EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Bonon avaruussirkus

Tekijä: Nina Lith

Bonon avaruussirkus

Julkaistu

Eliitti

Herra X istui Olympiastadionin katsomossa. Elokuinen ilta oli hämärä ja taivaalta tihutti. Hän ei odottanut rockshown alkua sateessa yksin, vaan seuranaan 54.000 ihmistä.

– Täähän on kuin Colossium aikanaan! Nyt vaan on sirkushuvien lisäksi tarjolla hengenleipää, X pähkäili. Sillä olihan lauteille pian astumassa yhtyeineen itse maailmanparantaja Bono (s.1951). Antiikin Roomasta X:n mieleen tuli sananlasku jonka mukaan: Vapaa mies ei työtä tee. Sekin sopi tilaisuuteen, sillä siellä hän nyt kökötti maailman valkoisen eliitin joukossa, päällimpänä ajatuksenaan:

– Olisiko sittenkin pitänyt ottaa olut vai ei? Niin, kun ei olis sitten kiva jos tulis kusihätä kesken kaiken.

Toki X valveutuneena maailmankylän kansalaisena tiesi, että eihän se orjuus ollut maailmasta minnekään kadonnut, orjatyöläiset painoivat pitkää päivää kaivoksissa, tehtaissa ja työmailla – ja heidän ansiostaan saattoi täällä Pohjolassakin täyttää kotinsa ja elämänsä halvalla roinalla.

– Hurraa vapaa maailmankauppa ja globaalitalous! X huokasi ja tajusi, ettei ollut stadionilla törmännyt vielä yksiinkään tummiin kasvoihin. Niin homogeenisesti yleisö todellakin koostui 20-50-vuotiaista valkonaamoista.

Samassa kentälle väsätyn jättimäisen pyöreän lavarakennelman, joka muistutti modernin huvipuiston härveliä, sadoista kovaäänisistä kuului David Bowien ääni: Ground control to Major Tom!  Niin todellakin, X myhäili, sitä ollaan aluksessa nimeltään Tellus ja matkataan huimaa vauhtia avaruudessa. Hyvä muistutus! Ja vihdoin U2-yhtye ilmestyi pukusuojasta ja kulki ramppia laulusolistinsa Bonon johdattamana kiljuvan ihmismeren luo. Lavahärvelin keskiössä oleva valtava tv-ruutu syttyi eloon ja spektaakkeli alkoi.

Maailman suurin televisio

Bassotaajuuksien värisyttäessä X:n kehoa hän mietti showbisnestä ja muisti lukeneensa (oliko se Lucky Luke -sarjakuva?) kuinka aikanaan Amerikan lännessä kiersivät ns. Medicine-showt. Oli ollut silmänkääntäjiä, jekkumiehiä ja käärmeparantajia. Ja näiltä saattoi ostaa vaivaan kuin vaivaan parantavia rohtoja ja eliksiirejä – kuten värjättyä vettä. Esityksen suuruudenhulluudesta X:n mieleen tuli Buffalo Billin (1846-1917) Suuri lännensirkus, jonka tirehtööri oli tuonut 1800-luvun lopulla Englantiin. Ihmeinään aitoja intiaaneja, lehmipoikia ja tietty biisoneita. Se oli ollut ainakin ihme että biisoneita oli vielä elossa, sillä Bill itse oli ennätyksenään teurastanut 4.280 eläintä kahdeksassa kuukaudessa. No, joka tapauksessa, lännensirkus oli ollut kovin juttu aikanaan.

Nyt X katseli tuota maailman suurinta hypnoosilaatikkoa, jonka kuljetukseen paikalle oli tarvittu laivallinen rekkoja (103 kpl) ja tajusi, että siinähän se oli tuo jokakodista tuttu, jumalainen värkki, nyt vain jättikoossa (vai oliko se massiivinen näyttöpääte?). Ja stadion oli olohuone – jonka nurmen jättitelsun näytöllä pyöri Music Television, esiintyjänään U2.

Bono lauloi, bändi soitti ja ruutu näytti kuvaa esityksestä reaaliajassa ja sekaan sovitettiin, editoitiin valmista kuvamateriaalia tietokoneelta, animaatioineen ja naisfiguureineen. ”Taustanauhoja” (mikä museaalinen termi näin bittiaikana) bändi käytti vähän, mitä nyt sekvensserit ryydittivät rytmejä ja joissakin kertosäkeissä lauloi Bonojen kuoro.

Päivitetty versio

X oli nähnyt U2:n samaisella stadionilla 13 vuotta aiemmin. Se show oli ollut nyt tähän päivitettyyn versioon verrattuna vielä harjoittelua – kuin demoversio vain. Sillä nyt virtuaalitykitys oli noussut aivan omalle tasolleen. Jätti-tv nousi ja laski – jakoi kuvansa pienemmiksi ruuduiksi, pyöritti kuvaa ja manipuloi sitä, välillä väreissä, välillä, kun haettiin autenttisempaa tunnelmaa, mustavalkeana.

Screenin telineeksi bygattu lavarakennelma oli sekin valaistu, muutti väriään, vilkkui – sai avaruusaluksen muodon. Myös katsomot kylpivät valomeressä – spotit tykittivät edestä ja takaa – muuttaen koko stadionin valtaisaksi valotaideteokseksi. Näyttötaulu esitti viestejä, käänsi Bonon spiikit suomeksi (esitys oli siis tekstitetty), otti yhteyden avaruusaseman astronauttiin ja X jo odotti milloin Bono kilauttaisi itse jumalalle ja tämän kasvot, tai vähintään ääni kajahtaisi kovaäänisistä vihdoin viimein kertomaan mitä ihmislajin olisi tehtävä pelastuakseen.

Showssa oli todellakin metatasonsa, sillä Bono kyseli: What is the time on earth? Eli kai että missä mennään universumin aika-akselilla? Näytöllä näkyi pysähtynyt kello, eikä X:n toivomaa minkäänlajin jumalolentojen yllätysesiintymistä tapahtunut. Ja hän kuiskasi jokaisen apokalypsiuskovaisen lempifraasin:

– Aika taitaa olla lopussa.

”Te olette ne”

Bändi piti taukoa ja screenillä puhui kuvanauhalta (lisää museotermejä) musta pastori, joku Bonon kaveri tietty. Se hehkutti ja saarnasi, että te (yleisö) olette ne, joiden toimesta loppui mustien syrjintä Amerikassa 60-luvun lopulla, ja että te olette ne, jotka toimittivat apartheidin Etelä-Afrikassa historian kirjoihin! Sitten sympaattinen saarnamies pääsi puheensa kliimaksiin:

– Te olette ne, jotka voivat lopettaa maailmasta kaiken syrjinnän!

Hmm, X fundeerasi. Kysymys kosketti polttavasti tämän päivän Suomea. Sillä maan kuva oli muuttunut radikaalisti viimeisen kymmenen vuoden aikana – varsinkin noin etnisesti. X muisti kuinka hän oli eräs ilta matkustanut Itä-Helsingin metrossa ja ollut vaunussa ainoa valkonaama kanssamatkustajien kasvojen ollessa värikkäämpää ihomallia. Niin, eikä siitä ollut kulunut vasta kuin 35 vuotta, kun hän ja lähiön kundit ja gimmat, olivat nähneet livenä ensikertaa mustia miehiä. Nämä kirkon lähetysavun saarnaajat olivat kävelleet X:n kerrostalon läheistä kävelykatua ja saaneet pian ihmetyksekseen ympärilleen lapsilauman, joka oli laulanut:

– Tännään ostetaan Halvan maukasta lakritsaa! Lapsista kun siinä ne nyt olivat, ne lakumainoksen tyypit ilmielävinä! Noh, oliko se ollut syrjintää, rasismia? Ei kai ainakaan hirveän tietoista? Sillä tv:ssä oli pyörinyt mainos jossa mustat miehet olivat kyseistä lakulaulua laulaneet.

Niin, X hymähti vanhalle muistikuvalleen, kovin kummalta ja kaukaiselta se nyt tuntui. Sillä tänäpäivänä samaisella kävelykadulla oli miltei harvinaisempaa törmätä valkoiseen lähiöoriginaaliin, sillä nämä, kuten X:nkin eläkeläisvanhemmat, olivat pääosin vanhuksia, jotka viettivät elämäänsä sisätiloissa, betonitalojen suojissa. Oli siinä ollut Suomen metsäkansalle muutosta kerrakseen.

Massahurmaajat

X:n mielestä parasta stadionin videokavalkadissa oli Bonon improvisointi, vanhanliiton showmanship, kaveri kun pudotti milloin kyydistä yhtyeensä, milloin itsensä. Ja taas tylsintä oli, kun maestro piti yllä viiskyttuhatpäisen yleisön mielenkiintoa yhteishuudatuksin: Voo-ooo-ooo-ooo! Ja stadionyleisö vastasi johtajansa kutsuun. X irvaili tyylinsä mukaisesti mielessään, että tuollaisesta yleisön haltuunotosta olisi natsisaksankin johtajien naamat vihertäneet kateudesta. Noh, jokin outo valo näytti syttyneen X:kin silmiin. Kyllä sitä ihminen tuntee itsensä pieneksi! Ja kun ihminen kutistuu osaksi massaa, on jumala ja hirmuteot lähellä! Musiikki soi valtavalla äänenpaineella. Stadion kellui avaruudessa. Eikä Bonon showsta puuttunut kuin 30-luvun massahurmaajien kehittämät lippulinnat ja ulkotulet!

Nyt Bono, omistettuaan laulun Nobelin rauhanpalkinnon 1991 saaneelle kotiarestissa vankina olevalle burmalaiselle Aung San Suu Kylille (s.1945), kiitti suomalaisia, etteivät he olleet aikanaan osallistuneet viikinkiretkiin ja raiskanneet ja tappaneet hänen maalaisiaan, irlantilaisia.

– Te olitte pohjoismaalaisista ainoita, jotka ei sitä tehneet!

Yleisö mylvi! Ja X taputti käsiään! Niin kyllä me suomalaiset ollaan aina oltu hyviksiä! Mitä nyt vähän sakujen kanssa toisen maailman sodan aikana kaveerattiin… tai ollaan rakenneltu paperitehtaita viidakoihin. Se kaikki on tehty in the name of love!!!

Kommentoi tai lähetä terkkuja Herra X:lle pyrosrecords@gmail.com.

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki

Tangon taikaa ja kytkykauppaa

Julkaistu

Onko oikein vai väärin, että julkisen palvelun Yleisradio tekee kiinteää yhteistyötä joidenkin musiikkialan toimijoiden kanssa? Kumppanuus ja verkostoituminen ovat tätä päivää liike-elämässä, mutta pitäisikö valtion mediayhtiön olla bisneksissään kaikkien kumppani? Ja voiko Yle olla mukana kytkykaupoissa?

Yleisradiolla on viime vuodesta lähtien ollut sopimus Seinäjoen Tangomarkkinoiden televisioinnista. Tästä on ollut se seuraus, että Radio Suomi on alkanut suosia soittolistoissaan tangokuninkaallisia selvästi aikaisempaa enemmän. Samat kuninkaat ja kuningattaret ovat samalla alkaneet saada yhä näkyvämmin ohjelma-aikaa musiikkiohjelmien lisäksi myös puheohjelmissa, haastatteluissa ja jopa uutisissa. 

Tangomarkkinat puolestaan on tehnyt vuosia läheistä yhteistyötä yhden levy-yhtiön ja yhden ohjelmatoimiston kanssa. Myös viime vuoden tangokuninkaasta Amadeus Lundbergista tuli tämän mukaisesti levy-yhtiö Edelin ja ohjelmatoimisto Auraviihteen artisti. Samoin kaikki aikaisemmin kruunatut ovat tehneet vastaavalla tavalla levytyssopimuksen ja keikkasopimuksen kisoihin kytkeytyneiden yhtiöiden kanssa yhtä poikkeusta lukuunottamatta. 

Nyt kun levy-yhtiö Sony Music on ostanut Auraviihteen, perinteinen asetelma Tangomarkkinoilla on muuttumassa. Tuomaristossa on nyt sekä Sony/Auraviihteen että Edelin toimintaa Suomessa jatkavan AXR Musicin edustaja. Näyttää myös siltä, että Sony on vahvasti tulossa mukaan tangomarkkinoihin liittyvään äänitetuotantoon. 

Artistien ja musiikintekijöiden näkökulmasta vastaus alussa esitettyyn kysymykseen on selvä: Yleisradio ei saa vuodesta toiseen suosia samoja musiikkitapahtumia sekä niihin kytkeytyneitä yhtiöitä ja taiteilijoita. Esimerkiksi Ylen radiokanavien musiikkivalintoihin tai uutistoimituksen valintoihin tällaiset kytkennät eivät saa vaikuttaa. Ja kaikessa yhteistyössään musiikkialan kilpailujen kanssa Yleisradion on varmistettava, että kisan voitettuaan artistit ovat vapaita valitsemaan minkä tahansa levy-yhtiön ja ohjelmatoimiston samoin kuin musiikintekijät minkä tahansa kustantajan. Ellei näin tapahdu, Ylen on lopettava yhteistyö välittömästi. 

Samanlaista neutraliteettia voivat Yleisradiolta edellyttää kaikki muutkin musiikkialan toimijat. Esimerkiksi Kotkan Meripäivillä tai Valkeakosken Työväenmusiikkitapahtumalla pitää olla televisiointiin samanlaiset mahdollisuudet kuin Nokian Tapsan Tahdeilla, josta TV2 on vuodesta toiseen lähettänyt Iskelmä-Finlandia-spektaakkelin. Samoin kaikkien levy-yhtiöiden tulee olla samalla viivalla Suomen Euroviisukarsintojen esiintyjiä valittaessa. 

Yleisradion lähdettyä mediakilpailuun katsojista ja kuulijoista se on luopunut monista julkisen palvelun periaatteista. Räikeimmin näitä periaatteita on alettu rikkoa musiikin, urheilun ja viihteen alueilla sekä niiden uutisoinnissa. Poliittisten päättäjien on aika herätä viimeistään nyt, kun Ylen rahoitus on järjestettävä uudelleen.

Martti Heikkilä

martti.heikkila@elvisry.fi

Timo Tyrväinen – Tiedemies ja taiteilija

Julkaistu

 

Timo Tyrväinen syntyi musikaaliseen perheeseen Helsingissä 2.8.1951.

– Isä oli oopperalaulaja [Veikko Tyrväinen], hän lauloi ja harjoitteli kotona. Äiti puolestaan soitti pianoa ja meidät lapset laitettiin pianotunneille heti kun kynnelle kykenimme. Se oli traumaattinen kokemus, koska ei viitsinyt harjoitella. Jalkapallo ja jääkiekko kiinnostivat enemmän…

Timo oli 4-vuotias, kun isä-Veikko levytti kappaleen Minä laulan sun iltasi tähtihin (säv. Frans Linnavuori, san. V.A. Koskenniemi).

– Siitä laulusta tuli melkeinpä kansallinen instituutio 50-luvun Suomeen. Kun kuunneltiin radiosta Lauantain toivottuja, niin en mä tajunnut, että se on isä, joka siellä laulaa… Tai että siinä olisi jotain erityistä, että isä laulaa radiossa.

Monet ovat kyselleet Timolta, miksei hän lähtenyt oopperauralle. Isäkin oli sitä mieltä, että Timolla olisi voinut olla äänen osalta jopa häntä enemmän lahjoja.

– Kun näin kaiken sen tuskan ja paineen, mikä isällä oli… niin, ei mulla ollut mitään ajatuksia, että tuo olisi joku unelma-ammatti. Näin pienestä lähtien, kuinka raskasta ja vaativaa se on.

– Ehkä se on yksi syy siihen, etten ole koskaan käynyt sisälläni kamppailua siitä, onko taide mun tieni vai ei. Yhteiskunnallinen kiinnostus veti minut kansantaloustieteen maailmaan, mutta eihän se taide silti syrjäänkään jäänyt.

Kerran Timo sattui pienenä poikana kuulemaan salaa, kun vieraat kysyivät isältä, mitä tämä lapsistaan toivoisi.

– Veikko sanoi hyvin hiljaisella äänellä: ”Ei minulla ole mitään toivomuksia sen suhteen mitä lapset tekevät isona. He löytäkööt oman tiensä. Mutta jos minä kuitenkin saisin toivoa, niin minä toivoisin heistä tulevan tiedemiehiä tai taiteilijoita.”

Timon mukaan toive toteutui enemmän tai vähemmän kaikissa lapsissa. Siskoista Helena on nykyään musiikintutkija. Paiju valmistui juristiksi, mutta hankkiutui pian Kansallisoopperaan ohjaaja Sakari Puurusen assistentiksi. Sen jälkeen hän on tehnyt pitkän uran Helsingin kaupungin kulttuurihallinnossa. Siitäpä päästäänkin jo puhumaan taidepolitiikkaa.

– Paijun juuri valmistunut oikeustieteen lisensiaattityö käsittelee kuntien taideinstituutioille jakaman tuen määräytymisprinsiippejä. Yksi tärkeä aihe koskee sitä,  mikä on taideorganisaatioiden, vaikkapa teattereiden tai musiikkioppilaitosten, mahdollisuus menestyä valituksessaan, jos ne kokevat tulleensa väärinkohdelluksi tukipäätöksissä. Paijun tutkimus osoittaa, että päätöksenteon reunaehdoissa on niin paljon hötöä, että taideorganisaation oikeusturva virkakoneistoa vastaan on tällaisessa valitusasiassa hyvin huono.

