EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Tekisinkö euroviisun?

Tekijä: Nina Lith

Tekisinkö euroviisun?

Julkaistu
TIPI-TII ja DINGE-DONG

Tekisinkö euroviisun?

Jos euroviisut eivät kiinnosta, niin voit jättää tämän jutun lukematta. Jos euroviisut kiinnostavat vain arvostelumielessä, niin on hyvä muistaa mitä Johnny Logan sanoi vuosi sitten virallisen euroviisulehden Citypaperin haastattelussa: ”Euroviisujen arvostelijat ovat kuin eunukkeja haaremissa: he näkevät joka ilta kuinka temput tehdään, mutta eivät saa itse tehdyksi.” Euroviisut ovat aivan liian helppo kohde lytättäväksi, säästäkää ruutinne muualle, sillä tämä juttu on tarkoitettu niille, joilla kaikesta huolimatta euroviisuihin liittyy ammatillistakin mielenkiintoa.

Totta kai taiteessa kilpaileminen on absurdia ja typerää, mutta kilpailu houkuttaa paikalle lisää katsojia eli rahaa eli resursseja. Urheilijoilla on kansainvälisiä kilpailuja ja yhteyksiä jatkuvasti, mutta missä muualla kuin euroviisuissa suomalainen ja vaikkapa makedonialainen biisintekijä voisivat luontevasti tavata. Musiikkimessut ovat liian hektisiä ja suuria tilaisuuksia aitoon verkostoitumiseen, mutta euroviisuihin kokoontuu sekalainen seurakunta eritasoisia esittäjiä ja tekijöitä melko suljettuun ympäristöön ja yhteiselle asialle yli viikoksi. Euroviisuissa tunnelma on pääsääntöisesti mainio siihen asti, kunnes pisteidenlasku alkaa. Mutta markkinavoimat vaativat näin ja katsojaluvutkin nousevat pisteidenlaskun aikana, vaikka ei luulisi.

Euroviisuja väitetään usein rahantuhlaukseksi, mutta ainakin Suomen ja Yleisradion vinkkelistä Euroviisut ovat jopa keskimääräistä viihdettä halvempaa ja katsotumpaa ohjelmaa: osallistumismaksu on jyvitetty maiden koon mukaan. Euroopan Yleisradioliitolle EBU:lle Euroviisut ovat vain pieni alaviite verrattuna uutisvaihtoon ja urheiluun, mutta imagomielessä tärkein ja tunnetuin osa kansainvälistä yhteistyötä. Viime vuodet viisujen suosio on ollut useissa maissa kasvamaan päin, vaikka sitä ei Suomen mediasta olekaan huomannut. Jopa kaukainen Australia lähetti ensi kertaa selostajan paikan päälle palvelemaan parimiljoonaista kengurumaan yleisöä.

ENSI VUOSI

Ensi vuonna viimein kaikki halukkaat EBU:n jäsenmaat pääsevät mukaan vuosittain. Tämä on järjestetty niin, että suuret maat (Iso-Britannia, Saksa, Ranska, Espanja) sekä edellisen vuoden 10 parhaiten sijoittunutta muuta maata pääsevät suoraan finaaliin ja muut kamppailevat finaalipaikasta päivää paria aiemmin. Äänestystä on tarkoitus muuttaa siten, että kaikkien maiden kansalaiset voivat silti äänestää myös finaalissa.

Suomen kanssa semifinaalissa ovat ensi vuonna siis tämän vuoden huonommin sijoittunut puolisko, ”divarissa” tämän vuoden Suomen lailla viettäneet (Sveitsi, EJT Makedonia, Tanska ja Liettua) sekä liuta uusia tulokkaita kuten Serbia-Montenegro, Albania ja Valko-Venäjä. Aika varmoja debytoijia ovat myös Andorra ja Bulgaria. Myös perinteisten viisumaiden Italian ja Luxemburgin paluusta huhutaan. Ensi vuodeksi tulossa on kilpailemaan vähintään 35 maata, mutta EBU:ssa on 52 aktiivijäsentä, luultavimmin lopulta vain Vatikaanin radiota eivät viisut kiinnosta…

ORKESTERI TAKAISIN?

Orkesterin puuttuminen on toki ikävä asia. Sanremossa kilpailee viikon ajan, viidessä nelituntisessa suorassa lähetyksessä, lähes 40 kappaletta kuten euroviisuissakin ja ne ovat vielä 4 minuutin mittaisia ja esiintyjät saavat myös soittaa livenä mitä haluavat! Kuinka ihmeessä Italiassa on varaa ja muilla Euroopan mailla yhteensä ei ole? Kyse ei ole mielestäni mistään muusta kuin kevyen musiikin arvostuksesta. Euroviisuilla on nykyään jo sponsorit ja ohjelmaan on raivattu jo ajat sitten parikin mainoskatkon paikkaa, joita monien maiden yleisradioyhtiöt hyödyntävät.

Euroviisujen säännöt eivät kiellä orkesterin käyttöä, päätös on aina järjestävän TV-yhtiön. Ensimmäisen kerran orkesteri jäi pois Israelissa 1999. Käytäväpuheiden mukaan ainakin Espanjan ja eräiden Balkanin maiden voittaessa orkesteri palaisi… On myös huhuttu, että Euroviisujen 50-vuotiskilpailuun 2005 yritettäisiin saada orkesteri. Siinä toivossa, että muusikot palaisivat tähän maailman kalleimpaan karaokekilpailuun, ehkäpä alan kerätä vetoomusta vielä toistamiseen, nyt kun rouva Euroviisu eli EBU:n viisukoordinaattori on vaihtunut.

POLITIIKKA

Ennen viisuja kohistiin pisteiden ostosta, joka oli ikävä mutta luonnollinen seuraus jälkeenjääneistä säännöistä. Todisteita ei kuitenkaan ole EBU:lle esitetty ja mahdollinen likapyykki on tarkoitus pestä omassa piirissä.

Israelissa on tehty yliopistotasoista tutkimusta euroviisujen pisteidenannosta. Tutkimuksen mukaan Suomi ei ansaitse automaattisesti naapuripisteitä siinä missä monet muut maat, koska me olemme ihan oma saarekkeemme. Puhelinäänestyksen myötä tosin Suomen mahdollisuudet saada pisteitä Ruotsista ja Virosta ovat parantuneet…

Tänä vuonna politiikka oli mukana myönteisellä tavalla tai tavallaan voisi ajatella, että sen poissaolo oli ratkaiseva. Kyproksenkreikkalaiset nimittäin äänestivät ensimmäisen kerran Turkkia ja peräti 7 pisteen edestä. Nämä pisteet olivat ratkaisevat.

Venäläiset ovat tosin tehneet protestin erityisesti siksi, että Irlannissa puhelinäänestys epäonnistui jo toista kertaa peräkkäin. Venäläisille kolmen pisteen tappio ja kolmas sija oli ilmeisen vaikea niellä, kun kehissä oli sentään maailman listaykkönen t.A.T.u. Viisut kuitenkin tarvitsevat myös eturivin artisteja ja tästä yrityksestä Venäjä ansaitsee täyden tunnustuksen. Ehkäpä BBC älyää nyt pyytää vaikkapa Elton Johnia tai Madonnaa pelastamaan maan musiikkimainetta, sillä Iso-Britanniassa on todella kova identiteettikriisi, kun heidän viisunsa jäi ensimmäistä kertaa nollajumboksi. Syytä on haettu Irakin sodasta, mutta kyllä totuus on se, että jos laulaa biisinsä täysin nuotin vierestä ei voi saada pisteitä.

SUOMEN KARSINTA

Yleisradio on jo julistanut avoimen sävellyskilpailun Suomen edustuskappaleen löytämiseksi vuoden 2004 Eurovision laulukilpailuun ja ehdotuksia odotetaan Yleisradioon lokakuun 17. päivään 2003 klo 16 saakka. YLE lisää myös vähitellen satsausta Euroviisuihin, sillä tällä kertaa esille pääsee peräti 20 teosta kahdessa studiosemifinaalissa, joista selviää 12 kappaletta Suomen finaaliin 24. tammikuuta Tampere-talolle.

YLEn viisukommentaattori Asko Murtomäen mukaan sillä, että deadline on huomattavasti aikaisemmin kuin ruotsalaisilla, ehkäistään puheet ruotsalaisista jämäbiiseistä. Mutta mikä estää ketään kaivelemasta pöytälaatikoitaan ja mitä merkitystä on sillä, minä vuonna teos on tehty, jos se on hyvä ja osuu ajan henkeen?

Olennaisempi kysymys on, miksi ensi vuoden karsintasäännöissä kielletään ulkomaiset esittäjät. Miksi ihmeessä Suomen karsintasäännöt ovat täsmälleen päinvastaiset kuin esim. Ruotsissa, jossa kilpaillaan vain ruotsalaisilla teoksilla, mutta esim. viime vuonna laulamassa nähtiin virolainen Maarja (loppukilpailun 5.sija Ivo Linnan kanssa 1997)? Eipä olisi Sveitsikään voittanut ilman kreikkalaista Lys Assiaa tai kanadalaista Céline Dionia, puhumattakaan Viroon voiton vieneestä arubalaisesta Dave Bentonista.

Itse olen sitä mieltä, että tällaiset rajoitukset tuottavat kovin sattumanvaraisia tuloksia. Paremminkin edustuspakettimme pitäisi olla joko täysin suomalainen tai sitten ottaa kaikki ulkomainen apu vastaan, jos sillä kuvitellaan saatavan parempia tuloksia ja jos se hyvä sijoittuminen on niin tärkeää ja jos uskotaan ulkomaan avun sitä todella tuovan.

Suomen karsinta poikkeaa joidenkin maiden karsinnoista myös siinä, että kappaleen esityskieltä ei saa missään vaiheessa vaihtaa. Käytännössä tämä tarkoitti ainakin viimeksi sitä, että suomeksi on turha yrittää.

TV 2 Viihteen Markku Laaksosen mukaan ulkomaiset esittäjät kiellettiin, koska lopullinen valinta on todennäköisesti ainakin osittain Suomen kansan käsissä. Siihen minä, että: ”Täh? Karsinnassamme 2002 norjalainen Geir Rönning sijoittui kolmanneksi ja valintatapa oli sataprosenttinen puhelinäänestys.” Ensi vuoden valintatapa lyödään lukkoon elokuussa.

Viime vuonna Suomen karsinnassa oli 3 täysin ruotsalaista ja yksi toisen polven suomalaissiirtolaisten teos. Maki Kolehmainen otti muuten sävellyksillään kolmoisvoiton ja oli vielä Viron karsinnassakin kolmas. Kun asiallisen näkyvyyden saavia sävellyskilpailuja ei oikein ole, suomalaisen tekijän vinkkelistä harmittaa, että meidän euroviisuihimme päästetään koko maailma. Katselin hiljattain 70-luvun Suomen karsintoja ja on todettava vankka mielipiteeni: Suomessa on ainakin osattu tehdä ihan hyviä teoksia iät ja ajat, mutta vikaa on pikemminkin kaikessa muussa.

Mikään ei tietenkään estä suomalaista tekijää yrittämästä muissa maissa, mutta vain harva maa avaa Suomen tavoin portit ulkomaisille teoksille. Tämän vuoden karsinnoissa sellaisia olivat mm. Alankomaat ja Viro. Varsinkin tuolla Alankomaissa olisi mukavaa ottaa revanssi, koska Suomea edusti vuonna 2000 hollantilais-italialainen ”A little bit” laulu.

