Noin kahdenkymmenen – laskutavasta riippuen – Hector-albumin ohella miehen taiteellisen työskentelyn varrelta löytyy mittava määrä muihinkin yhteyksiin tehtyjä niin käännöstekstejä kuin originaalibiisejä ja -tekstejäkin. Taiteilijauransa ohella Hector oli parikymmentä vuotta päätoimisesti Yleisradion palveluksessa toimittajana, ja television puolelle siirryttyään myös ohjaajana ja tuottajana. Näin ollen hänen näkökulmansa ja vaikutuksensakin on populaarikulttuurissamme keskivertoa laajempi. Selvis lähetti Muusikko- ja Musa.fi-lehtien sivuilta tutun Pekka Nissilän kyselemään Hectorin mietteitä, kun vuoden ensimmäiset kesäpäivät olivat käsillä.

Onko suhteesi lauluntekoon vuosien varrella muuttunut?

– Suhde on muuttunut aika ratkaisevasti, sillä se, mikä aikanaan oli pelkästään spontaania ja nastaa, ja niin kuin harrastelijan puuhastelua, osoittautuu tänä päivänä olevan ihan oikeata duunia, joka muuttuu koko ajan vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Ei ole enää niin nopea, ei enää saa ideoita lennosta kiinni, vaan niitä pitää todella hakea ja pohtia. Melodioita kyllä syntyy, mutta kun on se kaksitahoisuus, että ei ole laulua ellei siinä ole sävel ja sanat! Tekstin tekemisessä ovat vuodet selvästi paljastaneet sen tosiasian, että aiheita on käsitelty niin paljon tässä musiikin maailmassa, että hyvän aiheen löytäminen on ehkä se suurin ongelma. Kun olin 70/80-luvun aikaan tuotteliaimmillani, oli maailma selkeämmin kaoottisessa tilassa kuin nyt. Aiheita putoili paljon luontevammin, ikään kuin tarjottimelle, mutta nyt joutuu tosiaan kaivelemaan. Plus, että on väkisinkin joutunut ammattilaisena sen tosiasian eteen, että yleisö, jolle niitä lauluja viime kädessä tehdään – tottakai voi tehdä pöytälaatikkoon vaikka kuinka paljon – on muuttunut paljon. Se mitä laululta odotetaan, on tänä päivänä ihan erilaista kuin 10-20 vuotta sitten.

Urasi on pitkä, esimerkiksi albumimittarilla mitattuna yksi pisimmistä ehdottomasti, ja niin kuin olet itsekin aiemmin jo todennut, sinulle on kasvanut tietty oma yleisö. Oletko kokenut sieltä muutoksia, odottavatko ihmiset jotenkin erilaista Hectoria?

– Itse asiassa juuri päinvastoin, joka on tavallaan hieman häkellyttävää. Sen huomaa levymyynnistä, joka paljastaa sen uskollisen osan heti, mutta kun rundeilla kohtaa ainakin osittain sitä yleisöä, niin ihan selvästi käy ilmi, että jengi on myötäelämisen kautta tullut varsin nostalgiseksi. Pitävät oikeutenaan sitä, että heidän on pakko saada kuulla ne tietyt kiintopisteet sieltä katalogista. Uusien biisien suhteen joutuu tekemään paljon enemmän töitä, että saa ne ymmärretyksi tai hyväksytyiksi.

Kohdallasi on käynyt – vaikka ehkä vähemmän kuin monien muiden – että Sinun biisisi ovat Sinun biisejäsi, ne eivät ole niin automaattisesti muiden ohjelmistoissa. Meidän aikoina tosin karaoke- ja bumtsibum-ilmiöistä johtuen jonkun verran kyllä.

– Joo, kokonaisia biisejä, että käännös- ja originaalitekstejä tulee nimenomaan noissa mainitsemissasi yhteyksissä kuultua aika paljon, mutta kappaleeni – kokonaisia albumeja kun ajattelee – ovat olleet niin henkilökohtaisia, että niiden nappaaminen jonkun toisen artistin ohjelmistoon on ollut jonkinlaisen kynnyksen takana. Toisaalta, eihän meillä Suomessa ole sellaista kulttuuria ylipäätään ollut rockmusiikin puolella, että oman maan artistien biisejä lähdetään kierrättämään. Se ehkä on nyttemmin tulossa, muuallahan sitä on tehty vuosikymmeniä.

