Nina Lith, Author at Musiikintekijät

Taiteilijat koekaniineiksi

Julkaistu 21.10.2013

Taide tulee nähdä yhteiskunnan perustutkimuksena. Työlainsäädäntöön on yrittäjien ja palkansaajien lisäksi saatava kolmas ryhmä: itsensä työllistävät. Taiteilijan työttömyysturva korvattakoon työllisyysapurahalla. Koska taiteilijoiden tulot vaihtelevat, on luotava heidän verotustaan ja sosiaaliturvaansa koskeva tasausjärjestelmä.

Tällaisia rohkeita ja viisaita ehdotuksia sisältää elokuun lopussa julkistettu selvitys, jonka entinen työministeri Tarja Cronberg on tehnyt opetus- ja kulttuuriministeriön tilaamana. Cronbergin mukaan taiteilijoiden rooli ja taiteilijuus sekä taiteen rooli on luovassa taloudessa jäänyt sivuun. Hänen avainsanojaan ovat uusi ajattelu, kokeileva yhteiskunta ja monikulttuurisuus. Hän puhuu luovasta kasvusta, jonka edellytyksenä on salliva ja kokeileva ilmapiiri. Taiteella on tässä hänen mukaansa ratkaiseva merkitys.

Ensi kevään eduskuntavaalien teemoja ovat varmuudella valtiontalous, verotus sekä terveyspalvelujen ja vanhustenhuollon taso. Yleisesti ennustetaan, että myös suhtautuminen maahanmuuttoon tulee olemaan osalle äänestäjistä se peruste, jolla puolue ja ehdokas valitaan.

Mutta miten taide ja kulttuuri saataisiin nousemaan vaaliteemaksi näiden rinnalle? Miten kasvava joukko äänestäjiä saataisiin ottamaan valintaperusteeksi sen, miten ehdokas suhtautuu taiteilijoihin? Miten taidetta koskevia kysymyksiä saataisiin mukaan vaalikoneisiin?

Tässä on iso haaste taiteilijoille ja heidän järjestöilleen. Suomalaisessa henkilövaaliin perustuvassa järjestelmässä tunnetut taiteilijat ovat puolueille otollisia ehdokkaita. Nyt kun ehdokasasettelu on vielä käynnisssä, on syytä kannustaa taiteilijoita suostumaan ja jopa tarjoutumaan ehdokkaiksi eri puolueisiin laidasta laitaan.

Vaaliteemoissa ja poliittisella kartalla on vuosikymmenien ajan näkynyt jako työntekijöihin ja työnantajiin, palkansaajiin ja yrittäjiin. Useimmat taiteilijat ovat olleet freelancereina tämän perusjaon ulkopuolella. Heidän ongelmansa on kuitenkin sysätty syrjään sillä perusteella, että kyseessä on pieni poikkeava ryhmä. Cronberg toteaa tämän selvityksessään ja sanoo, että vakituinen ja pitkäaikainen työsuhde, joka määrittää työttömyysturvan, eläke-edut ja verotuksen, on tulevaisuudessa utopiaa.

Cronbergin ehdotuksen mukaisesti taiteilijat kannattaisi ottaa työmarkkinoidemme kaipaamien uudistusten kokeilulaboratorioksi, koska he ovat itsensä työllistävien tulevaisuuden ammattien etujoukko. Tämän ehdotuksen soisi päätyvän tulevaan hallitusohjelmaan riippumatta siitä, ketkä hallituksen muodostavat. Toki samaan hengenvetoon on sanottava, että jos taiteilijat valitaan koekaniineiksi, heidät itsensä on otettava mukaan kokeilun yksityiskohtia muokkaamaan.

Jos taiteentekeminen ei kannata sen vuoksi, että taiteesta saatava pienikin tulo heikentää sosiaalietuja tai johtaa veroloukkuun, jotain on pahasti pielessä. On se hölmöä, että työtön säveltäjä ei saa säveltää.

Martti Heikkilä

martti.heikkila@elvisry.fi

Itselle ja potentiaaliselle kuulijalle

Julkaistu 21.10.2013

Sinulla on musiikintekijänä selkeä muusikkoprofiili. Onko kaikki lähtenyt aikanaan kitaralla?

– Kyllä, kitaralla lähti. Ensimmäiset jutut mitä broidin [Jussi] kanssa opeteltiin kotona Helsingin Puotilassa, oli Irwinin [Goodman] biisejä. Faija osti Irwinin nuottivihkon, ja näytti jotain sointuja. Sitten kun tuli Beatles ja Rolling Stones, niin se tietenkin laajeni nopeasti, ja kitara oli siinä keskeinen instrumentti. Faija tuli aikanaan Helsinkiin opiskelemaan, mutta soitti kontrabassoa Martti Innasen ammattibändissä. Hän kuitenkin valitsi arkkitehdin tien, mutta on eläkkeellä palannut basistiksi. Faijan aktiivinen harrastus tarkoitti sitä, että kotona kuunneltiin laidasta laitaan Bachista Beatlesiin, [John] Coltraneen ja muihin.

Mutta nimenomaan pop-musiikki oli se juttu, eikä esimerkiksi klassinen?

– Koko se juttu. Eihän lapsi ymmärrä mitä autolla Kanariansaarille tarkoittaa, mutta se on kielikuvana äärimmäisen mielenkiintoinen. Olen jälkeenpäin ajatellut, että se on melkeinpä ”dylania”. Ne tekstit herätti assosiaatioita, jokin lähti heti käyntiin. Pieksämäellä kun asuttiin, niin tuli Muksujen Olé Finlandia ja [Eero] Koivistoisen Valtakunta, jotka oli tekstillisesti runoa, mutta siinä muodossa, että ne oli hämmentäviä, ja menivät heti jakeluun. Muksuilla oli mielenkiintoisia Lipposen Tapun sävellyksiä, ja hienoja tekstejä: Lassi Sinkkonen, [Pentti] Saarikoski. Histria oli merkittävä ajatuksen herättäjä, sävellyksenä ja tekstinä: Tule ylös sieltä kuopasta, arkeologi… Valtakunnassa tuli Koivistoisen muusikkous tekstien lisäksi, siinä mielessä laajempi kaleidoskooppi.

Muistan sinut Finnforest-yhtyeestä 70-luvun alusta, joka oli tavallaan Kuopion lahja Helsingille. Muistan myös sen, että sinä olet Helsingin lahja Kuopiolle.

– Niin, olen aina sanonut, että minun lukemiseni kuopiolaiseksi on täysin ansiotonta arvonnousua, saati että väitettäisiin savolaiseksi, mikä olisi täysin kohtuutonta savolaisia kohtaan. Bändejä oli kyllä koko ajan, soittaminen oli jatkuvaa. Kun asuimme ensin Pieksämäellä, oli siellä bändi, ja kun muutimme Porvooseen, olimme broidin kanssa kaksistaan, mutta faija oli ostanut kaksiraitamankan, jolla pystyi tekemään päällekkäisäänityksiä. Korvasimme tavallaan bändin puutteen tekemällä nauhoituksia, ja niitä nauhoja on paljon. Kuopioon kun mentiin, oli siellä taas bändi heti. Me lähetettiin Ylen Nauhapostia-ohjelmaan yksi meidän äänitys, ja se jopa soitettiin siellä. Se oli suuri hetki.

Miten oma sävellysmateriaali lähti kehittymään?

– Se lähti heti Kuopiossa, meillä oli trio nimeltä Lex. Meillä oli kaksi biisiä, ja molemmat kesti 40 minuuttia, joten voitiin tehdä keikkoja. Toinen biisi oli [Frank] Zappan Willie the Pimp, ja toinen mun teema. Finnforestissa sitten oli mukana urkuri Jukka Rissanen, basisti Jarmo Hiekkala, ja laulaja Aaro Mustonen. Siinä kaikki rupesi tuomaan treeneihin omia aihioita, ja niistä alettiin rakentamaan. Sitten kun tuli itsevarmuutta, niin mä funtsin, että alan tekemään itse kokonaisia biisejä.

Bändissä olikin selkeää sävellyksellisyyttä, eikä vaan teema ja nippu sooloja, esimerkiksi.

– Rissasen Jukka oli aika kriittinen, hän oli opiskellut aika pitkälle jo klassista musiikkia. Hän soitti kyllä sooloja, mutta ei halunnut mihinkään soolomaratoniin, ja se oli hyvä, siitä tuli sellainen rakenteellinen jämäkkyys. Periaatteena oli, että biisit on oikeita biisejä. Jonkun verran käytimme notaatiota, mutta yleensä näytettiin eteen, että ”näin se menee”, tyypillinen kimppajuttu. Varsinkin sitten, kun oltiin kolmistaan, niin piti olla aika selkeätä ja tiivistä. Pari viikkoa ennen rockbändien SM-kisaa Hiekkalan Jarkki yllättäen lähti, ja muut oli sitä mieltä, ettei voida mennä sinne soittamaan. Mutta mä tiesin, että Jukka pystyi soittamaan bassot jalkiolla, kun se oli tehnyt jo kanttorina sijaisuuksia, eikä ollut sahannut Hammondeistaan jalkiota pois. Se oli oikeastaan myös siunaus, ettei siihen siksi tullut aikakauden ”pohjola-ravikomppia”. Vuosi skaban jälkeen tehtiin eka levy. Kuopion Ylen pomon tytär oli Jukan luokkakaveri, ja kun toimitukselle tuli hieno ulkolähetysauto, missä oli kunnon mikseri, me saatiin tehdä koululla sillä nauhoitus. Se me lähetettiin Loveen, josta tuli hyväksyntä. Yksi asia johti toiseen.

Osuitte Love Recordsin vahvaan kauteen, ja ylipäätään 70-luvun monitahoiseen kuplintaan. Millaista oli bändin pyörittäminen Hurriganesin ja Wigwamin varjossa?

– Varjossa ja varjossa – no, ei me ainakaan oltu pääkallopaikalla Helsingissä, että sikäli kyllä. Mutta Jukka lähti sitten opiskelemaan Unkariin, ja me soitettiin bändinä toisen bändin, eli Pettersson Brassin, sisällä yksi kesä. Siinä oli myös tarkoitus, että voitaisiin soittaa omakin setti joskus. Se toimi jossain, jossain ei. Hankasalmen lavalla esimerkiksi kerran ehdittiin soittaa ehkä kaksikymmentä sekuntia, kun järkkäri juoksi paikalle huutaen kurkku suorana ”EI EI EI!”. Tilannehan provinssissa oli, että alle sadan kilometrin säteellä oli useita lavoja, ja jengi kierteli alkuillasta katselemassa ulkopuolella, että millaisia typsyjä menee sisään ja niin edelleen. Ja jos ne kuuli jotain järjenvastaista musiikkia sieltä, niin nehän laittoi kaasun pohjaan ja ajoivat seuraavaan paikkaan. Järkkärille se oli jokaviikkoinen elämän ja kuoleman kysymys. Tietenkin nuori taiteilija koki siinä arvovaltatappion.

Riittikö siihen aikaan – ennen Elmuja ja muita – keikkoja niin, että motivaatio säilyi?

– Kyllähän keikkoja silloin tällöin oli siellä sun täällä, aina niitä joku järkkäsi, mutta ei sitä ammattimaiseksi niiltä osin voi sanoa. Jälkeenpäin ymmärsin, että kun Wigut [Wigwam] ja Pressa [Tasavallan Presidentti] lopettivat lavakeikat – joita niillä siis oli – niin se oli suuri virhe, koska niiltä loppui keikat oikeastaan kokonaan. Ei klubiskeneä varsinaisesti silloin vielä ollut, vain pari mestaa muutamassa kaupungissa, eikä konserttikeikoilla pystynyt elämään. Ei klubisekenellä edelleenkään kukaan elä, mutta voi sentään tehdä keikkaa. 70-luvulla oli kuitenkin mahdollista tehdä kohtalaisesti kapakkakeikkaa ja viikonloppuisin maakunnan lavoja, myöhemmin teatteri työllisti myös kivasti, joten talous ja ammatillinen valmius kohentui myös näiltä osin.

– Siinähän ylipäätään tapahtui sitten se murros 1976-77, jolloin hommat hyytyi näiltä osin. Yritimmehän me toisen levyn jälkeen vielä, oltiin Porissakin [Jazz] viisimiehisellä bändillä, mutta tavallaan se idea alkoi jo puuttua siitä, se alkoi olla väkisin vääntämistä. Enkä ainakaan itse kokenut sitä edes niin työtilanteeseen liittyvänä edes. Minähän lähdin bändistä ennen kolmatta levyä, joka oli tavallaan ihan broidin levy. Aloin soittamaan akustista kitaraa paljon, ja liityin ohjelmaryhmään nimeltä Kirjokansi. Se oli Tuomo Saloheimon johtama ryhmä, jossa oli neljä-viisi laulajaa, ja sitä kautta pääsin ihan toiseen skeneen, ulos umpikujasta, pääsin laulumusiikin pariin.

– Äänentoistossa sen ajan huipputasokin oli nykytason mukaan hyvin alkeellista, eli pirinää ja pörinää, raskaita kaappeja kannettavana, ja huonoa soundia ylipäätään. Nyt oli ideana, että mennään akustisten kitaroiden ja akustisen basson kanssa johonkin työväentalon nurkkaan ja vedetään; soundi on ihan erilainen, musiikki soi eri tavalla. Se oli vaihdon suurin vaikutus, eli pääsin takaisin yhteen lähtöruutuun; opettelin soittamaan sen musiikin ehdoilla, ja pääsin tekemisiin hyvien laulajien, ja hyvien lauluarrien kanssa.

– Petrin [Petterssonin] levy tuli itse asiassa siinä hieman ennen jo.

Ajattelinkin, että tuohon sen on täytynyt osua. Nuoruus-levy nosti profiiliasi selkeästi, se sai paljon huomiota. Olit levyn sovittaja, ehkä tuottajakin?

– Virallisesti tuottaja oli Jussi, mutta kimpassa se oikeastaan tehtiin. Sovittaminen alkoi olla aika lähellä osa-säveltäjää. Mutta ne on Petrin biisejä, ja ovat aina olleet. Sovittajana puutuin harmoniaan ja rakenteisiin, eli se oli kyllä aika pitkälle vietyä, ja pidänkin levyä ihan yhtä paljon ”omana” kuin mitä muuta levyäni tahansa. Me tehtiin ensin demoäänite siitä Jussin studiolla. Loven tuliterässä studiossa me taidettiin olla normiviikko, Pappa Jyrälän hoivissa, ja miksaus päälle.

Tekstit ja tuotannot

Tuliko sinulle jo tekstimaailma esiin siinä yhteydessä? Että jos alkaisi säveltämään tekstejä?

– Ehkä jossain mielessä. Mä olin se, joka antoi [Pablo] Nerudan runokokoelman Petrille. ”Miksei sitä voisi tehdä lauluja, kun laulajien kanssa duunia tekee?”. Sitten Petrin toisella levyllä Ehkä meille vielä jää aikaa niitä on. Sen jälkeen aloin funtsia, että onko se oikea tie, että etsitään toisten tekstejä, joita voi säveltää. Vannoinkin siinä jo, ettei koskaan enää, mutta se yksi [Aila] Meriluoto sitten tuli vastaan, joka piti tehdä [Jälkeenpäin]. Ja [Tommy] Tabermannin Suutele minulle siivet myös. Huomasin nyt olleesta yleisöäänestyksestä, että se teksti tuli toiseksi, ja Pieni laulu ihmisestä oli ykkösenä, jonka tein Liisan [Tavi] levylle 1981. Eli mun näpit on olleet molemmissa kiinni [hymyä].

Olen pannut merkille, että vaikutat ihmiseltä, joka on lukenut paljon.

– No kyllä, ja aika pienestä pitäen. Kotona oli kirjallisuutta Linnasta Salamaan ja Sariolaan ja Kafkasta Millerin kautta Spillaneen. Ei eroa ns. korkea- ja alakulttuurin välillä, jos teksti svengasi.

Myös runoja siis. Oliko sinulla asiaan liittyvä hyvä opettaja koulussa?

– Me oltiin Helsingissä Ranskalaisessa koulussa, ja Pieksämäellä sitten mentiin keskuskansakouluun, mikä oli mittava muutos kyllä. Mutta siellä oli Martta Parkkinen opettajana; hyvin sivistynyt ihminen, ja perusarvot oli kunniassa. Aina on ollut hyvää kirjallisuutta hyllyssä tarjolla, ja kaikenlaista. Ja oli aikaa lukea. Ei ollut radiossa tarjontaa, eikä tv:ssä. Helvetin hyvä niin.

Yhteistyö Liisa Tavin kanssa alkoi siinä Loven toiminnan lopussa.

– Tutustuin Liisaan Kirjokannen laulufestivaalikeikkojen kautta. Hän oli niissä Ohjelmakeskuksen proggiksissa. Liisa oli Oton [Donner] ja [Pekka] Aarnion kanssa sopinut jotain tehtäväksi. J-P. Takalan laulu Näkemiin oikein paljon oli siinä, ja Pellen [Miljoona] tekstin Lasta ei saa tukuttaa Liisa oli löytänyt Pellen tekstikokoelmasta. Liisa esitteli niitä, ja Daddis [Raimo Salmiheimo] ja Rautevan Seppo tulivat mukaan bändiin. Me mentiin Loven studioon, joka käsittääkseni oli jo suljettu konkurssin takia, mutta jollain oli vielä avaimet. Ei siellä ollut enää äänittäjää, mutta studion huoltomies oli siellä, ja se tunsi pöydän, ja avasi sen meille. Ihan luvatonta touhua. Liisa oli Pellen tekstiin tehnyt jotain tasan kahdella soinnulla, kun Otto oli näyttänyt hänelle Hm7:n ja Am7:n, ja siitähän saa jo biisin. Mä ajattelin, että kyllä tähän jotain pitää tehdä lisää. Studiossa oli vielä flyygeli, joten istuin sen ääreen, ja tein intron ja väliosan, jossa Daddis soittaa bassolla teeman. Toimittiin tilanteen vaatimusten mukaan [naurua]!

Biisi voitti Levyraadin, ja tähti syntyi yhdessä yössä: Liisa on kertonut, että parikymmentä lehteä oli aamulla tekemässä juttua.

– Joo, se oli merkittävää. Ehkä ei nykymedian pirstoutuneessa tilanteessa yhdellä ohjelmalla ole sellaista impaktia enää. Silloin oli, välittömästi. Albumia tehtiin sitten Finnvoxissa, ja Keskisen Hessu tuli mukaan. Mä olin sovittajana, se materiaali oli Liisalla muodossa tai toisessa ollut jo keikoilla hallussa. Se oli kivuton prosessi. Kakkoselle piti sitten ruveta oikein tekemään, siinä on yksi mun oma biisi. Soittoa ja sovitusta, koko säätäminen. Aika paljon me keikkailtiin muutaman vuoden ajan, [Jarmo] Savolainen-vainaa oli pianossa. Me tehtiin kahdestaankin Liisan kanssa, kun kaikkea oli, hyvä bore – euroviisutyrkkyäkin [Nopea talven valo, 1980]. Kolmannen levyn Liisa teki ”toisella” kokoonpanolla, se oli Johannalle. Atte [Blom] alkoi selittämään jotain. Hän oli sitä mieltä että ei halunnut mitään ”perheyhtyettä” ja olin itse asiasta ihan samalla kannalla ja Rekku [Pekka Rechardt] tuli tavallaan mun tilalle. Sitten seuraavan, eli Palavat ikkunat mä taas tein, ja siihen tuli Keimo [Hirvonen] ja Häkä [Heikki Virtanen]. Viides oli Niin se käy, jossa oli enemmän mun biisejä.

Sinulla alkoi olla ammattikuvaa tekijänä. Tuliko kyselyjä?

– Ei. Lopetin ne runohommat 1982, ja pari vuotta meni. Sitten funtsasin, että ”miksei näitä voisi tehdä alusta loppuun itse, eihän tekstin tekeminen niin vaikeata ole”. Olin tietenkin erittäin väärässä, sehän on helvetin vaikeata.

Juice Leskistä lainaten: ”Eihän teksti loppujen lopuksi ole kuin sanoja peräkkäin”.

– Niin no, onhan se totta. Mutta hyvä, että lähtee soitellen sotaan; siinä on pakko vastata tekemisistään, on pakko tehdä ne sitten loppuun asti.

Muistatko mikä oli ensimmäinen sellainen jonka hyväksyit julkaisuun asti?

– Me tehtiin Idle Class -nimisellä bändillä mun englanninkielistä materiaalia, ja sitten jo äänitettiinkin suomenkieliset versiot, kun Kuosmasen Saku oli tulossa messiin. Mutta hänellä olikin diili Polarvoxin kanssa edelleen voimassa, joten master jäi siihen, sitä ei koskaan julkaistu. Siinä oli ensimmäinen suomenkielinen tekstini, Tie, joka tuli sitten Sakun toiselle levylle. Trio Niskalaukaus teki muuten vuonna 2002 laulusta oman versionsa.

Kuosmaselle teit aika paljonkin, ekalla levyllä oli muutama, mutta toiselle jo enemmän.

– Saku otti savolaisella joviaaliudellaan sitä Idle Class -bändimatskua käyttöönsä, ja mikäs siinä, kun ei niille muutakaan paikkaa ollut. Sakun ekan levyn jälkeen tuli keikkabändikin, ja materiaalia kerääntyi sitä kautta Sakun toiselle levylle. Laulut on kyllä olleet valmiina, en ole tehnyt mitään tilaustyönä. Olen aina näyttänyt mappia, en ole ollut kenenkään hovitekijä. Teen kaikki omaan käyttöön, omasta mielenkiinnosta. Säveltäminen on hieno sana, mutta sellaisen prosessin kautta ne syntyy. [Igor] Stravinski sanoi hienosti, että ”teen musiikkia itselleni, ja mahdolliselle potentiaaliselle kuulijalle” – siis yhdelle. Niin se menee. Teen itselleni, ja jos joku muu sen joskus kuulee, niin sitä parempi.

Pitempiä reittejä

Kuosmasen kanssa sinulla on pitempääkin rupeamaa, Kuu ja kulkija -levy esimerkiksi, jossa on yhtä vaille kaikki sinun laulujasi. Oliko sekin siis niin, että sinulta vain löytyi useita sille sopivia?

