Nina Lith, Author at Musiikintekijät

Harry Bergström (1910-1989) – ensimmäinen puheenjohtajamme

Julkaistu 21.10.2013

Elvis ry:n kunniapuheenjohtajan 70-vuotisjuhlakonsertti pidettiin Tampere-talossa 4.4.1980.
Onnittelemassa Pentti Lasanen ja tahtipuikoissa Arthur Fuhrmann.
Kuva Elvis ry:n arkisto.

Tämän vuoden huhtikuussa tuli kuluneeksi sata vuotta säveltäjä Harry Bergströmin syntymästä. Hän oli yksi Elvisin perustajajäsenistä, ja toimi yhdistyksen puheenjohtajana ensimmäiset yksitoista vuotta, eli vuodet 1954-1965. Hänet nimitettiin yhdistyksen kunniapuheenjohtajaksi 1965.

Harry Bergström oli 50-luvun puoliväliin mennessä toiminut parinkymmenen vuoden ajan yhtenä käytetyimmistä elokuvasäveltäjistämme, ja hän oli jo kollegansa George de Godzinskyn kanssa ollut mukana perustamassa lyhytikäiseksi jäänyttä SuVISTY-yhdistystä, joka yritti startata muutamaa vuotta ennen Elvisiä.

Tuota aikaa Bergström muisteli myöhemmin Eino Virtasen ja Kari Tuomisaaren tekemässä haastattelussa. Marraskuussa vuonna 1979 tehty videotallenne osuu Elvisin 25v-juhlintaan, ja se on ainoa tiedossa oleva haastattelu, jossa puheenjohtaja Bergström kertoo yhdistyksen perustamisesta:

– Elvisin syntymä oli aika vaikea tapaus. Me elokuvasäveltäjät emme tuolloin saaneet minkäänlaista palkkiota säveltäessämme elokuvan musiikkia. Vaarana oli, että vaikka työ oli usein hyvin monimutkikas ja aikaa vievä, niin elokuva ei menestynytkään markkinoilla, ja näin ollen sävellys-, sovitus- ja johtamistyöstä – melkein aina säveltäjä myös johti orkesteria äänityksessä – ei tullutkaan ansaittua mitään. Tästä syystä minä rohkenin aikanani ehdottaa [tuottaja] Toivo Särkälle, että ’kyllä pitää tästä varsinaisesta sävellystyöstäkin ennen filmin ulostuloa saada jonkunlaista palkkaa, sillä työtähän se on’. Koskaan ei ollut varmaa menestyikö elokuva vai ei, ja tästä syystä päätettiin perustaa oma yhdistys. Perustajajäseninä oli monta tuttua säveltäjää; muistan ainakin, että Ahti Sonninen, Toivo Kärki ja Georg Malmstén olivat paikalla.

– Meidän sihteeriksemme tuli Erkki Ainamo, joka oli erittäin hyvä apu meille. Ensimmäinen neuvottelukosketus työnantajiimme oli Särkän huoneessa, silloisessa SF-tuotannossa [Suomen Filmiteollisuus Oy]. Me jouduimme neuvottelemaan monia kertoja, ja tuottajathan eivät tietenkään ymmärtäneet alussa ollenkaan tällaista, että pitäisi yhdistys perustaa, koska me muka ansaitsimme niin hirveän hyvin. Me kuitenkin onnistuimme siinä. Tunsin Särkän hyvin, ja tiesimme, että hän aina tarjosi 50 prosenttia pienempää palkkiota siitä, mitä häneltä pyydettiin. Niinpä me päätimme, että vaadimme työehtosopimuksessa 50 prosenttia enemmän kuin se, mihin pyrimme, jotta saataisiin toivomamme tulos. Ja niin sopimus tehtiin, muutama vuosi yhdistyksen perustamisen jälkeen.

– Tämän jälkeen tulivat uhkailut. Minullekin sanottiin, että ’sinä et tule koskaan enää säveltämään elokuvamusiikkia, se loppui tähän’. Mutta kuitenkin sävelsin vielä monta kymmentä elokuvaa – että ei se niin vaarallista ole jos perustaa jonkun yhdistyksen!.

Elvisin suhteen Bergström tuntuu nähneen tärkeimpänä jatkuvuuden:

– Elokuva- ja Viihdesäveltäjät oli alussa aika lapsenkengissä. Mielestäni suurin aikaansaannos oli koko yhdistyksen perustaminen, joka on tullut siunaukselliseksi. Nyt, kun mukaan on tullut nuorempi polvi, on saatu hirveän paljon aikaan. Varsinkin meidän toinen puheenjohtajamme, toistakymmentä vuotta jo mukana ollut Arthur Fuhrmann, on ollut hyvin tarmokas. Hänelle haluan lausua suuret kiitokseni, ja myös kaikille hallituksessa mukana olleille. Yhdistys on nyt hyvin vakaa, ja sillä on hyvät yhteydet kautta Pohjoismaiden. Heihin nähden olimme alussa lapsenkenkätasolla, mutta nythän me olemme heille esimerkkinäkin monessa asiassa.

Tuotteliaaksi elokuvasäveltäjäksi puolivahingossa

Vuosista 1951-1958 voidaan puhua suomalaisen elokuvatuotannon korkeasuhdanteen vuosina. Elvisin perustamisen suhteenkin merkittävänä jaksona neljä yhdistystä perustamassa ollutta säveltäjää – Harry Bergström, Heikki Aaltoila, George de Godzinsky ja Toivo Kärki – tekivät yhteensä sadanneljän elokuvan musiikin. Bergströmin osuus niistä oli kolmekymmentä, joista esimerkiksi vuonna 1953 viisi, ja vuonna 1955 kuusi elokuvaa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että vuonna 1957 Toivo Kärki sävelsi seitsemän, ja Heikki Aaltoila kuuden elokuvan musiikit. Kaiken kaikkiaan Harry Bergström sävelsi uransa aikana 77 elokuvan musiikin, eikä sellaiseen määrään ole maassamme kukaan muu yltänyt. Ensimmäinen Bergströmin säveltämä elokuva oli Valentin Vaalan ohjaus Vaimoke vuonna 1936, ja viimeinen Edvin Laineen ohjaus Viimeinen savotta vuonna 1977

Uransa alkua elokuvasäveltäjänä Bergström kertoo Lasse Keson tallentamassa videohaastattelussa 80-luvun lopulla. Kun kesällä 1935 oltiin kuvaamassa Valentin Vaalan ohjaaman Kaikki rakastavat -elokuvan ravintolakohtausta Helsingissä ravintola Grandissa [myöh. Fennia, nyk. Grand Casino], kävi ilmi, ettei musiikin säveltäjä ollut saanut aikaiseksi sovitusta kohtauksen musiikista lainkaan.Bergströmin mukaan ”kaveri oli kirjoittanut vaan samaa ääntä kaikille, kaikki soittivat melodiaa. Eihän se elokuvaan kelvannut, pitihän se sovittaa”. Ohjaaja Vaala oli kysynyt, että tietäisikö kukaan ketään, joka voisi sovittaa musiikin mahdollisimman nopeasti. Orkesterin jäsenet olivat silloin kehottaneet pianistiaan Bergströmiä ilmoittautumaan.

– Ja niin minä ilmoittauduin”, Bergström kertoo. ”Sovitin sen siinä paikan päällä, ja Vaala tykkäsi. Suomi-Filmin johtokin tykkäsi, että se oli hyvin tehty, ja sen jälkeen kun filmi oli valmis, minut kutsuttiin [toimitusjohtaja] Risto Orkon luokse. Minulle tarjottiin elokuvan sävellystyö oikein virallisesti. Se oli Vaimoke, ja siitähän syntyi valtava menestys. Ja niin minä sitten jouduin elokuvasäveltäjäksi; tällä tavalla se ura syntyi.

Vuonna 1944 nimimerkki Hessu pohti Elokuva-Aitta -lehden kolumnissaan Harry Bergströmin jo tuolloin yli kahdenkymmenen elokuvan mittaista säveltäjäuraa:

– Bergström onkin säveltänyt pääasiallisesti kevyen ilakoivaa ajanvietemusiikkia, mutta Keinumorsiamessa [1943, ohj. Valentin Vaala] hän osoitti olevansa monipuolisempi kuin olemme kenties tulleet ajatelleeksikaan. Tähän elokuvaan hän näet laati musiikin, joka taiteellisessakin mielessä täyttää suuret vaatimukset, varmistaen siten paikkansa eräänä pätevimmistä elokuvamuusikoistamme.

Bergström itse kertoi lehtihaastattelussa Keinumorsian-elokuvan valmistumisen aikaan vuonna 1942, että elokuvan musiikki käsitti 98 partituurisivua [musiikin kokonaiskesto Teosto-merkinnän mukaan on 38’50 -toim.huom.] jonka aikaansaamiseen ”menee kuukausi, jos yhtäpäätä sen tekee”. Samassa yhteydessä hän kertoo säveltämisensä ylipäätään alkaneen kiertueella Georg Malmsténin kanssa. Hän sävelsi ja sanoittikin rakastuneena nuorena miehenä valssin Toisella rannalla kihlatulleen Karinille ja sai laulun ”ihmeekseen myytyäkin”. Malmsténin laulamaan levytykseen ilmaantui kuitenkin toinen teksti, ja siitä viisastuneena Bergström jätti sanoitukset muiden tehtäväksi. Yllättävänä tietona hän kertoo myöhemmin kyllästyneensä ravintolamuusikon työhön, ja menneensä konekirjoituskursseille. Hän tekikin jonkin aikaa niitä töitä, ”vaikka palkka oli 3000 markkaa pienempi kuin soittajalla”. Mutta sitten tuli soittotöiden kautta edellä kuvattu elokuvamusiikin säveltäminen kuvioihin.

Aiemmin mainitussa Virtasen ja Tuomisaaren tekemässä videohaastattelussa Harry Bergström kertoo elokuvasäveltämisestään seuraavasti:

– Elokuvamusiikin säveltäminen on mielenkiintoista siksi, että siinä annetaan aihe. Aiheen mukaan on aina helpompi säveltää, varsinkin jos on oikein mielenkiintoinen aihe. Useimmissa elokuvissani on niin ollut. Viimeisin elokuva, jonka olen tehnyt, on Edvin Laineen ohjaus Viimeinen savotta. Se oli aika vaikea säveltää – johtui kai jo iästäni. Aihe oli mielenkiintoinen, pidin siitä todella, mutta kyllä meni paljon paperia roskakoriin ennen kuin sen sävelet syntyivät. [-] Jotkut ideat syntyvät aivan itsestään, eikä tarvitse muuta kuin suoraan kirjoittaa paperille. Jotain muuta joutuu miettimään moneen kertaan – kuinka se jatkuu, mikä vaihtoehto on paras – ja paljon joutuu hylkäämään asioita. Ideoin teemani päässä, mutta sitten istun flyygelin ääreen. Tarvitsen sitä soinnutuksen takia.

– Joskus myös sävellän puhtaasti kirjoituspöydän ääressä. Olen muutaman kokoillan elokuvankin melkein kokonaan tehnyt kirjoituspöydän ääressä. Se on johtunut siitä, että tuottaja on antanut aikaa vain yhden viikon!

Työn arvostuksesta

Aivan vuoden 1960 lopulta löytyy Ajan Sävel -lehdestä haastattelu otsikolla ”Puuhakas Harri Bergström”, joka on harvoja vielä hänen aktiiviajallaan tehtyjä. Elokuvatyötään Bergström kommentoi siinä seuraavasti:

– Olen yleensä aina joutunut säveltämään musiikin kansanomaisiin elokuviin, jolloin luonnollisesti olen tehnyt myös musiikista tuollaista kevyttä ja kansallisluonteista. Tästä syystä monet moittivat minun sävellyksiäni, mutta onhan luonnollista, ettei tällaisiin filmeihin voi säveltää mitään jazzia tai modernia musiikkia. Ja jos joku väittää että olen liian vanha tällaiseen, saanen huomauttaa, etteivät esimerkiksi sellaiset amerikkalaiset mestarit kuin Cole Porter [s. 1891] ja Irving Berlin [s. 1888] hekään ole enää mitään nuorukaisia.

Bergström jatkaa kertomalla hieman yllättäen, että hänen ”asemaansa säveltäjänä on aina pyritty suotta mustaamaan”. Tämän johdosta jutussa kerrotaan Bergströmin joidenkin sävellysten menestyksestä ulkomailla, erityisesti Skandinaviassa. Haastattelun lopuksi säveltäjä kertoo käsityksiään tuon ajan suomalaisesta iskelmämusiikista ja sen esittäjistä:

– Suomalainen iskelmämusiikki on vuosien kuluessa kehittynyt joka suhteessa varsin huomattavasti. Tämä onkin yksinomaan positiivinen toteamus ja uskonpa, että vielä joskus koittaa sellainen päivä, jolloin suomalaisella iskelmämusiikilla on samanlainen yleismaailmallinen asema kuin italialaisilla sävelmillä nykyään, kunhan vain langan pää ensin löydetään. [-] Uusi säveltäjäpolvemme näyttää tässä suhteessa kylläkin melko saamattomalta, sillä uusia suomalaisia iskelmäsävellyksiä, nimenomaan hyviä sellaisia ilmestyy ylen harvoin nykypäivinä. [-] Mitä taas täkäläisiin iskelmien esittäjiin tulee, niin heissä on vielä paljon kehittämistä, ennenkuin heitä voidaan verrata muiden sivistysmaiden valioihin. Tulkinnasta ei voi vielä puhua edes juuri nimeksikään, nykyisin vain tyydytään matkimaan toisia. Tarvitaan enemmän musiikillisen sivistyksen kehittämistä, mutta yhä vain tälläkin alalla koveneva kilpailu tulee varmasti pakottamaan itse kunkin panemaan parastaan”.

Teksti: Pekka Nissilä

***

Monitoiminen

pitkän linjan ammattilainen

Harry Bergström aloitti esiintymisensä pianistina Helsingissä, Suomalaisen Yhteiskoulun Black-Birds -jazzyhtyeessä 20-luvun puolivälissä. Koulun jälkeen 30-luvulla Bergström jatkoi ravintolamuusikkona Helsingissä johtaen omaa yhtyettään. Sodan jälkeen hän toimi paljon teatteri- ja revyykapellimestarina, ja soitti 50-luvulla viikoittain Yleisradiossa Niilo Tarvajärven Tervetuloa aamukahville -lähetysten pianistina. Merkittävät ja suosituksi tulleet yhteistyöt kahden lauluyhtyeen, eli Metro-tyttöjen ja Kipparikvartetin kanssa ajoittuivat pääasiallisesti niin ikään 50-luvulle. 30-luvulta alkaneen runsaan elokuvasäveltämisen ohella Harry Bergström teki orkesteriteoksia, rapsodioita, soolosoitin- ja kamarimusiikkiteoksia, kuorolauluja, romansseja ja laulelmia.

Tohtori Pekka Jalkanen kuvaa Pohjolan yössä -kirjassaan Harry Bergströmin säveltäjyyttä ”tunnelmien ja vivahteiden taitajana, jolta puuttuu suomalaiselle musiikille ominainen raskas pateettisuus”. Jalkanen vetää Bergströmin ”intiimin ja elegantin musiikin kummeiksi” mm. säveltäjänimet Edward Elgar, George Gershwin, Aaron Copland, Leroy Anderson ja Victor Young. Sävellystä Harry Bergström opiskeli mm. Ernst Lingon ja Uuno Klamin johdolla.

Bergströmin teoksia Jalkanen pitää lähtökohdiltaan ”tyypillisinä karakteeriteoksina”; ne lähtevät liikkeelle tunnelmasta tai juonellisesta aiheesta. Useimmat orkesteriteokset syntyivät varsinaisen elokuvamusiikkikauden jälkeen, ja niinpä niistä löytyykin elokuvamusiikissa usein käytetty johtoaihemuoto. Jalkanen on myös löytänyt säveltäjän pää- ja sivuaiheissa selkeän vastakkainasettelun periaatteen: toinen on usein pentatonissävyinen, ja toinen kromaattisempi. Elokuvatuotannon parista Jalkanen nostaa merkittäväksi Bergströmin periaatteen käsitellä suomalaista kansanmusiikkia: ”Hän sivuuttaa 50-luvun rillumarei-elokuville tyypillisen karkeuden, ja ottaa esikuvaksi kansallisromanttisen tyylin”.

Mannermainen elokuvasäveltäjä

Varsinaiset musiikkielokuvansa Harry Bergström teki Suomen Filmiteollisuus Oy:lle, kuten myös samojen 50-luvun alkupuolen huippuvuosien aikalaisensa Toivo Kärki. Molempien elokuvat menestyivät, mutta kriitikkojen suhtautuminen niihin, ja niiden musiikkeihin erosi huomattavasti. Siinä missä Bergströmiä ylistettiin, Kärjen tyylistä vaiettiin. ”Ei ollut harvinaista, että Bergströmin sanottiin pelastaneen upealla musiikillaan koko elokuvan, joka kärsi käsikirjoituksen heikkoudesta. Kärjen musiikkia ei nostettu samalla tavalla esiin, korkeintaan kehuttiin helposti mieleen jääviä lauluja”, kertoo professori Vesa Kurkela Suomen musiikin historia – sarjassa julkaistussa Populaarimusiikki -kirjassa.

Kurkelan mukaan Bergström oli ”korrekti elokuvasäveltäjä, joka noudatti [johtoaihetekniikallaan] traditiota. Hän vierasti pateettisuutta: keskieurooppalaisen operetin räikeys ja amerikkalaisen rytmimusiikin meluisuus eivät kuuluneet hänen tyyliinsä, joka läheni angloamerikkalaista myöhäisromantiikkaa ja uusklassisismia”. Kurkela nostaa myös esiin Bergströmin ansiot latin-rytmien käytössä, joista kuuluisin esimerkki on Rion yö -elokuvan lähes kymmenminuuttinen suuri tanssikohtaus. Sen musiikki on rakennettu Juhani Pohjanmiehen (nimim. Salamanteri) säveltämän Kuubalaisen serenadin monitahoisen sovituksen varaan.

Harry Bergström aloitti elokuvatyöskentelynsä Suomi-Filmi Oy:n palveluksessa, ja työskenteli yhtiöllä 40-luvun alkuvuosiin asti. Sodan jälkeen hän sävelsi vuosina 1944-46 muutamille pienille elokuvatuottajille, ja teki ensimmäiset työnsä Suomen Filmiteollisuuden elokuviin vuonna 1946. 40-luvun lopulla Bergström teki musiikit myös kahteen Adams-Filmin tuotantoon, sekä vieraili kerran Suomi-Filminkin puolella, kunnes aloitti pitemmän ja tuotteliaan jakson Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa vuodesta 1950. Vuosikymmenen puolivälistä Harry Bergström työskenteli melko tasaisesti kaikille kolmelle maamme isoimmalle tuotantoyhtiölle (kolmas oli Fennada-Filmi), ja tavallaan jo päätti uransa vuonna 1961 Suomen Filmiteollisuuden musiikkielokuvaan Tyttö ja hattu, jonka ohjaajana oli Aarne Tarkas. Bergström palasi elokuvamusiikin tekoon tämän jälkeen vielä kerran, kun Edvin Laine pyysi hänet Kalle Päätalon kahteen romaaniin pohjaavan elokuvansa Viimeinen savotta säveltäjäksi, ensi-illan ollessa vuonna 1977.

Harry Bergströmin lähes 80 elokuvan saldo säveltäjänä pitää sisällään monenlaisia lopputuloksia. Teosto-merkintöjen mukaan lyhyimmillään musiikkia löytyy elokuvan ääniraidalta alle kymmenen minuuttia, ja pisimmillään lähes 80 minuuttia. Dramaturgian suhteen löytyy joitakin tapauksia, joissa epäilemättä (annetusta) kiireestä johtuen musiikkia on vähän, ja se on jopa hieman kömpelön tuntuisesti sijoitettu ”kohdalleen”, sekä useita tapauksia, joissa harkittuihin kohtauksiin liittyy huolella luotuja ja orkestroituja teemoja. Eri haastattelujen yhteydessä säveltäjä nosti esiin omina suosikkeinaan musiikiltaan onnistuneina ainakin elokuvat Avoveteen (1939), Evakko (1956), Keinumorsian 1943, sekä Jälkeen syntiinlankeemuksen (1953).