Olihan se aika ilahduttavaa, kun minulla oli jonkinlainen 30-vuotistaiteilijajuhla, niin Tavastialle kollegat – myös nuoremmat – järjestivät konsertin, jossa Sirkesalosta ja Leskisestä alkaen vedettiin minun biisejäni. Silloin huomasin kyllä, että kunhan joku vaan ottaa sovittamisen ja tulkinnan hommakseen, niin niillä biiseillä on toinenkin taso, ettei se välttämättä ollutkaan niin yksityistä. Se mikä on intiimiä tarinaa, niin lukemattomilla ihmisillä on samanlaisia murheita tai onnenhetkiä. Eli kyllä ne on ihan vapaasti tehtävissä, tämä kulttuuri ei vain ole suosinut sellaista.

Se onkin alkanut minua varsinkin ikääntyessäni harmittamaan, että etenkin rockissa pidetään sitä ”omaa” niin ehdottomana. Amerikassa on mittava evergreen/standardi-osasto, että kuka vaan laulaa Cole Porteria kun sille päälle sattuu, mutta myös selkeästi vaikkapa Dylania. Ei tehnyt Sinatra omia biisejä, eikä tehnyt Presleykään.

– Meillähän se tuntuu olevan, että kun täyttää 50, niin sitten tributoidaan, sitten on lupa. Kohdallenihan osui myös toinen tributointi silloin muutama vuosi sitten, kun Pop & Jazz Konservatoriolla Arabiassa tehtiin yhteistyössä Teatterikorkeakoulun kanssa vastaavanlainen lauluilta. Olin siellä myös paikalla, se oli aika hauska ja loppua kohti jopa liikuttava juttu. Mikko Nousiainen mm. lauloi maihinnousutakissa Viimeinen unelma -kappaleeni, myöhempää tuotantoani. Se on aika omaelämäkerrallinen biisi, ja jotenkin hyvin saman oloinen hahmo lauloi niistä tunnelmista, mitä itse samanikäisenä oli kokenut. Näin itseni siinä lavalla 60-luvun folk-aikaisena Hectorina, oli se aika sykähdyttävä fiilis. Onhan se luultavaa, että meidän, sanoisinko Helismaan jälkeisen sukupolven lauluntekijöiden laulut saattavat avautua jossain vaiheessa jollekin ikäluokalle, ja he alkavat niitä kierrättämään.

Itsekin olet koko urasi ajan ottanut ohjelmistoosi ja levyille asti muiden lauluja.

– Se on yleisempää rakkauttani hyvään rockmusiikkiin, joku biisi kolahtaa ja se tuntuu niin ”omalta”, ja käännösluvan tultua se on sellaiseksi tullutkin. Minähän olen aika paljon tehnyt – mitenkään aliarvioimatta tai halveksimatta alkuperäisiä tekstejä – omannäköisiäni suomiversioita biiseistä. Ja niinpä yleisö on kokenut ne minun biiseikseni, vaikka siinä on tämä mainittu Sinatra/Presley -ilmiö taustalla. Eihän joku Kuinka voit väittää ole minun biisini, vaan Ralph McTellin, mutta ei sitä suomalainen yleisö niinkään muista tai tunnista. Valtaosallahan albumeistani on ainakin yksi cover.

Ja lista on varsinkin Pohjois-Amerikan – Kanada siis mukaan lukien – osalta todella mittava ja vaikuttava, alkaen kovimmasta lauluntekoryhmästä Bob Dylan ja Neil Young. Yhdestä nimestä tekee mieli erityisesti kysyä, eli ”aikalaisesi” Randy Newman – hänen tuotantoonsa et tietääkseni ole tarttunut, vai oletko?

– Olen ja en ole. Short peoplen olen kääntänyt muistaakseni johonkin tv-ohjelmaan aikanaan, ja voin tunnustaa, että Newmanin Sail awayn olen tavallaan ”varastanut”. Sen choruksen tietyn asenteen otin H.E.C.-yhtyeen ohjelmistossa olleeseen Soudan pois -lauluun. Sen laulun juuret on Newmanin Sail awaysta, muttei sitä kuitenkaan hänen piikkiinsä voi laittaa. Newman onkin sellainen aarrearkku, että sinne pitäisi mennä visiitille. Harry Chapin on yksi, jota olen tehnyt, ja jota pitäisi ehdottomasti tehdä enemmän. Ne hukkuu ja unohtuu helvetin hienot lauluntekijät helposti, ellei niitä ”suomalaista”.

