Musiikintekijät -logo

Nuotin vierestä

Nuotin vierestä

Teoston neuvosto piti ensimmäisen kokouksensa 27. marraskuuta. Kyseessä on uusi elin, lähinnä keskustelufoorumi.

Neuvostoon kuuluvat Teoston johtokunnan sekä tilitys- ja jakosääntötoimikunnan jäsenet sekä taustajärjestöjen puheenjohtajat ja toiminnanjohtajat. Kevyen musiikin puolelta mukana ovat myös Vesa Jokinen, Esa Nieminen, Arto Tamminen, ja Ilkka Vainio sekä Epe Helenius. Mukana on myös kaksi perikuntien edustajaa, Markku Helismaa ja Kaarlo Paloheimo (Sibeliuksen perikunta). Neuvoston puheenjohtaja on John-Eric Westö.

Ensimmäinen kokous sujui leppoisasti. Aiheena oli ”Kotimainen repertuaari Teoston tilityksissä”. Otto Donnerin avauspuheenvuoron ja Katri Sipilän pidemmän Teoston tilitysjärjestelmää käsitelleen katsauksen jälkeen eri ryhmien edustajat pitivät oman puheenvuoronsa. Tämän jälkeen keskusteltiin.

Todettakoon, että perikuntien edustajien käsitys Teoston tehtävistä oli varsin suoraviivainen: periä musiikin käytöstä korvaukset ja tilittää ne käytön mukaisesti oikeudenhaltijoille. Näkemys on siis sama kuin Elviksellä kuitenkin sillä lisäyksellä, että meidän mielestämme Teosto voi kansallisten varojen välityksellä harjoittaa myös niin sanottua kulttuuripolitiikkaa.

Seuraavassa tiivistettynä oma alustuspuheenvuoroni, jonka totesin sisältävän enemmänkin pohdintoja, kysymyksiä ja ajatusleikkejä kuin Elvis ry:n lukkoonlyötyjä kannanottoja.

1. Kotimaisen musiikin käytön lisääminen

a) Mainosmusiikin kohdalla Teoston järjestelmä on johtanut siihen, että niin sanottu katalogimusiikki on kokonaan ulkomaista. Systeemihän on sellainen, että katalogimusiikin säveltäjä on luovuttanut kaikki mekanisointioikeudet pois. Teoston asiakas ei kuitenkaan näin saa tehdä. Niinpä suomalaiset mainostajat käyttävät halvemmissa tuotannoissa pelkästään amerikkalaisten ja englantilaisten säveltäjien musiikkia. Teosto kyllä tilittää esityskorvaukset näille säveltäjille, mutta ei salli omien säveltäjien tehdä vastaavaa.

Tilanteen voisi korjata perustamalla verkkokäyttöisen mainosmusiikkipankin, josta mainoksiin, tv-ohjelmiin ja muuhun vastaavaan käyttöön saisi kotimaista musiikkia. Tässä pankissa voisi olla erilaisia hintaluokkia eri käyttötilanteisiin. Lähtökohtana olisi kuitenkin se, että vakiohinnastossa olevista teoksista ei enää erikseen tarvitsisi kysyä tekijöiltä lupaa, vaan että tekijät (ja kustantajat sekä esittäjät ja tuottajat) ovat jo etukäteen määritelleet, millä ehdoilla ja mihin hintaan musiikkia saa. Tällainen pankki ei olisi Teoston vaan oikeudenhaltijoiden suoraan ylläpitämä.

b) Musiikin Tiedotuskeskus voisi entistä enemmän muuttaa painotusta kotimaahan. Ulkomaan toiminta voisi painottua projekteihin, joissa MIC on asiantuntijana mutta joissa päärahoittajina ovat levy-yhtiöt ja kustantajat. Valtiolta haettaisiin vientitukea (vireillähän jo onkin Finpron vientirengas-hanke).

