessä.

X:n työtehtävä oli ottaa selvää Töölön sydämessä toimivan lauluja laatikosta ­klubin konseptista. Hän kääntyi Töölöntorin kadulle, nousi mäkeä ylös ja pian hänen edessään kiilsivät Ravintola Motin suuret lasi-ikkunat. 

X astui sisälle, paikka oli tyhjä. Kovaäänistä soi Taksikuski -elokuvan teema ja savuinen trumpetti loi unelmoivan tunnelman. 

X istui alas odottamaan klubi-isäntää, jonka kanssa oli puhelimessa sopinut tapaamisesta. Hän ehti sytyttää savukkeen kun hyväntuulinen isäntä ilmestyi keittiön ovesta kädessään kolapullo. Ufo Mustonen kätteli. He istuivat alas. X tilasi kahvin ja myhäili partaansa:

– Kenen idea lauluja laatikosta -klubi oli?

– Mun, vuosi sitten olin täällä keikalla ja heitin vitsinä, että alan buukkaa bändejä.

Ufo jatkoi klubin historiikkia ja kertoi järjestäneensä iltoja jazz-trioille ja homman muutaman live-illan jälkeen tyssänneen valituksiin Hesperian puiston toiselta puolelta. 

– Tyypillistä, X mietti ja ihmetteli ääneen: 

– Miten hommaa jatkettiin?

– Ei välitetty ja aloitettiin uudelleen kesän jälkeen. Valituksia ei enää kuulunut. 

X kaivoi esiin lehtiönsä ja jatkoi tenttaamistaan:

– Keitä klubilla on esiintynyt? 

– Ideana on ollut että joka illalla on oma isäntä tai isäntäpari ja avajaisten jälkeen pestiä ovat hoitaneet, Timo Kiiskinen, Jussu ja Martti Wallasvaara, Janus Hanski, Jussi Sydänmäki ja Samuli Laiho, Martti Servo, Marjo Hänninen, sekä Ali Alikoski Rosvot bändeineen.

X tyhjensi kahvikupposensa, vilkaisi vihkoaan ja tivasi:

– Miten yleisö on klubin löytänyt?

– Ehkä vähän hankala paikka kun sijainti ei keskeinen. Porukka tulee syömään ja jää ihmettelemään. Yleensä täyttyy ennen kun bändi alkaa soittaa…

– Toimiiko vielä jazz-osasto?

– Joka toinen viikonloppu on bändi-ilta, just lähinnä jazzareille.

X:n kynän sauhutessa Ufo luki kalenteristaan vaikuttavaa listaa klubilla esiintyneistä: Severi Pyysalo ja Sergio Machado, Eeva Pohto, Jarmo Hynninen Band, Sergio Bastos…

Sitten siirryttiin takaisin lauluntekijöiden asiaan ja X latasi:

– Miten lauluja laatikosta ­klubiin pääsee esiintymään?

– Soittaa Mottiin tai tulee suoraan klubille. Lavalta löytyy talonpuolesta kitara ja sähköpiano. X ihmetteli:

– Onks lava todella vapaa kaikille? 

– On, drinkkilappu ja pari biisiä pohjalta…

– Eikä oo ollu ongelmia, meinaan ettei ehkä Kalliossa toimisi?

– On ollut edustettuna eri kansallisuuksia Senegalista Karibialle, eikä mitään ongelmia. Tän paikan leima on siistiruokaravintola. Luulen et se pitää poissa suurimmat taiteilijat.

X:ää Ufon letkaus nauratti ja hän pläräsi vihkostaan esiin viimeisten kysymysten ryppään:

– Miten ravintoloitsija on klubiin suhtautunut?

– Ei kultakaivos, mutta se on tuonut ravintolalle nimeä ja Motti haluaa olla kulttuuriravintola.

– Entä lauluja laatikosta ­klubin tulevaisuus?

– Näillä näkymin ainakin kesään saakka.

Haastattelun virallinen osuus oli ohi. Miehet keskustelivat musiikkikuvioistaan ja levybisneksestä. Ufo yllätti X:n kertomalla, että oli touhunnut studiossa jo pitkään, äänittänyt albumillisen uutta musiikkia ja selvitteli nyt julkaisukuviota. Edellisestä, nimettömän ensialbumin julkaisusta oli kulunut viisi vuotta. Ufo kertoi:

– Teen lauluja hitaasti ja ne on henkilökohtaisia juttuja.

X poistui kulttuuriravintolasta puolipilvisen Töölön taivaan alle. Aurinko näyttäytyi ja X hymisi:

– Pitää palata asiaan kun heppu saa albuminsa ulos, eikä liittyminen Elvikseen olisi pahitteeksi.

EPILOGI

X luki sanomalehteä ja kiinnitti huomionsa ilmoitukseen, jossa mainostettiin Semifinalissa (klubi Tavastian alakerrassa) joka toinen tiistai toimivaa Samettiklubia; lauluntekijöille open stage:

– Seuraavaksi tonne, X kiljui ja pähkäili, kuten vanhan Elvis-agentin pitikin:

– On hyvä kerätä tietoa Elvis ry:n ”Elävien lauluntekijöiden” ­klubi hanketta varten. Nimiehdotus oli X:n kollegan ja harkinnan alla. Klubi starttaisi keväällä 2003.