Luulen, että Ruotsissa on tehty tätä paljon enemmän. Huomaan sen siitä, kun ostelen jotain ”Popklassiker”-nuottikokoelmia silloin tällöin omaksi huvikseni, joita on kiva kitaran kanssa rämpytellä. Niistä käy ilmi kuinka paljon enemmän näitä pop- ja rockklassikoita ja marginaalimpiakin lauluja onkaan ruotsinnettu. Levy-yhtiöt on meillä olleet sen verran varovaisempia, että jostain 60-luvun hittiparaateista on käännetty vain ne, jotka ovat oikeasti olleet vähintään Englannin ja USAn topten-kamaa, albumiraitoja harvemmin.

Sinulla onkin muuten hyvin paljon käännöksiä ruotsinkielestä – Evert Taubesta alkaen, on Cornelis Wreeswijk, Pugh Rogefeldt, Bernt Staf, Robban Broberg, Dan Andersson – Tommy Tabermannin kanssa – Tomas Ledin, Mikael Wiehe ja muistaakseni vielä Eva Dahlgrenkin. Esimerkiksi juuri Taubelta on yksi hänen hienoimmistaan Så skimrande var aldrig havet, jonka teit Anki Lindqvistille vuonna 1972. Tuliko tuo ruotsiperinne tutuksi nimenomaan Ankin ja Cayn [Karlsson] kautta Cumuluksen aikaan?

– No onpas niitä tosiaan monia, kun alkaa miettimään! Dahlgrenista sen verran, että Tiia Lousteen ja Tiina Weckströmin tällaiseen teatterilauluiltaan käänsin jokunen vuosi sitten muutamia hänen laulujaan kyllä. Varmasti Ankilla ja Caylla oli vaikutusta, he tietysti soittelivat ruotsalaista musiikkia niin paljon enemmän, ja toivat niitä nimiä esiin. Olin myös radiossa töissä silloin, ja siellä oli selvää, että skandinaavinen ulottuvuus piti ottaa huomioon.

Ja kyllä joku Rogefeldt kolahti ihan henkilökohtaisella tasolla, näin hänet livenä oliko peräti ensimmäisessä Ruisrockissa [1970], kyllä hän oli ensimmäinen pohjoismainen rocktalentti, jonka heti näki olevan kansainvälistä tasoa. Minulla on joku hämärä muistikuva ainakin vahvoista huhuista, että Rogefeldt olisi ollut vakava ehdokas Brian Jonesin paikkaajaksi Rolling Stonesiin niihin aikoihin. 

Mikael Wieheltä olen kääntänyt useampiakin, ja Lindansarea olen tehnyt keikoilla, jonka Haaviston Susanna sitten levyttikin. Minulla oli jotain suunnitelmia levyttää itse häneltä ainakin Flickan och kråkan, mutta siihen aikaan levy-yhtiö oli lainabiisejä vastaan, ja ne jäi. Onhan minulla myös vahva omakohtainen uteliaisuus ruotsiperinteeseen jo rautalanka-ajoilta, kyllä nämä Spotnicks, Hep Stars ja Tages oli todella kovia sanoja, Jerry Williamsin ja muita näin täällä Expo-hallissa keikalla ja niin edelleen. Ei minulla kuitenkaan sen erityisempää suhdetta ruotsalaiseen musiikkiin ole, kuin sen verran erityinen, että en tanskalaisesta tai norjalaisesta musiikista ole koskaan sillä tavoin innostunut.

Ruotsi on ollut tavattoman voimakas musiikillisesti …

– Siellä on kaikki tehty ensin. Ihan 90-luvulle asti Ruotsi oli koko ajan pari askelta edellä. Niin jazz kuin rockikin rantautuivat ensin Ruotsiin, ja kesti pitkän aikaa ennen kuin Yleisradio alkoi niitä meille suodattamaan. Ruotsissa näin ensimmäistä kertaa Hair-musikaalin, jotain siinäkin oli sellaista kliseemäisesti sanottuna Pikku-Amerikkaa.

Opiskelua

Ymmärtääkseni Sinulla on koko levytysurasi ajan ollut tilanne, että olet voinut tehdä levyjä omaan tahtiisi.

– Kyllä. Yksi syy oli tietenkin se, että olin pitkään päätoimisesti toimittaja. Mutta olin myös sellaisissa levy-yhtiöissä, joissa ei millään tavalla painostettu, minut otettiin alusta saakka enemmänkin lauluntekijänä, eikä solistisena ”tähtenä”. Eli aikaa annettiin enemmän, eikä menty kerran vuodessa studioon, joissa sai laput käteen ja piti alkaa vetämään.

Siinäkin suhteessa – omavaraisuudessa – lienet aivan ensimmäisiä maassamme.