JÄÄTYYKÖ HELVETTI?

Euroviisuihin liittyy monia aspekteja ja intohimoja. Oma kantani on se, että liian monivaiheinen valintaprosessi tai euroviisuja ymmärtämätön raati on Suomessa usein tuottanut huonon kompromissin. Vähän yksinvaltaisempi menettely voisi tuottaa parempia tuloksia, mutta ei olisi tietenkään yleisön ja median mielestä hyvä. Jos me haluaisimme venäläisten tapaan kaikin keinoin menestyä, Suomen karsinta pitäisi ehkä peruuttaa ja aloittaa neuvottelut kansainvälisten supertähtiemme kanssa. Suomalainen kansanmusiikki tai heavy saattaisi kannattaa esitellä myös euroviisuissa.

Euroviisut ei ole urheilua, mutta silti siinäkin osallistuminen on tärkeintä! Viisufanit arvostavat nimenomaan Suomen persoonallisuutta ja rohkeutta takavuosina. Tämän vuoden lopputulos osoittaa, että voittoon tarvitaan hyvän teoksen lisäksi ammattitaitoinen toteutus ja esitys. Ripaus aitoutta ja kypsää karismaa on selvästikin tarpeen.

Tämän enempää tiedettä viisuista ei voi tehdä (edellinenkin resepti oli vain omaa perstuntumaani), sillä tilanne muuttuu joka vuosi. Tekijä ei voi mitenkään vaikuttaa kokonaisuuteen eli esiintymisjärjestykseen ja muiden maiden valintoihin: jonain vuonna ylitarjontaa on balladeista, jonain vuonna diskojytkeestä. Turkin voitettua vanhemmista viisumaista voitto puuttuu enää Suomelta, Kreikalta ja Portugalilta. Ehkä päivä paistaa joskus risukasaankin eli kuten sähköpostivitsinä kiertävä lämpömittari sanoo, helvetti jäätyy ja Suomi voittaa! Yrittänyttä ei laiteta!

Teksti: Petri Kaivanto

kuvat: Petri & Johanna Kaivanto

KUVAA JA ÄÄNTÄ TANSKANMAALLA

Julkaistu

Kööpenhaminassa, Tanskan Filmi-instituutin tiloissa järjestettiin 7.-9.3. Film, Music & Sound seminar. Instituutilla on kaupungin keskustassa upea talo, joka on arki-iltoinakin täynnä eri-ikäisiä ihmisiä. He ovat tulleet katsomaan elokuvia, joita ei tavallisissa elokuvateattereissa voi nähdä. Kahden elokuvateatterin lisäksi talossa on myös mm. kirjasto ja ravintola sekä instituutin toimisto- ja tutkijatilat.

Filmiseminaarin idean takana oli joukko elokuvamusiikin entusiasteja, jotka ovat julkaisseet mm. kirjoja aiheesta sekä järjestäneet elokuvakokoontumisia aikaisemminkin. Mm. Elvisin Jari Knuutinen muistettiin järjestäjien keskuudessa hyvin vuoden 1997 työpajatapahtumasta. Koska tapahtuman noin 70:stä osanottajasta suurin osa oli tanskalaisia, oli seminaarin kieli tanska – eli usein tuli ikävä erästä suuresti arvostaamani Elvisin jäsentä, jolta tanska tunnetusti luonnistuu.

Tapahtuma käynnistyi kuitenkin jokaisen ymmärtämällä kielellä, eli koostella lähinnä tuoreimman elokuvahistorian tunnetuimmista musiikkikohtauksista Kubrickista Scorseseen. Jatkokin sujui sitten toisella kansainvälisesti ymmärrettävällä, eli englanniksi. Akselilta Los Angeles-Lontoo-Pariisi oli saatu tapahtuman vieraiksi paneelikeskusteluun elokuvasäveltäjät John Scott, Bruce Broughton, edellisen vaimo viulisti Belinda Broughton, Oscar-palkitun Dimitri Tiomkinin leski Olivia Tiomkin Douglas, sekä elokuvamusiikin perinnön vaalimiseen erikoistunut Jeannie Pool.

Vieraiden hankkimisessa oli järjestäjillä ollut omat vaikeutensa, sillä kukaan elokuvasäveltäjä ei voinut sitoutua vuotta aikaisemmin paneeliin. Digitaalisen kuvaeditoinnin mahdollisuuksien kehittyessä elokuvaa leikataan usein viime hetkeen saakka, ja säveltäjäkin saatetaan kiinnittää vain viikkoja ennen elokuvan valmistumisen deadlinea. Esimerkiksi nyt mukaan saadulla Bruce Broughtonillakin oli elokuvaa Lost In Space tehtäessä kaksi ja puoli viikkoa aikaa säveltää 80 minuuttia musiikkia isolle orkesterille, jolloin hän vastoin tapojaan turvautui ulkopuoliseen orkestroijaan.

Kokeneita vieraita

Järjestäjillä oli kuitenkin ollut onni saada vieraakseen kaksi hyvin kokenutta vanhan polven elokuvasäveltäjää. John Scott (s.1930) oli alunperin studiomuusikko ja soitti viisi-kuusikymmenluvuilla mm. lukuisissa John Barryn ja Henry Mancinin sessioissa. Scott on vastuussa usean James Bond -elokuvan saksofonista, sekä mm. Kwai-joen silta -elokuvan piccolohuilusta. Scott on juuri saanut valmiiksi musiikin Berliinin elokuvafestivaaleilla nähtyyn elokuvaan Petites Coupores. Hän toikin keskusteluun mukaan eurooppaisen näkökulman, jossa säveltäjää kunnioitetaan yhtenä elokuvan taiteellisena tekijänä – Brouhgtonin mukaan Amerikassa säveltäjä nähdään nykyään yhä useammin vain ääniefektien väliin jäävien aukkojen täyttäjänä.

Broughton, joka on ollut Oscar-ehdokkaana parhaasta musiikista elokuvaan Silverado, kertoi mm. työskentelystään ohjaaja Peter Hyamsin kanssa. Ohjaaja oli valittanut musiikin häiritsevän suuresti rakastamiensa ääniefektien mm. autojen äänien ja askelten kuulemista. Kun Broughton ammattimiehenä sovitti kappaleensa uudestaan niin, että musiikki liikkui eri äänialueella kuin efektit, valitti ohjaaja, että vaikka musiikkia laski kuinka paljon tahansa miksauksessa, se kuului vieläkin…

Yleisökysymykseen tällaisten työskentelyolosuhteiden turhauttavuudesta Broughton vastasi korostaen sitä, että elokuvasäveltäjän ensisijainen tehtävä on elokuvan hyväksi työskenteleminen ja ohjaajan näkemyksen toteuttaminen, vaikka itse saattaisikin olla eri mieltä ratkaisuista. Joskus ohjaaja on epävarma ratkaisuissaan, ja silloin osa omaa ammattitaitoa on myös ”myydä” ohjaajalle oma ratkaisunsa.

Toiseen yleisökysymykseen, miltä tuntuu kun nuotteja tuntemattomat, samplereilla musiikin toteuttaneet tekijät saavat käyttöönsä ison orkesterin orkestroijan avustuksella, totesi Broughton, että hänelle väliä on vain sillä, onko musiikki hyvää vai huonoa. Hän itse on valmis tekemään musiikkia hyvin vaihtelevilla kokoonpanoilla ja menetelmillä. Hän myös peräänkuulutti tekijöiltä yhä luovempia tapoja, jos bubjetti ei anna mahdollisuutta käyttää isoa orkesteria. Hyvin tunnettu elokuvasäveltäjä Jerry Goldsmith toteutti kerran hyvin vaikuttavan scoren vain klarinetistin ja patarumpalin avulla.

Huolimatta siitä, että molemmat vieraaksi saadut säveltäjät edustavat tyylillisesti perinteisiä elokuvasäveltäjiä, ovat molempien työvälineet samanlaiset kuin modernimmeillakin tekijöillä, eli Macintosh-tietokone ja Logic-audiosekvensseri.


Hyvin tyypillisen englantilaisen huumorintajun omaava
John Scott on säveltänyt musiikin mm. yli 50 Jacques
Cousteaun dokumenttiin

Omat pojat

Lauantai-aamuna kuultiin tanskalaisten äänisuunnittelijoiden kommentteja, ja nähtiin otteita muutamista tuotannoista. Näytteiden perusteella sekä kuvallinen että äänellinen osaaminen on Tanskassa hyvällä tasolla – jopa niin, että vastapainoksi on syntynyt ns. dogma-koulukunta, joka ei elokuvissaan salli esimerkiksi keinovaloja eikä äänen jälkikäsittelyä.

Thomas Lester, joka on opiskellut Bostonin Berklee School of Musicissa, kertoi työstään Tanskassa ns. music editorina, jollaisia on tähän asti käytetty lähinnä Yhdysvalloissa ja Englannissa. Hän esitteli Hollywoodissa standardiksi muodostunutta tietokoneohjelmaa, joka mahdollistaa clickin ja muun musiikillisen informaation esittämisen kapellimestarille myös visuaalisesti elokuvamusiikkia tallennettaessa. Tanskassa valmistuu vuosittain suunnilleen saman verran elokuvia kuin Suomessa (noin 10-12), ja Lester kertoikin, että työtilaisuuksia hänellä on käytännössä budjettien koosta johtuen noin elokuva vuodessa.

Iltapäivän paneelikeskustelussa Bristolissa syntynyt Scott kertoi tarkemmin työskentelystään mm. Greystoke- ja The Final Countdown-elokuvien parissa. Broughton puolestaan mainitsi olevansa luultavasti ainoa Los Angelesissa syntynyt westernien säveltäjä, kun taas esimerkiksi Dimitri Tiomkin tunnettiin nimenomaan westernien tekijänä (mm. Sheriffi), vaikkakin oli syntyjään venäläinen.

Lauantai-iltana oli vuorossa juhlaillanen elävän musiikin ja elokuvatietovisailun kera. Kun tähän lisätään, että joka päivä järjestäjät tarjosivat puolentoistatunnin lounaan, täytyy todeta, että tanskalaiset osaavat todella pitää huolta vieraistaan. He selvästi osaavat arvostaa laatua niin työssä kuin vapaa-aikanakin.

Sunnuntaiaamuna kokoonnuttiin vapaamuotoisesti kuuntelemaan ja katselemaan pätkiä vierailijoiden ja vähän paikallistenkin töistä. Sitten olivat vuorossa haikeat jäähyväiset toivomuksella jälleennäkemisestä sekä osoitteita vaihtaen. Ehkä näemme ensi kerralla vaikkapa Helsingissä …

Netistä löytyy lisää tietoja John Scottista ja Bruce Broughtonista.

Teksti ja kuvat: Jan Noponen

SOVITUS, osa 3

Julkaistu

Vaikka viime numerossa jo ilmoitinkin, että tämä sovitusmaailmaa käsittelevä artikkeli olisi kaksiosainen, niin toisin kuitenkin kävi. Tekstiä yhdistyksen syyspaneelissa viime lokakuun lopulla käydystä keskustelusta löytyi kuitenkin vielä julkaistavaksi asti, joten nyt kolmannessa osuudessa vasta päästään loppuun asti. Tuolloin käytyä keskustelua on edelleen referoitu yleisesti, ja vapauksia ottaen yhdistellen, ilman täsmennyksiä puheenvuorojen pitäjiin.