Elokuva-alan Jussi-palkinnon parhaasta musiikista Harry Bergström sai kolmasti: 1951 (Rion yö), 1953 (Jälkeen syntiinlankeemuksen) ja 1978 (Viimeinen savotta).

Kansallisromanttinen iskelmäkapellimestari

Harmony Sisters -triolle tietoisesti hieman kansanomaisemmaksi vasrineeksi muokatun naistrion Metro-tytöt kanssa Harry Bergström aloitti yhteistyön 40-luvun lopulla. Kansanlaulupainotteinen levytysmateriaali ei erityisemmin noussut esiin, mutta yksi klassikko levytettiin vuonna 1949: Bergströmin jo muutamaa vuotta aiemmin säveltämä Eine Laineen teksti Ethän minua unhoita. Se on rytmiltään varhainen slowfox-yritys maassamme, ja shuffle/trioli -ilmeellään melkoisesti aikakauden muusta tarjonnasta poikkeava. Metro-tytöt tekivät laulusta uuden levytyksen – samalla Bergströmin sovituksella – myöhemmin, siirryttyään Toivo Kärjen ohjaukseen. Trion varsinainen laajempi levysuosio ylipäätään osuu aikaan Kärjen kanssa.

50-luvun yhdeksi kaikkein suosituimmaksi esiintyjäryhmäksi maassamme nousseen Kipparikvartetin ura on erittäin vahvasti Harry Bergströmiin linkittyvä kaari. Työskennellessään Kaunis Veera eli Balladi Saimaalta -elokuvan parissa, hän etsi elokuvassa esiintyvälle mieskvartetille sopivia lauluääniä, käytettäväksi ääniraidalla elokuvan monissa laulunumeroissa. Valituiksi tulivat Auvo Nuotio, Teijo Joutsela, Kauko Käyhkö, sekä Olavi Virta, joka myös esiintyi yhtenä näyttelijänä. Elokuvasta tuli tavattoman suosittu, ja suuren kysynnän vuoksi myös ääninä esiintynyt laulukvartetti lähti esiintymään. Useat elokuvan laulunumeroista julkaistiin äänilevyillä, ja Kipparikvartetti jatkoi säännöllisesti myös levytyksiä. Yhtye oli laulu- ja esityskyvyiltään hyvin taitava ja monipuolinen, ja niinpä heidän levytysmateriaalinsakin kattaa laajan kirjon kansanlauluista chansoneihin, lastenlauluista operettisävelmiin, ja pelimannitansseista iskelmiin.

Harry Bergström toimi Kipparikvartetin pääasiallisena kapellimestarina ja sovittajana koko 50-luvun ajan. Yhtyeen levyttämistä Bergström-originaaleista mainittakoon elokuvalaulut Hurmalan häät (sanat Tatu Pekkarinen), sekä On lautalla pienoinen kahvila (sanat Usko Kemppi). Viimemainitun synnystä Bergström kertoi vuosia myöhemmin haastattelussa, että hän ei olisi ikinä uskonut sen muodostumiseen suosituksi: ”Inhosin sitä aluksi – omaa sävellystäni! Revin partituurinkin orkesterin läsnä ollessa ja sanoin, että laitetaan uusiksi. Mutta en minä päässyt siitä teemasta mihinkään; aina vaan tulin takaisin sen saman partituurin kanssa – ja se sitten onnistui”.

Levytukku Oy:n tuotantopäällikkö

Harry Bergströmin johdolla Levytukku Oy:lle levyttäneiden solistien joukosta voidaan mainita seuraavat: Ritva Simuna, Rauni Pekkala, Tutta Jew, Kalevi Korpi, Eero Väre, Veikko Tuomi, Sirkka Suojoki, Pirkko Jaakola, Jukka Kuoppamäki, Ami Loven ja Raya Ravell. Näiden populaarimusiikin edustajien kanssa oli materiaalinakin usein Bergströmin sävellyksiä, ja niiden sanoittajina muun muassa Erkki Ainamo, Sauvo Puhtila, Lauri Jauhiainen, sekä Helena Korpela – kaikki varhaisia ”elvisläisiä”, muuten – siitä saakka, kun sanoittajalle tuli liittyminen mahdolliseksi.

Taidemusiikin puoleltakin löytyy muutamia mielenkiintoisia solistinimiä: Sulo Saarits, Mirjam Helin, sekä Mauno Kuusisto. Näiden kanssa Bergström taltioi useimmiten joululauluja, poikkeuksena ylipäätään varsin vähän levytyksiä tehnyt Helin. Hänen ja Bergströmin yhteistyöstä on mainittava Erkki Ainamon sanoittama Mirjan laulu, joka taltioitiin PSO-yhtiölle vuonna 1955.

Bergströmin työskentelyyn Levytukun kapellimestarina liittyy yhtenä mielenkiintoisimmista jaksoista hänen yhteistyönsä Tapio Rautavaaran kanssa. Rautavaara oli levyttänyt yhtiölle jo 50-luvun alusta, vieraillut parin vuoden ajan Fazerilla, ja jatkanut sitten Levytukun artistina. Hän vieraili ensimmäinen kerran Yhdysvalloissa vuonna 1959, ja sai ensikosketuksensa country-musiikkiin siellä, ja sen suosituimpaan muotoon, niin sanottuun Nashville-tyyliin. Lisäksi on varsin todennäköistä, että oman tarinankerrontatapansa vuoksi Rautavaara tunsi sukulaisuutta tyystin omaa linjaansa vetäneen Johnny Cashin materiaaliin ja esityksiin. Rautavaara teki Cashin I walk the line -lauluun uuden alkuperäistekstin otsikolla Yölinjalla, ja siitä tuli yksi hänen tunnuslauluistaan. Rautavaara levytti laulusta muutamaa vuotta myöhemmin uudenkin version, mutta alkuperäinen vuodelta 1962, jonka kapellimestari/sovittajana toimi Harry Bergström, on se tunnetumpi versio. Hieman yllättäen muut Rautavaaran tuon ajan country-levytykset Bergströmin kanssa eivät menestyneet juuri lainkaan, eikä solistille sinänsä hyvin istunutta linjaa valitettavasti jatkettu.

Rautavaara/Bergström -yhteistyöstä kannattaa ehdottomasti myös mainita 60-luvun alun elokuvalauluversiot Kohti Alaskaa (Tillman Franks-Johnny Horton-Sauvo Puhtila) ja Exodus (Ernest Gold-Pat Boone-Reino Helismaa). Molemmat olivat aikakautensa suosikkikappaleita, ja etenkin jälkimmäisen sovitus on Bergströmin toimesta saanut ajankohtaansa nähden varsin poikkeavan, kansainvälisen soinnin. Herrojen viimeisiä yhteistöitä oli Rautavaara uusi versio omasta sävellyksestään Vain merimies voi tietää (sanat Heikki Saari) vuonna 1963.

Ensimmäisen kerran Rautavaara ja Bergström esiintyivät yhdessä äänilevyllä jo vuonna 1947, jolloin Rautavaara lauloi yhtenä aivan ensimmäisistä levytyksistään – myöhemmin muutamaan kertaan uudestaankin tallentamansa – version J. Alfred Tannerin klassikosta Laulu on ollut iloni ja työni.

Tapio Rautavaaran levyttämistä Bergström-originaaleista on ehdottomasti mainittava Helena Eevan sanoittama Villi Pohjola, joka on teemalaulu samannimisestä Aarne Tarkaksen ohjaamasta elokuvasta vuodelta 1955. Dramaattisesti ja hienolla kansainvälisellä orkesterisoinnilla alkava esitys on kokonaisuutena hyvin tyylikäs ja onnistunut esimerkki Harry Bergströmin kyvykkyydestä musiikintekijänä.

Teksti: Pekka Nissilä

Lähteet:

Eino Virtanen-Kari Tuomisaari: Harry Bergströmin haastattelu 02.11.1979 (julkaisematon videotallenne/Elvis ry:n arkisto)

Esko Mustonen: Suomalaisen elokuvamusiikin Grand Old Man – Harry Bergström (Teostory 4/1988)

Toini Pyykkö: Elokuvasäveltäjiä ”äänittämässä” – Harry Bergström (Suomi-Filmin Uutisaitta 9/1942)

Hessu (nimim.): Kerran elokuvamusiikistakin ja sen säveltäjistä (Elokuva-Aitta 4/1944)

Erkki Pälli: Puuhakas Harri Bergström (Ajan Sävel 49/1960)

Lasse Keso: Elävä ääni – dokumentti elokuvan äänestä ja miehistä äänien takana (Fotosynteesi ky/ 1991)

Kimmo Laine-Matti Lukkarila-Juha Seitajärvi (toim.): Valentin Vaala (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004)

SuVISTY, eli Suomen Viihde- ja Iskelmämusiikin Säveltäjäin ja Tekstinkirjoittajain Yhdistys, perustettiin keväällä 1952. Sen aktiivisuus sai aikaan sen, että Teoston tilitysjärjestelmään päätettiin vuonna 1954 tehdä muutoksia kevyen musiikin hyväksi. Sen jälkeen yhdistyksen toiminta hiipui.

Valentin Vaalan ohjaaman Kaikki rakastavat -elokuvan musiikin syntyä on syytä tässä yhteydessä hieman selventää. Poikkeuksellisesti elokuvan alkuteksteissä, eikä missään muussakaan sen promootiomateriaalissa ole lainkaan mainintaa musiikista, ja asiasta on alan hakuteoksissakin hieman ristiriitaista ja jopa virheellistä tietoa. KAVA:n tutkija Juha Seitajärvi on ansiokkaasti selvittänyt asiaa useista eri dokumenteista, ja hänen yhteenvetonsa on kirjattu vuonna 2004 julkaistuun Valentin Vaalan elämäkertaan.

Säveltäjäksi oli alun perin palkattu Pekka Akimov [myöh. Attinen], jonka orkesteripartituuri elokuvaa varten on säilynyt. Musiikki ei jostain syystä ehtinyt ajoissa valmistua kokonaan elokuvassa käytettäväksi. Ohjaaja Vaala kuitenkin käytti osia Akimovin musiikista – tosin eri kohtauksissa, mihin säveltäjä oli ne tehnyt – mutta kääntyi pulassaan ensiksi vanhan tuttunsa Edwin Heimovallan puoleen. Tällä oli tekijätaustaa mm. iskelmistä nimimerkillä Into Arpa. Heimovalta sai tehdyksi muutamia teemoja, joita elokuvassa onkin käytetty, mutta ei ilmeisen alkoholiongelmansa takia saanut kaikkea tekemäänsä toimitettua asianmukaisesti valmiina paikalle.

Harry Bergström on johdonmukaisesti kaikissa haastatteluissaan ko. elokuvan musiikista puhuttaessa käyttänyt osuudestaan ilmaisua sovittaminen, ei säveltäminen.

Lähteet:

Kari Uusitalo (toim.): Suomen kansallisfilmografia

– osa 2 – vuodet 1936-1941 (Suomen Elokuva-arkisto 1993)

– osa 3 – vuodet 1942-1947 (Suomen Elokuva-arkisto 1995)

– osa 4 – vuodet 1948-1952 (Suomen Elokuva-arkisto 1992)

– osa 5 – vuodet 1953-1956 (Suomen Elokuva-arkisto 1989) - osa 6 – vuodet 1957-1961 (Suomen Elokuva-arkisto 1991)

Lasse Keso: Elävä ääni – dokumentti elokuvan äänestä ja miehistä äänien takana (Fotosynteesi ky/ 1991) Arto Kylänpää: Suomalaisten äänilevyjen luettelo 1953-1969 (Suomen Äänitearkisto 1994)

Pekka Jalkanen: Pohjolan yössä (Kirjastopalvelu 1992)

Pekka Jalkanen – Vesa Kurkela: Populaarimusiikki – Suomen musiikin historia 6 (WSOY 2003)

Pekka Nissilä: Tapio Rautavaaran kaikki levytykset 1946-1979 (teoksessa Tapio Rautavaara – Kulkurin taival, Warner 2008)

Musiikintekijät maksumiehinä

Julkaistu 21.10.2013

Musiikintekijän leipä on kaventunut. Digitaalinen maailma muuttui ”liian paljon, liian nopeasti”, palkkiosopimukset eivät pysyneet samassa aikataulussa. Nyt kunnon tason on löydyttävä, muuten laadukas musiikki on näivettymässä nälkään.

Internetin tarjoama mahdollisuus musiikin digitaaliseen jakeluun ei ole ilmaista. Ei ainakaan kaikille, sillä yhdeksi maksumieheksi on joutunut musiikintekijä. Piratismi, laittomat vertaisverkot ja ilmaiskanavat ovat tyhjentämässä musiikkiväen jääkaappia. Laillinenkaan verkkojakelu ei tuo tekijöille kuin murusia, sillä latausmyynnissä levy-yhtiöiden osuus on usein noin kymmenkertainen tekijöiden siivuun verrattuna.

Ennen peli oli selvää: levy-yhtiö levytti musiikintekijän hengentuotteen, rakensi siitä kuluttajalle kuunneltavan tuotteen, hoiteli markkinoinnin ja levityksen. Paketin hinnasta yhtiö luovutti sitten rojaltina ncb-siivun tekijälle. Ongelmiakin tietysti oli, lähinnä raportoinnissa NCB:lle, mistä johtuen virheitäkin tuli ja tilitys viivästyi. Kaikilla osallisilla oli kuitenkin nimi, nyt ei aina ole selvää keneltä kysyisi ja mitä.

Nyt soudetaan digitaalisen musiikkijakelun syvillä vesillä. Veneessä istuvien levyfirmojen, kuuntelijoiden ja musiikintekijöiden pitää visusti varoa keikuttamasta paattia, sillä silloin kastuu jokaisen housunpersaukset.

Mutta mitä tehdä, kun levy-yhtiö ei halua luopua siivustaan, vaikka sen ei enää tarvitse leipoa levyä vinyylistä ja kiikuttaa sitä levykauppoihin. Se haluaa pitää tuotantokuluista säästyvät rahat itsellään. Tapa on bisnesmaailman näkökulmasta katsoen ymmärrettävää. Mutta musiikintekijä ei ymmärrä, miksei tuotanto- ja markkinointikuluista säästyneistä kuluista voisi siirtää siivua hänen rojalteihinsa. Onhan tekijä sentään alkutuottaja, joka mahdollistaa koko bisneksen.

Kuuntelijakin naputtelee kengänkärjellään tahtia tyytyväisenä, hänhän on 300.000 suomalaisen kaverinsa kanssa jo tottunut siihen, ettei musiikista tarvitse maksaa. Ilmaisesta verkkoimuroinnista on tullut etuus, josta hän ei halua luopua. No, ehkä sekin on taustat ja ajan hengen tietäen jollakin tavoin ymmärrettävää. Ainakin ne 125.000 suomalaista kotitaloutta, jotka toimivat laittomina verkkopiraatteina, ovat sitä mieltä! Huolimatta siitä, että pelkkä nettipiratismi syö kakusta 355 miljoonaa euroa vuodessa Lyhdyn viime keväänä teettämän tutkimuksen mukaan.

Soutumieheksi joutunut musiikintekijä taivastelee penkillään, että hetkinen, miten tässä näin kävi? Eivätkö nämä kotosuomessakin sadattuhannet hänen biisejään rakastavat sallikaan hänen syövän – ne samat rakkaat fanit, jotka keskustelupalstoilla kertovat elämänsä tärkeimmäksi alueeksi musiikin ja mainitsevat vielä esimerkkinä hänen nimensä ja musiikkinsa.

Ja jos tekijä käyttää apunaan musiikkikustantajaa, kuuluu tälle tietysti se osa, mitä kustannussopimuksessa on sovittu. Siis jos kyse on aidosta kustannustoiminnasta eikä levy-yhtiön kylkiäisestä.

Miksi vene keikkuu?

Jos kaikki on näin ymmärrettävää, niin missä on näytelmän konna? Asia mietityttää sitäkin enemmän, koska tässä pyhässä kolminaisuudessa jokainen tarvitsee toistaan: kuluttaja haluaa ja tarvitsee musiikkia, levy-yhtiön on taottava rahaa bisneksen pyörittämiseen, musiikintekijä luo edellisille näiden tarvitseman musiikin, mutta haluaa osansa tuloista. Tokkopa yksikään biisintekijä tahtoisi levyfirmojen kuolemaa tai menettää kuulijoitaan.

Murheet olisivat pienempiä, jos pelisäännöt olisivat selvät. Elvis ry on perustanut online-työryhmän pelin selvittämiseen; ryhmään kuuluvat tällä hetkellä Eero Lupari, Martti Heikkilä, Katriina Honkanen ja Toni Nygård. Mutta varsinaisia neuvotteluja ryhmä voi käydä vain nimeltä tunnettujen tahojen kanssa. Piraattikaupan ja ilmaista musiikkia kuuntelevan yleisön kanssa se ei suoraan edes onnistu.

– Verkkomusiikin hallinnoinnissa tarvitaan käytännöllisiä lähestymistapoja, toteaa Eero Lupari, työryhmän puheenjohtaja ja Elvis ry:n varapuheenjohtaja.

– Internetin lukuisat musiikkipalvelut voisivat tulevaisuudessa hyvinkin vertautua radiotoimintaan, sillä raja lataamisen ja streamingin välillä on ohentunut kaiken aikaa.

– Monet piraattimieliset tahot eivät haluaisi maksaa musiikista, koska se rikastuttaa jättiyrityksiä ja Madonnan kaltaisia ennestään rikkaita. Näkökanta unohtaa kokonaan muun muassa ne musiikin työmyyrät, jotka eivät todellakaan kylve rahoissa ja tarvitsevat luomistyöstään kipeästi kaipaamansa kohtuullisen korvauksen.

Luparin mielestä ”äärimmäinen poliisitoiminta” ei ole oikea tie laittoman levittämisen estämiseksi.

– Positiivisten ratkaisujen pohtiminen on tavoiteltavampaa. Hän mainitseekin yhdeksi keinoksi lisensiointimallin, jossa musiikin käyttökorvaukset sisällytettäisiin laajakaistan hintaan.

Eero Lupari kokee, että ovi asioiden selvittämiseen on meillä avattu, ja ratkaisuja etsitään kansainvälisenkin yhteistyön avulla.

Missä kulkee laillisen online-latauksen hinnan kipuraja? Jossakin sitä on verrattu kahvikupin hintaan, josta kuluttaja on valmis maksamaan 2 euroa – jopa useamman kerran päivässä. Biisin oikeaksi arveltu hinta on puolet siitä. Eroa kahvikuppiin tekee myös se, että biisiä sinä voit käyttää uudestaan ja uudestaan, kotona, autossa, mp3-soittimessa jne. Kestohyödykkeestä kannattaisi maksaa.

Mutta se tärkein, paljonko on tekijän osuus. Myydyn levyn hinnasta suurimman siivun ottaa nykyisin levy-yhtiö, yleensä 70-80 prosenttia. Kauppapaikka ottaa 10-15 prosenttia ja tekijöiden on tyytyminen 8 prosentin osuuteen, mikä jaetaan teoksen kaikkien tekijöiden ja mahdollisen kustantajan kesken. Mutta jos säveltäjiä, sanoittajia tai sovittajia on useampia ja tilitys jää alle 1 sentin, sitä ei tilitetä ollenkaan!

Alunperin oli tekijöiden osuudeksi musiikin lataushinnasta sovittu 12 prosenttia, mutta Applen vaatimuksesta Teosto laski sen väliaikaisesti 8:aan. Siihen se on jämähtänyt jo vuosiksi. Tekijöiden osuus tarkoittaa sitä rojaltia, johon sisältyy mahdollinen musiikkikustantajan osuus.

Äkkiä ajatellen tuo neljän prosenttiyksikön ero senttien ollessa kyseessä ei ole kovin suuri, mutta tarkempi laskutoimitus osoittaa, että jokaisen tekijän tulot kipuaisivat puolella! Varaa tuohon nostoon olisi, sillä nettilatauksessa levy-yhtiön ei tarvitse maksaa niitä entisiä valmistus- ja levityskustannuksiaan.