– Niin se taitaa historiallisessa mielessä olla. Suomenkielinen rockhan oli 60-luvulla melko vieras käsite. Cumulus oli – niin kuin olen usein todennut – minulle sellainen harjoituspaja, tekstin- ja biisintekemistä tuli siinä mukavalla tavalla treenattua, sai lopputuloksen testattua yleisön edessä samantien. Laidasta laitaan, ja käännöksiä monesta kielestä.

Myös ”Sirkustirehtöörin pieni sydän” -kaltaisia draamallisia kokonaisuuksia.

– Aivan, niitä on tänä päivänä hauskaa kuunnella, kun ne on niin hirveän vilpittömästi naiiveja. Kauheata yritystä olla erilainen. Maailmallahan oli vallalla proge-vaihe, joka kokeili kaikenlaisia rajoja.

Kyllä sitä miettiikin, että miten sen kaltainen on mennyt läpi – että miten on saanut tehdä?

– Martti Piha oli PSO:lla levytysosaston johtaja, äärettömän mukava ihminen, mutta ei hän rockista mitään ymmärtänyt, ehkä enemmänkin Katri Helenan edustamasta iskelmämaailmasta. Kyllä hän varmasti mietti joskus kotonaan niin Cumuluksen kuin omien ensimmäisten levyjenikin kohdalla, että miksiköhän olen antanut tällaisia tehdä! Eihän tällaista voi kukaan ymmärtää, saati sitten ostaa.

Cumulushan ei ollut muutamaa singlemenestystä lukuun ottamatta mikään kaupallinen hitti, sen juttu oli livepuolella. Aika monta albumia se kuitenkin teki, ja nyt on äskettäin ottanut minuunkin yhteyttä eräs nuori kundi, joka haluaisi tehdä kunnon CD-koosteen Cumuluksesta. Vain joku suppea otos on julkaistu, siitä kuva jää kyllä vajaaksi. Warnerilla masterit on, eikä se ole ollut kiinnostunut. Raadollisinta oli, kun Ankilla oli 30-vuotistaiteilijajuhlavuosi, niin hän kävi suunnilleen lakki kädessä kysymässä, että voisiko jonkun koosteen asian kunniaksi julkaista – hänelläkin kun on useampi hieno albumi tehtynä – niin vastaus oli siihen malliin, että ”jos itse vastaat kustannuksista”!

Muistan Sinun joskus aiemmin maininneesi, että olet itse ollut Asfalttiprinssi -kokoelman kokoamisessa jotenkin mukana, mutta muuten et.

– Silloin oli jo tullut parikin Warner-kokoelmaa jotakuinkin samalla sisällöllä, joten kolmas olisi ollut jo melkoista kuluttajan hämäämistä. Samanniminen nuottikokoelma tuli hieman myöhemmin, ja varmaan pitkälle Kuuva/EMI-tapauksen takia, se aktivoitti kummasti! Vanhat lauluni ovat ajautuneet Warner/Chappellille, osa on Love Kustannuksella. Niitä on tekijää kuulematta myyty eri aikoina, mikä on sen kaltaista musiikkikustannustoimintaa, jota en ymmärrä. Olin pitkään siinä samassa laivassa kuin kaikki muutkin, eli levytyssopimuksen yhteydessä kirjoitettiin kylkiäisenä myös samasta materiaalista kustannussopimus. Jossain vaiheessa 80-luvulla minulle alkoi valjeta mistä siinä on kysymys, ja aloin pitää oikeudet itselläni. Tyypillistä on ollut, etteivät rocktekijät ole olleet kiinnostuneita siitä, mitä näille biiseille tapahtuu, kunhan on vaan saatu se levy ulos. Onhan se touhu ollut myös kustantamojen puolelta harrastelijoiden puuhastelua, on otettu vain hyödyt, mutta ei annettu mitään vastineeksi. Itse näin muutoksen Teosto-tilityksissä välittömästi.

Musiikkikustantamisen perinteisin olomuoto, notaatio, on Sinun kohdallasi kuitenkin jossain määrin toteutunut.

– Ehkä 20%:sti, arvioisin näin äkkiseltään. Tuon mainitun Warner/Chappell-vihkon lisäksi on aikanaan tullut jotain PSO-kamaa, ja Johanna-kaudelta ainakin Eurooppa-albumi, ja äskettäin Love Kustannukselta Jäävalssin jälkeen, missä on Hectorock II-lauluja.

Olet kuitenkin lauluntekijänä sellainen, jonka laulun voi ottaa ja vetää kitaralla.

– Suurin osa on sellaisia, kyllä.