Timo on siskonsa kanssa samaa mieltä: nykytilanne on kovin sirpalemainen ja sekava. Kulttuurialan rahanjaossa pitäisi olla selkeämmin määriteltyjä kriteerejä siitä, millä tavoitteilla ja perusteilla tukea jaetaan. Vasta silloin voi myös selkiintyä se, millä perusteella valitus voi menestyä ja mihin päätöksenteon portaaseen valituksen voisi kohdistaa. Tämä on oikeusturvaperiaatteiden näkökulmasta tärkeä näkökohta.

Beatlesista folkin kautta etnoon

Beatles muutti maailman ja Timo sai vihdoin 12-13 -vuotiaana joululahjaksi mankumansa kitaran. Ostamisessa konsultoi perhetuttu Martti Pokela. Pian alkoivat myös kitaratunnit. Aika pian tämän jälkeen Timo ja pari vuotta vanhempi Hannu Raatikainen innostuivat folkista perustaen koulussaan olevan tytön kanssa trion esikuvinaan Peter, Paul & Mary. Ja tämä siis tapahtui samaan aikaan, kun levylautasella pyörivät Beatlesin Rubber Soul, Beach Boysin PetSounds ja Frank Zappan Mothers of Invention.

– Kun tuli Simon & Garfunkel, se oli kuin isku päähän… Läksyjä tehdessäni mulla soi aina levy ja lauloin mukana, mutta en koskaan liidiä vaan harmonioita ja yleensä pistin sekaan lisästemmoja.

Yliopisto-opiskelijana Timo innostui yhteiskunnallisesta musiikista ja toiminnasta. Erittäin tärkeä ystävä oli Maailman rauhanneuvostossa tulkkina työskennellyt ranskalainen Olivier Descargues.

– Olivier kävi Kuubassa, Intiassa ja Afrikassa ja toi aina levyjä. Jo paljon ennen kuin puhuttiin mistään maailmanmusiikista, niin olimme jo tunkeneet itsemme täyteen kaiken maailman musiikkia. Meillä oli hillittömät pinot originaalilevyjä ympäri maailmaa. Meni monta vuotta, etten seurannut pop- tai iskelmämusiikkia pätkääkään.

Jäikö sulta siis proge väliin? Tai halu kytkeä sähköt kitaraasi?

– Kyllä, mutta toki sieltä valtavirrasta nousi tiettyjä asioita kuten Elton John, David Bowie, Queen, Carpenters… Ensimmäisistä ABBA-albumeista lähtien musta tuli myös suuri ABBA-fani. Suomessa kiinnostivat Hector, Mikko Alatalo ja Jussi Raittinen. Ja bändeistä Hortto Kaalo, Pihasoittajat ja Cumulus. Olikin upeaa tehdä Savoy-teatterissa 90-luvun lopussa kaikkien näiden bändien kanssa yhteinen suuri folk-konsertti Samalla lavalla.

Ylioppilaskevät 1970 oli myös sikäli merkittävä, että penkkariajelulla Timo ihastui tulevaan puolisoonsa ja bändikaveriinsa Anjaan. Suhde oli paitsi kavereille myös heille itselleenkin yllätys. Aikaisemmin he eivät kuulemma olleet yhtään katsoneet toisiaan sillä silmällä, vaan pitäneet toisiaan vähän outoina. Ensimmäinen Timon ja Anjan yhteisesiintyminen tapahtui DDR:ssä.

– 1973 olimme molemmat eri kautta nuorisofestivaaleilla Berliinissä, Anja voimistelijatyttönä Helsingin Jyryn joukkueessa. Siellä oli suomalaisten ja bulgarialaisten yhteinen illanvietto. Koskaan ennen Anja ei ollut paljastanut mulle, että haluaisi, saati osaisi, laulaa! Yhtäkkiä se kuiskasi mulle, että osaa yhden bulgarialaisen lastenlaulun ja voisi laulaa sen, jos mä säestäisin kitaralla. Kun pyysin, että mentäisiin rappukäytävään etsimään sävellajia, Anja kysyi silmät suurena: ”Mikä se sellainen sävellaji oikein on?”  Sävellaji löytyi ja kun Anja esitti laulunsa tanssien ympäriinsä kertosäkeessä, bulgarialaiset repes…

Suosion vuoksi paikalla olleet suomalaiset pyysivät vastasyntyneen duon esiintymään myös Vanhalle Ylioppilastalolle… tämän yhden biisin repertuaarilla!!!

– Siellä tapahtui sitten tämä klassinen juttu. Oli mikrofoni… Enkä mäkään tajunnut, että pitäisi tehdä soundcheckiä etukäteen. Kun Anja kuuli oman äänensä vahvistettuna shokki oli totaalinen. Siitä mikrofonikammosta Anja ei ole selvinnyt vieläkään…

– Kesällä 1974 Anja oli venäjän kielikursseilla Leningradissa ja toi mukanaan kasan levyjä. Anja käänsi Huopikkaat (säv. G. Ponomarenko san. V. Djunin), minä Sinisen huivin (säv. G. Ponomarenko san. M. Agashina). Alettiin myös työstää kappaletta, joka tunnetaan suomeksi nimellä Mä mistä löytäisin sen laulun (säv. G. Ponomarenko san. M. Agashina suom. san. Pauli Salonen), mutta sitten kävikin ilmi, että Topi Kärki oli jo löytänyt sen Merja Rantamäelle. Nyt uudelle levylle olemme vihdoin tehneet sen osoittaaksemme, kuinka hieno laulu se oikein on.

Varsinaisen Taljanka-yhtyeen perustivat toukokuussa 1975 Anja ja Timo Tyrväinen, Antero Launis sekä Hannele Kaleva-Virkkunen. Ideana oli nimenomaan esittää suomeksi nykyvenäläistä iskelmää, jota kukaan muu ei tehnyt.

Tie levytyksiin kulki Yleisradion kautta, Erkki Melakoski tuotti Liisankadun studiolla ohjelmanauhan. Sen kanssa Taljanka sai sitten audienssin Kim Kuuselle Finnlevyyn. Kim vakuuttui ja samalla reissulla päätettiin ensimmäiset studioajat. Ensimmäisen levyn, joka äänitettiin 1978 Martin Brushanen studiolla Kulosaaressa, tuottajaksi valittiin Esa Nieminen.

– Huopikkaat lie yksi kaikkien aikojen huonoimmin hyödynnettyjä hittejä. Anja oli siihen aikaan hyvin arka ja ujo. Me ei myöskään osattu hakeutua mihinkään talliin, joka olisi voinut hoitaa keikkapuolta. Minä puolestani olin ottanut armeijasta jo niin paljon lykkäystä, että minun oli mentävä helmikuussa 1979 inttiin. Anjalle taas olisi ollut hyvin vieras ajatus lähteä keikoille jonkun vieraan bändin kanssa. Kun kysyntä oli kuuminta, Anja viimeisteli opintojaan ja minä hypin armeijan harmaissa.

Alkuvuosina Taljankan kokoonpano vaihteli, mutta toiseen albumiin mennessä yhtye vakiintui trioksi, jossa Tyrväisten mukana on siitä asti soittanut kitaristi Ari Salin. Kun kohdattiin -levyn tuotti Kim Kuusi ja sillä oli slaavilaisperäisten kappaleiden lisäksi myös pari Timon sävellystä. Toinen niistä oli yhdessä Esa Niemisen kanssa Juha Vainion tekstiin ja Syksyn Sävel-kilpailua ajatellen tehty Vuoksi virtaa verkalleen.

Pariisin ja muidenkin taivaiden alla

1982 Timon työ OECD:n tutkijaekonomistina vei Tyrväiset asumaan Pariisiin ja siellä he innostuivat ranskalaisesta nykychansonista. Varsinkin Georges Moustaki on Timolle suuri idoli, jota hän aluksi piti hiukan lällynä… kunnes näki tämän ensimmäisen kerran.

– Mä näin Moustakin syksyllä 1982 Bobino-teatterissa. Muusikoita oli viisi tai kuusi ja ihmettelin kuinka ne kehtaavat tulla noin huonosti harjoitelleina lavalle. Vaikka sama konsertti oli pyörinyt joka ilta jo monta viikkoa, kuulosti siltä, että jokainen soitteli kuin keittiössä vähän niin kuin omiaan. Kun ilta eteni, näin miten yleisö eli ja lauloi mukana. Silloin tajusin Moustakin suuren idean: nämä hänen kirjoittamansa laulut ovat tärkeämpiä kuin hän laulajana… Laulut täyttäkööt salin, ei hänen egonsa. Moustaki loi puitteet, joissa yleisö sai tilaisuuden kokea yhteisyyttä ja lämpöä. Unohtumaton ilta.

Timosta yksi hänen parhaista sanoituksistaan ja eräs onnistuneimmista Taljankan levytyksistä on Moustakin Yksinäisyydelle (Ma Solitude). Se on Taljankan kolmannella albumilla Matkaan, joka sisältää yhtä brasilialaista raitaa lukuun ottamatta ranskalaisia kappaleita. Levy tehtiin Pedro Hietasen tuottamana EMIlle 1987. Levytystaukoon vaikutti sekin, että Tyrväisen musisoiva perhe sai Pariisin reissun molemmin puolin kaksi uutta jäsentä: Taija syntyi 1982 ja Tania Tuulevi 1984.

Seuraavat levyt Taljanka teki Timon tuottamina Olarin Musiikin kautta. Mikset saavu (1990) sisälsi espanjalaisten rytmien ja latinalaisen Amerikan laulujen rinnalla myös omia kappaleita. Taljankan vakiokalustoon oli jo muutama vuosi aiemmin liittynyt harmonikkavirtuoosi Petri Ikkelä. Viides albumi Imarme (1993) oli puolestaan paluuta Taljankan slaavilaisille juurille. Mukana vierailivat myös venäläiset mustalaistaiteilijat Nora ja Mihail Ivanov. Huopikkaat -debyytin tavoin ajoitus meni pieleen viidennen levyn ilmestyttyä.

– 1993 oltiin lähdössä uudestaan asumaan Pariisiin. Olimme juuri saaneet tehtyä Imarme-levyn ja sen nimikappale voitti Levyraadin muutama viikko lähtömme jälkeen. Taas olimme poissa, kun kysyntää olisi ollut.

Taljanka on konsertoinut säännöllisesti Savoy-teatterissa, itse asiassa heillä oli Timon muistin mukaan kunnia olla Savoyn ensimmäiset musiikkiesiintyjät, kun se muuttui leffateatterista konserttisaliksi 1987.

– Se pölyn määrä ilmassa oli hirveä. Väliajallakin lavaa pyyhittiin kostealla, mutta ei pöly siitä vähentynyt. Silmiä kirveli ja kurkkua kuristi!

Elämänlankoja

2001 Kim Kuusen ja Esa Niemisen Music Makers julkaisi albumin Zaiori, josta Taljankan kotisivut kertovat: ”Levylle valittiin monia kappaleita, joita voidaan pitää etnomusiikin evergreeneinä. Zaiori-projektin primus motor oli pitkäaikainen hanuristimme Petri Ikkelä. Hän päätti sovittaa valitsemamme laulut siten, että pienen etnocombon ympärillä soi kamariorkesteri. Idea tuntui hyvältä, mutta sen toteuttaminen mahdottomalta. Mahdoton tuli mahdolliseksi, kun kuvaan astui Salonkiorkesteri MusIkaalinen kapellimestari Juha Törmän johdolla. Ilman heidän pyyteetöntä innostustaan Zaiori ei olisi nähnyt päivän valoa.”

2002 ilmestyi todellinen koko perheen joululevy Santa Lucia. Pikkuhiljaa myös tyttäret olivat tulleet mukaan levyille ja konsertteihin. Tyrväiset eivät ole ohjanneet heitä sen määrätietoisemmin musiikkiuralle, mutta opastaneet ottamaan sen tosissaan, mikäli muusikoiksi päättävät ryhtyä:

– Jos olet innostunut muusikon urasta, ajattele sitä elämän mittaisena matkana. Se, mitä nyt teet ja opiskelet, auttaa siinä, että voit vielä vuosikymmenten päästä tehdä musiikkia. Jos nyt teet vain sitä, mitä jo osaat, niin 5-10 vuoden kuluttua olet käyttänyt työkalupakkisi tyhjiin. Kauhistuttaa vain se, että kevyessä musiikissa on nykyään niin kovin paljon kertakäyttökulttuuria. Otetaan myllyyn nuoria ja lahjakkaita ihmisiä ja käytetään ne pois kuleksimasta parissa vuodessa. Sen jälkeen ne sysätään pois ja uudet tulevat tilalle.

2004 ilmestyi Esko Koivumiehen tuottama Kaksi kuvaa rinnakkain, jonka työnimi oli Taljanka goes iskelmä. Taljankan monietnisestä tyylistä ei tingitty, mutta kappaleet olivat kahta coveria lukuun ottamatta uusia. Säveltäjiä Timon lisäksi olivat Kerkko Koskinen, Esko Koivumies, Jukka Koivisto ja Kari Tuomisaari, sanoittajia puolestaan Jukka Itkonen, Jorma Toiviainen, Mikko Perkoila, Kari Tuomisaari, Erkki Vuokila sekä Tyrväiset itse. Radioiden portinvartijat eivät suoneet tälle musiikille juuri soittoa, mutta levyn kappaleista Kerkko Koskisen ja Jukka Itkosen Elämänlangat sai uuden elämän Katri Helenan levytyksenä.

– 90-luvun puoleenväliin asti Taljankan musiikille oli tilaa Radio Suomessa. Sitten se pysähtyi kuin seinään.

Timo on ärsyyntynyt valtavirrasta poikkeavien musiikinlajien nykyisestä syrjinnästä esimerkiksi juuri Radio Suomessa.

– Jos ajatellaan vaikka 70-luvun musiikillista kirjoa: Taljanka, Cumulus, Hortto Kaalo, Pihasoittajat. Tänä päivänä mikään näistä bändeistä ei saisi levy-yhtiöihin edes audienssia, koska levy-yhtiöt tietävät, että yksikään radio ei tule erilaista musiikkia soittamaan. Itse asiassa, kun ajattelee 50-lukua, kaiken maailman musiikkia oli esillä paljon nykyistä ennakkoluulottomammin… Sama koskee 60-lukua ja 70-lukua.

Niin, vaikkapa Olavi Virta ja Laila Kinnunen levyttivät monien eri maiden musiikkia. Kaikki ei ollut vielä niin angloamerikkalaista. Volare (säv. Domenico Modugno san. D. Modugno – Franco Migliacci) oli USA:n listaykkönen italiaksi, siihen ei ole Eros pystynyt…

– Kaikenlaisia kanavia on nyt enemmän kuin koskaan. Samaan aikaan luodaan enemmän erilaista musiikkia kuin koskaan. Sitä vastassa on kuitenkin mekanismi, joka tiukemmin kuin koskaan estää tämän ennennäkemättömän laajan musiikillisen kirjon pääsyn yleisempään tietoisuuteen… Että vahingossa sattuisit kuulemaan, jotain joka kiinnostaa ja voisi muuttaa elämäsi, tai ainakin antaa elämyksen… sen vahingon mahdollisuus on minimoitu! Netti tarjoaa vaihtoehtoja etsiville nuorille henkireiän, mutta minun ikäiseni eivät netissä osaa suunnistaa kovinkaan hyvin.

¡Tarara!

Vuonna 2006 valmistui jo seitsemän vuotta aiemmin aloitettu flamencoprojekti ¡Tarara! . Anjalle ja Timolle flamenco oli jo paljon vanhempi rakkaus.

– Sinä syksynä, kun Huopikkaat oli saatu valmiiksi, Anja innostui menemään Anneli Urosen flamencokouluun ja alkoi tanssia. Muistan sen niin hyvin sen vuoksi, että olin lokakuussa Oslossa ja Tukholmassa tutustumassa talousennustamiseen erikoistuneisiin instituutioihin. Anja tuli Tukholmaan ja toi Apu-lehden, jossa oli kahden aukeaman juttu Taljankasta ja ensilevystämme. Sitten mentiin illalliselle kavereiden luokse Brommaan. Koko matkan asemalta heidän talolleen Anja pysähtyi 30 metrin välein treenaamaan tunnilla oppimiaan koputuksia… Alkusalaatti oli nahistunut, kun ehdimme illallispöytään.

– Ensimmäinen kosketuksemme flamencon esittämiseen oli ollut, kun näimme Kulttuuritalolla Anneli Urosen, Reima Nikkisen ja Ari Salinin Los Flamencos -ryhmän 1975. Siitä alkaen kuuntelimme flamencoa varmaan yli kymmenen vuotta ennen kuin meille tuli edes mieleen yrittää tehdä jotain ”flamenco-johdannaista”, kuten Ari sanoisi.

Pikkuhiljaa suhde flamencoon vakavoitui. Timo opiskeli flamencolaulua Talegon de Cordoban johdolla työskennellessään Espanjan keskuspankissa Madridissa 1997-98.

¡Tarara! -levyn kansitekstissä Suomen ensimmäisiin flamencofriikkeihin lukeutuva kääntäjä Jyrki Lappi-Seppälä kirjoittaa:

”Tunnustan aiemmin epäilleeni, voiko suomalainen flamencolaulaja koskaan täysin sukeltaa cante jondon syövereihin. Mutta viimeistään kuunneltuani Timo Tyrväisen pohjatonta tuskaa laulussa Näin kylillä puhutaan, minun on pakko tunnustaa, että duende voi saada esittäjän valtaansa myös täällä Pohjan perillä.”