Teoksen ensimmäinen sovittajan, joka nykyisin on usein kantalevytysversion sovittaja, panos on usein niin painava, että seuraavat teoksesta tehtävät sovitukset perustuvat ikäänkuin tähän ensimmäiseen sovitukseen, joten olisi oikein, että ensimmäinen sovittaja merkitään kantaversion sovittajaksi. Alkuperäinen tarkoitus oli, että seuraavasta sovituksesta täytyy säveltäjältän lisäksi kysyä myös kantaversion sovittajalta. Tämä lähenee kanssasäveltäjä- ajatusta, mutta ehkä hän ei kuitenkaan ole toinen säveltäjä.

Tarkoitus on nimenomaan ollut se, että säveltäjä ei ole kantaversion luoja, vaan siinä on ollut ”apulainen”, joka on laatinut sen soitettavan materiaalin. Jos säveltäjä on tehnyt alusta loppuun koko hoidon, siis valmiin sovituksen, niin silloin hän tietenkin on kantaversion tekijä. Ja näinhän ei usein ole, Teostossa on varmasti paljon teoksia jotka on sinne ilmoitettu esimerkiksi ennen ensimmäistä levytystä, mutta ne on kuitenkin ilmoitettu kantaversioina. Melodia ja soinnut ei ole sovitus.

Kantaversio-idea nimenomaan keksittiin, että saataisiin ensimmäinen – ison työn tehnyt – sovittaja mukaan.

Jonkun biisin intro, joka kuuluu siihen kantaversioon, saattaa olla vaikka puhelinäänenä, ja siitä jo kyseisen kappaleen tunnistaa, vaikkei varsinaista melodiaa tulisi ollenkaan.

Kantaversion tekijä ei aina ole levytetyn kantaversion sovittaja. Säveltäjä saattaa käyttää sovittajan palveluksia jo hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin syntyy esimerkiksi demo, jonka avulla teosta kaupataan eteenpäin. Tuloksena syntyy sitten levytys, jonka sovitus pohjaa ratkaisevasti kyseiseen demoversioon. Tällaisessa tapauksessa säveltäjä merkitsee teoskorttiin ruksin kantaversion kohdalle, ja nimeää käyttämänsä sovittajan, ei ensimmäisen levyversion sovittajaa. Näin asia on tarkoituksensa mukainen.

Kantaversio-käsite on lähtöisin äänilevysovitusmaailmasta ja genre-uudistuksesta, halusta suojata ensimmäinen levytetty versio, suhteessa vallitsevaan keikkatodellisuuteen.

Nykyisessä käytännössä ei kuitenkaan kantaversion sovittajalta lupaa seuraavaan sovitukseen kysytä. Tilityksessä kohdistetaan kaikki ne esitykset, joissa ei ole sovittajaa merkitty, sille merkitylle kantaversiolle.

Ongelma on se, ettei Teoston systeemissä voi tehdä muutosta kantaversiorekisteröintiin. Tiedossa on tapauksia, joissa jostain hyvinkin menestyneestä kappaleesta ei ole kantaversiona sitä kaikkien tuntemaa ja esittäjien käyttämää ensimmäistä levytysversiota, vaan säveltäjän yksinkertainen melodia plus sointumerkit -versio. Näin alkuperäinen, sinänsä kannatettava periaate jää toteutumatta. Onhan jo käynyt useammin kuin kerran, että jonkun teoksen jokin myöhempi versio nousee huomattavasti käytetymmäksi kuin alkuperäinen, ja näin todennäköisesti käy joissakin tapauksissa aivan varmasti jatkossakin, jolloin kantaversio pitäisi voida muuttaa. Säveltäjällä pitäisi tässäkin tapauksessa olla se lopullinen päätäntävalta, joka hänellä jo muutenkin on.

Pitäisikö termi tässä muuttaa kantasovitukseksi, jotta oikeudenmukaisuus ja asian periaatteellinen ymmärtäminen paranisivat?

Genre-uudistuksen yhteydessä tehdyssä lisätilityspäätöksessä lukee, että ”sovitus tulee lisätilityksen piiriin ainoastaan silloin, kun se on alunperin rekisteröity osana teosta”. Taloudellinen jako-osuus voi olla mielenkiintoinen, mutta lähtökohta on yksinkertainen peruskysymys, eli silloin kun sovitus on sellainen, että se voisi olla osa sävellystä. Jos sovittajan pitää saada sanoa kantansa, niin silloin hän on osatekijä, ja termi kantaversio hämärtää tekijän ymmärrystä omasta asemastaan. Ideaa ei laki suojaa. Teoskynnys on hyvin abstrakti asia ratkaistavaksi.

Kentälle tiedottamisessa on jäänyt tekemättä se, että mikä on sovittamista ja mikä on kanssasäveltämistä.

Tekijänoikeus on mennyt kaupanteon suuntaan. Räikeitä esimerkkejä on useita esimerkiksi Amerikan suunnalta. Ennenkuin lupa-anomusta edes käsitellään, todetaan että jos lupa tulee, niin mitään – ei taloudellisia eikä moraalisia – oikeuksia ei tule. Kaikki oikeudet jäävät myöntäjälle, ja he saavat lisäksi käyttää syntynyttä sovitusta miten haluavat. Tämä on kaupankäynnin äärimmäistä muotoa, joka on toisaalta tietenkin johtanut siihen, ettei monikaan esimerkiksi jazzympyröissä enää mitään kyselekään. Teoksia soitetaan pitkällekin vietyinä omina sovituksina, mutta sitä ei merkitä näkyviin, eikä mitään osuuksia odotetakaan. Kaupankäynti tapahtuu luvan tasolla – saat luvan, jos luovut oikeuksistasi. Tämä on vaarallista kehitystä, ja tässä ollaan nyt. Ollaanko siirtymässä sopimusjärjestelmään, jossa kaikki – lopulta tekijyyskin – on sovittavissa?

P. S. Sovitus-artikkelin kakkososasta viime numerosta jäi epähuomiossa pois täsmennys Martti Heikkilän aiempaan artikkeliin aiheesta ”kantaversio”. Se löytyy SELVIS-lehden numerosta 2/02.

teksti: Pekka Nissilä

15 vuotta selvistellen

Julkaistu

SELVIS nro 5 ilmestyi joulun alla vuonna 1987, ja edelleen kahdeksansivuisena. Pääkirjoituksen lisäksi löytyy pikkujouluraportti (lampaanviulu oli kuulemma erityisen suosittu), Malmstén-apurahan saajat, kilpailukutsuja, alan uutisia, sekä ohjeita veroilmoitukseen liittyen.

Donner kommentoi lyhyesti Joensuussa ”maan päätösvaltaa käyttävien” käymää keskustelua, jossa pääministerin [Holkeri] toimesta oli painotettu koulutusta. ”Varmaa on, että tulevaisuuden tieto- ja tiedonvälitysyhteiskunta tuo myös meidän alalla mukanaan kulttuurikulutuksen moninkertaisen kasvun myötä haasteita, joihin vastaaminen edellyttää monen asian uudelleen arviointia”, Donner kirjoittaa. ”ELVIS on etujärjestö, jonka ensisijaisesti tulee huolehtia jäsentensä etujen ajamisesta, mutta toimintamme merkitys jää rajalliseksi, jos silmälaput päällä tuijotamme vain omaa etuamme. On luotava näkemys, joka ulottuu laajemmalle suomalaisen musiikin puolesta”.

Fuhrmann kirjoittaa kommenttina Veikko Huuskosen lähettämään postiin genre-luokituksesta. Hän kertaa kaksi ehdotustaan aiheesta: ”Genret loppuvat kun säveltäjä kuolee, eli teokset tippuvat I-genreen”, sekä ”Poistetaan kaikilta teoksilta genret (tai annetaan luokitusten olla, mutta pistetään niiden kertoimiksi tasapuolisesti I, eli sama kaikille)”. Keskeisin peruste Fuhrmannilla ehdotuksiinsa on, että näin Suomeen jäisi enemmän rahaa. ”Merkittävä asia on myös se, että genreluokitus on riippuvainen ainoastaan sävellyksestä. [-] Olkoon sanat vaikka kuinka korkeatasoiset tai painettu nuotti vaikka kuinka suuritöinen tahansa, ainoastaan säveltäjän panos teoksessa määrää kuinka paljon rahaa sanoittaja ja kustantaja siitä saavat”.

Lopuksi Fuhrmann vielä jatkaa:”Tietenkään ei voida ainoastaan luopua genrejärjestelmästä kajoamatta esityspaikkakerroinjärjestelmään. Molempia pitää tarkastella rinnakkain ja rakentaa menetelmä, joka poistaa kaikki päällekkäis- ja kerrannaisvaikutukset. Olemmehan jo niin monta kertaa sanoneet, että olemme valmiita sponsoroimaan sellaista musiikkia, joka on laadukasta ja suurta työtä vaativaa, mutta haluamme tarkkaan tietää mitä tuemme ja kuinka paljon”.

Jussi Asu raportoi ESEKin ja LUSESin järjestämää sanoitusseminaaria. Hän kirjaa seminaarin ”musiikinhistoriaan onnistuneena”, kertoen osallistujamääräksi ”muistinvaraisesesti kolmisenkymmentä tekstinikkaria”. Tilaisuuden innoittamana Asu toivoo, että ”jokin yhteiselin (tulee mieleen ELVIS) alkaisi järjestää tekstittäjille yhteydenpitoa säännöllisesti”.

Hän jatkaa pitkään arvostuskysymyksistä – sävellyskilpailuista, teostokorteista, genreluokituksesta (vrt. Fuhrmann! -toim.huom.) – päätyen pohdintaan: ”Liittyykö säveltäjän työhön jotain outoa myyttistä eksotiikka, kuin jäänteenä ammoisista ajoista? Ovat kai säveltäjien paperille raaputtamat merkit jo omituisen näköisiä, sammakonpäitä ja salamerkkejä. Niitä ei ymmärrä kuin asiaan vihkiytynyt. Laulutekstiä voi tehdä kuka hyvänsä. Sehän on selvää kirjoitusta. Ei tarvita kuin kynä ja paperia. [-] Aivan oma lajinsa on tietysti songwriter, viisunikkari, joka tekee sekä tekstin että sävelen. Eikä rikastu sittenkään”.

Uutisissa mainitaan, että elvisläiset Toivo Kärki ja Jaakko Borg saivat Pro Finlandia -mitalit, ja myös että opm:n Teatteriesitysten tallennustyöryhmän käynnistämänä on menossa maamme teattereissa esitysten videotallennuskokeilu.

teksti: Pekka Nissilä

Terveisiä Teoston johtokunnasta

Julkaistu

Johtokunnan kokoonpano muuttui kevätkokouksessa. Raimo Henriksson ja Jorma Toiviainen jättivät tehtävänsä edelleen Hanna Nuortilalle ja Jori Nummelinille. Samalla kun kiitämme Raimoa ja Jormaa menneistä vuosista ja hyvästä yhteistyöstä toivotamme uudet jäsenet tervetulleiksi ja toivotamme työn iloa!

Tehtäviä riittää, siihen viittasin jo vuosikertomuksen esipuheessa. Teoston sisäistä stretegiaprosessia on vietävä eteenpäin. Tapaamme näissä merkeissä jo kesäkuun alussa. Tärkeä kysymys on päättävissä elimissä toimivien henkilöiden sitoutuminen Teoston toimintaan.