Väitän, että esimerkiksi U2:n pitkäaikainen menestys pohjaa paljolti samaan seikkaan.

– Kertoo myös jotain biisien synnystä, ne ei synny flyygelin ja paperin edessä. Nuotintekemisen kannalta pitäisi olla tietenkin hieman enemmän valmiuksia, eli minun on kyllä palkattava joku musiikinopiskelija siihen hommaan sitten, kun alan valmistella tätä 80-luvun lopun ja 90-luvun materiaaliani nuottijulkaisuksi. Olen kyllä tyytyväinen, että minulla on hallussani yli kymmenen vuoden biisit.

Yllättävän vähän laulujasi kuitenkin on esimerkiksi Suuri Toivelaulukirja -sarjassa. Lumi teki enkelin eteiseen on varmaan ensimmäinen (6.), mutta sitten ei osunut silmään kuin Asfalttiprinssi ja Mandoliinimies, molemmat uusimmassa editiossa (15.). Edes Ake, Make, Pera ja mä ei löytynyt.

– Juodaan viinaa löytyy jostain muualta tietenkin. Sen huomaa, että mitkä minun katalogistani kelpaa yhteislaulujulkaisuihin, joita tavan takaa joku kilta tai ry pyytää korvauksetta julkaistaviksi. Ne on nuo mainitut – samat, joita ilman ei keikka onnistu, sieltä ei pääse pois.

Pro-meininki

Olenko väärässä siinä, kun näyttää siltä, että mentyäsi parikymmentä vuotta tekijänä yksin, alkoi 90-luvulla muovautua tiimejä – ensin Paven [Maijanen] ja sitten Joken [Seppälä] kanssa?

– En kokisi asiaa niin. Kyllä ne biisit on sellaisia, että kundit on tehneet biisin, johon ne on tarvinneet sanat. Jossain vaiheessa Pavella oli jonkinlaista kirjoittajan blokkia – niin kuin minullakin oli pitkään – ja hän tiesi, että olen pro ja aika nopea, ja kun me olimme tutustuneet muutenkin sielun veljiksi asti, niin luottamus antaa materiaalia toisen käsittelyyn oli olemassa. Ei se kuitenkaan ole ollut sellaista co-writer touhua, mikä suuressa maailmassa on hyvinkin tyypillistä. Joku Lennon/McCartney nyt ei ole ihan paras esimerkki, vaikka tekihän ne jopa muutaman laulun oikeasti yhdessäkin (naurua) – mutta siis sellainen tilanne, että toinen on keksinyt hyvän hooklinen, muttei pääse siitä eteenpäin, ja toinen siitä jatkaa, niin sellaista en ole vielä harrastanut.

Oletko kaivannut sellaista?

– Aika ajoin, on myönnettävä. Itse asiassa juuri nyt on sellainen tilanne Paven kanssa, että molemmat vääntää samaa biisiä, eikä kumpikaan tiedä siitä enempää.

Tästä kuulee silloin tällöin, Nikkisen Jiri esimerkiksi kommentoi, että voisi olla ”tosi antoisaa” tehdä sopivan kumppanin kanssa, ja Sting kertoi Elton John/Bennie Taupin -tribuutin yhteydessä olevansa ”kateellinen” kavereiden tilanteesta.

– Suomessa on Kärki/Helismaa ylittämätön parivaljakko, ja sen jälkeen tulee mieleen, että Kassu Halonen-Kisu Jernström-Vexi Salmi on sellainen tiimi, joka on tehnyt lauluja alusta loppuun yhdessä. On se kyllä kadehdittavaa, jälki on ollut hyvää, tosin ehkä paikoitellen teollistakin.

Kun asiasta Paven kanssa puhuttiin, niin hän kyllä sanoi, ettei hän osaa niin ajatella, vituttaa koko ajatus taiteesta tiimityönä, se muuttuu heti joksikin muunlaiseksi prosessiksi. Se on kuitenkin oma liekki joka lepattaa, eikä siinä voi muita ottaa huomioon. En minäkään ole osannut säveltää juurikaan muille. Paven kanssa tehtiin Samuli Edelmannille yksi biisi tällä metodilla, joka kyllä onnistui, kun siihen löytyi kahdella kitaralla lomittuvat osuudet.

Onko esimerkiksi yksi tunnetuimmista ja menestyneimmistä iskelmäteksteistäsi Pariisi-Helsinki tehty niin, että Kassu [Halonen] ensin sävelsi ja sinä teit sitten erikseen tekstin?