Kuka on reilu

Lupari uskoo elintarvikealalta tutun ”reilun kaupan” edistävän myös musiikin myyntiä. Tosin tämän esiinottaminen on saanut vastaansa odottamattomia kysymyksiä: ”Jos joku on reilu, ovatko muut sitten epäreiluja?”

Reiluutta tavoittelevien nettikauppojen eturivissä marssii suomalainen Equal Dreams, joka on kehittänyt kauppapaikan, jossa musiikkiväki ja kuluttajat kohtaavat aivan uudella tavalla. Nyt yksittäinen artisti tai säveltäjä saa teoksensa kaupattavaksi tasavertaisena muiden levyjen kanssa.

Kauppatapa perustuu periaatteeseen, josta jokainen osallinen hyötyy, siinä sivussa on mahdollista osallistua hyväntekeväisyyteenkin. Bisnesidea on herättänyt myös virallisen tahon hyväksynnän, siksi Tekes on osallistunut kehittelytyön kustannuksiin. Equal Dreams on kehittänyt online-palveluaan yhteistyössä Elvis ry:n kanssa.

Equal Dreamsin toimitusjohtaja Kimmo Kärkkäinen ydinjoukkoineen on kehittänyt kauppapaikkaansa usean vuoden ajan. Kaupan beta-versiokin on ollut olemassa jo vuodesta 2008.

– Pohdin, olisiko mahdollista antaa musiikkialan toimijoille tai kenelle vaan tilaisuus musiikin digitaaliseen myyntiin ilman mittavia aloituskustannuksia tai teknistä tietotaitoa, Kärkkäinen perustelee ajatustaan.

– Me halusimme alusta lähtien läpinäkyvyyttä ja luotettavuutta rojaltinhallintaan, sillä ainakin osa artisteista ja tekijöistä peräänkuuluttaa tietoa siitä, mihin ja miten paljon heidän musiikkiaan myydään. Reilun musiikkikaupan perusideana onkin tarjota läpinäkyvä rojaltien tilitys ja eräänlainen interaktiivinen, yhteinen olohuone musiikin tekijöille, artisteille ja heidän faneilleen.

Jokainen halukas voi perustaa oman kauppansa ilmaiseksi Equal Dreams’in kauppapaikkaan ja myydä siellä joko omaa tai toisten musiikkia. (Kuvio 3) Rojaltit voi halutessaan ohjata hyväntekeväisyyskohteisiin.

Kyseessä ei ole mikään digitaalinen kivijalkapuoti, vaan miljoonien levyjen kansainvälinen kauppapaikka. Equal Dreams on solminut yhteistyön englantilaisen digitaalisen musiikin tarjoajan 7digital Ltd:n kanssa. Yhteistyö tuo Equal Dreamsin asiakkaille kuusi miljoonaa musiikkikappaletta.

7digital toimittaa ladattavan musiikin myös muun muassa Spotify-palveluun, ja yhteistyö kattaa kaikki neljä suurta levy-yhtiötä, Universalin, SonyMusicin, EMI:n ja Warnerin sekä runsaasti independent-yhtiötä. Solmittu yhteistyö kattaa Suomen lisäksi Ruotsin ja Saksan markkinat. Lisäksi indietuottajien katalogien myyntialueeksi tulee koko maailma.

Kimmo Kärkkäinen tuntee musiikin kustannusrakenteet. Suunnitelmien toteutuessa hänen yhtiönsä uskoo pystyvänsä nostamaan musiikintekijöiden rojaltit kaksinkertaisiksi. Elokuun aikana oli jo ensimmäinen koekampanja, joka tuplasi musiikintekijöiden latauksesta saamat tulot.

Seuraavana uutena avauksena on nyt käynnistynyt Equal Deamsin Lauluntekijä- ja muusikko-ohjelma, jossa taiteilija voi saada jopa 10 prosentin bonuksen musiikin myynnistä. Malli on luotu yhteistyössä Elvis ry:n kanssa. Kts. https://www.equaldreams.com/artistprogram.

Teksti: Risto Pekkala

”Tekstitys on toisi paljon muotoa”

Julkaistu 21.10.2013

On the last weekend of July, it was again gathered at Kotka to celebrate the songwriter award by Juha Vainio Fund. This is what next year’s winner Maija Vilkkuma thinks at a press conference.

– I am extremely moved and happy here heard these words, and to receive this award. This is a great prize. Of course, the author can not live their lives and do their work thinking that ’I never get any prize’, and I have not thought of it. Yes, I have always followed that whoever gets this, and every one of those who received it is sometimes – especially on this rock behalf, which I feel more – belongs to my major sankareihini. Heikki Salo, for example, is one that I started to listen to as early as I did, and I am quite sure I belong to the same family of Finnish writers.

– It’s a good thing for a singer-songwriter that when he presents his songs to the audience, he gets instant feedback all the time-maybe more than a writer who has to wait for readers feedback. In spite of future feedback, there may be a feeling that ’I do these kinds of texts, but understand or listen to them’. That is why these words of fine and wise people seem warm and moving. I’m really happy to receive this award.

– It’s difficult to compare yourself with old masters. I think everything that you like and what you are touching may have some effect. As I walked out of Kotka station tonight, I sang Kotka’s bosom without waving in my mind, and I always have tears in my eyes when I sing it. When I spoke about the genre of the Finnish songwriting, so I consider representing Juha Vainio the same branch that I like about rhythms, jokes and a certain kind of dramaturgy. That the texts would seem to someone – who would not want the text to feel somewhere. Our relationship is more to what we are aiming for, not to the text in some ethereal impressionism.

– When I started, I was talking to a young angry woman, and I did not think it was terribly angry, rather nice. But yes, some of the songs have become such a mode when it has been meant to provoke that it can be interpreted as an anger. My subtitle is based mainly on Finnish songwriting. Of course, I listened to a lot of the Anglo-American music, and from some of the themes might come from there, but for me the subtitles are very much the form. Certainly the content is important, but I realize that if I do not like some text for some reason, then it usually shakes the shape does not work. It does not sound, and its rhythm does not work – and not so much that I would oppose the thoughts in it or something like that.

– Kun alan tehdä biisiä, niin minulla on aina ensin melodia, ja siitä yritän mennä rytmimaailmaan, ja sillä on tosi paljon merkitystä miten tavut siellä ponnahtelee ja miten ne soi. Tästä syystä angloamerikkalainen musiikki ei teksteiltään inspiroi niin paljon kuin suomenkielinen musiikki; äidinkielen läheisyydellä on iso merkitys. Lapsena kuulin paljon Juicea [Leskinen] ja Tuomari Nurmiota, kun vanhempani kuuntelivat heitä. Teininä aloin kuuntelemaan ensin Dingoa, sen jälkeen Miljoonasadetta ja Eppu Normaalia, sekä Sielun Veljiä. Luulen, että suuri osa tekstityksestäni perustuu edelleen siihen ’pankkiin’, jota olen noina vuosina kerännyt – todella aggressiivisella, lähes ympärivuorokautisella kuuntelulla.

– Sanoin haastattelussa noin vuotta ennen kuin viimeisin levyni Kunnes joet muuttaa suuntaa tuli, että ’mä en ainakaan aio mistään keski-iästä biisejä kirjoittaa’, ja huomasin kuitenkin, että olin kirjoittanut. Se kertoo myös siitä, että minulla ei välttämättä ole sanavaltaa siihen mistä minun biisini kertovat [naurua]. Koen prosessin niin, että se alkaa jollain tavalla intuitiivisena – sanoja tulee jostain – ja siihen liittyy tuo mainitsemani rytmiikka ja sointi. Siinä vaiheessa kun alan kirjoittamaan tekstiä valmiiksi pitää minun päättää mistä se kertoo. Yritän olla niin, etten kieltäisi itseltäni mitään aiheita. Usein tekemäni levytykset sitten kertovat minulle itsellenikin, että mitä olen ajatellut. Kun teen aina melodiat ensin, niin joka kerta uuden levyn teossa minulla on olo, että saatan pilata koko levyn aivan paskoilla teksteillä. Mutta sitten sitä vain aloittaa. En ole dogma-kirjoittaja, eli kaiken ei pidä olla oikeasti tapahtunut. Niiden fiilisten pitää kyllä olla minulle tosia, tai ainakin minun pitää pystyä kuvittelemaan ne, ja samaistumaan niihin. Mutta mikä sen fiiliksen luo, niin se on ihan vaan kaikkea mitä pystyy kuvittelemaan.

– Rockissa paljon lauletaan nuoruudesta, ja kun koen aika selkeästi, etten ole enää kaksikymppinen – jos menen paikkaan jossa on vain kaksikymppisiä, niin huomaan sen eri tavalla kuin aiemmin – niin pitää yrittää välttää sellaista roolia, että ’rocklauluja nyt vaan kirjoitetaan tällä tavalla’. On tärkeää, että tekstit ovat tosia eivätkä teennäisiä.

Teksti: Pekka Nissilä

Kuva: Markku Mattila

Selvis 3/2010

”Joka ääreen ja nurkkaan

tuuli puhaltaa”

Maija Vilkkumaa (s. 1973) lunasti paikkansa suomalaisten lauluntekijöiden eturivissä vuonna 2003 julkaistulla kolmannella albumillaan Ei. Sen massiivinen menestys yli 90.000 kappaleen myynnillään puhuu omaa kieltään siitä, millaisen kosketuspinnan hänen laulunsa saavuttivat.

Osa alan ammattilaisista oli kiinnittänyt Vilkkumaahan huomiota jo Tarharyhmä-yhtyeessä, jolta julkaistiin kaksi albumia vuosina 1993-94. Bändin päälauluntekijänä toiminut Maija Vilkkumaa teki uuden aallon jälkeisessä 80-luvun rockmaailmassa kasvaneena parikymppisenä pomppivia pop-kappaleita, joiden teksteissä ”avaruus oli laaja kuin tulevaisuus” ja ”soitettiin kovempaa kuin sydän lyö”.

Kanadalaisen, alun perin jo teinitähtenä levyttäneen Alanis Morissetten (s. 1974) ”itsenäisyyden” ajan debyyttilevy Jagged Little Pill ilmestyi vuonna 1997, ja menestyi poikkeuksellisen hyvin maailmanlaajuisesti usean miljoonan kappaleen myynnillään. Morissette lauloi vahvalla äänellään voimakkaan suorasukaisia tekstejään, ja nousi saman tien uuden naispuolisen lauluntekijäpolven kärkinimeksi.

Velkansa Morissettelle tunnustaneen Maija Vilkkumaan läpilyönti oli vuonna 1999 julkaistu Satumaa-tango. Sen vallankäytöstä kertova teksti vahvoine ilmaisuineen sopi ”nuoren vihaisen naisen” imagoon kuin nakutettuna, vaikka tekstin minänä puhuukin keski-ikäinen, joka tekee teineille selväksi kuka määrää:

”Älä sano mitään / mua ei kiinnosta / mä ammun sua haulikolla / suljen sut vankilaan/ sä et tiedä mitään / isäs joutunut ei sotimaan / mä oon kontannut niin kauan / että voin tehdä mitä vaan”  (Satumaa-tango, 1999)

Vilkkumaan tekstintekotavaksi sekä tyylimaailmaksi erottuivat debyyttilevyltä alkaen vaihteleva riimittely, sekä ironia, jonka kohteita hän noukki oman elämänsä ympyröistä; esimerkiksi nopeasti esiinnousseiden rocktähtien elkeitä näki lähietäisyydeltä festivaalien artistitiloissa:

”Vaikka sä sammuisit pusikkoon / joku liimaantuu sun vartaloon / ottaa kuvia albumiin / ja nuolee korvaa Sull’ on hopeapaita, viis kitaraa / sä huudat baarissa: ’hei mä elän unelmaa’ / Sä voit juoda keskikaljaa Suosikin laskuun” (Tähti, 1999)

”Joskus tekis mieli lyödä otsaan jokaista tärkeilijää /  ja automaatilla hidastelijaa ja perseellekävijää /  Ja huutaa naapurin kyylälle päin naamaa / että se on idiootti ja mersujen nokasta merkit varastaa / Mut sehän ois väärin / tosi holtitonta eikä ihan laillistakaan /  sehän ois väärin / hullujen hommaa vaan” (Väärin, 2003)

Oman elämänpiirinsä inspiraatio ja kokemusten iän myötä karttuessa tuoma näkökulman vaihtuminen ovat Maija Vilkkumaan keskeisimmät vahvuudet lauluntekijänä. Hän ei välttämättä kirjoita täysin omakohtaisesti, mutta vie tekstinsä usein paikkoihin, tunteisiin ja ihmisiin, jotka ovat merkinneet hänelle itselleenkin jotain. Vaikkapa Helsingin Hietaniemen uimarannalla teininä vietettyihin öihin, jolloin pelkkä kädestä kiinnipitäminen vaati uskallusta. Ja jos uskalsi, se jäi ikuisesti mieleen:

”Sinä yönä rannalla vihdoinkin / ihan varovasti sun kättäsi kosketin /  Aika liikkui hitaammin / ja sä hengähdit hiljaa / Sinne alle sotkuisen katoksen / kesä tuli niin äkkii ja häipyi hiipien /  Me valvottiin palellen / mull’ oli hiuksissa hiekkaa” (Hiuksissa hiekkaa, 1999)

Keski-ikäistyvänä äitinä on teksteihin ilmaantunut asiantilaa vastaavaa näkökulmaa:

”Koulun ruusupensaat / siinä seisoin aina, poltin tupakkaa /  silloin mun perään huudeltiin / ne vuodet oli hyviä niin /  itkettää / siihenks se jää” (Siihenks se jää, 2010)

”Ja kun tahtia lyö Dingo ja Yö / Marleena itkee kun on lapset ja kauhea työ /  voi missä mun lauluni soi / ja miks ja kelle /  huomenna meen / eteiseen /  otan mun laukut / häivyn pois / sen mä huomenna teen /  oi miss’ on ne yöt jotka lenteli naureskellen” (Dingo ja Yö, 2010)

Lähteminen, irtiotto, irtipääsy tai myös kiinnijuuttuminen ovat Vilkkumaan usein käsittelemiä teemoja:

”Istun koko päivän teksasilaisen vieressä / tämän matkan jälkeen me ei nähdä enää ikinä /  se menee jonnekin / mä olen aina tässä / en pääse pois” (Ei susta huomaa, 2001)

”Ja joka ikinen ja ainoa päivä on isku palleaan /  sotken huoneet ja kaapit ja vodkaa samppanjaan /  mut jos sä tulet takaisin / mä olen paljon paremmin /  silloin mä muutun / mä vaihdun / mä teen mitä vaan” (Teen mitä vaan, 2001)

Parisuhteen päättymisestä hän laulaa paljonkin, ja toisinaan on tehostanut kertosäkeen viimeistä toistoa jollakin muutoksella:

”Jäätyi maa / mull’ ei hattuu, ei kaulaliinaa /  Sä lähdit juoksuun ja ehdit ratikkaan /  ja jossakin rakastui onnekkaammin jotkut muut / Mulle jäi tyhjyys ja kuuraiset puut / Sen tajuu vasta kun sen kadottaa /  Sä lähdit juoksuun ja ehdit ratikkaan /  ja jossakin rakastui onnekkaammin jotkut muut / Niin on kauniita kuuraiset puut” (Kuuraiset puut, 2010)

Vilkkumaa nojaa vahvasti vanhaan perimätietoon kertosäkeen voimasta, ja on useimmiten vienyt tekstin johtopäätöksen loogisesti sen sisälle. Mutta toisinaan hän on irrottanut kertosäkeen tekstin välittömästä jatkuvuudesta välilliseen; vaikkapa radiosta kuuluvaksi lauluksi, joka osuu jo yhtä ja toista kokeneiden kolmekymppisten lohdutukseksi sujuvasti:

”Mä en haluaisi mennä tänään mutta kadulla oottaa jo taksi / Siellä on Tuulikki ja sen uusi poikaystävä joka näyttää siltä kuin oisi kaksitoista / Ihme jos se pääsee mihinkään / tuijotan ulos hämärään / Tahtoisin ajaa nopeemmin / olla jo sekaisin /  enkä ajatella kuinka hän mut petti / sitten jätti [-]

Liian kovalla radio soi /  Anna lantion pyörii, huuda wou-ou-ou / Kaikki murheet poistaa kunnon rock`n´roll -show / Ehkä tänään sun olo alkaa helpottua / ehkä tapaat jonkun joka rakastaa sua / tai ehkä en / ehkä en” (Mun elämä, 2003)

Huomattavan kertosäe-orientoituneena Vilkkumaa on joskus onnistunut kiteyttämään tekstin ydinfraasin hyvinkin lyhyeksi kertosäkeeseen, mutta jättänyt kuitenkin laulun otsikoksi viittauksen säkeistöjen sisältöön. Ydinfraasia toistetaan vielä useasti, ja vaikka kertosäe sisältää sen lisäksi myös jatkon, kestää lyhty fraasi kauaskantoisessa levollisuudessaan toiston ongelmitta.

”Yö on kaunis / mua ei koske” (Luokkakokous, 2008)

Huolimatta siitä, että Vilkkumaa on osaltaan vahvasti suomalaisen rockmusiikin kasvattama, on hänen tekstipoljennossaan ja tunnelmassaan vain harvoin suomalaiskansallisen perinteen linjauksista periytyvää vivahdetta:

”Saaressa tyttö, poika ja kukka / se kukka on niittyleinikki /  Ja se tyttö on kotona viilee ja arka / mut nyt sill’ on hurja meininki [-] Yöttömät yöt, ne hellii ja kantaa / mutt’ pimeässä leinikki lakastuu /  Hullu on se joka helteellä tanssii / ja se joka kesällä rakastuu” (Saaressa, 2006)

Tyypillisimmillään Maija Vilkkumaa on nopeissa leikkauksissa, joissa mennään arkiseen tilanteeseen, ja avataan henkilöiden taustoja vain hieman, mutta jännitteen säilymisen kannalta kuitenkin riittävästi:

”Ovella lapsi, miten säälittävää / kauppaa Kevätpörriäistä /  se teitittelee ja se sanoo päivää / tiskit haisee, mua hävettää /  mä luulin aika ikävän syö / ja toivo epätoivoni lyö /  mä luulin päättyy jokainen yö valonsäteisiin / se ei olekaan niin Mull’ ei oo rahaa, lapsi menee / eteinen kasvaa ja pienenee /  melkein huudan sen takaisin / mä olen hullu, mä olen sekaisin” (Se ei olekaan niin, 2005)

Vokaalisoinnilla pelaaminen, ja puoliriimienkin välttäminen ovat Vilkkumaan tehokeinoja, ja yllättävyyttä lisää aloitus yleisesti positiivisena pidetyn asian esittämisestä hieman negatiivisemmassa valossa. Rohkealle heittäytyjälle valo ainakin pilkahtaa:

”Kesä / eikä mitään tekemistä / Kaupunki nöyränä sylissä /  sormissa tuoksuu tupakka / Sun nauru on vieras ja ihana /  Kato mua kun mä villinä värisen / enkä surua pelkää kun tunne en /  Oo, miten suloinen kesä / kun se loppuu jää vain pimeä” (Kesä, 2005)

Vilkkumaan melodiarytmit ovat sanojen kohtuullisesta runsaslukuisuudesta johtuen nopeita; hän venyttää hyvin harvoin vokaalit esimerkiksi puolinuoteiksi. Hän on siivonnut aforismit ja metaforat ilmaisustaan kokolailla tyystin, ja vaikka käyttääkin paljoja sanoja sekä pitkää draaman kaarta, saattaa hän laukoa yhdellä fraasilla ja sen lyhyellä pohjustuksella vankkoja elämän totuuksia:

”Tuija oli vain seitsemän / mut tiesi jo sen /  että vaivaa täytyy nähdä / jos tahtoo olla onnellinen” (Ei saa surettaa, 2001)

Helsingissä heinäkuussa 2010

Pekka Nissilä

***

Kesän huomionarvoisimpia konsertteja

Juha Vainio Rahaston palkinnon luovutus on jo useita vuosia nivottu Kotkan Meripäivillä järjestetyn Vainion (teksti)tuotantoon keskittyvän konsertin ohjelmasisältöön. Konsertti pidetään varsinaiselta sataman Meripäivä-alueelta sivussa, eli kaupunginteatterissa, ja se toimii ratkaisuna hyvin. Intiimi ympäristö korostaa hyvin laulujen tekstien painoarvoa, ja konsertti esitetään tapahtuman aikana kolmesti. Usein palkittu tekijä on esittänyt konsertissa jonkin laulunsa, ja niinpä tällä kertaa Maija Vilkkumaa tulkitsi laulunsa Hiuksissa hiekkaa, kitaristi Mikko Kososen säestämänä.