– Niin se oli, että Saku rupesi vain tekemään, eikä diilivaiheessa mitenkään sovittu, että tehdään levy mun biiseistäni; ei mitään suunnitelmaa tehdä Tegelman-levy.

Harvoin on niin ollut yleensäkään vastaavissa tapauksissa, varsinkaan rockimmassa materiaalissa, että koko levy on yhden ”ulkopuolisen” tekijän työtä. Minkälaisesta määrästä biisejäsi lopputulos syntyi?

– Kymmeniä siinä oli, sellainen parinkymmenen reservi aina löytyy.

Onko koko ajan jotain teossa?

– On, koko ajan. Tiettyihin juttuihin sitten aina palaa, milloin puolen vuoden päästä, milloin vuoden. Joku kysyy joskus, ja tulee mieleen jotain, johon voi palata. Ne on biisejä ilman deadlinea. Nyt meillä esimerkiksi on Kapsäkissä keikka, ja siinä on pari biisiä kahdenkymmenen vuoden takaa, joita ei ole vedetty koskaan missään; ”ei ole kelvannut kenellekään”. Mä olen siirtänyt kaikki mapista koneelle, ei-valmiit ja valmiit. Teksti lähtee yleensä yhdestä lainista, joka alkaa purkautua. Musiikki lähtee sellaisesta ideasta, joka selkeästi tuntuu etenevän. Nämä sitten joskus löytävät toisensa, eri järjestyksessä.

– Sakun Kuu ja kulkija -albumiin liittyy yksi hauska tarina: Korhosen Erkki kyseli joskus 90-luvulla Janus Hanskin ekalle soololevylle materiaalia, johon vastasin, että ”onhan tuolla kaikennäköistä”, ja äänittelin laulujani kasetille. Istuin sitten joku päivä ravintolassa, ja pohdin sitä kun olin kuullut kommenttina, että ”hyviä biisejä mutta niin monimutkaisia, tekisit jotain yksinkertaisempaa hommaa”. Päätin, että teen jotain niin simppeliä, ettei mene yli kolmen soinnun varmasti. Mietin siinä pöydässä teksti-ideaakin, kohtuullisen valmiiksi asti. Tein biisin kotona kitaran avulla loppuun, ja tuli siihen neljäskin sointu: välidominantti terssi bassossa. Äänitin biisin viimeiseksi sille demokasetille, ja vein Ekille. Mitään ei kuulunut, ei muutkaan biisit ottaneet tuulta.

– Janusin levy tehtiin Tarzan-studiossa, ja siellä me tehtiin sitten myöhemmin Kuu ja kulkija -levyäkin. Sen teko oli aika repaleista, enkä ollut aina paikalla. Mutta pojat oli löytäneet sen mun kasetin, ja ottivat siitä viimeisenä olleen biisin: ”täähän on hyvä, tehdään tää”. Se oli Onnen lyhteet. Sanoja siitä vähän editoitiin, piti ottaa yksi liian mystinen säkeistö pois. Siellä se biisi oli pari vuotta levännyt, ja sitten ne löysi sen. Sehän vaikutti Sakun kaupalliseen uraan varsin positiivisesti. Hauskinta on tietenkin se, että kysyin joskus myöhemmin sitten Janusilta muistaako hän, että se biisi oli sillä kasetilla. Janus sanoi, ettei ne koskaan kuunnelleet kasettia sinne asti [naurua]: ”Äh, nää on taas näitä tegelmanneja – klik” [lisää naurua]!

– Sittenhän syntyi Sakun se kiertuebändi, jossa olivat Tynin Seppo, Pohjolan Pekka ja Nykäsen Anssi, johon mä päädyin soittamaan koskettimia. Se oli hieno kokemus siksikin, että siinä tutustuin Pekkaan paremmin, kävimme pitkiä keskusteluja niinä keikkamatkoina. Löysimme monia yhteisiä näkemyksiä asioista. Muistan, kun Pekka puhui siitä kun hän oli kyllästynyt aina jossain studion käytävillä törmäämään johonkin suosittuun laulajaan, jotka oli aina, että ”Pekka, koska sä teet mulle sen hienon biisin”. Hän oli joka kerta jotenkin vastannut, että ”joo, katsellaan”, mutta mielessään ajatellut, että ”kyllähän mä sen tekisin, mutta kun sinä et koskaan tule sitä laulamaan”. Eli laulaja itse voisi halutakin, mutta aina on ihmisiä, jotka sanoo, että ”tuota et laula”.

Minä puolestani muistan, kun kerran pitkään keskustellessamme Anssi kertoi tästä bändistä, ja totesi, että ”siinä oli hienoja Tegelmanin biisejä; että kun rumpalikin alkoi jo kuuntelemaan tekstejä!”. Hän nosti esimerkiksi Jesenin kaupungissa, ja se on toki itsellenikin jäänyt mieleen yhdestä varhaisimmista hienouksistasi. Kerro siitä; muistelen että nimi ei ole genetiivi vaan substantiivi, eli on herra Jesenin ja hän on kaupungissa, joka käsittääkseni on Moskova.

– Sergei Jesenin oli venäläinen runoilija. Aikoinaan 70-luvulla Majakovskihan oli kova sana tietyissä piireissä – ja on edelleenkin – mutta Jesenin oli myös suosittu, vaikkei hän ollut ”agit proppia”. Maalaispoika joka tuli kaupunkiin, ja sortui sitten pikkuhiljaa kaupungin paheisiin, mutta sitä ennen teki hillittömän hyvää lyriikkaa. Häntä on jonkun verran käännetty myös Suomeksi.

Onko sinun tekstissäsi viitteitä hänen elämästään? Esimerkiksi kaapista tuodaan parhaimmat lasit, voikukkaviiniä nautitaan – näin keskivertokuluttajana tulee mieleen, että a) tehdäänkö voikukista viiniä, ja b) voiko sitä juoda?

– Joo, siinä on vähän tällaista agraarisanastoa kyllä. Ja kaikesta voi tehdä viiniä, ja kaikkea voi juoda [naurua]! Mutta kyllä teksti hänen elämäänsä liittyy, hän alkoholisoitui pahasti ja sitten tappoi itsensä – katulamppuja kiertävät varjot minut mukaansa haluaa. Laulun levytykseen liittyy taas aikansa epämääräistä tuotantoprosessia. Olimme Finnvoxissa sessiossa, eikä ollut mitään biisiä esillä. Olin joskus vuosia aiemmin näyttänyt tätä biisiä Sakulle, mutta silloin se ei ollut mennyt yhtään jakeluun. Sanoin siinä, että olisi tämmöinen, ja me mentiin käytävän puolelle. Siellä käytiin se kaksistaan läpi, ja Saku sanoi että ”tämä tehdään”. Soitin ensin sen läpi kitaralla klikin kanssa, ja sen jälkeen Daddis soitti basson. Saku sitten lauloi kopissa, ja mä lauloin tarkkaamosta talk backillä joka fraasin ensin eteen. Sitten Keimo soitti rummut; koko homma tehtiin ihan palapelinä yhdessä illassa, ja ihan sattumalta siis. Hyvin se onnistui, ja hienosti sitä pitää kasassa Keimo; hän soittaa siinä nerokkaasti.

Biisi on vähäeleisyydessään tehokas, sitä voisi melkein sanoa jopa simppeliksi sävellyksenä.

– En ole koskaan pyrkinyt monimutkaisuuteen, se on väärä lähestymistapa. Kaikella on joku syy, eikä monimutkaisuus ole mikään syy. Edelleenkin vannon J. J. Calen periaatteeseen, että ”jos voin soittaa yhden soinnun kahden sijasta, teen sen”. Se toimii niin säveltämiseen kuin myös tekstin kirjoittamiseen. Mitä olennaisimpaan pääsee, sen tärkeämpi se on.

Entä laulusi Suurin onni?

– Se on nuottikirjassani [Seuraavia lauluja, 2003] alkuperäisessä muodossa. Se on blues-tyyppinen juttu, joka syntyi, kun tein Klaus Salmen kanssa aika paljon 70-luvulla hänen Ramblers-yhtyeessään keikkoja. Kuuntelin hänen juttujaan menneestä maailmasta, ja teksti-idea kirposi sieltä. Olin tämänkin blues-versiona joskus lähettänyt kasetilla Sakulle, ja sitten vaan kuulin, että äijät on tehneet sitä studiossa. Se on albumin nimibiisi, ja aika erilaiseksi tehty; nopeampi, kuuteen menevä. Mä en ollut siinä mukana. Kyllä minut niihinkin sessioihin sitten joskus ihan kotoa Skattalta [Katajanokka] haettiin, että ”ei o biisejä, tu tekeen jotain”. Minä siihen että ”voi voi”, ja ne suunnilleen kaappasi mut mukaansa. Siellä kundit istui Finnvoxilla kaffetta ryystämässä, ja mä sitten otin joitain biisejä esiin: Päivämatka, Tuopin laulu ja muutamia muita. Enemmän-biisin ne oli tehneet jo valmiiksi, mutta mä sanoin että siinä on väärä tempo, ihan liian nopea. Se tehtiin sitten uusiksi, mikä oli hyvä, koska se vaatii sen hitaamman tempon. Ja mikä hienointa, Pekka soitti – sävelsi ja soitti – siihen bassosoolon, mistä olen erityisen ylpeä.

Vaikutuksesta

Sitten olikin ainakin levypuolella hiljaisempi kausi, kunnes 2000-luvulla ilmaantui yhtyeesi Jäykkä Palatsi Janus Hanskin kanssa.

– Aloimme katsella materiaalia, ja siinä oli muutakin normaalikelailua julkaisijan kanssa, joten levy realisoitui vasta 2005. Mutta se vaan tuli ja meni.

Siinä on yksi hienoimmistasi, eli Olet eilinen. Teksti vaikutti heti: Huominen ei liiku minnekään, vain sinne päivät taivaltaa, sekä Onnen sydämeensä asuttaa, ja eksyy siitä kuitenkin – Suurta Suomalaista Laululyriikkaa, piste. Tempo on niin kuin moderate, jossa rumpujen tuplahitaamman fiiliksen kautta tulee kuitenkin balladi-ote, ja sopivasti nelosiskua korostamalla saadaan jaksotus jännästi rikki.

– Vaikka se menee neljään, niin olen tavoitellut siinä jonkinlaista pyörimistä, kolmijakoisuuden ”harhaa”, sellaista rullaavuutta, mutta että se kuitenkin etenee sillä pulssilla. Me soitetaan sitä instrumentaaliversiona nyt Kulumo-bändillä. Muistan, että Janus oppi sen suunnilleen saman tien, todella nopeasti.

Tunnustatko biisintekijänä vaikutteita?

– Klassinen vastaus on, että niitä on hillitön määrä. Yksi merkittävä, jonka vaikutus ei varmaan enää suoraan näy, on Frank Zappa. Me ei koskaan Jussin kanssa kuunneltu silloin ns. proge-aikana mitään englantilaisia proge-bändejä, ne oli liian korkealentoisia. Kuuntelimme amerikkalaista musiikkia laidasta laitaan. Luin äskettäin vanhan Filmihullu-lehden haastattelun Jouko Turkasta, ja hän sanoi siinä, että teatteri meni pieleen siinä vaiheessa kun komedia ja tragedia erotettiin eri illoille. Musiikissa on vähän sama asia: joku tekee koomista, joku traagista, mutta Zappalla oli hallussa se kaikki koko ajan. Hän ei erotellut ”hauskaa” ja ”vakavaa”, vaan se oli yksi paketti. Eroteltuina ne on yhtä kyvyttömiä. Ei pidä miettiä mistä nämä on tehty, vaan mikä sen vaikutus on.

Oliko Suomi-rockilla – Lindholm, Hector, Leskinen, Streng, Laine – sinuun vaikutusta?

– Jarkko Laine oli meidän sankari, me luettiin Kuin ruumissaattoa [romaani, 1970], ja faija oli niiden kolmensadan joukossa, jotka osti [Suomen Talvisota -ryhmän] Underground-rock -LP:n. Nämähän kaikki mainitsemasi oli Lovella. Siellä tehtiin hienoa musiikkia, mutta Loven suurin merkitys on kuitenkin se, että se osoitti ajattelemisen vapauden hyvin merkittävällä tavalla: sillä kamalla on kestävää substanssia, ja ne henkilöt, jotka sitä alkoi kuuntelemaan ovat nyt päättävässä asemassa täällä, ja tämä maa olisi hyvin erilainen, ellei sellaista henkistä panostusta olisi tapahtunut. Siinä ei ollut kyse vain siitä musiikista mitä silloin tehtiin, vaan koko prosessi muuttui silloin; se oli ihan toista kuin vallalla ollut jälki-runebergiläinen henki silloin. Nykynuorten on vaikeata tajuta miten jäykkää kaikki silloin oli.

Se muutos näkyy myös elokuvassa ja kirjallisuudessa hyvin selvästi: Mikko Niskanen, Hannu Salama, Saarikoski jne. Silloin tapahtui todella paljon.

– Nuorten pop-musiikkihan ei ollut kulttuuria, se oli vaan jotain jämää. Vanhan liiton miehet päätti mitä levyjä julkaistaan. Elokuva oli tapa tehdä rahaa – suoraan sanottuna – se oli vain kannattava liiketoimi. Siksi se ei ilmaisuna edennyt, ja sitä hallitsivat maisterit ja pankinjohtajat. Matti Kassila naurettiin ulos kun hän ehdotti, että mentäisiin opiskelemaan Eurooppaan käsikirjoituksen tekoa.

Asiaa kokouksissa ja lehdissä

Olit kymmenen vuoden jakson Elvisin johtokunnassa. Mitä siitä jäi käteen?

– Siitä jäi käteen paljon hyviä sosiaalisia kontakteja, sekä jonkun näköinen kuva ja käsitys siitä, miten asiat tällaisella järjestötasolla toimii ja ei toimi. Jälkeenpäin voin olla iloinen ja jopa vähän ylpeä ainakin kahdesta asiasta. Toinen on genre-uudistus, joka saatiin jollain tasolla kuosiin niinä vuosina. Siinä tuoksinassa sai ystäviä, ja sai myös vihamiehiä. Klasaripuoli valitti sitä miten paljon heiltä otettiin, mutta kannattaa muistaa, että olisi voinut mennä paljon huonommin. Kyllä kevyt puoli, jonka rahoista erilaisissa subventioissa oli kysymys, ajatteli kuitenkin niin, ettei ketään kohtuuttomasti kurmoteta. Toinen, mistä olen ylpeä, oli lehtiuudistus. Se on jäsenistöllekin konkreettinen saavutus; saatiin laatuluokan lehti, jossa on hyviä juttuja ja hyvää meininkiä. Siinä koen olleeni vähän niin kuin kiilapoikana, kun Matti Koivu tuli taittajaksi minun kauttani. Rauha hänen muistolleen.

Taitaa olla myös niin, että säveltaiteen kirjastokorvausasia lähti myönteiseen lopputulokseen päätyneeseen hoitoon aikanaan jäsen Tegelmanin kokousaloitteesta.

– Joo, kyllä kai se niin sinnepäin oli. Se lähti nuottikirjojen kohtalosta, ja äänitelainaus oli siinä saman tien mukana. Muistan, että johtokunnan kokoukset olivat aika tiiviitä kyllä, se oli niin sanottua Otto/Furtsi -aikaa…

Olet harrastanut julkaistua tuotantoa muutenkin, kirjoittamalla Muusikko-lehteen kolumnia jo vuosikausia. Se oli aluksi oikeastaan pakinointia, enemmän tai vähemmän tosielämään perustuvaa tarinaa muusikoiden arjesta. Sinua on viehättänyt sen maailman runollinen raadollisuus.

– Ainekirjoitus oli koulussa suosittu laji, varsinkin Porvoossa keskikoulun ekoilla oli erittäin hyvä äidinkielen opettaja, Kaisu Tuloisela. Hän oli innostava, hyvät opettajat ovat olleet erinomaisen tärkeitä. Jossain vaiheessa Muusikko-lehden silloinen päätoimittaja Aslak Allinniemi minut noukki, ja sain aika vapaat kädet. Rupesin tekemään erilaisia aiheeseen liittyviä tarinantynkiä. Ne on olleet sellaista fiktiivistä perinteen tallentamista. Totta kai siinä vaikutti sekin, että siitä maksettiin jotain, mutta onhan se hienoa nähdä oma tekstinsä painettuna. Kynnys on huomattavasti korkeampi, kuin jos kirjoittaisi vain pöytälaatikkoon.

Selvis-lehteen olet tehnyt haastatteluja.

– Halusin tehdä nimenomaan tietyistä tyypeistä, joita olen halunnut tuoda esiin, ja sellaisia haastatteluja, joita halusin itsekin lukea. Joku kun on joskus hieman vähätellyt jossain, että ”mitä toi tommonen skribenttihomma on”, niin siihen on voinut vaan todeta, että on meikäläistä paljon kovemmatkin jätkät kirjoitelleet lehtiin.

– En halua lukea Selvisistä sellaisia juttuja, joita voi lukea muista lehdistä. Meillä on varaa tehdä juttuja, mitkä eivät ole ”kaupallisesti merkittäviä”. Meillähän on useita niin tunnettuja jäseniä, joista tehdään haastatteluja muuallekin, eikä Selvisissä tarvi olla sitä ”oltiin studiossa, levy on tosi kiva, nyt lähdetään rundille” -osastoa, jota ne kertoo muualla. Kaipaan sinne esimerkiksi tekijöiden välisiä keskusteluja, jossa ne puhuu sellaisia asioita, mistä ne ei muualla puhuisi.

Miten näet infran tilan tänään? Miten musiikkiskene jaksaa?

– Musiikki jaksaa vähän samalla tavalla kuin ihmiset. Ajalle kuvaavaa on, että Amerikassa yritetään saada gramex-järjestelmä kasaan, koska se on ainoita tapoja, jolla levy-yhtiöt ja artistit voi enää tienata. On pidettävä mielessä, että kyseessä on molemmat tahot, eikä asia varmaan pelkillä artisteilla liikkuisikaan mihinkään. Itsekin sain juuri julkaistua levyllisen instrumentaalimusiikkia yhtyeelläni Kulumo, mutta jos ei ole muuta mediakiinnostavuutta, niin on hirveän vaikeaa päästä mihinkään saumaan. Keikkailu on mahdollista, mutta vaikeata. Treenaamme kyllä koko ajan. Minulla on myös ”pop-bändi”, jossa tehdään ihan laulumusaa. Eli mulla on nyt tällainen järkevä idea, että pyöritän kahta bändiä rinnakkain; on jazzbändi ja laulubändi [naurua]. Mutta sellainen on mahdollista.

– Kaipaan sellaista musiikkia, joka on vapaata tuotantoaikatauluista. Kuulin juuri Palefacen uutta levyä, jossa hän esittää uuden version A Whiter shade of pale -klassikosta, Juicen tekstillä Kalpeaakin kalpeempaa – aivan loistava veto! Tuollainen on näinä päivinä hienoa kuulla, kuin myös se, että jollain on oikeasti myös yhteiskunnallisia mielipiteitä. Se kama, jota aikoinaan tehtiin ilman tietokoneita, on erilaista – se on orgaanimpaa kuin sellainen, mikä on rakennettu jotain valmiita palikoita käännellen. Hyvä biisi on tietenkin hyvä vaikka se olisi tehty miten, mutta mä kuulen niin paljon sellaista, mikä on tehty leikkaa ja liimaa -systeemillä. Sellaista ei kuuntele kukaan toista kertaa, en ainakaan minä. Kyllähän ihmisen aivotkin toimii leikkaa ja liimaa -pohjalta, mutta siellä parhaimmillaan lisäksi muhii. Ja se prosessi useimmiten nykyään puuttuu. Soiva lopputulos kuitenkin aina ratkaisee.

Kymmenen laulua – elämän valtatieltä

Julkaistu 21.10.2013

Jukka keskusteli kerran Markku Veijalaisen kanssa siitä, miten hän saisi omaa uraansa eteenpäin. Veijalainen oli heti sanonut, että Jukan pitää tehdä laulunsa itse. Jukka oli vielä ihmetellyt miten lauluja tehdään, kun Markku oli todennut sen olevan yksistään Jukan oma huoli.

Tämä keskustelu oli ratkaiseva askel siihen, että Kuoppamäki aloitti säveltämisen ja sanoittamisen itse. Hän oli juuri käynyt Opettajakorkeakoulun ja siellä opiskellut musiikin teorian alkeet. Keskustelun jälkeen Jukka meni kotiin ja teki ensimmäisen oman laulunsa Alaikäinen.

Toivo Kärjen lauluklinikalla

Tekstien tekniikasta Jukka kiittää Toivo Kärkeä. Kärki oli tarttunut melkein jokaiseen sanaan ja sanonut, että tämä ei toimi ja tämä on puolisointu. Säkeistöjen rakenne ei saa muuttua. Kärki halusi konkretisoida nuorelle tekijälle laulunteon rakennetta. Hän vertasi tekemistä rakentamiseen. Kärjelle musiikki oli kuin arkkitehtuuri, yksi seinä ei voi olla johonkin suuntaan ja toinen seinä toiseen suuntaan. Niiden on oltava suorassa ja niissä on tietyt rakenteet. Kuoppamäki oli kuunnellut kokeneen tekijän neuvoja ja todennut, ettei osaisi tai pystyisi muuttamaan omia laulujaan. Kärki oli ystävälliseen mutta tiukkaan sävyyn katsonut Jukkaa ja todennut: – Pystytpäs, mene kotiin ja muuta se.

Aluksi Kärjen neuvot harmittivat ja hidastivat innokasta tekijää. Kuoppamäki kuitenkin ymmärsi, että näitä ohjeita kannatti kuunnella. Hän harjoitteli tekstin tekemisen tekniikkaa ja samalla oivalsi laulun anatomiaa. Huomaamatta, kuin sivutuotteena hän löysi myös oman tyylinsä, jossa loppusoinnut ovat tärkeitä. Ne ovat Jukan mukaan hänen juttunsa. Myöhemmin Jukka myöntää ylittäneensä näitä arkkitehtuurin rajoja, mutta silloin ne on tehty tarkoituksella.