– Kyllä. Koruttomuudessaan asia meni niin, että Kassulla oli biisi, johon hän nimenomaan halusi minulta tekstin. Sain kasetin, jossa oli piano/lauludemo, ja soitin Kassulle, että ”mitä haluaisit? Tässä on vähän ranskalainen sävy”. Kassu sanoi, että ”nimenomaan, tee sellainen teksti missä on Pariisi”. Se oli lähtökohta, yksi kaupungin nimi, ei sen kummempaa yhteistyötä.

Miten paljon saat tekstipyyntöjä? Olet pitkään tehnyt muille, iskelmääkin.

– Siihen nähden, että osaamiseni tiedetään ja tunnustetaankin jossain määrin, niin aika vähän tilataan. Joissain levy-yhtiöissä on tuotantovastaavina ollut sanoittajia, jotka ovat itse hoitaneet sitä hommaa, ja on selkeitä tuotantotiimejä, joilla on kantasanoittajansa. Voi olla myös, että minulla on sellainen maine, tai tilaajilla mielikuva, että en mielelläni tekisi muille. Olen kaikissa yhteyksissä – niin kuin nyt tässäkin – koittanut kuitenkin ilmaista, että olen kyllä koko ajan valmiina tekemään.

Olen saanut tehdä mielekkäitä juttuja, en ole joutunut vastentahtoisesti mitään huttua tekemään. Ehkä joku poikkeus löytyy, jotka olen pseudonyymillä tehnyt, jotka tosin on myöhemmin kyllä paljastettu (naurua). On joku aivan viime tingassa tehty euroviisu-paikkaus, kun joku buukattu kirjoittaja onkin jostain syystä pettänyt. Pahahan on mennä töistään sanomaan, että on tehnyt paskaa, mutta sellaisia vähemmän kunnianhimoisia duuneja joitain löytyy.

Yhdestä erityisen mielenkiintoisesta projektistasi haluan kysyä erikseen, eli Irina Milanin vuonna 1979 levyttämä Mitä tapahtuu! -albumi, jonka laulut on säveltänyt ja sovittanut Jorma Panula, ja kaikki tekstit ovat Sinun. Otin sen oikein mukaani siltä varalta, että Sinulla ei ole sitä, tai et muista sitä.

– Kyllä varmasti muistan, ja hyvin! Se on tekstilähtökohtainen levy, mikä on harvinaista – minä kirjoitin tekstejä, jotka Panula sävelsi. Meillä oli istunto, jossa aika pitkään pohdittiin tuota levyä, ja päädyttiin siihen, että tehdään niin päin. Tuonkaltainen naisnäkökulmalevy oli kuitenkin minulle haastava jo sikäli, että miessanoittajana lähtee tekemään naiselle sellaista tekstimateriaalia, joka voisi kuulostaa uskottavalta naisen omana juttuna. Pidän tuon levyn tekstejä – joitakin yksittäisiä lauluja jo sinänsä – kokonaisuutena ehkä tärkeimpänä duuninani tekstintekijänä, tai onnistuneimpana sanoituskokonaisuutena. Ja harmi on, että se myös vaan hautautui johonkin. Onhan Irina yksi kaikkien aikojen lahjakkaimpia suomalaisia laulajia.

Sinullahan on omakohtaista kokemusta kääntämisestä toisin päin, eli tuotantoasi on tehty ruotsiksi (YLE/FST 1990, tuottaja Leena Vihtonen).

– Joo, Bo Carpelán teki useita ja Ankin äiti Marita Lindqvist teki myös hyviä käännöksiä. Se oli nasta sessio – en ollut itse paikalla – ja kuulin, että Carpelán oli ollut siellä diggailemassa etenkin kun Eva Dahlgren lauloi [Sota on kaunis ja Kadonneitten lasten marssi]. Siitäkin olisi voinut hyvin tehdä äänitteen vaikka Ruotsin markkinoille, mutta levy-yhtiöillä ei ole sellaista näkökulmaa ja uskallusta näihin asioihin.

Sinun täytyy valjastaa oma firmasi tämänkaltaiseen vientituotteen eteen.

– Tässä olisi niin paljon valjastettavaa! Toki jonkun Eva Dahlgrenin mukanaolo avaisi sille oikeasti mahdollisuuksia, ja henkilökohtaiset keskusteluni Mikael Wiehen kanssa ovat sivunneet samanlaista yhteistyömahdollisuutta. Ylipäätään se, että suomalaista musiikkia saataisiin maailmalle on pitkään ainakin tekijäpuolelta ollut aivan selvää ja mahdollista. Eli on vuosien varrella lähtenyt helvetin paljon hienoja biisejä suomalaisesta lauluntekijäkaartista – mitenkään itseäni siinä korostamatta – joista usein on tullut mieleen, että ”tämä voisi mennä missä vaan”.