Nyt on tekeillä Taljankan tuplakokoelma, johon äänitetään myös muutama uusi raita. Syyskuun 15. päivä on 35-vuotisjuhlakonsertti Savoy-teatterissa ja muutakin aktiviteettia on tiedossa.

Kaksi uraa

– Tässä meidän musiikintekemisessämme on tämä toinen urani aika ratkaiseva. Jätin gradun tarkastettavaksi 2 viikkoa sen jälkeen, kun olin aloittanut Suomen pankissa tutkijana. Samana keväänä 1975 me perustimme Taljankan. Leipätyöni tutkijana on ollut onneksi työaikojen suhteen hyvin joustava ja toisaalta vakinainen virka on antanut vapauden valita repertuaari ilman taloudellisten realiteettien pakkopaitaa.

Apu-lehdelle Hellevi Poudan 2005 tekemässä haastattelussa Timo kertoi kahden uran yhteensovittamisesta tähän tapaan:

– Joskus minusta tuntuu, että olen maailman ainoa ihminen, joka ymmärtää sitä, että voi olla intohimoisesti sekä tiedemies että muusikko. Totuushan kyllä on, ettei uskottavuuttani tiedemiehenä lisää se, että olen muusikko, eikä uskottavuuttani muusikkona se, että olen tiedemies.

– Monet ovat ihmetelleet sitä, että en ole luopunut Taljankasta pankkiurani vuoksi. Miksei ihmetellä sitä, että monet huippujohtajat uhraavat valtavasti aikaansa golfille?

Taljanka on Timon mukaan tehnyt vain sellaista musiikkia ja niitä musiikin tyylilajeja, joista he itse pitävät. Anjan mukaan ”vain sitä mitä Timo haluaa”, Timon mukaan ”vain sitä mihin Anja suostuu”…

– Tilanteemme on varmaan kadehdittava verrattuna moniin kollegoihin, jotka joutuvat jatkuvasti taistelemaan ja turhautumaan sen asetelman kanssa, että heillä olisi hyviä ideoita ja lahjakkuutta, mutta joutuvat myymään itseään sellaisten kanavien kautta, joissa ostaja ei halua sitä, missä nämä taiteilijat olisivat parhaimmillaan.

Kummisetänä Teosto

Timo on Elvisin jäsen vuodesta 1982 ja Teoston vuodesta 1991. Vaikka hän on käynyt aika ahkerasti kokouksissa, hän on onnistunut välttämään alan luottamustehtäviä. Nyt kevätkokouksessa hänet valittiin Teoston hallitukseen ja arpa ratkaisi hänen toimikautensa vuoden mittaiseksi.

– Teosto on minulle hyvin tuttu organisaatio, sillä Teoston pitkäaikainen puheenjohtaja Martti ”Pyssy” Turunen (pj 1931-1969) oli kummisetäni! Laulu-Miesten talossa oli puheenjohtajan asunto, jossa käytiin kylässä. Sitten taas äidinisäni, juristi Arvo Heinonen, perimätiedon mukaan laati Turusen kanssa Teoston perustamisasiakirjat. Ja Arvon vaimo, äidinäitini Ruth Heinonen puolestaan käänsi laulun Hopeahapset (säv. Hart Danks san. Eben Rexfort) jonka mm. Georg Ots levytti. Tunnetasolla Teosto on mulle tuttu juttu.

– Kaiken sen perusteella mitä olen elämässäni kokenut, luovuus ja tekijänoikeus ovat minulle melkeinpä pyhiä asioita. Luovuuteen liittyy kyky innostua ja haltioitua siitä, mitä on tekemässä. Silloin kun luova prosessi on menossa, ihminen ei laske tunteja eikä mieti, saanko mä tästä kultaisen kruunun, vaan se prosessi vie mennessään. Silloin nämä ihmiset, nuoret varsinkin, ovat äärimmäisen alttiita tulla hyväksi käytetyiksi. Siksi luovien ihmisten suojelu on äärettömän tärkeätä.

– Kansakunnalle taiteilijat antavat sitä elämänsisältöä, jonka avulla suomalaiset ylipäätään selviävät, ei ainoastaan ilmastosta, vaan myös työstä  ja taistelusta. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos puhutaan taiteesta ja taloudesta: ”Hei, kuka saa kicksejä taloudesta, kuka saa elämyksiä?! Hyvin harva.” Taide ja kulttuuri antavat elämälle sisällön, talous luo elämiselle perustan. Siksi Suomen tärkeimmillä taiteilijoilla pitäisi olla yhtä hienot talot kuin tärkeimmillä teollisuusjohtajilla!

Taiteesta ja tieteestä

Viime aikojen kuumimpia aiheita on ollut työsuhdetekijänoikeus, johon Timolla on tiukka kanta.

– Usein hyökkäykset tekijänoikeutta vastaan sisältävät esim. väitteen: ”Tämä on taloudellisesti välttämätöntä.” Taidetta verrataan myös turhan usein ja virheellisin perustein tieteeseen. Toivon, että voisin osaamiseni avulla tuoda Teostolle lisää voimaa argumentointiin näissä asioissa.

– Tiede on ikään kuin jatkumo, kaikkien käytössä ja periaatteessa kaikki uudet tutkimukset rakentuvat edellisen tutkimuksen päälle. Tieteessä on selkeät kriteerit, jotka sanovat onko tulos saavutettu oikein menetelmin. Tiedemaailma hyväksyy sen, että kollegat voivat tuomareina määrittää tutkijan johtopäätöksen vääräksi. Taidekin on jatkumo, mutta yksittäinen teos kuitenkin päättyy niin kuin tekijä on tarkoittanut. Runo päättyy viimeiseen pisteeseen, taulussa on raamit. Sävellyksen lopussa kapellimestari laskee kätensä. Taide ei saisi ikinä hyväksyä sitä, että jollakin tuomarilla on oikeus määrittää taide oikeaksi tai vääräksi. Kun taiteella ei, ainakaan minun ajatuksissani, ole objektiivisia kriteerejä, jotka sen pitäisi täyttää ollakseen oikeata taidetta, en ole koskaan ymmärtänyt miksi taideyliopistot ovat hyväksyneet taiteelliset väitöskirjat ohjelmaansa. Kun taiteellinen väitöskirja pitää voida hylätä niin kuin minkä tahansa alan väitöskirja, silloin taidemaailma hyväksyy ajatuksen oikeasta ja väärästä taiteesta, kelvollisesta ja kelvottomasta taiteesta.

– Taiteellinen tekijänoikeus realisoituu, kun joku myy ja joku ostaa taideteoksen tai sen käyttöoikeuden. Tekijälle kuuluu osuus siitä kakusta, jonka hänen teoksensa synnyttää. Tiede sen sijaan ei ole koskaan ollut myyntiartikkeli. Tiedemiehen gloria tulee siitä, että kun olen julkaissut artikkelin aikakauskirjassa, joku siteraa sitä ja päättää jatkaa siitä eteenpäin.  

Timo ei ole tutkijan työssään törmännyt omakohtaisesti tekijänoikeuskysymyksiin. Monet kansainväliset artikkelit viittaavat Tyrväisen tutkimustuloksiin ja artikkeleihin, mutta siitä ei rojalteja kerry niin kuin ei tekstiviestin keksineelle Matti Makkosellekaan miljardeista päivittäin lähetetyistä tekstareista.

– Akateemisesti merkittävimmät tuotteeni tein kolmessa paikassa. Ensinnäkin Suomen Pankin kansantalousosastolla, joka vastasi ennustamisesta, analyysistä ja kaikesta tällaisesta politiikkapohdiskelusta. Toiseksi OECD:ssa. Kolmanneksi Espanjan keskuspankissa.

– Esimerkiksi tällainen taloustieteen raamattu kuin Handbook of Economics rankkasi verotuksen työttömyysvaikutuksia koskevan tutkimukseni 3-4 merkittävimmän tämän alan tutkimuksen joukkoon maailmassa. Keskustelu verokiilaefektistä, työhön ja työn teettämiseen kohdistuvan verotuksen vaikutuksesta työttömyyteen, siirtyi tutkimukseni kautta EU:n talousargumentaatioon ja on hyvin yleisesti hyväksytty paitsi Euroopassa myös muualla. Kireällä verotuksella työhön kohdistuvalla verotuksella on taipumus pitää yllä korkeaa työttömyyttä.

Timon mukaan myös hänen tärkeimmät tutkimuksensa ovat syntyneet äärimmäisen luovassa ja inspiroituneessa mielentilassa ja tunteja laskematta.

– Välillä tunne ja poskien punotus on samanlaista kuin biisinteossa. Silloin, kun puhutaan tutkimuksesta, työ on kuitenkin pitkäjänteisempää, puolesta puoleentoista vuotta. Ehkä se on lähempänä klassisen musiikin säveltäjien maailmaa. Tutkimusprosessin kuumissa vaiheissa voi, aivan niin kuin musiikkia luodessa, huomata istuneensa viisi tuntia kaiken muun unohtaen.

***

 

Timo Tyrväinen (s. 1951) lukeutuu Suomen tunnetuimpiin ekonomisteihin. Hän on myös maailmanmusiikkiin suuntautuneen, vuonna 1975 perustetun Taljanka-yhtyeen perustajajäsen. Aktiivisesti esiintyvä yhtye juhlii 35-vuotista taivaltaan 2010. Se on julkaissut 11 albumia, joilla on suuri joukko Tyrväisen sanoituksia, sävellyksiä ja sovituksia.  Hän on Teoston asiakas vuodesta 1979 ja jäsen vuodesta 1991. Elvis ry:n jäsen hän on vuodesta 1982. Tyrväinen on toiminut vuodesta 2007 Suomen kansallisoopperan ystävien yhdistyksen ProOpera ry:n puheenjohtajana. Hän on jäsen presidentti Martti Ahtisaaren johtamassa neuvottelukunnassa, joka valmistelee Suomen kansallisoopperan 100v-juhlavuotta 2011. Timo Tyrväinen opiskeli Helsingin konservatoriossa 1970-luvulla pääaineena laulu ja sivuaineena klassinen kitara.

Valtiotieteen tohtori Tyrväinen on Aktia Pankin pääekonomisti vuodesta 1998. Sitä ennen hän toimi Suomen Pankin ekonomistina vuodesta 1975. Tyrväinen on tehnyt useita kansainvälisiä tutkimusvierailuja työskennellen kahteen otteeseen OECDssa, Pariisissa (1982-83 ja 1993-94), London School of Economicsissa 1989 ja Madridissa, Espanjan keskuspankissa 1997-98.

Timo Tyrväinen on aktiivinen eurooppalaisten pääekonomistien ryhmän, European Council of Economists (Conference Board), jäsen ja toimi ryhmän puheenjohtajana 2003-05. Hän on amerikkalaisekonomistien yhdistyksen (NABE=National Association for Business Economics) jäsen ja on toiminut sessiopuheenjohtajana sekä sen että toisen amerikkalaisekonomistien ryhmän Global Interdependence Centerin konferensseissa 2000-luvulla. Taloustieteellisen yhdistyksen puheenjohtajana hän toimi 2009-10.

Tyrväinen kuului 1996 Sitran korkean tason työryhmään, jossa tehtiin ensimmäinen suomalainen hahmotus it-vallankumouksen ja globalisaation haasteista. Hän on luennoinut mm. Sitran, LIFIMin, Helsingin Kauppakorkeakoulun ja Oulun Yliopiston johtajakoulutusohjelmissa. Oulun Yliopisto valitsi hänet Vuoden kouluttajaksi 2007.

***

 

Onko musiikkirasismi virka-aseman väärinkäyttöä?

Yle ja sen kulttuuripoliittinen linja kiinnostaa Timo Tyrväistä aika lailla. Ekonomistin näkökulmasta ainoa oikeutus lupamaksuun on se, että ilman Yleisradiota jotakin tärkeää poistuisi suomalaiselta radio- ja tv-kartalta. Osa Ylen toiminnasta täyttää tämän kriteerin, mutta ei kaikki. Tunnustauduttuaan Yleisradion musiikkiohjelmien pitkäaikaiseksi suurkuluttajaksi Timo tuo esiin turhautuneisuutensa varsinkin Radio Suomen musiikkilinjaan.

– Laki Yleisradiosta määrää, että sen tulee erityisesti ”tuottaa, luoda ja kehittää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä…; ottaa huomioon sivistysnäkökohdat…; tukea suvaitsevuutta ja monikulttuurisuutta..; edistää kulttuurien vuorovaikutusta…”

– Samanlaisia velvoitteita ei kaupallisille kanaville voi esittää. Poikkeaako esimerkiksi Radio Suomen musiikkitarjonta niin paljon kaupallisten radioiden tarjonnasta, että sivistysnäkökohta täyttyy? Yksi testi on kysyä, muuttuisiko suomalainen musiikkitarjonta olennaisesti, jos Radio Suomea ei olisi? Tämä kysymys pitää esittää vakavasti sekä Radio Suomen sisällä että sen ulkopuolella, päättäjäportaissa. Lakisääteisiä lupamaksuvaroja ei tule käyttää sellaiseen, joka tulee hoidettua yksityisen sektorin kautta. Kun julkiselle rahalle on lukemattomia käyttökohteita hyvinvointipalvelujen turvaamisessa, lakkautuslistalle joutaa se julkisrahoitteinen toiminta, joka imitoi kaupallista toimintaa.

– Jos Yleisradiossa toimittaisiin virkamiesvastuulla, nykyinen musiikkityyleihin kohdistuva rasismi saattaisi kertoa virka-aseman väärinkäytöstä. Kun virkamiesvastuuta ei julkisrahoitteisessa Yleisradiossa ole, lähestyykö jokin toiminnassa julkisten varojen väärinkäyttöä. Väärinkäytön kriteeri puolestaan tulee suoraan yllä esitetystä laista. Kysymys väärinkäytöstä on kova, mutta jos sivistystehtävän ja monikulttuurisuuden toteuttaminen on kiistatonta, vastuuhenkilöiden ei tarvitse olla huolissaan. Ja on ehkä vielä syytä korostaa, että omissa silmissäni hankalimmalta näyttää laissa määritettyjen kriteerien täyttyminen nimenomaan Radio Suomen musiikkilinjassa.

– Näen Yle-kentällä paljon tärkeitä kysymyksiä, vähän kunnollisia vastauksia. Yleissivistävän ja kulttuurien vuorovaikutusta edistävän Yleisradion tarjoaman musiikkikirjon tulee tarjota myös sellaista, joka laajentaa kuulijoita vastaan tulevaa musiikkipalettia. Yleissivistävää ei ole se, että tarjotaan soittolistojen voimin sitä musiikkia, jonka kaupallinen potentiaali on jo lähtötilanteessa suurin. Ymmärrän kyllä jonkun radiopomon kuittaavan, että Tyrväinen puhuu vain omassa asiassaan. Musiikillinen rasismi ei kuitenkaan ole Taljankan erityisongelma, vaan se kohdistuu isoon osaan merkittävintä ja luovinta suomalaista uutta musiikkia. Soittolistat, joilla rajoitetaan soitettavan musiikin kirjoa, heikentävät kansakunnan kykyä monimuotoisen musiikin vastaanottamiseen ja kulttuurien monimuotoisuuden arvostamiseen.

Toisaalta, kun soittolistat estävät valtavirrasta poikkeavien musiikkityylien näkyvyyden, ne tappavat kokonaisia musiikinlajeja ja muusikkorotuja sukupuuttoon suomalaisesta musiikkifaunasta.

– Silloin, kun Yleisradiossa vielä soitettiin monipuolista musiikkia, myös levy-yhtiöiden valmius ottaa tyylillisiä riskejä tuotannossaan oli suurempi. Uusille, valtavirrasta poikkeavan musiikin tekijöille Yleisradio, jolla ei oletusarvoisesti pitäisi olla omia kaupallisia musiikki-intressejä, on henkireikä. Sitä henkireikää ei saa tukkia kaupallisia asemia imitoivalla ohjelmistoprofiililla. Tiedän, etten ole yksin näiden ajatuksieni kanssa. Suuri osa suomalaisista musiikintekijöistä on puhunut Radio Suomesta ja sen soittolistoista tähän samaan sävyyn vuosien ajan. Turhautuminen on laajempaa kuin päättäjäportaissa ikinä voidaan ymmärtää. Se ei tue käsitystä siitä, että Yle toteuttaa kovinkaan hyvin tehtäväänsä ”tuottaa, luoda ja kehittää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä… ; ottaa huomioon sivistysnäkökohdat…; tukea suvaitsevuutta ja monikulttuurisuutta..; edistää kulttuurien vuorovaikutusta…”. P

 

”Omat jutut riittää”

Julkaistu

Minun ensimmäisiä selkeitä muistikuviani sinusta on noin 15 vuoden takainen televisiokuva, jossa olet Tapsan Tahdeissa kitarasi kanssa lavalla laulamassa omia laulujasi. Oletan, että olet aika varhain lauluntekoon lähtenyt.

– Muistelin juuri itsekin, että siitä Nokiasta todellakin on kauan, se oli vuonna 1995! Se oli kyllä tärkeä juttu. Osallistuin Tapsan Tahtien trubaduuri-kilpailuun omilla lauluillani, ja voitin kisan. Olin toki tehnyt lauluja jo aiemmin, ja olin saanut niistä hyvää palautettakin. Naispuolisia singer-songwritereita ei silloin vielä niin montaa ollut, ehkä Katriina Honkanen ja vain jokunen muu. Nythän tilanne on aivan toisenlainen, ja hyvä niin. Mä ajattelin silloin, että olisi makeeta tehdä omia lauluja; joku Hector oli siinä mielessä ehkä esikuva, kun se teki omia tekstejä, ja niissä oli yhteiskunnallisuutta. Vaikkei mun laulut koskaan sellaisia yhteiskunnallisia olleet, mä en kovin nerokas lauluntekijä koskaan ollut (naurua)!

