Honey B. & T-Bones juhli viime vuonna kaksikymmentävuotista taivaltaan kirjan ja kokoelmalevyn kera. Kuloniemen itsensä keräilemä ja kynäilemä muistelo Go-Go Shoes luo kokonaiskuvaa yhtyeen uraasta, ennen muuta anekdoottien kautta. Kronologisesti nurinkurisessa järjestyksessä etenevä kokoelma-albumi puolestaan osoittaa, kuinka luontevasti bändi on muuttunut bluestriosta ambient- ja hiphopvaikutteiseksi, ehdottoman omaääniseksi comboksi.

Yksi muistelmateoksen mieltäkiinnittävimmistä seikoista on järjettömän kova keikkatahti. Kuloniemi laskeskelee yhtyeen tehneen ensimmäisen vuosikymmenensä aikana noin kaksisataa keikkaa vuodessa. Vaikka tahti on sen jälkeen hieman laantunut, niin kaiken kaikkiaan keikkoja on tullut tehtyä reippaasti yli kolmetuhatta. Tästä oli hyvä aloittaa keskustelu entisen blueskitaristin, nykyisen tekstuuri- ja koloristitaiturin kanssa.

– En ole koskaan ollut kovin tekninen kitaristi, ja varmaan se on ajanut minut käyttämään slidea. Omat heikkoudet täytyy muuttaa vahvuuksiksi. En tiedä, onko pienellä vahvistimella soittaminen erityisen omaperäistä, mutta se on tärkeä juttu. Elämä tuli paljon helpommaksi sen myötä, noin vuonna 1995. Soundi oli paljon helpompi saada haltuun.

Kun keikkojen määrä nousee tuollaisiin lukuihin, niin kuinka paljon yksittäisiä esiintymisiä voi enää muistaa?

– Vivahteita on aina sen verran, että kyllä niitä mieleen jää. Me esiinnyimme lähinnä klubitasolla, joten kontaktia ihmisiin oli enemmän, ja tätä kautta keikoissa oli aina vaihtelua. Totta kyllä on sekin, että keikkoja unohtuu. Me olimme jokin aika sitten eräässä paikassa, jossa olimmue kuulemma olleet viimeksi vuonna 1993. Sen enempää minulla kuin Aijallakaan ei ollut mitään havaintoa, että sielläkin oli käyty.

Missä vaiheessa alkoi tuntua, että kaikki perusasiat oli nähty? Tarkoitan järjestelyjen pettämistä, kamojen katoamista, ja kaikkea odottamatonta hyvää ja huonoa, mitä tien päällä tulee vastaan.

– Se tunne tuli aika äkkiä. Tai äkkiä ja äkkiä… sanoisin, että kyllä siinä viisi vuotta meni. Meillä se tuli luultavasti näin nopeasti, koska me teimme joka vuosi niin paljon keikkoja. Me mahduimme triolla vaikka minkälaisiin paikkoihin, joten tätäkin kautta me näimme aika paljon erilaisia juttuja.

Entäpä sitten perusasiat soittamisen näkökulmasta? Missä vaiheessa bändi oppii tuntemaan itsensä niin, että suuria yllätyksiä ei tule?

– Se vaatii varmaan sata keikkaa. Sellainen tietty rautaisuus tulee soittoon vain silloin, jos keikkailee viikoittain. Keikka on kuitenkin ihan eri juttu kuin yksinään tai jopa ryhmässä harjoittelu, ja keikkakunnon ylläpitäminen vaatii nimenomaan keikkailua. Jossain vaiheessa voi tulla vastaan myös huono, tylsistyttävä rutiini, ja se on tärkeä tiedostaa. Me tiedostimme sen, ja oikeastaan juuri sen vuoksi meillä on ollut uralla niin erilaisia vaiheita.

Siis tyylilajivaihteluissa on ollut takana myös se, että biisit ovat kuluneet keikoilla puhki?

– Niin. On tullut sellainen olo, että meillä ei ole enää mitään sanottavaa näiden biisien kautta. Meidän settimme kyllä eli koko ajan, vanhaa materiaalia putosi pois ja uutta tuli tilalle. Toiset biisit kestivät matkassa hyvinkin pitkään, mutta jossain vaiheessa täytyi tehdä isompi muutos.

Miten teidän keikkasettinne on vuosien aikana muuttunut, jos ajatellaan esimerkiksi omat kappaleet vs. lainabiisit?