Tämä merkitsee, että joudumme miettimään Teoston toimiston ja yhdistyksen luottamuselinten toiminnallisia suhteita, johtokunnan ja asiantuntijatoimikuntien välisiä funktioita sekä terävöittämään päätöksentekoprosessia ja selkeyttämään vastuita. Viime kädessä joudumme tarkastelemaan toimivatko yhdistyksen nykyiset säännöt hyvin muuttuvassa toimintaympäristössä.

Tilitystyö on edennyt hyvällä vauhdilla. Näyttää siltä, että syksyllä toteutettu organisaation muutos on vain lisännyt toimiston tehokkuutta. Tilityksen hallinta ja oikeudellisuus ovat koko ajan parantuneet. Raportointimenetelmiä ja markkinatutkimusvälineitä on toki edelleen kehitettävä, mutta rohkenen jo nykyisellään väittää, että edustamme maanosamme huippua tällä saralla, vaikka joku nimimerkin taakse kätkeytyvä kolumnisti Musa.fi -lehdessä oli tietävinään tilityksestä jotain paremmin kuin minä.

Suomalaisen musiikin edistämistoimien järkiperäistäminen, josta kevätkokous äskettäin päätti, sekä niiden siirtäminen rahoitettaviksi ns. kansallisista varoista, josta päätettiin jo viime vuonna, ovat askelia oikeaan suuntaan joskin edistämistoimien kehittämistä mielestäni edelleenkin tarvitaan. Tässäkin on sijaa luovalle ajattelulle!

Toivon kaikille Elvisläisille antoisaa lomakautta ja leppoisia kesätuulia! Mutta muistakaa, että Elvis yhtä lailla kuin Teostokin on vain juuri niin vahva kuin sen aktiivinen jäsenistö. Tekijänoikeusdirektiivin soveltaminen uudeksi tekijänoikeuslaiksi, ja siihen liittyvä keskustelu ja vaikuttaminen omiin intresseihimme on haaste, jonka tulisi pitää kaikkien jäsenten päät selvinä ja mielet kirkkaina. Hyvää kesää!!

Teksti: Henrik Otto Donner

Teoston kevätkokouksesta

Julkaistu

Teoston kevätkokous tuli ja meni. Toimin tietenkin taas suupalttina, mutta mokasin myös kunnolla. Olin lähettänyt Teoston johtokunnalle kirjeen, jossa oli joitakin kysymyksiä, joista halusin puhua kokouksessa. Minua ei nimittäin ilahduta ollenkaan, että ainoastaan minä tiedän asioista, varsinkin kun joukossa oli kysymyksiä, joita jotkut toiset olivat pyytäneet minua kysymään.

Mielestäni kokoukset ovat liian ”steriilejä”. Pakolliset kuviot mennään mahdollisimman nopeasti läpi (”Illallinen odottaa!”), mutta mitä todellakin tapahtuu, siitä ei keskustella eikä monellakaan Teoston jäsenellä ole todellista kuvaa siitä, kuinka Teosto toimii. Mokasin siinä mielessä, että lähetin kysymykseni liian myöhään, enkä silloin kun esityslista hyväksyttiin, vaatinut kohtaa, jossa esittämiäni asioita käsiteltäisiin. Olemme sittemmin sopineet Ilkka Kuusiston ja Olli Heikkilän kanssa, että menemme 9.6. Teostoon esittelemään asioitamme, ja silloin sovitaan, kuinka asiat kerrotaan Teille.

Joihinkin seikkoihin on kuitenkin tartuttava nyt. Pekka Tegelman ärsyyntyi samasta kuin minä ja moni muukin: Teoston mainoksesta, jonka otsikko on ”Kuka maksaa sinun palkkasi?” Tekstissä sitten tekijät kertovat, että tekijänoikeuskorvauksilla on suuri merkitys heidän toimeentulossaan. Jos otsikko olisi ollut ”Mistä saat elantosi?”, asia olisi ihan oikein. Mutta nyt annetaan kuva, että Teosto olisi tekijöiden työnantaja (ilman lomakorvauksia ja eläkemaksuja tietenkin), vaikka se onkin tekijöiden työrukkanen. Suomen Elokuvasäveltäjät (nykyinen ELVIS) perustettiin vuonna 1954 sen takia, että elokuvatuottajat kieltäytyivät maksamasta sävellyspalkkioita: ”Tehän saatte palkan Teostosta!” Samoin neuvotteluissa mm. Yleisradion kanssa sai jatkuvasti selittää, että korvauksella teoksen käytöstä ei ole mitään tekemistä työpalkan tai palkkion kanssa.

Teosto tukee tekijöiden pyrkimyksiä saada tekijänoikeuskorvaukset pääomatuloveron piiriin. Siihen sopii aika huonosti se, että tekijänoikeuskorvaukset rinnastetaan palkkaan. Meidän pitää opettaa suurta yleisöä, että tekijänoikeus on hieno asia, ja sitä on puolustettava kirkkain otsin eikä minkäänlaisilla kepulikonsteilla.

Teoston johto vastasi minulle, että ”mainonnassa kärjistetään ja yleistetään asioita huomion herättämiseksi.” Ja se on täsmälleen väärä tapa kertoa Teostosta. Mielestäni Teosto on jo ihan tarpeeksi kärjistänyt asioita ja ärsyttänyt tavallisia ihmisiä. Ainoastaan kutsumalla asioita oikeilla nimillä Teoston tunnetusti huonoa mainetta voidaan parantaa.

Toinen asia, josta huolestuin kovasti on se, että Teostoryssa oli viimeksi artikkeleita, joiden kirjoittajaksi oli merkitty COMPOSITOR OY, siis työnantajataho. Tavallisille ihmisille tässä oli signaali siitä, että Teosto on hyväksynyt sen, että tekijänoikeus siirtyy työsuhteessa työnantajille. Teoston vastauksen mukaan kyseessä olisi ollut puhdas ”työtapaturma”, ja kirjoittajien nimet olisivat jääneet pois epähuomiossa, ja Teosto on edelleenkin sitä mieltä, että tekijänoikeus ei siirry työnantajille. Mutta tällaista mokaa ei saisi tapahtua tekijänoikeusjärjestön omassa julkaisussa. Tästä Teoston paras johtokunta kautta aikojen voisi pitää huolta.

Mutta nyt kevätkokousasioihin. Henkilövaalit menivät odotusten mukaan, vaikka minä olen ollut jo kauan sitä mieltä, että varapuheenjohtajaksi pitäisi vihdoinkin valita kevyen musiikin edustaja. Otto Donnerhan istuu puheenjohtajana kevyen musiikin mandaatilla, vaikka on sekä ELVISin että myös Suomen Säveltäjien jäsen. Hän on usein sanonut, että Teoston puheenjohtajan on oltava neutraali (mitä en kylläkään huomannut Joonas Kokkosen enkä Aulis Sallisen puheenjohtaja-aikoina). Tuntuu myös siltä, että tämä neutraalius koituu meikäläisten tappioksi.

Kokouksen tärkein asia oli kuitenkin muutos Asiakasoppaaseen. En tiedä kuinka moni tiedosti, ettei kyseessä ollut ainoastaan teksti, vaan päätimme Teoston asioiden hoitamisesta. Olin hyvin hämmästynyt kun luin kokouskutsusta ja esityslistasta: ”Tilitys- ja jakosäännön kohdan 1.5. (Muut tilitykset) muuttaminen: lisätilityksen ja partituurimusiikin tuen korvaaminen tuella kotimaisen musiikin edistämiseen”. Kun sitten tarkastin Teoston johtokunnan esityksen, olin ihan äimän käkenä. Ainoa asia mikä poistettiin oli lisätilitys eli se lisä, jonka saivat kaikki teokset luokitukseen katsomatta eli myös kevyen musiikin teokset. Eräs argumentti tässä oli, että uuteen Norddok -rekisteriin tällaista ei voida rakentaa, koska muut Pohjoismaat eivät tunne lisätilityksiä. Tämä oli nyt ainakin puolitotuus (jos ei suorastaan väärä tieto). Norja on jo iät ja ajat maksanut ensiesitystukea, joka on tietojeni mukaan hyvin merkittävä. Tulkitsen asian niin, että tarkoitus oli nimenomaan siivota meikäläisten musiikkia pois tukien piiristä.

Otto Donner toi esille, että johtokunnan esitys olisi hyväksyttävä: sitä oli huolella valmisteltu jo parin vuoden ajan. Minä näen asian toisin. Teksti kuuluu: ”Johtokunta varaa vuosittain ns. kansallisiin varoihin summan, joka jaetaan kotimaisen musiikin edistämiseen. Summa on 2% kotimaisten esityskorvausten jaosta ennen kansallisten varojen vähentämistä ja siirtoa edellisiltä vuosilta.”

Olen jo joskus aikaisemmin toimintakertomuksen yhteydessä kiinnittänyt huomion siihen, että kyse ei ole kotimaisista esityskorvauksista, vaan kotimaisten esitysten korvauksista. Kotimaiset korvaukset jäävät Suomeen kun taas kotimaisten esitysten korvauksista menee yli puolet ulkomaille. (En tiedä itkeä vai nauraa, kun joudun opettamaan syntyperäisille suomalaisille suomenkieltä, maahanmuuttaja kun olen). ”Tuki jaetaan seuraavasti: 1. Kannustuspalkinnot. Päätöksen kannustuspalkintojen perusteista ja puitteista tekee johtokunta”. Kun joku kysyi mikä semmoinen kannustuspalkinto on, saimme kuulla, että siinä on monta mahdollisuutta, joita vielä pohditaan. Se voisi olla Teostopalkinto, palkitun voisi nimittää ulkopuolinen taho ja muuta sellaista. Oliko sitä, joka meidät pyydettiin hyväksymään, pari vuotta huolellisesti pohdittu? Onko edes pohdittu palkintojen suuruutta?

Olen kyllä aika varma siitä, että palkinto tulee olemaan huomattava ja että sen saa joku, jolla menee muutenkin hyvin. Ihan kuin aikoinaan valtion taidepalkinto 200.000 mk, jonka sai henkilö, jolla oli parhaillaan 15-vuotinen valtion apuraha. Nyt on sellainen tunne, että allekirjoitimme tyhjän vekselin, jonka Teoston johtokunta (paras kautta aikojen) voi sitten mielivaltaisesti täyttää.

”2. Kotimaisten esitysmateriaaleja edellyttävien teosten tekijöiden ja kustantajien tukeminen: Tähän varattu summa jaetaan kunakin vuonna konserttialueella ja valtakunnallisilla radio- ja tv-alueilla käytetyn partituuriesitysraporttien perusteella.” Olikohan kukaan kokouksessa huomannut, että varat otetaan koko kotimaisten esitysten summasta, mutta jaetaan ainoastaan radio- ja tv-alueille? Aikamoinen tulojen siirto. Kaikilta otetaan, mutta ainoastaan harvat ja valitut saavat.

Voisi todeta, että Teosto toimii jonkinlaisena Robin Hoodin vastakohtana: köyhiltä(kin) otetaan ja annetaan niille, jotka jo muutenkin saavat eniten (tekijänoikeuskorvauksia). Ihmettelen, kuinka Teosto kertoo tämän asian ulkopuolisille. Niillehän aina toitotetaan, että Teosto kerää korvauksia ja jakaa ne oikeudenmukaisesti niille, joille ne kuuluvat.