Olitko jo siihen mennessä esiintynyt muiden biiseillä?

– Mä olin silloin 23-vuotias, ja kyllä mä esiintymisen olen aloittanut reilusti alle kakskymppisenä. Mähän olen näitä Oulunkylän yhteiskoulun, Sibelius-lukion ja Pop/jazz-opiston kasvatteja.

– Lauluja mä tein jo ihan lapsena. Kun sain edes vähän soittokelpoisen kitaran, niin tutkin miten se toimii; opettelin sointuvihkosta sointuja, ja keksin niihin melodioita. Mä en ole kolmivuotiaasta soittanut pianokoulua, vaan jotenkin tullut niin kuin enemmän kellarista. Pyysin kitaraa, ja ensiksi siis itse otin siitä selvää. Vähän myöhemmin otin yksityistunteja, ja sitten me Pukinmäen pihapiirin tytöt perustettiin tietenkin bändi. Smoke on the waterit lähti jo silloin 8-vuotiaana; siinä oli mm. näitä myöhempiä Hunajamelonit-bändin tyttöjä mukana, ja Sorvalin Upi lainasi meille rummut. Varhaisteini-iässä mulla oli uskonnollinenkin kausi; olin seurakunnassa mukana ja tein hengellistä musiikkia.

Ajattelitko musiikkiuraa vakavana vaihtoehtona?

– Mulla oli kolme vaihtoehtoa: evankelista, näyttelijä tai muusikko. Evankelista tuli siitä, että mun isä ja hänen neljä sisarustaan ovat kaikki vapaiden suuntien pappeja ja saarnaajia. Melko hurmahenkistä toimintaa, missä lauletaan ja soitetaan paljon, ja vapaiden suuntien yhteisöllinen laulaminenhan on riemukasta ja kivaa. Lukion jälkeen yritin hetken että jos musta tulisikin sosiaalikasvattaja, ja opiskelin sitä jonkin aikaa musaopiskelun rinnalla, mutta sitten jätin sen. Ajattelin, että on parempi keskittyä yhteen juttuun. Mutta ei se yhteisöllisyys ja yhteiskunnallisuus ole kuitenkaan mihinkään jäänyt, kyllä se mun kaikissa töissä jollain tavalla näkyy. Kun ajelin tähän haastatteluun, niin mietin mulle tärkeitä asioita, ja musiikin lisäksi on juuri yhteisöllisyys; elämyksiä kaikille. Haluan ihmisten pariin, mutta ihan pakko mun ei ole valokeilassa olla. Mä teen myös paljon sellaista musiikkityötä, joka ei ole erityisemmin framilla.

Kävitkö alan opintoputken järjestyksessä läpi?

– Joo, kyllä; toinen aste ja silloinen konservatorio. Sitten mua alkoi ärsyttää se ammattikorkeakoulun pätevöitymisprosessi, jossa ihmisiä vaaditaan tekemään uudestaan samoja asioita, eikä luoteta heidän osaamiseensa. Tein päätöksen, etten opiskele ”omassa” oppilaitoksessani enää mitään, mutta olen tekemässä Metropoliassa [taide]musiikin koulutusohjelmassa kuoro- ja orkesterijohdon opintoja. Se on hauskaa, ja siinä saan päivitettyä pätevyyteni, vaikka mutta en mä papereita kaipaa. Töitä on kyllä ollut joka sormelle, mutta taitojen puolesta opiskelu on hyvä tietenkin. Olen nähnyt kiinnostavana monikulttuurisuuden, ja se on onneksi nyt aika laajasti esillä. Tehdään monenlaista crossoveria, ja haluaisin osata puhua sujuvasti molempia ”kieliä” – poppia ja klasaa – sekä yhdistää työssäni eri taiteenaloja. Sävellän paraikaa esim. Kiasman Järjestetty juttu -näyttelyn yleisöpalautetta kuoron ja kahden näyttelijän esitykseksi pääkallonpaikalle.

Käytit sanaa crossover – onko sillä markkinoita? Kokemukseni mukaan melkoinen osa etenkin klasaripuolelta jos ei suorastaan inhoa sitä, niin ainakin suhtautuu asiaan pakkopullana?

– Olen lähtenyt siihen realistisesti omista töistäni. Keksin ja luon työkseni projekteja, ja usein lähtee mopo käsistä: Ensin mä haluan kuoron, sitten teatterin ja sitten orkesterin. Ja jos siinä on ne jouset, niin kyllä mä haluan osata niitä myös johtaa. Mun vahvuus on vokaalikokoonpanolle kirjoittamisessa, mutta koen jouset aika samanlaisena instrumenttina, ja niiden soittajien perinne tulee kuitenkin klasariperinteestä.

– Nälkä tietysti kasvaa syödessä, joten ”entäs jos ensi kerralla ottaisi ne ja ne mukaan”, ja niin edelleen. Me tehdään ensi vuonna Jaska Jokunen -musikaali [You´re a good man, Charlie Brown, säv. ja san. Clark Gesner] Porvoon musiikkiopistossa, ja kun menen siihen kapuksi, niin ihan järjestelmällisesti haluan ison orkesterin. En mä tiedä työllistääkö crossover maailmanlaajuisesti ketään, mutta mua se työllistää (naurua)!

– Ja kun on niin, että kuoromusiikki on mulle intohimo ollut pitkään, niin haluan tehdä järjestelmällistä duunia siinä, että sitä saadaan päivitettyä tähän maailmanaikaan. Haluan kirjoittaa materiaalia, jota keskivertohyvä kuoroharrastaja voi esittää, ja joka on populaarimusiikkikulttuurissa ”hyväksyttävää” musaa omalta ajaltaan. Vielä kymmenenkin vuotta sitten image oli aika paljon vielä kansanlaulupohjalta, jos kuorojen populaarimusiikista puhutaan. Olen siihen soppaan aika paljon materiaalia tehnyt.

Onko se vienyt tekijyyttäsi ylipäätään siihen suuntaan; eli oletko singer-songwriter -maailmassa juurikaan aikaasi enää viettänyt?

– On se sitä kautta paljon mennyt, harvemmin mitään omaa biisiä sillälailla teen. Nykyään sävellän tilauksia annettuihin teksteihin. Ja tekstipuolella olen toiminut viime vuosina co-writerina. Ilahduttavasti multa on alettu tilaamaan myös kuorosävellyksiä, ja mä olen ajatellut, että ei sitä nyt niin juhlavasti tarvi ajatella – ”hei, kuoroteos” – vaan mä teen annettuun tekstiin laulun kuorolle, ja katsotaan mitä tapahtuu. Koen, että kun on laulanut paljon ja opettanut sitä, ja sitä kautta miettinyt sitä paljon, niin tulee sellaista myötäsyntyisyyttä asiaan; on helppo laittaa puhetta musiikiksi. Tietää mikä soi mitenkin, miten diftongit toimii, ja millä voi pelata. Mahtavaa on myös se, että yritykset ovat alkaneet tilata kuoromusiikkia tarpeisiinsa! Sävelsin jopa teokset Peugeot 308 autolle, hullu juttu.

– Olen kuitenkin kuoromaailmassa lähtenyt liikkeelle nimenomaan sovituksista, ja niitä on jo aika paljon; varmaan sadan kieppeillä. Säveltäjänimiä on laaja valikoima. Esimerkiksi viime syksynä julkaistiin Partita-kuoron levytys Kaihomieli, jossa on mun sovituksina kymmenen Perttu Hietasen ja Taisto Wesslinin säveltämää Eino Leinon runoa; niitä [Vesa-Matti] Loirille tehtyjä. Oli sovitusosuudet vaivatonta kysyä, kun säveltäjä Hietanen asuu naapuritontillani. Perttu on mahtava tyyppi; timpuri ammatiltaan, joka remontoi Porvoon vanhoja puutaloja, ja siinä sivussa säveltää.

– Näiden laulujen kanssa mä olen kasvanut, mä rakastan niitä. Se ensimmäinen levy tuli muistaakseni Leinon 100v-juhlavuoteen 1978, ja yläasteikäisestä näitä on laulettu. Ja se viimeisin, Peter Lerchen kanssa tehty, on myös niin makee; Lerche on übersiisti!

– Leino-sarjan sovittamisen motivaationa oli sekin, että ne, jotka ei tykkää laulaa karaokessa näitä, niin voivat kuoroharrastuksen puolella sen tehdä. Ja omalta osaltaan tällainen auttaa noita lauluja ja tekstejä pysymään ”hengissä”, ainakin toivon niin. Kauheasti kuoroissa halutaan laulaakin kevyttä musiikkia, mutta ei ole materiaalia.

Pyritkö noissa Hietanen-sovituksissasi uudelleen muokkaukseen?

– Kyllä. Perttukin kommentoi, että kyllä siinä hirveän vähän enää hänen tekemäänsä on. Tuli sävellettyä jopa pieniä uusia osia lauluihin. Uskon, että hän tästä kuitenkin tykkäsi, vaikka kättelyssä sanoikin kategorisesti inhoavansa kuoromusiikkia (naurua)! Olen hänen kanssaan tehnyt yhteistyötä muutenkin kyllä, ja tykkään hänen lähestymistavastaan edetä tekstin ehdoilla. Silloin tulee helposti jotain raikkautta muotorakenteisiin.

Miten suhtaudut vallalla olevaan kuorobuumiin? Televisiossa on pyörinyt parikin ohjelmasarjaa aiheesta.

– Se on hyvä. Mä olin jopa itse mukana siinä ensimmäisessä Kuorosodassa, Helsingin kuoron koutsina. Kyllä mä ajattelin, että any publicity is good publicity. Mun perimmäinen toive kun on, että ihmiset mieltäisivät kuoroinstrumentin moneen sopivana, ja läheisenä.

– Meillähän on paljon kuoroja, mutta hirveän vähän kuoroalan ammattilaisia, jotka osaavat kevyttä musaa. Olenkin hyvin iloinen, että sain luoda Metropoliaan popjazz-puolelle uuden oppiaineen ”kuoro/lauluyhtyejohdon didaktiikka”, jotta rytmimusiikin koulutuksesta valmistuisi ihmisiä, jotka tajuavat mistä on kysymys, tajuavat millainen työkenttä ja hieno instrumentti lauluensemble on. Sellaisille osaajille on mieletön kysyntä.

Aktiviteettia Helsingissä

Teemme haastattelua Helsingin Tokoinrannassa uudelleen avatussa Café Pirittassa, joka liittyy sinuun, Elvisiin ja ensi syksyyn.

– Elvisin osalta Pirittassa alkaa syksyllä kerran kuussa Tekosyy-niminen klubi, jota isännöi Heikki Salo. Illan ensimmäisessä osassa esitellään kaksi tekijää, ja yleisöltä pyydetään aiheita, jotka mukanaan he poistuvat viereiseen kiinteistöön tekemään laulua. Sillä aikaa täällä esiintyy Elvis-säveltäjä, mukanaan ei-niin-itsestäänselvä artisti. Mun rooliklubissa on koollekutsuja ja yhteyshenkilö; kyllä varmaan jossain välissä vähän esiinnynkin. Elvis-illat suunnitellaan yhdistyksen toimesta, mä olen tarpeen tullen siinä mukana. Mut on palkattu Pirittan ohjelmavastaavaksi, ja toistaiseksi on ohjelmassa keskiviikko- ja torstai-klubit, joiden ”sisällä” ovat omat linjansa kerran kuussa -pohjalta.

Miten näet elävän musiikin tilanteen ylipäätään tällä hetkellä maassamme?

– Mun täytyy sanoa, että olen aina ollut omien pienten kuvioiden toimija. Luon omia pikku juttujani. En tahtoisi olla sellaisten isojen steitmenttien maalaaja vaan toimia ja tehdä ja katsoa, onko sillä mitään vaikutusta lähelläni. Luulen, että etenkin tuottajakoulutus tukee juuri sen kaltaista toimintaa, että jonnekin tavallaan kertalaakina täsmätuotettu kokonaisuus voisi saada mahdollisuuksia muuallekin.

– Muusikot tarvii apua sellaiseen työhön, se on selvä. Mä olen itse tehnyt aina niin päin, että olen mennyt ravintoloitsijalle ehdottamaan jotain ideaa – olen pyörittänyt useampaakin klubia kotipuolessa Porvoossa – mutta Pirittan suhteen kävi nyt niin, että he ottivat minuun yhteyttä. Mutta kyllä mun käsityksen mukaan muusikkolähtöisissä ”tarjouksissa” on useimmiten ollut apurahatausta tukena. Vaikka mulle on jonkunlaisesta lippudiilistä jotain käteen jäänytkin, niin eihän se missään määrin kuitenkaan korvaa sitä työmäärää, mikä klubipyörittämiseen – esiintymisineen siis – menee. Mieluimmin senkin rahan on sitten jakanut artistivierailleen, ja itselle jää vain valtava tietomäärä tuonkaltaisen toiminnan tekemisestä – kontakteja ja  antoisia soittokokemuksia.

– En mä kuitenkaan ole rahasta ollut koskaan huolissani, kyllä sitä jostain tulee – näköjään aina (naurua)!

Oikeesti – töistäsi siis?

– Kyllä! No ei nyt aina just siitä sen hetkisestä työstä, mutta tästä kaikesta – ei kai mulla ”oikeita” töitä sillälailla olekaan. Mutta en mä ole siivoamassa käynyt, olen pelkästään tehnyt musiikkia koko aikuisen ikäni. Ja kyllä mä tähän ammattiin jäänkin, on kiva tehdä sen puitteissa kaikenlaista: säveltää, sovittaa, johtaa, tuottaa, laulaa.

Marco Hietala

Julkaistu

Hietala on muusikoksi harvinaisen aktiivinen. Tarotin ja Nightwishin lisäksi häntä ovat työllistäneet muiden muassa Sapattivuosi ja Sinergy sekä lauluyhtye Northern Kings. Äskettäin päättyneessä television Kuorosota-ohjelmassa hän tuli toiseksi.

Keskustelu toimeliaan miehen kanssa oli luonteva aloittaa siitä, miltä arki näyttää nyt.

– Tarotin levy tuli maaliskuussa, ja sen tiimoilta tehtiin huhtikuussa kolme viikkoa keikkoja. Juuri nyt on vapaata, mutta pian on edessä Tokioon lähtö Tarotin kanssa. Kesä menee festivaaleilla, ja heinäkuun puolivälissä alkaa seuraavan Nightwish-levyn työstö. Maaseudulta on varattu rauhallinen paikka, johon voi ottaa jopa perheen mukaan, kun alamme harjoitella uutta materiaalia.

Sinulla on kaksi pääbändiä, Tarot ja Nightwish, ja erinäinen määrä muita projekteja. Miten iso käytännön säätäminen siinä on?

– Periaatteena on se, että kaikki muu saa väistää Tarotin ja Nightwishin tieltä. Nuo kaksi puolestaan ovat yleensä aktiivisia kausittain: kun Nightwish pitää taukoa niin Tarot toimii, ja päinvastoin. Tarotin ja Nightwishin välisten asioiden sovittelu ei ole vaikeaa, koska sama toimisto hoitaa molempien keikkabuukkaukset ja vastaavat, ja se haluaa tietysti varmistaa, etteivät aikataulut mene päällekkäin.

Sitten sumeilematta nykyhetkestä aivan alkuun: kun kuuntelee sinun lauluasi, ihan Tarotin ensimmäisistä jutuista lähtien, niin on selvää, että Ronnie James Dion täytyy olla sinulle tärkeä esikuva. Miten kuvaisit suhdettasi tähän metallisuuruuteen?

– Hänestä se kaikki alkoi. Kuulin broidin kanssa radiosta Rainbow:n Long Live Rock’n’Roll -albumin biisin Kill the King. Saatiin vieläpä napattua se silloiselle monokasettimankalle. Sen jälkeen me tehtiin sellainen kuukauden, ehkä puolentoista kuukauden mittainen suostutteluduuni, että saatiin faija tilaamaan meille se levy. Hurahdin siihen totaalisesti. Opettelin kaiken ulkoa tekstejä myöten – olin vasta yksitoista, mutta englanti taittui jo, varmaan siksi että faija oli englanninopettaja ja minulla oli halu näyttää koulussa, että kieli on hallussa.

Ja nyt siis hurahtamisen tulos on kaikkien kuultavissa?

– Jotakuinkin. Kaksitoistavuotiaana alkoi soittaminen, kolmetoistavuotiaana oli ensimmäinen oma bändi jossa lauloin. Esimurrosikäisenä poikana sinne Dion korkeuksiin vieläpä pääsi ihan kevyesti! Olen varmasti ottanut Diolta paljon vaikutteita etenkin intonaatioon, samoin kuin siihen että vaikka tekstissä pyörisi minkälaisia menninkäisiä, se lauletaan vakaudella ja voimalla. Toinen selvä vaikuttaja on ollut Judas Priestin solisti Rob Halford.

Onnekas sattuma muuten, että ensimmäinen löytämäsi Dio-biisi oli Kill the King. Hevin saralla on tehty paljon roskaa, mutta se on aito klassikko, joka kuulostaa edelleen komealta.