– Aluksi soitimme lähes pelkästään covereita. Pikkuhiljaa painopiste on muuttunut omien hyväksi ja vuoden 1995 jälkeen kaikki on ollut omaa. Blues on tietysti tradition toistoa, ja siihen kuuluu covereiden tai omien tulkintojen esittäminen. Ehkä siksikin olemme tehneet pesäeron ko. tyyliin.

Rutiinin välttämisestä tuli mieleen tällainen pikku tarina. Haastattelin taannoin King Crimsonin kitaristia Adrian Belewiä, joka kertoi virittäneensä kitaransa D-kielen C:hen, jotta joutuisi tiedostamaan soittonsa ihan uudella tavalla ja jottei voisi nojata maneereihinsa. Miltä kuulostaa?

– Mikä ettei… Mikä tahansa, mikä pakottaa löytämään uuden suunnan, on ihan jees. Mun on vaikea kuvitella, että tekisin noin, tuohan on normaalivirityksessä aika raju vaihdos. Olen itse käyttänyt avovireitä, joissa on aina ihan oma luonteensa ja joissa joutuu miettimään juttuja eri tavalla. Adrian Belewin tapauksessa tuo kyllä kuulostaa järkevältä. Muistaakseni hän sanoi jossain, että jos vaikka kitarasta hajoaa mikki kesken keikan, siitä pitää tehdä osa show’ta. Että hän ei selvästikään riskejä pelkää.

Hallitusta kaaoksesta staattisuuteen

Honey B. & T-Bones herätti alkuaikoinaan huomiota aggressiivisella esiintymisellään. Biisien väleihin ei jätetty turhia taukoja, vaan keikat olivat rajua tykitystä alusta loppuun. Tämä oli omiaan kasvamaan bändin mainetta nimenomaan keikka-aktina. Jossain vaiheessa kohkaus alkoi rasittaa, ja bändi muutti tyyliään varsin rajusti. Mieleeni nousee muistikuva Juttutuvan [Helsinki] keikalta noin vuodelta 2000: [Jari] Kettunen istuu – tietysti – rumpujensa takana, Kuloniemi ja Puurtinen seisovat lähes paikoillaan koko keikan. Kuloniemen spiikit tulevat suoraan ufo-osastolta; hän esittelee uudet HBTB-biisit suomalaisen rockin klassikoiksi (yksi niistä on olevinaan Sielun Veljien Kanoottilaulu) ja herättää näin mielenkiintoista hämmennystä. Yllättävää kyllä, keikan intensiteetti on kova, vaikka kiihkoilu puuttuu.

Minkälaisia reaktioita teidän suunnanmuutoksenne alun perin keikoilla herätti?

– Kyllä sen näki, että osa vanhoista faneista alkoi kaikota, ja tilalle rupesi tulemaan uusia. Tämä vaihe kesti muutamia vuosia, ja se herätti myös hämmennystä. Mutta nyt kun sitä ajattelee, niin meni se helpommin kuin olisi voinut kuvitella.

Epäilyttikö tai jännittikö muutoksen tekeminen teitä?

– Tietyllä tavalla kyllä, mutta se tuotti myös uutta motivaatiota, koska otimme tietoisen riskin. Nimen muuttaminen vuosituhannen vaiheessa oli muuten vastaanoton kannalta isompi juttu kuin tyylimuutos, uutta nimeä ei ole vieläkään otettu kaikkialla vastaan. Jotkut keikkajärjestäjät ovat esimerkiksi vaatineet, että lehti-ilmoituksessa pitää voida käyttää vanhaa nimeä.

Täytyy muuten sivuta tätä teidän bändinne erikoisuutta, sinun ja Aijan suhdetta. Vanhan muusikkolatteuden mukaan bändin sisällä ei saa olla parisuhdetta, koska se hajoittaa sekä bändin että parisuhteen. Teillä on kuitenkin mennyt hyvin jo pitkään. Mites nyt näin?

– Parisuhde bändissä on kyllä ajoittain rasittanut sekä bändiä että parisuhdetta, mutta se on myös ollut rikkaus. Me olemme kuitenkin olleet bändin moottorit. Tilanne voisi olla toinen, jos joku muu olisi bändissä johtajana. Me ollaan hyvä parivaljakko Aijan kanssa, ja se on tässä ihan kantava voima. On hauskaa tehdä kimpassa asioita.

Minkälainen biisintekometodi teillä on? Ja onko se muuttunut ajan kuluessa?