Tämänvuotinen Yleisessä saunassa -konsertti oli koottu poikkeuksellisesti aiempien palkinnonsaajien lauluista, ja syynä se, että palkinto jaettiin 20. kerran. Konsertissa kuultiin kaikilta aiemmin palkituilta yksi laulu – hieman kohtuuttomasti Vilkkumaalta kaksi – mutta seitsemän tekijän kohdalla oli täytynyt aikarajoituksesta johtuen valmistaa yhteinen potpuri. Leimallisesti iskelmän parissa toimineiden sanoittajien osuus – yhdellä poikkeuksella – niputettiin näin ollen lyhennettyinä versioina. Syy linjaukseen lienee konsertin taiteellisen suunnittelutyöryhmän – tuottajat Kalle Torniainen ja Otto Kanerva – mieltymyksistä. Hieman jäi harmittamaan, että Pertti Reposen kohdalla oli valittu tämänkaltaiseen yhteyteen käännösteksti. Reponen toki teki sellaisia usein ja hyvin, mutta hän teki yhtälailla hyviä originaaleja. Tumpeloinnin puolelle tuotannossa lipsahdettiin siinä, että palkinnon aikanaan saanut Martti Syrjä ohittui kavalkadissa tyystin, kun Mikko Saarelan kirjoittama Eppu Normaali -laulu Puhtoinen lähiöni esiteltiin Syrjän tekstinä.

Juontajanakin toimineen Kanervan lisäksi solisteina olivat tällä kertaa Jippu, Mari Rantasila sekä Simo Silmu. Kanerva aloitti Heikki Salon Olkinaisella (säv. Matti Nurro) vahvasti, ja pystyi vielä nokittamaankin Edu Kettusen Lentäjän poika -albumin avainlaululla Retki meren rantaan, joka hengitti hienosti Lenni-Kalle Taipaleen pianoarpeggioiden varassa. Rantasilan vakuuttavin esitys – sen lisäksi, että hän osasi kaikki tekstinsä ulkoa – oli Ismo Alangon alun perin Helsingin Juhlaviikkojen tilaustyön teemalauluksi syntynyt Kun Suomi putos puusta. Alkuperäistä noudatelleen sovituksen esitys piti sisällään vaikuttavaa poweria, joka nosti tulkinnan konsertin hienoimpiin hetkiin.

Jippu teki tasaisen varmaa työtä useassa laulussaan, joista kohtuullisella ”kotikenttäedullaan” – melko tuore levytys – veti pisimmän korren Hectorin laululla Jos sä tahdot niin. Taipaleen pianoarpeggiot olivat siinäkin mainiona tukena. Peter Engbergin kitaran vetämänä Jippu veti Tuomari Nurmion Lasten mehuhetken originaalinoloisesti läpi pystyssä päin, ja urakoi yksin alusta loppuun edellä mainitun ”iskelmäpotpurinkin”, johon Anni Sinnemäen osuus oli solutettu ikään kuin johdannoksi. Tässä litania potpurin koostumuksesta: Minä suojelen sinua kaikelta (Kerkko Koskinen-Anni Sinnemäki)/Mun aika mennä on (Mika Toivanen-Jorma Toiviainen)/Ihmisen ikävä toisen luo (Mikko Alatalo-Harri Rinne)/Näinkö meille aina täällä käy (B. Bellard-G. Larson-S. Phillips-Pertti Reponen)/Anna käsi (Kassu Halonen-Kisu Jernström-Vexi Salmi)/Kun katsoit minuun (Esa Nieminen-Sinikka Svärd).

In this list, the songs that have not yet been mentioned on the concert include: Anna guitar singing but (Dave Lindholm) – Jippu; I want to live in sun (Pekka Ruuska), Valehteli if I argue (Pauli Hanhiniemi), Black Sun rises (Juice Leskinen), Saturday night (Tero Vaara) – Simo Silmu; No (Maija Vilkkumaa), What can be in (Jukka Karjalainen) – Mari Rantasila, and Happy (Gösta Sundqvist) – Otto Kanerva & Mari Rantasila.

In the evening, Juha Vainionk’s production was heard as the final song by Jippu as a very slow version of Kotka’s son-in-law song.

It is hoped that our radio and TV company, which is based on public funding, would be able to make this concert, which is distinctly distinct from today’s normal summer festival production, to the nation’s network. What’s in the Broadcasting Society, among other things, is the company’s role: ”Producing, creating and developing domestic culture, art and thrilling entertainment”. A clear obligation therefore exists. PN

Eijan kipinät

Julkaistu 21.10.2013

Helle on hellittänyt ja hetkittäin häivähtänyt pelko aivojen totaalisesta sulamisesta osoittautunut turhaksi. Onneksi, sillä terhakoita aivoja on tarvittu taas loman jälkeen.

Viestintää

Kuun vaihteessa vetäydyimme kipinöimään. Mukana hallituksen ja toimiston väki sekä lehtemme päätoimittaja. Kipinät lentelivät kaksi työntäyteistä päivää pääosin viestintämme sekä vuoden 2011 toimintasuunnitelman ympärillä. Isoja ja tärkeitä asioita, jotka kulkevat toinen toistaan kompaten.

Tarkastelimme sisäisen viestintämme kehitystä. Ilo huomata, että vaivannäkö on kannattanut. Olemme petranneet, kokoustekniikka on tehostunut ja olemme viestineet aktiivisesti, avoimesti ja toisiamme arvostaen. Olemme onnistuneet synnyttämään keskinäisen luottamuksen ja hyvän työilmapiirin. Ne eivät ole vähäisiä asioita, kun työsarkaa riittää ja haasteista ei ole pulaa.

Kriittinen katse suunnattiin myös ulkoiseen viestintään, jossa on edelleen parannettavaa. Jäsenemme, potentiaaliset jäsenemme, yhteistyökumppanimme, päättäjät, media ja kansa, siinä kirjoa viestintämme kohderyhmistä. Hioimme viestinnän tavoitteita, ydinviestiemme sisältöjä ja suullisen sekä kirjallisen viestinnän selkeyttämistä ja kapulakielen minimoimista.

Yhdistyksen säännöissä määritellyn perustarkoituksen toteuttamiseksi on tavoitteemme jäsentemme osalta vahvan yhteisöllisyyden tunteen luominen. Yhdessä voimme vaikuttaa ja yhdessä ei kukaan ole yksin. Teostolle ja muille yhteistyötahoille haluamme olla yhteistä hyvää rakentava, arvostettu kumppani. Medialle, päättäjille ja kansalle pääviestimme on tekijän moraalisten ja taloudellisten oikeuksien säilymisen tärkeys. Uusi slogan on Biisi on mun ansio.

Toimintaa

Toinen kipinäpäivä työskenneltiin tulevan vuoden toimintasuunnitelman kimpussa. Uusien sääntöjemme mukaan meillä on jäsenkokous entisen kevätkokouksen lisäksi myös syksyllä (25.10.). Toimintasuunnitelma esitellään ja siitä päätetään kyseisessä syyskokouksessa.

Toiminnan järjestelyä mahdollisimman sujuvaksi, etenkin suuria linjoja, on työstetty jo vuoden ajan. Byrokratia on minimoitu ja johtajuutta on jaettu perustamalla ketterästi toimiva tiimisysteemi akuuttien asioiden hoitamiseen. Uudistus on osoittautunut hyväksi ja sen yksityiskohtien hiomista jatkettiin. Paneuduimme myös ensi vuoden edunvalvonnan painopisteisiin, joita ovat mm. valitettavasti edelleen rempallaan olevat hyvitysmaksu-, piratismi-, onlinejakelu- ja taiteilijan sosiaaliturva-asiat. Ohjelmaraportoinnin (lähinnä raportoimatta jättämisen) parantamiseksi aiomme myös toimia vahvasti yhdessä Teoston ja kevyen musiikin kustantajien kanssa.

RNO valtionosuuden piiriin?

Elvis tukee Riku Niemi Orchestran hyväksymistä valtionosuuden piiriin. On jo aika nostaa korkeatasoinen suomalainen rytmimusiikkikulttuuri asemaltaan tasaveroiseksi vakavan musiikin kanssa. En miellä tätä vastakkainasetteluksi, vaan nimensä mukaisesti tasa-arvoksi. Luovalla puolella balanssi on lähes saavutettu, mutta esittävällä puolella siitä ollaan vielä tukien suhteen kaukana.

Päätöksiä tehdään valtion talousarvion rajoissa ja jaettavien henkilötyövuosien määrä ei ole noussut. Orkestereiden toimintaa on tarkasteltava kriittisesti. On mahdollistettava myös uusien, ansiokkaiden ja lain vaatimukset täyttävien orkestereiden mahdollisuus tukeen. Vaatii rohkeutta jopa poistaa tukia jo niiden piirissä asemansa vakiinnuttaneilta orkestereilta. Tätä rohkeutta toivomme asian esittelijöillä ja Stefan Wallinilla olevan.

Oktoberfest 25.10.

Syksyn riemukasta juhlaa vietetään jo kolmatta kertaa. Viime syksynä meitä elvisläisiä oli mukana runsaat sata. Pistetäänhän paremmaksi?

Ilta alkaa syyskokouksella, joka on uusien sääntöjen mukainen ja siis ensimmäinen historiassaan. Kokouksen jälkeen siirrytään mielenkiintoisen ja meille tekijöille aina ajankohtaisen teeman pariin Miksi mun hittibiisi ei kelpaa? Paneelin keskustelijoina on tekijöitämme, kustantajien ja levy-yhtiön edustajia sekä artisti, joka ei esitä omaa tuotantoaan. Tapoihin kuuluu myös uusien elvisläisten esittely.

Paneelin jälkeen juhlitaan. Saksalaishenkinen buffet ja asiaankuuluvat kostukkeet, rupattelua, verkostoitumista ja mukavaa yhdessäoloa. Tämä kaikki poikkeuksellisesti Kirkkonummella, Hotelli Aavarannan Kartano-tilausravintolassa. Tapahtumaan järjestetään bussikuljetus Helsingin rautatieasemalta.

Tapaamisiin

Eija Hinkkala

eija.hinkkala@elvisry.fi

Sovittaja uhattuna?

Julkaistu 21.10.2013

Viime aikoina on esitetty ajatuksia siitä, että teoksen muunteluoikeuksiin tulisi tehdä muutoksia. Tarkemmin sanottuna tämä on kohdistunut sovittajan asemaan teoksen oikeudenomistajana. Kuten moni tietää, teoksen esityksistä tekijänoikeudellisesti hyötyvä sovittaja on kansainvälisesti harvinaisempi tapaus.

Maailmalla on tyypillistä maksaa sovittaja ulos tilausta tehtäessä ja sillä siisti. Jos sovittaja kokee olevansa tai hänen katsotaan olevan merkittävästi osallinen sävellykselliselle itseisarvolle, voidaan hänet merkitä ns. kanssasäveltäjäksi, jolloin hän tietenkin on myös mukana jakamassa esityskorvauskakkua.

Lisäksi on katsottu, että sovittajat tuottavat liikaa työtä Teoston byrokratiassa. Varsinkin ns. bändisovittajat ovat se todellinen kipu ahterissa. Syystäkin koetaan turhauttavaksi, kun monimiehinen/naisinen ryhmä merkkaa aina automaattisesti koko bändin sovittajiksi rekisteröidessään biisinsä. Miksi ei siis meilläkin voitaisi virtaviivaistaa asioita ja poistaa tällainen oikeudenomistajien umpilisäke nimeltä sovittaja?

Päinvastoin, väitän minä. Meillä Suomessa voidaan olla ylpeitä tekijänoikeuden kohdellessa sovittajia oikeudenmukaisesti. Kun käytän mielikuvitustani ja saan aikaan jotain, joka tuottaa melodialle, harmonialle ja rytmille sellaisen kantoaallon, jolla alunperin mustavalkoinen luonnos saa värit ja syvyyden, olen mielestäni tehnyt luovaa työtä, joka kuuluu tekijänoikeuden piiriin teoksen muuntelijaan sovellettavan tekijänoikeuslain 4. pykälän mukaisesti.

Lähes 30 vuotta sitten teimme Takomo-studiossa Irwin Goodmanin levyä ja kapellimestari Kassu Halonen esitteli meille kansantaiteilijan itsensä kotonaan tekemää demoa. Rupisella kyökkikasettinauhuriäänitteellä Irwin soitti Hagström Swede -sähkökitarallaan (ilman sähköä) jotain hyvin epämääräistä ja lauloi päälle jotain vielä epämääräisempää pyrkien tuomaan esille biisinsä eri osat.

Oman audioarkeologisen tutkimuksensa jälkeen Kassu oli saanut kerrosten alta esiin sävellyksen, jolle sitten rakensi sovituksen. Ei tämä kuitenkaan tehnyt hänestä kanssasäveltäjää, sillä olennainen aines oli Irwinin päästä. Mutta sitä suuremmalla syyllä hän on sovittaja, joka on muovannut kasetilta löydetylle luurangolle lihan, ihon ja värin ja joka on näin sovitusosuutensa ansainnut.

Entä sitten, kun ei ole kyse teoksen kantaversiosta? Mielestäni on kohtuullista, kun solistin ja studioyhtyeen esittämä 20 vuotta sitten julkaistu iskelmä sovitetaan tänään bigbandille, että uuden version sovittaja saa muuntelijana osuuden uuden version esityksistä. Mutta olisiko tolkkua rekisteröidä hänet kanssasäveltäjäksi, jos sovittajuus poistettaisiin järjestelmästä? Mikä olisi tässä tapauksessa reilu könttäsumma, jolla sovittaja kuitataan ulos oikeudenomistajuudesta?

Pitää muistaa, että jo nyt itse töistä suoritetaan orkestereiden kannatusyhdistyksien sietokykyjen äärillä olevia palkkiota. Ja jos sovittajasta leivottaisiin jollain vippaskonstilla kanssasäveltäjä, olisi hänellä myös alkuperäisen säveltäjän kanssa rinnasteiset oikeudet teokseen. Kysehän olisi jo eräänlaisesta immateriaalisesta nurkanvaltauksesta.

Mutta todellinen ongelma eli bändien hinku sovituskrediittien ryöstöviljelyyn pitäisi saada aisoihin. Muusikoiden pitäisi paremmin osata arvioida omaa panostaan kysyen, olenko biisin kehittämisessä antanut sille jotain, joka täyttää sovittamisen tunnusmerkit.

Ja kyllä sekin on ongelma, kun ravintolaorkestereiden ns. kapellimestarit, bändien soittaessa peruskamaa väärillä soinnuilla, merkkaavat itsensä sovittajiksi tajuamatta, että pelkän sointukulun ja syntikan kitkuttelu levyltä kopsattuine introineen ei ylitä sovituskynnystä ja että ilman erillistä lupaa säveltäjältä ei osuuksia kuitenkaan tipu vaikka kuinka löisi humpan jatsiksi ja tangon reggaeksi. Näiden bändien ohjelmistoraportit aiheuttavatkin Teostossa jatkuvaa nukkasihdin putsausta.

Mutta todellinen sovittaja tekee työtä, jonka lopputuloksen tulee olla jatkossakin tekijänoikeudellisesti suojattua – voiko sen enää yksinkertaisemmin ilmaista.

Janne Louhivuori

janne.louhivuori@elvisry.fi

Bonon avaruussirkus

Julkaistu 21.10.2013

Eliitti

Herra X istui Olympiastadionin katsomossa. Elokuinen ilta oli hämärä ja taivaalta tihutti. Hän ei odottanut rockshown alkua sateessa yksin, vaan seuranaan 54.000 ihmistä.

– Täähän on kuin Colossium aikanaan! Nyt vaan on sirkushuvien lisäksi tarjolla hengenleipää, X pähkäili. Sillä olihan lauteille pian astumassa yhtyeineen itse maailmanparantaja Bono (s.1951). Antiikin Roomasta X:n mieleen tuli sananlasku jonka mukaan: Vapaa mies ei työtä tee. Sekin sopi tilaisuuteen, sillä siellä hän nyt kökötti maailman valkoisen eliitin joukossa, päällimpänä ajatuksenaan:

– Olisiko sittenkin pitänyt ottaa olut vai ei? Niin, kun ei olis sitten kiva jos tulis kusihätä kesken kaiken.

Toki X valveutuneena maailmankylän kansalaisena tiesi, että eihän se orjuus ollut maailmasta minnekään kadonnut, orjatyöläiset painoivat pitkää päivää kaivoksissa, tehtaissa ja työmailla – ja heidän ansiostaan saattoi täällä Pohjolassakin täyttää kotinsa ja elämänsä halvalla roinalla.

– Hurraa vapaa maailmankauppa ja globaalitalous! X huokasi ja tajusi, ettei ollut stadionilla törmännyt vielä yksiinkään tummiin kasvoihin. Niin homogeenisesti yleisö todellakin koostui 20-50-vuotiaista valkonaamoista.

Samassa kentälle väsätyn jättimäisen pyöreän lavarakennelman, joka muistutti modernin huvipuiston härveliä, sadoista kovaäänisistä kuului David Bowien ääni: Ground control to Major Tom! Niin todellakin, X myhäili, sitä ollaan aluksessa nimeltään Tellus ja matkataan huimaa vauhtia avaruudessa. Hyvä muistutus! Ja vihdoin U2-yhtye ilmestyi pukusuojasta ja kulki ramppia laulusolistinsa Bonon johdattamana kiljuvan ihmismeren luo. Lavahärvelin keskiössä oleva valtava tv-ruutu syttyi eloon ja spektaakkeli alkoi.

Maailman suurin televisio

Bassotaajuuksien värisyttäessä X:n kehoa hän mietti showbisnestä ja muisti lukeneensa (oliko se Lucky Luke -sarjakuva?) kuinka aikanaan Amerikan lännessä kiersivät ns. Medicine-showt. Oli ollut silmänkääntäjiä, jekkumiehiä ja käärmeparantajia. Ja näiltä saattoi ostaa vaivaan kuin vaivaan parantavia rohtoja ja eliksiirejä – kuten värjättyä vettä. Esityksen suuruudenhulluudesta X:n mieleen tuli Buffalo Billin (1846-1917) Suuri lännensirkus, jonka tirehtööri oli tuonut 1800-luvun lopulla Englantiin. Ihmeinään aitoja intiaaneja, lehmipoikia ja tietty biisoneita. Se oli ollut ainakin ihme että biisoneita oli vielä elossa, sillä Bill itse oli ennätyksenään teurastanut 4.280 eläintä kahdeksassa kuukaudessa. No, joka tapauksessa, lännensirkus oli ollut kovin juttu aikanaan.

Nyt X katseli tuota maailman suurinta hypnoosilaatikkoa, jonka kuljetukseen paikalle oli tarvittu laivallinen rekkoja (103 kpl) ja tajusi, että siinähän se oli tuo jokakodista tuttu, jumalainen värkki, nyt vain jättikoossa (vai oliko se massiivinen näyttöpääte?). Ja stadion oli olohuone – jonka nurmen jättitelsun näytöllä pyöri Music Television, esiintyjänään U2.

Bono lauloi, bändi soitti ja ruutu näytti kuvaa esityksestä reaaliajassa ja sekaan sovitettiin, editoitiin valmista kuvamateriaalia tietokoneelta, animaatioineen ja naisfiguureineen. ”Taustanauhoja” (mikä museaalinen termi näin bittiaikana) bändi käytti vähän, mitä nyt sekvensserit ryydittivät rytmejä ja joissakin kertosäkeissä lauloi Bonojen kuoro.

Päivitetty versio

X oli nähnyt U2:n samaisella stadionilla 13 vuotta aiemmin. Se show oli ollut nyt tähän päivitettyyn versioon verrattuna vielä harjoittelua – kuin demoversio vain. Sillä nyt virtuaalitykitys oli noussut aivan omalle tasolleen. Jätti-tv nousi ja laski – jakoi kuvansa pienemmiksi ruuduiksi, pyöritti kuvaa ja manipuloi sitä, välillä väreissä, välillä, kun haettiin autenttisempaa tunnelmaa, mustavalkeana.