Huomautin kokouksessa, ettei missään kerrota, mikä sellainen partituurimusiikki oikein on, millä tavalla se luokitellaan ja onko totta, että tukea saavat myös jotkut teokset, jotka on kirjoitettu jollekin yksiääniselle soolosoittimelle. Raimo Henriksson todisti, että tarkoitus on tukea suuritöisiä materiaaleja. Otto Donner totesi, ettei partituurimusiikkia ole ennenkään määritelty ”mutta kaikkihan tietävät, mistä on kyse”.

Tietävätkö kaikki? Minulla on selvä näkemys asiasta. Kun aikoinaan luulimme poistavamme genret, itse asiassa loimme systeemin, jossa on kaksi genreä: ne teokset, jotka saavat tukea ja ne jotka eivät saa. Tätä genreajattelua ei tunnuta millään saavan pois Teoston ajatuksenjuoksusta. Kun pyydämme teoksistamme Teoston rekisteriotteen, luokituksen kohdalla lukee ihan selvästi ”genre”. Ja kun Reijo Saari esitti meille kalvojen avulla, mille teoksille lisätilityksiä on maksettu, kalvossa luki ihan selvästi ”Luokka I, Luokka II ja Luokka III, vaikka meillä on jo vuodesta 1991 asti ollut luokat a, b, c, d ja e. (Tuli juuri mieleen, että kun poistimme genret ja loimme tukijärjestelmät, niitä oli tarkoitus käyttää väliaikaisesti ja niitä piti tarkistaa kolmen vuoden väliajoin. Kun joskus huomautin tästä Otolle hän vastasi, ettei kukaan halunnut.)

Teksti jatkuu: ”2 a Tekijöille ja kustantajille maksettava osuus maksetaan eläville tekijöille sekä kustantajille mainittujen esitysraporttien perusteella. 2b Tilausten ja työryhmien osuus: Johtokunnan tähän varaama osuus maksetaan tilaustoimikunnan kautta.” En tiedä onko kyse samasta asiasta, joka oli tähän saakka voimassa. Silloin ei maksettu perikunnille, mutta kyllä näitä edustaville kustantajille. Tästä syntyy sitten hupaisia tilanteita. Huomasin joskus 80-luvulla, ettei George de Godzinskyllä ollut sovituslupaa Mikkihiiri merihädässä -sovitukseen. Otin Ragni Malmsténilta allekirjoituksen, toimitin materiaalin Teostoon ja pidin huolta siitä, että se tuli 2-genreen.

Teos oli silloin kustantamaton, mutta nyt Warner on tehnyt R.R. Ryynäsen perikunnan kanssa sopimukset Ryynäsen tekstistä. (Ihmettelen kyllä kauhiasti, ovatko perilliset saaneet tietää, että Warner on saanut vuositolkulla korvauksia, jotka olisivat kuuluneet heille ja mitä kustantaja on luvannut sanoittajalle silloin kun sillä ei ole ollut sopimusta säveltäjän kanssa.) Nyt joka tapauksessa teksti on kustannettu ja koska sekä Malmstén että Ryynänen ja Godzinsky ovat kuolleet, partituurimusiikintukea maksetaan kustantajalle, joka ei ole koskaan nähnytkään partituuria ja josta hän ei ole ollut tietoinenkaan ennen kuin hän on saanut korvauksia. Tämä kai oli se tarkoitus kun hyväksyimme Teoston johtokunnan esityksen? Olen kyllä jo kauan ihmetellyt, miksi sanoittaja ja kustantaja saavat partituurimusiikintukea, kun teos nousee tukea saavaan luokkaan musiikillisista ansioista.

Kun nyt muistamme, että kyse on kansallisista varoista, on kai myös mietittävä, kuinka suomalaiskansallisia meidän kustantajamme ovat. Nähdäkseni Warner/Chappell on amerikkalainen pörssiyhtiö. Kaiken lisäksi saimme viime elokuussa tiedotteen, jonka mukaan Warner/Chappell on myynyt nuottien julkaisuliiketoiminnan F-Kustannus Oy:lle. ”Kauppa ei sisällä Warner/Chappell Music Finland Oy:n kustannusoikeuksia” ja ”Tehty kauppa on osa kansainvälisen Warner/Chappell Music -kustantamon vuonna 2002 liiketoiminnassa toteuttamaa muutosprosessia. Warner/Chappell Musicin strategiana on ulkoistaa nuottiyksikkönsä Euroopassa.” Siis Warner ei enää julkaise nuotteja, mutta saa tekijänoikeuskorvaukset. Mihin se tarvitsee partituurimusiikin tukea? Ulkomaisille kustantajille? Suomalaisista kansallisista varoista?

Warnerin ns. vakava katalogi on myyty ruotsalaiselle Gehrmanille. Myös Warnerin vakava puoli lopetti nuottien julkaisun. Gehrmanin omistaa ruotsalainen säätiö. Sitäkö pitää avustaa meidän varoilla? Kun meillä oli oikeudenkäynti Kuuva/EMI, jouduimme kerran siirtämään käsittelypäivää, jotta EMIn ruotsalainen johtaja ehtisi mukaan. Siis ylikansallinen yhtiö. Samoin BMG kuuluu mammuttikustantajalle Bertelsmannille. Suomalaisessa kaupparekisteriotteessa sanotaan, että BMG harjoittaa kustannus- ja äänitetuotantotoimintaa. Tätäkin pitää siis tukea kansallisista varoista, joita ”jaetaan kotimaisen musiikin edistämiseen”? Onko tätä todellakin huolellisesti pohdittu?

Kun nyt mielestäni asioita ei ole alkuunkaan huolellisesti pohdittu, tein johtokunnan esitykselle vastaesityksen, jonka mukaan johtokunnan esitys hyväksytään ilman kohtaa 2a, eli ei maksettaisi kenellekään partituurimusiikin tukea. Tästä Mikko Heiniö sai hepulin ja väitti, että antaisin rahan mieluiten ulkomaille kuin vakaville säveltäjille. Tästä siis paljastui ajatus, että järjestelmä on tarkoitettu nimenomaan vakavan musiikin tueksi ja puhe siitä, että musiikkia ei Teostossa eritellä kevyeen ja vakavaan on pelkkää hölönpölöä.Toiseksi Mikko lausui aikamoisen loukkauksen, joka on kyllä niin tyhmä, etten voi millään loukkaantua. En viitsi toitottaa, kuinka olen aina puolustanut kotimaista musiikkia; niin kevyttä kuin vakavaakin. Mutta kun Mikko sanoi, että haluan antaa rahat mieluummin ulkomaille osoittaa, ettei hän halua edes ymmärtää tarkoitustani.

Ehdotuksessani nimenomaan hyväksytään, että päätilityksestä otetaan 2% kansallisiin varoihin. Onko vakaville veljillemme todella mahdotonta ymmärtää, että vastustan sitä, että tukia annetaan niille, jotka muutenkin saavat eniten korvauksia? Olen joskus tehnyt tilastoja, joista käy ilmi, että eräs säveltäjä saa korvauksia 24 sinfoniakonsertin esityksistä samaan aikaan kun muut kotimaisten säveltäjien teokset esitetään 15, 13, 5, 5, 4, 3 ja 2 kertaa. Miksi sille, jota esitetään moninkertaisesti ja saa eniten tekijänoikeuskorvauksia pitää antaa vielä ylimääräistä tukea? Mitä jos paras johtokunta kautta aikojen katsoisi asiaa joskus tältä kantilta?

Ehdotukset menivät äänestykseen ja johtokunnan (huolellisesti pohdittu) esitys voitti äänin 168/52, yksi tyhjä ääni. Henkilökohtaisesti ja Edition ELVISin puolesta olen tietenkin tästä hyvin kiitollinen. Laskeskelin asiaa viimeaikaisten tilitysten perusteella. Vuonna 2000 ELVIS sai kustantajan osuuksia 19.954,15 mk. Siitä 2% (kansallisten varojen osuus) olisi ollut 219,08 mk. Partituurimusiikin tukea tuli 3.825,59 mk, mikä on melkein 35% tilityssummasta. Vuonna 2001 samat luvut olivat: tilitys 1.850,62 euroa, 2 % = 37 euroa, partituurituki 754,57 euroa, siis yli 30% tilityksen päälle.

ELVISin noin 170 teoksen katalogissa alle 100 on luokassa c ja kaksi luokassa d (!), jotka siis saavat partituuritukea. Jos nyt ottaa vielä huomioon, etteivät ELVISin esitykset eivätkä minunkaan olleet kaikki radio-tv- ja konserttialueella, on hyvin kannattavaa antaa 2 % kansallisiin varoihin. Kiitos teille, jotka äänestitte ehdotustani vastaan, omasta ja Edition ELVISin puolesta.

Sen pituinen se. Palataan asiaan kun olemme käyneet Teostossa selvittelemässä joitakin muita asioita.

Toivoo

Arthur Fuhrmann


Tämän kuolemattoman teoksen kirjoitin kerran Pohjoismaisen
genrekokouksen jälkeen. Samanlainen yksiääninen sooloteos
sellolle oli luokiteltu C:hen ja saa siis partituurimusiikin tukea.
Tämä teos luokiteltiin luokkaan B, kun selvisi, että se oli minun
ja ihan kokousta varten sävelletty 20 minuutissa illallisen jälkeen.

VAALIVUOTENA PITÄÄ TAPAHTUA

Julkaistu

Niin kävi, että musiikin tekijät saavat käydä äänestämässä uudesta parlamentista pettyneinä edellisen toimintaan. Tekijäpiireissä tyytyväisyyttä herättänyt hallituksen esitys uudeksi tekijänoikeuslaiksi hautautui varovaiseen käsittelyyn ja eduskunnan loppukauden ruuhkaan.

Tämänkin esityksen tiimoilta tapahtuneissa keskustelutilaisuuksissa kävi ilmi, että päätökset tehdään viimekädessä tunnetasolla. Kansanedustajat ja lainsäädännön virkamiehet pystytään kaikkien osapuolten toimesta informoimaan faktoilla aivan riittävästi jopa moneen kertaan, jolloin jäljelle jää se, miten kyseinen henkilö sen pohjalta kantansa muokkaa. Eri lähteiden jakaman tiedon todenperäisyys tietenkin jonkin verran vaihtelee, etenkin tulevaisuusarvioiden osalta, ja tämä toki pientä kulkijaa hämmästyttää. Tässä kohtaa tuntuu todella olevankin ratkaisevaa se, minkälaisia henkilökohtaisia kommentteja ja kontakteja päättäjä saa.

Tekijänoikeuslakikäsittelyn aikana kävi selväksi, että lain vastustajien lobbauskoneistot ovat hyvin vahvoja. Erityisesti suuret kustantamot, mutta myös pienet, äänekkäät käyttäjät pystyivät saamaan viestinsä läpi tehokkaammin. Tuntuukin siltä, ettei asiaa saada tämänkaltaisella vastakkainasettelulla etenemään. Tavallisen jalankulkijan mieli saadaan jo muutamalla raflaavan tyylin kolumnilla ja pilapiirroksella kääntymään tekijävastaiseksi, eivätkä mainitut esitykset naurettavuudellaan – sanan negatiivisessa merkityksessä siis – auta yhtään keskustelun saamisessa asialliseksi – päinvastoin.

EU-direktiivien myötä tekijänoikeuslakia on kuitenkin muutettava, joten uusi esitys on muutaman vuoden sisään odotettavissa, muodossa tai toisessa. Työ siis jatkuu, ja alan järjestöjen on jatkettava ainoalla mahdollisella tiellään. On myös kehitettävä keskustelu- ja neuvotteluvalmiuksia, sillä molempien osapuolten ollessa nyt riittävän vahvoja toimimaan torpedona, on asian etenemisen kannalta löydettävä kompromisseja.