Pitkä ura ja 1.500 laulua ovat saavutus, johon kovin moni ei ole Suomessa pystynyt. Viiteenkymmeneen vuoteen mahtuu ylä- ja alamäkiä. Jukka valitsi tähän juttuun uransa varrelta kymmenen kappaletta, joilla on hänelle jokin erikoinen merkitys.

Pieni mies

– Laulu lähti kuvasta jonka näin, kun olin peittelemässä pientä poikaani yöpuulle. Hän oli kahden-kolmen ikäinen ja hymyili unissaan. Hän oli isän poika ja konttasi aina syliin, kun tulin keikoilta kotiin. Näin hänet pienenä miehenä, joka kasvaa isoksi. Hänellä tulisi jonain päivänä olemaan omia lapsia ja silloin hänkin kokisi sen saman onnentunteen. Laulussa oli myös se elementti, että olen itsekin pieni mies, joka yrittää kasvaa taivaan isän toiveisiin. Pienet miehet eivät maailmasta lopu, ne ovat uusiutuva luonnonvara. Paljon ovat ihmiset tulleet kertomaan, että poikani syntyi silloin ja silloin ja tämä laulu on tärkeä heille. Laulu ei ollut tietoinen yritys tehdä hittiä, vaan se kumpusi omasta elämästä, yhdestä hetkestä.

– Laulu oli kerran esitetty televisiossa. Jorma Weneskoski soitti ja kysyi, että voitko lähteä Rostockiin edustamaan Suomea iskelmäfestivaaleille ja olisiko sinulla jotain sopivaa biisiä sinne? Sanoin, että laitetaan sinne Pieni mies. Raimo Henriksson teki siihen sovituksen isolle orkesterille.

– Koko edellisen yön ennen kuin laiva lähti, Rami istui talonsa saunassa tekemässä arreja haitari sylissään, ettei häiritsisi muita. Kappale voitti ensimmäisen palkinnon ja avasi tien festivaaleille.

Valtatie

– Tulin Etelä-Ruotsista yöllä keikan jälkeen kohti Tukholmaa. Menin motelliin nukkumaan. Huone oli aika karu, siellä oli vain sänky, yöpöytä ja tuoli. Otin laatikosta mielijohteesta raamatun, avasin sen umpimähkään ja siinä luki: sinulla ei ole pysyvää sijaa maan päällä.

– Kun aamulla jatkoin matkaa, tämä lause alkoi pyöriä päässäni ja minun piti pysähtyä tien sivuun kirjoittamaan laulua muistiin. Siitä tuli Valtatie, joka heti levytettiin oman bändin kanssa. Se laitettiin Syksyn Sävel -kilpailuun ja se tuli siellä toiseksi.

– Pari viikkoa siitä soi ovikelloni ja siellä oli pari ihmistä, nuori pariskunta, ja miehellä oli paketti kainalossaan. He olivat tehneet minulle lahjan, vyön, jonka soljessa luki iso J ja anna auringon paistaa sydämeen. Se oli yhdestä omasta kappaleestani. He sanoivat haluavansa tutustua minuun, koska ovat ymmärtäneet Valtatie -laulussa puhuttavan jälleensyntymisestä. Heidän kanssaan kävimme erilaisissa paikoissa ja tilaisuuksissa etsimässä vastauksia meitä askarruttaneisiin uskonkysymyksiin.

– Parin vuoden päästä he sanoivat löytäneensä etsimänsä ja pyysivät minua mukaan. Minulle tuli siellä tunne, että se mitä puhutaan on totta, ja puhuja tarkoittaa mitä sanoo. Se oli voimakkaampi tunne, kuin mihin olin tottunut meidän perinteisessä kirkossa. Aloin käymään siellä, ja kerran yhdessä käymissämme keskusteluissa pastori sanoi minulle, että sinä lähdet Stutgarttiin opiskelemaan papiksi ja tulet tänne auttamaan minua tässä työssä.

– Se oli kova juttu. Jos en uskaltaisi lähteä, olisin pelkuri. Olin aina ajatellut, että jos jossain on viisauden koulu, valkoinen veljeskunta, tahdon löytää sen. Sillä valtatiellä olen vieläkin.

Sininen ja valkoinen

– Minun piti lähteä puolustamaan edellisen vuoden voittoani Rostockiin. Mietin, että mitä kertoisin ja siitä lähti tämä teksti, halusin kertoa jotain Suomesta. Kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin, mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin. Näin se alkaa ja vastaus on: Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen, valkoinen on hanki.

– Topelius on isoäitini isoisä, joten minulla on topeliaaninen tausta. Topeliuksen ehdotus oli aikoinaan 1800-luvulla, että Suomen lippu olisi sinivalkoinen.

– Sininen ja valkoinen voitti Rostockissa ja laulusta tuli minulle tietynlainen brändi. Jotkut luulivat, että laulu oli jotenkin poliittinen, mutta kyllä se on pelkästään kotiseuturakkaudesta syntynyt. Jälkeenpäin kuulin, että tämän laulun myötä taistolaiset vihasivat minua. He kokivat sen jollain tavalla vaaralliseksi.

– Olin Kanadassa siirtolaisten satavuotisjuhlassa vähän aikaa sitten. Heille tämä on laulujen laulu. Jokaisella on kotimaa sydämessään, vaikka muuttaakin pois. Täällä asuva katselee asioita toisella tavalla, asiat ovat ikään kuin itsestään selviä. Itselleni hieno asia on se, että tämä tuli myös kansakoulun laulukirjaan.

Kultaa tai kunniaa

– Olin Sopotissa esiintymässä kesällä 1973. Minulla oli oma bändi mukana, ikään kuin rock-yhtye, ison festivaaliorkesterin keskellä. Laulut olivat hippi ja new age -henkisiä, Pieni laulu vapaudesta ja Siskot & Veljet, se oli sellainen kaikki yhdessä laulu, jossa me luomme paremman maailman. Lähetyksellä oli yli 60 miljoonaa katsojaa suorassa lähetyksessä ja kahdeksan-yhdeksän takaisinlavalle-pyyntöä. Kaikki kollegat hakkasivat selkään, että hieno homma, sä voitat tämän.

– Tuli palkintojenjako, eikä nimeäni mainittu missään, ikään kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. En voinut mennä juhliin, koska tuntui, että toiminta oli ollut falskia ja siinä oli jotakin mätää. Istuin huoneessani ja kirjoitin tämän laulun. Se tarkoittaa, että joko voitto tai kunnia, molempia ei saa, saa vain toisen.

– Kun festivaali oli ohi ja kaikki olivat lähteneet pois, niin yksi puolalainen toimitsija kertoi minulle, että Moskovasta oli tullut sähke; tämä laulu ei saa näkyä eikä voittaa. Vapaus oli asiana jo varattu heille. Moskova oli sitä mieltä, että tällaisia lauluja ei voida hyväksyä, jos laulaja ei ole kommunisti. Palkintojenjaossa olin jo vaistonnut jotain tällaista, mutta en osannut kuitenkaan kuvitella sitä. Laulu voitti Syksyn Sävelen ja moni muistaa sen siinä käytetystä hyppykepistä.

Anna mulle tähtitaivas

– Opiskelin teologiaa ja iskelmän tekeminen jäi pikkuisen taka-alalle joksikin aikaa. 90-luvun alussa Katri Helena tuli kylään. Hän oli pitänyt levytystaukoa miehensä kuoleman jälkeen. Katri kyseli itselleen uusia lauluja. Minulla oli mappi, johon olin itseäni varten koonnut uutta materiaalia. Lauloin ne kaikki laulut hänelle, ja hän sanoi ottavansa ne kaikki. Mappi kädessään hän lähti tapaamaan Fazerin musiikkipomoja Pitäjänmäelle. Siellä kuuluisassa takahuoneessa pomot sanoivat, että heillä on Katrille laulut valmiina, uusia ei tarvita. Katri oli noussut ylös, ottanut mapin kainaloonsa ja sanonut, että joko nämä tai ei ollenkaan. Hänen kätensä oli ovenkahvassa, kun he pyysivät hänet takaisin neuvottelemaan.

– Siinä mapissa oli Anna mulle tähtitaivas. Se oli mahtava juttu meille molemmille. Idean lauluun sain Suomen Kuvalehden artikkelista, jonka otsikkona oli Miksi taivas on öisin musta. Artikkelissa kerrottiin, että tämä on fyysikkojen peruskysymyksiä. Jos maailma on syntynyt alkupamauksesta, niin miksi tähtiaines ei ole jakaantunut tasaisesti ympäri taivasta, ja miksi taivas ei ole hopeanharmaa öisin? Otsikko sopi melodianpätkään, joka minulla oli mielessäni, ja aloin siitä tehdä laulua Anna mulle tähtitaivas.

Tämä taivas tämä maa

– Me olemme Dannyn kanssa kutakuinkin samanikäisiä. Olin nostalgiakiertueella läpi Suomen. Näin kiertueella tutut maisemat ja tutut esiintymispaikat, ja niistä tunnelmista syntyi tämä laulu. Muistan kirjoittaneeni sen Seinäjoen Sorsanpesässä. Danny tuli kesällä kylään ja pyysi kappaleita. Soitin hänelle kaikki laulut mitä minulla oli, mutta mikään ei ollut sopiva. Dannyn tehdessä lähtöä sanoin hänelle: Olisi mulla vielä tää yksi, mutta sitä sä et kuitenkaan halua. Laulun kuultuaan hän sanoi: “Tämä se on”.

– Se oli uskomaton tunne. Tekijä ei voi koskaan täysin ymmärtää mitä taiteilija etsii ja haluaa.

– Laulu menestyi hyvin ja siitä tuli myös Dannylle tietynlainen comeback. Monet kuorot ovat ottaneet sen ohjelmistoonsa. Yleisö yhtyi kertosäkeistöön, kun esitin sen Kanadassa kirkkokonsertissa.

– Tämä taivas tämä maa on myös tietynlainen jatkumo Sininen ja Valkoinen -biisille. Aluksi vierastin tätä sininen ja valkoinen -leimaa, mutta nyt olen päättänyt tehdä joka levylle ainakin yhden Suomi-laulun. Olen huomannut, että ulkosuomalaisille kehittyy romantisoidumpi suhde Suomeen kuin täällä asuville. Kauempaa asioita katsoo eri tavalla.

Satulinna

– Vuonna 1995 nuori tuntematon tangoprinssi Jari Sillanpää soitti meille ja pyysi laulua. Ajattelin, että hän tarvitsee tangon, ja siksi tarjosin hänelle tangoa. Oli kuitenkin onnekas sattuma, että sovittaja Kassu Halonen teki siitä beatin.

– Jari oli ennen kisoja käynyt studiossa levyttämässä Satulinnan. Levy-yhtiössä ne olivat ensin sanoneet, että emme me tätä biisiä tarvitse, meillä on riittävästi materiaalia jo valmiina. Jari painoi asian läpi, hän halusi laulun levylle. Jälkeenpäin selvittelin itselleni, että ne olivatkin vaimoni sanoja, joita hän halusi kuulla: Oonhan mä sun ainoa, sano se mulle. Katri-Helena sanoi minulle kerran, että hän ymmärtää kyllä Satulinnan suosion, siinä sanotaan sellaisia asioita, joita nainen haluaa kuulla.

– Olin tankkaamassa, kun Tangomarkkinoiden finaali käytiin. Satuin vilkaisemaan televisioruutuun ja huomasin tutun naaman kruunu päässä. En silloin vielä ymmärtänyt, kuinka isoksi laulu kasvaa. Sen mukaanhan on nimetty tanssipaikkojakin.

Aika näyttää

– Meillä oli tyttäreni Taikan kanssa kappale Sade on mun kyyneleeni. Soitin Fasulle Timppa Lindströmille ja kysyin, että miten olisi, tekisitkö pelimannimusiikkia, meillä on tyttäreni kanssa hyvä biisi? Timppa pyysi tulemaan esittämään kappaleen. Vaihdettiin Taikan kanssa vessassa kansallispuvut päälle. Mentiin Timpan eteen kitaroiden kanssa ja hän katseli meitä ihmeissään, kun lauloimme Sade on mun kyyneleeni.

– Kai mun pitäis tässä nyt jotain sanoa… mä sanon joo, sanoi Timppa. Tehtiin levy Taikan kanssa. Se meni hyvin ja levy-yhtiöstä sanottiin, että markkinat tahtoisivat minulta nyt soololevyn. Kaiken lisäksi he antoivat minulle vapaat kädet. Meillä oli Vantaan Viihdeorkesterin jousisetti sekä puhallinsetti. Kansa piti siitä myös niin paljon, että levy myi kultaa. Levyn nimikappale on Aika näyttää. Levy on vanhalla kunnon soundilla tehty.

Sinussa on valo

– Pääsin EMI:lle levyttämään, ja tuottajat Timo Kuoppamäki ja Gabi Hakanen miettivät sopivaa sovittajaa. He löysivät Esa Kaartamon, jota itse en tuntenut aiemmin. Esa kokosi popmaisen studioporukan. Heitä oli viisi miestä, mutta he soittivat paljon kitaroita päälle. Esa toi ihan uudenlaisen soundin tuotantooni. Se sai minutkin miettimään sitä asiaa, että mitä taiteilija voi tehdä oman brändinsä sisällä. Kuinka paljon voi uudistua? Yleisö odottaa tietynlaista uudistumista, mutta uudistua ei saa kuitenkaan liikaa. Se on kuin nuorallakävelyä. On vaikea tietää mikä menee omalle yleisölle kaupaksi. Tämä levy ei ollut mikään suuri kaupallinen menestys, mutta siitä oli kolme laulua Radio Suomen ykkösenä. Itselleni se oli tärkeä levy.

Laulu jota ei voi unohtaa

– Tämä on avausraita Big Family -folkyhtyeen kanssa tehdyltä albumilta Zukunftslieder. Taustat on tehty improvisoiden niin kuin uran alussa myös tehtiin, kun kitaristi ei osannut silloin nuotteja.

– Meillä on ollut yli 30 konserttia Big Familyn kanssa ympäri Saksaa. Laulu kertoo kuusikymmentäluvusta ja sen sisältö on se tunnelma, jota nuoriso silloin kantoi sisällään. Haluttiin muuttaa maailmaa parempaan suuntaan. Sanat rauha ja rakkaus eivät olleet tyhjiä iskulauseita, vaan se oli silloin todellista elämää. Me olimme sitä mitä olimme, myös lavalla. Pitkän ajan jälkeen löysin taas sen saman tunteen ja tunnelman.

Lauluntekijä

Primulan kahviossa 1965 Markku Veijalainen neuvoi: “Ala tehdä omia lauluja”.

Ensimmäinen levyllinen äänitettiin PSO:lle 1966 mutta levyltä ei vielä noussut hittejä.

1969 levytettiin ensimmäiset kolme ikivihreää: tekijän esittämä Kiskot vievät etelään, Katri Helenalle Ei kauniimpaa ja Päivi Paunulle Oi rakkahin (Syksyn Sävelen 1969 9. sija) Kaikkien sovittajana Paroni Paakkunainen.

70-luvulla lukuisia tekijän itse levyttämiä hittejä: Sininen ja valkoinen, Valtatie, Kultaa tai kunniaa (Syksyn Sävelen voitto 1973), Paljon sanomatta jää.

Katri Helenan laulama Niin kaikki on kuin ennenkin jäi viimeiseksi (12.) Syksyn Sävelessä 1970. Myöhemmin siitä tuli ikivihreä.

Euroviisuissa ja Syksyn Sävelessä 60-luvun lopulla ja 70-luvulla mukana kymmenillä eri sävellyksillä ja sanoituksilla artisteina tekijän, Päivi Paunun ja Katri Helenan lisäksi mm. Sammy Babitzin, Inga Sulin, Gugi ja Pia sekä Raimo Inkinen.

90-luvun suuret hitit: Satulinna Jari Sillanpään debyyttialbumilla 1995 (tällä hetkellä Suomen kaikkien aikojen myydyin albumi, yli 273.000 kappaletta). Anna mulle Tähtitaivas, Katri Helena 1992 (albumia myyty yli 100.000), Tämä taivas, tämä maa, Danny ja Aikamiehet 1992.

Näiden menestysten myötä 90-luvulla suuri määrä lauluja lukuisille artisteille, joista useat levyttivät kokonaisen levyllisen Kuoppamäkeä. Hittejä mm. Matti Korkialan levyttämä Kallein aarre (1997), Kari Vepsän Miksi oot niin kaukana (1993) ja Tomi Markkolan Kohtaloni (1996).

Muille tehtyjä hittejä myös mm. Radiosta rokin kuulen, Danny, Tatuoitu sydän Paula Koivuniemi, Aavistus, Katri Helena.

Hittisävellyksiä Chrisse Johanssonin teksteihin: R.A.K.A.S, ensilevytys Tapani Kansa (1976), No justiinsa juu, Eino Valtanen (1978), Rotunainen , Lea Laven (1979), Viikonloppuisä, Reijo Kallio (1980), Tule kanssani kylpyyn, Bomberos (1980),

Hittisanoituksia: Kanssasi sun, ensilevytys Eija-Sinikka (1973, säv. Juha Kajova)

Teoston jäsen vuodesta 1973

Elvis ry:n jäsen vuodesta 1966

Laulaja

Ura alkoi 15-vuotiaana Neloset lauluyhtyeessä kitaraa soittavana tenoriäänenä. Vuosina 1960-62 Neloset levytti mm. laulut Malaguena (Galindo Galarza Pedro san. Ramirez Burgos Elpidio, suom. Erkki Ainamo) ja Barbara. (Kosma Joseph, Prevert Jacques Andre M, Erkki Ainamo).

Tuurasi Kukonpojat lauluyhtyeessä 1961-65 radion aamukahvilähetyksissä ja esiintyi mm. Onni Gideonin tanssiorkesterin solistina.

60-luvun puolivälissä kolmen lapsen luokanopettajaisän oli tarkoitus löytää ammatti laulamisesta. Elettiin folk-liikkeen ja hippiliikkeen aikaa. Myös Kuoppamäki pukeutui kaulaketjuihin ja hapsutakkiin ja lauloi Eikan pumpusta (säv. Rauno Lehtinen san. Pertti Reponen) eli Eino Leinon patsaalle kerääntyneistä nuorista.

Ensimmäinen menestys suomentamallaan käännöshitillä Rakkaus on sininen Euroviisujen vuoden 1967 voittokappaleesta L´amour est bleu (säv. Popp Andre Charles Jean, san. Cour Pierre).

Ensimmäinen kokonaan omaa tuotantoa oleva hitti Kiskot vievät etelään oli 1969 Yleisradion Lista-ohjelman listalla monta viikkoa.

Lähetti vuonna 1970 kappaleensa Minä lähdin – sinä jäit Yahama-festivaalin karsintaan. Laulu valittiin kilpailuun Japaniin ja Pertsa Reposen englanniksi kääntämänä ja Paroni Paakkunaisen sovittamana voitti jaetun toisen sijan ja 1500 dollaria.

Edusti 1971 ja 1972 Suomea Rostockissa Itämeren viikon iskelmäfestivaaleilla. Pieni Mies voitti ensimmäisenä vuonna ja Sininen ja valkoinen seuraavana.

Osallistui Euroviisuihin ja Syksyn Säveleeseen useita kertoja vuosina 1969-75. Euroviisuedustus oli lähellä vuonna 1971 omalla laululla Uinu poikani uinu. Syksyn Sävel voitto tuli 1973 omalla laululla Kultaa taikka kunniaa. Esityksessä nähtiin veljen Mikko Kuoppamäen soittamana omarakenteinen intrumentti hyppykeppi.

Levytti 1970-luvun suurimmat hitit EMI:lle. Tuottajana Raimo Henriksson, joka teki sovitukset mm. Sininen ja valkoinen kappaleeseen Rostockiin.

Keikkaili 70-luvulla päätoimisesti Castanja-yhtyeen kanssa 1974 asti kunnes muutti 70-luvun lopulla Saksaan.

Uusi tuleminen esiintyjänä ajoittui 90-luvun lopulle sekä yksin että yhdessä Taika-tyttären kanssa.

Ensimmäinen sooloalbumi 1966 ja viimeisin 2010 (lokakuussa Kun maailma muuttui Uniarecords). Julkaissut yhteensä 30 sooloalbumia.

Suomen Euroviisuissa vuonna 2006.

Elämänvaiheita

s. 1942

Sakari Topeliuksen tyttärentyttärenpojanpoika.

Lapsuus upseeriperheessä Helsingin Töölössä.

Tädin puoliso, saksalainen oopperalaulaja Paul Schmidtmann toi pojalle nokkahuilun ja kitaran.

Partion leirinuotiolla lopullinen innostus laulamiseen ja kitaransoittoon

Valmistui opettajaksi 1965.

Aviopuoliso Sirpa Kuoppamäki, seitsemän lasta.

Omaksui antroposofisen maailmankatsomuksen 1970-luvulla.

Uskoo jälleensyntymiseen ja Karman lakiin todeten, että Suomen kansa on vanhaa tietäjäkansaa.

Kutsumuksen myötä Saksaan pappisseminaariin 1977.

PSO:lla 1960-luvulla myös tuottajana.

Oma levy-yhtiö Satsanga 1973-1979. Jakeluyhtiö Poly Musiikki jäi konkurssissa Satsangalle 150.000 mk velkaa, mistä alkoivat vaikeudet. Fazer osti 200.000 markalla Kuoppamäen kustannusoikeudet myös tuleviin lauluihin. Pääsi myöhemmin irti tulevia lauluja koskeneesta pykälästä. Lopulta myös Satsanga konkurssiin ja siinä menivät asunto Suomessa ja purjevene. Velkaa lyhennettiin teostotuloista.

Kuoppamäen levyjen lisäksi Satsanga julkaisi päivän hitti-iskelmistä cover-levyjä.

Satsangalle levyttivät mm. Anita Hirvonen, Seppo Hanski ja Esko Rahkonen.

90-luvulla kustannusyhtiö Warner/Chappellin housewriter.

Arkisto tuhoutui vesivahingossa Helsingissä 1978.