Olen tästä asiasta monen kanssa keskustellut, ja keskustelenpa nyt Sinunkin kanssasi, että vaikkapa äsken mainitsemasi Kari Kuuva – jotkut hänen parhaista lauluistaan voisivat olla vaikka Willie Nelsonin levyllä yhtään häpeämättä.

– Aivan. En tiedä millä täkäläiset kustantajat itsensä työllistävät, kun tämänkaltaista ei ole tapahtunut. Nuotin ja käännöksen lisäksi pitäisi tehdä laadukas demo, ja siihen se kai on tyssännyt, se on liian kallista. Vaikka ne melkeinpä ovat levy-yhtiöiden ”omia” kustantamoita, niin sitä ei tapahdu. Puhuin EMI-aikanani tästä usein, kun tiesin, että siellä on kova kansainvälinen kustantamo takana, mutta aina se jäi vain lupaukseksi.

Laulun voima

Ajatellaanpa sellainen hypoteettinen tilanne, että tuotantosi suhteen neitseellinen suomalainen henkilö löytyisi, niin esimerkiksi mitä albumiasi suosittelisit ensikosketukseksi? En pyydä Sinua valitsemaan parastasi, mutta mistä olisi hyvä aloittaa?

– Jaa-a. Varjot ja lakanat sisältää onnistuneita tekstejä, Eurooppa onnistuneita biisejä. Kyllä itse painottaa aina viimeisimpiä töitään, pystyn vaivatta itsekin kuuntelemaan 90-luvun tuotantoa, ja suht hyvin vielä 80-lukuakin. Vanhemmassa tuotannossa on kuitenkin sellaista, mikä nyt tuntuu ehkä keskeneräiseltä, tai joka olisi voinut jäädä kokonaan tekemättä. Jos ajatellaan niin päin, että mitä on tekemättä, niin pitäisi pystyä tekemään vielä sen luokan hieno biisi, jota esimerkiksi [Paul Simonin] Bridge over troubled water edustaa kansainvälisessä pop/rockmusiikissa. Ei se ole mahdotonta, mutta en ole lähellekään vielä päässyt. Vaikea olisi ketään lähteä johdattamaan maailmaani. Valitut Palat teki omaan kerhomyyntiinsä kolmen CD:n kokoelman muutama vuosi sitten, johon hyväksyin ja valitsin kaikki biisit, ja se on kyllä hyvä kokoelma. Siitä puuttuu kaksi viimeistä albumia, Vanhat polkupyörät on uusin biisi. En osaa itse sanoa, että mikä on se biisi, missä Hector on parhaiten kristallisoitunut. Ylipäätään on aina imartelevaa, kun joku lauluistani päätyy johonkin yleisesti käytössä olevaan laulukirjaan, esimerkiksi.

Lumi teki enkelin eteiseen taisi olla ensimmäisesi sellaisista.

– Se on varmaan niin, ja sitä menestystä kyllä tänä päivänäkin ihmettelen, sehän on synkistä synkin biisi, jossa lohtua ei tarjota mihinkään.

Ehkä se vaan on niin totta.

– Vai onko se niin, että jotkut sananparret – lauseet – jämähtävät suomalaiseen mentaliteettiin sitä sisältöä sen enempää ajattelematta, niissä on joku kuva joka tuntuu tutulta? Kun kuvittamistahan tämä lauluntekeminen paljolti on, että saa ihmisille välitettyä sellaisen mielikuvan, joka tuntuu joko miellyttävältä tai ärsyttävältä, että se aiheuttaa jonkun reaktion, että se tunnistuu jossain. Tällainen kollektiivinen tajunta suomalaisilla varmasti on, mistä kertoo myös esimerkiksi Helismaan laaja tuotanto. Se meni läpi kansankerrosten ja ikäluokkien, ja elää tänä päivänä. Onhan siinä haastetta kelle tahansa lauluntekijälle – tehdä tuotantoa, jota tämän päivän skiditkin kuuntelee, joka kestää aikaa näin hyvin.

Mikä onkaan suhteesi suomalaiseen laululyriikkaan? Helismaa lienee itsestäänselvyys, mutta entä muut? Saukki Puhtila, Junnu Vainio?