– Kyllä. En pidä saksalaistyyppisestä sankarimetallista, siis siitä jossa itse sävellys on iskelmä tai lastenlaulu mutta siellä paukkuvat kuitenkin bassorummut taustalla. Näyttää silti aika selvältä, että koko se musiikinlaji on johdettavissa tuosta biisistä. Olin muuten jo Rainbow:ta ennen hurahtanut Black Sabbathiin, levyyn Master of Reality. Ja Black Sabbath jos mikä on yhtye jonka tuotannosta voidaan johtaa useita metallin lajeja! Sen synkeys innosti minua pikkujätkänä mielettömästi.

Liittyikö innostukseen myös jännitystä, jopa pelkoa? Muistan itse, että kun kuuntelin pienenä metallia, nekin tunteet olivat mukana.

– Totta kai siinä oli tuokin kuvio. Siinä oli selvä vaaran tuntu, joka viehätti nuorta kaveria. Teksteissä vielä puhuttiin aika oudoista otuksista, ties mistä alakerran tyypeistä.

Saiko Dio sinut opiskelemaan laulua ihan muodollisesti?

– Menin musiikkilukioon, ja kävin kyllä äänenmuodostustunneilla. Sanoisin kuitenkin, että suurin osa on itse opeteltua. Sain koulussa arvosanoiksi korkeimmillaan jotain seiskaa, joten meikäläisen tyylistä ei selvästikään pidetty. Mutta totta kai tunneilta jäi jotain mukaan, esimerkiksi rentouteen ja hengitykseen liittyviä asioita, joita edelleen käytän.

Tarot

Hietalan kaltaisia muusikoita, jotka soittavat yhtä aikaa kahdessa bändissä, on varsin vähän. Sivuprojekteja on monilla, mutta Hietalan kohdalla sekä Tarot että Nightwish ovat selviä pääbändejä. Yhdistelmä on kuitenkin toiminut hyvin jo vajaat kymmenen vuotta.

Kun saat ideoita, onko koskaan epäselvyyttä siitä, kumman ryhmän käyttöön ne menevät?

– Eipä oikeastaan. Jos epäselvyyttä on, se tulee siinä vaiheessa kun idea on vielä niin raaka ettei sen hahmosta osaa sanoa. Mutta kun se alkaa valmistua ja muotoutua, osaan kyllä nähdä mihin suuntaan se on menossa ja millä porukalla sitä kannattaa toteuttaa.

Yksi Tarotin uraan liittyvä piirre on se, että bändi on useaan otteeseen pitänyt pitkään hiljaiseloa. Miksi näin?

– Matkan varrelle on sattunut tapahtumia, jotka ovat pyrkineet luomaan uskon puutetta ja väsymystä. On ollut hankaluuksia levy-yhtiöiden kanssa, Japanissa yksi lafka meni konkurssiin ja rojaltit jäivät saamatta, kaikkea tällaista. 90-luvun alussa thrash-metalli iski Metallican vanavedessä niin vahvasti läpi, että mikään firma ei ollut kiinnostunut Tarotin kaltaisesta vanhan liiton bändistä. Meillä loppui juuri silloin sopimus vanhan firman kanssa… Sen ilmiön kanssa piti kamppailla kolmisen vuotta. Bändi ei ole hajonnut missään vaiheessa, tauot vain ovat venyneet.

Olen vuosien varrella lukenut erinäisten muusikoiden muistelmia ja nettipäiväkirjoja ja todennut, että tällä alalla ei ole tavatonta jäädä ilman sovittuja rojalteja.

– Eipä ole niin. Meillekin se japanilainen firma tiedotti kaksi viikkoa ennen rojaltien maksua, että konkurssi tulee. Meidän olisi ihan turha lähteä täältä käsin sotimaan, pelkästään lainopillisiin kuluihin menisi aikamoiset rahat. Meille on sattunut myös yksi kustannussopimushässäkkä, jonka yhteydessä liityin Elvikseen ja jossa Elvis myös meitä auttoi. Kustannussopimukset saatiin purettua, mutta rahat jäivät saamatta Flamingon kuolinpesästä. Kuvio perustui siihen, että nuorina poikina ei oltu riittävän selvillä sopimuskäytännöistä. Ensimmäisen singlen kohdalla tuli sovittua jotain, ja sittemmin levy-yhtiön puolella oli tehty meidän puolestamme myös kustannussopimuksia, joista emme tienneet mitään.

Tuntuuko että jäsenyytesi Nightwishissä on tehnyt Tarotia tunnetummaksi ulkomailla?

– Tuntuu, ilmiselvästi. En kuitenkaan ajattele, että Tarot nousisi kenenkään jalkaa pitkin kiipeämällä. Nimi voi tulla Nightwishin kautta useampien tietoon, mutta kyllä se on musiikki josta ihmiset innostuvat jos innostuvat. Minulle sopii ihan hyvin, että uusi jengi käy katsomassa Youtubesta jonkin Tarot-pätkän, ja jos se miellyttää niin hyvä, jos ei niin voivat palata vanhan tutun pariin.

Miten laajassa jakelussa Tarot tällä hetkellä on?

– Saksalainen Nuclear Blast julkaisee levyn Keski-Euroopassa, en tosin tiedä tarkalleen missä kaikkialla. Mutta äskettäin sovittu loka-marraskuun kiertue sisältää keikkoja ainakin Saksassa, Tshekissä, Slovakiassa, Sveitsissä, Itävallassa, Ranskassa, Belgiassa ja Hollannissa. Firmalla on toimisto myös jenkeissä, ja levy julkaistaan siellä. Käsittääkseni myös Brasilian julkaisusta on sovittu.

Mitkä ovat Tarot-yhtyeen tähänastisen uran huippukohtia?

– Osa on näitä perinteisiä: kun pääsee ensimmäisen kerran isolle festivaalille, kun saa ensimmäisen kerran oman levyn käteen. Mutta kyllä minä sanoisin, että tämä 2000-luvulla aktivoituminen on ollut upeaa. Kun aloimme tauon jälkeen taas työstää uusia juttuja, porukan kypsyysaste oli aivan toinen kuin ennen. Sen seurauksena henkilökemia ja sitä kautta sitten bändin svengi ja asenne on ollut helvetin hieno.

Nightwish

Hietala liittyi Nightwishiin loppuvuodesta 2001, kun orkesteri oli erottanut edellisen basistin ja kaipasi seuraavalle levylleen myös mieslaulajaa. Yhtye oli jo silloin hyvässä nosteessa, mutta todella suuri menestys alkoi vasta, kun Hietala oli jo bändissä.

Miten paljon jouduit miettimään Nightwishiin liittymistä?

– En kovinkaan paljon. Eniten arvelutti se, että ensimmäisten levyjen materiaali ei ole sitä minulle läheisintä metallia. Asiasta puhuttiin, ja Tuomas Holopainen sanoi, että uudesta materiaalista olisi tulossa hitaampaa ja raskaampaa. Kun keskusteluja käytiin, olin jo ensimmäisenä iltana varma että haluan ainakin katsoa mihin homma johtaa. Matkustin junalla Kiteelle, jossa sain savolaisena maalaispoikana vastaani karjalaisia maalaispoikia ja kuvio loksahti nopeasti kohdalleen. En ole ihmetellyt tai katunut missään vaiheessa. Kyllä se oli oikea ratkaisu.

Näyttää siltä että Tuomas Holopainen on Nightwishissä selvästi hallitsevin jäsen, samaan tapaan kuin esimerkiksi Ultra Brassa Kerkko Koskinen oli se joka pyöritti koko juttua. Onko asia näin?

– On. Kyllä se maailma, jota Nightwish tulkitsee, on Tuomaksen maailma. Myös me muut olemme tehneet musiikkia ja teemme jatkossakin, mutta kaikki menee Tuomaksen filtterin läpi. Tuomas on viime kädessä se, joka sanoo mitä levyille tulee. Ja pitää todeta, että kun Tuomaksen visiolla on menty näinkin pitkälle, minä annan ihan suosiolla hänen pitää paikkansa.

Olet basisti-laulajana Tarotin keulahahmo. Kuulostaa siltä että Nightwishiin enemmän ”rivijäseneksi” siirtyminen ei haitannut. Vai kuinka?

– Ei haitannut. Kun liittymisestä puhuttiin, sanoin että haluaisin välillä myös laulaa, ja se on toteutunut. Oli ihan vapauttavaa ottaa muutama askel taaksepäin, pienemmälle tontille.

Onko Nightwishiin siirtymisestä seurannut paljon sellaisia asioita, joita et aiemman kokemuksesi perusteella osannut odottaa?

– En osannut odottaa sitä, minkälaisella kuhinalla tietyt asiat tapahtuivat. Ajatellaan nyt vaikka sitä mediamyllytystä laulajanvaihdon yhteydessä. Emme antaneet puoleen vuoteen haastatteluja ja silti tuntui että bändi oli joka päivä lehdissä. Tuntui älyttömältä katsella sitä vaahtoamista, joka meidän ratkaisuistamme syntyi. Tuli sellainen olo että voisi vetää säkin päähän ja mennä komeroon piiloon. Koska eiväthän ne ole niin isoja asioita.

Miltä Nightwishin tuleva materiaali näyttää nyt?

– Jaa-a. Enpä osaa sanoa. Meillä on kyllä suunnitelmia, mutta levy tuskin valmistuu ennen vuotta 2011. Minulla on jo demobiisejä himassa, ja olen antanut omia demojani Tuomakselle, mutta on mahdotonta sanoa mitään ennen kuin alamme kesällä treenata ja näemme, minkälaisen muodon materiaali silloin ottaa.

Mikä Nightwishissä on säväyttänyt eniten? Tulit kuitenkin bändiin kokeneena ja paljon nähneenä muusikkona.

– Orkesteri- ja kuorojuttujen käyttö on parhaimmillaan synnyttänyt erittäin vahvoja fiiliksiä. Siellä on synnytetty niin haamumaisia tunnelmia, että niissä on ollut hienoa olla mukana. Asioista on niiden vuoksi pitänyt myös keskustella ihan uudella tavalla: bänditreeneissä pitää miettiä, miten paljon jossain kohdassa voi esimerkiksi bassolla soittaa, jos päälle on kaavailtu jousiorkesteri tai kuoro. Tällainen tilakysymysten ja kokonaisuuden miettiminen on ollut uusi kokemus – ja todella hyvä.

Sanotaan että rockmuusikot eivät osaa lukea nuotteja, eikä varmaan moni osaakaan. Lisäksi on väite, jonka mukaan klassiset muusikot eivät osaa tehdä mitään, jos edessä ei ole nuotteja. Olet nähnyt Nightwishissä molempia maailmoja. Miten hyvin väitteet pätevät paikkansa?

– No, en itse osaa lukea nuotteja hyvin. En ole tarvinnut taitoa juuri mihinkään. Taito on olemassa, mutta homma on hidasta. Mitä taas klassisiin muusikoihin tulee, niin huomasin kuvaamasi ilmiön jo lukiossa, enkä ymmärrä sitä. Olen nähnyt muusikoita, jotka pystyvät vetämään aivan mielettömiä juttuja, mutta edessä pitää olla lappu. Jos pitää keksiä itse jotain, kädet nousevat heti pystyyn. Minusta se on omituista. Minulle musiikki on intohimo, mikä tarkoittaa sitä, että kyllä minä tutkin instrumenttiani, katson mitä kaikkea sillä voi tehdä. Minun näkökulmastani tuntuu oudolta, että on olemassa ihmisiä, jotka toisaalta soittavat todella hyvin mutta toisaalta eivät avaa porttia, joka johtaisi omien asioiden keksimiseen.

Biisintekijä Hietala

Hietalaa on kuultu säveltäjänä kymmenellä Tarot- ja kolmella Nightwish-levyllä. Hän on tosin tehnyt useimmiten biisejä muiden bändiläisten kanssa, mikä on metallin maailmassa se tavallisin kuvio. Tarotissa hän on lisäksi ollut johtava sanoittaja koko orkesterin uran ajan.

Minkälaisena biisintekijänä pidät itseäsi? Voidaan ajatella vaikka vastakkainasetteluja hidas/nopea, spontaani/harkitseva, tuottelias/ei-tuottelias.

– Olen noissa kaikissa sekä että, kaikki vaihtoehdot toteutuvat. Tekstit, riffit, aihiot, jopa biisit syntyvät joskus todella nopeasti. Mutta juttu ei jää siihen, vaan lähestyn ideoita myöhemmin harkinnan kanssa ja tarkastelen niitä uusin silmin. Tavallisesti käy niin, että osa kelpaa alkuperäisessä muodossa ja osaa pitää työstää uuteen uskoon. Minulle ilmaantuu myös ideantynkiä, joissa tiedän olevan potentiaalia mutta joita en ole osannut viedä eteenpäin. Annan niiden muhia aikansa, ja palaan niihin myöhemmin. Joihinkin alkuihin en ole ikinä keksinyt jatkoa, vaikka alku tuntuu yhä toimivan! Säästän kaikki muistikirjat ja nauhoitukset ja plarailen niitä silloin tällöin.

Miten paljon syntyy poisheitettävää materiaalia?

– Tavallaan aika vähän. Siinä vaiheessa kun alan todella työstää ideasta demoa, olen pyöritellyt sitä jo pitkään ja olen aika varma, että se kantaa. Karsintavaihe tulee sitä ennen: räplään juttuja vaikka akustisella kitaralla ja kuulostelen niiden toimivuutta siinä. Pyörittelen niitä myös paljon päässä. Demovaiheeseen päätyneestä materiaalista suurin osa on tullut käyttöön.

Onko ollut kausia, jolloin materiaalia pitäisi syntyä mutta mitään ei tapahdu?

– Ei oikeastaan. Valkoista kuivaa kautta ei ole tullut koskaan. Tietysti on sitä, että juttuja syntyy hitaammin kuin tavallisesti. Olen kuitenkin oppinut olemaan menettämättä uskoa. Jos tuntuu että biisi ei etene millään, vaihdan ympäristöä: otan vaikka kirjan käteen tai pistän Playstationin päälle ja alan pelata. Olen huomannut, että hyppy muurin edestä jonnekin aivan muualle saattaa aukaista solmuja todella tehokkaasti.

Miten systemaattista biisintekotyösi on?

– Se on siinä mielessä systemaattista, että teen biisejä lähinnä silloin kun lapset ovat koulussa ja vaimo on töissä. Käytän hyväkseni sen ajan. Työhuoneeni on tällä hetkellä meillä kotona, eli jos vedän oven kiinni ja alan huutaa mikkiin, se hermostuttaa toisia. Sitäkin kyllä tapahtuu, totta kai.

Minkä toisen ihmisen tekemän biisin olisit halunnut tehdä ja miksi?

– Ihan mahdoton kysymys. Niitä on niin monta, hyviä ja koomisia, ihan Pensselisedästä alkaen [nauraa]. Mutta kun sitä on tullut tehtyä mahtipontista ja sinfonista metallia, niin täytyy sanoa, että Rainbow:n biisi Gates of Babylon olisi aika komea meriitti, jos se olisi meikäläisen sävellys.

Huom! Haastatteluhetkellä Ronnie James Dio oli vielä elossa, eikä hän vatsasyöpänsä kohtalokkuus ollut tullut tietoon.

Musiikin monitoimimies

Julkaistu

Kun hän 7-vuotiaana katsoi televisiosta Beatlesien konsertin (”se oli jotain aivan käsittämätöntä!”), ammatinvalinta oli selvä: muusikko.

Sitä ennen pojan lempiesiintyjä oli Hiski Salomaa.

– En muista sitä, mutta äiti on kertonut. Joku kai siinä minä vaan tiskaan astioita -kappaleessa viehätti lasta.

Pikkupojan haave toteutui: Sauli on ollut ammattimuusikkona vuodesta 1975 ja -säveltäjänä vuodesta 1979.

Ensimmäisen kitaransa hän sai 6-vuotiaana. Sitä ennen, 4-vuotiaasta, hän oli soittanut huuliharppua ”niin, että sain melodioitakin aikaan”.

Musiikki on verenperintöä: Isoisä, seppä ja pienviljelijä, oli arvostettu kyläpelimanni Kiteellä.

– Isäkin osti 40-vuotiaana haitarin, mutta ei oppinut hyvin soittamaan. Hän oli kyllä musikaalinen, mutta sormista ei tullut ulos se, mikä sielussa soi.

Pojan sormista sen sijaan tuli; kitara eli. Beatlesit pysyivät esikuvina, muitakin tuli.

– Klassisella puolella esimerkiksi Segovia ja sähkökitarapuolella ilman muuta Jimi Hendrix, kitaran käsittelijänä velho, jota kukaan kitaristi ei voi ohittaa.

Keltaista musiikkia

Ensimmäiset biisinsä Sauli sävelsi 15-16-vuotiaana. Samoihin aikoihin hän meni Helsingin konservatorioon opiskelemaan klassista kitaransoittoa. Opiskeli sitä yhdeksän vuotta.

– Sinä aikana menin aika lukkoon säveltäjänä; ei tullut juuri mitään. Klassisen soittaminen oli niin kurinalaista. Kun konservatorio jäi, aloin taas säveltää, ensin instrumentaalimusiikkia.

Laulut tulivat kuvaan 80-luvun alussa, kun Yleisradio tilasi Saulilta hänen ensimmäiset lastenkuunnelmamusiikkinsa ja kuunnelmissa oli sävellettäviä tekstejä.

– Olin tutustunut Erkki Hyvöseen, joka silloin oli paitsi muusikko myös Love Recordsin pää-äänittäjä. Perustettiin Ekin kanssa bändi, joka myöhemmin muuttui trioksi, kun Reino Bäckström tuli mukaan. Erkillä oli linkkejä vähän sinne sun tänne, muun muassa Aune Lindiin, joka teki paljon ohjelmia Yleisradioon, silloiseen Lasten Radioon. Mentiin radiojuttuihin ensin bändinä. Jossakin vaiheessa minulta ruvettiin pyytämään sävellyksiä lasten kuunnelmiin ja kuunnelmasarjoihin.