Screenin telineeksi bygattu lavarakennelma oli sekin valaistu, muutti väriään, vilkkui – sai avaruusaluksen muodon. Myös katsomot kylpivät valomeressä – spotit tykittivät edestä ja takaa – muuttaen koko stadionin valtaisaksi valotaideteokseksi. Näyttötaulu esitti viestejä, käänsi Bonon spiikit suomeksi (esitys oli siis tekstitetty), otti yhteyden avaruusaseman astronauttiin ja X jo odotti milloin Bono kilauttaisi itse jumalalle ja tämän kasvot, tai vähintään ääni kajahtaisi kovaäänisistä vihdoin viimein kertomaan mitä ihmislajin olisi tehtävä pelastuakseen.

Showssa oli todellakin metatasonsa, sillä Bono kyseli: What is the time on earth? Eli kai että missä mennään universumin aika-akselilla? Näytöllä näkyi pysähtynyt kello, eikä X:n toivomaa minkäänlajin jumalolentojen yllätysesiintymistä tapahtunut. Ja hän kuiskasi jokaisen apokalypsiuskovaisen lempifraasin:

– Aika taitaa olla lopussa.

”Te olette ne”

Bändi piti taukoa ja screenillä puhui kuvanauhalta (lisää museotermejä) musta pastori, joku Bonon kaveri tietty. Se hehkutti ja saarnasi, että te (yleisö) olette ne, joiden toimesta loppui mustien syrjintä Amerikassa 60-luvun lopulla, ja että te olette ne, jotka toimittivat apartheidin Etelä-Afrikassa historian kirjoihin! Sitten sympaattinen saarnamies pääsi puheensa kliimaksiin:

– Te olette ne, jotka voivat lopettaa maailmasta kaiken syrjinnän!

Hmm, X fundeerasi. Kysymys kosketti polttavasti tämän päivän Suomea. Sillä maan kuva oli muuttunut radikaalisti viimeisen kymmenen vuoden aikana – varsinkin noin etnisesti. X muisti kuinka hän oli eräs ilta matkustanut Itä-Helsingin metrossa ja ollut vaunussa ainoa valkonaama kanssamatkustajien kasvojen ollessa värikkäämpää ihomallia. Niin, eikä siitä ollut kulunut vasta kuin 35 vuotta, kun hän ja lähiön kundit ja gimmat, olivat nähneet livenä ensikertaa mustia miehiä. Nämä kirkon lähetysavun saarnaajat olivat kävelleet X:n kerrostalon läheistä kävelykatua ja saaneet pian ihmetyksekseen ympärilleen lapsilauman, joka oli laulanut:

– Tännään ostetaan Halvan maukasta lakritsaa! Lapsista kun siinä ne nyt olivat, ne lakumainoksen tyypit ilmielävinä! Noh, oliko se ollut syrjintää, rasismia? Ei kai ainakaan hirveän tietoista? Sillä tv:ssä oli pyörinyt mainos jossa mustat miehet olivat kyseistä lakulaulua laulaneet.

Niin, X hymähti vanhalle muistikuvalleen, kovin kummalta ja kaukaiselta se nyt tuntui. Sillä tänäpäivänä samaisella kävelykadulla oli miltei harvinaisempaa törmätä valkoiseen lähiöoriginaaliin, sillä nämä, kuten X:nkin eläkeläisvanhemmat, olivat pääosin vanhuksia, jotka viettivät elämäänsä sisätiloissa, betonitalojen suojissa. Oli siinä ollut Suomen metsäkansalle muutosta kerrakseen.

Massahurmaajat

X:n mielestä parasta stadionin videokavalkadissa oli Bonon improvisointi, vanhanliiton showmanship, kaveri kun pudotti milloin kyydistä yhtyeensä, milloin itsensä. Ja taas tylsintä oli, kun maestro piti yllä viiskyttuhatpäisen yleisön mielenkiintoa yhteishuudatuksin: Voo-ooo-ooo-ooo! Ja stadionyleisö vastasi johtajansa kutsuun. X irvaili tyylinsä mukaisesti mielessään, että tuollaisesta yleisön haltuunotosta olisi natsisaksankin johtajien naamat vihertäneet kateudesta. Noh, jokin outo valo näytti syttyneen X:kin silmiin. Kyllä sitä ihminen tuntee itsensä pieneksi! Ja kun ihminen kutistuu osaksi massaa, on jumala ja hirmuteot lähellä! Musiikki soi valtavalla äänenpaineella. Stadion kellui avaruudessa. Eikä Bonon showsta puuttunut kuin 30-luvun massahurmaajien kehittämät lippulinnat ja ulkotulet!

Nyt Bono, omistettuaan laulun Nobelin rauhanpalkinnon 1991 saaneelle kotiarestissa vankina olevalle burmalaiselle Aung San Suu Kylille (s.1945), kiitti suomalaisia, etteivät he olleet aikanaan osallistuneet viikinkiretkiin ja raiskanneet ja tappaneet hänen maalaisiaan, irlantilaisia.

– Te olitte pohjoismaalaisista ainoita, jotka ei sitä tehneet!

Yleisö mylvi! Ja X taputti käsiään! Niin kyllä me suomalaiset ollaan aina oltu hyviksiä! Mitä nyt vähän sakujen kanssa toisen maailman sodan aikana kaveerattiin… tai ollaan rakenneltu paperitehtaita viidakoihin. Se kaikki on tehty in the name of love!!!

Kommentoi tai lähetä terkkuja Herra X:lle pyrosrecords@gmail.com.

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki

Tangon taikaa ja kytkykauppaa

Julkaistu 21.10.2013

Onko oikein vai väärin, että julkisen palvelun Yleisradio tekee kiinteää yhteistyötä joidenkin musiikkialan toimijoiden kanssa? Kumppanuus ja verkostoituminen ovat tätä päivää liike-elämässä, mutta pitäisikö valtion mediayhtiön olla bisneksissään kaikkien kumppani? Ja voiko Yle olla mukana kytkykaupoissa?

Yleisradiolla on viime vuodesta lähtien ollut sopimus Seinäjoen Tangomarkkinoiden televisioinnista. Tästä on ollut se seuraus, että Radio Suomi on alkanut suosia soittolistoissaan tangokuninkaallisia selvästi aikaisempaa enemmän. Samat kuninkaat ja kuningattaret ovat samalla alkaneet saada yhä näkyvämmin ohjelma-aikaa musiikkiohjelmien lisäksi myös puheohjelmissa, haastatteluissa ja jopa uutisissa.

Tangomarkkinat puolestaan on tehnyt vuosia läheistä yhteistyötä yhden levy-yhtiön ja yhden ohjelmatoimiston kanssa. Myös viime vuoden tangokuninkaasta Amadeus Lundbergista tuli tämän mukaisesti levy-yhtiö Edelin ja ohjelmatoimisto Auraviihteen artisti. Samoin kaikki aikaisemmin kruunatut ovat tehneet vastaavalla tavalla levytyssopimuksen ja keikkasopimuksen kisoihin kytkeytyneiden yhtiöiden kanssa yhtä poikkeusta lukuunottamatta.

Nyt kun levy-yhtiö Sony Music on ostanut Auraviihteen, perinteinen asetelma Tangomarkkinoilla on muuttumassa. Tuomaristossa on nyt sekä Sony/Auraviihteen että Edelin toimintaa Suomessa jatkavan AXR Musicin edustaja. Näyttää myös siltä, että Sony on vahvasti tulossa mukaan tangomarkkinoihin liittyvään äänitetuotantoon.

Artistien ja musiikintekijöiden näkökulmasta vastaus alussa esitettyyn kysymykseen on selvä: Yleisradio ei saa vuodesta toiseen suosia samoja musiikkitapahtumia sekä niihin kytkeytyneitä yhtiöitä ja taiteilijoita. Esimerkiksi Ylen radiokanavien musiikkivalintoihin tai uutistoimituksen valintoihin tällaiset kytkennät eivät saa vaikuttaa. Ja kaikessa yhteistyössään musiikkialan kilpailujen kanssa Yleisradion on varmistettava, että kisan voitettuaan artistit ovat vapaita valitsemaan minkä tahansa levy-yhtiön ja ohjelmatoimiston samoin kuin musiikintekijät minkä tahansa kustantajan. Ellei näin tapahdu, Ylen on lopettava yhteistyö välittömästi.

Samanlaista neutraliteettia voivat Yleisradiolta edellyttää kaikki muutkin musiikkialan toimijat. Esimerkiksi Kotkan Meripäivillä tai Valkeakosken Työväenmusiikkitapahtumalla pitää olla televisiointiin samanlaiset mahdollisuudet kuin Nokian Tapsan Tahdeilla, josta TV2 on vuodesta toiseen lähettänyt Iskelmä-Finlandia-spektaakkelin. Samoin kaikkien levy-yhtiöiden tulee olla samalla viivalla Suomen Euroviisukarsintojen esiintyjiä valittaessa.

Yleisradion lähdettyä mediakilpailuun katsojista ja kuulijoista se on luopunut monista julkisen palvelun periaatteista. Räikeimmin näitä periaatteita on alettu rikkoa musiikin, urheilun ja viihteen alueilla sekä niiden uutisoinnissa. Poliittisten päättäjien on aika herätä viimeistään nyt, kun Ylen rahoitus on järjestettävä uudelleen.

Martti Heikkilä

martti.heikkila@elvisry.fi

Timo Tyrväinen – Tiedemies ja taiteilija

Julkaistu 21.10.2013

Timo Tyrväinen syntyi musikaaliseen perheeseen Helsingissä 2.8.1951.

– Isä oli oopperalaulaja [Veikko Tyrväinen], hän lauloi ja harjoitteli kotona. Äiti puolestaan soitti pianoa ja meidät lapset laitettiin pianotunneille heti kun kynnelle kykenimme. Se oli traumaattinen kokemus, koska ei viitsinyt harjoitella. Jalkapallo ja jääkiekko kiinnostivat enemmän…

Timo oli 4-vuotias, kun isä-Veikko levytti kappaleen Minä laulan sun iltasi tähtihin (säv. Frans Linnavuori, san. V.A. Koskenniemi).

– Siitä laulusta tuli melkeinpä kansallinen instituutio 50-luvun Suomeen. Kun kuunneltiin radiosta Lauantain toivottuja, niin en mä tajunnut, että se on isä, joka siellä laulaa… Tai että siinä olisi jotain erityistä, että isä laulaa radiossa.

Monet ovat kyselleet Timolta, miksei hän lähtenyt oopperauralle. Isäkin oli sitä mieltä, että Timolla olisi voinut olla äänen osalta jopa häntä enemmän lahjoja.

– Kun näin kaiken sen tuskan ja paineen, mikä isällä oli… niin, ei mulla ollut mitään ajatuksia, että tuo olisi joku unelma-ammatti. Näin pienestä lähtien, kuinka raskasta ja vaativaa se on.

– Ehkä se on yksi syy siihen, etten ole koskaan käynyt sisälläni kamppailua siitä, onko taide mun tieni vai ei. Yhteiskunnallinen kiinnostus veti minut kansantaloustieteen maailmaan, mutta eihän se taide silti syrjäänkään jäänyt.

Kerran Timo sattui pienenä poikana kuulemaan salaa, kun vieraat kysyivät isältä, mitä tämä lapsistaan toivoisi.

– Veikko sanoi hyvin hiljaisella äänellä: ”Ei minulla ole mitään toivomuksia sen suhteen mitä lapset tekevät isona. He löytäkööt oman tiensä. Mutta jos minä kuitenkin saisin toivoa, niin minä toivoisin heistä tulevan tiedemiehiä tai taiteilijoita.”

Timon mukaan toive toteutui enemmän tai vähemmän kaikissa lapsissa. Siskoista Helena on nykyään musiikintutkija. Paiju valmistui juristiksi, mutta hankkiutui pian Kansallisoopperaan ohjaaja Sakari Puurusen assistentiksi. Sen jälkeen hän on tehnyt pitkän uran Helsingin kaupungin kulttuurihallinnossa. Siitäpä päästäänkin jo puhumaan taidepolitiikkaa.

– Paijun juuri valmistunut oikeustieteen lisensiaattityö käsittelee kuntien taideinstituutioille jakaman tuen määräytymisprinsiippejä. Yksi tärkeä aihe koskee sitä, mikä on taideorganisaatioiden, vaikkapa teattereiden tai musiikkioppilaitosten, mahdollisuus menestyä valituksessaan, jos ne kokevat tulleensa väärinkohdelluksi tukipäätöksissä. Paijun tutkimus osoittaa, että päätöksenteon reunaehdoissa on niin paljon hötöä, että taideorganisaation oikeusturva virkakoneistoa vastaan on tällaisessa valitusasiassa hyvin huono.

Timo on siskonsa kanssa samaa mieltä: nykytilanne on kovin sirpalemainen ja sekava. Kulttuurialan rahanjaossa pitäisi olla selkeämmin määriteltyjä kriteerejä siitä, millä tavoitteilla ja perusteilla tukea jaetaan. Vasta silloin voi myös selkiintyä se, millä perusteella valitus voi menestyä ja mihin päätöksenteon portaaseen valituksen voisi kohdistaa. Tämä on oikeusturvaperiaatteiden näkökulmasta tärkeä näkökohta.

Beatlesista folkin kautta etnoon

Beatles muutti maailman ja Timo sai vihdoin 12-13 -vuotiaana joululahjaksi mankumansa kitaran. Ostamisessa konsultoi perhetuttu Martti Pokela. Pian alkoivat myös kitaratunnit. Aika pian tämän jälkeen Timo ja pari vuotta vanhempi Hannu Raatikainen innostuivat folkista perustaen koulussaan olevan tytön kanssa trion esikuvinaan Peter, Paul & Mary. Ja tämä siis tapahtui samaan aikaan, kun levylautasella pyörivät Beatlesin Rubber Soul, Beach Boysin PetSounds ja Frank Zappan Mothers of Invention.

– Kun tuli Simon & Garfunkel, se oli kuin isku päähän… Läksyjä tehdessäni mulla soi aina levy ja lauloin mukana, mutta en koskaan liidiä vaan harmonioita ja yleensä pistin sekaan lisästemmoja.

Yliopisto-opiskelijana Timo innostui yhteiskunnallisesta musiikista ja toiminnasta. Erittäin tärkeä ystävä oli Maailman rauhanneuvostossa tulkkina työskennellyt ranskalainen Olivier Descargues.

– Olivier kävi Kuubassa, Intiassa ja Afrikassa ja toi aina levyjä. Jo paljon ennen kuin puhuttiin mistään maailmanmusiikista, niin olimme jo tunkeneet itsemme täyteen kaiken maailman musiikkia. Meillä oli hillittömät pinot originaalilevyjä ympäri maailmaa. Meni monta vuotta, etten seurannut pop- tai iskelmämusiikkia pätkääkään.

Jäikö sulta siis proge väliin? Tai halu kytkeä sähköt kitaraasi?

– Kyllä, mutta toki sieltä valtavirrasta nousi tiettyjä asioita kuten Elton John, David Bowie, Queen, Carpenters… Ensimmäisistä ABBA-albumeista lähtien musta tuli myös suuri ABBA-fani. Suomessa kiinnostivat Hector, Mikko Alatalo ja Jussi Raittinen. Ja bändeistä Hortto Kaalo, Pihasoittajat ja Cumulus. Olikin upeaa tehdä Savoy-teatterissa 90-luvun lopussa kaikkien näiden bändien kanssa yhteinen suuri folk-konsertti Samalla lavalla.

Ylioppilaskevät 1970 oli myös sikäli merkittävä, että penkkariajelulla Timo ihastui tulevaan puolisoonsa ja bändikaveriinsa Anjaan. Suhde oli paitsi kavereille myös heille itselleenkin yllätys. Aikaisemmin he eivät kuulemma olleet yhtään katsoneet toisiaan sillä silmällä, vaan pitäneet toisiaan vähän outoina. Ensimmäinen Timon ja Anjan yhteisesiintyminen tapahtui DDR:ssä.

– 1973 olimme molemmat eri kautta nuorisofestivaaleilla Berliinissä, Anja voimistelijatyttönä Helsingin Jyryn joukkueessa. Siellä oli suomalaisten ja bulgarialaisten yhteinen illanvietto. Koskaan ennen Anja ei ollut paljastanut mulle, että haluaisi, saati osaisi, laulaa! Yhtäkkiä se kuiskasi mulle, että osaa yhden bulgarialaisen lastenlaulun ja voisi laulaa sen, jos mä säestäisin kitaralla. Kun pyysin, että mentäisiin rappukäytävään etsimään sävellajia, Anja kysyi silmät suurena: ”Mikä se sellainen sävellaji oikein on?” Sävellaji löytyi ja kun Anja esitti laulunsa tanssien ympäriinsä kertosäkeessä, bulgarialaiset repes…

Suosion vuoksi paikalla olleet suomalaiset pyysivät vastasyntyneen duon esiintymään myös Vanhalle Ylioppilastalolle… tämän yhden biisin repertuaarilla!!!

– Siellä tapahtui sitten tämä klassinen juttu. Oli mikrofoni… Enkä mäkään tajunnut, että pitäisi tehdä soundcheckiä etukäteen. Kun Anja kuuli oman äänensä vahvistettuna shokki oli totaalinen. Siitä mikrofonikammosta Anja ei ole selvinnyt vieläkään…

– Kesällä 1974 Anja oli venäjän kielikursseilla Leningradissa ja toi mukanaan kasan levyjä. Anja käänsi Huopikkaat (säv. G. Ponomarenko san. V. Djunin), minä Sinisen huivin (säv. G. Ponomarenko san. M. Agashina). Alettiin myös työstää kappaletta, joka tunnetaan suomeksi nimellä Mä mistä löytäisin sen laulun (säv. G. Ponomarenko san. M. Agashina suom. san. Pauli Salonen), mutta sitten kävikin ilmi, että Topi Kärki oli jo löytänyt sen Merja Rantamäelle. Nyt uudelle levylle olemme vihdoin tehneet sen osoittaaksemme, kuinka hieno laulu se oikein on.

Varsinaisen Taljanka-yhtyeen perustivat toukokuussa 1975 Anja ja Timo Tyrväinen, Antero Launis sekä Hannele Kaleva-Virkkunen. Ideana oli nimenomaan esittää suomeksi nykyvenäläistä iskelmää, jota kukaan muu ei tehnyt.

Tie levytyksiin kulki Yleisradion kautta, Erkki Melakoski tuotti Liisankadun studiolla ohjelmanauhan. Sen kanssa Taljanka sai sitten audienssin Kim Kuuselle Finnlevyyn. Kim vakuuttui ja samalla reissulla päätettiin ensimmäiset studioajat. Ensimmäisen levyn, joka äänitettiin 1978 Martin Brushanen studiolla Kulosaaressa, tuottajaksi valittiin Esa Nieminen.

– Huopikkaat lie yksi kaikkien aikojen huonoimmin hyödynnettyjä hittejä. Anja oli siihen aikaan hyvin arka ja ujo. Me ei myöskään osattu hakeutua mihinkään talliin, joka olisi voinut hoitaa keikkapuolta. Minä puolestani olin ottanut armeijasta jo niin paljon lykkäystä, että minun oli mentävä helmikuussa 1979 inttiin. Anjalle taas olisi ollut hyvin vieras ajatus lähteä keikoille jonkun vieraan bändin kanssa. Kun kysyntä oli kuuminta, Anja viimeisteli opintojaan ja minä hypin armeijan harmaissa.

Alkuvuosina Taljankan kokoonpano vaihteli, mutta toiseen albumiin mennessä yhtye vakiintui trioksi, jossa Tyrväisten mukana on siitä asti soittanut kitaristi Ari Salin. Kun kohdattiin -levyn tuotti Kim Kuusi ja sillä oli slaavilaisperäisten kappaleiden lisäksi myös pari Timon sävellystä. Toinen niistä oli yhdessä Esa Niemisen kanssa Juha Vainion tekstiin ja Syksyn Sävel-kilpailua ajatellen tehty Vuoksi virtaa verkalleen.

