Musiikintekijät -logo

Teoston kevätkokouksesta

Teoston kevätkokouksesta

Teoston kevätkokous tuli ja meni. Toimin tietenkin taas suupalttina, mutta mokasin myös kunnolla. Olin lähettänyt Teoston johtokunnalle kirjeen, jossa oli joitakin kysymyksiä, joista halusin puhua kokouksessa. Minua ei nimittäin ilahduta ollenkaan, että ainoastaan minä tiedän asioista, varsinkin kun joukossa oli kysymyksiä, joita jotkut toiset olivat pyytäneet minua kysymään.

Mielestäni kokoukset ovat liian ”steriilejä”. Pakolliset kuviot mennään mahdollisimman nopeasti läpi (”Illallinen odottaa!”), mutta mitä todellakin tapahtuu, siitä ei keskustella eikä monellakaan Teoston jäsenellä ole todellista kuvaa siitä, kuinka Teosto toimii. Mokasin siinä mielessä, että lähetin kysymykseni liian myöhään, enkä silloin kun esityslista hyväksyttiin, vaatinut kohtaa, jossa esittämiäni asioita käsiteltäisiin. Olemme sittemmin sopineet Ilkka Kuusiston ja Olli Heikkilän kanssa, että menemme 9.6. Teostoon esittelemään asioitamme, ja silloin sovitaan, kuinka asiat kerrotaan Teille.

Joihinkin seikkoihin on kuitenkin tartuttava nyt. Pekka Tegelman ärsyyntyi samasta kuin minä ja moni muukin: Teoston mainoksesta, jonka otsikko on ”Kuka maksaa sinun palkkasi?” Tekstissä sitten tekijät kertovat, että tekijänoikeuskorvauksilla on suuri merkitys heidän toimeentulossaan. Jos otsikko olisi ollut ”Mistä saat elantosi?”, asia olisi ihan oikein. Mutta nyt annetaan kuva, että Teosto olisi tekijöiden työnantaja (ilman lomakorvauksia ja eläkemaksuja tietenkin), vaikka se onkin tekijöiden työrukkanen. Suomen Elokuvasäveltäjät (nykyinen ELVIS) perustettiin vuonna 1954 sen takia, että elokuvatuottajat kieltäytyivät maksamasta sävellyspalkkioita: ”Tehän saatte palkan Teostosta!” Samoin neuvotteluissa mm. Yleisradion kanssa sai jatkuvasti selittää, että korvauksella teoksen käytöstä ei ole mitään tekemistä työpalkan tai palkkion kanssa.

Teosto tukee tekijöiden pyrkimyksiä saada tekijänoikeuskorvaukset pääomatuloveron piiriin. Siihen sopii aika huonosti se, että tekijänoikeuskorvaukset rinnastetaan palkkaan. Meidän pitää opettaa suurta yleisöä, että tekijänoikeus on hieno asia, ja sitä on puolustettava kirkkain otsin eikä minkäänlaisilla kepulikonsteilla.

Teoston johto vastasi minulle, että ”mainonnassa kärjistetään ja yleistetään asioita huomion herättämiseksi.” Ja se on täsmälleen väärä tapa kertoa Teostosta. Mielestäni Teosto on jo ihan tarpeeksi kärjistänyt asioita ja ärsyttänyt tavallisia ihmisiä. Ainoastaan kutsumalla asioita oikeilla nimillä Teoston tunnetusti huonoa mainetta voidaan parantaa.

Toinen asia, josta huolestuin kovasti on se, että Teostoryssa oli viimeksi artikkeleita, joiden kirjoittajaksi oli merkitty COMPOSITOR OY, siis työnantajataho. Tavallisille ihmisille tässä oli signaali siitä, että Teosto on hyväksynyt sen, että tekijänoikeus siirtyy työsuhteessa työnantajille. Teoston vastauksen mukaan kyseessä olisi ollut puhdas ”työtapaturma”, ja kirjoittajien nimet olisivat jääneet pois epähuomiossa, ja Teosto on edelleenkin sitä mieltä, että tekijänoikeus ei siirry työnantajille. Mutta tällaista mokaa ei saisi tapahtua tekijänoikeusjärjestön omassa julkaisussa. Tästä Teoston paras johtokunta kautta aikojen voisi pitää huolta.

Mutta nyt kevätkokousasioihin. Henkilövaalit menivät odotusten mukaan, vaikka minä olen ollut jo kauan sitä mieltä, että varapuheenjohtajaksi pitäisi vihdoinkin valita kevyen musiikin edustaja. Otto Donnerhan istuu puheenjohtajana kevyen musiikin mandaatilla, vaikka on sekä ELVISin että myös Suomen Säveltäjien jäsen. Hän on usein sanonut, että Teoston puheenjohtajan on oltava neutraali (mitä en kylläkään huomannut Joonas Kokkosen enkä Aulis Sallisen puheenjohtaja-aikoina). Tuntuu myös siltä, että tämä neutraalius koituu meikäläisten tappioksi.