Suunnitteli muuttavansa eläkevuosiksi Suomeen, mutta on päätynyt siihen, että viettää täällä kesät (Porvoon Emäsalossa).

Jatkaa edelleen työtään pappina.

Lauluntekemisestä

– On vaikea tehdä yksinkertaista mutta hyvää. Iskelmän tekemisen suurin vaikeus on päästä eroon kliseistä. Inspiraatio tulee korkeammalta, nykyinen ja tuleva ovat läsnä yksiulotteisessa ajattomuudessa. Lauluntekijöillä on antennit, joilla he ovat inspiraation kautta kosketuksissa tulevaan. Siksi lauluntekijät ovat pari vuotta aikaansa edellä. Lauluntekijä-jukan ja arki-jukan välillä on suuri ero, jos ei ole inspiraatiota, ei kannata tehdä. Lauluntekeminen on aina onnenkauppaa mutta myös käsityöläisen taitoa. Tarvitaan hittinenä. Hitti syntyy siitä, kun inspiraation ansiosta sävellyksestä ja siihen liittyvästä sanoituksesta tulee sellainen, mitä kukaan muu ei ole ennen tehnyt. Kun hittimelodia tulee päähän, se täytyy äkkiä kirjoittaa nuottiviivastolle muistiin, sillä poikkeuksellisen luonteensa vuoksi hittimelodia unohtuu, ellei sitä saa heti talteen. Lauluntekeminen ja hengellinen työ ovat samaa.

Inspiraatiosta

– Inspiraation temppeli on minulle pyhä. Astun sinne yksin enkä voi ottaa muita mukaan. Silmäni ja korvani sidotaan samalla kun minulle tuntemattomat aistit avautuvat havaitsemaan ja välittävät jotakin, jonka kyllä tajuan mutta jonka pystyn vain vaivoin merkitsemään muistiin. Olen samalla hetkellä kahdessa tietoisuuden tilassa – olen tässä ja silti poissa, olen poissaolevana pöytäni ääressä. Tämä työtapa on kehittynyt vuosien varrella ja siihen kuuluu myös käsityöläisen taitoa, joka on säveltämisen maanpäällinen ulottuvuus. Olennaista on ulottua sinne, missä on aina musiikkia, tarinoita ja tunnelmia. Inspiraation lähde ei ehdy koskaan, oma antenni voi korkeintaan ruostua. Toivon, ettei niin kävisi. (Jukka Kuoppamäki Elämän valtatie s. 22, Warner/Chappel 1998)

Koonnut: Martti Heikkilä

Tahtipuikoissa

Julkaistu 21.10.2013

Selvis tapasi hänet parinakin kauniina kesäpäivänä muistelujen merkeissä. Ossilla on uskomaton muisti ja tarinaa musiikin tekemisestä ja esittämisestä pulppusi kuin karjalaisesta runsaudensarvesta vai pitäisikö sanoa runsaudentorvesta…

Ossin uravalinta ratkesi oikeastaan jo 13-vuotiaana, kun hän pääsi Kaartin soittokuntaan oppilaaksi. Ensimmäinen julkinen esiintyminen oli pian sen jälkeen 7.9.1940 upouudella Olympiastadionilla Suomi-Saksa-Ruotsi-maaottelussa. Ensimmäisen kerran Ossi näki nimensä painettuna käsiohjelmassa 23.11.1944 Väestöliiton lastenjuhlissa, jotka järjestettiin Kansallisteatterissa.

Ossi Runnetta haastateltiin Selvis-lehteen jo kymmenen vuotta sitten ja tuosta jutusta voi lukea tiivistetysti Ossin uran vaiheet. https://musiikintekijat.fi/042000/runne.html

Sen jälkeen on ilmestynyt Ossin omaelämäkerta Trumpetilla ja tahtipuikolla (toim. Pertti Luhtala, WSOY 2003), joka on todella kiehtovaa luettavaa kenelle tahansa kollegalle ja suomalaisen populaarimusiikin historiasta kiinnostuneelle.

Ossin ”kiireiset eläkepäivät” alkoivat jo 1992 hänen irtisanouduttuaan Yleisradiosta. Yksi rakas harrastus on ollut Karelia-puhallinorkesteri.

– Oikeastaan se oli vähän sellainen perintö- ja heimokysymys, koska orkesterin syntyjuuret ovat Viipurissa. Siellä oli aikanaan paljon sotilas- ja siviilisoittokuntia. Karelia pohjautuu Viipurin suojeluskunnan soittokuntaan ja osittain myös Rautatieläisten soittokuntaan. Sitten sotien jälkeen, kun väkeä evakuoitui tänne, kapellimestari Vilho Aalto rupesi keräilemään kaikkia niitä vanhoja kavereita, keitä vielä Viipurista oli jäljellä, ja perusti Pääkaupungin Karjalaisten Soittokunnan. Sennimisenä se toimi aika pitkään, kunnes katsottiin että sitä voitaisiin vähän modernisoida kuitenkin säilyttäen karjalaisuus nimessä. Karelia edusti tietysti koko karjalaista henkeä, piti majaansa Karjalatalolla ja oli mukana kaikissa karjalaisten riennoissa.

– Se oli miellyttävää toimintaa, koska vanhojen veteraanien sijaan pikkuhiljaa tuli uutta nuorempaa porukkaa ja enemmistö oli entisiä orkesterimuusikoita eli ammattilaisia. Kareliaa voi sanoa puoliammattimaiseksi ja hyvätasoiseksi puhallinorkesteriksi.

Karelia on myös tehnyt Ossin johdolla levytyksiä ja esiintynyt ulkomailla, mm. Yhdysvalloissa, Espanjassa ja Unkarissa. Ossin suhteilla Karelian solisteina ovat esiintyneet lukuisat maamme eturivin solistit, joista eräs Ossin suosikki on ollut oopperalaulaja Marjatta Airas. Kareliasta Ossi ei jääne eläkkeelle koskaan ja esiintymisunivormu on edelleen kaapissa.

– Tässä iässä on jo pakko vähän järkeistää, jo muidenkin puolesta, nuorempien vuoro astua kuvioihin… Kareliaa en ole jättänyt: jos vakituinen kapellimestari ei pääse, olen valmis tuuraamaan. Meillä on myös Kareliasta erotettavissa tämmöinen vapaaehtoisen maanpuolustuksen bändi, joka tekee veteraanityötä. Pannaan harmaat niskaan ja prenikat rintaan! Veteraanitilaisuuksissa olen ollut mukana jatkuvasti, että kyllä tätä työtä riittää ihan sopivasti.

OSSI MUSIIKIN TEKIJÄKSI

Muusikko Ossi Runnen rooli musiikin tekijänä alkoi kasvaa pikkuhiljaa, kun hän vuonna 1957 pääsi Musiikki Fazerin palvelukseen. Jo tätä ennen hän oli työskennellyt Levytukussa Olavi Virran oikeana kätenä, mutta soittamisen lisäksi hän vastasi siellä enemmän kaikesta muusta levyttämiseen liittyvästä ja toimi pikemmin sovitusten tilaajana.

– Katsoin elämäntehtäväkseni soittaa trumpettia, kaikki muu sen ulkopuolella ei merkinnyt mitään. Sitten Fazerilla aloin tehdä ensimmäisiä sovituksia mm. Tuula-Anneli Rantaselle ja Tapio Rautavaaralle. Tietysti minulla oli valmis teoreettinen pohja, mutta en ollut koskaan aiemmin ajatellut ryhtyväni sovittamaan. Sitten Topi [Kärki] antoi tehtäväksi, että ”tee tuosta sovitus Rautavaaralle, äläkä kovin kallista bändiä ota!”. Tästä se sitten lähti!

Nuori ja hehkeä Tamara Lund puolestaan innosti Ossin säveltämään ja sanoittamaan. Ideana oli myös keksiä aihe ja otsikko, jotka ymmärrettäisiin laajasti eli euroviisuosallistuminenkin saattoi jo kajastella Ossin mielessä.

– Mä katselin sillä silmällä sitä likkaa, että helvetin hyvännäköinen tyttö ja laulaa kauniisti, ja ajattelin, että täytyisi saada joku tuon persoonaan istuva kappale ja mä voisin sellaisen tehdä. Mä väänsin ensin sen runon Strip tease, joka kertoo tämmöisestä tytön kohtalosta…, joka laulaa itsestään ja pitää sitä [stripteasea] itsestäänselvänä, vaikka pohjalla on viaton tyttö… Tein jonkun toisenkin ja olin kovin innoissani esittelemään ne Topille. Topi makas Eiran sairaalassa silloin mahahaavastaan. Mä menin papereitten kanssa häntä katsomaan. Topi otti paperit, katto toista ja sanoi: ”Juu, pankaa levylle!”

Topi tosin kehotti muuttamaan yhtä lausetta, jota hän piti liian pornografisena: Eessä katseiden ja huulten kuivien muuttui muotoon Eessä katseiden voin kertoakin sen.

– Sen jälkeen en kovin paljon enää ehtinytkään Fazerille tehdä, kun tuli kutsu telkkariin. Siellä huomasin, että mun hommani on istua kirjoituspöydän takana tekemässä sovituksia ja kasata bändejä enkä mä saa soittaa ollenkaan!

Ossin työ Yleisradion TV:n viihdetoimituksen ja teatteritoimituksen kapellimestarina ja musiikkikoordinaattorina alkoi tammikuussa 1966. Hän oli onneksi ehättänyt jo osallistua tuon vuoden Eurovision laulukilpailun karsintaan, jonka voitti laulullaan Playboy esittäjänään Ann-Christine. Niinpä Ossi seurasi suurta esikuvaansa George de Godzinskyä Suomen euroviisukapellimestarina ja matkusti Luxemburgiin johtamaan omaa kappalettaan.

– Playboy oli vähän niin kuin vitsi tai parodia ja Ann-Christine oli mitä sopivin henkilö esittäjäksi. Hän oli pirteä ja leikkisä, ja koko laulun sisältö istui hänelle oikein hyvin.

Pääosa Ossin sävellyksistä on kuitenkin syntynyt television tarpeisiin. Ossin kohdalla työsuhdetekijänoikeus tavallaan jo toteutui, kun teosilmoitukset jäivät monta kertaa työn tiimellyksessä tekemättä.

– En tiedä, kuinka paljon tulikaan tehtyä kaikenlaisia tunnusmusiikkeja ja muita musiikinpätkiä, jopa joitain laulujakin, joita ei ole merkitty Teostoon ollenkaan. Myöhemmin vähän harmitti, että olisi pitänyt olla viisaampi.

Tv-kapellimestarina hän ei tietenkään saanut osallistua mihinkään Yleisradion järjestämään sävellyskilpailuun, mutta onneksi oli muitakin kilpailuja kuten 1974 jääkiekon MM-kisafanfaarikilpailu, jonka Ossi voitti.

– Tein sitten semmoistakin syntiä, että sävelsin kansanmusiikkia ja satuin eräänä vuonna voittamaan Pispalan Sottiisin sävellyskilpailun (1971). Se oli Konsta Jylhän ansiota: ihailin häntä kovasti ihmisenä, säveltäjänä ja muusikkona.

Ossi on tehnyt myös joitakin sanoituksia, joista tunnetuimpia ovat tietysti mainitut Playboy ja Strip tease. Ossin sanoittajakumppaneita ovat olleet niin Reino Helismaa, Lauri Jauhiainen, Tuula Valkama kuin Vexi Salmikin.

– Tietysti Fazerilla katsoin ympärilleni, kun siellä kävi näitä tekstintekijöitä, mutta ei mieleeni päksähtänyt lainkaan, että musiikin ohella minä itse tekisin tekstejä. Silloin tällöin joku slogan, joka tuntui, että tässä on ainesta, kirjoitin sen ylös ja lykkäsin sen johonkin kaapin laatikkoon. Joskus viiden vuoden päästä otin esiin ja totesin, että juu, tässä on ainesta…

Yleensä Ossi ei kuitenkaan tehnyt kappaleita pöytälaatikkoon, mutta aina ei inspiraatiota pystynyt estämään… Tällainen poikkeus on mainio, inspiraation puutteesta kertova Tänään ei lauluja synny vuodelta 1973.

– Siinä on sellainen deekiksellä oleva runoilija, jonka päivä alkaa huonosti, koko se kertomus siitä. Esittelin sen runon sitten Topille, että tekisin tällaisen rallin, niin kuin näet, tämä on surullisen hahmon ritari…

Topi ehdotti laulajaksi Tapio Rautavaaraa, mutta Ossin mielestä hänellä ei ollut ollenkaan kappaleessa tarvittavaa huumoria, mutta esitteli sen kuitenkin levysession yhteydessä Rautavaaralle, joka piti siitä.

– Hän itse oli jo tämmöinen raskas kaveri, ja kaikki niin kuin kaatuu päälle… Niin hän teki siitä niin jumalattoman masentavan rallin, että siinä ei ollut ollenkaan sitä semmosta pilkahdusta, jonka mä olin sinne ajatellut. Siis tämmöinen ironia: kun kaik’ on päin helvettiä tänä aamuna, niin mitä tässä nyt, eukko ei toimi, kurttu on kanissa eikä Pegasos puhuttele… Siis täysin väärä valinta. Sitten myöhemmin sen teki Heikki Kinnunen, ja se oli ihan toista maata, hänelle se istui.

MONESSA ROOLISSA

Suomalaisen televisioviihteen virstanpylväänä pidetyssä Jatkoaika-sarjassa Ossi tietysti vastasi musiikista. Ossi sävelsi myös Televisioteatterin tarpeisiin ja eräänä vaativimmista töistään hän pitää balettisävellystä Legenda.

– Ohjaaja Riitta Degerholm kysyi, eikö tämmöisen tarinan voisi säveltää. Minä hulluuttani sanoin, että sävelletään pois. Aikaa oli 4 kuukautta ja aloin laskeskella, että puolen tunnin balettiin, eiköhän tässä aika riitä… Siinä mä tein kyllä suuren virheen, että mä kuormitin itseäni sellaisella alueella ja menin sellaiseen rakoon, joka ei oikeastaan olisi mulle kuulunut.

Mukana oli myös laulava kertojan rooli ja siihen saatiin houkuteltua Kansallisoopperan solisti Maiju Kuusoja.

– Hän tuli työhuoneelle ja mä soitin melodioita. Sit mä sanoin, että tää on semmoinen stoori niin kuin sä näet tästä käsikirjoituksesta, että tämä on tällainen vanha, kaiken kokenut nainen, että sä et tota komeeta alttoa saa päästellä ollenkaan, sä laulat tämän ihan puhaltelemalla vaan. Kuusoja sanoi mulle: ”Ei, en minä voi, luulevat että olen menettänyt ääneni!”

Kompromissien kautta laulut saatiin tehtyä ja balettikin valmistui, mutta tätä työtä Ossi muistelee vieläkin kaikin puolin ankarana koettelemuksena. Enimmäkseen Ossi kuitenkin nautti työstään Ylessä ja siitä, että sai aika hyvin valikoida itselleen sopivat työt.

– Ylessä oli kivaa myös se, että sain tuoda omia ideoitani toimitustyöhön.

Jo ennen Yleisradioon siirtymistään Ossi oli ideoinut Mainos-TV:n Nuottiavain -musiikkitietokilpailun, jossa tähtenä oli ensin Tamara Lund ja sitten Marion Rung. Ossi oli mukana myös muusikkona Montreux’n Kultaisen Ruusun 1965 voittaneessa ohjelmassa Lumilinna.

Päätyönsä ohessa Ossi ei suinkaan hylännyt trumpettia, vaan kävi jopa soittamassa UMOn riveissä ja Klaus Järvinen sai Ossin houkuteltua Pop & Jazz Opistoon opettamaan. Ehdoksi hän laittoi, että oppitunnin on sitten oltava 45 minuuttia, koska trumpetisteilla jo lämmittelyyn menee vartti. Ossi harmittelee, että ei ehtinyt muilta töiltään opettaa niin paljon kuin olisi halunnut.

– Sanoin, että neljää poikaa korkeintaan voin opettaa. Siellä oli muutamia hyviä kavereita, kuten Prihan poika, Antero, josta heti näki, että tämä on oikein lahjakas.

Myös ensimmäinen Ogelista valmistunut muusikko Raimo Korhonen oli Ossin oppilaita.

VAIKEASSA ASEMASSA

Ossi Runne liittyi tietysti Elvisiin jo 1960-luvulla ja oli sen johtokunnankin jäsen 1969-71.

– Erikoisesti en ole ammattiliittomies, mutta totta kai täytyy olla mukana, koska se on tärkeä osa tästä kevyen musiikin elämästä. Liitto on yksi, joka on turvana muusikoille.

Elvisin historiikin ykkösosassa (toim. Arthur Fuhrmann ja Taimi Kyyrö) muistellaan Ossin asemaa siten, että ”jääviysongelmia ei ollut ja luottamus säilyi eri tahojen välillä”. Ossi itse muistaa, että pientä skismaa kyllä oli. Ilmeisesti jotkut elvisläiset odottivat häneltä enemmän lobbausta tekijöiden puolesta.

– Tässä oli hyvin vaikea paikka: Elvisin puolesta mulle kannettiin kaunaa. Kun mut pyydettiin joskus näihin tariffineuvotteluihin mukaan, niin katsottiin että mä olen Yleisradion puolella, vaikka mä olin asiantuntijana sen vuoksi, että mä tiesin, kuinka tää rahaliikenne menee ja miten sovituksista maksettiin! Mulla ei ollut mitään osaa korottaa tai mataloittaa näitä tariffeja, mutta elvisläiset tykkäs, että tää ei ole oikein reilua. Kyllä mä koitin sitten Huttusen Masalle ja muille neuvottelijoille sanoa, että tämä on jutun juoni.

– Ne olivat aina hyvin vaikeita asioita nuo sävellys- ja sovitustariffit näissä Yleisradion jutuissa. En mä tiedä, ovatko ne vieläkään kunnolla selviä… Puhumattakaan sitten, kun tuli näitä elektronisäveltäjiä mukaan, että millä tavalla ja millä perusteella niille maksetaan. Kun aikaisemmin laskettiin tahteja ja miten paljon instrumentteja on sovituksessa, niin sitten tuli elektronisäveltäjä ja sanoi, että tämä juttu kestää 25 minuuttia. Kun kysyttiin mitä instrumentteja se pitää sisällään, vastaus oli: ”En minä tiedä.” Ne jäi itse asiassa huonompaan asemaan, kun tiedetään että kyllähän ne teki kovasti töitä! Ennen kuin tuommoinen paketti on kasassa elektronivehkeillä, niin kyllä siinä tehdään yhtä paljon töitä.

Elvisin kokouksissa Ossi ei ole enää aikoihin käynyt, mutta Teoston kokouksissa kyllä. Hän muistelee aikoja, jolloin säveltäjät mahtuivat Laulumiesten saliin ja suuri osa joukosta oli vakavan musiikin miehiä. Kevyen musiikin arvostuksen puolestapuhujana Ossi arvostaa erityisesti Georg Malmsténia.

– Georg Malmstén oli kai se, joka löi kiilan taidemuusikoiden joukkoon tuomalla esiin, että hyvänen aika, siitähän pitää maksaa, mitä yleisölle soitetaan levyinä ja radiossa eikä niin, että ne on piironginlaatikossa ne sävellykset…

– Toivo Kärki oli tietysti asia erikseen. Siellä oli selvästi kateutta siihen suuntaan, jopa käsirysyjä käytiin Teoston kokousten lopputunneilla! Tosiasia oli, että hän oli ahkera mies ja teki paljon.

”AND THE CONDUCTOR IS…”

Vaikka Ossi on ollut 70 vuoden uransa aikana mukana todella monessa ja tekemisissä monen musiikin tekijä- ja esittäjäpolven huippujen kanssa, hänen näkyvin tehtävänsä oli tietysti Suomen euroviisukapellimestarina. Yhtä suuria kansainvälisiä tv-yleisöjä taitavat nykyään saada vain suurimmat jalkapallotähdet. Suomen euroviisuedustuskappaleen Ossi johti finaalissa 22 kertaa: 1966-1969 ja 1971-1989, lukuunottamatta vuotta 1981, jolloin orkesteria johti Otto Donner ja Ossi oli selostuskopissa. Myös vuonna 1990 Ossi oli selostajana.

Suomen euroviisukarsinnoissa Ossi toimi usein esiraadin jäsenenä ja Suomen karsinnan kapellimestarina eikä tasapuolisuuden vuoksi puuttunut kappaleiden sovittamiseen muuten kuin hätätilanteessa. Tällainen poikkeus oli vuonna 1969 Katri Helenan esittämä Maailman pihamaat (säv. Åke Granholm san. Saukki), joka jäi kakkoseksi, mutta edusti Suomea sitten Puolassa Sopotin laulukilpailussa.

Musiikillisesti Eurovision laulukilpailun taso 80-luvulla alkoi hiipua ja Ossiakin tehtävä alkoi vähitellen kyllästyttää.

– Se ei sillä tavalla enää tuonut mitään uutta. Pääasiallinen tehtäväni oli pitää esiintyjäjoukon mielialaa korkealla, että kaikki olivat rauhallisia ja jos jotain itketti, niin sai itkeä olkaani vasten… Yleensä musiikillinen puoli oli niin kuin automaatio jo, ehkä hengenluominen oli se kaikkein tärkein.

– Useillekin tuli se harhakäsitys, kun lehdistö oli eri tilaisuuksissa aina kimpussa, haastateltiin ja otettiin näitä taustatietoja, että minä itse olen nyt tässä fokuksessa, että ajatellaanko, että minä olen tässä voittajaehdokas… Piti sitten rauhoitella, että tämä sama tehdään joka ikisen laulajan kohdalla, että materiaali on valmiina, kun ei tiedä kenestä se voittaja tulee!

Viimeisellä viisukapellimestarikeikallaan 1989 Ossi toivoi ja uskoi Anneli Saariston esittämän Matti Puurtisen ja Turkka Malin La Dolce Vitan mahdollisuuksiin.

– Kuvittelin, enkä ihan harhaan mennytkään siinä, että jos jonkun suomalaisista kappaleista soisi menestyvän, niin tämän se pitäisi olla. Se oli niin hyvä, että olisi voinut olla voittaja, kerta kaikkiaan.