Ja on myös löydettävä päättäjiksi enemmän ihmisiä, jotka ymmärtävät tekijöiden – ja sitä myöten sivistysvaltion – kannalta asiaa sen kauaskantoisuudenkin kannalta. Etsintä on käynnissä, ja löytönsä käy kukin kertomassa maaliskuun 16. päivänä.

Pekka Nissilä

Kupataanko musiikintekijän viimeinenkin veritippa?

Julkaistu

No miten musiikintekijää sitten kupataan? Kenties termi ei ole edes oikea. Tulisi pikemminkin puhua suoraan  –  anteeksi alatyylin ilmaus  –  silmään kusemisesta. Tarkoitan viime aikojen kilpailubuumia, jonka myötä säveltäjiltä ja sanoittajilta pyritään siemenperunoiden kähveltämisen lisäksi raapimaan vielä tuhkatkin pesästä. Kysymys on siis sävellys- ja sanoituskilpailuista. Ja niiden studiotasoisista demoista sekä osallistumismaksuista.

Käteeni on ELVIS ry:n toimistossa osunut paperi, sopimussuositus, jossa todetaan ettei alan kilpailujen osallistujia tulisi rasittaa kohtuuttomilla kustannuksilla, joita esimerkiksi ovat edellä mainitut studiotason demonauhat ja osallistumismaksut. Tosin samaan hengenvetoon on todettava, että mikään lakihan ei kiellä järjestäjää vaatimasta kilpailijalta vaikkapa kuuta taivaalta. Ei muuten ole mahdotonta, etteikö joissakin kilpailuissa mittele voimiaan myös sellaiset taiteilijat, jotka ainakin pyrkivät tuon järjestäjän toiveen täyttämään.

Yksi valssahtavia kappaleita metsästävä kilpailujärjestäjä on puhelimitse kertonut osallistujille, että osallistumismaksu on määrätty nimenomaan Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry:n toivomuksesta. Totean suoraan: Eikä ole. Väite on härski ja pelkkää puppua!

Tässä maassa on kilpailtu laulunteossa siinä missä muussakin. Vaikka Seinäjoen Tangomarkkinoiden kehään heitetään julkisuudessa milloin minkäkinlaisia pyyhkeitä, on yksi tunnustus paikallaan: Tuolla suurella tangonsävellyskilpailulla on tekijöihin päin puhtaat paperit. Järjestäjät eivät vaaadi kohtuuttomuuksia. Sama toki pätee moneen muuhunkin kilpalilujärjestäjään.

Allekirjoittaneelle on perusteltu osallistumismaksua seuraavin argumentein: Kilpailusta on järjestäjille kuluja, ja halutaan myös sekä kilpailumaksulla että tarpeeksi laadukkailla demoäänitteillä turvata se, ettei kukaan kaada vanhaa pöytälaatikollistaan ristiksemme. Joissakin kilpailuissa tuomarina olleena totean: Ei auta, ne kaataa kuitenkin. Kilpailuihin osallistuu monenlaista kulkijaa ja elämäntaiteilijaa. Osallistumismaksut eivät heitä pidättele.Hurjimmat ovat valmiit tekemään vaikka velkaa.

Mutta kilpailijoiden liiallista tulvaahan voi rajoittaa säännöillä, esimerkiksi yksi tekijä tai tekijäryhmä saa osallistua korkeintaan kolmella kipailuteoksella.

Eräässä puhelinkeskustelussa sain ehdotuksen: Jospa ELVISin jäsenet eivät maksaisi osallistumismaksua lainkaan? Mielenkiintoista. Olisi siis maksuista vapaa ammattilaissarja, ja innokas harrastajajoukko, joka sitäkin kiivaammin putsattaisiin euroista? Ei käy, en lämpene ajatukselle. Kaikkien osallistujien tulee olla lähdössä samalla viivalla. Mutta lämpenen edelleen kaikelle rakentavalle yhteistyölle.

Kovasta sävystäni huolimatta en halua olla riidankylväjä. En liioin halua leimata mitään kilpailulujärjestäjää  konnaksi. Ainakin toistaiseksi uskon, että kysymys on pikemminkin uusien järjestäjien haparoivista ensi askelista. Tekeville sattuu. Myös virheitä. Tärkeintä kuitenkin on että tehdään.

ELVIS ry arvostaa kilpailujen järjestäjien työtä, joka omalta osaltaan  edistää alaamme. Meidän intresseihimme myös tällä alueella luonnollisesti kuuluu pyrkimys hyvään yhteistyöhön. Mutta toisaalta, jos musiikitekijöitä pyritään rahastamaan väittämällä valheellisesti Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry:n vaativan osallistumismaksuja, on pakko reagoida.

Toivotan onnea ja menestystä kaikille kilpailuihin osallistuville. Ja myös järjestäjille. Kyllä tekijöissä mahdollisista kuppausyrityksistä huolimatta yhä veri virtaa. Mitä taas tulee siihen k–tuun silmään, niin eiköhän tuo pesemällä puhdistu.

teksti: Jani Uhlenius

”Omaan linjaan on luotettava”

Julkaistu

”Omaan linjaan on luotettava”

Sävellyksiä ja sanoituksia murrosikäisestä asti tehnyt vuoden 1998 tangokuningas Jouni Keronen liittyi Elvisiin reilu vuosi sitten. Jäsenpostin mukana hän sai tiedon kevyen musiikin tekijöille suunnatusta palkinnosta, jonka myöntämisperusteina käytettiin lautakunnalle lähetettyjä sävellys/sanoitusnäytteitä. Ja niin kävi, että Jouni Keroselle myönnettiin viime vuonna historian ensimmäinen Vexi Salmi -palkinto, suuruudeltaan 10 000 euroa.

Hieman yli kolmikymppisellä Jounilla on runsaasti aikaisempaakin musiikillista kisamenestystä. Vuonna 1991 miehen opiskellessa Tampereella maatalousteknikoksi, järjestivät Aamulehti ja silloinen Radio 100+ maanlaajuisen Nuori Solisti-kilpailun.

– Finaalissa Tampere-talossa säestin itseäni kitaralla ja lauloin kaksi laulua, joista toinen oli omani. Voitin kilpailun ja siitä lähti usko siihen, että voisin tienata tällä hommalla leipäni.

Samoihin aikoihin tuli karaoke Suomeen, ja Jouni kävi sen puitteissa laulelemassa.

– Niihin aikoihin oli sellaista kilpailubuumia. Suomen ensimmäisissä SM-karaokekisassa pääsin 10 parhaan joukkoon ja finaaliin telkkariin, kuten samana vuonna järjestyssä Ykköstähti-kilpailussakin. Mukana oli paljonkin artisteja, jotka tekevät yhä kovasti töitä musiikin kentällä.

Itseluottamusta saanut nuorukainen kokosi itselleen bändin, ja lähti tekemään tanssimusiikkia. Jouni Keronen ja Keidas keikkaili viitisen vuotta, jona aikana tuli myös sijoittuminen toiseksi Seinäjoen Tangomarkkinoilla.

– Juuri ennen tangokuninkaaksi tuloa ehdimme omien keikkojen lisäksi säestää Mattia ja Teppoa. Lauloin itse silloin, kun veljekset eivät olleet lavalla. Virve Nuotion taustallakin soitimme. Se oli kivaa ja opettavaista.

Kitara kaverina

Seinäjoella Jouni kilpaili ensimmäisen kerran vuonna 1993 saavuttaen siis prinssin tittelin. Neljä vuotta myöhemmin hän osallistui jälleen, mutta radikaali asenne pudotti hänet jatkosta jo Raisiossa.

– Tein riskillä ja pitkillä hiuksilla omaa juttua, joka ei mennyt läpi. Seuraavana vuonna 1998 leikkasin hiukset lyhyiksi ja laitoin kravatin kaulaan kuten muutkin kilpailijat. En tehnyt mitään dramaattista mihinkään suuntaan, lauloinkin vain tasaisesti. Pääsin näyttämään mitä osasin, ja kaikki natsasi kohdalleen. Olin kiertänyt ja nähnyt touhua niin paljon, että kuningashommaan oli sitten helppo lähteä.

Aikaisemmasta historiasta kerrottakoon, että Jouni sai kitaran 10-vuotiaana, ja perusti kohta bändin. Naapurin poika soitti bassoa ja sisko rumpuja.

– Siinä vaiheessa värkkäsin jo omia biisejä. Käytiin esiintymässä seurantalolla nuorisoiltamissa. Soitettiin sen aikaista suomipoppia, Yötä ja Dingoa ja mikä nyt milloinkin oli pinnalla. Ohjelmistossa oli kymmenkunta omaakin lauluani.

Nuorukainen jaksoi opiskella viisi vuotta klassisen kitaran soittoa ja musiikin teoriaa.

– Enemmänkin olisin voinut opiskella, varsinkin teoriaa. Tietysti tässä on koko ajan nuottien kanssa tekemisissä, mutta paremminkin olisin voinut ottaa homman haltuun. Hyvä kun edes tämän verran osaan.

Jouni on kokeillut monenlaista musiikin saralla. Trubaduurihommat kitaran säestyksellä ja myös ihmisten laulattaminen erilaisissa paikoissa on tuttua. Hän on päässyt esiintymään kirkkoihinkin, toisin kuin jotkut kollegansa.

– Tänäkin keväänä on tulossa muutama kirkkokonsertti. Suurin osa esittämistäni kappaleista on vanhoja tuttuja hengellisiä lauluja, mutta omiakin on joukossa. Minulla on pianisti mukana, ja itse soitan kitaraa. Tykkään kirkkojutuista, se on niin toisenlaista kuin tavallinen keikkailu.

Laulunteko lisääntyy

Sävellykset ja sanoitukset kulkevat Jounilla käsi kädessä ja syntyvät aina yhtaikaa.

– Olen sellainen hierojatyyppi. Välillä oli vuosia, etten tehnyt mitään ja sitten sain taas jonkun idean. Palkinnon saaminen synnyttää nyt lauluja ihan eri tahtia kuin aikaisemmin. Aihioita on kotona jo aika paljonkin.

– Toistaiseksi omaa tuotantoani on julkaistu kovin vähän. Entinen MTV-musiikki, nykyinen Mediamusiikki, tuotti tangokuningaslevyni. Sain siihen kaksi omaa biisiä. Se onkin ainoa tekemäni levy sen sinkun lisäksi, joka oli palkintona Nuori Solisti-kilpailussa. Siihenkin tuli kaksi omaa lauluani, joita soitettiin ainakin Tampereella paikallisradioissa.

Kotkalaisen Mika Honkasen omakustanteelle Jouni antoi yhden laulun. Myös monet muut ovat kyselleet materiaalia Vexi-palkinnon voittajalta.

– Artistien kanssa jutellessa ilmassa on ajatus, että he tahtoisivat lauluja uusiltakin tekijöiltä. Palkinto toi uskottavuutta lauluilleni ja antoi ajatuksen, että voisin tehdä niitä myös työkseni. Olisihan se kiva saada tuloja muualtakin, ettei aina tarvitsisi olla matkan päällä.