Pariisin ja muidenkin taivaiden alla

1982 Timon työ OECD:n tutkijaekonomistina vei Tyrväiset asumaan Pariisiin ja siellä he innostuivat ranskalaisesta nykychansonista. Varsinkin Georges Moustaki on Timolle suuri idoli, jota hän aluksi piti hiukan lällynä… kunnes näki tämän ensimmäisen kerran.

– Mä näin Moustakin syksyllä 1982 Bobino-teatterissa. Muusikoita oli viisi tai kuusi ja ihmettelin kuinka ne kehtaavat tulla noin huonosti harjoitelleina lavalle. Vaikka sama konsertti oli pyörinyt joka ilta jo monta viikkoa, kuulosti siltä, että jokainen soitteli kuin keittiössä vähän niin kuin omiaan. Kun ilta eteni, näin miten yleisö eli ja lauloi mukana. Silloin tajusin Moustakin suuren idean: nämä hänen kirjoittamansa laulut ovat tärkeämpiä kuin hän laulajana… Laulut täyttäkööt salin, ei hänen egonsa. Moustaki loi puitteet, joissa yleisö sai tilaisuuden kokea yhteisyyttä ja lämpöä. Unohtumaton ilta.

Timosta yksi hänen parhaista sanoituksistaan ja eräs onnistuneimmista Taljankan levytyksistä on Moustakin Yksinäisyydelle (Ma Solitude). Se on Taljankan kolmannella albumilla Matkaan, joka sisältää yhtä brasilialaista raitaa lukuun ottamatta ranskalaisia kappaleita. Levy tehtiin Pedro Hietasen tuottamana EMIlle 1987. Levytystaukoon vaikutti sekin, että Tyrväisen musisoiva perhe sai Pariisin reissun molemmin puolin kaksi uutta jäsentä: Taija syntyi 1982 ja Tania Tuulevi 1984.

Seuraavat levyt Taljanka teki Timon tuottamina Olarin Musiikin kautta. Mikset saavu (1990) sisälsi espanjalaisten rytmien ja latinalaisen Amerikan laulujen rinnalla myös omia kappaleita. Taljankan vakiokalustoon oli jo muutama vuosi aiemmin liittynyt harmonikkavirtuoosi Petri Ikkelä. Viides albumi Imarme (1993) oli puolestaan paluuta Taljankan slaavilaisille juurille. Mukana vierailivat myös venäläiset mustalaistaiteilijat Nora ja Mihail Ivanov. Huopikkaat -debyytin tavoin ajoitus meni pieleen viidennen levyn ilmestyttyä.

– 1993 oltiin lähdössä uudestaan asumaan Pariisiin. Olimme juuri saaneet tehtyä Imarme-levyn ja sen nimikappale voitti Levyraadin muutama viikko lähtömme jälkeen. Taas olimme poissa, kun kysyntää olisi ollut.

Taljanka on konsertoinut säännöllisesti Savoy-teatterissa, itse asiassa heillä oli Timon muistin mukaan kunnia olla Savoyn ensimmäiset musiikkiesiintyjät, kun se muuttui leffateatterista konserttisaliksi 1987.

– Se pölyn määrä ilmassa oli hirveä. Väliajallakin lavaa pyyhittiin kostealla, mutta ei pöly siitä vähentynyt. Silmiä kirveli ja kurkkua kuristi!

Elämänlankoja

2001 Kim Kuusen ja Esa Niemisen Music Makers julkaisi albumin Zaiori, josta Taljankan kotisivut kertovat: ”Levylle valittiin monia kappaleita, joita voidaan pitää etnomusiikin evergreeneinä. Zaiori-projektin primus motor oli pitkäaikainen hanuristimme Petri Ikkelä. Hän päätti sovittaa valitsemamme laulut siten, että pienen etnocombon ympärillä soi kamariorkesteri. Idea tuntui hyvältä, mutta sen toteuttaminen mahdottomalta. Mahdoton tuli mahdolliseksi, kun kuvaan astui Salonkiorkesteri MusIkaalinen kapellimestari Juha Törmän johdolla. Ilman heidän pyyteetöntä innostustaan Zaiori ei olisi nähnyt päivän valoa.”

2002 ilmestyi todellinen koko perheen joululevy Santa Lucia. Pikkuhiljaa myös tyttäret olivat tulleet mukaan levyille ja konsertteihin. Tyrväiset eivät ole ohjanneet heitä sen määrätietoisemmin musiikkiuralle, mutta opastaneet ottamaan sen tosissaan, mikäli muusikoiksi päättävät ryhtyä:

– Jos olet innostunut muusikon urasta, ajattele sitä elämän mittaisena matkana. Se, mitä nyt teet ja opiskelet, auttaa siinä, että voit vielä vuosikymmenten päästä tehdä musiikkia. Jos nyt teet vain sitä, mitä jo osaat, niin 5-10 vuoden kuluttua olet käyttänyt työkalupakkisi tyhjiin. Kauhistuttaa vain se, että kevyessä musiikissa on nykyään niin kovin paljon kertakäyttökulttuuria. Otetaan myllyyn nuoria ja lahjakkaita ihmisiä ja käytetään ne pois kuleksimasta parissa vuodessa. Sen jälkeen ne sysätään pois ja uudet tulevat tilalle.

2004 ilmestyi Esko Koivumiehen tuottama Kaksi kuvaa rinnakkain, jonka työnimi oli Taljanka goes iskelmä. Taljankan monietnisestä tyylistä ei tingitty, mutta kappaleet olivat kahta coveria lukuun ottamatta uusia. Säveltäjiä Timon lisäksi olivat Kerkko Koskinen, Esko Koivumies, Jukka Koivisto ja Kari Tuomisaari, sanoittajia puolestaan Jukka Itkonen, Jorma Toiviainen, Mikko Perkoila, Kari Tuomisaari, Erkki Vuokila sekä Tyrväiset itse. Radioiden portinvartijat eivät suoneet tälle musiikille juuri soittoa, mutta levyn kappaleista Kerkko Koskisen ja Jukka Itkosen Elämänlangat sai uuden elämän Katri Helenan levytyksenä.

– 90-luvun puoleenväliin asti Taljankan musiikille oli tilaa Radio Suomessa. Sitten se pysähtyi kuin seinään.

Timo on ärsyyntynyt valtavirrasta poikkeavien musiikinlajien nykyisestä syrjinnästä esimerkiksi juuri Radio Suomessa.

– Jos ajatellaan vaikka 70-luvun musiikillista kirjoa: Taljanka, Cumulus, Hortto Kaalo, Pihasoittajat. Tänä päivänä mikään näistä bändeistä ei saisi levy-yhtiöihin edes audienssia, koska levy-yhtiöt tietävät, että yksikään radio ei tule erilaista musiikkia soittamaan. Itse asiassa, kun ajattelee 50-lukua, kaiken maailman musiikkia oli esillä paljon nykyistä ennakkoluulottomammin… Sama koskee 60-lukua ja 70-lukua.

Niin, vaikkapa Olavi Virta ja Laila Kinnunen levyttivät monien eri maiden musiikkia. Kaikki ei ollut vielä niin angloamerikkalaista. Volare (säv. Domenico Modugno san. D. Modugno – Franco Migliacci) oli USA:n listaykkönen italiaksi, siihen ei ole Eros pystynyt…

– Kaikenlaisia kanavia on nyt enemmän kuin koskaan. Samaan aikaan luodaan enemmän erilaista musiikkia kuin koskaan. Sitä vastassa on kuitenkin mekanismi, joka tiukemmin kuin koskaan estää tämän ennennäkemättömän laajan musiikillisen kirjon pääsyn yleisempään tietoisuuteen… Että vahingossa sattuisit kuulemaan, jotain joka kiinnostaa ja voisi muuttaa elämäsi, tai ainakin antaa elämyksen… sen vahingon mahdollisuus on minimoitu! Netti tarjoaa vaihtoehtoja etsiville nuorille henkireiän, mutta minun ikäiseni eivät netissä osaa suunnistaa kovinkaan hyvin.

¡Tarara!

Vuonna 2006 valmistui jo seitsemän vuotta aiemmin aloitettu flamencoprojekti ¡Tarara! . Anjalle ja Timolle flamenco oli jo paljon vanhempi rakkaus.

– Sinä syksynä, kun Huopikkaat oli saatu valmiiksi, Anja innostui menemään Anneli Urosen flamencokouluun ja alkoi tanssia. Muistan sen niin hyvin sen vuoksi, että olin lokakuussa Oslossa ja Tukholmassa tutustumassa talousennustamiseen erikoistuneisiin instituutioihin. Anja tuli Tukholmaan ja toi Apu-lehden, jossa oli kahden aukeaman juttu Taljankasta ja ensilevystämme. Sitten mentiin illalliselle kavereiden luokse Brommaan. Koko matkan asemalta heidän talolleen Anja pysähtyi 30 metrin välein treenaamaan tunnilla oppimiaan koputuksia… Alkusalaatti oli nahistunut, kun ehdimme illallispöytään.

– Ensimmäinen kosketuksemme flamencon esittämiseen oli ollut, kun näimme Kulttuuritalolla Anneli Urosen, Reima Nikkisen ja Ari Salinin Los Flamencos -ryhmän 1975. Siitä alkaen kuuntelimme flamencoa varmaan yli kymmenen vuotta ennen kuin meille tuli edes mieleen yrittää tehdä jotain ”flamenco-johdannaista”, kuten Ari sanoisi.

Pikkuhiljaa suhde flamencoon vakavoitui. Timo opiskeli flamencolaulua Talegon de Cordoban johdolla työskennellessään Espanjan keskuspankissa Madridissa 1997-98.

¡Tarara! -levyn kansitekstissä Suomen ensimmäisiin flamencofriikkeihin lukeutuva kääntäjä Jyrki Lappi-Seppälä kirjoittaa:

”Tunnustan aiemmin epäilleeni, voiko suomalainen flamencolaulaja koskaan täysin sukeltaa cante jondon syövereihin. Mutta viimeistään kuunneltuani Timo Tyrväisen pohjatonta tuskaa laulussa Näin kylillä puhutaan, minun on pakko tunnustaa, että duende voi saada esittäjän valtaansa myös täällä Pohjan perillä.”

Nyt on tekeillä Taljankan tuplakokoelma, johon äänitetään myös muutama uusi raita. Syyskuun 15. päivä on 35-vuotisjuhlakonsertti Savoy-teatterissa ja muutakin aktiviteettia on tiedossa.

Kaksi uraa

– Tässä meidän musiikintekemisessämme on tämä toinen urani aika ratkaiseva. Jätin gradun tarkastettavaksi 2 viikkoa sen jälkeen, kun olin aloittanut Suomen pankissa tutkijana. Samana keväänä 1975 me perustimme Taljankan. Leipätyöni tutkijana on ollut onneksi työaikojen suhteen hyvin joustava ja toisaalta vakinainen virka on antanut vapauden valita repertuaari ilman taloudellisten realiteettien pakkopaitaa.

Apu-lehdelle Hellevi Poudan 2005 tekemässä haastattelussa Timo kertoi kahden uran yhteensovittamisesta tähän tapaan:

– Joskus minusta tuntuu, että olen maailman ainoa ihminen, joka ymmärtää sitä, että voi olla intohimoisesti sekä tiedemies että muusikko. Totuushan kyllä on, ettei uskottavuuttani tiedemiehenä lisää se, että olen muusikko, eikä uskottavuuttani muusikkona se, että olen tiedemies.

– Monet ovat ihmetelleet sitä, että en ole luopunut Taljankasta pankkiurani vuoksi. Miksei ihmetellä sitä, että monet huippujohtajat uhraavat valtavasti aikaansa golfille?

Taljanka on Timon mukaan tehnyt vain sellaista musiikkia ja niitä musiikin tyylilajeja, joista he itse pitävät. Anjan mukaan ”vain sitä mitä Timo haluaa”, Timon mukaan ”vain sitä mihin Anja suostuu”…

– Tilanteemme on varmaan kadehdittava verrattuna moniin kollegoihin, jotka joutuvat jatkuvasti taistelemaan ja turhautumaan sen asetelman kanssa, että heillä olisi hyviä ideoita ja lahjakkuutta, mutta joutuvat myymään itseään sellaisten kanavien kautta, joissa ostaja ei halua sitä, missä nämä taiteilijat olisivat parhaimmillaan.

Kummisetänä Teosto

Timo on Elvisin jäsen vuodesta 1982 ja Teoston vuodesta 1991. Vaikka hän on käynyt aika ahkerasti kokouksissa, hän on onnistunut välttämään alan luottamustehtäviä. Nyt kevätkokouksessa hänet valittiin Teoston hallitukseen ja arpa ratkaisi hänen toimikautensa vuoden mittaiseksi.

– Teosto on minulle hyvin tuttu organisaatio, sillä Teoston pitkäaikainen puheenjohtaja Martti ”Pyssy” Turunen (pj 1931-1969) oli kummisetäni! Laulu-Miesten talossa oli puheenjohtajan asunto, jossa käytiin kylässä. Sitten taas äidinisäni, juristi Arvo Heinonen, perimätiedon mukaan laati Turusen kanssa Teoston perustamisasiakirjat. Ja Arvon vaimo, äidinäitini Ruth Heinonen puolestaan käänsi laulun Hopeahapset (säv. Hart Danks san. Eben Rexfort) jonka mm. Georg Ots levytti. Tunnetasolla Teosto on mulle tuttu juttu.

– Kaiken sen perusteella mitä olen elämässäni kokenut, luovuus ja tekijänoikeus ovat minulle melkeinpä pyhiä asioita. Luovuuteen liittyy kyky innostua ja haltioitua siitä, mitä on tekemässä. Silloin kun luova prosessi on menossa, ihminen ei laske tunteja eikä mieti, saanko mä tästä kultaisen kruunun, vaan se prosessi vie mennessään. Silloin nämä ihmiset, nuoret varsinkin, ovat äärimmäisen alttiita tulla hyväksi käytetyiksi. Siksi luovien ihmisten suojelu on äärettömän tärkeätä.

– Kansakunnalle taiteilijat antavat sitä elämänsisältöä, jonka avulla suomalaiset ylipäätään selviävät, ei ainoastaan ilmastosta, vaan myös työstä ja taistelusta. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos puhutaan taiteesta ja taloudesta: ”Hei, kuka saa kicksejä taloudesta, kuka saa elämyksiä?! Hyvin harva.” Taide ja kulttuuri antavat elämälle sisällön, talous luo elämiselle perustan. Siksi Suomen tärkeimmillä taiteilijoilla pitäisi olla yhtä hienot talot kuin tärkeimmillä teollisuusjohtajilla!

Taiteesta ja tieteestä

Viime aikojen kuumimpia aiheita on ollut työsuhdetekijänoikeus, johon Timolla on tiukka kanta.

– Usein hyökkäykset tekijänoikeutta vastaan sisältävät esim. väitteen: ”Tämä on taloudellisesti välttämätöntä.” Taidetta verrataan myös turhan usein ja virheellisin perustein tieteeseen. Toivon, että voisin osaamiseni avulla tuoda Teostolle lisää voimaa argumentointiin näissä asioissa.

– Tiede on ikään kuin jatkumo, kaikkien käytössä ja periaatteessa kaikki uudet tutkimukset rakentuvat edellisen tutkimuksen päälle. Tieteessä on selkeät kriteerit, jotka sanovat onko tulos saavutettu oikein menetelmin. Tiedemaailma hyväksyy sen, että kollegat voivat tuomareina määrittää tutkijan johtopäätöksen vääräksi. Taidekin on jatkumo, mutta yksittäinen teos kuitenkin päättyy niin kuin tekijä on tarkoittanut. Runo päättyy viimeiseen pisteeseen, taulussa on raamit. Sävellyksen lopussa kapellimestari laskee kätensä. Taide ei saisi ikinä hyväksyä sitä, että jollakin tuomarilla on oikeus määrittää taide oikeaksi tai vääräksi. Kun taiteella ei, ainakaan minun ajatuksissani, ole objektiivisia kriteerejä, jotka sen pitäisi täyttää ollakseen oikeata taidetta, en ole koskaan ymmärtänyt miksi taideyliopistot ovat hyväksyneet taiteelliset väitöskirjat ohjelmaansa. Kun taiteellinen väitöskirja pitää voida hylätä niin kuin minkä tahansa alan väitöskirja, silloin taidemaailma hyväksyy ajatuksen oikeasta ja väärästä taiteesta, kelvollisesta ja kelvottomasta taiteesta.

– Taiteellinen tekijänoikeus realisoituu, kun joku myy ja joku ostaa taideteoksen tai sen käyttöoikeuden. Tekijälle kuuluu osuus siitä kakusta, jonka hänen teoksensa synnyttää. Tiede sen sijaan ei ole koskaan ollut myyntiartikkeli. Tiedemiehen gloria tulee siitä, että kun olen julkaissut artikkelin aikakauskirjassa, joku siteraa sitä ja päättää jatkaa siitä eteenpäin.

Timo ei ole tutkijan työssään törmännyt omakohtaisesti tekijänoikeuskysymyksiin. Monet kansainväliset artikkelit viittaavat Tyrväisen tutkimustuloksiin ja artikkeleihin, mutta siitä ei rojalteja kerry niin kuin ei tekstiviestin keksineelle Matti Makkosellekaan miljardeista päivittäin lähetetyistä tekstareista.

– Akateemisesti merkittävimmät tuotteeni tein kolmessa paikassa. Ensinnäkin Suomen Pankin kansantalousosastolla, joka vastasi ennustamisesta, analyysistä ja kaikesta tällaisesta politiikkapohdiskelusta. Toiseksi OECD:ssa. Kolmanneksi Espanjan keskuspankissa.

– Esimerkiksi tällainen taloustieteen raamattu kuin Handbook of Economics rankkasi verotuksen työttömyysvaikutuksia koskevan tutkimukseni 3-4 merkittävimmän tämän alan tutkimuksen joukkoon maailmassa. Keskustelu verokiilaefektistä, työhön ja työn teettämiseen kohdistuvan verotuksen vaikutuksesta työttömyyteen, siirtyi tutkimukseni kautta EU:n talousargumentaatioon ja on hyvin yleisesti hyväksytty paitsi Euroopassa myös muualla. Kireällä verotuksella työhön kohdistuvalla verotuksella on taipumus pitää yllä korkeaa työttömyyttä.

Timon mukaan myös hänen tärkeimmät tutkimuksensa ovat syntyneet äärimmäisen luovassa ja inspiroituneessa mielentilassa ja tunteja laskematta.

– Välillä tunne ja poskien punotus on samanlaista kuin biisinteossa. Silloin, kun puhutaan tutkimuksesta, työ on kuitenkin pitkäjänteisempää, puolesta puoleentoista vuotta. Ehkä se on lähempänä klassisen musiikin säveltäjien maailmaa. Tutkimusprosessin kuumissa vaiheissa voi, aivan niin kuin musiikkia luodessa, huomata istuneensa viisi tuntia kaiken muun unohtaen.

***

Timo Tyrväinen (s. 1951) lukeutuu Suomen tunnetuimpiin ekonomisteihin. Hän on myös maailmanmusiikkiin suuntautuneen, vuonna 1975 perustetun Taljanka-yhtyeen perustajajäsen. Aktiivisesti esiintyvä yhtye juhlii 35-vuotista taivaltaan 2010. Se on julkaissut 11 albumia, joilla on suuri joukko Tyrväisen sanoituksia, sävellyksiä ja sovituksia. Hän on Teoston asiakas vuodesta 1979 ja jäsen vuodesta 1991. Elvis ry:n jäsen hän on vuodesta 1982. Tyrväinen on toiminut vuodesta 2007 Suomen kansallisoopperan ystävien yhdistyksen ProOpera ry:n puheenjohtajana. Hän on jäsen presidentti Martti Ahtisaaren johtamassa neuvottelukunnassa, joka valmistelee Suomen kansallisoopperan 100v-juhlavuotta 2011. Timo Tyrväinen opiskeli Helsingin konservatoriossa 1970-luvulla pääaineena laulu ja sivuaineena klassinen kitara.

Valtiotieteen tohtori Tyrväinen on Aktia Pankin pääekonomisti vuodesta 1998. Sitä ennen hän toimi Suomen Pankin ekonomistina vuodesta 1975. Tyrväinen on tehnyt useita kansainvälisiä tutkimusvierailuja työskennellen kahteen otteeseen OECDssa, Pariisissa (1982-83 ja 1993-94), London School of Economicsissa 1989 ja Madridissa, Espanjan keskuspankissa 1997-98.