Kokouksen tärkein asia oli kuitenkin muutos Asiakasoppaaseen. En tiedä kuinka moni tiedosti, ettei kyseessä ollut ainoastaan teksti, vaan päätimme Teoston asioiden hoitamisesta. Olin hyvin hämmästynyt kun luin kokouskutsusta ja esityslistasta: ”Tilitys- ja jakosäännön kohdan 1.5. (Muut tilitykset) muuttaminen: lisätilityksen ja partituurimusiikin tuen korvaaminen tuella kotimaisen musiikin edistämiseen”. Kun sitten tarkastin Teoston johtokunnan esityksen, olin ihan äimän käkenä. Ainoa asia mikä poistettiin oli lisätilitys eli se lisä, jonka saivat kaikki teokset luokitukseen katsomatta eli myös kevyen musiikin teokset. Eräs argumentti tässä oli, että uuteen Norddok -rekisteriin tällaista ei voida rakentaa, koska muut Pohjoismaat eivät tunne lisätilityksiä. Tämä oli nyt ainakin puolitotuus (jos ei suorastaan väärä tieto). Norja on jo iät ja ajat maksanut ensiesitystukea, joka on tietojeni mukaan hyvin merkittävä. Tulkitsen asian niin, että tarkoitus oli nimenomaan siivota meikäläisten musiikkia pois tukien piiristä.

Otto Donner toi esille, että johtokunnan esitys olisi hyväksyttävä: sitä oli huolella valmisteltu jo parin vuoden ajan. Minä näen asian toisin. Teksti kuuluu: ”Johtokunta varaa vuosittain ns. kansallisiin varoihin summan, joka jaetaan kotimaisen musiikin edistämiseen. Summa on 2% kotimaisten esityskorvausten jaosta ennen kansallisten varojen vähentämistä ja siirtoa edellisiltä vuosilta.”

Olen jo joskus aikaisemmin toimintakertomuksen yhteydessä kiinnittänyt huomion siihen, että kyse ei ole kotimaisista esityskorvauksista, vaan kotimaisten esitysten korvauksista. Kotimaiset korvaukset jäävät Suomeen kun taas kotimaisten esitysten korvauksista menee yli puolet ulkomaille. (En tiedä itkeä vai nauraa, kun joudun opettamaan syntyperäisille suomalaisille suomenkieltä, maahanmuuttaja kun olen). ”Tuki jaetaan seuraavasti: 1. Kannustuspalkinnot. Päätöksen kannustuspalkintojen perusteista ja puitteista tekee johtokunta”. Kun joku kysyi mikä semmoinen kannustuspalkinto on, saimme kuulla, että siinä on monta mahdollisuutta, joita vielä pohditaan. Se voisi olla Teostopalkinto, palkitun voisi nimittää ulkopuolinen taho ja muuta sellaista. Oliko sitä, joka meidät pyydettiin hyväksymään, pari vuotta huolellisesti pohdittu? Onko edes pohdittu palkintojen suuruutta?

Olen kyllä aika varma siitä, että palkinto tulee olemaan huomattava ja että sen saa joku, jolla menee muutenkin hyvin. Ihan kuin aikoinaan valtion taidepalkinto 200.000 mk, jonka sai henkilö, jolla oli parhaillaan 15-vuotinen valtion apuraha. Nyt on sellainen tunne, että allekirjoitimme tyhjän vekselin, jonka Teoston johtokunta (paras kautta aikojen) voi sitten mielivaltaisesti täyttää.

”2. Kotimaisten esitysmateriaaleja edellyttävien teosten tekijöiden ja kustantajien tukeminen: Tähän varattu summa jaetaan kunakin vuonna konserttialueella ja valtakunnallisilla radio- ja tv-alueilla käytetyn partituuriesitysraporttien perusteella.” Olikohan kukaan kokouksessa huomannut, että varat otetaan koko kotimaisten esitysten summasta, mutta jaetaan ainoastaan radio- ja tv-alueille? Aikamoinen tulojen siirto. Kaikilta otetaan, mutta ainoastaan harvat ja valitut saavat.

Voisi todeta, että Teosto toimii jonkinlaisena Robin Hoodin vastakohtana: köyhiltä(kin) otetaan ja annetaan niille, jotka jo muutenkin saavat eniten (tekijänoikeuskorvauksia). Ihmettelen, kuinka Teosto kertoo tämän asian ulkopuolisille. Niillehän aina toitotetaan, että Teosto kerää korvauksia ja jakaa ne oikeudenmukaisesti niille, joille ne kuuluvat.