– Värkkään musiikkia kotona tosi pienessä studiokopissa, missä on 16-raitainen diginauhuri ja kaikkea muutakin roipetta. Voin laulaa ja soittaa kitaroita, koneelta saan rummut ja koskettimet. Teen lauluistani aina valmiit nauhat, joista kuulee oman näkemykseni.

– Vexi-kisaan laittamani laulut soitin melkein kaikki itse, joissakin oli bändi mukana. Olen demonnut laulujani pitkässä saatossa, ja kaivoin esiin kaikki vanhat c-kasetitkin. Kokosin kuusi erilaista laulua, joista poltin cd:n ja laitoin sanat mukaan.

Jouni oli jo unohtanut koko kilpailun saadessaan Halosen Kassulta tiedon voitosta ja kutsun tulla esiintymään Vexi Salmen 60v.-juhlakonserttiin. Televisioidussa tilaisuudessa Jouni lauloi yhden laulun (XXX), joka päätyi myös konsertin esityksistä tehdylle cd:lle.

– En ole kauheasti yrittänyt saada kappaleilleni aikaiseksi levytyksiä. Se olisi aikamoista vääntöä, sillä levy-yhtiöillä on omat lauluntekijänsä. Siihen joukkoon on aika vaikea kammeta.

Uusia tuulia

Jouni yrittää nyt saada läpi omaa musiikkiaan, jonka tekeminen on hänen tavoitteensa.

– Homma on kyynistä ja raakaa, tarkkana saa olla. Surullisinta iskelmämusiikissa on nykyään, että kaikki kuulostaa samalta, koska laulujen tekijöinä sekä soittajina ovat suurimmaksi osaksi samathenkilöt. Toki he ovat hyviä ja ammattilaisia. Kun musiikki tehdään samaan muottiin ja artistien maneerit ovat usein samantapaisia, on laulajiakin vaikeaa erottaa toisistaan. Varsinkin naisia kuunnellessa ei voi aina tunnistaa, kenen äänestä on kysymys.

Keronen ihmettelee, kuinka suomalainen musiikki voi kehittyä, jos uusia tyyppejä ja tapoja ei uskalleta käyttää. Välillä tulee ihmeteltyä radion soittolistojakin.

– Yritän epätoivoisesti räpytellä käytäntöä vastaan, ja olenkin saanut hieman tuulta siipien alle. Viime vuoden puolella lähetin demoja levy-yhtiöihin. Keväällä on tarkoitus saada sinkku pihalle, samaan aikaan kun uusi bändinikin astuu julkisuuteen.

Suomipopin lumoissa

Paitsi bändiä, Jouni on vaihtamassa myös tyyliä.

– Palaan siihen mistä alunperin lähdin. Haluan aloittaa puhtaalta pöydältä. Tangokuningas-solisti saa välillä vähän huilata. En osaa vielä sanoa tarkkaan, millaista musiikkimme tulee olemaan, aikuispoppia kuitenkin. Biisit ovat ehkä jotakin Ramazottin ja Kirkan väliltä.

Kerosen entisen orkesterin Hopeisen Q:n soittajat asuvat Kotkassa ja Helsingissä, mikä hankaloitti kokoontumisia ja keikallelähtöjä. Siksi Jouni lähti kokoamaan uutta bändiä kotikaupungistaan Tampereelta.

– Teemme kimpassa myös lauluja, koska mukana on muitakin sanoittajia ja säveltäjiä. Olemme kaikki samanarvoisia, mikä on minusta kivaa, sillä olen aina ollut enemmän bändi-ihminen kuin solisti. Saan myös tehdä sellaista musiikkia, josta oikeasti itse tykkään.

– Välillä mietin kauhulla tulevaa elämänmuutosta ja suurta riskiä, koska tanssipaikat todennäköisesti jäävät pois tästä uudesta jutusta, tai ehkä tanssikeikkoja tulee tehtyä jonkin verran ohessa. Muuta vaihtoehtoehtoa ei nyt ole, kuin tehdä täysillä sen mitä tekee. Kaikkia ei voi kuitenkaan miellyttää, se on fakta.

– En voi lähteä yksin tähän juttuun, vaan myös koko bändin pitää uskoa asiaan ja tehdä töitä asioiden eteen. Tietysti kestää jonkin aikaa, ennen kuin biisit alkavat soida radiossa ja keikkoja alkaa tulla.

Musiikin kuuntelun suhteen Jouni tunnustaa olevansa kaikkiruokainen.

– Ennen olin täysin suomipopin lumoissa, mutta muutaman vuoden olen kuunnellut muutakin. Viimeksi jäin koukkuun Ramazottin hienoon musiikkiin, vaikka en aluksi pitänyt ollenkaan miehen Aku Ankan äänestä. Edelleenkin suomalainen popahtava iskelmä miellyttää, Mamba ja kaikki muut. Nyt yritän itse soluttautua samaan juttuun.

– Sitä mistä eniten tykkää on kiva tehdä. Toivon, että se myös näkyy ja kuuluu musiikissani tavoittaen ihmiset. Seison täysin asian takana, varsinkin kun laulan omia laulujani. Pitää olla tarpeeksi uskoa omaan tekemiseen niin unelmat varmasti toteutuvat jossain kohtaa. Sehän on vaan ajan kysymys!

Bluesmiehestä minimalistiksi

Julkaistu

Honey B. & T-Bones juhli viime vuonna kaksikymmentävuotista taivaltaan kirjan ja kokoelmalevyn kera. Kuloniemen itsensä keräilemä ja kynäilemä muistelo Go-Go Shoes luo kokonaiskuvaa yhtyeen uraasta, ennen muuta anekdoottien kautta. Kronologisesti nurinkurisessa järjestyksessä etenevä kokoelma-albumi puolestaan osoittaa, kuinka luontevasti bändi on muuttunut bluestriosta ambient- ja hiphopvaikutteiseksi, ehdottoman omaääniseksi comboksi.

Yksi muistelmateoksen mieltäkiinnittävimmistä seikoista on järjettömän kova keikkatahti. Kuloniemi laskeskelee yhtyeen tehneen ensimmäisen vuosikymmenensä aikana noin kaksisataa keikkaa vuodessa. Vaikka tahti on sen jälkeen hieman laantunut, niin kaiken kaikkiaan keikkoja on tullut tehtyä reippaasti yli kolmetuhatta. Tästä oli hyvä aloittaa keskustelu entisen blueskitaristin, nykyisen tekstuuri- ja koloristitaiturin kanssa.


– En ole koskaan ollut kovin tekninen kitaristi, ja varmaan se on ajanut minut käyttämään slidea. Omat heikkoudet täytyy muuttaa vahvuuksiksi. En tiedä, onko pienellä vahvistimella soittaminen erityisen omaperäistä, mutta se on tärkeä juttu. Elämä tuli paljon helpommaksi sen myötä, noin vuonna 1995. Soundi oli paljon helpompi saada haltuun.

Kun keikkojen määrä nousee tuollaisiin lukuihin, niin kuinka paljon yksittäisiä esiintymisiä voi enää muistaa?

– Vivahteita on aina sen verran, että kyllä niitä mieleen jää. Me esiinnyimme lähinnä klubitasolla, joten kontaktia ihmisiin oli enemmän, ja tätä kautta keikoissa oli aina vaihtelua. Totta kyllä on sekin, että keikkoja unohtuu. Me olimme jokin aika sitten eräässä paikassa, jossa olimmue kuulemma olleet viimeksi vuonna 1993. Sen enempää minulla kuin Aijallakaan ei ollut mitään havaintoa, että sielläkin oli käyty.

Missä vaiheessa alkoi tuntua, että kaikki perusasiat oli nähty? Tarkoitan järjestelyjen pettämistä, kamojen katoamista, ja kaikkea odottamatonta hyvää ja huonoa, mitä tien päällä tulee vastaan.

– Se tunne tuli aika äkkiä. Tai äkkiä ja äkkiä… sanoisin, että kyllä siinä viisi vuotta meni. Meillä se tuli luultavasti näin nopeasti, koska me teimme joka vuosi niin paljon keikkoja. Me mahduimme triolla vaikka minkälaisiin paikkoihin, joten tätäkin kautta me näimme aika paljon erilaisia juttuja.

Entäpä sitten perusasiat soittamisen näkökulmasta? Missä vaiheessa bändi oppii tuntemaan itsensä niin, että suuria yllätyksiä ei tule?

– Se vaatii varmaan sata keikkaa. Sellainen tietty rautaisuus tulee soittoon vain silloin, jos keikkailee viikoittain. Keikka on kuitenkin ihan eri juttu kuin yksinään tai jopa ryhmässä harjoittelu, ja keikkakunnon ylläpitäminen vaatii nimenomaan keikkailua. Jossain vaiheessa voi tulla vastaan myös huono, tylsistyttävä rutiini, ja se on tärkeä tiedostaa. Me tiedostimme sen, ja oikeastaan juuri sen vuoksi meillä on ollut uralla niin erilaisia vaiheita.

Siis tyylilajivaihteluissa on ollut takana myös se, että biisit ovat kuluneet keikoilla puhki?

– Niin. On tullut sellainen olo, että meillä ei ole enää mitään sanottavaa näiden biisien kautta. Meidän settimme kyllä eli koko ajan, vanhaa materiaalia putosi pois ja uutta tuli tilalle. Toiset biisit kestivät matkassa hyvinkin pitkään, mutta jossain vaiheessa täytyi tehdä isompi muutos.

Miten teidän keikkasettinne on vuosien aikana muuttunut, jos ajatellaan esimerkiksi omat kappaleet vs. lainabiisit?

– Aluksi soitimme lähes pelkästään covereita. Pikkuhiljaa painopiste on muuttunut omien hyväksi ja vuoden 1995 jälkeen kaikki on ollut omaa. Blues on tietysti tradition toistoa, ja siihen kuuluu covereiden tai omien tulkintojen esittäminen. Ehkä siksikin olemme tehneet pesäeron ko. tyyliin.

Rutiinin välttämisestä tuli mieleen tällainen pikku tarina. Haastattelin taannoin King Crimsonin kitaristia Adrian Belewiä, joka kertoi virittäneensä kitaransa D-kielen C:hen, jotta joutuisi tiedostamaan soittonsa ihan uudella tavalla ja jottei voisi nojata maneereihinsa. Miltä kuulostaa?

– Mikä ettei… Mikä tahansa, mikä pakottaa löytämään uuden suunnan, on ihan jees. Mun on vaikea kuvitella, että tekisin noin, tuohan on normaalivirityksessä aika raju vaihdos. Olen itse käyttänyt avovireitä, joissa on aina ihan oma luonteensa ja joissa joutuu miettimään juttuja eri tavalla. Adrian Belewin tapauksessa tuo kyllä kuulostaa järkevältä. Muistaakseni hän sanoi jossain, että jos vaikka kitarasta hajoaa mikki kesken keikan, siitä pitää tehdä osa show’ta. Että hän ei selvästikään riskejä pelkää.

Hallitusta kaaoksesta staattisuuteen

Honey B. & T-Bones herätti alkuaikoinaan huomiota aggressiivisella esiintymisellään. Biisien väleihin ei jätetty turhia taukoja, vaan keikat olivat rajua tykitystä alusta loppuun. Tämä oli omiaan kasvamaan bändin mainetta nimenomaan keikka-aktina. Jossain vaiheessa kohkaus alkoi rasittaa, ja bändi muutti tyyliään varsin rajusti. Mieleeni nousee muistikuva Juttutuvan [Helsinki] keikalta noin vuodelta 2000: [Jari] Kettunen istuu – tietysti – rumpujensa takana, Kuloniemi ja Puurtinen seisovat lähes paikoillaan koko keikan. Kuloniemen spiikit tulevat suoraan ufo-osastolta; hän esittelee uudet HBTB-biisit suomalaisen rockin klassikoiksi (yksi niistä on olevinaan Sielun Veljien Kanoottilaulu) ja herättää näin mielenkiintoista hämmennystä. Yllättävää kyllä, keikan intensiteetti on kova, vaikka kiihkoilu puuttuu.