Timo Tyrväinen on aktiivinen eurooppalaisten pääekonomistien ryhmän, European Council of Economists (Conference Board), jäsen ja toimi ryhmän puheenjohtajana 2003-05. Hän on amerikkalaisekonomistien yhdistyksen (NABE=National Association for Business Economics) jäsen ja on toiminut sessiopuheenjohtajana sekä sen että toisen amerikkalaisekonomistien ryhmän Global Interdependence Centerin konferensseissa 2000-luvulla. Taloustieteellisen yhdistyksen puheenjohtajana hän toimi 2009-10.

Tyrväinen kuului 1996 Sitran korkean tason työryhmään, jossa tehtiin ensimmäinen suomalainen hahmotus it-vallankumouksen ja globalisaation haasteista. Hän on luennoinut mm. Sitran, LIFIMin, Helsingin Kauppakorkeakoulun ja Oulun Yliopiston johtajakoulutusohjelmissa. Oulun Yliopisto valitsi hänet Vuoden kouluttajaksi 2007.

***

Onko musiikkirasismi virka-aseman väärinkäyttöä?

Yle ja sen kulttuuripoliittinen linja kiinnostaa Timo Tyrväistä aika lailla. Ekonomistin näkökulmasta ainoa oikeutus lupamaksuun on se, että ilman Yleisradiota jotakin tärkeää poistuisi suomalaiselta radio- ja tv-kartalta. Osa Ylen toiminnasta täyttää tämän kriteerin, mutta ei kaikki. Tunnustauduttuaan Yleisradion musiikkiohjelmien pitkäaikaiseksi suurkuluttajaksi Timo tuo esiin turhautuneisuutensa varsinkin Radio Suomen musiikkilinjaan.

– Laki Yleisradiosta määrää, että sen tulee erityisesti ”tuottaa, luoda ja kehittää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä…; ottaa huomioon sivistysnäkökohdat…; tukea suvaitsevuutta ja monikulttuurisuutta..; edistää kulttuurien vuorovaikutusta…”

– Samanlaisia velvoitteita ei kaupallisille kanaville voi esittää. Poikkeaako esimerkiksi Radio Suomen musiikkitarjonta niin paljon kaupallisten radioiden tarjonnasta, että sivistysnäkökohta täyttyy? Yksi testi on kysyä, muuttuisiko suomalainen musiikkitarjonta olennaisesti, jos Radio Suomea ei olisi? Tämä kysymys pitää esittää vakavasti sekä Radio Suomen sisällä että sen ulkopuolella, päättäjäportaissa. Lakisääteisiä lupamaksuvaroja ei tule käyttää sellaiseen, joka tulee hoidettua yksityisen sektorin kautta. Kun julkiselle rahalle on lukemattomia käyttökohteita hyvinvointipalvelujen turvaamisessa, lakkautuslistalle joutaa se julkisrahoitteinen toiminta, joka imitoi kaupallista toimintaa.

– Jos Yleisradiossa toimittaisiin virkamiesvastuulla, nykyinen musiikkityyleihin kohdistuva rasismi saattaisi kertoa virka-aseman väärinkäytöstä. Kun virkamiesvastuuta ei julkisrahoitteisessa Yleisradiossa ole, lähestyykö jokin toiminnassa julkisten varojen väärinkäyttöä. Väärinkäytön kriteeri puolestaan tulee suoraan yllä esitetystä laista. Kysymys väärinkäytöstä on kova, mutta jos sivistystehtävän ja monikulttuurisuuden toteuttaminen on kiistatonta, vastuuhenkilöiden ei tarvitse olla huolissaan. Ja on ehkä vielä syytä korostaa, että omissa silmissäni hankalimmalta näyttää laissa määritettyjen kriteerien täyttyminen nimenomaan Radio Suomen musiikkilinjassa.

– Näen Yle-kentällä paljon tärkeitä kysymyksiä, vähän kunnollisia vastauksia. Yleissivistävän ja kulttuurien vuorovaikutusta edistävän Yleisradion tarjoaman musiikkikirjon tulee tarjota myös sellaista, joka laajentaa kuulijoita vastaan tulevaa musiikkipalettia. Yleissivistävää ei ole se, että tarjotaan soittolistojen voimin sitä musiikkia, jonka kaupallinen potentiaali on jo lähtötilanteessa suurin. Ymmärrän kyllä jonkun radiopomon kuittaavan, että Tyrväinen puhuu vain omassa asiassaan. Musiikillinen rasismi ei kuitenkaan ole Taljankan erityisongelma, vaan se kohdistuu isoon osaan merkittävintä ja luovinta suomalaista uutta musiikkia. Soittolistat, joilla rajoitetaan soitettavan musiikin kirjoa, heikentävät kansakunnan kykyä monimuotoisen musiikin vastaanottamiseen ja kulttuurien monimuotoisuuden arvostamiseen.

Toisaalta, kun soittolistat estävät valtavirrasta poikkeavien musiikkityylien näkyvyyden, ne tappavat kokonaisia musiikinlajeja ja muusikkorotuja sukupuuttoon suomalaisesta musiikkifaunasta.

– Silloin, kun Yleisradiossa vielä soitettiin monipuolista musiikkia, myös levy-yhtiöiden valmius ottaa tyylillisiä riskejä tuotannossaan oli suurempi. Uusille, valtavirrasta poikkeavan musiikin tekijöille Yleisradio, jolla ei oletusarvoisesti pitäisi olla omia kaupallisia musiikki-intressejä, on henkireikä. Sitä henkireikää ei saa tukkia kaupallisia asemia imitoivalla ohjelmistoprofiililla. Tiedän, etten ole yksin näiden ajatuksieni kanssa. Suuri osa suomalaisista musiikintekijöistä on puhunut Radio Suomesta ja sen soittolistoista tähän samaan sävyyn vuosien ajan. Turhautuminen on laajempaa kuin päättäjäportaissa ikinä voidaan ymmärtää. Se ei tue käsitystä siitä, että Yle toteuttaa kovinkaan hyvin tehtäväänsä ”tuottaa, luoda ja kehittää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä… ; ottaa huomioon sivistysnäkökohdat…; tukea suvaitsevuutta ja monikulttuurisuutta..; edistää kulttuurien vuorovaikutusta…”. P

”Omat jutut riittää”

Julkaistu 21.10.2013

Minun ensimmäisiä selkeitä muistikuviani sinusta on noin 15 vuoden takainen televisiokuva, jossa olet Tapsan Tahdeissa kitarasi kanssa lavalla laulamassa omia laulujasi. Oletan, että olet aika varhain lauluntekoon lähtenyt.

– Muistelin juuri itsekin, että siitä Nokiasta todellakin on kauan, se oli vuonna 1995! Se oli kyllä tärkeä juttu. Osallistuin Tapsan Tahtien trubaduuri-kilpailuun omilla lauluillani, ja voitin kisan. Olin toki tehnyt lauluja jo aiemmin, ja olin saanut niistä hyvää palautettakin. Naispuolisia singer-songwritereita ei silloin vielä niin montaa ollut, ehkä Katriina Honkanen ja vain jokunen muu. Nythän tilanne on aivan toisenlainen, ja hyvä niin. Mä ajattelin silloin, että olisi makeeta tehdä omia lauluja; joku Hector oli siinä mielessä ehkä esikuva, kun se teki omia tekstejä, ja niissä oli yhteiskunnallisuutta. Vaikkei mun laulut koskaan sellaisia yhteiskunnallisia olleet, mä en kovin nerokas lauluntekijä koskaan ollut (naurua)!

Olitko jo siihen mennessä esiintynyt muiden biiseillä?

– Mä olin silloin 23-vuotias, ja kyllä mä esiintymisen olen aloittanut reilusti alle kakskymppisenä. Mähän olen näitä Oulunkylän yhteiskoulun, Sibelius-lukion ja Pop/jazz-opiston kasvatteja.

– Lauluja mä tein jo ihan lapsena. Kun sain edes vähän soittokelpoisen kitaran, niin tutkin miten se toimii; opettelin sointuvihkosta sointuja, ja keksin niihin melodioita. Mä en ole kolmivuotiaasta soittanut pianokoulua, vaan jotenkin tullut niin kuin enemmän kellarista. Pyysin kitaraa, ja ensiksi siis itse otin siitä selvää. Vähän myöhemmin otin yksityistunteja, ja sitten me Pukinmäen pihapiirin tytöt perustettiin tietenkin bändi. Smoke on the waterit lähti jo silloin 8-vuotiaana; siinä oli mm. näitä myöhempiä Hunajamelonit-bändin tyttöjä mukana, ja Sorvalin Upi lainasi meille rummut. Varhaisteini-iässä mulla oli uskonnollinenkin kausi; olin seurakunnassa mukana ja tein hengellistä musiikkia.

Ajattelitko musiikkiuraa vakavana vaihtoehtona?

– Mulla oli kolme vaihtoehtoa: evankelista, näyttelijä tai muusikko. Evankelista tuli siitä, että mun isä ja hänen neljä sisarustaan ovat kaikki vapaiden suuntien pappeja ja saarnaajia. Melko hurmahenkistä toimintaa, missä lauletaan ja soitetaan paljon, ja vapaiden suuntien yhteisöllinen laulaminenhan on riemukasta ja kivaa. Lukion jälkeen yritin hetken että jos musta tulisikin sosiaalikasvattaja, ja opiskelin sitä jonkin aikaa musaopiskelun rinnalla, mutta sitten jätin sen. Ajattelin, että on parempi keskittyä yhteen juttuun. Mutta ei se yhteisöllisyys ja yhteiskunnallisuus ole kuitenkaan mihinkään jäänyt, kyllä se mun kaikissa töissä jollain tavalla näkyy. Kun ajelin tähän haastatteluun, niin mietin mulle tärkeitä asioita, ja musiikin lisäksi on juuri yhteisöllisyys; elämyksiä kaikille. Haluan ihmisten pariin, mutta ihan pakko mun ei ole valokeilassa olla. Mä teen myös paljon sellaista musiikkityötä, joka ei ole erityisemmin framilla.

Kävitkö alan opintoputken järjestyksessä läpi?

– Joo, kyllä; toinen aste ja silloinen konservatorio. Sitten mua alkoi ärsyttää se ammattikorkeakoulun pätevöitymisprosessi, jossa ihmisiä vaaditaan tekemään uudestaan samoja asioita, eikä luoteta heidän osaamiseensa. Tein päätöksen, etten opiskele ”omassa” oppilaitoksessani enää mitään, mutta olen tekemässä Metropoliassa [taide]musiikin koulutusohjelmassa kuoro- ja orkesterijohdon opintoja. Se on hauskaa, ja siinä saan päivitettyä pätevyyteni, vaikka mutta en mä papereita kaipaa. Töitä on kyllä ollut joka sormelle, mutta taitojen puolesta opiskelu on hyvä tietenkin. Olen nähnyt kiinnostavana monikulttuurisuuden, ja se on onneksi nyt aika laajasti esillä. Tehdään monenlaista crossoveria, ja haluaisin osata puhua sujuvasti molempia ”kieliä” – poppia ja klasaa – sekä yhdistää työssäni eri taiteenaloja. Sävellän paraikaa esim. Kiasman Järjestetty juttu -näyttelyn yleisöpalautetta kuoron ja kahden näyttelijän esitykseksi pääkallonpaikalle.

Käytit sanaa crossover – onko sillä markkinoita? Kokemukseni mukaan melkoinen osa etenkin klasaripuolelta jos ei suorastaan inhoa sitä, niin ainakin suhtautuu asiaan pakkopullana?

– Olen lähtenyt siihen realistisesti omista töistäni. Keksin ja luon työkseni projekteja, ja usein lähtee mopo käsistä: Ensin mä haluan kuoron, sitten teatterin ja sitten orkesterin. Ja jos siinä on ne jouset, niin kyllä mä haluan osata niitä myös johtaa. Mun vahvuus on vokaalikokoonpanolle kirjoittamisessa, mutta koen jouset aika samanlaisena instrumenttina, ja niiden soittajien perinne tulee kuitenkin klasariperinteestä.

– Nälkä tietysti kasvaa syödessä, joten ”entäs jos ensi kerralla ottaisi ne ja ne mukaan”, ja niin edelleen. Me tehdään ensi vuonna Jaska Jokunen -musikaali [You´re a good man, Charlie Brown, säv. ja san. Clark Gesner] Porvoon musiikkiopistossa, ja kun menen siihen kapuksi, niin ihan järjestelmällisesti haluan ison orkesterin. En mä tiedä työllistääkö crossover maailmanlaajuisesti ketään, mutta mua se työllistää (naurua)!

– Ja kun on niin, että kuoromusiikki on mulle intohimo ollut pitkään, niin haluan tehdä järjestelmällistä duunia siinä, että sitä saadaan päivitettyä tähän maailmanaikaan. Haluan kirjoittaa materiaalia, jota keskivertohyvä kuoroharrastaja voi esittää, ja joka on populaarimusiikkikulttuurissa ”hyväksyttävää” musaa omalta ajaltaan. Vielä kymmenenkin vuotta sitten image oli aika paljon vielä kansanlaulupohjalta, jos kuorojen populaarimusiikista puhutaan. Olen siihen soppaan aika paljon materiaalia tehnyt.

Onko se vienyt tekijyyttäsi ylipäätään siihen suuntaan; eli oletko singer-songwriter -maailmassa juurikaan aikaasi enää viettänyt?

– On se sitä kautta paljon mennyt, harvemmin mitään omaa biisiä sillälailla teen. Nykyään sävellän tilauksia annettuihin teksteihin. Ja tekstipuolella olen toiminut viime vuosina co-writerina. Ilahduttavasti multa on alettu tilaamaan myös kuorosävellyksiä, ja mä olen ajatellut, että ei sitä nyt niin juhlavasti tarvi ajatella – ”hei, kuoroteos” – vaan mä teen annettuun tekstiin laulun kuorolle, ja katsotaan mitä tapahtuu. Koen, että kun on laulanut paljon ja opettanut sitä, ja sitä kautta miettinyt sitä paljon, niin tulee sellaista myötäsyntyisyyttä asiaan; on helppo laittaa puhetta musiikiksi. Tietää mikä soi mitenkin, miten diftongit toimii, ja millä voi pelata. Mahtavaa on myös se, että yritykset ovat alkaneet tilata kuoromusiikkia tarpeisiinsa! Sävelsin jopa teokset Peugeot 308 autolle, hullu juttu.

– Olen kuitenkin kuoromaailmassa lähtenyt liikkeelle nimenomaan sovituksista, ja niitä on jo aika paljon; varmaan sadan kieppeillä. Säveltäjänimiä on laaja valikoima. Esimerkiksi viime syksynä julkaistiin Partita-kuoron levytys Kaihomieli, jossa on mun sovituksina kymmenen Perttu Hietasen ja Taisto Wesslinin säveltämää Eino Leinon runoa; niitä [Vesa-Matti] Loirille tehtyjä. Oli sovitusosuudet vaivatonta kysyä, kun säveltäjä Hietanen asuu naapuritontillani. Perttu on mahtava tyyppi; timpuri ammatiltaan, joka remontoi Porvoon vanhoja puutaloja, ja siinä sivussa säveltää.

– Näiden laulujen kanssa mä olen kasvanut, mä rakastan niitä. Se ensimmäinen levy tuli muistaakseni Leinon 100v-juhlavuoteen 1978, ja yläasteikäisestä näitä on laulettu. Ja se viimeisin, Peter Lerchen kanssa tehty, on myös niin makee; Lerche on übersiisti!

– Leino-sarjan sovittamisen motivaationa oli sekin, että ne, jotka ei tykkää laulaa karaokessa näitä, niin voivat kuoroharrastuksen puolella sen tehdä. Ja omalta osaltaan tällainen auttaa noita lauluja ja tekstejä pysymään ”hengissä”, ainakin toivon niin. Kauheasti kuoroissa halutaan laulaakin kevyttä musiikkia, mutta ei ole materiaalia.

Pyritkö noissa Hietanen-sovituksissasi uudelleen muokkaukseen?

– Kyllä. Perttukin kommentoi, että kyllä siinä hirveän vähän enää hänen tekemäänsä on. Tuli sävellettyä jopa pieniä uusia osia lauluihin. Uskon, että hän tästä kuitenkin tykkäsi, vaikka kättelyssä sanoikin kategorisesti inhoavansa kuoromusiikkia (naurua)! Olen hänen kanssaan tehnyt yhteistyötä muutenkin kyllä, ja tykkään hänen lähestymistavastaan edetä tekstin ehdoilla. Silloin tulee helposti jotain raikkautta muotorakenteisiin.

Miten suhtaudut vallalla olevaan kuorobuumiin? Televisiossa on pyörinyt parikin ohjelmasarjaa aiheesta.

– Se on hyvä. Mä olin jopa itse mukana siinä ensimmäisessä Kuorosodassa, Helsingin kuoron koutsina. Kyllä mä ajattelin, että any publicity is good publicity. Mun perimmäinen toive kun on, että ihmiset mieltäisivät kuoroinstrumentin moneen sopivana, ja läheisenä.

– Meillähän on paljon kuoroja, mutta hirveän vähän kuoroalan ammattilaisia, jotka osaavat kevyttä musaa. Olenkin hyvin iloinen, että sain luoda Metropoliaan popjazz-puolelle uuden oppiaineen ”kuoro/lauluyhtyejohdon didaktiikka”, jotta rytmimusiikin koulutuksesta valmistuisi ihmisiä, jotka tajuavat mistä on kysymys, tajuavat millainen työkenttä ja hieno instrumentti lauluensemble on. Sellaisille osaajille on mieletön kysyntä.

Aktiviteettia Helsingissä

Teemme haastattelua Helsingin Tokoinrannassa uudelleen avatussa Café Pirittassa, joka liittyy sinuun, Elvisiin ja ensi syksyyn.

– Elvisin osalta Pirittassa alkaa syksyllä kerran kuussa Tekosyy-niminen klubi, jota isännöi Heikki Salo. Illan ensimmäisessä osassa esitellään kaksi tekijää, ja yleisöltä pyydetään aiheita, jotka mukanaan he poistuvat viereiseen kiinteistöön tekemään laulua. Sillä aikaa täällä esiintyy Elvis-säveltäjä, mukanaan ei-niin-itsestäänselvä artisti. Mun rooliklubissa on koollekutsuja ja yhteyshenkilö; kyllä varmaan jossain välissä vähän esiinnynkin. Elvis-illat suunnitellaan yhdistyksen toimesta, mä olen tarpeen tullen siinä mukana. Mut on palkattu Pirittan ohjelmavastaavaksi, ja toistaiseksi on ohjelmassa keskiviikko- ja torstai-klubit, joiden ”sisällä” ovat omat linjansa kerran kuussa -pohjalta.

Miten näet elävän musiikin tilanteen ylipäätään tällä hetkellä maassamme?

– Mun täytyy sanoa, että olen aina ollut omien pienten kuvioiden toimija. Luon omia pikku juttujani. En tahtoisi olla sellaisten isojen steitmenttien maalaaja vaan toimia ja tehdä ja katsoa, onko sillä mitään vaikutusta lähelläni. Luulen, että etenkin tuottajakoulutus tukee juuri sen kaltaista toimintaa, että jonnekin tavallaan kertalaakina täsmätuotettu kokonaisuus voisi saada mahdollisuuksia muuallekin.

– Muusikot tarvii apua sellaiseen työhön, se on selvä. Mä olen itse tehnyt aina niin päin, että olen mennyt ravintoloitsijalle ehdottamaan jotain ideaa – olen pyörittänyt useampaakin klubia kotipuolessa Porvoossa – mutta Pirittan suhteen kävi nyt niin, että he ottivat minuun yhteyttä. Mutta kyllä mun käsityksen mukaan muusikkolähtöisissä ”tarjouksissa” on useimmiten ollut apurahatausta tukena. Vaikka mulle on jonkunlaisesta lippudiilistä jotain käteen jäänytkin, niin eihän se missään määrin kuitenkaan korvaa sitä työmäärää, mikä klubipyörittämiseen – esiintymisineen siis – menee. Mieluimmin senkin rahan on sitten jakanut artistivierailleen, ja itselle jää vain valtava tietomäärä tuonkaltaisen toiminnan tekemisestä – kontakteja ja antoisia soittokokemuksia.