Huomautin kokouksessa, ettei missään kerrota, mikä sellainen partituurimusiikki oikein on, millä tavalla se luokitellaan ja onko totta, että tukea saavat myös jotkut teokset, jotka on kirjoitettu jollekin yksiääniselle soolosoittimelle. Raimo Henriksson todisti, että tarkoitus on tukea suuritöisiä materiaaleja. Otto Donner totesi, ettei partituurimusiikkia ole ennenkään määritelty ”mutta kaikkihan tietävät, mistä on kyse”.

Tietävätkö kaikki? Minulla on selvä näkemys asiasta. Kun aikoinaan luulimme poistavamme genret, itse asiassa loimme systeemin, jossa on kaksi genreä: ne teokset, jotka saavat tukea ja ne jotka eivät saa. Tätä genreajattelua ei tunnuta millään saavan pois Teoston ajatuksenjuoksusta. Kun pyydämme teoksistamme Teoston rekisteriotteen, luokituksen kohdalla lukee ihan selvästi ”genre”. Ja kun Reijo Saari esitti meille kalvojen avulla, mille teoksille lisätilityksiä on maksettu, kalvossa luki ihan selvästi ”Luokka I, Luokka II ja Luokka III, vaikka meillä on jo vuodesta 1991 asti ollut luokat a, b, c, d ja e. (Tuli juuri mieleen, että kun poistimme genret ja loimme tukijärjestelmät, niitä oli tarkoitus käyttää väliaikaisesti ja niitä piti tarkistaa kolmen vuoden väliajoin. Kun joskus huomautin tästä Otolle hän vastasi, ettei kukaan halunnut.)

Teksti jatkuu: ”2 a Tekijöille ja kustantajille maksettava osuus maksetaan eläville tekijöille sekä kustantajille mainittujen esitysraporttien perusteella. 2b Tilausten ja työryhmien osuus: Johtokunnan tähän varaama osuus maksetaan tilaustoimikunnan kautta.” En tiedä onko kyse samasta asiasta, joka oli tähän saakka voimassa. Silloin ei maksettu perikunnille, mutta kyllä näitä edustaville kustantajille. Tästä syntyy sitten hupaisia tilanteita. Huomasin joskus 80-luvulla, ettei George de Godzinskyllä ollut sovituslupaa Mikkihiiri merihädässä -sovitukseen. Otin Ragni Malmsténilta allekirjoituksen, toimitin materiaalin Teostoon ja pidin huolta siitä, että se tuli 2-genreen.

Teos oli silloin kustantamaton, mutta nyt Warner on tehnyt R.R. Ryynäsen perikunnan kanssa sopimukset Ryynäsen tekstistä. (Ihmettelen kyllä kauhiasti, ovatko perilliset saaneet tietää, että Warner on saanut vuositolkulla korvauksia, jotka olisivat kuuluneet heille ja mitä kustantaja on luvannut sanoittajalle silloin kun sillä ei ole ollut sopimusta säveltäjän kanssa.) Nyt joka tapauksessa teksti on kustannettu ja koska sekä Malmstén että Ryynänen ja Godzinsky ovat kuolleet, partituurimusiikintukea maksetaan kustantajalle, joka ei ole koskaan nähnytkään partituuria ja josta hän ei ole ollut tietoinenkaan ennen kuin hän on saanut korvauksia. Tämä kai oli se tarkoitus kun hyväksyimme Teoston johtokunnan esityksen? Olen kyllä jo kauan ihmetellyt, miksi sanoittaja ja kustantaja saavat partituurimusiikintukea, kun teos nousee tukea saavaan luokkaan musiikillisista ansioista.

Kun nyt muistamme, että kyse on kansallisista varoista, on kai myös mietittävä, kuinka suomalaiskansallisia meidän kustantajamme ovat. Nähdäkseni Warner/Chappell on amerikkalainen pörssiyhtiö. Kaiken lisäksi saimme viime elokuussa tiedotteen, jonka mukaan Warner/Chappell on myynyt nuottien julkaisuliiketoiminnan F-Kustannus Oy:lle. ”Kauppa ei sisällä Warner/Chappell Music Finland Oy:n kustannusoikeuksia” ja ”Tehty kauppa on osa kansainvälisen Warner/Chappell Music -kustantamon vuonna 2002 liiketoiminnassa toteuttamaa muutosprosessia. Warner/Chappell Musicin strategiana on ulkoistaa nuottiyksikkönsä Euroopassa.” Siis Warner ei enää julkaise nuotteja, mutta saa tekijänoikeuskorvaukset. Mihin se tarvitsee partituurimusiikin tukea? Ulkomaisille kustantajille? Suomalaisista kansallisista varoista?

