Sirkka-Liisa sai äskettäin Suomen Kulttuurirahaston työskentelystipendin
Schloss Wiepersdorf-nimiseen taiteilija-taloon
Saksan Brandenburgissa, n. 80 km Berliinistä etelään.
Porin Taidemuseossa oli vuonna1999 esillä Sassin näyttely ”Noidankehä”, jossa hän kertoo tarinansa kamppailustaan pahenevaa skolioosia vastaan asettamalla voittajan huumorilla esille vuosikymmenien aikana keräämänsä valokuvat ja selkärangan oikaisuun käytetyt ortopediset korsetit ja vempaimet. Näyttely esittäytyi myöhemmin mm. Kiasmassa sekä Tukholmassa, saaden kaikkialla paljon huomiota mediassa ja ylistävää palautetta niin kriitikoilta kuin yleisöltäkin.
Vuoden 2001 keväällä Sass julkaisi myös yli 400-sivuisen omaelämäkerrallisen romaanin, nimeltään myös Noidankehä, sekä saattoi maailmaan konserttikoosteen ”Yksisiipinen enkeli” omista lauluistaan solistinaan Anneli Saaristo.
Sassin elämä on ollut lievästi ilmaistuna värikäs. En tiedä, täytyykö (nais)taiteilijain todellakin kulkea niin mutkikkaita ja kivikkoisia polkuja, ennen kuin paineiset luovuudet keot räjähtävät ilmoille kuin keväiset mahtikosket? Lukuisat huomionosoitukset ja palkinnot musiikin saralla todistavat Sassin ammattilaisuuden. Ja väkisinkin Sassin säkeet tuovat suupieliin niin hymyn pilkkeen kuin surun häivänkin; huumorin keskellä traagisuuden taju on läsnä. Sassin teksti on inhimillistä, osuvaa, taiturimaista, suorastaan leinomaista riimittelyä. Sassin uskallus ja tyyli ovat syntyneet elämänkokemuksesta ja eurooppalaisuudesta: elämänmatka Mynämäeltä Saksaan ja mutkain kautta takaisin Suomeen on tuonut avaruutta aatoksiin.
Anneli Saaristo on luottoartistisi, miten valintasi osui häneen?
– En periaatteessa ole edes etsinyt muita löydettyäni niin upean tulkitsijan lauluilleni. Asuin silloin Saksassa, ja kun ”Elän hetkessä” pääsi Euroviisujen 1984 radiokarsintaan, Anneli oli ilokseni yksi ehdolla olevista solisteista. Olin Suomen lomalta palatessani kuullut häntä Finnjetillä, ja valintani oli selvä. Annelin ääni on kuin huilu, mutta tarvittaessa löytyy myös uskomaton blues-rekisteri. Kehunkin häntä valkoiseksi neekeriämmäksi. Olen pahoillani, etten ole vielä kykenevämpi ja tuotteliaampi, kun on linkki sellaiseen esittäjään. Hänen resursseillaan voisi maailma olla auki, mutta näillä markkinoilla hänkin pääsee liian harvoin levyttämään, kun vannoutunut kuulijakunta ei kuvastu platinaluvuin myyntitilastoissa. Se on minunkin tappioni, kun hänen vuosia livenä laulamansa Sassin setti on vasta pieneltä osin päässyt levylle asti. Anneli on vakiovalintani, mutta että minä olen Annelin valinta, siitä voin olla iloinen ja ylpeä. Yhteinen tuotoksemme, ”Yksisiipinen enkeli” lentää edelleen, seuraavaksi Tampere-talolle (12.3.).
Luin jostain rivien välistä, että olisit halunnut olla estraditaiteilija – onko niin ?
– Olen edelleen vakuuttunut siitä, että minulle annettiin kaikki avut teatterityötä varten. Kokoa, näköä, ilmaisuvoimaa ja laulutaitoakin olisi ollut näyttelijän tarpeisiin. Tunteen paloa ja äänen volyymia olisi voinut hyödyntää siinä työssä. Yksityiselämässä se on lähinnä ollut häiritsevää, kun ei aina pysty kääntämään sähköä pois päältä, eikä vaisummat tykkää. Eli: minkä näyttelijän maailma minussa menettikään!
Onko maailma muuttunut helpommaksi paikaksi naistaiteilijan elää ja tuoda työtään julkisuuteen – rehellisesti sanottuna?
– En tiedä, kun en Saksassa muilta töiltäni juuri ehtinyt taiteeseen paneutua. Puolivälistä 90-lukua, kun olen sitä täällä Suomessa yrittänyt, se on ollut tosi rankkaa, mutta itse näen esteenä ennemminkin omat kriteerini ja pääoman puutteen kuin sukupuolen.