– On se muuttunut. Alussa biisit olivat blues- ja R&B-pastisseja. Minä olin pääasiallinen biisintekijä. Joskus 1986-87 alkoi omakin ilme löytyä, joskin kappaleet tukeutuivat yhä bluesin ja autotallirockin traditioon. Hiljalleen mukaan tuli myös popsävyjä. Vuoteen 1990 mennessä Aijan panos oli vahvistunut, ja nykyään hän on pääasiallinen säveltäjämme. Itse keskityn enemmän tekstipuoleen. Saatamme myös tehdä biisin yhdessä. Metodeja on monia. Nauhoittelemme ja hoilailemme aihioita keskenämme, kumpikin lisää keitokseen aineksia. Raakaa työtä, mutta palkitsevaa.

Bluesista se lähti

Kuloniemen nykysoitossa ei enää juuri bluesin sävyjä kuule, vaan hän soittaa koko ajan vähemmän – tekstuurimaisesti, kuin väreillä pelaten. Mutta kun tietää, miten puhdasoppisen bluesvaikutteista musiikkia hän uransa alkuaikoina teki, on pakko kysyä, vieläkö rakkaus bluesiin elää.

– Kyllä elää. Hyvää bluesia vain tehdään tänä päivänä kamalan vähän. Turhaa bluesia tehdään hirveästi. Kun sitä soittaa ammatikseen radiossa, niin huomaa hyvin, miten harvoin kokonaisvaltaisia blues-elämyksiä osataan nykyään tehdä.

Miltä blueslevyjen kenttä sitten näyttää?

– Kiinnostavaa materiaalia on ehkä kymmenen prosenttia. Bluesiahan julkaistaan todella paljon, se on ihan oma teollisuuden laji. Sitä kuluttaa Jenkeissä lähinnä keskiluokkainen, keski-ikäinen väestö.

Elääkö itse traditio? Onko todellisia uudistajia vielä?

– Kyllä, joitakin. Esimerkiksi jossain Pohjois-Mississippissä on edelleen ihan paikallisia, turmeltumattomia blues-äijiä, todella mielenkiintoisia tapauksia. Sitten on työläissarja, jonka edustajat ovat tehneet pitkän uran bluesin parissa. Siis tavallaan bluesin katrihelenat tai mattieskot. Sitten on vielä tämä supertähtiosasto, mustien puolella B. B. King ja muutama muu, valkoisissa Gary Moore, Eric Clapton, ja myös muutama muu. Nämä viimeiset ovat kliseiden toistajia, joiden musiikki ei kiinnosta minua ollenkaan. Kiinnostavaa kyllä on se, että nämä äijät saattavat vielä joskus houkutella jonkun nuoren aidon bluesin pariin.

Mitenkäs sitten käy, kun nämä isot tähdet lopettavat?

– Nii-in! Minusta blues on taidemuotona pian aika lailla umpikujassa. Kohta on edessä todelliset kohtalon hetket. Viimeisin todella iso piristysruiske oli Stevie Ray Vaughanin ja Fabulous Thunderbirdsin juttu. Blues voisi vielä alkaa elää fuusioitumisen kautta, esimerkiksi joku hiphop-pohjainen lähestymistapa voisi olla yksi ratkaisu. Mutta ei Jenkkilän mustaa nuorisoa kiinnosta joku orjien jälkeläinen, hampaaton ja apaattinen bluesäijä.

Oliko teidän tyylimuutoksessa takana myös sitä, että sinä et kitaristina katsonut voivasi enää ilmaista mitään bluesin piirissä?

– Oli. Tuntuu, että rakastan bluesia liikaa lähteäkseni murhaamaan sitä omalla soitollani. Eikä kyse ole pelkästään minusta, vaan meillä kaikilla oli sellainen fiilis, että me ei pystytä koskaan tekemään tarpeeksi hyvää bluesia, huomattiin se mahdottomuus. Tuntuu muuten, että monen muunkin pitäisi se huomata…

Miten rakensit uuden tyylisi? Vanha bluesilmaisusi on selvästi kiinni tyylilajin perinteessä, mutta mistä ammensit materiaalia uuteen tyyliisi? Sehän on aika vähäeleistä, tekstuuripohjaista tavaraa.

– Ensin täytyy mainita tällainen juttu, että olen kyllä digannut bluesia käytännössä koko ikäni, 60-luvulta lähtien. Mutta olen kuunnellut kaiken aikaa myös paljon muuta. Esimerkiksi David Gilmourin soitosta olen pitänyt 70-luvulta saakka. Yksi selvä käännekohta tuli, kun kuulin Sonny Landrethia ensimmäisen kerran. Daniel Lanois oli toinen suuri vaikuttaja, varsinkin soundipoliittisessa mielessä. Olen kuunnellut vuosien varrella tosi paljon musiikkia ja sulattanut sieltä eri vaikutteita.