Sauli sävelsi vuosien varrella musiikit ja musiikkitehosteet moniin radiokuunnelmiin. Eija Ahvo, Susanna Haavisto, Miitta Sorvali ja Sinikka Sokka lauloivat Saulin lastenlauluja Ylen kantanauhoille. Pikkuhiljaa myös TV1 ja TV2 alkoivat tilata häneltä lasten ja nuorten ohjelmiinsa musiikkia ja tunnareita.

– Niitä on tullut tehtyä melko paljon. Lisäksi olen tehnyt tunnareita ja musiikkia tv:n dokumenttiohjelmiin. Erikoisimpia niistä oli Mannerheimin Aasian-matkasta kertova dokumenttisarja, 10 x puoli tuntia. Se oli tosi mielenkiintoinen projekti. Mulla oli vapaat kädet tehdä se musa. Etsin Ylen levystöstä erilaista, siihen aikaan ja matkaan sopivaa musiikkia plus sävelsin.

Tv-ohjelmiin sävellettäessä eteen tulee monia mutkia.

– Ensin sovitaan, kuinka monta erilaista sävellystä tehdään ja kuinka monta sekuntia kukin musiikki kestää. Ohjaaja kertoo ja kuvailee minkälaista tai ”minkä tunnelmaista” musiikkia haluaa. Tutun ohjaajan kanssa sujuu vähemmillä selityksillä, mutta uudet tuttavuudet voivat olla tosi haastavia. Musiikkiahan on tosi vaikeaa kuvailla sanoilla, ja joku voi selittää aivan erikoisella tavalla kohtaukseen sopivan musiikin. Yhteenkin aikuisten tv-sarjaan tilattiin tunnusmusiikki ainoana ohjeena ja neuvona, että koska lavasteet oli jo tilattu ja ne olivat keltaiset, niin musiikinkin piti olla KELTAISTA. Ja sitten siinä piti olla jotakin italialaista. Lavasteita ja ohjelmasarjaa oli suunniteltu kaksi vuotta, mutta musiikit piti toimittaa valmiina kolmessa vuorokaudessa.

Niin maailma muuttuu

Sauli  Malisenkin pitkä yhteistyö Ylen kanssa on ollut muutosten tuulten armoilla. Lasten Radiota ei ole ollut enää aikoihin eikä vanhoja kuunnelmia enää kuulla. Ylen nauhastossa on pölyttymässä paljon tavaraa.

– Siellä olisi hyvää uusittavaa. Laskin, että minäkin olen tehnyt musiikit yli sataan lastenkuunnelmaan.

– Mutta siihen aikaan Yleisradio teki erilaiset sopimukset kuin nykyään. Nyt ilmeisesti maksetaan musiikki kerralla pois, ja Yle saa oikeudet tietyksi ajaksi. Jos nyt esitetään niitä meidän vanhoja juttuja, Yle joutuu maksamaan puolet alkuperäisestä palkkiosta eli se on aika kallista. Kuunnelmissa saattoi olla kymmenenkin näyttelijää.

Sopimusten lisäksi moni muukin asia on muuttunut vanhoista hyvistä (?) ajoista.

– Ennen vanhaan, kun Yleisradio tilasi sävellyksen, työllä oli aikataulu – minä yleensäkin tarvitsen töihini aikataulun – ja budjetit olivat laveat. Oli varaa ottaa juttuihin mukaan muusikoita, oli hyvät äänittäjät, hyvät studiot. Siihen aikaan oli kiva tehdä Ylen hommia. Nyt, jos sieltä jotain tilataan, niin ”avaimet käteen” -periaatteella eli sinne toimitetaan valmis cd tai datti tai muu vastaava. Eikä niitä äänitetä Ylen tiloissa. Käytännössä se tarkoittaa, että sävellykset tehdään syntikoilla tietokoneelle eikä budjeteissa ole varaa oikeiden muusikoiden käyttämiseen. En ymmärrä, mitä ne tekee niissä studioissa.

– Ennen myös tunnusmusiikit kuuluivat Teoston korvausten piiriin. Ja kun parhaimmillaan melkein joka päivä tuli joku tunnari, tulotkin olivat ihan kohtuulliset. Nyt Ylen tunnarit tehdään niin sanotulla erilliskorvaussopimuksella eli ne lunastetaan kertakorvauksella vuosikausiksi. Ja vaikka se soisi kuinka, Teostosta ei tule enää mitään korvausta. Ansiopuolella se on tuntuva huononnus.

Taitolaji

Yksi Sauli Malisen sävellysalueista on lastenteatteri.

– Se lähti alkuun samoin kuin radiotyöni; Erkillä oli linkkejä esimerkiksi nukketeatteri Vihreään Omenaan, missä myös radiosta tuttu Aune Lind oli jossakin vaiheessa.

Nukketeatterissa Sauli tutustui myös Anneli Petris-Forsselliin, joka oli Vihreän Omenan kantava voima ja Sampo-teatterin perustajajäsen. Nyt he esiintyvät yhdessä, ohjelmistossaan viisi näytelmää.

– Anneli on varmaan Suomen paras ”nukkenäyttelijä”. Hänellä oli oma sarjakin telkkarissa. Hän tekee näytelmissä kaikkea: kirjoittaa, laulaa, näyttelee. Olen säveltänyt näytelmiin musiikit ja laulut, joihin lapset saavat osallistua laulamalla tai leikkimällä. Lastenmusiikkiahan on kahdenlaista: Sitä, joka on tarkoitettu lasten esitettäväksi ja sitä, joka on tarkoitettu kuunneltavaksi, herättämään erilaisia tunteita ja tunnelmia. Näytelmissämme on molempia.

– Lasten kanssa on kiva tehdä musiikkiteatteria; jos ne tykkää, ne on tosiaan mukana, jos taas ei tykkää, ne lähtee kävelemään. Esityksen on pakko olla niin intensiivinen, niin kasassa, kokonaisuus niin mietitty, että lapset ovat mukana siinä jutussa koko ajan. Yleisö on helppo saada osallistumaan ja meluamaan, mutta on taitolaji saada porukka uudestaan hiljaiseksi ja seuraamaan esitystä.

– Mulla on ollut eri näyttelijöiden kanssa kymmenkunta musiikkipainotteista lastennäytelmää, joita olemme kiertäneet esittämässä pääasiassa pääkaupunkiseudulla, enimmäkseen päiväkoti-ikäisille. Meillä on ollut myös valtakunnallisia kiertueita, mutta ne ovat aika raskaita. Mieluumminhan sitä yöpyy omassa sängyssä kuin hotellissa.

Työn nurja puoli

Keikkojen saaminen ei ole pitkänlinjan ammattilaisellekaan helppoa. Markkinointi ei ole työn hauskimmasta päästä.

– Kyllä keikat pitää pääasiassa itse etsiä ja työnsä markkinoida. Puhelimitse, postitse, sähköpostitse. Ennen vanhaan info postitettiin, vähän vieläkin, mutta internet on muuttanut koko systeemin ja info on siirtynyt lähes kokonaan sähköpostin puolelle.  Se tuntuu välillä aika turhauttavalta; lukeeko niitä meilejä kukaan. Mutta sitten, kun kalenteriin katsoo ja siellä on aina jonkun verran tilauksia, uskoo taas, että kyllä niitä posteja joku on lukenut.

– Minulla on myös kotisivut, joilla on kaikki julisteet myynnissä olevista lastenesityksistä:  https://kotiweb.kotiportti.fi/~w433297/paivakoti/

– Jos jollakin on hyviä markkinointineuvoja, otan niitä mielelläni vastaan. Markkinointi ja itsensä kehuminen on vaikea alue meikäläiselle.

Mistä niitä ideoita oikein tulee?

Lastenmusiikkia, kuunnelmamusiikkia, kaikkea muuta musiikkia … Mistä se ilmestyy, mistä sävelet löytyvät?

– En todellakaan osaa sanoa. En usko inspiraatioon, joka yhtäkkiä vain jostakin taivaalta leimahtaa päähän. Minulle luovuus on sitä, että vain alan tehdä. Esimerkiksi näytelmämusiikin säveltämiseen ideat tulevat näytelmän käsikirjoituksesta, siitä että alkaa kuvitella kokonaisuutta, tunnelmia. Alitajunta työskentelee koko ajan, kun tilaustyö on kesken. Paras inspiraation lähde on deadlinen lähestyminen.

– Käytännössä sävellän joko kitara kädessä tai istun syntetisaattorin takana ja taltioin joko ihan vanhanaikaisesti nuottipaperille tai suoraan tietokoneen kovalevylle. Yleensä teen kaikki sävellyshommat kotona työhuoneessani ProTools- ja Sibelius -ohjelmilla.

Saulilla on plakkarissa yhdeksän klassisen kitaransoiton opiskeluvuotta. Onhan siitäkin säveltäessä hyötyä?

– Ei niinkään kitaransoitosta, mutta musiikinteorian opiskelusta kyllä. Konservatoriossa sain nauttia uskomattoman hyvän ja hauskan teoriaopettaja Otto Romanowskin opeista. Hän esitteli meille oppilailleen jo 70-luvun lopussa tietokoneen käyttöä musiikissa. Minä hankin 80-luvulla ensimmäisen tietokoneeni ja musiikkiohjelman siihen. Koneista ja ohjelmista on ollut todella hyötyä musiikkihommissa. Ainoa suuri miinus niissä on musiikkiohjelmien vaikea opittavuus. Esimerkiksi parhaan musiikkiohjelman ProToolsin pikaoppaassa on 600 sivua. Ei sitä varmaan ikinä opi kuin vain auttavasti käyttämään.

Leijonan hurmaaja

Saulin musiikkiura on ”rönsyilly joka suuntaan koko ajan”.  Radio-, tv- ja lastenmusiikin säveltämisen lisäksi hän on ollut soolokitaristina muutamissa bändeissä, jotka ovat soittaneet muun muassa Claptonin, Hendrixin ja Beatlesin musiikkia, esiintynyt päiväkotien lisäksi vanhainkodeissa, häissä, hautajaisissa, korttelikuppiloissa, Jugoslavian lastenteatterifestivaaleilla …

– Lisäksi on tullut soitettua suomalaista tanssimusiikkia. Nuojuan Mikan kanssa meillä on Junnu Vainio -esitys, jota saa tilata. Perinteistä työväen musiikkiakin on tullut soitettua ja laulettua, viimeksi vappuna Hakaniemen torin lavalla Johanna Vikstenin kanssa. Seuraava bändikeikka, jolla vedetään sixties musaa, on Helsingin kaupungintalossa.

– Erikoisin soittokokemukseni taisi oli Korkeasaaressa, kun tehtiin TV1:lle kesäistä lastenohjelmaa. Oli karmea sumu ja kylmä. Odotettiin sään selvenemistä, että saataisiin aurinkoista kuvaa siitä, kun me soittajat esiinnymme eläinhäkkien luona. Soitin leijonahäkin luona kitaralla jonkin soinnun. Eläinparka pelästyi, juoksi häkkinsä takimmaiseen nurkkaan ja kyyristyi aivan matalaksi. Se ei varmaan koskaan ollut nähnyt tai kuullut kitaraa. Jatkoin hiljaista soittelua. Leijona nousi, kurkisteli varovasti kivien takaa, ryömi hitaasti lähemmäksi, seisoi lopulta koko pituudessaan tassut häkin verkkoa vasten ja kuunteli, kun soitin sille.

Ei saa lopettamaan

Musiikin monitoimimies Sauli Malinen on myös vetänyt kymmeniä aikuisten musiikkikursseja eri puolilla Suomea, harjoituttanut ja johtanut eläkeläiskuoroja.

– Olen tehnyt eläkeläiskuoroille kuorosovituksia, pääasiassa iskelmämusiikkia, esimerkiksi Rauno Lehtistä ja Junnu Vainiota.

Valtakunnallisella Eläkeläiset ry:llä on kolmen vuoden välein suuri kesäjuhla. Viime kesänä Jyväskylässä meillä oli parinkymmenen hengen bändin lisäksi 700 hengen kuoro. Meitä oli neljä järjestämässä kolmen vuoden aikana kursseja eri puolilla maata; opetimme ohjelmiston kuorojen säestäjille ja vetäjille, jotka sitten opettivat ne omilla paikkakunnillaan, omille kuoroilleen.

– Eläkeläiskuorolaiset ovat niin innokkaita laulamaan, että heitähän ei saa lopettamaan millään. He jaksavat soittaa ja laulaa viisi kuusi päivää, yökaudet … Ihan uskomatonta! Kurssin vetäjä ei jaksa.

Musiikin monitoimimies Malinen jaksaa kuitenkin. Säveltää, esiintyä, kouluttaa … ja  harrastaa valokuvaamista ja veneilyä.  Veneeltä hän tuli haastatteluunkin ja veneelle siitä lähtee. Huikkaa lähtiessään vielä, että koettaa aina tehdä työnsä mahdollisimman hyvin, koska muuten siitä jää itselle huono fiilis.

– Sama pätee sävellyksissä ja keikkahommissa. Ihan sama onko yleisössä kymmenen vai tuhat henkeä. Viime kädessä oma fiilis on tärkein, kun lähtee kotiin.

***

 

Mitä Elvis on sinulle merkinnyt?

– Elvis ry on vuosien varrella auttanut mua monessa kimurantissa sopimusjutussa Ylen kanssa ja antanut muun muassa verotusneuvoja.

– On myös ollut todella mielenkiintoista tavata saman alan ihmisiä ja jakaa heidän kanssaan kokemuksia musiikkihommista, tuntea, että muutkin kamppailevat samojen ongelmien kanssa.

– Elvisin kautta on löytynyt myös linkkejä apurahojen hakemiseen, ja niistä on ollut todellista hyötyä.

 

Jonsu

Julkaistu

Lavan keskellä bändin ympäröimänä soittaa nuori punertavatukkainen nainen viuluaan. Se on perin vanha. Yli 250-vuotias. Soittaja on Jonsu, jonka ulkoinen olemus on kuin samalta aikakaudelta upeasointisen jousipelin kanssa. Bändin nimi on Indica 9v. Muut naismuusikot ovat sinut laulaja/lauluntekijä Jonsun atmosfäärin kanssa. Hän on selkeästi keulilla niin karisman kuin laulujensakin kautta. Mystisromanttinen poprock-yhtye suuntaa nyt myös ulkomaille.

– Näiden Indica-vuosiemme aikana olen oppinut käytännön ihmissuhdetaitoja. Olemme yhteydessä tai tapaamme toisiamme lähes päivittäin. Nyt olemme reissailleet pitkin Saksaa ja muita maita. Promotyötä ja klubikeikkoja ollaan siellä jo tehty, Jonsu sanoo.

Espoon tyttöjä

Johanna ”Jonsu” Salomaa (s. 1984) on aito espoolainen ja tarkemmin Olarista. Samassa kotitalossa ja ympäristössä tuli asuttua 22-vuotiaaksi asti. Salomaan perhe pitää sisällään hiukkasfyysikkoisän, musiikkileikkikouluopettajaäidin ja heidän neljä lastaan – kaksi siskoa, yksi veli ja Jonsu kuopuksena perässä.

– Äitini on ollut merkittävä vaikuttajani, kun aloin soittaa viulua 4-vuotiaana. Menin muskariin. 6-vuotiaana pääsin Espoon musiikkiopistoon. Soitin silloin pianoakin ja kirjoitin ensimmäiset instrumentaalisävellykseni nuoteille.

– Opettajistani Anna-Maija Usma ja Waldemar Hagert olivat todella innostavia. Harjoittelin kaikki kesät ja Waldemar näytti minulle jopa Pink Floydin The Wall-elokuvan. Mä olin, että vau!!. Tästä alkoi varhainen rakkauteni progemusaan, Jonsu muistelee.

Lapsuuteen kuului myös lastenkirjallisuus, kuten muun muassa Astrid Lindgrenin kirjat ja tietty Aku Ankka.

– Aku Ankkaa luen vieläkin, koska se on hyvän mielen sarjakuvalehti. Aku Ankka on eräänlainen testijuttuni eli jos en ehdi lukea sitä kerran viikossa niin pyrin muistuttamaan itseäni liian kiireisestä elämänrytmistä. Walt Disney-kirjallisuudessa on usein ihana maailma ja hauska hyväntahtoinen huumori.

Tapiolan kuoroa ja rokkibändejä

Jonsu lauloi myös legendaarisessa Erkki Pohjolan johtamassa Tapiolan kuorossa ja lastenlaululevyillä. Ensimmäiset soolonsa hän lauloi ennen kuin oppi sanomaan ”s”-kirjaimen.

Jonsu sai musiikkikoulun päästötodistuksen, mutta ei musaopiston puolelta. Opiskelut saivat jäädä 15-vuotiaana omien bändien tullessa kuvioihin. Klassinen musa alkoi tympimään teinikapinan, popin ja rockin seurauksena.

Syntyi ensimmäisiä omia rockbiisejä, kuten 500 Jeesusta ja Koff-illuusio, joka on kuulemma Indican bändiläisten suosikkiveto, kun he haluavat leikillisesti ja julkisesti nolata solistinsa.

– Diggailin The Beatlesia, The Cranberriesia, Tehosekoitinta, Leevi and The Leavingsia…Kate Bush ja Pink Floyd tulivat vahvemmin mukaan debyyttilevymme ilmestymisen aikoihin, ex-rock-kapinallinen kertoo.