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki

Terveisiä Teoston johtokunnasta

Julkaistu

Kuvailin taannoin tällä palstalla Teoston johtokunnan työtapoja ja sisäisiä asetelmia. Juttu jäi jossain määrin kesken, joten tässä tulee nyt lisää sen sortin terveisiä ynnä muuta ajankohtaista asiaa.

Toisaalta…

Asioita puidaan aika ajoin tiukkaankin sävyyn eri oikeudenomistajapiirien ja näiden taustajärjestöjen kesken. Näistä mittelöistä suuri osa on juuri niitä, joiden käsittelyn forumiksi Teoston johtokunta on sopiva. Se palvelee tätä tarkoitusta monin tavoin.

Johtokunnalla on työlistallaan yleensä aina meneillään jokin iso asia, joka edetäkseen vaatii pitkällisen prosessin. Aika usein joudumme toteamaan, että eri tahojen näkemykset kulloisessakin käsiteltävässä asiassa ovat kovin kaukana toisistaan. Yleensä emme sitä yhdellä istumalla enemmälti vatvo, vaan asia palautetaan sitä valmistelleelle työryhmälle sekä laajempaan taustajärjestöjen käsittelyyn.

Teoston uusi elin, neuvosto, on johtokunnan kannalta niinikään oleellinen instanssi, kun haetaan laajaa näkemystä isojen linjojen päätöksenteolle. Neuvosto on vasta kerran kokoontunut (viime syksynä) ja seuraava tapaaminen on maaliskuun alussa. Oma käsitykseni neuvoston toistaiseksi lyhyestä historiasta ja siitä seuraavista odotuksista kallistuu positiivisen puolelle. Neuvosto kokoontuu kahdesti vuodessa.

Eikä tässä yhteydessä tietenkään sovi unohtaa Teoston jäsenkokousta, jolla lopulta on ylin päätösvalta asioissa. Johtokunta esittää kokoukselle oman ratkaisuehdotuksensa miltei aina isoissa kysymyksissä.

Monasti olen havainnut asioiden etenemisen kannalta olevan vain hyväksi kunnolla tuulettaa tuntoja. Kaikkien on syytä tuoda omat kantansa reippaasti esiin. Ilman asioiden ennakkoluulotonta penkomista jää pohjalle monasti ainoastaan kyräilyä ja arvuuttelua.

Ja toisaalta…

Työ, jonka äärellä johtokunnassa ollaan yleensä harvinaisen yksimielisiä liittyy Teostoa kohtaan ulkopuolelta suuntautuviin haasteisiin, niin koti- kuin ulkomaisiinkin.

Oikeudenhaltijat joutuvat mm. jatkuvasti olemaan puolustuskannalla tekijänoikeutta murentamaan pyrkivien tahojen toimia vastaan, eikä liioin ns. suuren yleisön ymmärrys tekijänoikeutta kohtaan ole edelleenkään ollut kohotakseen viime aikoina. Kysymys on paljolti yleisön ja varsinkin päättäjien asenteisiin vaikuttamisesta. Kansainvälisissä kuvioissa riittää Teostossakin aina analysoitavaa ja ennakoitavaa: globalisoitumisen seurauksia, uusia direktiivejä, piratismin torjumisen tehostamista jne. muutaman mainitakseni.

Teosto on perinteisesti saanut toimia levollisin mielin omilla markkinoillaan. Näin ei välttämättä tule asia automaattisesti olemaan. Teoston kilpailukyvystä huolehtiminen onkin yksi keskeisistä velvollisuuksistamme tulevina vuosina. Onnistuminen siinä koituu suoraan niin oikeudenhaltija- kuin käyttäjäasiakkaiden hyväksi mm. tällöin kohtuullisena pysyvän kuluprosentin ansiosta.

Voihan www…

…Saattaa moni sanoa, kun tietoteknistyneessä arjessamme putoaa syliin huimaan tahtiin uusia asioita ja niitä kuvaavia termejä. Ei siis tarvitse kummaksua ihmisten hämmentyneisyyttä bittihyörinnän keskellä. Yksi saakin tarpeekseen keskustelusta jo vaikkapa pelkän ”digitaalinen” -sanan esiinpulpahtamisesta ja toiselle ”sisällöntuotanto” on kauhistuttava asia.

Armaan Teostomme toimintasuunnitelmissa ja vuosikertomuksissa näitä termejä on jo ehtinyt vilahdella moneen otteeseen ja onpa asia niinkin, että Teoston asiakkaalle koituu tietotekniikasta myös ilonaiheita uusien työtapojen ja -kalujen muodossa. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa tänä vuonna asiakkaille tarjoutunut mahdollisuus hoitaa teosilmoitusasioita netissä. Kaikki ne, jotka haluavat ja joilla on nettiyhteys käytössään (tavallaanhan ainakin teoriassa jokaisella on, koska Suomessa mm. mainio kirjastolaitos antaa tähän mahdollisuuden), voivat asioida Teoston suuntaan henkilökohtaisia tunnuksia käyttämällä.

