SOVITUS, osa 2

SOVITUS, osa 2

Tämän kaksiosaisen artikkelin ensimmäinen osa julkaistiin edellisessä SELVISissä (04/02). Teksti perustuu yhdistyksen syyspaneelissa viime lokakuun lopulla käytyyn keskusteluun sovittamisesta. Käytyä keskustelua on referoitu yleisesti, ja hieman vapauksia ottaen yhdistellen, ilman viittauksia käytettyihin puheenvuoroihin.

Nykytuotannossa luovia osatekijöitä [henkilöitä] on monta. Miksaajalta voi tulla idea luovaan panokseen, myös tuottajalta. Teos saattaa syntyä koko tuotantoryhmän panoksen toimesta, ja näin kaikki ovat oikeutettuja osuuksiin. Viivat ovat usein veteen piirrettyjä.

Lähtökohtana on kunkin oma tontti, eli tuottajalle kuuluu tietyt asiat, äänittäjälle tietyt jne. Loppujen lopuksi on kyse siitä, että ko. henkilö tekee työnsä hyvin, ja saa lopputuloksen paremmaksi, kuin jos olisi tehnyt osuutensa huonommin. Lopputulos toimii paremmin siinä funktiossa mihin se on tehty. Milloin työ on ollut sovitus- tai kanssasäveltäjäkrediittiin oikeuttavaa toimintaa, on pykälää kovempi juttu.

Käytännössä edelleen säveltäjällä on lähtöidea, josta pidetään kiinni. Kuitenkin loppupelissä on tilanne, jossa tiimin edustaja tulee krediitteihin, kun riittävää luovaa panosta on tapahtunut. Useinkaan ei kannattaisi ajatella mukaan sovittajaa, vaan kanssasäveltäjää. Tämä on meillä vielä uutta.

Eri ammattilaisten ammattitaitoon kuuluu tiettyjä asioita, kuten esimerkiksi se, että muusikot osaavat soittaa sointulapuista. Tuottajan työhön kuuluu toimia myös sovituksen tuottajana. Tuottaja voi käyttää mute-kytkintä äänityksessä muokatakseen sovitusta, muusikot vain soittavat. Joskus ideoiden tarjoaminen häiritsee muusikoiden keskittymistä liikaa, joten äänittäjän kanssa yhteistyössä voi puuttua musiikillisiin ratkaisuihin. Keskustelu sovittajuudesta on syytä sitten käydä.

PALKAN PERUSTE

Gramex-käytäntöä muutettiin jokin aika sitten siksi, että nykypäivän studiotuottajien huomattiin pystyvän käyttämään entistä systeemiä kohtuuttomasti hyväkseen. Tuottaja/sovittaja/kapellimestari/muusikkona toiminut henkilö rakensi osuuttaan kasvattavia raitamääriä teknologian avulla, ja merkitsi itsensä myös kapellimestariksi, vaikkei käytännössä johtanut muusikkoryhmää lainkaan.

Gramex-korvauksistakin on tullut työpalkan maksamisen osuus. Säveltäjä on lähtökohta, sovittajalle pitäsi maksaa työpalkka, säveltäjän palkka tulee teoksen käytöstä. On kuitenkin väärin, että jos sovittajaosuus myönnetään, se oletusarvona vähennetään säveltäjän osuudesta. Kun sovitus edesauttaa koko teoksen menestystä, on oikeus ja kohtuus että se tasataan kaikkien osuuksista.

Missään maailmassa ei ole niin paljon rekisteröityjä sovituksia kuin Suomessa. Työn maksajan osoite on ”väärä”. Jakosäännön uudistamisessa lähdettiin nimenomaan siitä, että teoskynnys on liian matala. Kun vapaiden teosten kynnys on korkea, tulee suuri määrä siitä, että säveltäjät ovat myöntäneet lupia.

Esimerkiksi Monosen Satumaasta on Teostossa 68 rekisteröityä sovitusta. Vain muutamalla niistä on taloudellista merkitystä. On myös luvallisia sovituksia, joita ei ole esitetty, ainoastaan rekisteröity. Ja Teoston rekisterissä on myös luvattomia sovituksia, joiden rekisteri on aikanaan esitysilmoitusten perusteella avattu, mutta enää niin ei tehdä. Eli luvattoman esityskorvaus menee kantaversiolle. [katso Martti Heikkilän kirjoitus SELVIS 2/02 -toim.huom.]

Tänä päivänä tuntuu vaikealta saada sovitusosuuksia, lupakriteerit ovat jopa erikoisia. Tosin sovitus-sanaa käytetään lähes kaikesta. Monet lupasovitukset ovatkin vain orkestraatioita, olemassa olevan materiaalin hyödyntämistä. ”Toivelaulusovituksilla” tehdään kokonaisia televisio-ohjelmia! Sovitus on idea, puuttumista perusmateriaaliin tavalla tai toisella, alkaen soinnuista. Oivallus pitää olla, että syntyy jotain. Kansanlauluun ”itsestään selvät” soinnut voi moni löytää, mutta hyvin soivan kolmiäänisen satsin siihen tekee huomattavasti harvempi.