Kotimaassa MIC voisi palkata musiikkitoimittajia tekemään journalistisesti tehtyjä kotimaisen musiikin ohjelmia niihin radio- ja tv-kanaviin, jotka antavat tähän ohjelma-aikaa. MIC vastaisi siis ohjelmien tuottamisen kustannuksista, mutta mediayhtiö maksaisi tekijänoikeusmaksut. Erityispanostus voisi olla Suomalaisen Musiikin Päivänä, jota on esitetty vietettäväksi 11.3. (toinen vähemmän onnistunut ehdotus on 8.12.).

c) Luovan ja esittävän säveltaiteen yhteishankkeena pitäisi toteuttaa projekti, jonka tuloksena syntyisi kattava suomalaisen populaarimusiikin hakuteos. Kun tietoa kotimaisesta musiikista olisi nykyistä helpommin saatavilla, se varmaan lisäisi myös kotimaisen musiikin käyttöä. Kun hakuteos kirjamuodossa olisi julkaistu, MIC voisi jatkaa sen päivittämistä sähköisessä muodossa.

d) Kaikkien suomalaisten äänitteiden tulisi olla verkosta helposti saatavilla, ensin bisnes-käyttöön ja myöhemmin myös kuluttajien käyttöön. Koska suuria kansainvälisiä levy-yhtiöitä ei ehkä kiinnosta suomalaisten äänitteiden kattava saatavuus, muiden oikeudenhaltijoiden on oltava aktiivisia ja etsiydyttävä yhteistyöhön kirjastojen ja mediayhtiöiden kanssa. Vastaavasti myös suomalaisen musiikin nuottien tulisi olla verkon välityksellä kattavasti niiden saatavilla, jotka ovat siitä valmiita markkinahinnan maksamaan. Tässäkin yhteistyötahona voisivat olla kirjastot. Norjassa ja Tanskassa vastaavat hankkeet on jo käynnistetty.

2. Teoston tariffit

a) Teoston tariffien lähtökohtana pitäisi olla se, että musiikin hinta muodostuu markkinatalouden lakien mukaiseksi. Tällä hetkellä Teostolla on liikaa könttäsopimuksia ja niiden tilalle pitäisi saada eriytetympiä tariffeja. Suurimman remontin tarpeessa on Yleisradion sopimus.

Tällä hetkellä Yle maksaa Teostolle saman minuuttihinnan riippumatta siitä, soiko musiikki radiossa vai televisiossa. Hinta on sama myös riippumatta siitä, onko tv-ohjelmalla miljoona vai kymmenentuhatta katsojaa. Vain yöradion kohdalla pienempi kuulijamäärä on otettu huomioon tariffeissa. Kilpailuneuvosto on edellyttänyt, että sitten kun Yle ja Teosto neuvottelevat uuden sopimuksen, radio ja tv-tariffit tulee eriyttää toisistaan. Teoston tulisi olla tässä asiassa aktiivinen eikä passiivinen.

Tällä hetkellä Yle siis maksaa radiomusiikista liikaa verrattuna tv-musiikkiin. Tämä vähentää kotimaisen musiikin käyttöä radiossa. Radiokanavien kuluista musiikin tekijänoikeusmaksut muodostavat paljon suuremman osan kuin tv-kanavien kuluista. Siksi myös säästöpaineet ovat radion puolella musiikin osalta suuremmat. Radiossa säästöä saavutetaan myös soittamalla ns. gramex-vapaata musiikkia. Samalla lisääntyy ulkomainen repertuaari. Tv-musiikista Gramex-maksujen osuus on pieni, koska vain pieni osa musiikista soi äänitteeltä.

Nykyisissä tariffeissa mättää myös se, että monella alueella musiikkia saa esittää pilkkahintaan. Räikein esimerkki tästä ovat ne ravintoloissa pidetyt tanssit ja konsertit, jotka tällä hetkellä laskutetaan ravintolatariffilla. Lasku illalta voi olla alle sata markkaa, vaikka pelkät rock-konsertin lipputulot voivat olla kymmeniätuhansia markkoja tai vaikka karaoketansseissa juomia voidaan litkiä illan aikana sadallatuhannella. Musiikki on se, mikä vetää ihmiset näihin tilaisuuksiin, mutta tekijät ja kustantajat eivät siitä juuri kostu. Karaokeisännälle maksetaan monikymmenkertaisesti. Näillä minimaalisen perinnän alueilla soitetaan enimmäkseen kotimaista musiikkia, joten tariffien moninkertaistamisella olisi tuntuva vaikutus myös tilitysten kotimaisuusasteeseen.

Kännyköiden soittoäänistä perityt korvaukset on Teosto joutunut pudottamaan lataukselta 90 pennistä 60 penniin. Operaattorit eivät ole laskeneet hintoja vaan se on yleensä viisi markkaa. Eli operaattorit tekevät hyvää bisnestä, kun myytävän tavaran saa lähes ilmaiseksi.