1990 Ossi luovutti tahtipuikon Olli Ahvenlahdelle, mutta lähti vielä selostajaksi Zagrebiin. Sittemmin Eurovision laulukilpailu on kovasti muuttunut ja Suomikin päässyt ikuisen häviäjän kirouksesta.

– Se on tietysti tämä Lordin voitto… Se jää käsittämättömäksi erikoisuudeksi, jossa nousi juuri pintaan tämä käsittämättömyys. Se on niin hullu, että sille pitää antaa huomiota pisteiden muodossa ja niin siinä kävi.

Ossi on utelias Lordin nykypäivän kuulumisista ja on myös seurannut kauhunsekaisin tuntein Extreme Duudsonien maailmanvalloitusta. Aikaansa seuraava eläkeläinen!

Minkälaista musiikkia tänä päivänä kuuntelet ja mistä pidät tällä hetkellä?

– Aika erikoista, että kysyt juuri tätä, kun ammatista johtuen se on ollut hirveän valikoivaa, enkä ole oikeastaan voinut kiintyä mihinkään henkilöön tai laulajaan… On pitänyt kuunnella niin leveältä kuin vain on voinut ja omaksua yhtä ja toista. Mitään ei ole tullut, että ”aah, tuo valloittaa mun sydämeni ikuisiksi ajoiksi!”

– Mielellään kuuntelee jotain uutta ilmiötä, mutta varautuneesti. Musiikin kuuntelu on aina ollut mulla semmoista selektiivistä, että jostakin levystä mä saatan kaivaa jotakin epäolennaista, kiinnostaa joku ”miten tää on tehty” tai tämmöisellä merkillisellä tavalla mä olen musiikkia harrastanut aina…

Ammattilaisen vaiva, että ei pysty analysoimatta vain rentoutumaan ja kuuntelemaan musiikkia paitsi ehkä vakavampaa…

– Juu! Eläkkelle jäätyäni olen iloinnut siitä, että kun itse aloitin viulistina, pidän sitä suurenmoisena instrumenttina ja on suurenmoisia taiteilijoita maailma täys… Nyt kun kaikessa rauhassa saanut kuulla hienoja viulunsoittajia, niin se on ollut mulle hirveän antoisaa. Kaikki huiput on… sen kun pistät tohon levylautaselle ja rupeat kuuntelemaan! Se on musta aivan uskomattoman upeata. Se koulutus, minkä mä ensimmäisenä sain hienon opettajan avulla, niin se on jatkunut näin, että pidän viulua taidemusiikin kirkkaimpana tähtenä.

Kaksirivisen mestari luottaa perinteen voimaan

Julkaistu 21.10.2013

Lepistö tunnetaan suomalaisen kansanmusiikin taitajana, joka hallitsee monen muunkin maan traditiot. Kosmopoliitti muusikko suuntaa työn perässä yhä useammin ulkomaille. Niinpä Lepistöt muuttivatkin vaimon kotiseudulle ennen lasten syntymää ja hylkäsivät Helsingin kiireen kahdenkymmenen vuoden jälkeen.

– Eihän matka kehä kolmoselle ja lentokentälle ota kuin tunnin.

Pelimannien jalanjäljillä

Miten pohjalainen taustasi vaikutti musisoinnin aloittamiseen ja instrumentin valintaan?

– No ihan täysin. Kuortane ja Etelä-Pohjanmaa on ollut haitariseutua 1800-luvulta lähtien ja Kuortane oli hyvin vireä kansanmusiikkipitäjä aikoinaan. Siellä oli paljon viulupelimanneja ja tunsin sitä perinnettä jo nuorena. Pitäjässä oli oma pelimanniyhtye ja sen riveissä minäkin aloitin kahdeksanvuotiaana. Oman haitarin sain viisivuotiaana.

– Siihen aikaan kun Kaustisen Purppuripelimannit oli kova sana, näitä pelimanniyhtyeitä syntyi ympäri Suomea. Kuortaneella soitettiin paljon tunnettuja pelimannikappaleita, mutta myös oman kylän perinteisiä polskia. Siinä on koko pohja. Soittelin ihan korvakuulolta siihen asti kun aloitin 14-vuotiaana musiikkiopistossa.

Perehdyitkö vasta silloin nuotteihin ja teoriaan?

– Meidän kylällä oli tanssimuusikko Aarne Latvamäki, joka tunsi nuotit. Hänen luokse isä mut vei. Aarne opetti nuotit ja teoriaa, mutta en ollut kiinnostunut siitä vaan soittamisesta. Musiikkiopistossa teorian opiskelu alkoi sitten vääjäämättä.

– Naapurikylän poikien kanssa perustettiin tanssibändi kun olin viisitoista. Tehtiin siinä neljä-viisi vuotta ravintola- ja tanssilavakeikkaa. Kaikki viikonloput keikalla. Mietin, että tuleeko tästä ammatti vai jääkö harrastukseksi.

Oliko sinulla mitään ajatusta solistisesta urasta, seurata Lasse Pihlajamaan jalanjälkiä?

– Oli mulla orastavaa kunnianhimoa. Ensimmäistä kertaa olin Ikaalisten harmonikkamestaruuskilpailuissa 1974, ja jo vuotta aikaisemmin oli ensimmäiset nappulakilpailut Balderin salissa, Helsingissä. Tavallaan harrastin vakavasti ja harjoittelin määrätietoisesti päivittäin. Varmaan takaraivossa oli ammattilaisuus.

Missä vaiheessa tiedostit että musiikista voi tulla sinulle ammatti?

– Herätys oli se, kun pyrin jo lukiossa ollessani Sibelius-Akatemiaan. Silloin ei ollut vielä kansanmusiikin osastoa vaan pyrin opiskelemaan klassista haitaria. Kerran pyrin myös kirkkomusiikin osastolle, soitin siihen aikaan paljon pianoa. Harjoittelin myös vähän urkujen soittoa. En kuitenkaan päässyt Akatemiaan.

– Kuulin sitten, että Oriveden opistolla on olemassa musiikkilinja. Pyrin sinne ja pääsin. Se talvi 82-83 Orivedellä vahvisti, että musiikki on se mitä haluan ja toivottavasti saan siitä ammatin. Ensimmäistä kertaa elämässä tehtiin täysipainoisesti musiikkia.

– Kun sitten kuulin opettajaltani Sini Louhivuorelta, että Sibelius-Akatemiaan on perusteilla kansanmusiikkikoulutus, päätin pyrkiä sinne. Mulla oli vaihtoehtoinen ura tarjottuna. Erkki Järvenpäällä oli iso harmonikkafirma Seinäjoella, joka nykyään omistaa Lasse Pihlajamaa Oy:n. Hän ehdotti, että lähtisin Italiaan opiskelemaan harmonikanvirittäjäksi. Olisin vastannut heidän firman harmonikkojen huoltamisesta ja virittämisestä. Se kiinnosti tosi paljon, mutta päätin että vielä kerran pyrin Akatemiaan ja nyt pääsin. Siinä välissä kävin vielä armeijan ja aloitin opiskelun 1984. Sitä myötä se on ollut selvää.

Viimeinen painihaitaristi

Kuulin, että olet Suomen viimeinen painihaitaristi. Missä vaiheessa löysit itsesi molskin laidalta?

– Ensimmäisiä muistikuviani, kun aloitin viisivuotiaana soittamisen, oli se kun kävin painimaton reunalla soittamassa. Se oli 60-luvun loppua. Kuortane on myös painikunta, josta on tullut paljon huippupainijoita. Kävin itsekin isoveljen kanssa painitreeneissä. Samaan aikaan oli kuitenkin myös pelimanniharjoitukset ja jouduin tekemään aina valinnan, menisinkö soittamaan vai painimaan. Soittaminen vei voiton.

Painihaitariperinne valitettavasti katosi, eikä Lepistöä sen koommin pyydetty kisoihin soittamaan. Ilmeisesti juuri Lepistön puheista nappasi Kimmo Pohjonen idean painihaitarikonsertista, ja jatkaa nyt tavallaan perinnettä.

Sinut tunnetaan kaksirivisen mestarina. Miksi vaihdoit viisirivisen rajoittuneempaan kaksiriviseen?

– Se tapahtui myös Orivedellä. Aloitin pianohaitarilla ja soitin sillä muutaman vuoden. Sen jälkeen sain näppäinhaitarin. Soitin pelkästään sitä, vaikka tietysti kuulin paljon kaksirivistä eri pelimannikeikoilla. En kuitenkaan tutustunut siihen tarkemmin, jotkut siitä varoittivatkin, että ei saa pojalle antaa sitä kun siinä on erilainen tekniikka.

– Sitten Orivedellä oli kansanmusiikkiperiodi ja Kaustiselta oli opettajia. Sain rauhassa tutustua kaksiriviseen ja totesin että tämähän on aivan mahtava peli. Innostuin siitä ja kun pääsin Akatemialle niin ostin semmoisen. Viisirivinen oli vielä pääsoittimeni, mutta kaksirivinen tuli siinä mukana. Silloin vasta rupesin aktiivisesti tutkimaan sitä kaksirivisen perinnettä mitä olin kuullut kotipaikkakunnalla lapsesta lähtien.

– Tutustuin lähemmin oppi-isääni Tauno Ahoon (1914-1996), joka oli kuortanelainen mestaripelimanni, Kaustisellakin vihitty. Olin kuullut koko elämäni häntä, mutta vasta 80-luvulla tutustuttiin. Menin hänen kotiinsa ja soitimme yhdessä. Silloin mulle aukeni koko kaksirivisen perinne. Innostuin siitä valtavasti. Äänitin kaiken mitä Tauno osasi ja kopioin hirveän määrän kotiäänityksiä eri vuosikymmeniltä. Opettelin soittamaan hänen ohjelmistonsa, kopioin tyylin ja haastattelin hänet. Hänestä tuli oppi-isäni, ja hänen oppeihinsa kaksirivisen soittoni perustuu edelleenkin. Silloin tuli samalla innostus ja halu, että kyllähän tällä haitarilla voi jotain muutakin tehdä.

– Rupesin kuuntelemaan eurooppalaisia soittajia. Tajusin, että hetkinen, nuo haitarithan ovat jotenkin erilaisia. Tällä suomalaisella kaksirivisellä en pysty soittamaan mitä nuo englantilaiset, italialaiset tai ranskalaiset soittavat. Otin asiasta selvää. Tajusin, että niitä rivejä on paljon enemmän ja niillä on kromaattisia säveliä.

– Kari Reiman soitti Värttinässä ja alkoi tuoda maahan Castagnari-merkkisiä harmonikkoja. Kari sanoi, että voin tilata tehtaalta semmoisen haitarin kuin haluan, siellä ne tekevät. Suunnittelin monta kuukautta ja 1994 sain kaksijapuolirivisen, joka mulla on edelleenkin. Sen kromaattiset sävelet avasivat minulle ihan uuden maailman. Aloin tehdä omia biisejä aktiivisesti. Oli mullistavaa tajuta, että hetkinen, tällähän pystyy soittamaan paljon monipuolisemmin, esimerkiksi eri sävellajeissa.

Lepistön suunnittelemaa kaksijapuolirivistä on Suomessa jo kymmenittäin lähinnä Lepistön oppilailla. G-vireinen soitin on rakenteeltaan aivan kuten suomalainen kaksirivinen, jossa on bassopuolella lisäsäveliä. Periaatteessa kromaattisella haitarilla voi soittaa kaikissa sävellajeissa, joskin toisissa se on huomattavan hankalaa. Pikkuhiljaa Lepistö on perehtynyt myös vaikeammin sormittuviin sävellajeihin.

– Olen pyrkinyt ottamaan haltuun biisien myötä, miettinyt niiden kautta mitä sillä pystyy tekemään. Nyt minulla on tilauksessa Ranskasta kolmirivinen. Siinä on suomalaisen kaksirivisen pohja, mutta siinä on vielä hiukan enemmän kromaattisia ääniä, ja hiukan enemmän bassosäveliä. Sen pitäisi valmistua ensi talvena.

Mikä kaksirivisessä on niin viehättävää, että valitsit juuri sen?

– Perinne. Löysin sillä juureni. Ja vasta kun omasta mielestäni hallitsin perinteen riittävän hyvin, niin vasta silloin lähdin miettimään, mitä muuta voisin sillä tehdä.

Vaikutelmat maailmalta

– Kanadan-ranskalainen haitarimusiikki on vaikuttanut hirveästi minuun. Se on jännä sekoitus. Siinä on paljon irlantilaisuutta, mutta kuitenkin se on ihan oma Quebecin seudulla syntynyt tyylinsä. Etunenässä on bändi nimeltä La Bottine Souriant. Innostuin siitä ihan hirveästi 90-luvulla. Olivat Kaustisellakin 1996. Edelleen tehdessäni uusia biisejä saan siitä perinteestä vaikutteita. Sitä kautta olen löytänyt yksirivisen haitarin ja tehnyt sille uusia biisejä. Suomessa yksirivisen perinne on rajoittunutta, hyvin polkka- tai valssi-voittoista. Mutta kun tutustuu kanadan-ranskalaiseen perinteeseen, niin ymmärtää mitä kaikkea sillä voi soittaa.

Olet kiertänyt paljon maailmaa, viimeksi Uudessa-Seelannissa ja Japanissa. Miten monta haitaria pidät matkoilla mukana?

– Pekka Lehden kanssa soitan kaksijapuolirivistä ja viisirivistä. Markku Lepistö Companyssa soitan yksirivistä ja kaksijapuolirivistä. Doina Klezmerissä soitan pelkästään viisirivistä ja Värttinässä ollessa soitin pelkästään viisirivistä paitsi levyillä soitin myös pikkuhaitareita. En ole mitenkään tietoisesti sitä miettinyt, vaan ohjelmisto on muotoutunut sen mukaan mitä olen soittanut. On siinä miettimistä, mikä menee käsimatkatavarana ja mitkä on laitettava ruumaan.

Kiertämiseen tarvitaan tukea

Millaiseksi koet asemasi suomalaisen haitarimusiikin viejänä?

– Sanotaanko, että koetan tehdä parhaani. [Naurua]. Jos verrataan muihin ikäisiini niin kyllähän kaikki tuntevat Maria Kalaniemen ja Kimmo Pohjosen, mutta harvemmat tuntevat Markku Lepistöä. Se ei minua haittaa, teen vain omaa hommaani ja keikkoja. Suomessa on paljon hyviä haitaristeja, mistä ei niin paljoa Suomen rajojen ympärillä tiedetä.

Onko se missio vai taloudelliset syyt miksi kierrät maailmalla?

– Totta kai se on missio, ja se on valinta, mutta ei missään nimessä taloudellinen valinta. Nyt menossa kausi että en opeta, koetan keikkailulla elättää itseni. Se ei ole helppoa, siihen tarvitaan sitä missiota. Mutta tykkään soittaa haitaria ja säveltää. En ole mikään hirveä biisinikkari, niitä tulee aina säännöllisin väliajoin. Mulla täytyy olla jokin kuningasidea, ennen kuin pystyn tekemään biisiä. Totta kai tekisin kotimaassa enemmän keikkaa, mutta kun on tälla lailla marginaalimusiikin marginaalissa, niin on pakko ostaa lippu ja lähteä sinne missä on kysyntää.

Pystyttekö hoitamaan Pekka Lehden kanssa kiertueet omarahotteisesti vai saatteko te Esekin tukea?

– Esekistä ja Lusesista ollaan saatu kiertuetukea. Pekka ja Aito-records on saanut vienninedistämistukea. Ne ovat semmoisia pieniä puroja mistä kasataan kokonaisuutta. Duolla toimintaedellytykset on paremmat kuin isomman bändin kun ne kulut ovat hirveän pienet.

Duomusisoinnin hienous

Duot tuntuvat olevan ajan trendi kun Ismo Alangosta lähtien kaikki tuntuvat tekevän duona. Kollegasi Johanna Juhola kehui duomusiikin mahtavuutta. Hänellä oli peräti neljä duoa.

– Se on mahtavaa! Ensimmäistä kertaa löysin duomusisoinnin Petri Hakalan kanssa. Hän soitti mandolinia ja citterniä ja oktaavimandoliinia. Nyt ollaan Pekan kanssa kierretty paljon. Se on hieno tapa musisoida, siinä on niin paljon tilaa tehdä. Siinä on tavallaan kaksi solistia jotka voivat keskustella keskenään. Ei Johanna turhaan kehunut, duossa on mahtava soittaa.

Pekka Lehden rooli duossanne on hyvin solistinen vaikka onkin basisti.

– Siinä on niin paljon tilaa, että Pekkakin voi tuoda osaamistaan esiin. Jos siinä olisi jokin kielisoitin, niin olisi ollut pakko sopia harmoniat. Se heti kaventaa jokaisen tonttia. Olen viehtynyt duomusisoinnista jopa siinä määrin, että olen ryhtynyt tekemään tohtoritutkintoa aiheesta pikkuhaitarit duosoittimina.

Yhteistyösi Lehden kanssa on lähtenyt Värttinästä, ja nyt olette jo vuosia kiertäneet duona. Onko näkemyksenne musiikista niin samankaltainen vai mikä on pitkän yhteistyönne salaisuus?

– Ei, meillä on riittävän erilainen näkemys. Pekkahan aloitti punkista ja on soittanut rockia sekä jazzia. Minä en ole noista soittanut mitään. Värttinän kanssa kun matkustettiin maailmalla niin tietokone laittoi soittajat aina aakkosjärjestykseen: Lehti ja Lepistö oli aina vierekkäin lentomatkat. Oli paljon aikaa jutella musiikista ja kaikista toiveista, mitä kumpikin haluaa tehdä musiikin saralla. Sanoin Pekalle että haluaisin julkaista soololevyn, mutta kun se on niin vaikeaa. Pekka oli juuri julkaissut oman soololevyn, Outo Voima, ja aloittelemassa levy-yhtiötä. Pekka sanoi, että ’kyllä me sulle yksi levy tehdään. Onko sulla biisejä’. Soittelin Pekalle demojani ja mietittiin ketä siihen levylle voisi tulla soittamaan. Niin sitten vuonna 2002 tuli ensimmäinen soololevyni, Silta, Pekan Aito Recordsin kautta.

– Seuraavana vuonna kävi niin, että Pekalle soitettiin ja kysyttiin Outo Voimaa Huvilatelttaan viideksi illaksi lämppäriksi. Pekka sanoi, että ilman muuta. Bändi pääsi kuitenkin vain pariksi illaksi. Pekka soitti mulle että jos me mentäis duona soittamaan kolmeksi illaksi. Minä kysyin, että mitä biisejä me soitettaisiin niin Pekka sanoi että soitetaan sun biisejä ja mun biisejä. Siellä oli tupa täynnä ja yleisö tykkäsi hirveästi. Itsekin olimme ihmeissämme, että aika erikoinen yhdistelmä: haitari ja basso, mutta toimii hyvin. Siitä meidät pyydettiin heti Riikan oopperataloon keikalle. Samana syksynä oli siellä loppuunmyyty keikka. Siitä lähtien keikat ovat aina poikineet uusia.

Doina Klezmerissä ja Värttinässä kuultiin perinteisempää yhtyesoundia. Oletko yhä kiinnostunut esimerkiksi haitarin ja viulun yhteissoundista vai onko se mielestäsi loppuun kaluttu tie?

– Ei missään tapauksessa. Haitari sopii kielisoittimien kanssa hyvin yhteen. Kuitenkin noiden isojen bändien aika on mun osalta ehkä ohi.

– Doinan kanssa meillä on suunnitelmia uudesta konserttikokonaisuudesta ja levystäkin. Meillä on ollut Doinan kanssa hieman epäonnea keikkamarkkinoiden avaamisessa. Klezmer liittyy vahvasti juutalaisuuteen ja sitä kautta uskontoon. Se on aika konservatiivinen yhteisö. Meistä ei kukaan ole juutalainen, niin meillä on ollut vaikea saada ulkomaisia keikkamarkkinoita avautumaan. Ollaan oltu keikoilla Venäjällä, Ruotsissa ja Hollannissa, mutta muuten on ollut todella vaikeaa.

Uusi haitaristien superbändi, Samurai, koostuu viidestä eurooppalaisesta huippupelimannista. Yksi Belgiasta, Italiasta, Ranskasta, Irlannista sekä sinä. Miten projekti sai alkunsa?

– Belgiassa on konserttijärjestäjä-agentti nimeltään Frédérique Dawans. Oli hänen ideansa kerätä eri puolilta Eurooppaa sellaisia kaksirivisen soittajia, jotka soittavat jotain muuta kuin pelkästään oman maansa perinteistä kaksirivisen ohjelmistoa. Olin ilman muuta heti mukana. Minulla ei ole kokemusta vastaavasta, että kaikki ovat haitaristeja. Toukokuussa oli ensimmäinen viikon treeniperiodi ja tehtiin jo pari keikkaakin.

Jos ajattelet tulevaisuuttasi niin kuinka paljon sinulla on intresseissä uudistaa musiikkiasi vai pikemminkin sukeltaa perinteeseen?

– Kyllä se uudistaminen on, vaikka toinen haara tuon perinteen soittaminen ja tutkiminen. Tein vuosi sitten ensimmäisen trad-levyni Tupasoitto. Äänitin sen tuossa meidän ateljeessa itse. En ole koskaan aikaisemmin tehnyt trad-levyä, ja nyt oli semmoinen hetki että halusin tehdä sen. Viime vuonna tein laihialaisesta mestaripelimannista Tauno Krossista (1925–1979) nuottikirjan, missä oli hänen biografiansa ja nuotinnettuina hänen ohjelmistonsa, noin 60 kappalettaan. Minua ei kiinnosta säveltää traditionaaliselta kuulostavaa musiikkia, semmoista jonka kuullessaan ihmiset miettivät onko tämä trad vai sävelletty. Kun teen jotain, niin niistä tulee ihan jotain muuta, eikä niillä välttämättä ole perinteen kanssa niin paljoa tekemistä, muuta kuin, että tietenkin mun soittotyyli perustuu siihen.

Soitatko pyydettäessä Säkkijärven polkan?