Moraalin nostoa riittää siinä, että mitä kutsutaan miksikin. Hyväksyttävää logiikkaa on vähän, miten siinä yleisö voisi oppia käsittelemään käsitteitä sävellys ja sovitus ja orkestraatio? Epärehellisyyttä on ammatti-ihmisissäkin, kun toisten töitä esitetään omina.

Plagiaatiokanne on olemassa myös sovituksista. Tekijän tulee valvoa omia töitään. Kun tekijä antaa luvan, pitäisi valvoa että kynnys ylittyy. Ohjelmistotoimikunta valvoo vapaiden teosten suhteen.

On käsittämätöntä, että sovitus katsotaan tapahtuneeksi, muttei saa osuuksia. Kun sovitus ylittää teoskynnyksen, se saa tekijänoikeuden suojaa. Siihen kuuluvat moraaliset JA taloudelliset oikeudet. Nykykäytäntö on tietyltä kantilta jopa kestämätön.

Taannoisessa käännösversiotehtailussa transkriptio on automaattisesti rekisteröity sovituksena, sitä kutusuttiin siinä ympyrässä sovittamiseksi. Myös erilaiset kokoonpanot ovat suuri syy sovitusten määrään.

Ei ole resursseja kitkeä moraalisiin oikeuksiin liityviä ongelmia pois. Valistustyötä on saatava kentälle.

OSASOVITTAJAN ARKIPÄIVÄ

Osasovituksena ymmärretään esimerkiksi jousi-, puhallin- tai kuorosovitus johonkin teokseen, eli mukana on muitakin tekijöitä. Kun jaetaan osuuksia, on oltava logiikkaa millä on merkitystä, jaetaan sitten tekopalkkaa tai tekijäosuuksia. Argumenttina kuulee usein, että ”meidän bändissä on näin monta, sovituskakku on pieni”. Jos luodaan yhdessä, pitäisikin jakaa koko kakkua, ei vain sovitukakkua. Eli jos ei ole olemassa selkeätä biisiä, niin jaetaan koko kakkua.

Jos selkeästi pyydetään jonkinlaista sovitusta, niin siitä ei voi olla jakamassa 11,5%:ia vaikka kuudella [bändijäsenellä]. Tällöin pitäisi olla selkeästi tekopalkka. Kovin harvoin vain on. Useimmin pitäisi olla niin, että on kyse sovituspalkasta, eikä teosto-osuudella ole roolia. Tällä hetkellä on usein tilanne niin, ettei sovittamisessa päästä Elvisin yletariffeilla edes minimitasolle. Ja samaan diiliin liitetään myös nuotit. On tullut käteväksi tuottaa toki nuotit, mutta se on eri työ. Kun juuri kenelläkään taholla ei ole varaa maksaa tekemisestä juuri mitään, niin osuudet ovat neuvotteluissa. Osan sovittajista on mahdollista saada korvausta vain Teoston kautta.

Ryhdittömyys on vienyt siihen, että ”sähän saat teostoja”. Firmatoiminta on syynä, ettei saa edes tarffien mukaan. Könttisummaa ei enää eroteltu, sama henkilö teki kaiken – säveltäjä, sovittaja, nuotinkirjoittaja, kapellimestari, muusikko.

Tietokonetekniikka mahdollistaa notaation luovan työn tekijälle, mutta se on hinnoiteltava erikseen. Jos on tiukka aikataulu, ja joutuu delegoimaan notaation edelleen, niin sovituspalkkio menee helposti notaation osuuteen.

Tilaajatahot ovat niin moninaisia. Joskus ei ole sydäntä laskuttaa, kun teos saa kuitenkin esityksiä. Jos ei tule teostoa, ei ole ”reilua”, että tilaaja maksaa aivan kaiken sovittamiseen liittyvän.

Bändissä yleensä sovittaminen jaetaan, kun kappaleen tekijät ovat tiukemmin omastaan kiinnipitäviä. Kun tuottaja keksii studiossa, että mukaan tehdään jouset, niin se on jousisovittajan kannalta ongelmallinen tilanne, kun siellä on jo valmiiksi viisi sovittajaa.

Bändissä on niinkin, että kun joku tekee sointukierron ja jonkinlaisen laulumelodian, niin loput tulee bändistä. Jos joku tekee torvet, niin se neuvottelee levy-yhtiön kanssa palkkiosta. Jos se on keksinyt sellaisen jutun, joka selvästi ”herättää” kappaleen, niin silloin hänelle pistetään säveltäjäosuudet. Hyvän sovituksen tekeminen palkitaan osuuksilla. Joskus sovitusosuutta kyllä jaetaan liian pieniin splitteihin. Tuottaja ratkaisee – sovituksessakin – mitä otetaan, mitä jätetään pois – jos sillä on edellytyksiä.

teksti: Pekka Nissilä

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 1/2003

Selaa lehden artikkeleita