Ongelmana tariffineuvotteluissa on se, että Teosto on määräävässä markkina-asemassa. Tämä estää hintojen asettamista tasolle, jolle ne kysynnän mukaan kuuluisivat. Voi kysyä, pitäisikö oikeudenhaltijoiden lähteä purkamaan tätä estettä yksilöllisesti. Soittoäänien kohdalla tekijä voisi lähteä siitä, että hänen hittibiisistään on saatava 1,20 markkaa lataukselta. Nykyisessä systeemissä hän voisi ensin kieltää hittinsä käytön soittoäänenä, ja antaa luvan vasta, kun operaattori sitoutuu tilittämään hänelle suoraan hänen vaatimansa hinnan ja Teoston tariffin välisen erotuksen. Kun soittoäänissä siirrytään midimaailmaan, tarvitaan uuteen soittoääneen aina sovituslupa, jolloin tekijä voisi lupaa myöntäessään asettaa hinnan oikealle tasolle. Samaa yksilöllisen hinnoittelun mallia voisi ajatella myös esimerkiksi karaokemusiikin kohdalla.

Voisikin toivoa, että ennen muuta suomalaiset musiikkikustantajat pitäisivät huolta, ettei musiikkia myydä polkuhintaan. Mainosmusiikin kohdalla kustantajien ammattitaito on jo johtanutkin siihen, että hitin saaminen valtakunnalliseen tv-mainoskampanjaan edellyttää markkojen edessä vähintään kuusinumeroista summaa. Ja sitä vartenhan tekijät kustannussopimuksia tekevät, että tulot siitä lisääntyisivät.

Yleisesti ottaen tariffeja pitäisi muuttaa siihen suuntaan, että mitä suurempi on yleisö, sitä suuremmat ovat teosto-maksut. Näinhän on jo esimerkiksi konserteissa, mutta sama periaate pitäisi olla myös esimerkiksi radiossa (myös paikallisradioissa) ja tv:ssä. Maksut perustuisivat silloin (ainakin tietyltä osin) todellisiin katselija- ja kuuntelijamääriin. Kaupallisilla tv-kanavillahan liikahdus tähän suuntaan on jo tehty prime time -hinnoittelun myötä. Käsittääkseni tällainen muutos heijastuisi tilitykseen kotimaisuusasteen nousuna.

3. Mitkä tilitysjärjestelmän muutokset nostaisivat kotimaisuusastetta

Teoston tilitysten kantavana periaatteena tulee olla se, että tilitys suoritetaan mahdollisimman tarkoin musiikin käytöstä perittyjen korvausten mukaisesti. Jotta tätä ”euro sisään – euro ulos” -periaatetta voitaisiin johdonmukaisesti noudattaa, tulisi perinnän tariffien perustua musiikin taloudelliseen käyttöarvoon eri tilanteissa. Näin ei kuitenkaan tällä hetkellä ole. Kuten edellä jo totesin, suurimman remontin tarpeessa on Yleisradion sopimus.

Odotettaessa musiikin käyttöarvoon perustuvia tariffeja kaikille perinnän alueille, voitaisiin tilityksessä tietyillä alueilla jo nyt siirtyä käyttöarvoon perustuviin kertoimiin. Tv-alueen kertoimissa tällaista periaatetta jo sovelletaankin, mutta liian varovasti. Parhaaseen katseluaikaan lähetettävien musiikkiohjelmien (joilla katsojia on puolesta miljoonasta yli miljoonaan) kertoimen pitäisi olla olennaisesti suurempi kuin nykyinen visuaalisen 2. Näissä ohjelmissa musiikki on valtaosaltaan kotimaista.

Ylen radiokanavien kohdalla kuuntelijatutkimusten mukaisiin markkinaosuuksiin perustuva tilitys nostaisi kotimaisuusastetta huomattavasti. (Radio Suomessa tilitys olisi minuutilta moninkertainen Radiomafian ja Ylen Ykkösen tilitykseen verrattuna, kuuntelijamäärien perusteella 6-7-kertainen).

Ylen radiokanavilla käytettävä live-kerroin on sinänsä aikansa elänyt, koska sillä ei ole mitään tekemistä musiikin käyttöarvon kanssa (kuulijahan ei erota, soitetaanko musiikki äänitteeltä vai nauhalta). Live-kerroin edustaa sellaista kotimaisen repertuaarin suosimista, joka ei ole sopusoinnussa kilpailulainsäädännön kanssa. Ehkä on kuitenkin tyhmää luopua tästä kertoimesta yksipuolisesti. Luopuminen pitäisi tehdä eri seurojen sopimuksella. Niin kauan kun livekerrointa käytetään, sitä pitäisi johdonmukaisuuden nimissä käyttää myös Radio Novan ja paikallisradioiden tilityksessä, jolloin niidenkin kotimaisuusaste nousisi.