Tämä on ilman muuta parannus dokumentoinnin sujuvuutta ajatellen, eikä vähiten siksi, että viime aikoina on ollut kovastikin polemiikkia teostoilmoitusten jättöaikojen takarajojen suhteen. Uuden palvelumuodon myötä uskon asioinnin helpottuvan. Se myös auttaa Teoston henkilökuntaa alati kasvavan teosrekisteröintityön paineissa. Perinteiset asioimismahdollisuudet eli postitukset ja henkilökohtaiset käynnit eivät tietenkään häviä mihinkään. Kyse onkin perinteisen asiakaspalvelun monipuolistamisesta. Itse tuoreesti tuota uutta teosilmoittamisen tapaa kokeilleena täytyy sanoa, että hommahan toimii!

Teksti: Eero Lupari

Kuva: Martti Heikkilä

Kaupallisuuden ylistys

Julkaistu

Deadline tulee aina nopeammin kuin luulee. Minulla on ollut tapana tahallaan jättää kirjoitukseni aika myöhäiseksi siltä varalta, että joku tärkeä ajankohtainen teema vaatisi käsittelyä. Nyt siitä ei ole kyse. Jo heti luettuani edellisen Selviksen, päätin ottaa kantaa ainakin kahteen asiaan.

Otetaanpa ensin Yarin kirjoitus. Yari väittää, ettei liene ketään, joka olisi vaikkapa valittanut verolautakunnalle saatuaan liikaa veronpalautusta. Juuri näin olen tehnyt. Kun sain ilmoituksen siitä, että saisin reilusti 2.000 mk veronpalautusta, soitin verotoimistoon ja kysyin oliko otettu huomioon, että olin ko. verovuonna myynyt puhelinosakkeeni. Verovirkailija tarkisti asian ja totesi, ettei sitä oltu otettu huomioon. Hän lupasi ”viranomaisoikaisua”. Kun kysyin, olisiko asia tullut esille ilman puhelinsoittoani, hän totesi: Tuskin! Vaikka tiesin etukäteen vastauksen, kysyin kuitenkin voitaisiinko puheluni unohtaa. Ei tietenkään voinut, joten sain ensin ne 2.000 mk veronpalautuksena, mutta heti vuoden alussa tuli ilmoitus tai tieto, että jälkiveroa olisi 6.3. maksettava reilusti 5.000 mk (kylläkin euroina) Siis: rehellisyys maan perii! (tai sitten ei.)

Yari ihmetteli myös: Lieköhän Teostoonkaan kukaan reklamoinut saatuaan tekijänoikeuskorvauksia, jotka eivät hänelle kuulu: Tässäkin asiassa minun on ilmoittauduttava. Olen jo monena vuonna tehnyt NCB:lle reklamaatiot teoksista, joista joko minä tai ELVIS (tai molemmat) olemme saaneet korvauksia, joihin meillä ei ole oikeuksia. Koomisinta tässä on, että NCB:n kanssa olen joutunut vuosikaupalla vääntämään kättä ja aina ihmetellyt, ettei NCB ole uskonut ilmoitustani, että olen saanut liikaa rahaa. Ja vielä nytkin joudun taas ilmoittamaan, etten usko jonkun nykyartistin levyttäneen sovitusta jonka tein joskus 60-luvulla. Samoin olen joutunut oikaisemaan ELVISin tilitystä, kun olimme saaneet kustantajan osuuksia versioista, joihin meillä ei ollut kustannusoikeuksia. Myönnän tietenkin, että asia ei ole ihan yksinkertainen silloin, kun meillä on versiokohtaisia sopimuksia. ELVIS on sikäli hassu kustantaja, että se katsoo olevansa oikeutettu kustantajaosuuksiin ainoastaan silloin, kun soitetaan ELVISin tuottamista nuoteista. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat Mikkihiiret, joista ELVISillä on olemassa puhallinorkesteri- ja sinfoniaorkesteriversiot ja ainoastaan niiden esityksistä meille kuuluu kustantajaosuudet esityskorvauksista. Muista esityksistä korvaukset menevät kokonaan alkuperäisoikeudenomistajille.

Pulmani on nyt, että pystyn helposti tunnistamaan sellaiset levytykset, joihin minulla (tai ELVISillä) ei ole oikeuksia. Mutta en pysty alkuunkaan edes arvaamaan, onko joku muu saanut rahaa, joka olisi kuulunut minulle. Mutta kehotan nyt jokaista tarkistamaan sekä Teoston että NCB:n tilitykset; itse löydän joka kerta jotain huomautettavaa.