Warnerin ns. vakava katalogi on myyty ruotsalaiselle Gehrmanille. Myös Warnerin vakava puoli lopetti nuottien julkaisun. Gehrmanin omistaa ruotsalainen säätiö. Sitäkö pitää avustaa meidän varoilla? Kun meillä oli oikeudenkäynti Kuuva/EMI, jouduimme kerran siirtämään käsittelypäivää, jotta EMIn ruotsalainen johtaja ehtisi mukaan. Siis ylikansallinen yhtiö. Samoin BMG kuuluu mammuttikustantajalle Bertelsmannille. Suomalaisessa kaupparekisteriotteessa sanotaan, että BMG harjoittaa kustannus- ja äänitetuotantotoimintaa. Tätäkin pitää siis tukea kansallisista varoista, joita ”jaetaan kotimaisen musiikin edistämiseen”? Onko tätä todellakin huolellisesti pohdittu?

Kun nyt mielestäni asioita ei ole alkuunkaan huolellisesti pohdittu, tein johtokunnan esitykselle vastaesityksen, jonka mukaan johtokunnan esitys hyväksytään ilman kohtaa 2a, eli ei maksettaisi kenellekään partituurimusiikin tukea. Tästä Mikko Heiniö sai hepulin ja väitti, että antaisin rahan mieluiten ulkomaille kuin vakaville säveltäjille. Tästä siis paljastui ajatus, että järjestelmä on tarkoitettu nimenomaan vakavan musiikin tueksi ja puhe siitä, että musiikkia ei Teostossa eritellä kevyeen ja vakavaan on pelkkää hölönpölöä.Toiseksi Mikko lausui aikamoisen loukkauksen, joka on kyllä niin tyhmä, etten voi millään loukkaantua. En viitsi toitottaa, kuinka olen aina puolustanut kotimaista musiikkia; niin kevyttä kuin vakavaakin. Mutta kun Mikko sanoi, että haluan antaa rahat mieluummin ulkomaille osoittaa, ettei hän halua edes ymmärtää tarkoitustani.

Ehdotuksessani nimenomaan hyväksytään, että päätilityksestä otetaan 2% kansallisiin varoihin. Onko vakaville veljillemme todella mahdotonta ymmärtää, että vastustan sitä, että tukia annetaan niille, jotka muutenkin saavat eniten korvauksia? Olen joskus tehnyt tilastoja, joista käy ilmi, että eräs säveltäjä saa korvauksia 24 sinfoniakonsertin esityksistä samaan aikaan kun muut kotimaisten säveltäjien teokset esitetään 15, 13, 5, 5, 4, 3 ja 2 kertaa. Miksi sille, jota esitetään moninkertaisesti ja saa eniten tekijänoikeuskorvauksia pitää antaa vielä ylimääräistä tukea? Mitä jos paras johtokunta kautta aikojen katsoisi asiaa joskus tältä kantilta?

Ehdotukset menivät äänestykseen ja johtokunnan (huolellisesti pohdittu) esitys voitti äänin 168/52, yksi tyhjä ääni. Henkilökohtaisesti ja Edition ELVISin puolesta olen tietenkin tästä hyvin kiitollinen. Laskeskelin asiaa viimeaikaisten tilitysten perusteella. Vuonna 2000 ELVIS sai kustantajan osuuksia 19.954,15 mk. Siitä 2% (kansallisten varojen osuus) olisi ollut 219,08 mk. Partituurimusiikin tukea tuli 3.825,59 mk, mikä on melkein 35% tilityssummasta. Vuonna 2001 samat luvut olivat: tilitys 1.850,62 euroa, 2 % = 37 euroa, partituurituki 754,57 euroa, siis yli 30% tilityksen päälle.

ELVISin noin 170 teoksen katalogissa alle 100 on luokassa c ja kaksi luokassa d (!), jotka siis saavat partituuritukea. Jos nyt ottaa vielä huomioon, etteivät ELVISin esitykset eivätkä minunkaan olleet kaikki radio-tv- ja konserttialueella, on hyvin kannattavaa antaa 2 % kansallisiin varoihin. Kiitos teille, jotka äänestitte ehdotustani vastaan, omasta ja Edition ELVISin puolesta.

Sen pituinen se. Palataan asiaan kun olemme käyneet Teostossa selvittelemässä joitakin muita asioita.

Toivoo

Arthur Fuhrmann


Tämän kuolemattoman teoksen kirjoitin kerran Pohjoismaisen
genrekokouksen jälkeen. Samanlainen yksiääninen sooloteos
sellolle oli luokiteltu C:hen ja saa siis partituurimusiikin tukea.
Tämä teos luokiteltiin luokkaan B, kun selvisi, että se oli minun
ja ihan kokousta varten sävelletty 20 minuutissa illallisen jälkeen.


teksti: Arthur Fuhrmann


Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 2/2003

Selaa lehden artikkeleita