– Joo, ilman muuta. Ihan perusohjelmistoa.

Miten harjoittelet ja sävellät materiaalia, nivoutuvatko ne toisiinsa?

– Harjoitteleminen liittyy minulla enemmän tai vähemmän keikkoihin, jonka ohjelmistoa treenaan. Välillä blokkailen biisejä levyiltä tai treenaan levyjen kanssa jotain muuta kuin omaa. Säveltäminen lähtee ihan improvisoimisesta liikkeelle. Mulla on haitari sylissä ja nuottivihko edessä. Kirjoittelen niitä melodialinjoja muistiin itselleni. Saattaa mennä päiviäkin kunnes sitten palaan ja tsekkailen mitä olen kirjoittanut. Ne melodialinjat ovat hirveän tärkeitä minulle. Mietin niitä pitkään ja improvisoin eri vaihtoehtoja, mihin tämä veisi ja mihin tämä. Sillä lailla sävellys syntyy pikku hiljaa. Sävellän vain omille bändeille ja itselleni, en muille.

Entä levytykset, mitä ne merkitsevät sinulle?

– Se on osaksi dokumentaatiota siitä, mitä tehdään. Tietenkin siinä on myös se taiteellinen puoli. Ne ovat myös tavallaan käyntikortteja, mistä festivaalipitäjät sitten valkkaavat tapahtumiinsa esiintyjiä. Mutta live-esitys on aina live-esitys. Ei sitä mikään äänite voi korvata. Keikalla on niin paljon enemmän kuin vain kappale ja bändi.

Haitarilla on monta lempinimeä: maha- tai rantapiano, sirmakka, taljankka, kurttu, köyhän urut, ryppy, vetopeli tai perinteinen, kaikkien tietämä hanuri. Mikä on sinun suosikkisi?

– Mä käytän haitaria, se on mulle luontevin, mutta samassa tarkoituksessa hanuria. Sitä kannattaa viljellä aina.

Se ei ole mielestäsi halveeraava?

– Ei missään tapauksessa.

Harry Bergström (1910-1989) – ensimmäinen puheenjohtajamme

Julkaistu 21.10.2013

Elvis ry:n kunniapuheenjohtajan 70-vuotisjuhlakonsertti pidettiin Tampere-talossa 4.4.1980.
Onnittelemassa Pentti Lasanen ja tahtipuikoissa Arthur Fuhrmann.
Kuva Elvis ry:n arkisto.

Tämän vuoden huhtikuussa tuli kuluneeksi sata vuotta säveltäjä Harry Bergströmin syntymästä. Hän oli yksi Elvisin perustajajäsenistä, ja toimi yhdistyksen puheenjohtajana ensimmäiset yksitoista vuotta, eli vuodet 1954-1965. Hänet nimitettiin yhdistyksen kunniapuheenjohtajaksi 1965.

Harry Bergström oli 50-luvun puoliväliin mennessä toiminut parinkymmenen vuoden ajan yhtenä käytetyimmistä elokuvasäveltäjistämme, ja hän oli jo kollegansa George de Godzinskyn kanssa ollut mukana perustamassa lyhytikäiseksi jäänyttä SuVISTY-yhdistystä, joka yritti startata muutamaa vuotta ennen Elvisiä.

Tuota aikaa Bergström muisteli myöhemmin Eino Virtasen ja Kari Tuomisaaren tekemässä haastattelussa. Marraskuussa vuonna 1979 tehty videotallenne osuu Elvisin 25v-juhlintaan, ja se on ainoa tiedossa oleva haastattelu, jossa puheenjohtaja Bergström kertoo yhdistyksen perustamisesta:

– Elvisin syntymä oli aika vaikea tapaus. Me elokuvasäveltäjät emme tuolloin saaneet minkäänlaista palkkiota säveltäessämme elokuvan musiikkia. Vaarana oli, että vaikka työ oli usein hyvin monimutkikas ja aikaa vievä, niin elokuva ei menestynytkään markkinoilla, ja näin ollen sävellys-, sovitus- ja johtamistyöstä – melkein aina säveltäjä myös johti orkesteria äänityksessä – ei tullutkaan ansaittua mitään. Tästä syystä minä rohkenin aikanani ehdottaa [tuottaja] Toivo Särkälle, että ’kyllä pitää tästä varsinaisesta sävellystyöstäkin ennen filmin ulostuloa saada jonkunlaista palkkaa, sillä työtähän se on’. Koskaan ei ollut varmaa menestyikö elokuva vai ei, ja tästä syystä päätettiin perustaa oma yhdistys. Perustajajäseninä oli monta tuttua säveltäjää; muistan ainakin, että Ahti Sonninen, Toivo Kärki ja Georg Malmstén olivat paikalla.

– Meidän sihteeriksemme tuli Erkki Ainamo, joka oli erittäin hyvä apu meille. Ensimmäinen neuvottelukosketus työnantajiimme oli Särkän huoneessa, silloisessa SF-tuotannossa [Suomen Filmiteollisuus Oy]. Me jouduimme neuvottelemaan monia kertoja, ja tuottajathan eivät tietenkään ymmärtäneet alussa ollenkaan tällaista, että pitäisi yhdistys perustaa, koska me muka ansaitsimme niin hirveän hyvin. Me kuitenkin onnistuimme siinä. Tunsin Särkän hyvin, ja tiesimme, että hän aina tarjosi 50 prosenttia pienempää palkkiota siitä, mitä häneltä pyydettiin. Niinpä me päätimme, että vaadimme työehtosopimuksessa 50 prosenttia enemmän kuin se, mihin pyrimme, jotta saataisiin toivomamme tulos. Ja niin sopimus tehtiin, muutama vuosi yhdistyksen perustamisen jälkeen.

– Tämän jälkeen tulivat uhkailut. Minullekin sanottiin, että ’sinä et tule koskaan enää säveltämään elokuvamusiikkia, se loppui tähän’. Mutta kuitenkin sävelsin vielä monta kymmentä elokuvaa – että ei se niin vaarallista ole jos perustaa jonkun yhdistyksen!.

Elvisin suhteen Bergström tuntuu nähneen tärkeimpänä jatkuvuuden:

– Elokuva- ja Viihdesäveltäjät oli alussa aika lapsenkengissä. Mielestäni suurin aikaansaannos oli koko yhdistyksen perustaminen, joka on tullut siunaukselliseksi. Nyt, kun mukaan on tullut nuorempi polvi, on saatu hirveän paljon aikaan. Varsinkin meidän toinen puheenjohtajamme, toistakymmentä vuotta jo mukana ollut Arthur Fuhrmann, on ollut hyvin tarmokas. Hänelle haluan lausua suuret kiitokseni, ja myös kaikille hallituksessa mukana olleille. Yhdistys on nyt hyvin vakaa, ja sillä on hyvät yhteydet kautta Pohjoismaiden. Heihin nähden olimme alussa lapsenkenkätasolla, mutta nythän me olemme heille esimerkkinäkin monessa asiassa.

Tuotteliaaksi elokuvasäveltäjäksi puolivahingossa

Vuosista 1951-1958 voidaan puhua suomalaisen elokuvatuotannon korkeasuhdanteen vuosina. Elvisin perustamisen suhteenkin merkittävänä jaksona neljä yhdistystä perustamassa ollutta säveltäjää – Harry Bergström, Heikki Aaltoila, George de Godzinsky ja Toivo Kärki – tekivät yhteensä sadanneljän elokuvan musiikin. Bergströmin osuus niistä oli kolmekymmentä, joista esimerkiksi vuonna 1953 viisi, ja vuonna 1955 kuusi elokuvaa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että vuonna 1957 Toivo Kärki sävelsi seitsemän, ja Heikki Aaltoila kuuden elokuvan musiikit. Kaiken kaikkiaan Harry Bergström sävelsi uransa aikana 77 elokuvan musiikin, eikä sellaiseen määrään ole maassamme kukaan muu yltänyt. Ensimmäinen Bergströmin säveltämä elokuva oli Valentin Vaalan ohjaus Vaimoke vuonna 1936, ja viimeinen Edvin Laineen ohjaus Viimeinen savotta vuonna 1977

Uransa alkua elokuvasäveltäjänä Bergström kertoo Lasse Keson tallentamassa videohaastattelussa 80-luvun lopulla. Kun kesällä 1935 oltiin kuvaamassa Valentin Vaalan ohjaaman Kaikki rakastavat -elokuvan ravintolakohtausta Helsingissä ravintola Grandissa [myöh. Fennia, nyk. Grand Casino], kävi ilmi, ettei musiikin säveltäjä ollut saanut aikaiseksi sovitusta kohtauksen musiikista lainkaan.Bergströmin mukaan ”kaveri oli kirjoittanut vaan samaa ääntä kaikille, kaikki soittivat melodiaa. Eihän se elokuvaan kelvannut, pitihän se sovittaa”. Ohjaaja Vaala oli kysynyt, että tietäisikö kukaan ketään, joka voisi sovittaa musiikin mahdollisimman nopeasti. Orkesterin jäsenet olivat silloin kehottaneet pianistiaan Bergströmiä ilmoittautumaan.

– Ja niin minä ilmoittauduin”, Bergström kertoo. ”Sovitin sen siinä paikan päällä, ja Vaala tykkäsi. Suomi-Filmin johtokin tykkäsi, että se oli hyvin tehty, ja sen jälkeen kun filmi oli valmis, minut kutsuttiin [toimitusjohtaja] Risto Orkon luokse. Minulle tarjottiin elokuvan sävellystyö oikein virallisesti. Se oli Vaimoke, ja siitähän syntyi valtava menestys. Ja niin minä sitten jouduin elokuvasäveltäjäksi; tällä tavalla se ura syntyi.

Vuonna 1944 nimimerkki Hessu pohti Elokuva-Aitta -lehden kolumnissaan Harry Bergströmin jo tuolloin yli kahdenkymmenen elokuvan mittaista säveltäjäuraa:

– Bergström onkin säveltänyt pääasiallisesti kevyen ilakoivaa ajanvietemusiikkia, mutta Keinumorsiamessa [1943, ohj. Valentin Vaala] hän osoitti olevansa monipuolisempi kuin olemme kenties tulleet ajatelleeksikaan. Tähän elokuvaan hän näet laati musiikin, joka taiteellisessakin mielessä täyttää suuret vaatimukset, varmistaen siten paikkansa eräänä pätevimmistä elokuvamuusikoistamme.

Bergström itse kertoi lehtihaastattelussa Keinumorsian-elokuvan valmistumisen aikaan vuonna 1942, että elokuvan musiikki käsitti 98 partituurisivua [musiikin kokonaiskesto Teosto-merkinnän mukaan on 38’50 -toim.huom.] jonka aikaansaamiseen ”menee kuukausi, jos yhtäpäätä sen tekee”. Samassa yhteydessä hän kertoo säveltämisensä ylipäätään alkaneen kiertueella Georg Malmsténin kanssa. Hän sävelsi ja sanoittikin rakastuneena nuorena miehenä valssin Toisella rannalla kihlatulleen Karinille ja sai laulun ”ihmeekseen myytyäkin”. Malmsténin laulamaan levytykseen ilmaantui kuitenkin toinen teksti, ja siitä viisastuneena Bergström jätti sanoitukset muiden tehtäväksi. Yllättävänä tietona hän kertoo myöhemmin kyllästyneensä ravintolamuusikon työhön, ja menneensä konekirjoituskursseille. Hän tekikin jonkin aikaa niitä töitä, ”vaikka palkka oli 3000 markkaa pienempi kuin soittajalla”. Mutta sitten tuli soittotöiden kautta edellä kuvattu elokuvamusiikin säveltäminen kuvioihin.

Aiemmin mainitussa Virtasen ja Tuomisaaren tekemässä videohaastattelussa Harry Bergström kertoo elokuvasäveltämisestään seuraavasti:

– Elokuvamusiikin säveltäminen on mielenkiintoista siksi, että siinä annetaan aihe. Aiheen mukaan on aina helpompi säveltää, varsinkin jos on oikein mielenkiintoinen aihe. Useimmissa elokuvissani on niin ollut. Viimeisin elokuva, jonka olen tehnyt, on Edvin Laineen ohjaus Viimeinen savotta. Se oli aika vaikea säveltää – johtui kai jo iästäni. Aihe oli mielenkiintoinen, pidin siitä todella, mutta kyllä meni paljon paperia roskakoriin ennen kuin sen sävelet syntyivät. [-] Jotkut ideat syntyvät aivan itsestään, eikä tarvitse muuta kuin suoraan kirjoittaa paperille. Jotain muuta joutuu miettimään moneen kertaan – kuinka se jatkuu, mikä vaihtoehto on paras – ja paljon joutuu hylkäämään asioita. Ideoin teemani päässä, mutta sitten istun flyygelin ääreen. Tarvitsen sitä soinnutuksen takia.

– Joskus myös sävellän puhtaasti kirjoituspöydän ääressä. Olen muutaman kokoillan elokuvankin melkein kokonaan tehnyt kirjoituspöydän ääressä. Se on johtunut siitä, että tuottaja on antanut aikaa vain yhden viikon!

Työn arvostuksesta

Aivan vuoden 1960 lopulta löytyy Ajan Sävel -lehdestä haastattelu otsikolla ”Puuhakas Harri Bergström”, joka on harvoja vielä hänen aktiiviajallaan tehtyjä. Elokuvatyötään Bergström kommentoi siinä seuraavasti:

– Olen yleensä aina joutunut säveltämään musiikin kansanomaisiin elokuviin, jolloin luonnollisesti olen tehnyt myös musiikista tuollaista kevyttä ja kansallisluonteista. Tästä syystä monet moittivat minun sävellyksiäni, mutta onhan luonnollista, ettei tällaisiin filmeihin voi säveltää mitään jazzia tai modernia musiikkia. Ja jos joku väittää että olen liian vanha tällaiseen, saanen huomauttaa, etteivät esimerkiksi sellaiset amerikkalaiset mestarit kuin Cole Porter [s. 1891] ja Irving Berlin [s. 1888] hekään ole enää mitään nuorukaisia.

Bergström jatkaa kertomalla hieman yllättäen, että hänen ”asemaansa säveltäjänä on aina pyritty suotta mustaamaan”. Tämän johdosta jutussa kerrotaan Bergströmin joidenkin sävellysten menestyksestä ulkomailla, erityisesti Skandinaviassa. Haastattelun lopuksi säveltäjä kertoo käsityksiään tuon ajan suomalaisesta iskelmämusiikista ja sen esittäjistä:

– Suomalainen iskelmämusiikki on vuosien kuluessa kehittynyt joka suhteessa varsin huomattavasti. Tämä onkin yksinomaan positiivinen toteamus ja uskonpa, että vielä joskus koittaa sellainen päivä, jolloin suomalaisella iskelmämusiikilla on samanlainen yleismaailmallinen asema kuin italialaisilla sävelmillä nykyään, kunhan vain langan pää ensin löydetään. [-] Uusi säveltäjäpolvemme näyttää tässä suhteessa kylläkin melko saamattomalta, sillä uusia suomalaisia iskelmäsävellyksiä, nimenomaan hyviä sellaisia ilmestyy ylen harvoin nykypäivinä. [-] Mitä taas täkäläisiin iskelmien esittäjiin tulee, niin heissä on vielä paljon kehittämistä, ennenkuin heitä voidaan verrata muiden sivistysmaiden valioihin. Tulkinnasta ei voi vielä puhua edes juuri nimeksikään, nykyisin vain tyydytään matkimaan toisia. Tarvitaan enemmän musiikillisen sivistyksen kehittämistä, mutta yhä vain tälläkin alalla koveneva kilpailu tulee varmasti pakottamaan itse kunkin panemaan parastaan”.

Teksti: Pekka Nissilä

***

Monitoiminen

pitkän linjan ammattilainen

Harry Bergström aloitti esiintymisensä pianistina Helsingissä, Suomalaisen Yhteiskoulun Black-Birds -jazzyhtyeessä 20-luvun puolivälissä. Koulun jälkeen 30-luvulla Bergström jatkoi ravintolamuusikkona Helsingissä johtaen omaa yhtyettään. Sodan jälkeen hän toimi paljon teatteri- ja revyykapellimestarina, ja soitti 50-luvulla viikoittain Yleisradiossa Niilo Tarvajärven Tervetuloa aamukahville -lähetysten pianistina. Merkittävät ja suosituksi tulleet yhteistyöt kahden lauluyhtyeen, eli Metro-tyttöjen ja Kipparikvartetin kanssa ajoittuivat pääasiallisesti niin ikään 50-luvulle. 30-luvulta alkaneen runsaan elokuvasäveltämisen ohella Harry Bergström teki orkesteriteoksia, rapsodioita, soolosoitin- ja kamarimusiikkiteoksia, kuorolauluja, romansseja ja laulelmia.

Tohtori Pekka Jalkanen kuvaa Pohjolan yössä -kirjassaan Harry Bergströmin säveltäjyyttä ”tunnelmien ja vivahteiden taitajana, jolta puuttuu suomalaiselle musiikille ominainen raskas pateettisuus”. Jalkanen vetää Bergströmin ”intiimin ja elegantin musiikin kummeiksi” mm. säveltäjänimet Edward Elgar, George Gershwin, Aaron Copland, Leroy Anderson ja Victor Young. Sävellystä Harry Bergström opiskeli mm. Ernst Lingon ja Uuno Klamin johdolla.

Bergströmin teoksia Jalkanen pitää lähtökohdiltaan ”tyypillisinä karakteeriteoksina”; ne lähtevät liikkeelle tunnelmasta tai juonellisesta aiheesta. Useimmat orkesteriteokset syntyivät varsinaisen elokuvamusiikkikauden jälkeen, ja niinpä niistä löytyykin elokuvamusiikissa usein käytetty johtoaihemuoto. Jalkanen on myös löytänyt säveltäjän pää- ja sivuaiheissa selkeän vastakkainasettelun periaatteen: toinen on usein pentatonissävyinen, ja toinen kromaattisempi. Elokuvatuotannon parista Jalkanen nostaa merkittäväksi Bergströmin periaatteen käsitellä suomalaista kansanmusiikkia: ”Hän sivuuttaa 50-luvun rillumarei-elokuville tyypillisen karkeuden, ja ottaa esikuvaksi kansallisromanttisen tyylin”.

Mannermainen elokuvasäveltäjä

Varsinaiset musiikkielokuvansa Harry Bergström teki Suomen Filmiteollisuus Oy:lle, kuten myös samojen 50-luvun alkupuolen huippuvuosien aikalaisensa Toivo Kärki. Molempien elokuvat menestyivät, mutta kriitikkojen suhtautuminen niihin, ja niiden musiikkeihin erosi huomattavasti. Siinä missä Bergströmiä ylistettiin, Kärjen tyylistä vaiettiin. ”Ei ollut harvinaista, että Bergströmin sanottiin pelastaneen upealla musiikillaan koko elokuvan, joka kärsi käsikirjoituksen heikkoudesta. Kärjen musiikkia ei nostettu samalla tavalla esiin, korkeintaan kehuttiin helposti mieleen jääviä lauluja”, kertoo professori Vesa Kurkela Suomen musiikin historia – sarjassa julkaistussa Populaarimusiikki -kirjassa.

Kurkelan mukaan Bergström oli ”korrekti elokuvasäveltäjä, joka noudatti [johtoaihetekniikallaan] traditiota. Hän vierasti pateettisuutta: keskieurooppalaisen operetin räikeys ja amerikkalaisen rytmimusiikin meluisuus eivät kuuluneet hänen tyyliinsä, joka läheni angloamerikkalaista myöhäisromantiikkaa ja uusklassisismia”. Kurkela nostaa myös esiin Bergströmin ansiot latin-rytmien käytössä, joista kuuluisin esimerkki on Rion yö -elokuvan lähes kymmenminuuttinen suuri tanssikohtaus. Sen musiikki on rakennettu Juhani Pohjanmiehen (nimim. Salamanteri) säveltämän Kuubalaisen serenadin monitahoisen sovituksen varaan.

Harry Bergström aloitti elokuvatyöskentelynsä Suomi-Filmi Oy:n palveluksessa, ja työskenteli yhtiöllä 40-luvun alkuvuosiin asti. Sodan jälkeen hän sävelsi vuosina 1944-46 muutamille pienille elokuvatuottajille, ja teki ensimmäiset työnsä Suomen Filmiteollisuuden elokuviin vuonna 1946. 40-luvun lopulla Bergström teki musiikit myös kahteen Adams-Filmin tuotantoon, sekä vieraili kerran Suomi-Filminkin puolella, kunnes aloitti pitemmän ja tuotteliaan jakson Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa vuodesta 1950. Vuosikymmenen puolivälistä Harry Bergström työskenteli melko tasaisesti kaikille kolmelle maamme isoimmalle tuotantoyhtiölle (kolmas oli Fennada-Filmi), ja tavallaan jo päätti uransa vuonna 1961 Suomen Filmiteollisuuden musiikkielokuvaan Tyttö ja hattu, jonka ohjaajana oli Aarne Tarkas. Bergström palasi elokuvamusiikin tekoon tämän jälkeen vielä kerran, kun Edvin Laine pyysi hänet Kalle Päätalon kahteen romaaniin pohjaavan elokuvansa Viimeinen savotta säveltäjäksi, ensi-illan ollessa vuonna 1977.

Harry Bergströmin lähes 80 elokuvan saldo säveltäjänä pitää sisällään monenlaisia lopputuloksia. Teosto-merkintöjen mukaan lyhyimmillään musiikkia löytyy elokuvan ääniraidalta alle kymmenen minuuttia, ja pisimmillään lähes 80 minuuttia. Dramaturgian suhteen löytyy joitakin tapauksia, joissa epäilemättä (annetusta) kiireestä johtuen musiikkia on vähän, ja se on jopa hieman kömpelön tuntuisesti sijoitettu ”kohdalleen”, sekä useita tapauksia, joissa harkittuihin kohtauksiin liittyy huolella luotuja ja orkestroituja teemoja. Eri haastattelujen yhteydessä säveltäjä nosti esiin omina suosikkeinaan musiikiltaan onnistuneina ainakin elokuvat Avoveteen (1939), Evakko (1956), Keinumorsian 1943, sekä Jälkeen syntiinlankeemuksen (1953).