Huomautuksissani painotan aina sitä, että kyse ei ole ainoastaan esillä olevista tapauksista, vaan pyydän kiinnittämään huomion siihen, kuinka virheet ovat syntyneet. Jos virhelähteet pystytään eliminoimaan, ei tarvitsisi enää reklamoida samoista virheistä uudestaan. Minulle on valitettavasti syntynyt mielikuva, ettei näin tehdä, vaan virheet korjataan aina yksi kerrallaan, miettimättä miten ne ovat syntyneet. Kyse on usein aika mitättömistä asioista, mutta olen sitä mieltä, että asioiden on oltava ihan oikein, eivätkä pienet hetkelliset edut saa määrätä tai olla vaikuttimina asioiden hoitoon.

Mutta nyt toiseen asiaan. Kaikki tietävät, että Vincent van Gogh ei myynyt elinaikanaan muuta kuin yhden maalaamansa taulun. Ehkä joku muistaa, että Franz Schubert ei itse kuullut ensimmäistäkään orkesterisävellystään. Amerikkalaisen säveltäjä Charles Ivesin teoksia alettiin soittaa vasta 40-luvulla, vaikka hän sävelsi niitä jo 1889-1935. Kun neljä liverpoolilaista poikaa teki 1.1.1962 demo-levyn, Decca-yhtiön tuottaja nauroi heidät ulos ja ilmoitti, että sellaisella kitarayhtyeellä ja sellaisella musiikilla ei olisi minkäänlaista menestymisen mahdollisuutta. Onneksi Brian Epstein uskoi Beatlesiin ja he tekivät omakustannelevyn. Jatko tästä on historiaa. Mitä tekemistä tällä on ELVISin ja Selvisin kanssa? Kaikki tämä tuli mieleeni kun luin Martti Heikkilän ajatuksia, joita hän on lausunut Teoston neuvostossa. Hän huomautti kylläkin, että kyse ei ollut ELVIS ry:n lukkoonlyödyistä kannanotoista, vaan hänen ikiomista pohdinnoistaan, kysymyksistään ja ajatusleikeistään. Olisin tietenkin voinut kinastella hänen kanssaan kahden kesken (kuten meillä on joskus tapana), mutta kun hänen ajatuksensa ovat mustaa valkoisella kaikkien luettavissa ja kun myös tiedän, että joku muu kuin minä oli saanut ajatukset väärään kurkkuun, katson aiheelliseksi käydä ”sanasotaa” oikein tämän lehden palstoilla.

Otsikolla ”Ammattimainen ja harrastelijamainen repertuaari” Martti kirjoittaa aika reipasta tekstiä, johon en voi millään yhtyä. Olen aina silloin tällöin yrittänyt muistuttaa, ettei pidä unohtaa:

1. Teoston toiminta perustuu tekijänoikeuslakiin, joka suojelee, ei suinkaan tekijöitä vaan teoksia.

2. On olemassa paljonkin musiikkia, jota ei ole olemassa äänitteillä.

3. Yleisradion listat ovat tuhoisia niiden musiikkiohjailun takia.

4. Demokratia on mielestäni sitä, että vahvat ja enemmistöt suojelevat heikkoja ja vähemmistöjä.

5. Periaatteista on pidettävä kiinni.

Heikkilä kertoo rohkeasti mikä on hänen mielestään ammattilaisten ja harrastelijoiden ero. (En olisi tohtinut tehdä sitä.) Hän kirjoitti: ”Ammattilaisella repertuaarilla tarkoitan tässä niitä teoksia, joilla on todellista kysyntää – joko suuren yleisön tai rajatun yleisön (vaikkapa taideyleisön) tai median tai kriitikoiden keskuudessa. Harrastelijamaisella repertuaarilla taas tarkoitan niitä teoksia, joilla ei ole minkäänlaista kysyntää, mutta jotka kuitenkin saavat (live)esityksiä sen ansiosta, että tekijä on samalla esittäjä. Harrastelijamaista repertuaaria ei siis löydy (oikeiden) levy-yhtiöiden tuottamilta äänitteiltä, mutta kylläkin omakustannelevyiltä. Harrastelijamaisia teoksia ei esitetä radiossa eikä tv:ssä.”

Mielestäni tarina tulee vielä paksummaksi seuraavassa kappaleessa. ”Voisi luulla, että näillä ”pöytälaatikkotekijöillä” on ollut vahva asema Teoston päätöksenteossa, kun tilitysjärjestelmä on heitä niin avokätisesti suosinut. Vai onko niin, että kun on haluttu tehdä ”hyvää tarkoittavaa kulttuuripolitiikkaa” on mopo karannut käsistä? Korostettakoon, että Suomen Säveltäjät ry ei edusta näitä tarkoittamiani pöytälaatikkotekijöitä eikä myöskään ELVIS ry:n pitäisi heitä edustaa musiikkikustantajista puhumattakaan.”