Ensimmäisiä keikkailevia kokoonpanoja olivat Profiili ja Illuusia. Mukana oli poikiakin. Jonsu sävelsi, lauloi ja soitti koskettimia. Indican basisti Heini on Jonsun varhaisin koulukaveri/soittoystävä ja ollut mukana kaikissa bändiviritelmissä jo ennen Indicaa.

Ensimmäinen levytyssopimus

Indica perustettiin vuonna 2001. Nuoret tytöt opiskelivat muutaman vuoden myös kuuluisassa Peter ”Petteri” Kokljuschkinin johtamassa Pohjois-Helsingin Bändikoulussa.

– Petteri innostui meidän varhaiseen musameininkiin bändikoulun kevätjuhlan konsertissa ja alkoi manageerata meitä. Tätä kautta syntyi levytyssopimus silloisen Sony/BMG:n kanssa ja keikat alkoivat.

– Meillä ei ollut mitään tietoista tavoitetta perustaa tyttöbändi. Se nyt muodostui pitkälti hyvien persoonien ansiosta. Petteri teki neljän yhteisen vuotemme aikana valtavasti töitä.

Jonsu on vastannut alusta asti Indica-biisien sävellyksistä ja sanoituksista. Sovitukset syntyvät yhdessä bändin muusikoiden kanssa. Ikuinen virta syntyi valmiiseen tekstiin. Tästä eteenpäin kaikki muu tuotanto on saanut alkunsa aluksi pianon kanssa säveltäen ja sitten teksti. Jonsu kuvailee tarkemmin:

– Säveltäessäni en ole kovinkaan analyyttinen. Mielikuvat inspiroivat eniten. Kuuntelen mihin sävelet johtavat. Uskon, että melodioissa itsessään on se tarinansa. Teksteissä kuuntelen, että mitä sävellys haluaa sanoa. Fiilis on aika hengellinen.

– Säveltäminen ja sanoittaminen on mulle samaa kuin syöminen ja hengittäminen. Se tulee säilymään aina palavana sielussani, koska olen sitä tehnyt pikkutytöstä. Tärkeintä musassa on löytää biisistä se olennainen ja välittää tunnetila.

– Nuorena säveltäjänä, ennen rockmusiikkia suurimpia idoleitani ovat olleet Chopin, Mozart ja Sibelius. Niissä on erityisesti kolahtanut sointimaailma.

Tarua ja mystiikkaa

Jonsun persoonallisissa teksteissä on usein kuultavissa jännää virettä, runojalkaa ja mystisyyttäkin. Indican musiikki kulki pitkään taruissa ja fiktiivisissä maailmoissaan. Nyt ollaan kuljettu myös realistisempaan suuntaan. Valoissa-tekstissä on tragikoomisuuttakin.

– Ensimmäisillä levyillä meidät usein liitettiin metsään ja satuihin. Musiikki on aina sanellut myös meidän visuaalisen puolen. Mua on aina kiehtonut ajatus siitä, että ihminen voisi muuttua jokaiselta solultaan musiikiksi.

Jonsu on meillä harvinainen laulaja/lauluntekijä, joka on kyennyt pitämään kaikki biisinsä manuksina. Läheskään aina se ei mene niin.

Laurasta, Heinistä, Jennystä ja Sirkusta

Indican muusikot ovat entistä tiiviimmissä tekemisissä keskenään. Nyt se korostuu – varsinkin, kun joutuu reissaamaan muilla mailla vierahilla. Jonsu (26) kuvailee läheisiä ystäviään ja bändikollegoitaan:

– Laura (23) on ehkä meistä kaikkein omapäisin, vauhdikkain ja musamielessä raskaamman sarjan kannattaja. Sen kuulee hänen rumputyöskentelystäkin. Laura soitti myös lapsena klassista viulua, kuten minäkin.

– Basistimme Heinin (25) olen tuntenut lapsesta saakka kuin omat taskuni. Meillä on hyvin paljon sama musiikkimaku. Hän on tasapainoisimpia ihmisiä, mitä olen tavannut.

– Jenny (24) on tunteiltaan vaihteleva ja temperamenttinen. Hän on kitaristi, joka rakastaa urheilua eikä jaksa kauheasti bilettää. Jennyn kanssa mulla on yhteisiä suosikkibändejä, kuten Muse.

– Kosketinsoittajamme Sirkun (26) tempaukset viihdyttävät meitä. Hän on hauska, koominen hahmo, joka ei häpeile mitään ja tarinoi värikkäästi.

– Onhan se hieno asia, että bändi on pysynyt edelleen alkuperäiskokoonpanona. Toimivaa frenditiimiä arvostaa. Tottakai tunteet elävät, mutta aika hyvin olemme luovineet ristiriitatilanteissakin. Takana on kuitenkin vahva rakkaus toisiamme kohtaan ja siihen, että me aidosti välitämme toisistamme, Jonsu kiittää.

Kansainvälinen uusi albumi

Indica on solminut merkittävän kansainvälisen levytyssopimuksen saksalaisen Nuclear Blastin kanssa. Jakelijana toimii Warner Music. In Passing (Valoissa)-single ja musiikkivideo jyllää parhaillaan isoilla musiikkikanavilla.

Indican ja Nightwishin yhteistyö alkoi syksyllä 2007, kun Tuomas Holopainen pyysi Jonsua laulamaan yhtyeen singlen suomenkielisen version Erämaan viimeinen. Tätä seurasi noin 15 keikan yhteiskiertue Nightwishin lämppäribändinä Scandinavian kiertueella. Tämä johti Euroopan kiertueeseen noin vuotta myöhemmin.

– Kyllä meitä ekoilla keikoilla jännitti soittaa ulkomailla ison yleisön edessä. Opettelimme keikkasettimme englanninkielellä. Se lisäsi poltetta. Silti oli mahtava fiilis ja saimme hyvää palautetta.

– Nightwishin muusikot ovat tosi mukavia. Heillä on joka suhteessa jalat maassa.

Nightwishin Tuomas Holopaisen tuottama uunituore englanninkielinen Indican A Way Away -pitkäsoitto ilmestyi meillä Suomessa 2.6 ja muualla Euroopassa ja Japanissa 25.6. Pitkäsoitto rakentuu aiemmista kappaleista uudesti sovitettuina ja tuotettuina. Kahdella viimeisellä albumilla Indica onkin ollut tiiviisti tuottamisessa mukana ja toiminut apulaistuottajana.

Nightwishin leaderi ja laulaja/lauluntekijä tunnetaan jo pitkään Indican musiikin puolestapuhujana ja erityisesti Jonsun persoonallisen laulun ihailijana. Tuomas Holopainen antoi vahvan panoksensa myös tälle albumille. Uudella albumilla on jylhä – paikkapaikoin jopa keskiaikainen poprockin sointi, jota tukee huipputason sinfoniaorkesteri. Lopputulos kattaa kansainväliset mittapuut.

– Tuomas on herttainen ihminen. Ennen yhteistyömme alkua juttelimme pitkään musiikista. Eniten minulle merkitsee se, että ihmiset laittavat sielunsa täysillä peliin. Meitä yhdistää moni asia. Me uskomme, että musiikki voi muuttaa paljon maailmaa ja meitä ihmisiä. Se voi tehdä planeetastamme paremman paikan asua, Jonsu kuvailee.

– Pohdimme pitkään Tuomaksen kanssa uuden albumin tuottamista ja bändimme sovitusratkaisuja, muutamassa biisissä mukana oli myös iso mahtipontinen orkesteri.

Uuden albuminsa tekstit Jonsu on kirjoittanut yhdessä kanadalaisen runoilijan Rory Winstonin kanssa. Prosessi uudelleen tekstittämisineen ja artikulointeineen päivineen oli pitkä, mutta haastava ja kannattava.

Saksasta eteenpäin

Tällä hetkellä Indica elää uransa valovoimaisinta aikaa. Promotyötä ja showcase-tyylisiä kiertuekeikkoja on myyty yhä enemmän pitkin Eurooppaa koko syksylle. Nyt on siis suomalaisten mimmibändien vuoro ja Indica ensimmäisenä. Kesällä Indica esiintyy myös muun muassa kahdella Euroopan suurimmalla rockfestarikeikalla.

– Saksassa levy-yhtiön edustajat ovat olleet meitä kohtaan häkellyttävän kohteliaita, kannustavia, avoimia ja innostuneita. Heitä kiinnostaa suomalaisissa pop- ja rockbändeissä meidän melankoliamme ja soundimme mitä ei kuulemma löydä mistään muualta.

– Näiden vuosien aikana meidän bändi ei ole pahemmin pitänyt kunnon hengähdystaukoja. Keikkaa ollaan tehty paljon ja niiden välissä uusia levyjäkin. Indica on opettanut ammatillisen toimenkuvan, jossa jokainen suhtautuu työhönsä ahkerasti, nöyrästi ja yrittää kaikkensa tosissaan.

Tuotannosta

Jonsu on eläytymisen mestari. Hän on valoisa ja verbalistiikaltaan taitava. Jonsu luonnehtii kronologisesti tähänastisia Indica-albumeita kuuden vuoden ajalta:

– Debyyttilevyä tehdessä kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Muistan kerran itkeneeni studiossa, kun olin hetken poissa ja muut olivat vaihtaneet pianointron kitaraan. Kyseessä oli levymme nimikkobiisi Ikuinen virta.

– Tuuliset tienoot-levyä tehtiin kesällä ja mun mielestä meidän hilpein kokonaisuus.

– Kolmannella pitkäsoitolla Kadonnut puutarha halusimme kokeilla hieman erilaisia juttuja. Konerumpuja ja toisenlaisia synasoundeja kuin aikaisemmin. Ikävän kantaja ja Nukkuu kedolla on mun suosikkibiisejä tältä albumilta. Näihin aikoihin bändi eli kriisivaihetta.

– Valoissa-albumia oli hauskinta tehdä. Tuomas Holopainen tuli tuottajaksi. Kenelläkään ei ollut paineita ja stressiä. Ihanalla Petrax-studiolla Hollolassa nautittiin kesästä ja pidettiin hauskaa. Teimme ja tuotimme uudella innolla musiikkia.

– A Way Away-pitkäsoiton tuotosproduktiossa vierähti 1,5 vuotta. Uran vaikein albumi, mutta samalla levykokonaisuus, jota eniten rakastamme. Halusimme ottaa tuotannon ja sovituksien kanssa suuren harppauksen eteenpäin. Pyrimme tekemään mahdollisimman täydellisen levyn. Tietenkin mikä olisi milloinkin täydellisin soundi tai sovitusratkaisu. Mielipiteitä löytyi monia ja välillä oli paljon vääntämistä.

– Luulin, ettei tää uusi levymme valmistu ikinä. Levyä äänitettiin Petraxilla Hollolassa, Boogie Parkissa Hampurissa, Air-studiossa Lontossa ja E-majorilla Keravalla. Miksausta ja masterointiakin väännettiin Suomessa, Saksassa ja New Yorkissa. Ihme kyllä päivä koitti jolloin kaikki sanoivat, että nyt se on juuri sellainen kuin olla pitää.

Musiikkibisnes muutosmylläkässä

Julkaistu


– ei tullut takkia, mutta tulipahan bittikukkaro…

Hiiri se kissalle takkia ompeli…
-musiikkibisnes muutosmylläkässä

Levymyynti on jyrkässä laskussa ja tie säveltäjältä kuuntelijalle etsii uusia reittejä. Kustantajien, jakelijoiden ja ohjelmatoimistojen roolit ovat muutosmylläkän kourissa ja yrityskauppojen myötä jopa sekoittuneet.

Kun sadun hiiri tärveli takkikankaan, se tuumasi tehdä aineksista liivit. Kun  liivitkään eivät onnistuneet, kangastilkusta tuli lopuksi kuitenkin tuluskukkaro. Kissa ei kalliin kankaan pilaamista hyväksynyt, vaan söi hiiren.

Musiikkibisneksessäkin katsellaan mitä kankaasta saisi aikaan. Kun raha ei irtoa vanhaan tapaan levy- tai keikkamyynnistä, on räätäleiden mitattava kankaat uudelleen. Tai se kissa tulee ja syö.

Cd-levyn arvellaan vetelevän viimeisiään ja levy-yhtiöiden tekevän cd-kauden viimeisiä rahastuksia back-katalogeilla ja varastojen halpamyynneillä. Vaikea todistaa, mutta jo arvelut saavat aikaan muutoksia bisneskentässä. Tietoja yritys- ja katalogikaupoista onkin kevään aikana tippunut tavan takaa.

Äänitekauppa väheni Suomessa viime vuonna toistakymmentä prosenttia toissa vuodesta. Romahtamisesta syytetään digitaaliseen maailmaan siirtymistä ja sen tuomia ilmiöitä. Sinnehän ne juuret toki johtavat, mutta onko syitä sysissäkin? Ovatko musiikin kuluttajat muuttuneet vai ohjataanko kulutustottumuksia tietoisesti?

– Ala mukautuu nyt tilanteeseen. Tämä kevät näyttää jo paremmalta, tosin sitä ei kannata verrata viime kevääseen, joka oli ennätyshuono, tiivistää tuoreen AXR Music Oy:n toinen omistaja Jorma Kosonen.

Cd:lle vai nettiin

Levy-yhtiöt ovat olleet yhden miesmuistin aikana melkoisessa muutoshässäkässä. Tekniikkapuolella on noustu vahalle kaivertamisesta digitaaliaikaan ja savikiekoista cd- ja mp3-tallennuksiin. Äänitteiden sisältöpuolessa on ollut työtä pysyä ajan mukana tai ohjata sille uusia suuntia.

Mutta nyt…? Tuotantoa pitää toki olla, mutta millaista, missä muodossa ja mitä jakeluteitä pitkin? Nuoremmat kuluttajat jopa mieltävät, että musiikki on kaikille kuuluvaa ja siksi ilmaista. Kuka maksaisi silloin viulut? Pelkät mainoksetko?

Cd-levyjenkin tulevaisuus jakaa mielipiteitä. Ylikapellimestari Sakari Oramo totesi huhtikuussa Sveriges Radion haastattelemana, että ”levyjä toki markkinoidaan sähköisessä muodossa, eli ne ovat myös tulevaisuudessa saatavilla esimerkiksi iTunesissa, Spotifyssa ja muissa palveluissa. Cd-levyn merkitys on enää lähinnä se, että se on käyntikortti, jonka voi antaa käteen.”

– Pidän tärkeänä, että on mahdollisimman monta jakelukanavaa. Tärkeää on myös se, että musiikkia on internetin kautta avoimesti saatavilla, Oramo totesi radiolle.

Hämmennyksestä huolimatta alalla on uskoa tulevaisuuteenkin. Sound of Finland -yhtiön vetäjä Epe Helenius kertoo musiikkibisneksessä olleen kovempiakin aikoja.

– Cd-levyjä tarvitaan tulevaisuudessakin. Levymyynti oli 30 vuotta sitten huonommassa jamassa kuin nyt. Jos siitä kerran selvittiin, selvitään tästäkin, Epe lohduttaa. Pokon hän on jo myynyt Emille, mutta hän lupaa myös, ettei heidän kustannuskatalogi päädy koskaan ulkomaisille yhtiöille.

Musiikia kauppaan ja kotiin

Levyjen jakelu keskittyy. Ruotsalainen ENS, joka toimii Universalin, Sonyn, EMIn ja Sony Picturesin varastona Pohjoismaiden alueella, ottaa heinäkuussa kattonsa alle Edel Recordsin tytäryhtiön Playground Music Finland Oy:n. Bonnier Amigo Music (BAM) on yhdistänyt voimansa Playgroundin kanssa. Yhtiön 3% Suomen markkinaosuus jakelusta lisättynä Edelin ja Playgroundin 12%:iin antaa kompukselle voimaa.

– Uskomme vähittäismyyjien arvostavan palvelua, jossa kaikkien yritysten tuotteet ovat saatavilla yhdestä pisteestä, valaisi tilannetta Playground Musicin omistaja Jonas Sjöström nettitiedotteessaan.

Levykauppaan ei välttämättä tarvitse kävellä. Musanhan voi imuroida tai  kuunnella netistä. Musiikki on siis saamassa myös kylkiäisen statuksen, sillä Nokia jopa kauppaa lähes rajatonta imurointimahdollisuutta puhelinlaitteen hinnalla.

Ilmiö nimeltä Spotify herätti tullessaan tunteita. Netissä yötäpäivää palveleva ruotsalainen musiikkitaivas tarjoaa musiikkia joko ilmaiseksi tai kympin kuukausihinnalla. Ilmaisen hintana ovat muutamat mainokset, maksullisen tekninen taso on parempaa ja biisit imuroitavissa kotikoneelle.

Mutta kuka maksaa Spotifyn välittämästä musiikista levy-yhtiöille ja musiikintekijöille? Eivätkö suuretkaan yhtiöt voi mitään tälle kasvottomalle hirviölle? Eivät voi – tuskin haluavatkaan, sillä ne itse ovat osa Spotifyta. Computer Sweden -lehti sai käsiinsä Spotifyn omistajuutta käsittelevän dokumentin joka kertoi, että noin viidesosa Spotifystä myytiin levy-yhtiöille jo ennen palvelun aloittamista.

Spotifyn tämänhetkiseksi arvoksi mittaillaan noin 1,8 miljardia kruunua, eli noin 175 miljoonaa euroa. Kakusta Sony BMG omistaa 5,8 prosenttia, Universal Music 4,8 prosenttia, Warner Music 3,8 prosenttia ja EMI 1,9 prosenttia. Perustajat Martin Lorentzon ja Daniel Ek ovat edelleen Spotifyn suurimmat omistajat, mutta kun monet sormet syyhyvät päästäkseen kiinni herrojen osakesalkkuihin, ei ole vaikea ennustaa, että kauppoja on tulossa lisää.