Elokuva-alan Jussi-palkinnon parhaasta musiikista Harry Bergström sai kolmasti: 1951 (Rion yö), 1953 (Jälkeen syntiinlankeemuksen) ja 1978 (Viimeinen savotta).

Kansallisromanttinen iskelmäkapellimestari

Harmony Sisters -triolle tietoisesti hieman kansanomaisemmaksi vasrineeksi muokatun naistrion Metro-tytöt kanssa Harry Bergström aloitti yhteistyön 40-luvun lopulla. Kansanlaulupainotteinen levytysmateriaali ei erityisemmin noussut esiin, mutta yksi klassikko levytettiin vuonna 1949: Bergströmin jo muutamaa vuotta aiemmin säveltämä Eine Laineen teksti Ethän minua unhoita. Se on rytmiltään varhainen slowfox-yritys maassamme, ja shuffle/trioli -ilmeellään melkoisesti aikakauden muusta tarjonnasta poikkeava. Metro-tytöt tekivät laulusta uuden levytyksen – samalla Bergströmin sovituksella – myöhemmin, siirryttyään Toivo Kärjen ohjaukseen. Trion varsinainen laajempi levysuosio ylipäätään osuu aikaan Kärjen kanssa.

50-luvun yhdeksi kaikkein suosituimmaksi esiintyjäryhmäksi maassamme nousseen Kipparikvartetin ura on erittäin vahvasti Harry Bergströmiin linkittyvä kaari. Työskennellessään Kaunis Veera eli Balladi Saimaalta -elokuvan parissa, hän etsi elokuvassa esiintyvälle mieskvartetille sopivia lauluääniä, käytettäväksi ääniraidalla elokuvan monissa laulunumeroissa. Valituiksi tulivat Auvo Nuotio, Teijo Joutsela, Kauko Käyhkö, sekä Olavi Virta, joka myös esiintyi yhtenä näyttelijänä. Elokuvasta tuli tavattoman suosittu, ja suuren kysynnän vuoksi myös ääninä esiintynyt laulukvartetti lähti esiintymään. Useat elokuvan laulunumeroista julkaistiin äänilevyillä, ja Kipparikvartetti jatkoi säännöllisesti myös levytyksiä. Yhtye oli laulu- ja esityskyvyiltään hyvin taitava ja monipuolinen, ja niinpä heidän levytysmateriaalinsakin kattaa laajan kirjon kansanlauluista chansoneihin, lastenlauluista operettisävelmiin, ja pelimannitansseista iskelmiin.

Harry Bergström toimi Kipparikvartetin pääasiallisena kapellimestarina ja sovittajana koko 50-luvun ajan. Yhtyeen levyttämistä Bergström-originaaleista mainittakoon elokuvalaulut Hurmalan häät (sanat Tatu Pekkarinen), sekä On lautalla pienoinen kahvila (sanat Usko Kemppi). Viimemainitun synnystä Bergström kertoi vuosia myöhemmin haastattelussa, että hän ei olisi ikinä uskonut sen muodostumiseen suosituksi: ”Inhosin sitä aluksi – omaa sävellystäni! Revin partituurinkin orkesterin läsnä ollessa ja sanoin, että laitetaan uusiksi. Mutta en minä päässyt siitä teemasta mihinkään; aina vaan tulin takaisin sen saman partituurin kanssa – ja se sitten onnistui”.

Levytukku Oy:n tuotantopäällikkö

Harry Bergströmin johdolla Levytukku Oy:lle levyttäneiden solistien joukosta voidaan mainita seuraavat: Ritva Simuna, Rauni Pekkala, Tutta Jew, Kalevi Korpi, Eero Väre, Veikko Tuomi, Sirkka Suojoki, Pirkko Jaakola, Jukka Kuoppamäki, Ami Loven ja Raya Ravell. Näiden populaarimusiikin edustajien kanssa oli materiaalinakin usein Bergströmin sävellyksiä, ja niiden sanoittajina muun muassa Erkki Ainamo, Sauvo Puhtila, Lauri Jauhiainen, sekä Helena Korpela – kaikki varhaisia ”elvisläisiä”, muuten – siitä saakka, kun sanoittajalle tuli liittyminen mahdolliseksi.

Taidemusiikin puoleltakin löytyy muutamia mielenkiintoisia solistinimiä: Sulo Saarits, Mirjam Helin, sekä Mauno Kuusisto. Näiden kanssa Bergström taltioi useimmiten joululauluja, poikkeuksena ylipäätään varsin vähän levytyksiä tehnyt Helin. Hänen ja Bergströmin yhteistyöstä on mainittava Erkki Ainamon sanoittama Mirjan laulu, joka taltioitiin PSO-yhtiölle vuonna 1955.

Bergströmin työskentelyyn Levytukun kapellimestarina liittyy yhtenä mielenkiintoisimmista jaksoista hänen yhteistyönsä Tapio Rautavaaran kanssa. Rautavaara oli levyttänyt yhtiölle jo 50-luvun alusta, vieraillut parin vuoden ajan Fazerilla, ja jatkanut sitten Levytukun artistina. Hän vieraili ensimmäinen kerran Yhdysvalloissa vuonna 1959, ja sai ensikosketuksensa country-musiikkiin siellä, ja sen suosituimpaan muotoon, niin sanottuun Nashville-tyyliin. Lisäksi on varsin todennäköistä, että oman tarinankerrontatapansa vuoksi Rautavaara tunsi sukulaisuutta tyystin omaa linjaansa vetäneen Johnny Cashin materiaaliin ja esityksiin. Rautavaara teki Cashin I walk the line -lauluun uuden alkuperäistekstin otsikolla Yölinjalla, ja siitä tuli yksi hänen tunnuslauluistaan. Rautavaara levytti laulusta muutamaa vuotta myöhemmin uudenkin version, mutta alkuperäinen vuodelta 1962, jonka kapellimestari/sovittajana toimi Harry Bergström, on se tunnetumpi versio. Hieman yllättäen muut Rautavaaran tuon ajan country-levytykset Bergströmin kanssa eivät menestyneet juuri lainkaan, eikä solistille sinänsä hyvin istunutta linjaa valitettavasti jatkettu.

Rautavaara/Bergström -yhteistyöstä kannattaa ehdottomasti myös mainita 60-luvun alun elokuvalauluversiot Kohti Alaskaa (Tillman Franks-Johnny Horton-Sauvo Puhtila) ja Exodus (Ernest Gold-Pat Boone-Reino Helismaa). Molemmat olivat aikakautensa suosikkikappaleita, ja etenkin jälkimmäisen sovitus on Bergströmin toimesta saanut ajankohtaansa nähden varsin poikkeavan, kansainvälisen soinnin. Herrojen viimeisiä yhteistöitä oli Rautavaara uusi versio omasta sävellyksestään Vain merimies voi tietää (sanat Heikki Saari) vuonna 1963.

Ensimmäisen kerran Rautavaara ja Bergström esiintyivät yhdessä äänilevyllä jo vuonna 1947, jolloin Rautavaara lauloi yhtenä aivan ensimmäisistä levytyksistään – myöhemmin muutamaan kertaan uudestaankin tallentamansa – version J. Alfred Tannerin klassikosta Laulu on ollut iloni ja työni.

Tapio Rautavaaran levyttämistä Bergström-originaaleista on ehdottomasti mainittava Helena Eevan sanoittama Villi Pohjola, joka on teemalaulu samannimisestä Aarne Tarkaksen ohjaamasta elokuvasta vuodelta 1955. Dramaattisesti ja hienolla kansainvälisellä orkesterisoinnilla alkava esitys on kokonaisuutena hyvin tyylikäs ja onnistunut esimerkki Harry Bergströmin kyvykkyydestä musiikintekijänä.

Teksti: Pekka Nissilä

Lähteet:

Eino Virtanen-Kari Tuomisaari: Harry Bergströmin haastattelu 02.11.1979 (julkaisematon videotallenne/Elvis ry:n arkisto)

Esko Mustonen: Suomalaisen elokuvamusiikin Grand Old Man – Harry Bergström (Teostory 4/1988)

Toini Pyykkö: Elokuvasäveltäjiä ”äänittämässä” – Harry Bergström (Suomi-Filmin Uutisaitta 9/1942)

Hessu (nimim.): Kerran elokuvamusiikistakin ja sen säveltäjistä (Elokuva-Aitta 4/1944)

Erkki Pälli: Puuhakas Harri Bergström (Ajan Sävel 49/1960)

Lasse Keso: Elävä ääni – dokumentti elokuvan äänestä ja miehistä äänien takana (Fotosynteesi ky/ 1991)

Kimmo Laine-Matti Lukkarila-Juha Seitajärvi (toim.): Valentin Vaala (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004)

SuVISTY, eli Suomen Viihde- ja Iskelmämusiikin Säveltäjäin ja Tekstinkirjoittajain Yhdistys, perustettiin keväällä 1952. Sen aktiivisuus sai aikaan sen, että Teoston tilitysjärjestelmään päätettiin vuonna 1954 tehdä muutoksia kevyen musiikin hyväksi. Sen jälkeen yhdistyksen toiminta hiipui.

Valentin Vaalan ohjaaman Kaikki rakastavat -elokuvan musiikin syntyä on syytä tässä yhteydessä hieman selventää. Poikkeuksellisesti elokuvan alkuteksteissä, eikä missään muussakaan sen promootiomateriaalissa ole lainkaan mainintaa musiikista, ja asiasta on alan hakuteoksissakin hieman ristiriitaista ja jopa virheellistä tietoa. KAVA:n tutkija Juha Seitajärvi on ansiokkaasti selvittänyt asiaa useista eri dokumenteista, ja hänen yhteenvetonsa on kirjattu vuonna 2004 julkaistuun Valentin Vaalan elämäkertaan.

Säveltäjäksi oli alun perin palkattu Pekka Akimov [myöh. Attinen], jonka orkesteripartituuri elokuvaa varten on säilynyt. Musiikki ei jostain syystä ehtinyt ajoissa valmistua kokonaan elokuvassa käytettäväksi. Ohjaaja Vaala kuitenkin käytti osia Akimovin musiikista – tosin eri kohtauksissa, mihin säveltäjä oli ne tehnyt – mutta kääntyi pulassaan ensiksi vanhan tuttunsa Edwin Heimovallan puoleen. Tällä oli tekijätaustaa mm. iskelmistä nimimerkillä Into Arpa. Heimovalta sai tehdyksi muutamia teemoja, joita elokuvassa onkin käytetty, mutta ei ilmeisen alkoholiongelmansa takia saanut kaikkea tekemäänsä toimitettua asianmukaisesti valmiina paikalle.

Harry Bergström on johdonmukaisesti kaikissa haastatteluissaan ko. elokuvan musiikista puhuttaessa käyttänyt osuudestaan ilmaisua sovittaminen, ei säveltäminen.

Lähteet:

Kari Uusitalo (toim.): Suomen kansallisfilmografia

– osa 2 – vuodet 1936-1941 (Suomen Elokuva-arkisto 1993)

– osa 3 – vuodet 1942-1947 (Suomen Elokuva-arkisto 1995)

– osa 4 – vuodet 1948-1952 (Suomen Elokuva-arkisto 1992)

– osa 5 – vuodet 1953-1956 (Suomen Elokuva-arkisto 1989) - osa 6 – vuodet 1957-1961 (Suomen Elokuva-arkisto 1991)

Lasse Keso: Elävä ääni – dokumentti elokuvan äänestä ja miehistä äänien takana (Fotosynteesi ky/ 1991) Arto Kylänpää: Suomalaisten äänilevyjen luettelo 1953-1969 (Suomen Äänitearkisto 1994)

Pekka Jalkanen: Pohjolan yössä (Kirjastopalvelu 1992)

Pekka Jalkanen – Vesa Kurkela: Populaarimusiikki – Suomen musiikin historia 6 (WSOY 2003)

Pekka Nissilä: Tapio Rautavaaran kaikki levytykset 1946-1979 (teoksessa Tapio Rautavaara – Kulkurin taival, Warner 2008)

Musiikintekijät maksumiehinä

Julkaistu 21.10.2013

Musiikintekijän leipä on kaventunut. Digitaalinen maailma muuttui ”liian paljon, liian nopeasti”, palkkiosopimukset eivät pysyneet samassa aikataulussa. Nyt kunnon tason on löydyttävä, muuten laadukas musiikki on näivettymässä nälkään.

Internetin tarjoama mahdollisuus musiikin digitaaliseen jakeluun ei ole ilmaista. Ei ainakaan kaikille, sillä yhdeksi maksumieheksi on joutunut musiikintekijä. Piratismi, laittomat vertaisverkot ja ilmaiskanavat ovat tyhjentämässä musiikkiväen jääkaappia. Laillinenkaan verkkojakelu ei tuo tekijöille kuin murusia, sillä latausmyynnissä levy-yhtiöiden osuus on usein noin kymmenkertainen tekijöiden siivuun verrattuna.

Ennen peli oli selvää: levy-yhtiö levytti musiikintekijän hengentuotteen, rakensi siitä kuluttajalle kuunneltavan tuotteen, hoiteli markkinoinnin ja levityksen. Paketin hinnasta yhtiö luovutti sitten rojaltina ncb-siivun tekijälle. Ongelmiakin tietysti oli, lähinnä raportoinnissa NCB:lle, mistä johtuen virheitäkin tuli ja tilitys viivästyi. Kaikilla osallisilla oli kuitenkin nimi, nyt ei aina ole selvää keneltä kysyisi ja mitä.

Nyt soudetaan digitaalisen musiikkijakelun syvillä vesillä. Veneessä istuvien levyfirmojen, kuuntelijoiden ja musiikintekijöiden pitää visusti varoa keikuttamasta paattia, sillä silloin kastuu jokaisen housunpersaukset.

Mutta mitä tehdä, kun levy-yhtiö ei halua luopua siivustaan, vaikka sen ei enää tarvitse leipoa levyä vinyylistä ja kiikuttaa sitä levykauppoihin. Se haluaa pitää tuotantokuluista säästyvät rahat itsellään. Tapa on bisnesmaailman näkökulmasta katsoen ymmärrettävää. Mutta musiikintekijä ei ymmärrä, miksei tuotanto- ja markkinointikuluista säästyneistä kuluista voisi siirtää siivua hänen rojalteihinsa. Onhan tekijä sentään alkutuottaja, joka mahdollistaa koko bisneksen.

Kuuntelijakin naputtelee kengänkärjellään tahtia tyytyväisenä, hänhän on 300.000 suomalaisen kaverinsa kanssa jo tottunut siihen, ettei musiikista tarvitse maksaa. Ilmaisesta verkkoimuroinnista on tullut etuus, josta hän ei halua luopua. No, ehkä sekin on taustat ja ajan hengen tietäen jollakin tavoin ymmärrettävää. Ainakin ne 125.000 suomalaista kotitaloutta, jotka toimivat laittomina verkkopiraatteina, ovat sitä mieltä! Huolimatta siitä, että pelkkä nettipiratismi syö kakusta 355 miljoonaa euroa vuodessa Lyhdyn viime keväänä teettämän tutkimuksen mukaan.

Soutumieheksi joutunut musiikintekijä taivastelee penkillään, että hetkinen, miten tässä näin kävi? Eivätkö nämä kotosuomessakin sadattuhannet hänen biisejään rakastavat sallikaan hänen syövän – ne samat rakkaat fanit, jotka keskustelupalstoilla kertovat elämänsä tärkeimmäksi alueeksi musiikin ja mainitsevat vielä esimerkkinä hänen nimensä ja musiikkinsa.

Ja jos tekijä käyttää apunaan musiikkikustantajaa, kuuluu tälle tietysti se osa, mitä kustannussopimuksessa on sovittu. Siis jos kyse on aidosta kustannustoiminnasta eikä levy-yhtiön kylkiäisestä.

Miksi vene keikkuu?

Jos kaikki on näin ymmärrettävää, niin missä on näytelmän konna? Asia mietityttää sitäkin enemmän, koska tässä pyhässä kolminaisuudessa jokainen tarvitsee toistaan: kuluttaja haluaa ja tarvitsee musiikkia, levy-yhtiön on taottava rahaa bisneksen pyörittämiseen, musiikintekijä luo edellisille näiden tarvitseman musiikin, mutta haluaa osansa tuloista. Tokkopa yksikään biisintekijä tahtoisi levyfirmojen kuolemaa tai menettää kuulijoitaan.

Murheet olisivat pienempiä, jos pelisäännöt olisivat selvät. Elvis ry on perustanut online-työryhmän pelin selvittämiseen; ryhmään kuuluvat tällä hetkellä Eero Lupari, Martti Heikkilä, Katriina Honkanen ja Toni Nygård. Mutta varsinaisia neuvotteluja ryhmä voi käydä vain nimeltä tunnettujen tahojen kanssa. Piraattikaupan ja ilmaista musiikkia kuuntelevan yleisön kanssa se ei suoraan edes onnistu.

– Verkkomusiikin hallinnoinnissa tarvitaan käytännöllisiä lähestymistapoja, toteaa Eero Lupari, työryhmän puheenjohtaja ja Elvis ry:n varapuheenjohtaja.

– Internetin lukuisat musiikkipalvelut voisivat tulevaisuudessa hyvinkin vertautua radiotoimintaan, sillä raja lataamisen ja streamingin välillä on ohentunut kaiken aikaa.

– Monet piraattimieliset tahot eivät haluaisi maksaa musiikista, koska se rikastuttaa jättiyrityksiä ja Madonnan kaltaisia ennestään rikkaita. Näkökanta unohtaa kokonaan muun muassa ne musiikin työmyyrät, jotka eivät todellakaan kylve rahoissa ja tarvitsevat luomistyöstään kipeästi kaipaamansa kohtuullisen korvauksen.

Luparin mielestä ”äärimmäinen poliisitoiminta” ei ole oikea tie laittoman levittämisen estämiseksi.

– Positiivisten ratkaisujen pohtiminen on tavoiteltavampaa. Hän mainitseekin yhdeksi keinoksi lisensiointimallin, jossa musiikin käyttökorvaukset sisällytettäisiin laajakaistan hintaan.

Eero Lupari kokee, että ovi asioiden selvittämiseen on meillä avattu, ja ratkaisuja etsitään kansainvälisenkin yhteistyön avulla.

Missä kulkee laillisen online-latauksen hinnan kipuraja? Jossakin sitä on verrattu kahvikupin hintaan, josta kuluttaja on valmis maksamaan 2 euroa – jopa useamman kerran päivässä. Biisin oikeaksi arveltu hinta on puolet siitä. Eroa kahvikuppiin tekee myös se, että biisiä sinä voit käyttää uudestaan ja uudestaan, kotona, autossa, mp3-soittimessa jne. Kestohyödykkeestä kannattaisi maksaa.

Mutta se tärkein, paljonko on tekijän osuus. Myydyn levyn hinnasta suurimman siivun ottaa nykyisin levy-yhtiö, yleensä 70-80 prosenttia. Kauppapaikka ottaa 10-15 prosenttia ja tekijöiden on tyytyminen 8 prosentin osuuteen, mikä jaetaan teoksen kaikkien tekijöiden ja mahdollisen kustantajan kesken. Mutta jos säveltäjiä, sanoittajia tai sovittajia on useampia ja tilitys jää alle 1 sentin, sitä ei tilitetä ollenkaan!

Alunperin oli tekijöiden osuudeksi musiikin lataushinnasta sovittu 12 prosenttia, mutta Applen vaatimuksesta Teosto laski sen väliaikaisesti 8:aan. Siihen se on jämähtänyt jo vuosiksi. Tekijöiden osuus tarkoittaa sitä rojaltia, johon sisältyy mahdollinen musiikkikustantajan osuus.

Äkkiä ajatellen tuo neljän prosenttiyksikön ero senttien ollessa kyseessä ei ole kovin suuri, mutta tarkempi laskutoimitus osoittaa, että jokaisen tekijän tulot kipuaisivat puolella! Varaa tuohon nostoon olisi, sillä nettilatauksessa levy-yhtiön ei tarvitse maksaa niitä entisiä valmistus- ja levityskustannuksiaan.

Kuka on reilu

Lupari uskoo elintarvikealalta tutun ”reilun kaupan” edistävän myös musiikin myyntiä. Tosin tämän esiinottaminen on saanut vastaansa odottamattomia kysymyksiä: ”Jos joku on reilu, ovatko muut sitten epäreiluja?”

Reiluutta tavoittelevien nettikauppojen eturivissä marssii suomalainen Equal Dreams, joka on kehittänyt kauppapaikan, jossa musiikkiväki ja kuluttajat kohtaavat aivan uudella tavalla. Nyt yksittäinen artisti tai säveltäjä saa teoksensa kaupattavaksi tasavertaisena muiden levyjen kanssa.

Kauppatapa perustuu periaatteeseen, josta jokainen osallinen hyötyy, siinä sivussa on mahdollista osallistua hyväntekeväisyyteenkin. Bisnesidea on herättänyt myös virallisen tahon hyväksynnän, siksi Tekes on osallistunut kehittelytyön kustannuksiin. Equal Dreams on kehittänyt online-palveluaan yhteistyössä Elvis ry:n kanssa.

Equal Dreamsin toimitusjohtaja Kimmo Kärkkäinen ydinjoukkoineen on kehittänyt kauppapaikkaansa usean vuoden ajan. Kaupan beta-versiokin on ollut olemassa jo vuodesta 2008.

– Pohdin, olisiko mahdollista antaa musiikkialan toimijoille tai kenelle vaan tilaisuus musiikin digitaaliseen myyntiin ilman mittavia aloituskustannuksia tai teknistä tietotaitoa, Kärkkäinen perustelee ajatustaan.

– Me halusimme alusta lähtien läpinäkyvyyttä ja luotettavuutta rojaltinhallintaan, sillä ainakin osa artisteista ja tekijöistä peräänkuuluttaa tietoa siitä, mihin ja miten paljon heidän musiikkiaan myydään. Reilun musiikkikaupan perusideana onkin tarjota läpinäkyvä rojaltien tilitys ja eräänlainen interaktiivinen, yhteinen olohuone musiikin tekijöille, artisteille ja heidän faneilleen.