Jos en tuntisi Marttia ja jos en tietäisi, ettei häntä voi lahjoa, miettisin, kuinka paljon Suomen Säveltäjät on maksanut tästä lausunnosta. Olen nimittäin usein miettinyt mitä ammattilaisuuteen kuuluu. Tiedän kaksi säveltäjää, jotka ovat saaneet 30 vuoden apurahaputken, mutta joita ei soiteta juuri lainkaan. Toinen heistä sanoi joutuneensa köyhyysloukkuun kun apurahat loppuivat hänen päästyään eläkkeelle. Vaikka niistä pitkistä apurahoista saa myös eläkettä ja hän sai lisäksi valtion ylimääräisen taiteilijaeläkkeen. Kun valtio turvasi 30 vuoden aikana mahdollisuuden turvassa kirjoittaa sävellyksiä (usein tilauksista) onko se kovin ammattimaista, kun ei ole pystynyt luomaan repertuaaria, jota soitettaisiin niin paljon, että sillä voisi elää. Ottaen huomioon vielä alussa genre-lisät ja nykyiset partituurituki- ja lisätilityslisät. Onko kovin ammattimaista, että tilausteosten kantaesityksiä joudutaan jatkuvasti siirtämään, kun teokset eivät ole valmiina sovitussa ajassa? Missä muussa ammatissa tämä on mahdollista? Tiedän, että säveltäminen ei ole halonhakkuuta (kuten Rauno Lehtinen kerran osuvasti lausui), mutta en usko, että meikäläinen kevyen musiikin säveltäjä tai sovittaja olisi kauan ammatissa, jos hän ei toisi työtänsä esim. televisionauhoitukseen vaaditussa ajassa. Ihmettelen myös, että ns. sinfoniaorkesterin kotisäveltäjät sanovat kuorossa, että on niin ihana, kun muusikot antavat heti palautetta ja teoksia voi vielä ennen esitystä muokata orkesterille sopivaksi. Olin kerran orkesteripäivillä, kun eräs muusikko kysyi säveltäjältä, eikö hänen suorittamaansa sävellysdiplomiin kuulu, että hän säveltää valmista musiikkia ilman muusikoiden väliintuloa. Eihän muusikkokaan voi mennä soittamaan, jos hän ei ole valmis siihen.

Olen Martin kanssa samaa mieltä, että ELVISinkään riveissä ei saisi olla amatöörejä. Olin sitä mieltä jo silloin, kun ELVIS painatti 10.000 jäsenanomuslomaketta ja lähetti niitä sumeilematta Teoston asiakkaille, jotka eivät olleet SS:n tai ELVISin jäseniä. Johtokunta oli liemessä, kun se joutui tyrmäämään sellaisia hakijoita, joita se oli kehottanut anomaan ELVISin jäsenyyttä. Jossain vaiheessa, kun autoin postituksessa, pääsin väliin ja estin lähettämästä hakulomaketta esim. Eppu Normaalien äidille Kirsi Kunnakselle tai yli 90-vuotiaalle kotkalaiselle tenorilaulajalle!

Kaupallisuuden ylistys!

En voi millään hyväksyä näkemystä, että kevyen musiikin ammattilaisia olisivat ainoastaan sellaiset, joilla on kaupallista menestystä. Aina silloin tällöin kuulee valituksia siitä, että kappaleiden saaminen kaupallisten äänitetuottajien levyille on erittäin vaikeaa, koska joka paikassa istuu ihmisiä, jotka sijoittavat äänitteille omia tai hyvien ystäviensä teoksia. Tätä on kuultu jo Toivo Kärjen ajoista saakka, ja saattaapi olla, että siinä on jyvänen totta nyt kuten jo silloinkin. Puhumattakaan siitä, että tietääkseni ELVISin virallinen kanta on, ettei pidä antaa kiristää itseään kustannussopimuksen allekirjoittamiseen jos haluaa sävellyksensä tai sanoituksensa levylle. Vahva ja tunnettu tekijä voi kieltäytyä, mutta aloittelijan kiusaus tehdä epäoikeudellisia sopimuksia on erittäin suuri. Ei taida myös ihan pitää paikkaansa, ettei omakustanneäänitteitä soitettaisi radiossa. Luin juuri artikkelin, jonka otsikko oli: ”Radion kautta levytyssopimukseen?” Siinä väitettiin mm. ”Radiomafian laaja ohjelmistoprofiili mahdollistaa omakustanteiden monipuolisen soiton.” Ja ”Omakustannelevy tai demo ei aina tule valituksi poikkeuksellisen korkealaatuisuutensa vuoksi, vaan asianomainen toimittaja saattaa poimia tallenteen myös huumorimielessä. Fakta on, että suuri osa itse tehdyistä äänityksistä ei ole kilpailukykyistä millään laadun alasektorilla.” Jäsenemme Harri Saksala sanoi samassa artikkelissa, että demoja ja omakustanteita otetaan Groove FM:n ohjelmistoon muutamia viikossa, joista poimitaan kanavan profiiliin sopivimmat otokset. Radio Keski-Suomen musiikkipäällikkö Jorma Hietanen toteaa: ”Omakustanteita ei sinällään syrjitä ….. Soittoon päättyy noin 5-10 levytyksistä.”