Teoston tilitysjärjestelmän osana on kaksi tukimuotoa: lisätilitys ja partituurimusiikin tuki. Lisätilitykseen käytettävät varat on tähän asti otettu niin sanotuilta villeiltä, mutta oikeampi paikka olisivat kansalliset varat, joilla myös partituurimusiikin tuki rahoitetaan. Mutta eikö Teostonkin kannattaisi pidättää kansallisia varoja täydet kymmenen prosenttia, kuten ainakin kaikki muut pohjoismaiset seurat tekevät? Voitaisiinko siirtyä järjestelmään, jossa kaikki ”liikenevät kansalliset varat” käytettäisiin lisätilitykseen. Tämä toisi miljoonia markkoja lisää kotimaisille oikeudenhaltijoille.

4. Vetävätkö muut seurat kotiinpäin?

Vielä nykyäänkin kuulee joskus sanottavan, että Teostossakin pitäisi vetää kotiinpäin, kun muutkin seurat niin tekevät. Mutta minkä verran me todella tiedämme muiden seurojen tilitysjärjestelmistä? Edellisessä kohdassa mainittu radioiden live-kerroin on yksi kotiinpäin vetämisen muoto, joka on ainakin kaikissa pohjoismaissa.

Jos tekijänoikeusseurat haluavat pysyä hengissä seuraavat vuosikymmenet, niiden toiminnan on oltava entistä avoimempaa. Todennäköistä – ja myös toivottavaa – on lisäksi se, että EU:n komissio tai jokin muu ulkopuolinen taho ryhtyy valvomaan seurojen toimintaa ja erityisesti sitä, että perintä ja tilitys ovat sopusoinnussa kilpailulainsäädännön kanssa. Teostossa ei sen vuoksi kannata tuhlata energiaa sellaiseen kotiinpäin vetämiseen, joka täytyisi pitää salassa kilpailuviranomaisilta. Valheella ja salailulla on lyhyet jäljet. Sen sijaan perintää ja tilitystä tulisi kehittää avoimesti ja siten, että myös kilpailuviranomaisia kuullaan.

Suomalaisen musiikin lisääntynyt suosio ulkomailla näyttää vähitellen lisäävän kotimaisen repertuaarin tuloja ulkomailta. Saksaan on ”vaihtotase” jo kääntymässä meille voitolliseksi. Kotimaisten oikeudenhaltijoiden tulojen kannalta on siis tärkeämpää, miten ”Saksasta saadaan lähetetyksi mahdollisimman paljon rahaa tänne” kuin se, ”miten täältä saataisiin lähetettyä mahdollisimman vähän rahaa Saksaan”. Olisiko aika lähettää suomalaisten oikeudenhaltijoiden edustajat syynäämään GEMAn tilitysjärjestelmiä?

5. Ammattimainen ja harrastelijamainen repertuaari

Pelkkä kotimaisuusaste ei vielä kerro, miten tilityksiä saava repertuaari kotimaisten teosten sisällä jakautuu. Keskustelua on vuosien mittaan käyty etenkin kevyen ja vakavan musiikin välisistä suhteista.

Vähemmälle huomiolle keskustelussa on jäänyt se, että Teoston tilitysjärjestelmä on suosinut harrastelijamaista repertuaaria ammattimaisen kustannuksella. Ammattimaisella repertuaarilla tarkoitan tässä niitä teoksia, joilla on todellista kysyntää – joko suuren yleisön tai rajatun yleisön (vaikkapa taideyleisön) tai median tai kriitikoiden keskuudessa. Harrastelijamaisella repertuaarilla taas tarkoitan niitä teoksia, joilla ei ole minkäänlaista kysyntää mutta jotka kuitenkin saavat (live)esityksiä sen ansiosta, että tekijä on samalla esittäjä. Harrastelijamaista repertuaaria ei siis löydy (oikeiden) levy-yhtiöiden tuottamilta äänitteiltä, mutta kylläkin omakustannelevyiltä. Harrastelijamaisia teoksia ei esitetä radiossa eikä tv:ssä.