Minkälaisia reaktioita teidän suunnanmuutoksenne alun perin keikoilla herätti?

– Kyllä sen näki, että osa vanhoista faneista alkoi kaikota, ja tilalle rupesi tulemaan uusia. Tämä vaihe kesti muutamia vuosia, ja se herätti myös hämmennystä. Mutta nyt kun sitä ajattelee, niin meni se helpommin kuin olisi voinut kuvitella.

Epäilyttikö tai jännittikö muutoksen tekeminen teitä?

– Tietyllä tavalla kyllä, mutta se tuotti myös uutta motivaatiota, koska otimme tietoisen riskin. Nimen muuttaminen vuosituhannen vaiheessa oli muuten vastaanoton kannalta isompi juttu kuin tyylimuutos, uutta nimeä ei ole vieläkään otettu kaikkialla vastaan. Jotkut keikkajärjestäjät ovat esimerkiksi vaatineet, että lehti-ilmoituksessa pitää voida käyttää vanhaa nimeä.

Täytyy muuten sivuta tätä teidän bändinne erikoisuutta, sinun ja Aijan suhdetta. Vanhan muusikkolatteuden mukaan bändin sisällä ei saa olla parisuhdetta, koska se hajoittaa sekä bändin että parisuhteen. Teillä on kuitenkin mennyt hyvin jo pitkään. Mites nyt näin?

– Parisuhde bändissä on kyllä ajoittain rasittanut sekä bändiä että parisuhdetta, mutta se on myös ollut rikkaus. Me olemme kuitenkin olleet bändin moottorit. Tilanne voisi olla toinen, jos joku muu olisi bändissä johtajana. Me ollaan hyvä parivaljakko Aijan kanssa, ja se on tässä ihan kantava voima. On hauskaa tehdä kimpassa asioita.

Minkälainen biisintekometodi teillä on? Ja onko se muuttunut ajan kuluessa?

– On se muuttunut. Alussa biisit olivat blues- ja R&B-pastisseja. Minä olin pääasiallinen biisintekijä. Joskus 1986-87 alkoi omakin ilme löytyä, joskin kappaleet tukeutuivat yhä bluesin ja autotallirockin traditioon. Hiljalleen mukaan tuli myös popsävyjä. Vuoteen 1990 mennessä Aijan panos oli vahvistunut, ja nykyään hän on pääasiallinen säveltäjämme. Itse keskityn enemmän tekstipuoleen. Saatamme myös tehdä biisin yhdessä. Metodeja on monia. Nauhoittelemme ja hoilailemme aihioita keskenämme, kumpikin lisää keitokseen aineksia. Raakaa työtä, mutta palkitsevaa.

Bluesista se lähti

Kuloniemen nykysoitossa ei enää juuri bluesin sävyjä kuule, vaan hän soittaa koko ajan vähemmän – tekstuurimaisesti, kuin väreillä pelaten. Mutta kun tietää, miten puhdasoppisen bluesvaikutteista musiikkia hän uransa alkuaikoina teki, on pakko kysyä, vieläkö rakkaus bluesiin elää.

– Kyllä elää. Hyvää bluesia vain tehdään tänä päivänä kamalan vähän. Turhaa bluesia tehdään hirveästi. Kun sitä soittaa ammatikseen radiossa, niin huomaa hyvin, miten harvoin kokonaisvaltaisia blues-elämyksiä osataan nykyään tehdä.

Miltä blueslevyjen kenttä sitten näyttää?

– Kiinnostavaa materiaalia on ehkä kymmenen prosenttia. Bluesiahan julkaistaan todella paljon, se on ihan oma teollisuuden laji. Sitä kuluttaa Jenkeissä lähinnä keskiluokkainen, keski-ikäinen väestö.

Elääkö itse traditio? Onko todellisia uudistajia vielä?

– Kyllä, joitakin. Esimerkiksi jossain Pohjois-Mississippissä on edelleen ihan paikallisia, turmeltumattomia blues-äijiä, todella mielenkiintoisia tapauksia. Sitten on työläissarja, jonka edustajat ovat tehneet pitkän uran bluesin parissa. Siis tavallaan bluesin katrihelenat tai mattieskot. Sitten on vielä tämä supertähtiosasto, mustien puolella B. B. King ja muutama muu, valkoisissa Gary Moore, Eric Clapton, ja myös muutama muu. Nämä viimeiset ovat kliseiden toistajia, joiden musiikki ei kiinnosta minua ollenkaan. Kiinnostavaa kyllä on se, että nämä äijät saattavat vielä joskus houkutella jonkun nuoren aidon bluesin pariin.

Mitenkäs sitten käy, kun nämä isot tähdet lopettavat?

– Nii-in! Minusta blues on taidemuotona pian aika lailla umpikujassa. Kohta on edessä todelliset kohtalon hetket. Viimeisin todella iso piristysruiske oli Stevie Ray Vaughanin ja Fabulous Thunderbirdsin juttu. Blues voisi vielä alkaa elää fuusioitumisen kautta, esimerkiksi joku hiphop-pohjainen lähestymistapa voisi olla yksi ratkaisu. Mutta ei Jenkkilän mustaa nuorisoa kiinnosta joku orjien jälkeläinen, hampaaton ja apaattinen bluesäijä.

Oliko teidän tyylimuutoksessa takana myös sitä, että sinä et kitaristina katsonut voivasi enää ilmaista mitään bluesin piirissä?

– Oli. Tuntuu, että rakastan bluesia liikaa lähteäkseni murhaamaan sitä omalla soitollani. Eikä kyse ole pelkästään minusta, vaan meillä kaikilla oli sellainen fiilis, että me ei pystytä koskaan tekemään tarpeeksi hyvää bluesia, huomattiin se mahdottomuus. Tuntuu muuten, että monen muunkin pitäisi se huomata…

Miten rakensit uuden tyylisi? Vanha bluesilmaisusi on selvästi kiinni tyylilajin perinteessä, mutta mistä ammensit materiaalia uuteen tyyliisi? Sehän on aika vähäeleistä, tekstuuripohjaista tavaraa.

– Ensin täytyy mainita tällainen juttu, että olen kyllä digannut bluesia käytännössä koko ikäni, 60-luvulta lähtien. Mutta olen kuunnellut kaiken aikaa myös paljon muuta. Esimerkiksi David Gilmourin soitosta olen pitänyt 70-luvulta saakka. Yksi selvä käännekohta tuli, kun kuulin Sonny Landrethia ensimmäisen kerran. Daniel Lanois oli toinen suuri vaikuttaja, varsinkin soundipoliittisessa mielessä. Olen kuunnellut vuosien varrella tosi paljon musiikkia ja sulattanut sieltä eri vaikutteita.

Miten kuvaisit sitten tämän sulauttamisprosessin seurauksena syntynyttä Esa Kuloniemen omaa kitaransoittotyyliä?

– Varmaan se liittyy aika paljon pelkistämisen ja koloristisuuden ideologiaan. En ole koskaan ollut kovin tekninen kitaristi, ja varmaan se on ajanut minut käyttämään slidea. Omat heikkoudet täytyy muuttaa vahvuuksiksi. En tiedä, onko pienellä vahvistimella soittaminen erityisen omaperäistä, mutta se on tärkeä juttu. Elämä tuli paljon helpommaksi sen myötä, noin vuonna 1995. Soundi oli paljon helpompi saada haltuun.

Miten sinä muuten kuuntelet nykyisiä hevikitaristeja? Sehän on maailma, jossa kitarasankaruus elää vahvasti ja jossa suomalaiset pärjäävät hyvin kansainvälisestikin tarkasteltuna. Minkälaisia asioita heissä kuulet? Vaikka nyt Stratovariuksessa.

– Timo Tolkki on aivan mielettömän kova soittaja. Pakko siitä on vaikuttua, ihan vilpittömästi. Näitä uusimpia metallibändejä en ole kuullut kovin paljoa, mutta virtuositeetti on kyllä yleensä aika huikeaa. Kuuntelen kitaraa kuitenkin vain kokonaisuuden osana, ja se musiikinlaji ylipäänsä ei kiinnosta. Olen sen verran vanhan kansan mies, että minusta Black Sabbath on tässä osastossa hienointa. Sen bändin jälkeen en myöskään ole omaksunut hevistä mitään omaan soittooni.

Radiotoimittaja

Vanhan kansanuskomuksen mukaan musiikkitoimittajat (varsinkin kriitikot) ovat katkeroituneita, lahjattommia muusikoita. Esa Kuloniemi on sekä Yleisradion toimittaja että tunnetussa bändissä vaikuttava muusikko, joten ajatusta on perin vaikea sovittaa häneen. Pitkään Radiomafiassa ohjelmaa vetänyt Kuloniemi siirtyi YLEn radiouudistuksen myötä Radio Suomeen, maanantain [myöhäisiltaohjelma] Kovan päivän illan bluesministeriksi.

Minkälainen suhde sinulla on tähän toimittajanhommaan?

– Se sopii minulle hyvin. Olen kuitenkin sen verran impulsiivinen ja ehkä vähän lyhytjännitteinen tyyppi. Radiotyöstä saa hyvää vaihtelua, se on varsinkin keikkailulle hyvää vastapainoa. Levykauppojen penkominen maailmalla oli myös motivoivampaa, kun tiesi että voisi viedä löytöjä radioon. Sitä paitsi radiokin on tietyllä tavalla soitin, ohjelmakokonaisuuden laatiminen on samantyyppistä kuin keikkasetin laatiminen.

Koska olet toimittaja, joudut radiossa sanomaan soittamastasi musiikista jotain. Ja koska olet myös muusikko, sinulla on varmaan näkemystä siitä, minkälainen kritiikki voisi olla mielekästä…

– Niin, musiikkikritiikkihän voisi parhaimmillaan olla foorumi, josta todella oppii jotain.

Nimenomaan. No, oletko sinä lukenut urasi aikana palautetta, joka olisi todella pannut sinut miettimään tai avannut jonkin uuden näkökulman?

– Sellaista kritiikkiä on hirveän vähän. Totta kai on kivaa, jos joku pitää meistä tai sanoo lukijoille, että me olemme hyviä. Mutta ei siitä hirveästi näkökulmia saa. Konserttiarviot ovat vaikuttaneet eniten, koska keikkailu on sitä, mitä tekee koko ajan. Levy on valmis ja peruuttamaton jo siinä vaiheessa, kun siitä kirjoitetaan. Keikkaysteemejä pystyy tarkistamaan, jos joku esittää hyviä havaintoja.

Onko sinulle aiheutunut vaikeuksia siitä, että olet sekä muusikko että toimittaja?

– Välillä tuntuu kuin joku kuuntelija ajattelisi, että kun se Kuloniemi tekee blues-ohjelmaa, niin sen pitää myös soittaa bluesia keikalla. Joskus vieläkin törmää keikoilla humalaisiin häiriköihin, jotka tulevat sanomaan jotain tämänsuuntaista. Onneksi harvoin.