Mutta ei siitä taida olla kyse. Väärässä kurkussa on nyt joku trubaduuri, joka kiertää ahkerasti kouluja ja esittää jatkuvasti ainoastaan omia uusia kappaleita. Kun niitä ilmestyy Teoston rekisteriin vuosittain satoja, tulee tietenkin miettineeksi, onko tämä kaikki ihan rehellistä peliä. Varsinkin kun hänen raportointinsa on 100-prosenttista. Yleisen raportointitiheyden arvellaan olevan kymmenissä prosenteissa. Mutta onko se hänen vikansa kun toiset eivät raportoi kunnolla? Ollessani Poliisisoittokunnan kapellimestarina soitimme aika paljon omia sovituksiani ja jonkun verran sävellyksiäni (ja soittokunta soittaa niitä vieläkin, vaikka olen ollut reilut 9 vuotta eläkkeellä). Samaan aikaan kehitin vielä 100-prosenttisen raportointimenetelmän. (En tiedä toimiiko se vielä; minulle on kylläkin vakuutettu niin.) Pitäisikö minun kantaa tästä huonoa omaatuntoa, että sovitusteni ansiosta soitimme enemmän kotimaista kuin muut? Olisiko pitänyt jättää raportoimatta? Ja huomautettakoon vielä, että tämä kaikki on sellaista musiikkia, joka ei soi usein radiossa tai televisiossa, vaikka sitä on jonkin verran äänitteilläkin. Minun kirjoittamani musiikin laji vaan on sellaista, ettei sillä pääse hittilistoille. Olenko minä harrastelija ja pöytälaatikkosäveltäjä? Ehkä olenkin samalla viivalla kuin laulelmantekijä, joka esittää omia teoksiaan. Tai kuin rokkari, joka tekee omakustanteita, kun hänellä ei ole ystäviä suurissa firmoissa.

En voi kerta kaikkiaan hyväksyä vedenjakajaa, jonka mukaan ns. vakava säveltäjä on ammattilainen, kun hänet on hyväksytty SS:n jäseneksi ja ns kevyen musiikin tekijä on ammattilainen vain silloin kun hänellä on kaupallinen menestys. Sitäpaitsi tekijänoikeuslaki ei tunne ammattilaisia tai harrastelijoita vaan ainoastaan teosten luojia, riippumatta teosten menestymisestä.

Merkillepantavaa Martin kirjoituksessa on se, ettei hän käytä kertaakaan sanaa ”ammattitaito”. Se on kuin onkin hyvin kinkkinen juttu. Minun sanastossani sanat ”ammattitaito, ammattilainen ja ammattimainen” kuuluvat aika lailla yhteen. Tiedän, ettei Irving Berlin eikä Kari Kuuvakaan ole tai ollut nuotinluku- tai paremminkin nuotinkirjoitustaitoisia. Mutta Berlin soitti pianolla, jossa oli jonkinlainen vaihdekeppi, jonka ansiosta hän onnistui soittamaan eri sävellajeissa. Kari Kuuva taas tuottaa sellaisia demonauhoja, joita voitaisiin siirtää äänitteille sellaisenaan. Mutta onko sellainen ”säveltäjä” joka tarvitsee erilaisia ”stuntmanneja” saadakseen oivalluksia nuoteille tai demoäänitteille ammattimainen tai ammattilainen? Ammattitaitoinen hän ei ainakaan ole. Voisiko ajatella, että sanoittaja, joka tarvitsee apulaisen vaikkapa riimitykseen, katsottaisiin ammattimaiseksi sanoittajaksi? Tuskinpa. Minun ajatusmaailmassani säveltäjä, joka ei pysty tuottamaan teoksiaan missään muodossa ilman ”haamukirjoittajaa” ei ole ammattitaitoinen, ammattimainen eikä ammattilainen, olkoon hänen nimissään olevat aikaansaannokset kuinka paljon myytyjä tahansa. Hän on harrastelija. Siinä ei ole sinänsä mitään pahaa. Tärkeäähän ei ole kuinka teokset ovat syntyneet vaan, että ne ovat olemassa.

Martin mielestä Teoston haitaksi ovat myös lukemattomat sovitukset, jotka eivät saavuta teoskynnystä. Jos on kyse suojatuista teoksista, Teosto on voimaton. On alkuperäistekijän ja sovittajan välinen asia, hyväksytäänkö sovitukset sovituksiksi. Jos on kyse vapaista sävelmistä, sellaisia ei voi olla Teoston rekisterissä. Teoston ohjelmistoasiamieshän käy sovitukset läpi ennenkuin ne rekisteröidään. Luulenpa, että kyse on siitä, että kustantajat ovat painostaneet Teostoa hyväksymään sovituksiksi sellaisia, joita voidaan mieluimmin kutsua nuotinnoksiksi. (Ainoastaan tekemällä sovittajan kanssa kustannussopimuksia kustantajat pääsevät osallisiksi tällaisten teosten osuuksiin.) Tässä ilmeisesti Teosto on jälleen lipsunut periaatteista.

Väitän, että suurimmaksi haitaksi eivät ole vähän esitetyt teokset, eivätkä turhat sovituksetkaan, vaan se, että suuret ylikansalliset kustantajat tekevät mitä erilaisimpia sopimuksia, joilla ohitetaan tekijänoikeustoimistojen toiminta. Ns. megakonsertit, CEL-sopimukset jne. aikaansaavat sen, että suuret ja helpot rahat menevät tekijänoikeustoimistojen ohi ja pienet ja vaivalloiset työt jäävät edelleenkin niiden hoidettaviksi.