Ihailen rehellistä ja riimikästä sanoitustyyliäsi. Ketä sinä ihailet? Runoilija-idolisi, sanoittaja-idolisi?
– Vaikea nimetä idoleja. On varmaan tarttunut vaikutteita sieltä sun täältä, niin suomalaisista kansanlauluista kuin vanhoista saksalaisista schlagereista ja kabaree-perinteestä. Hyvin nuorena olen osannut ulkoa Harmajat, Leinot ja Mustapäät, lukenut Sarkiaa ja Meriluotoa, tykännyt Muumeista ja Nalle Puhista. Myöhemmin kantanut Saksaan Agit Proppia ja Love Recordsin kiekkoja, lämmennyt Aulikki Oksasen ja Marja-Leena Mikkolan sanoituksille ja rakastanut Chydeniuksen koko tuotantoa. Saksassa minuun tekivät vaikutuksen Brecht & Weill -laulut, Kurt Tucholsky, Joachim Ringelnatz sekä Friedrich Hollaender sanoittajineen. Moni muu laulelman mestari Bellmanista Jacques Brel´iin sykähdyttää; näköjään kaikki ovat vanhempia nimiä. Uudemmista runoilijoista vaikkapa Ilpo Tiihonen ja Juice Leskinen miellyttävät. En kuitenkaan ihmeemmin ihaile ketään. Itseäni vähän, jos vielä pysyn pätkän verran hengissä ja saan jonkun laulun aikaiseksi.
Riimitekniikkasi? Oletko opiskellut, harjoitellut, ottanut mallia muilta – vai onko tyylisi oman kehityksesi tulos?
– Minulla ei ole tietoista riimitekniikkaa, kaikki on luontaista. Istuin kyllä 60-luvun alussa pari lukukautta runousopin luennoilla Turun Yliopistossa, mutta eipä siitä paljon mieleen jäänyt, kerrata pitäisi. Tyylini on aiheen mukaan, pilkkalaulu-haistatuksista balladeihin ja tangoon. Mitä teenkin, olen perfektionisti.
Vierivä kivi ei sammaloidu, yhdytkö ajatukseen?
– Lienee näin, mutta pyöritys on ollut liiankin hurjaa. Välillä kivi vierii suohon ja välillä päin kallioita niin että kolisee. Kantteja on tainnut tulla lisää ja ehkä sammaltakin korvien väliin.
Kuinka laulutekstisi syntyvät? Oletko hetken lapsi, kuunteletko intuitiota – vai päätätkö vain istua alas ja kirjoittaa?
– Pitäisi vain päättää kirjoittaa, niin syntyisi enemmän. Tykkään, kun joku briiffaa. Sanoo vaikka aiheen ”Nainen odottaa”, kuten Anneli ja Petri Kaivanto aikanaan, niin samassa laulu jo syntyy. Joskus pistää politiikka ja byrokratia vihaksi, ja silloin syntyy vaikkapa ”Pieruhumppa”. Tai sitä sattuu syttymään: ”Rakastaa vai rakastella”. ”Elän hetkessä” syntyi, kun odotin leikkausta, johon uskoin kuolevani. ”Sebastian” ja ”Annamaria” syntyivät, kun rakkaus lapsiini vaati kanavan, ja ”Viha rakkaus” puolestaan, kun tunteet miestäni kohtaan repivät kahtia. ”Riisutut roolit” on sekin omakohtainen tarina kaiken menetyksestä. Elämästä ne laulut ovat syntyneet, mutta liian kovat kokemukset tukkivat joskus kokonaan. Toivon taas pystyväni runoilemaan, kun tuska mieheni kuolemasta hieman hellittää.
Mitä neuvoja antaisit aloitteleville naisrunoilijoille, naissanoittajille?
– Tarvitaan ajatus ja tunne. Sanan ja rytmin taju. Kuuntele sisintäsi. Ole vilpitön, älä kruusaile. Tiivistä ja pelkistä. Älä ota itseäsi tai aihettasi liian vakavasti. Proosarunot vaativat muodon ja riimirunot kunnon riimit eikä sinnepäin. Minä teen enimmäkseen perinteellistä riimiä, joka tuo melodian mukanaan. Säkeeni soivat jo säveltämättöminäkin.
Ovatko taidepiirit liian pienet ja ahtaa Suomessa? Voiko täällä elää ja olla vapaasti, mielestäsi? Vai onko ”Vapaus” näennäistä? Olet sentään asunut paljon muuallakin – ja taas lähdet maailmalle, joten vertailukohtia sinulla on!