Miten kuvaisit sitten tämän sulauttamisprosessin seurauksena syntynyttä Esa Kuloniemen omaa kitaransoittotyyliä?

– Varmaan se liittyy aika paljon pelkistämisen ja koloristisuuden ideologiaan. En ole koskaan ollut kovin tekninen kitaristi, ja varmaan se on ajanut minut käyttämään slidea. Omat heikkoudet täytyy muuttaa vahvuuksiksi. En tiedä, onko pienellä vahvistimella soittaminen erityisen omaperäistä, mutta se on tärkeä juttu. Elämä tuli paljon helpommaksi sen myötä, noin vuonna 1995. Soundi oli paljon helpompi saada haltuun.

Miten sinä muuten kuuntelet nykyisiä hevikitaristeja? Sehän on maailma, jossa kitarasankaruus elää vahvasti ja jossa suomalaiset pärjäävät hyvin kansainvälisestikin tarkasteltuna. Minkälaisia asioita heissä kuulet? Vaikka nyt Stratovariuksessa.

– Timo Tolkki on aivan mielettömän kova soittaja. Pakko siitä on vaikuttua, ihan vilpittömästi. Näitä uusimpia metallibändejä en ole kuullut kovin paljoa, mutta virtuositeetti on kyllä yleensä aika huikeaa. Kuuntelen kitaraa kuitenkin vain kokonaisuuden osana, ja se musiikinlaji ylipäänsä ei kiinnosta. Olen sen verran vanhan kansan mies, että minusta Black Sabbath on tässä osastossa hienointa. Sen bändin jälkeen en myöskään ole omaksunut hevistä mitään omaan soittooni.

Radiotoimittaja

Vanhan kansanuskomuksen mukaan musiikkitoimittajat (varsinkin kriitikot) ovat katkeroituneita, lahjattommia muusikoita. Esa Kuloniemi on sekä Yleisradion toimittaja että tunnetussa bändissä vaikuttava muusikko, joten ajatusta on perin vaikea sovittaa häneen. Pitkään Radiomafiassa ohjelmaa vetänyt Kuloniemi siirtyi YLEn radiouudistuksen myötä Radio Suomeen, maanantain [myöhäisiltaohjelma] Kovan päivän illan bluesministeriksi.

Minkälainen suhde sinulla on tähän toimittajanhommaan?

– Se sopii minulle hyvin. Olen kuitenkin sen verran impulsiivinen ja ehkä vähän lyhytjännitteinen tyyppi. Radiotyöstä saa hyvää vaihtelua, se on varsinkin keikkailulle hyvää vastapainoa. Levykauppojen penkominen maailmalla oli myös motivoivampaa, kun tiesi että voisi viedä löytöjä radioon. Sitä paitsi radiokin on tietyllä tavalla soitin, ohjelmakokonaisuuden laatiminen on samantyyppistä kuin keikkasetin laatiminen.

Koska olet toimittaja, joudut radiossa sanomaan soittamastasi musiikista jotain. Ja koska olet myös muusikko, sinulla on varmaan näkemystä siitä, minkälainen kritiikki voisi olla mielekästä…

– Niin, musiikkikritiikkihän voisi parhaimmillaan olla foorumi, josta todella oppii jotain.

Nimenomaan. No, oletko sinä lukenut urasi aikana palautetta, joka olisi todella pannut sinut miettimään tai avannut jonkin uuden näkökulman?

– Sellaista kritiikkiä on hirveän vähän. Totta kai on kivaa, jos joku pitää meistä tai sanoo lukijoille, että me olemme hyviä. Mutta ei siitä hirveästi näkökulmia saa. Konserttiarviot ovat vaikuttaneet eniten, koska keikkailu on sitä, mitä tekee koko ajan. Levy on valmis ja peruuttamaton jo siinä vaiheessa, kun siitä kirjoitetaan. Keikkaysteemejä pystyy tarkistamaan, jos joku esittää hyviä havaintoja.

Onko sinulle aiheutunut vaikeuksia siitä, että olet sekä muusikko että toimittaja?

– Välillä tuntuu kuin joku kuuntelija ajattelisi, että kun se Kuloniemi tekee blues-ohjelmaa, niin sen pitää myös soittaa bluesia keikalla. Joskus vieläkin törmää keikoilla humalaisiin häiriköihin, jotka tulevat sanomaan jotain tämänsuuntaista. Onneksi harvoin.