– Saukki on ehkä jäänyt jotenkin varjoon. Hän teki niin tavattoman tyylikkäitä tekstejä, ne olivat sivistyneitä, ammattitaitoisia, ja kieleltään niin rikkaita. Hänet pitäisi nostaa samalle tasolle, missä nyt kumarretaan esimerkiksi Vainion suuntaan. Vexi – ei pelkästään se tunnetumpi Irwin-tuotanto – vaan koko se muu valtavan laaja tekstimäärä, Pertsa Reponen -tavallaan paremmin aikalaiseni – joka oli enemmän ehkä kääntäjä. Olimme hyvin läheisiä, ja hänen kanssaan minulla onkin yksi yhteistyö, teimme kimpassa albumillisen tekstejä Heikki Kinnuselle – Ei ihmeitä tässä – osan tein yksin, osan teimme yhdessä. Ismo Alankoa arvostan tekstintekijänä oman tiensä kulkijana, itselleen kun tekee – Taiteilijaelämää, Kun Suomi putos puusta, ja siitä taakse päin Sielun Veljiin, joiden kama pääosaltaan on kestävää. Juice on tietenkin jo itseoikeutettu siihen ryhmään, mihin kuuluu Junnu, Vexi ja nämä. Virtasen Jukan haluan ehdottomasti mainita, ja Nurmio tottakai, jumalauta, Hande on siinä ihan omassa näkökulmassaan aivan upea. Näitä uudempia, niin kuin [YUP] Martikaista ja [CMX] Yrjänää en ole niin paljon kuullut, vaikka pitäisi kyllä. Röyhkäkin tekee edelleen kirjailija-asenteellaan hyviä biisejä.

Onko suhteesi amerikkalaisiin ”sielun veljiisi” säilynyt vuosien varrella?

– Periaatteessa kyllä, vaikken ole kovinkaan tarkasti seurannut monenkaan edesottamuksia. Uudemmista suosikeista on mainittava [R.E.M.:n] Michael Stipe. Siinä bändissä tunnen jonkinlaista sukulaisuuttakin laulunteossa. Stipen tekstien lisäksi hänen visuaalisuutensa, joka ilmenee esimerkiksi bändin videoissa, on hienoa. Edelleen Peter Gabriel, ja Peter Hammill, joka ei ikinä soolourallaan ole breikannut sen kummemmin – hänen Love songs -albuminsa on kultakimpale. David Bowie, joka oli suuri esikuva ja ihastuksen kohde minulle 70-luvulla, ei edelleenkään saa mittaustulosta niinkään tekstinkirjoittajana, vaikka hän on ollut aivan upea runoilija koko ajan. Kun hänen tekstejään nimenomaan lukee, niin sen tajuaa. Hänen imagensa ja musiikilliset ratkaisunsa ovat vieneet aina päähuomion, mutta siellä on pirun hienoja tekstejä.

Mikä on suhteesi Jimmy Webbiin? Sinulla on yksi obskyyri single (Tie jatkuu äärettömiin/1969), joka ei ole oma tekstisi, ja yksi hieno albumiraita (Vanhan kirkon puisto/1977), joka on oma tekstisi.

– Hän on suuri biisintekijä, joka ei tällä puolella maapalloa ole paljonkaan noteerattu. Aikalaisensa Burt Bacharach keimailee tuolla erilaisissa gaaloissa koko ajan, ja häntä nostetaan esiin, mutta arvostan Webbiä lauluntekijänä enemmän.

Luin Peter Guralnickin massiivisesta Elvis-biografiasta, että MacArthur Parkia tarjottiin Elvisille kantalevytettäväksi …

– Jaa-ha, minkäköhänlainen siitä olisi tullutkaan? Se Richard Harrisin versio on sellainen, ettei oikein voisikaan kajota, kyllä minäkin omassa versiossani sitä suorastaan imitoin, koin biisin kyllä hyvin syvästi.

Mitä puuhailet parhaillaan?

– Tällä hetkellä keskeisin oma projekti on lastenlevy Reino Helismaan teksteistä. Siellä on näitä hänen varsinaisia lastenlaulujaan, niin kuin Tiku ja Taku, mutta myös näitä seikkailutekstejä, jotka toimii hieman vanhemmille, tyyliin Neljäs mies. Yhden singlen laitoin jo omalla firmallani ulos, alunperin Hullu hanuri, jonka jo Hullujussi kierrätti Hulluna kitarana, ja minulla on Hullu syntikka. Oma seuraava levyni on paluuta folkiin. Niin monelta taholta on tullut sellaista palautetta, ja suoranaisia tarjouksiakin tuotantoavusta, että uuden vuosituhannen myötä kehä näyttää kaartuvan.