– Koen kuviot ja klikit täällä melko sisäänlämpiävinä. Sama tauti lienee vähän muuallakin, mutta ympyröitä on enemmän. Vapautta on, jos ei edes pyri piireihin, mutta hintana voi olla yksinäisyys. Kun kuitenkin minunlaiselleni poikkeusilmiöllekin muutama kanava on auennut, ei se ihan toivotonta ole. Ei niihin kutsuta, mutta työllään voi rikkoa iän ja sukupuolen mukanaan tuomat esteet, rahan mahdin ja muitakin muureja, jos vain pystyy ja jaksaa. Erilaisuutta härmässä kyllä helposti karsastetaan, sen sijaan, että se koettaisiin mielenkiintoisena. Tämä oli muualla toisin. Hampurissa jo suomalaisuus oli meriitti: se rajoja rikkova puuhanainen hattuineen oli hauska ja jännä tapaus – ja korttelin kaunistus, jos kauhistuskin.
Kenelle tahtoisit tehdä tekstejä, jos voisit valita, ja minkälaisia? Ottaisitko tilauksia enemmän vastaan? Tahtoisitko tehdä ”tilausiskelmää”?
– Voinhan minä valita, ja valitsen. Tahtoisin tehdä Annelille ja kenelle vaan, kenellä on halu ja kyky laulaa niitä, ikään ja sukupuoleen katsomatta. ”Mä olen nainen” ei tosin ihan istu miehelle, mutta drag-show´hun kyllä. En ole laulujani pahemmin kaupannut, mutta pitäisi kai. Musikaalisuus ja tekstin taju on tärkeämpää kuin upea ääni, vaikka sekin on plussaa. Teen mittatilaustyötä, kun tiedän esittäjän. Mikäs ettei myös rehellistä iskelmää. Falskius ja tekotaiteellisuus on pahasta. Ironia on minun lajini ja ”hyvän maun” rajankäynti houkuttaa. Saa olla tuhma, härski ja naiivikin, mutta ei vulgääri. Liian suuret tunteet tympivät, jos ei niihin sisälly pientä vitsiä. Joskus vokalisti hehkuttaa niin, että kuulijalle ei jää mitään. Jos vielä teen tekstien tekstin, vien sen Chydeniukselle sävellettäväksi. Hänen kaartistaan löytyvät myös parhaat esittäjät.
Miten sävellät ? Piano, kitara, hyräily? Kirjoitatko nuotteja, vai äänitätkö kasetille?
– Joskus oli pianot ja vehkeet, nyt on vanha sähköurku ja mankka. Kävin kakarana 10 vuotta pianotunneilla ja saan yksinkertaisen nuottikirjoituksen paperille, mutta mieluummin annan jonkun muun kirjoittaa biisin kasetiltani.
Kuinka markkinoit uudet laulusi ?
– Pitäisi alkaa markkinoida. Pelkät tekstit saisin varmaan paremmin kaupaksi kuin säveltämäni biisit, joita suurin osa tuotannostani on. Niitten kunnon demoiksi saattaminen on ollut vaikeaa ja kallista ja tekemiseni jarru. Nyt siihen on löytynyt talkoohenkinen kumppani, joka myös pitäytyy minun nuoteissani, kun tekee minulle. Vastaavasti minä olen tekstittänyt hänen sävellyksiään. Ihana yhteistyö on syntynyt tämän Mikon kanssa (= puolalainen kosketinsoittaja, Michael Kujawa, joka on vuosia soittanut tunnetuimpien suomalaisten artistien taustabändeissä).
Muun muassa Anneli Saaristo, Arja Saijonmaa, Hellin Leed, Kari Piironen ja Viktor Klimenko ovat levyttäneet tekstejäsi. Lisäksi, mm. Irina Milan, Lulu Tanhuanpää, Sinikka Sokka, Martina Roos ja Eija Domnick (Hinkkala) ovat esittäneet laulujasi. Minkälaista uutta materiaalia on kehitteillä ?
– Uutta leikillistä, tunteellista ja pikkutuhmaa kapakka-ohjelmistoa on tekeillä, mutta siitä en voi vielä enempää paljastaa.
Sirkka-Liisa sai äskettäin Suomen Kulttuurirahaston työskentelystipendin Schloss Wiepersdorf-nimiseen taiteilija-taloon Saksan Brandenburgissa, n. 80 km Berliinistä etelään. Paikka on upea vanha linnamainen herraskartano puistoineen, jossa muutama kymmenen stipendiaattia kaikkialta maailmasta taiteen eri aloilta työskentelevät. ”Tarjolla oli säveltäjälle studio upeine flyygeleineen, kuvataiteilijalle mahtava korkeaikkunainen ateljee ja kirjailijalle luukku ja Remington. Kaksi ensimmäistä aiheuttivat rimakauhun, joten valitsin viimeksi mainitun. Tässä pulmani: En ehdi enää minkään alan ammattilaiseksi, kun ikää on 60 ja risat. Joten laptop vain kainaloon ja puistoon runoilemaan!” Näin Sirkka-Liisa. Siinäpä asennetta meille muillekin!