The Swedish Wire -lehden mukaan Spotify tuottaa jo nyt levy-yhtiöille enemmän kuin Applen iTunes. Toki tämä tarkoittaa toistaiseksi vain Ruotsin markkinoita, mutta odotukset esimerkiksi Amerikan-lanseerausta kohtaan ovat suuret.

Kysyntä vai tarjonta ensin?

Oli aika, jolloin kysyntä määräsi tarjonnan. Kytkennät levy-yhtiöiden, Spotifyn, ja radioiden (myös riippumattoman public service -velvoitteisen Ylen) välillä pistää miettimään, onko tarjonta ottanut vallan ja onko sillä aina oikeutta siihen.

Radioiden soittolistat ovat – vastaväitteistä huolimatta, musiikkimarkkinoiden mainostauluja. Ihmeellisesti listat ovat kuin toistensa kopioita. Nyt jopa YleX on tuonut soittolistansa Spotifyihin.

Suomen kokoisessa maassa ei ole mahdollisuuksia tarjota marginaalimusiikkia kovinkaan laajassa mitassa. Siksipä musiikintuottajien on paneuduttava suurten kuluttajaryhmien musiikkiin. Kysymys kuuluukin, voidaanko ja täytyykö kuluttajien korvia ohjata niin leveällä sektorilla kuin mitä yrityskaupat ja ketjutettu yhteistyö osoittavat.


Esimerkki levy-yhtiön uusien toimintojen ketjuttamisesta.

Yrityskaupat jatkuvat

Keväällä levy-yhtiö Sony julkisti ostaneensa ohjelmatoimisto Auraviihteen. Yrityskaupassa siirtyivät myös Auraviihde Oy:n omistamat osuudet Seinäjoen Tangomarkkinat Oy:stä, Ohjelmatoimisto Oktaavi Oy:stä sekä Artistitalo Poket Oy:stä.

Sony kertoo ostaneensa Auraviihteen ”pystyäkseen tulevaisuudessa palvelemaan artistien sekä tapahtumajärjestäjien etuja entistä kokonaisvaltaisemmin”.

Levy-yhtiö Sonyn ja ohjelmatoimisto Auraviihteen yhdistyminen kertoo, kuinka bisnesmaailma etsii takkikankaalleen uusia käyttömahdollisuuksia ja pyrkii työntämään oman porukan ulkopuoliset estradilta alas. Oman yhtiön tähdet esiintyvät oman väen järjestämissä tai hallinnoimissa tilaisuuksissa, jotka usein esitetään parhaina katselija-ja kuunteluaikoina tv:ssä ja radiossa. Talouselämän lakien mukaisesti kassavirrat ovat sitä paremmat mitä vähemmän kakulla on jakajia. Järjestely suosii myös tapaa, jolla kuuntelutottumuksia voidaan ohjata.

Kotimainen Magnum Music Oy osti jo useampi vuosi sitten tamperelaisen ohjelmatoimisto Extraviihteen. Warner puolestaan osti pari vuotta sitten Helsinki Music Company HMC:n, ja samalla sen omistajat Niko Nordström, Asko Kallonen ja Pekka Nieminen siirtyivät Warnerille. He olivat HMC:ssä jo keskittyneet uuden ajan 360 asteen toimintaan äänitetuotannosta, musiikkikustantamiseen ja keikkamyyntiin. HMC toimii Warnerin yhteydessä edelleen. Warnerilla on myös ohjelmatoimisto Popgram, jonka nimi nykyisin Warner Music Live.

Warner ja Iskelmäradio tekevät toista vuotta yhteistyötä järjestämällä Himoksella Suomen Iskelmäartisti-kilpailun. Viime vuoden voittaja Pasi Vainionperä onkin ollut hyvin esillä niin Iskelmäradiossa kuin muussakin mediassa. Kun Tangomarkkinat siirtyi viime vuonna MTV:ltä Ylelle, ei se välittömästi vaikuttanut siihen, että tangokuningas Amadeus Lundberg teki edelleen levytyssopimuksen Edelin kanssa. Mikä on tilanne tänä vuonna tai jatkossa, kun Sonyllä on suora kytkentä Tangomarkkinoihin. Tangosävellyskilpailulla taas on ollut tähän asti kytkentänsä kustannusyhtiö Saarnipuuhun.

Kaikki edellä kuvattu vaikuttaa musiikin alkulähteisiin. Markkinoimalla tietyn tyyppistä musiikkia ja sen esittäjiä, työllistyvät vain tyylilajin luottosäveltäjät ja -sanoittajat. Tekijät tai artisti eivät kuitenkaan mielellään kommentoi näitä kytkentöjä julkisuudessa.

Kesän jälkeen kentällä tullaan keskustelemaan entistäkin enemmän kauden kilpailujen sopimusmenettelyistä. Aiheeseen liittyviä kanteita on vireillä, niiden tuloksilla voi olla kauaskantoisia seurauksia.

Katsotaan syökö kissa hiiren ja hiiri kissan.

***

Viime aikojen yrityskauppoja:

Universal Music osti Love Kustannuksen, Siboneyn ja Johanna Kustannuksen. Kauppa sisälsi myös Love Recordsin äänitekatalogin. Kustannusoikeudet menivät jo aikoinaan Fazerille eli nykyiselle Warnerille.

Toukokuussa 2010 Popgram liikemerkki muutettiin Warner Music Liveksi, takana oli tuolloin jo kolme vuotta yhteistä taivaltaWarner Music Finlandin kanssa. Warner Music Live on osa kansainvälistä Warner Music Groupia.

Atte Blom perusti Unja Recordsin.

Saksalainen Edel AG myi Suomessa sijaitsevat toimintonsa, Edel Records Finland Oy:n, Playground Music Scandinavia AB:lle. Myös Bonnier Amigo Music sulautuu Suomessa Playground Musiciin. Yhdistymisten jälkeen uuden Suomessa toimivan yrityksen nimi on Playground Music Bam Oy.

Ilkka Vainio ja Jorma Kosonen perustivat AXR Music Oy:n. Samanaikaisesti Playground myi AXR:n ja Edelin kotimaisen katalogin uudelle AXR Music Oy:lle.

Metallilevy-yhtiö Century Median jakelu siirtyi EMI Musicille.

Sony Music Entertainment Finland osti Auraviihde Oy:n osakekannan.

Teksti: Risto Pekkala

Vuoden raportööri

Julkaistu


Palkitut raportöörit Charles Plogman sekä Selmu ry:n hallituksen puheenjohtaja Päivi Alaniska ja varapuheenjohtaja
Mika Virkkala.

 Kuvaaja: Jakke Nikkarinen.

Charles Plogmanille 
Vuoden raportööri -palkinto

Ensimmäistä kertaa jaetun Vuoden raportööri -palkinnon ovat saaneet esittäjänä Charles Plogman ja järjestäjänä Seinäjoen Elävän musiikin yhdistys (Selmu) ry. Palkinnot jaettiin Teoston vuosittaisessa Varaslähtö Vappuun -tilaisuudessa 22.4.

Palkintona luovutettujen kunniakirjojen allekirjoittajina ovat Säveltäjäin Tekijänoikeustoimisto Teosto ry, Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry, Suomen Säveltäjät ry sekä Suomen Musiikkikustantajat ry. Musiikin tekijät haluavat tällä palkinnolla kunnioittaa sellaisia esittäjiä ja järjestäjiä, jotka hoitavat ohjelmatietojen ja lipputulojen raportoinnin mallikkaasti.

Palkinnot luovutti saajilleen tilaisuuden esiintyjä Kuunkuiskaajat, jonka jäsenet Susan Aho ja Johanna Virtanen ovat Teoston tekijäasiakkaita.

Vuoden esittäjä raportööri 2010 -palkinnon saanut Charles Plogman on ilmoittanut keikkojensa ohjelmatiedot Teostolle jo vuosien ajan tinkimättömällä tarkkuudella.

Vuoden järjestäjä raportööri 2010 -palkinnon saanut Selmu ilmoittaa aina tilaisuuksiensa lipputulot ja kävijämäärät Teostolle ilman eri pyyntöjä. Selmu on Provinssirockin järjestäjä.

Moraalia ja valvontaa

Charles Plogman kertoo olevansa saamastaan palkinnosta iloinen ja otettu.

– Liikutuin kovasti, kun kuulin sen saavani. Minusta on itsestään selvää, että raportit pitää tehdä ja ne pitää tehdä oikein. Ja kovasti olen yrittänyt tätä sanaa ja asennetta omalta osaltani levittää.

Nykyisessä keikkaohjelmistossaan Charlesilla on noin puolet omia sävellyksiä, joten tunnolliseen raportointiin on omakin intressi. Suuri osa illan kahdesta kolmen vartin setistä koostuu myös hänen kustantamonsa Meirmusicin teoksista. Hän raportoi myös orkesterinsa erikseen esittämät biisit, joissa ei mukana ole hänen omia sävellyksiään.

Ymmärsitkö raportoida ihan ensimmäisistä keikoista alkaen?

– Eihän sitä 13-vuotiaana vielä ymmärtänyt, kun aloimme satunnaisesti keikkailla Styrox-nimisen bändin kanssa. Teostosta ei ollut silloin hajuakaan, se oli jotain ihan ulkoavaruuden juttuja.

– Vuonna 1989 bändin nimenä oli Amore ja teimme c-kasetin. Vuonna 1990 siirryin Stig Snickars orkesterin laulajaksi ja sen ensimmäinen levy ilmestyi 1990.

– Nyt mulle sitten selvisi, että levyä tehtäessä pitää hakea Teostolta luvat ja nopeasti ymmärsin myös, että keikat pitää raportoida. Ja aika pian 90-luvun alkupuolella aloin suunnitella, miten voin siirtää raportoinnin paperilta tietokoneelle. Otin yhteyttä Teostoonkin ja kävin siellä useamman kerran keskustelemassa. Teosto kehitti järjestelmää, jossa raportoija on ilmoitusta tehdessään kirjautuneena nettiin. Itse sitä aluksi epäilin, kun netistä laskutettiin silloin käytetyn ajan mukaan. Mutta malli osoittautui sittemmin oikeaksi, kun yhteydet ovat nopeutuneet ja laskutus kuukausipohjaista.

Charles Plogman on puhunut raportoinnin tärkeydestä artistien ja bändien lisäksi myös ohjelmatoimistoille, koska kyseessä on “moraalinen juttu”.

– Ne kyllä innostui ja laati kirjeenkin toimistonsa esittäjille, mutta koko homma kaatui, kun niin harva artisti ja bändi oli kiinnostunut.

Vuoden raportööri pitääkin erittäin tervetulleena sitä, että Teosto on ryhtynyt aikaisempaa tarkemmin valvomaan, ketkä artistit ja bändit laiminlyövät raportointivelvollisuutensa. Raportoimattomiin on otettu yhteyttä, tarvittaessa useampaankin kertaan. Yhteydenottoja on tapahtunut myös Elvis ry:n puolelta. Ja kun laiminlyöjät ovat huomanneet, että luistajat jäävät kiinni, moni on ottanut itseään niskasta ja siirtynyt tunnollisten raportoijien ryhmään.

Myös ohjelmatoimistot ovat ryhtyneet tekemään ohjelmailmoituksia. Osalla niistä motiivina on sekin, että usealla levy-yhtiöllä ja kustantamolla on nykyisin myös ohjelmatoimisto saman katon alla.

– Työtä on edelleen niin asenteissa kuin systeemeissä. Mutta hyvään suuntaan ollaan menossa.

Entä jos kaikkien esiintyjien ohjelmailmoitukset olisivat netissä kaikkien Teoston tekijäasiakkaiden tsekattavissa?

– Erittäin kannatettava ajatus. Minun mielestäni sille ei pitäisi olla mitään estettä, etteivätkö ne voisi siellä olla. Niiden avulla tekijät voisivat seurata, että ilmoitukset myös pitävät yhtä todellisuuden kanssa.

Martti Heikkilä

Rytmimusiikkituotannon ammattitutkinto

Julkaistu

Monen vuoden ponnistelujen jälkeen ollaan vihdoin niin pitkällä, että rytmimusiikkituotannon ammattitutkinnon suorittaminen on mahdollista!

Olen siitä todella iloinen, koska tunnustettakoon, että olen ollut vuosia intohimoinen aktivisti asian suhteen.

Tutkinto suoritetaan käytännönläheisinä näyttöinä. Kyseessä on erityisesti aikuisille suunnattu joustava tapa hankkia ammatillinen pätevyys. Näyttötutkintoa voi hakeutua suorittamaan  riippumatta siitä onko tutkinnon perusteissa vaadittu osaaminen hankittu koulutuksessa, työelämässä tai harrastuksen kautta. Näyttö ei todellakaan ole mikään perinteinen tenttitilanne, jossa pitäisi ladella ulkoa nippelitietoa. Ammattiosaaminen näytetään mm. dokumentein (kirjalliset, äänitteet, videot…).  Näyttöön kuuluu myös hyvin olennaisena osana arviointikeskustelu.

Perusteet

Rytmimusiikkituotannon ammattitutkinnon näyttötutkinto muodostuu kolmesta itsenäisestä ammattipätevyyden osa-alueesta. Tutkinto on valmis, kun nämä osat on suoritettu hyväksytysti. Tutkinnon voi siis suorittaa osa kerrallaan omassa tahdissa.

Osat ovat

1.    Rytmimusiikkituotannon suunnittelu

2.    Rytmimusiikkituotannon toteuttaminen

3.    Yrittäjyys

Ykkösosan esimerkiksi voi suorittaa valmentavan koulutuksen jälkeen. Kakkososa vaatii jo näyttöä käytännön tuloksekkaasta toiminnasta. Lauluntekijällä vaikkapa julkaistusta ja esitetystä tuotannosta, alan toimintatapojen tuntemuksesta ja sujuvasta yhteistyöstä alan verkoston toimijoiden kanssa. Yrittäjyysosan suorittaminen ei vaadi yrittäjänä toimimista, mutta vaatii kyllä tietoa ja perustelut siitä, mikä on itselle sopivin toimintamuoto ja miksi jokin muu ei ole välttämättä tilanteeseen sopiva.

Suuntautumisvaihtoehtoja on neljä, joista voi valita sopivimman. Kussakin suuntautumisvaihtoehdossa on edellä mainitut kolme tutkinnon osaa. Suuntautumisvaihtoehdot ovat

•    ohjelmatuottaja  (esim. ohjelmamyyjä, ohjelman ostaja, artisti,,,)

•    äänitetuottaja (mm. levy-yhtiön toimihenkilö)

•    ääniteknikko (keikoilla mukana kulkeva äänentoistosta huolehtiva henkilö)

•    lauluntekijä

Tutkinnon perusteisiin kannattaa tutustua opetushallituksen sivuilla osoitteessa www.oph.fi/nayttotutkinnot/. Jos itsestä tuntuu, että osaaminen on perusteissa vaadittua tasoa, niin kipikapi tutkintoa suorittamaan!

Missä tutkinnon voi suorittaa?

Tutkintotoimikunta on myöntänyt rytmimusiikkituotannon tutkinnon järjestämisoikeudet nyt alkuun seuraaville opinahjoille.

Etelä-Pohjanmaan Opisto, (www.epopisto.fi) kaikki suuntautumisvaihtoehdot

Aikkari Ikaalinen, (https://aikkari.lpkky.fi) lauluntekijän suuntautumis-vaihtoehto

Palmgren Konservatorio, (www.pori.fi/palmgren)  ääniteknikon ja ohjelmatuottajan suuntautumisvaihtoehto      

Kaikissa näissä oppilaitoksissa järjestetään myös tutkintoon valmistavaa koulutusta, mutta tutkinnon voi suorittaa ilman koulutustakin, mikäli vaadittava osaaminen on olemassa. Tietoa löytyy oppilaitosten nettisivuilta.

Ikaalisten Aikkarissa on tarkoitus järjestää lauluntekijän osaamisalan näyttöpäiviä vielä ennen joulua. Sitä ennen kiinnostuneille järjestetään ryhmäohjausta tutkinnon saloihin. Samassa yhteydessä järjestetään myös yksilölliset keskustelut, henkilökohtaisen näyttösuunnitelman laatimiseksi. Henkilökohtaistaminen kuuluu osana tutkinnon esivalmisteluihin. Yhteyshenkilö Ikaalisissa on Minna Hauhia.

Rytmimusiikkialalla tutkinnon suorittaminen ei toki takaa enempää töitä kuin sen suorittamatta jättäminenkään, koska kuukausipalkkaisia töitä ei juurikaan ole. Varmasti on kuitenkin tilanteita, joissa siitä on etua. Ennen kaikkea tutkinnon suorittaminen antaa mahdollisuuden tunnistuttaa ja tunnustuttaa oma ammattiosaaminen. Se motivoi itsensä kehittämiseen ja jatkuvaan oppimiseen, jotka eivät ole kovinkaan vähäpätöisiä asioita.

Lisäksi näyttötutkintona suoritettu ammattitutkinto antaa kelpoisuuden korkeakoulututkintoon johtaviin saman alan opintoihin ja yleisen kelpoisuuden ammattikorkeakouluopintoihin. Oikotietä onnelaan ei tietenkään ole. Kyseisiin jatko-opintoihin täytyy suoriutua yleisestä pääsykoeseulasta muiden halukkaiden tavoin.   

EH