Martti lopettaa kirjoituksensa sanoilla: ”Harrastelijamainen repertuaari on Teoston kannalta ikävä lieveilmiö. Sen edistäminen kuuluu nuorisoseuraliikkeelle tai Nuoren Voiman Liitolle eikä tekijänoikeustoimistolle.” On varmasti jo tullut selville, että olen täysin toista mieltä. Minua kylläkin huvittaa se, että luulen kuulevani oman ääneni kaikuja. Olen nimittäin usein moittinut, että ELVIS on järjestänyt kursseja ja koulutustilaisuuksia aloittelijoille, joskus jopa kyseenalaisin opettajavoimin. Ne nimittäin kuuluvat ehdottomasti nuorisoseuraliikkeelle tai Nuorten Voiman Liitolle. Tämä kaikki kaikella ystävyydellä mitenkään haittaamatta Martin ja minun erittäin hyvää yhteistyötä.

Toteaa Arthur Fuhrmann

Viemisiä ministeri Lindénille

Julkaistu

EU:n puheenjohtajamaa Espanja on laatinut keskusteluasiakirjan, jota mm. eri maiden kulttuuriministerit kevään aikana käsittelevät. Aiheena on EU:n kulttuuriartikla 151 otsikolla ”Kymmenen vuotta myöhemmin”.

Tämä byrokratiasta. Seuraavassa ajatuksia kulttuuriministeri Suvi Lindénille keskustelupöytään vietäväksi:

Julkisen palvelun radio- ja tv-kanavat

Espanjalaisten paperissa käsitellään mm. valtiollisia radio- ja tv-kanavia. EU:n komissio tahtoo, että jäsenvaltiot määrittelisivät mahdollisimman tarkasti julkisen audiovisuaalisen palvelun käsitteen.

Juuri niin. Tällainen määrittely pitäisi tehdä kiireimmiten. Musiikin alueella yhdeksi julkisen palvelun kriteeriksi voisi ottaa sen, kuinka laaja on se yksittäisten musiikkiteosten valikoima, jonka radiokanavat vuosittain lähettävät.

Kaupallisten radioiden valikoima on usein rajoittunut tuskin tuhanteen eri teokseen vuodessa, jolloin yhtä teosta soitetaan keskimäärin sata kertaa. EU.n jäsenvaltioiden tulisikin laatia tilastot julkisen palvelun radiokanavien nykyisen musiikkitarjonnan monimuotoisuudesta ja sopia sen jälkeen yhteisistä kriteereistä. Ylen osalta Elvis on peräänkuuluttanut tilastotietoja viimeksi Selvis -lehden 4/01 pääkirjoituksessa otsikolla ”Yle syrjii kotimaista” (löytyy kotisivultamme www.musicfinland.com/elvis).

Ylen valtakunnallisilla radiokanavilla soitetun musiikin kotimaisuusaste on Teoston tilityksillä mitattuna alle neljänneksen, kun se Teoston tilityksissä on keskimäärin noin 40 prosenttia ja äänitemyynnissä hyvinkin puolet. Yksi julkisen palvelun kriteerin tulisi varmaankin olla radiossa soitetun musiikin kotimaisuus.

EU:n kulttuuriohjelmat

EU:n kulttuuriohjelmat ovat suosineet jättimäisiä projekteja, joissa on valtava institutionaalinen organisaatio monista maista, jolloin koko projekti ei lopulta pysy hallinnassa, kun taas monet todella toimintakelpoiset ja hyvät ideat ovat jääneet ilman tukea.

Jos halutaan, että EU:n tulevat kulttuuriohjelmat aidosti edistäisivät esimerkiksi eurooppalaisten taiteilijoiden yhteistyötä, liikkuvuutta ja verkostoitumista, pitäisi niitä laadittaessa kuunnella myös ammattitaiteilijoita ja heitä edustavia järjestöjä.

Musiikin osalta tähänastiset kulttuuriohjelmat ja niihin liittyneet tukipäätökset ovat heijastaneet vanhakantaista ajattelua, jossa klassisen musiikki on asetettu etusijalle. Nykytaidemusiikkikin on jäänyt vähemmälle saati sitten populaarimusiikki, joka kaikkine ilmiöineen ja osa-alueineen koskettaa syvemmin ja laajemmin EU-maiden kansalaisia kuin mikään muu kulttuurin alue ja joka voi myös toimia yhteisenä kielenä eri kansojen välillä.

Kulttuuriteollisuuden yhteenliittymät ja fuusiot

Paperissa todetaan, että tietyt Euroopan- ja maailmanlaajuiset yhteenliittymät ovat uhka demokraattiselle valvonnalle, kun ne muuttavat kokonaisten talouden alueiden kilpailurakenteen. Samoin todetaan, että olemme matkalla kansallisista julkisen sektorin monopoleista ylikansallisiin kaupallisiin monopoleihin.