– En mä kuitenkaan ole rahasta ollut koskaan huolissani, kyllä sitä jostain tulee – näköjään aina (naurua)!

Oikeesti – töistäsi siis?

– Kyllä! No ei nyt aina just siitä sen hetkisestä työstä, mutta tästä kaikesta – ei kai mulla ”oikeita” töitä sillälailla olekaan. Mutta en mä ole siivoamassa käynyt, olen pelkästään tehnyt musiikkia koko aikuisen ikäni. Ja kyllä mä tähän ammattiin jäänkin, on kiva tehdä sen puitteissa kaikenlaista: säveltää, sovittaa, johtaa, tuottaa, laulaa.

Marco Hietala

Julkaistu 21.10.2013

Hietala on muusikoksi harvinaisen aktiivinen. Tarotin ja Nightwishin lisäksi häntä ovat työllistäneet muiden muassa Sapattivuosi ja Sinergy sekä lauluyhtye Northern Kings. Äskettäin päättyneessä television Kuorosota-ohjelmassa hän tuli toiseksi.

Keskustelu toimeliaan miehen kanssa oli luonteva aloittaa siitä, miltä arki näyttää nyt.

– Tarotin levy tuli maaliskuussa, ja sen tiimoilta tehtiin huhtikuussa kolme viikkoa keikkoja. Juuri nyt on vapaata, mutta pian on edessä Tokioon lähtö Tarotin kanssa. Kesä menee festivaaleilla, ja heinäkuun puolivälissä alkaa seuraavan Nightwish-levyn työstö. Maaseudulta on varattu rauhallinen paikka, johon voi ottaa jopa perheen mukaan, kun alamme harjoitella uutta materiaalia.

Sinulla on kaksi pääbändiä, Tarot ja Nightwish, ja erinäinen määrä muita projekteja. Miten iso käytännön säätäminen siinä on?

– Periaatteena on se, että kaikki muu saa väistää Tarotin ja Nightwishin tieltä. Nuo kaksi puolestaan ovat yleensä aktiivisia kausittain: kun Nightwish pitää taukoa niin Tarot toimii, ja päinvastoin. Tarotin ja Nightwishin välisten asioiden sovittelu ei ole vaikeaa, koska sama toimisto hoitaa molempien keikkabuukkaukset ja vastaavat, ja se haluaa tietysti varmistaa, etteivät aikataulut mene päällekkäin.

Sitten sumeilematta nykyhetkestä aivan alkuun: kun kuuntelee sinun lauluasi, ihan Tarotin ensimmäisistä jutuista lähtien, niin on selvää, että Ronnie James Dion täytyy olla sinulle tärkeä esikuva. Miten kuvaisit suhdettasi tähän metallisuuruuteen?

– Hänestä se kaikki alkoi. Kuulin broidin kanssa radiosta Rainbow:n Long Live Rock’n’Roll -albumin biisin Kill the King. Saatiin vieläpä napattua se silloiselle monokasettimankalle. Sen jälkeen me tehtiin sellainen kuukauden, ehkä puolentoista kuukauden mittainen suostutteluduuni, että saatiin faija tilaamaan meille se levy. Hurahdin siihen totaalisesti. Opettelin kaiken ulkoa tekstejä myöten – olin vasta yksitoista, mutta englanti taittui jo, varmaan siksi että faija oli englanninopettaja ja minulla oli halu näyttää koulussa, että kieli on hallussa.

Ja nyt siis hurahtamisen tulos on kaikkien kuultavissa?

– Jotakuinkin. Kaksitoistavuotiaana alkoi soittaminen, kolmetoistavuotiaana oli ensimmäinen oma bändi jossa lauloin. Esimurrosikäisenä poikana sinne Dion korkeuksiin vieläpä pääsi ihan kevyesti! Olen varmasti ottanut Diolta paljon vaikutteita etenkin intonaatioon, samoin kuin siihen että vaikka tekstissä pyörisi minkälaisia menninkäisiä, se lauletaan vakaudella ja voimalla. Toinen selvä vaikuttaja on ollut Judas Priestin solisti Rob Halford.

Onnekas sattuma muuten, että ensimmäinen löytämäsi Dio-biisi oli Kill the King. Hevin saralla on tehty paljon roskaa, mutta se on aito klassikko, joka kuulostaa edelleen komealta.

– Kyllä. En pidä saksalaistyyppisestä sankarimetallista, siis siitä jossa itse sävellys on iskelmä tai lastenlaulu mutta siellä paukkuvat kuitenkin bassorummut taustalla. Näyttää silti aika selvältä, että koko se musiikinlaji on johdettavissa tuosta biisistä. Olin muuten jo Rainbow:ta ennen hurahtanut Black Sabbathiin, levyyn Master of Reality. Ja Black Sabbath jos mikä on yhtye jonka tuotannosta voidaan johtaa useita metallin lajeja! Sen synkeys innosti minua pikkujätkänä mielettömästi.

Liittyikö innostukseen myös jännitystä, jopa pelkoa? Muistan itse, että kun kuuntelin pienenä metallia, nekin tunteet olivat mukana.

– Totta kai siinä oli tuokin kuvio. Siinä oli selvä vaaran tuntu, joka viehätti nuorta kaveria. Teksteissä vielä puhuttiin aika oudoista otuksista, ties mistä alakerran tyypeistä.

Saiko Dio sinut opiskelemaan laulua ihan muodollisesti?

– Menin musiikkilukioon, ja kävin kyllä äänenmuodostustunneilla. Sanoisin kuitenkin, että suurin osa on itse opeteltua. Sain koulussa arvosanoiksi korkeimmillaan jotain seiskaa, joten meikäläisen tyylistä ei selvästikään pidetty. Mutta totta kai tunneilta jäi jotain mukaan, esimerkiksi rentouteen ja hengitykseen liittyviä asioita, joita edelleen käytän.

Tarot

Hietalan kaltaisia muusikoita, jotka soittavat yhtä aikaa kahdessa bändissä, on varsin vähän. Sivuprojekteja on monilla, mutta Hietalan kohdalla sekä Tarot että Nightwish ovat selviä pääbändejä. Yhdistelmä on kuitenkin toiminut hyvin jo vajaat kymmenen vuotta.

Kun saat ideoita, onko koskaan epäselvyyttä siitä, kumman ryhmän käyttöön ne menevät?

– Eipä oikeastaan. Jos epäselvyyttä on, se tulee siinä vaiheessa kun idea on vielä niin raaka ettei sen hahmosta osaa sanoa. Mutta kun se alkaa valmistua ja muotoutua, osaan kyllä nähdä mihin suuntaan se on menossa ja millä porukalla sitä kannattaa toteuttaa.

Yksi Tarotin uraan liittyvä piirre on se, että bändi on useaan otteeseen pitänyt pitkään hiljaiseloa. Miksi näin?

– Matkan varrelle on sattunut tapahtumia, jotka ovat pyrkineet luomaan uskon puutetta ja väsymystä. On ollut hankaluuksia levy-yhtiöiden kanssa, Japanissa yksi lafka meni konkurssiin ja rojaltit jäivät saamatta, kaikkea tällaista. 90-luvun alussa thrash-metalli iski Metallican vanavedessä niin vahvasti läpi, että mikään firma ei ollut kiinnostunut Tarotin kaltaisesta vanhan liiton bändistä. Meillä loppui juuri silloin sopimus vanhan firman kanssa… Sen ilmiön kanssa piti kamppailla kolmisen vuotta. Bändi ei ole hajonnut missään vaiheessa, tauot vain ovat venyneet.

Olen vuosien varrella lukenut erinäisten muusikoiden muistelmia ja nettipäiväkirjoja ja todennut, että tällä alalla ei ole tavatonta jäädä ilman sovittuja rojalteja.

– Eipä ole niin. Meillekin se japanilainen firma tiedotti kaksi viikkoa ennen rojaltien maksua, että konkurssi tulee. Meidän olisi ihan turha lähteä täältä käsin sotimaan, pelkästään lainopillisiin kuluihin menisi aikamoiset rahat. Meille on sattunut myös yksi kustannussopimushässäkkä, jonka yhteydessä liityin Elvikseen ja jossa Elvis myös meitä auttoi. Kustannussopimukset saatiin purettua, mutta rahat jäivät saamatta Flamingon kuolinpesästä. Kuvio perustui siihen, että nuorina poikina ei oltu riittävän selvillä sopimuskäytännöistä. Ensimmäisen singlen kohdalla tuli sovittua jotain, ja sittemmin levy-yhtiön puolella oli tehty meidän puolestamme myös kustannussopimuksia, joista emme tienneet mitään.

Tuntuuko että jäsenyytesi Nightwishissä on tehnyt Tarotia tunnetummaksi ulkomailla?

– Tuntuu, ilmiselvästi. En kuitenkaan ajattele, että Tarot nousisi kenenkään jalkaa pitkin kiipeämällä. Nimi voi tulla Nightwishin kautta useampien tietoon, mutta kyllä se on musiikki josta ihmiset innostuvat jos innostuvat. Minulle sopii ihan hyvin, että uusi jengi käy katsomassa Youtubesta jonkin Tarot-pätkän, ja jos se miellyttää niin hyvä, jos ei niin voivat palata vanhan tutun pariin.

Miten laajassa jakelussa Tarot tällä hetkellä on?

– Saksalainen Nuclear Blast julkaisee levyn Keski-Euroopassa, en tosin tiedä tarkalleen missä kaikkialla. Mutta äskettäin sovittu loka-marraskuun kiertue sisältää keikkoja ainakin Saksassa, Tshekissä, Slovakiassa, Sveitsissä, Itävallassa, Ranskassa, Belgiassa ja Hollannissa. Firmalla on toimisto myös jenkeissä, ja levy julkaistaan siellä. Käsittääkseni myös Brasilian julkaisusta on sovittu.

Mitkä ovat Tarot-yhtyeen tähänastisen uran huippukohtia?

– Osa on näitä perinteisiä: kun pääsee ensimmäisen kerran isolle festivaalille, kun saa ensimmäisen kerran oman levyn käteen. Mutta kyllä minä sanoisin, että tämä 2000-luvulla aktivoituminen on ollut upeaa. Kun aloimme tauon jälkeen taas työstää uusia juttuja, porukan kypsyysaste oli aivan toinen kuin ennen. Sen seurauksena henkilökemia ja sitä kautta sitten bändin svengi ja asenne on ollut helvetin hieno.

Nightwish

Hietala liittyi Nightwishiin loppuvuodesta 2001, kun orkesteri oli erottanut edellisen basistin ja kaipasi seuraavalle levylleen myös mieslaulajaa. Yhtye oli jo silloin hyvässä nosteessa, mutta todella suuri menestys alkoi vasta, kun Hietala oli jo bändissä.

Miten paljon jouduit miettimään Nightwishiin liittymistä?

– En kovinkaan paljon. Eniten arvelutti se, että ensimmäisten levyjen materiaali ei ole sitä minulle läheisintä metallia. Asiasta puhuttiin, ja Tuomas Holopainen sanoi, että uudesta materiaalista olisi tulossa hitaampaa ja raskaampaa. Kun keskusteluja käytiin, olin jo ensimmäisenä iltana varma että haluan ainakin katsoa mihin homma johtaa. Matkustin junalla Kiteelle, jossa sain savolaisena maalaispoikana vastaani karjalaisia maalaispoikia ja kuvio loksahti nopeasti kohdalleen. En ole ihmetellyt tai katunut missään vaiheessa. Kyllä se oli oikea ratkaisu.

Näyttää siltä että Tuomas Holopainen on Nightwishissä selvästi hallitsevin jäsen, samaan tapaan kuin esimerkiksi Ultra Brassa Kerkko Koskinen oli se joka pyöritti koko juttua. Onko asia näin?

– On. Kyllä se maailma, jota Nightwish tulkitsee, on Tuomaksen maailma. Myös me muut olemme tehneet musiikkia ja teemme jatkossakin, mutta kaikki menee Tuomaksen filtterin läpi. Tuomas on viime kädessä se, joka sanoo mitä levyille tulee. Ja pitää todeta, että kun Tuomaksen visiolla on menty näinkin pitkälle, minä annan ihan suosiolla hänen pitää paikkansa.

Olet basisti-laulajana Tarotin keulahahmo. Kuulostaa siltä että Nightwishiin enemmän ”rivijäseneksi” siirtyminen ei haitannut. Vai kuinka?

– Ei haitannut. Kun liittymisestä puhuttiin, sanoin että haluaisin välillä myös laulaa, ja se on toteutunut. Oli ihan vapauttavaa ottaa muutama askel taaksepäin, pienemmälle tontille.

Onko Nightwishiin siirtymisestä seurannut paljon sellaisia asioita, joita et aiemman kokemuksesi perusteella osannut odottaa?

– En osannut odottaa sitä, minkälaisella kuhinalla tietyt asiat tapahtuivat. Ajatellaan nyt vaikka sitä mediamyllytystä laulajanvaihdon yhteydessä. Emme antaneet puoleen vuoteen haastatteluja ja silti tuntui että bändi oli joka päivä lehdissä. Tuntui älyttömältä katsella sitä vaahtoamista, joka meidän ratkaisuistamme syntyi. Tuli sellainen olo että voisi vetää säkin päähän ja mennä komeroon piiloon. Koska eiväthän ne ole niin isoja asioita.

Miltä Nightwishin tuleva materiaali näyttää nyt?

– Jaa-a. Enpä osaa sanoa. Meillä on kyllä suunnitelmia, mutta levy tuskin valmistuu ennen vuotta 2011. Minulla on jo demobiisejä himassa, ja olen antanut omia demojani Tuomakselle, mutta on mahdotonta sanoa mitään ennen kuin alamme kesällä treenata ja näemme, minkälaisen muodon materiaali silloin ottaa.

Mikä Nightwishissä on säväyttänyt eniten? Tulit kuitenkin bändiin kokeneena ja paljon nähneenä muusikkona.

– Orkesteri- ja kuorojuttujen käyttö on parhaimmillaan synnyttänyt erittäin vahvoja fiiliksiä. Siellä on synnytetty niin haamumaisia tunnelmia, että niissä on ollut hienoa olla mukana. Asioista on niiden vuoksi pitänyt myös keskustella ihan uudella tavalla: bänditreeneissä pitää miettiä, miten paljon jossain kohdassa voi esimerkiksi bassolla soittaa, jos päälle on kaavailtu jousiorkesteri tai kuoro. Tällainen tilakysymysten ja kokonaisuuden miettiminen on ollut uusi kokemus – ja todella hyvä.

Sanotaan että rockmuusikot eivät osaa lukea nuotteja, eikä varmaan moni osaakaan. Lisäksi on väite, jonka mukaan klassiset muusikot eivät osaa tehdä mitään, jos edessä ei ole nuotteja. Olet nähnyt Nightwishissä molempia maailmoja. Miten hyvin väitteet pätevät paikkansa?

– No, en itse osaa lukea nuotteja hyvin. En ole tarvinnut taitoa juuri mihinkään. Taito on olemassa, mutta homma on hidasta. Mitä taas klassisiin muusikoihin tulee, niin huomasin kuvaamasi ilmiön jo lukiossa, enkä ymmärrä sitä. Olen nähnyt muusikoita, jotka pystyvät vetämään aivan mielettömiä juttuja, mutta edessä pitää olla lappu. Jos pitää keksiä itse jotain, kädet nousevat heti pystyyn. Minusta se on omituista. Minulle musiikki on intohimo, mikä tarkoittaa sitä, että kyllä minä tutkin instrumenttiani, katson mitä kaikkea sillä voi tehdä. Minun näkökulmastani tuntuu oudolta, että on olemassa ihmisiä, jotka toisaalta soittavat todella hyvin mutta toisaalta eivät avaa porttia, joka johtaisi omien asioiden keksimiseen.

Biisintekijä Hietala

Hietalaa on kuultu säveltäjänä kymmenellä Tarot- ja kolmella Nightwish-levyllä. Hän on tosin tehnyt useimmiten biisejä muiden bändiläisten kanssa, mikä on metallin maailmassa se tavallisin kuvio. Tarotissa hän on lisäksi ollut johtava sanoittaja koko orkesterin uran ajan.

Minkälaisena biisintekijänä pidät itseäsi? Voidaan ajatella vaikka vastakkainasetteluja hidas/nopea, spontaani/harkitseva, tuottelias/ei-tuottelias.

– Olen noissa kaikissa sekä että, kaikki vaihtoehdot toteutuvat. Tekstit, riffit, aihiot, jopa biisit syntyvät joskus todella nopeasti. Mutta juttu ei jää siihen, vaan lähestyn ideoita myöhemmin harkinnan kanssa ja tarkastelen niitä uusin silmin. Tavallisesti käy niin, että osa kelpaa alkuperäisessä muodossa ja osaa pitää työstää uuteen uskoon. Minulle ilmaantuu myös ideantynkiä, joissa tiedän olevan potentiaalia mutta joita en ole osannut viedä eteenpäin. Annan niiden muhia aikansa, ja palaan niihin myöhemmin. Joihinkin alkuihin en ole ikinä keksinyt jatkoa, vaikka alku tuntuu yhä toimivan! Säästän kaikki muistikirjat ja nauhoitukset ja plarailen niitä silloin tällöin.

Miten paljon syntyy poisheitettävää materiaalia?

– Tavallaan aika vähän. Siinä vaiheessa kun alan todella työstää ideasta demoa, olen pyöritellyt sitä jo pitkään ja olen aika varma, että se kantaa. Karsintavaihe tulee sitä ennen: räplään juttuja vaikka akustisella kitaralla ja kuulostelen niiden toimivuutta siinä. Pyörittelen niitä myös paljon päässä. Demovaiheeseen päätyneestä materiaalista suurin osa on tullut käyttöön.

Onko ollut kausia, jolloin materiaalia pitäisi syntyä mutta mitään ei tapahdu?

– Ei oikeastaan. Valkoista kuivaa kautta ei ole tullut koskaan. Tietysti on sitä, että juttuja syntyy hitaammin kuin tavallisesti. Olen kuitenkin oppinut olemaan menettämättä uskoa. Jos tuntuu että biisi ei etene millään, vaihdan ympäristöä: otan vaikka kirjan käteen tai pistän Playstationin päälle ja alan pelata. Olen huomannut, että hyppy muurin edestä jonnekin aivan muualle saattaa aukaista solmuja todella tehokkaasti.

Miten systemaattista biisintekotyösi on?

– Se on siinä mielessä systemaattista, että teen biisejä lähinnä silloin kun lapset ovat koulussa ja vaimo on töissä. Käytän hyväkseni sen ajan. Työhuoneeni on tällä hetkellä meillä kotona, eli jos vedän oven kiinni ja alan huutaa mikkiin, se hermostuttaa toisia. Sitäkin kyllä tapahtuu, totta kai.

Minkä toisen ihmisen tekemän biisin olisit halunnut tehdä ja miksi?

– Ihan mahdoton kysymys. Niitä on niin monta, hyviä ja koomisia, ihan Pensselisedästä alkaen [nauraa]. Mutta kun sitä on tullut tehtyä mahtipontista ja sinfonista metallia, niin täytyy sanoa, että Rainbow:n biisi Gates of Babylon olisi aika komea meriitti, jos se olisi meikäläisen sävellys.

Huom! Haastatteluhetkellä Ronnie James Dio oli vielä elossa, eikä hän vatsasyöpänsä kohtalokkuus ollut tullut tietoon.

Harry Bergström (1910-1989) - ensimmäinen puheenjohtajamme

Tämän vuoden huhtikuussa tuli kuluneeksi sata vuotta säveltäjä Harry Bergströmin syntymästä. Hän oli yksi Elvisin perustajajäsenistä, ja toimi yhdistyksen puheenjohtajana ensimmäiset yksitoista vuotta, eli vuodet 1954-1965. Hänet nimitettiin yhdistyksen kunniapuheenjohtajaksi 1965.

On the last weekend of July, it was again gathered at Kotka to celebrate the songwriter award by Juha Vainio Fund. This is what next year’s winner Maija Vilkkuma thinks at a press conference.