Voisi luulla, että näillä ”pöytälaatikkotekijöillä” on ollut vahva asema Teoston päätöksenteossa, kun tilitysjärjestelmä on heitä niin avokätisesti suosinut. Vai onko niin, että kun on haluttu tehdä ”hyvää tarkoittavaa kulttuuripolitiikkaa”, on mopo karannut käsistä? Korostettakoon, että Suomen Säveltäjät ry ei edusta näitä tarkoittamiani pöytälaatikkotekijöitä eikä myöskään ELVIS ry:n pitäisi heitä edustaa musiikkikustantajista puhumattakaan.

Konserttialueella tilanne korjaantui olennaisesti, kun viime kesän tilityksessä siirryttiin uuteen järjestelmään. Siirryttiin perinnän ja tilityksen vastaavuuteen. Samalla lakattiin suosimasta harrastelijamaista repertuaaria ammattimaisen kustannuksella. Tämä uudistus moninkertaisti suurimpien rock-festivaalien tilityksen, tuplasi RSO:n konserttien tilityksen, kasvatti 50 prosentilla Pori Jazzin tilitystä ja lisäsi selvästi myös kaupunginorkestereiden tilitystä – kaikki alueita, joilla repertuaari on ammattimaista.

Tällä hetkellä eniten harrastelijamaista repertuaaria suosiva tilityksen elementti on se, että ainoastaan murto-osa kaikista niistä esityksistä raportoidaan, jotka pitäisi raportoida. Käytössä on siis hallitsematon otanta, johon varmuudella pääsevät mukaan kaikki ne, jotka esittävät omia teoksiaan – siis sankoin joukoin myös ”pöytälaatikkotekijät”. Jos haluttaisiin tehdä oikeutta ammattimaiselle repertuaarille, palkattaisiin Teostoon kiireimmiten raportointiasiamies, tai joku Teoston nykyisestä henkilökunnasta keskittyisi pelkästään raportoinnin kattavuuden valvontaan. Toinen vaihtoehto olisi siirtyä hallittuun otantaan hallitsemattoman sijasta. Sekin olisi parempi kuin nykyinen tilanne, joka on bluffausta ja harrastelijamaisuuden suosimista. Osana nykyistä vinoutumaa on myös se, että Teoston hallintoa ja teosrekisteriä rasittaa suuri määrä sellaisia sovituksia, jotka eivät ylitä teoskynnystä.

Huvi- ja ravintola-alueen osalta on periaatepäätökset jo tehty siitä, että sielläkin pyritään siirtymään perinnän ja tilityksen vastaavuuteen. Ongelmana on kuitenkin niin sanottujen sopimusorkestereiden raportointi, joka ei nykyisellään mahdollista perintäluokkiin perustuvaa tilitystä muuta kuin yli tuhannen markan laskutukseen yltävistä tilaisuuksista. Mitä nopeammin nämä raportointijärjestelmän esteet poistetaan, sitä pikemmin vähennetään harrastelijamaisuuden suosimista tälläkin alueella.

Surullinen esimerkki ”pöytälaatikkotekijöiden” suosimisesta on myös lisätilitysjärjestelmä. Luovuus palkitaan silloin, kun joku kiertää päiväkoteja ja ilmoittaa suuren määrän uusia teoksia vuosittain Teoston rekisteriin. Koko lisätilitysjärjestelmään pitäisikin tehdä täysremontti. Ensimmäiseksi kaikki ilmaistilaisuudet pitäisi poistaa lisätilityksen piiristä. Ammattimainen repertuaari saa kyllä kymmenen esitystä täyteen radiossa, tv:ssä ja maksullisissa tilaisuuksissa.

Tässä uudistamisessa kuten kaikessa muussakin Teoston toiminnassa pitäisi ammattimaisen repertuaarin siis olla siinä arvossa mikä sille kuuluu. Ulkomaisesta repertuaarista ei täällä juuri muuta esitetäkään kuin ammattimaista. Kotimaisesta repertuaarista vain tämän ammattimaisen repertuaarin varassa Teosto pysyy pystyssä. Harrastelijamainen repertuaari on Teoston kannalta ikävä lieveilmiö. Sen edistäminen kuuluu nuorisoseuraliikkeelle tai Nuoren Voiman Liitolle eikä tekijänoikeustoimistolle.

Martti Heikkilä


Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 4/2001

Selaa lehden artikkeleita