Tämä on suuri uhka myös eurooppalaisen musiikkikultuurin monimuotoisuudelle. Siksi yhteisön tulisi kehittää muitakin keinoja tämän kehityssuunnan vastapainoksi kuin kilpailulainsäädännön asettamat rajoitukset fuusioille. (EMI – Warner on ollut yksi EU:n estämistä fuusioista). Tämä koskee erityisesti tallennettua musiikkia samoin kuin muuta audiovisuaalista kulttuuria.

Yksi keino turvata eurooppalaisen musiikin laaja saatavuus olisi luoda verkkokäyttöinen eurooppalaisen äänitetyn musiikin arkisto, josta niin ammattimaiset käyttäjät kuin kansalaiset voivat löytää harvinaisempiakin äänitteitä. Monipuolinen musiikin verkkojakelu on tuskin suurten mediajättien inresseissä, minkä vuoksi yhteisön ja jäsenvaltioiden tulisi omilla toimillaan turvata tarjonnan monipuolisuus.

Teksti: Martti Heikkilä

piirros: Vesa Huhtala

Yle syrjii kotimaista

Julkaistu

Eduskunta kävi hymistelevän keskustelun Yleisradiosta 22. marraskuuta Ylen 75-vuotistaipaleen juhlistamiseksi. Vuolaisiin kiitospuheisiin ei juuri muuta kritiikkiä mahtunut kuin pienten puolueiden huoli omasta ja joidenkin vähemmistöjen puolesta.

On tietysti luonnollista, että kansanedustajat Yleä silittävät. Moitteethan osuisivat omaan nilkkaan. Saman hymistelyn muistamme jo muutaman vuoden takaa (kts. SELVIS 4/1997) Veltto Virtasen aloitteesta käydyssä keskustelussa. Veltto sai yksin huutaa korvessa.

Ylen toimintaa arvioitaessa pitäisi yhden kysymyksen olla ylitse muiden: Mitä sellaista Yle tarjoaa, mitä yksityiset tv- ja radioyhtiöt eivät? Kohtalaisen pitkä lista tästä vaihtoehtoisesta tarjonnasta varmaan yhä kertyykin, mutta melko pitkä tulee myös puutelistasta. Kriittisessä tarkastelussa on nimittäin otettava huomioon, että tv-maksu on jo lähes tonnin (165,15 euroa riippumatta siitä, katsooko Ylen ohjelmia vai ei), minkä lisäksi yksityiset tv-yhtiöt maksavat edelleen Ylelle mojovat toimilupamaksut.

Mitäpä jos Ylen ohjelmatarjonnasta tilattaisiin ulkopuolisen asiantuntijan kriittinen raportti. Yksi sen osa-alue voisi olla suomalainen populaarimusiikki. Onko Ylessä käynyt kuten Ruotsissa, jossa tilastot ketovat SR:n (Sveriges Radio) yhden kalenterivuoden aikana soittamien musiikkiteosten olennaisesti vähentyneen, kun samoja hittejä soitetaan jo monta kertaa päivässä? Kun soittolistat ja erilaiset musiikinhallinnan tietojärjestelmät ovat Ylessäkin arkipäivää, monenlaista tilastotietoa on talon sisällä jo nyt olemassa. Mutta kestävätkö ne tulla julkisuuteen? Olisi hyvä kertoa, kuuleeko yhden hitin Ylen valtakunnallisilla kanavilla jo tuhat kertaa vuodessa.

Teoston sisäisistä tilastoistakin selviää yhtä ja toista. Ylen suhde suomalaiseen kulttuuriin joutuu outoon valoon, kun vuotta 2000 koskevista tilastoista voi laskea, että Ylen valtakunnallisilla radiokanavilla (Ylen Ykkönen, Radio Suomi, Radiomafia, Radio Vega, Radio Extrem ja yöradio) kotimaista musiikkia soitetaan alle neljänneksen. Ilman ruotsinkielisiä kanavia päästään kolmannekseen. Alueradioissa kotimaisuusaste on runsaan kolmanneksen, kun Ruotsissa vastaava luku on lähes 50 prosenttia. Ranskassa kotimaisuus on tiettävästi kiintiöity 70 prosenttiin.

Kaikista Teoston esityskorvauksista maksettiin kotimaisille oikeudenhaltijoille noin 40 prosenttia, joten Ylessä kotimaisuusaste on selvästi huonompi kuin maan esitystapahtumissa keskimäärin. Se on myös selvästi huonompi kuin myytyjen äänitteiden kotimaisuus. Eikö Ylen pitäisi ennemmin suosia kuin syrjiä kotimaista musiikkia? Ehkä tilanne muuttuu, kun Ylessä on tiettävästi herätty huomaamaan uusien kotimaiseen musiikkiin keskittyneiden paikallisradioiden suosio ja Ylen radiokanavia ollaan remontoimassa uuteen uskoon.

Ruotsissa on päätetty ottaa lakiin säännös siitä, että SR kantaa erityisvastuun ruotsalaisesta kulttuurista. Siinä on mallia myös meille.

Martti Heikkilä