Jokainen halukas voi perustaa oman kauppansa ilmaiseksi Equal Dreams’in kauppapaikkaan ja myydä siellä joko omaa tai toisten musiikkia. (Kuvio 3) Rojaltit voi halutessaan ohjata hyväntekeväisyyskohteisiin.

Kyseessä ei ole mikään digitaalinen kivijalkapuoti, vaan miljoonien levyjen kansainvälinen kauppapaikka. Equal Dreams on solminut yhteistyön englantilaisen digitaalisen musiikin tarjoajan 7digital Ltd:n kanssa. Yhteistyö tuo Equal Dreamsin asiakkaille kuusi miljoonaa musiikkikappaletta.

7digital toimittaa ladattavan musiikin myös muun muassa Spotify-palveluun, ja yhteistyö kattaa kaikki neljä suurta levy-yhtiötä, Universalin, SonyMusicin, EMI:n ja Warnerin sekä runsaasti independent-yhtiötä. Solmittu yhteistyö kattaa Suomen lisäksi Ruotsin ja Saksan markkinat. Lisäksi indietuottajien katalogien myyntialueeksi tulee koko maailma.

Kimmo Kärkkäinen tuntee musiikin kustannusrakenteet. Suunnitelmien toteutuessa hänen yhtiönsä uskoo pystyvänsä nostamaan musiikintekijöiden rojaltit kaksinkertaisiksi. Elokuun aikana oli jo ensimmäinen koekampanja, joka tuplasi musiikintekijöiden latauksesta saamat tulot.

Seuraavana uutena avauksena on nyt käynnistynyt Equal Deamsin Lauluntekijä- ja muusikko-ohjelma, jossa taiteilija voi saada jopa 10 prosentin bonuksen musiikin myynnistä. Malli on luotu yhteistyössä Elvis ry:n kanssa. Kts. https://www.equaldreams.com/artistprogram.

Teksti: Risto Pekkala

”Tekstitys on toisi paljon muotoa”

Julkaistu 21.10.2013

On the last weekend of July, it was again gathered at Kotka to celebrate the songwriter award by Juha Vainio Fund. This is what next year’s winner Maija Vilkkuma thinks at a press conference.

– I am extremely moved and happy here heard these words, and to receive this award. This is a great prize. Of course, the author can not live their lives and do their work thinking that ’I never get any prize’, and I have not thought of it. Yes, I have always followed that whoever gets this, and every one of those who received it is sometimes – especially on this rock behalf, which I feel more – belongs to my major sankareihini. Heikki Salo, for example, is one that I started to listen to as early as I did, and I am quite sure I belong to the same family of Finnish writers.

– It’s a good thing for a singer-songwriter that when he presents his songs to the audience, he gets instant feedback all the time-maybe more than a writer who has to wait for readers feedback. In spite of future feedback, there may be a feeling that ’I do these kinds of texts, but understand or listen to them’. That is why these words of fine and wise people seem warm and moving. I’m really happy to receive this award.

– It’s difficult to compare yourself with old masters. I think everything that you like and what you are touching may have some effect. As I walked out of Kotka station tonight, I sang Kotka’s bosom without waving in my mind, and I always have tears in my eyes when I sing it. When I spoke about the genre of the Finnish songwriting, so I consider representing Juha Vainio the same branch that I like about rhythms, jokes and a certain kind of dramaturgy. That the texts would seem to someone – who would not want the text to feel somewhere. Our relationship is more to what we are aiming for, not to the text in some ethereal impressionism.

– When I started, I was talking to a young angry woman, and I did not think it was terribly angry, rather nice. But yes, some of the songs have become such a mode when it has been meant to provoke that it can be interpreted as an anger. My subtitle is based mainly on Finnish songwriting. Of course, I listened to a lot of the Anglo-American music, and from some of the themes might come from there, but for me the subtitles are very much the form. Certainly the content is important, but I realize that if I do not like some text for some reason, then it usually shakes the shape does not work. It does not sound, and its rhythm does not work – and not so much that I would oppose the thoughts in it or something like that.

– Kun alan tehdä biisiä, niin minulla on aina ensin melodia, ja siitä yritän mennä rytmimaailmaan, ja sillä on tosi paljon merkitystä miten tavut siellä ponnahtelee ja miten ne soi. Tästä syystä angloamerikkalainen musiikki ei teksteiltään inspiroi niin paljon kuin suomenkielinen musiikki; äidinkielen läheisyydellä on iso merkitys. Lapsena kuulin paljon Juicea [Leskinen] ja Tuomari Nurmiota, kun vanhempani kuuntelivat heitä. Teininä aloin kuuntelemaan ensin Dingoa, sen jälkeen Miljoonasadetta ja Eppu Normaalia, sekä Sielun Veljiä. Luulen, että suuri osa tekstityksestäni perustuu edelleen siihen ’pankkiin’, jota olen noina vuosina kerännyt – todella aggressiivisella, lähes ympärivuorokautisella kuuntelulla.

– Sanoin haastattelussa noin vuotta ennen kuin viimeisin levyni Kunnes joet muuttaa suuntaa tuli, että ’mä en ainakaan aio mistään keski-iästä biisejä kirjoittaa’, ja huomasin kuitenkin, että olin kirjoittanut. Se kertoo myös siitä, että minulla ei välttämättä ole sanavaltaa siihen mistä minun biisini kertovat [naurua]. Koen prosessin niin, että se alkaa jollain tavalla intuitiivisena – sanoja tulee jostain – ja siihen liittyy tuo mainitsemani rytmiikka ja sointi. Siinä vaiheessa kun alan kirjoittamaan tekstiä valmiiksi pitää minun päättää mistä se kertoo. Yritän olla niin, etten kieltäisi itseltäni mitään aiheita. Usein tekemäni levytykset sitten kertovat minulle itsellenikin, että mitä olen ajatellut. Kun teen aina melodiat ensin, niin joka kerta uuden levyn teossa minulla on olo, että saatan pilata koko levyn aivan paskoilla teksteillä. Mutta sitten sitä vain aloittaa. En ole dogma-kirjoittaja, eli kaiken ei pidä olla oikeasti tapahtunut. Niiden fiilisten pitää kyllä olla minulle tosia, tai ainakin minun pitää pystyä kuvittelemaan ne, ja samaistumaan niihin. Mutta mikä sen fiiliksen luo, niin se on ihan vaan kaikkea mitä pystyy kuvittelemaan.

– Rockissa paljon lauletaan nuoruudesta, ja kun koen aika selkeästi, etten ole enää kaksikymppinen – jos menen paikkaan jossa on vain kaksikymppisiä, niin huomaan sen eri tavalla kuin aiemmin – niin pitää yrittää välttää sellaista roolia, että ’rocklauluja nyt vaan kirjoitetaan tällä tavalla’. On tärkeää, että tekstit ovat tosia eivätkä teennäisiä.

Teksti: Pekka Nissilä

Kuva: Markku Mattila

Selvis 3/2010

”Joka ääreen ja nurkkaan

tuuli puhaltaa”

Maija Vilkkumaa (s. 1973) lunasti paikkansa suomalaisten lauluntekijöiden eturivissä vuonna 2003 julkaistulla kolmannella albumillaan Ei. Sen massiivinen menestys yli 90.000 kappaleen myynnillään puhuu omaa kieltään siitä, millaisen kosketuspinnan hänen laulunsa saavuttivat.

Osa alan ammattilaisista oli kiinnittänyt Vilkkumaahan huomiota jo Tarharyhmä-yhtyeessä, jolta julkaistiin kaksi albumia vuosina 1993-94. Bändin päälauluntekijänä toiminut Maija Vilkkumaa teki uuden aallon jälkeisessä 80-luvun rockmaailmassa kasvaneena parikymppisenä pomppivia pop-kappaleita, joiden teksteissä ”avaruus oli laaja kuin tulevaisuus” ja ”soitettiin kovempaa kuin sydän lyö”.

Kanadalaisen, alun perin jo teinitähtenä levyttäneen Alanis Morissetten (s. 1974) ”itsenäisyyden” ajan debyyttilevy Jagged Little Pill ilmestyi vuonna 1997, ja menestyi poikkeuksellisen hyvin maailmanlaajuisesti usean miljoonan kappaleen myynnillään. Morissette lauloi vahvalla äänellään voimakkaan suorasukaisia tekstejään, ja nousi saman tien uuden naispuolisen lauluntekijäpolven kärkinimeksi.

Velkansa Morissettelle tunnustaneen Maija Vilkkumaan läpilyönti oli vuonna 1999 julkaistu Satumaa-tango. Sen vallankäytöstä kertova teksti vahvoine ilmaisuineen sopi ”nuoren vihaisen naisen” imagoon kuin nakutettuna, vaikka tekstin minänä puhuukin keski-ikäinen, joka tekee teineille selväksi kuka määrää:

”Älä sano mitään / mua ei kiinnosta / mä ammun sua haulikolla / suljen sut vankilaan/ sä et tiedä mitään / isäs joutunut ei sotimaan / mä oon kontannut niin kauan / että voin tehdä mitä vaan”  (Satumaa-tango, 1999)

Vilkkumaan tekstintekotavaksi sekä tyylimaailmaksi erottuivat debyyttilevyltä alkaen vaihteleva riimittely, sekä ironia, jonka kohteita hän noukki oman elämänsä ympyröistä; esimerkiksi nopeasti esiinnousseiden rocktähtien elkeitä näki lähietäisyydeltä festivaalien artistitiloissa:

”Vaikka sä sammuisit pusikkoon / joku liimaantuu sun vartaloon / ottaa kuvia albumiin / ja nuolee korvaa Sull’ on hopeapaita, viis kitaraa / sä huudat baarissa: ’hei mä elän unelmaa’ / Sä voit juoda keskikaljaa Suosikin laskuun” (Tähti, 1999)

”Joskus tekis mieli lyödä otsaan jokaista tärkeilijää /  ja automaatilla hidastelijaa ja perseellekävijää /  Ja huutaa naapurin kyylälle päin naamaa / että se on idiootti ja mersujen nokasta merkit varastaa / Mut sehän ois väärin / tosi holtitonta eikä ihan laillistakaan /  sehän ois väärin / hullujen hommaa vaan” (Väärin, 2003)

Oman elämänpiirinsä inspiraatio ja kokemusten iän myötä karttuessa tuoma näkökulman vaihtuminen ovat Maija Vilkkumaan keskeisimmät vahvuudet lauluntekijänä. Hän ei välttämättä kirjoita täysin omakohtaisesti, mutta vie tekstinsä usein paikkoihin, tunteisiin ja ihmisiin, jotka ovat merkinneet hänelle itselleenkin jotain. Vaikkapa Helsingin Hietaniemen uimarannalla teininä vietettyihin öihin, jolloin pelkkä kädestä kiinnipitäminen vaati uskallusta. Ja jos uskalsi, se jäi ikuisesti mieleen:

”Sinä yönä rannalla vihdoinkin / ihan varovasti sun kättäsi kosketin /  Aika liikkui hitaammin / ja sä hengähdit hiljaa / Sinne alle sotkuisen katoksen / kesä tuli niin äkkii ja häipyi hiipien /  Me valvottiin palellen / mull’ oli hiuksissa hiekkaa” (Hiuksissa hiekkaa, 1999)

Keski-ikäistyvänä äitinä on teksteihin ilmaantunut asiantilaa vastaavaa näkökulmaa:

”Koulun ruusupensaat / siinä seisoin aina, poltin tupakkaa /  silloin mun perään huudeltiin / ne vuodet oli hyviä niin /  itkettää / siihenks se jää” (Siihenks se jää, 2010)

”Ja kun tahtia lyö Dingo ja Yö / Marleena itkee kun on lapset ja kauhea työ /  voi missä mun lauluni soi / ja miks ja kelle /  huomenna meen / eteiseen /  otan mun laukut / häivyn pois / sen mä huomenna teen /  oi miss’ on ne yöt jotka lenteli naureskellen” (Dingo ja Yö, 2010)

Lähteminen, irtiotto, irtipääsy tai myös kiinnijuuttuminen ovat Vilkkumaan usein käsittelemiä teemoja:

”Istun koko päivän teksasilaisen vieressä / tämän matkan jälkeen me ei nähdä enää ikinä /  se menee jonnekin / mä olen aina tässä / en pääse pois” (Ei susta huomaa, 2001)

”Ja joka ikinen ja ainoa päivä on isku palleaan /  sotken huoneet ja kaapit ja vodkaa samppanjaan /  mut jos sä tulet takaisin / mä olen paljon paremmin /  silloin mä muutun / mä vaihdun / mä teen mitä vaan” (Teen mitä vaan, 2001)

Parisuhteen päättymisestä hän laulaa paljonkin, ja toisinaan on tehostanut kertosäkeen viimeistä toistoa jollakin muutoksella:

”Jäätyi maa / mull’ ei hattuu, ei kaulaliinaa /  Sä lähdit juoksuun ja ehdit ratikkaan /  ja jossakin rakastui onnekkaammin jotkut muut / Mulle jäi tyhjyys ja kuuraiset puut / Sen tajuu vasta kun sen kadottaa /  Sä lähdit juoksuun ja ehdit ratikkaan /  ja jossakin rakastui onnekkaammin jotkut muut / Niin on kauniita kuuraiset puut” (Kuuraiset puut, 2010)

Vilkkumaa nojaa vahvasti vanhaan perimätietoon kertosäkeen voimasta, ja on useimmiten vienyt tekstin johtopäätöksen loogisesti sen sisälle. Mutta toisinaan hän on irrottanut kertosäkeen tekstin välittömästä jatkuvuudesta välilliseen; vaikkapa radiosta kuuluvaksi lauluksi, joka osuu jo yhtä ja toista kokeneiden kolmekymppisten lohdutukseksi sujuvasti:

”Mä en haluaisi mennä tänään mutta kadulla oottaa jo taksi / Siellä on Tuulikki ja sen uusi poikaystävä joka näyttää siltä kuin oisi kaksitoista / Ihme jos se pääsee mihinkään / tuijotan ulos hämärään / Tahtoisin ajaa nopeemmin / olla jo sekaisin /  enkä ajatella kuinka hän mut petti / sitten jätti [-]

Liian kovalla radio soi /  Anna lantion pyörii, huuda wou-ou-ou / Kaikki murheet poistaa kunnon rock`n´roll -show / Ehkä tänään sun olo alkaa helpottua / ehkä tapaat jonkun joka rakastaa sua / tai ehkä en / ehkä en” (Mun elämä, 2003)

Huomattavan kertosäe-orientoituneena Vilkkumaa on joskus onnistunut kiteyttämään tekstin ydinfraasin hyvinkin lyhyeksi kertosäkeeseen, mutta jättänyt kuitenkin laulun otsikoksi viittauksen säkeistöjen sisältöön. Ydinfraasia toistetaan vielä useasti, ja vaikka kertosäe sisältää sen lisäksi myös jatkon, kestää lyhty fraasi kauaskantoisessa levollisuudessaan toiston ongelmitta.

”Yö on kaunis / mua ei koske” (Luokkakokous, 2008)

Huolimatta siitä, että Vilkkumaa on osaltaan vahvasti suomalaisen rockmusiikin kasvattama, on hänen tekstipoljennossaan ja tunnelmassaan vain harvoin suomalaiskansallisen perinteen linjauksista periytyvää vivahdetta:

”Saaressa tyttö, poika ja kukka / se kukka on niittyleinikki /  Ja se tyttö on kotona viilee ja arka / mut nyt sill’ on hurja meininki [-] Yöttömät yöt, ne hellii ja kantaa / mutt’ pimeässä leinikki lakastuu /  Hullu on se joka helteellä tanssii / ja se joka kesällä rakastuu” (Saaressa, 2006)

Tyypillisimmillään Maija Vilkkumaa on nopeissa leikkauksissa, joissa mennään arkiseen tilanteeseen, ja avataan henkilöiden taustoja vain hieman, mutta jännitteen säilymisen kannalta kuitenkin riittävästi:

”Ovella lapsi, miten säälittävää / kauppaa Kevätpörriäistä /  se teitittelee ja se sanoo päivää / tiskit haisee, mua hävettää /  mä luulin aika ikävän syö / ja toivo epätoivoni lyö /  mä luulin päättyy jokainen yö valonsäteisiin / se ei olekaan niin Mull’ ei oo rahaa, lapsi menee / eteinen kasvaa ja pienenee /  melkein huudan sen takaisin / mä olen hullu, mä olen sekaisin” (Se ei olekaan niin, 2005)

Vokaalisoinnilla pelaaminen, ja puoliriimienkin välttäminen ovat Vilkkumaan tehokeinoja, ja yllättävyyttä lisää aloitus yleisesti positiivisena pidetyn asian esittämisestä hieman negatiivisemmassa valossa. Rohkealle heittäytyjälle valo ainakin pilkahtaa:

”Kesä / eikä mitään tekemistä / Kaupunki nöyränä sylissä /  sormissa tuoksuu tupakka / Sun nauru on vieras ja ihana /  Kato mua kun mä villinä värisen / enkä surua pelkää kun tunne en /  Oo, miten suloinen kesä / kun se loppuu jää vain pimeä” (Kesä, 2005)

Vilkkumaan melodiarytmit ovat sanojen kohtuullisesta runsaslukuisuudesta johtuen nopeita; hän venyttää hyvin harvoin vokaalit esimerkiksi puolinuoteiksi. Hän on siivonnut aforismit ja metaforat ilmaisustaan kokolailla tyystin, ja vaikka käyttääkin paljoja sanoja sekä pitkää draaman kaarta, saattaa hän laukoa yhdellä fraasilla ja sen lyhyellä pohjustuksella vankkoja elämän totuuksia:

”Tuija oli vain seitsemän / mut tiesi jo sen /  että vaivaa täytyy nähdä / jos tahtoo olla onnellinen” (Ei saa surettaa, 2001)

Helsingissä heinäkuussa 2010

Pekka Nissilä

***

Kesän huomionarvoisimpia konsertteja

Juha Vainio Rahaston palkinnon luovutus on jo useita vuosia nivottu Kotkan Meripäivillä järjestetyn Vainion (teksti)tuotantoon keskittyvän konsertin ohjelmasisältöön. Konsertti pidetään varsinaiselta sataman Meripäivä-alueelta sivussa, eli kaupunginteatterissa, ja se toimii ratkaisuna hyvin. Intiimi ympäristö korostaa hyvin laulujen tekstien painoarvoa, ja konsertti esitetään tapahtuman aikana kolmesti. Usein palkittu tekijä on esittänyt konsertissa jonkin laulunsa, ja niinpä tällä kertaa Maija Vilkkumaa tulkitsi laulunsa Hiuksissa hiekkaa, kitaristi Mikko Kososen säestämänä.

Tämänvuotinen Yleisessä saunassa -konsertti oli koottu poikkeuksellisesti aiempien palkinnonsaajien lauluista, ja syynä se, että palkinto jaettiin 20. kerran. Konsertissa kuultiin kaikilta aiemmin palkituilta yksi laulu – hieman kohtuuttomasti Vilkkumaalta kaksi – mutta seitsemän tekijän kohdalla oli täytynyt aikarajoituksesta johtuen valmistaa yhteinen potpuri. Leimallisesti iskelmän parissa toimineiden sanoittajien osuus – yhdellä poikkeuksella – niputettiin näin ollen lyhennettyinä versioina. Syy linjaukseen lienee konsertin taiteellisen suunnittelutyöryhmän – tuottajat Kalle Torniainen ja Otto Kanerva – mieltymyksistä. Hieman jäi harmittamaan, että Pertti Reposen kohdalla oli valittu tämänkaltaiseen yhteyteen käännösteksti. Reponen toki teki sellaisia usein ja hyvin, mutta hän teki yhtälailla hyviä originaaleja. Tumpeloinnin puolelle tuotannossa lipsahdettiin siinä, että palkinnon aikanaan saanut Martti Syrjä ohittui kavalkadissa tyystin, kun Mikko Saarelan kirjoittama Eppu Normaali -laulu Puhtoinen lähiöni esiteltiin Syrjän tekstinä.

Juontajanakin toimineen Kanervan lisäksi solisteina olivat tällä kertaa Jippu, Mari Rantasila sekä Simo Silmu. Kanerva aloitti Heikki Salon Olkinaisella (säv. Matti Nurro) vahvasti, ja pystyi vielä nokittamaankin Edu Kettusen Lentäjän poika -albumin avainlaululla Retki meren rantaan, joka hengitti hienosti Lenni-Kalle Taipaleen pianoarpeggioiden varassa. Rantasilan vakuuttavin esitys – sen lisäksi, että hän osasi kaikki tekstinsä ulkoa – oli Ismo Alangon alun perin Helsingin Juhlaviikkojen tilaustyön teemalauluksi syntynyt Kun Suomi putos puusta. Alkuperäistä noudatelleen sovituksen esitys piti sisällään vaikuttavaa poweria, joka nosti tulkinnan konsertin hienoimpiin hetkiin.

Jippu teki tasaisen varmaa työtä useassa laulussaan, joista kohtuullisella ”kotikenttäedullaan” – melko tuore levytys – veti pisimmän korren Hectorin laululla Jos sä tahdot niin. Taipaleen pianoarpeggiot olivat siinäkin mainiona tukena. Peter Engbergin kitaran vetämänä Jippu veti Tuomari Nurmion Lasten mehuhetken originaalinoloisesti läpi pystyssä päin, ja urakoi yksin alusta loppuun edellä mainitun ”iskelmäpotpurinkin”, johon Anni Sinnemäen osuus oli solutettu ikään kuin johdannoksi. Tässä litania potpurin koostumuksesta: Minä suojelen sinua kaikelta (Kerkko Koskinen-Anni Sinnemäki)/Mun aika mennä on (Mika Toivanen-Jorma Toiviainen)/Ihmisen ikävä toisen luo (Mikko Alatalo-Harri Rinne)/Näinkö meille aina täällä käy (B. Bellard-G. Larson-S. Phillips-Pertti Reponen)/Anna käsi (Kassu Halonen-Kisu Jernström-Vexi Salmi)/Kun katsoit minuun (Esa Nieminen-Sinikka Svärd).

In this list, the songs that have not yet been mentioned on the concert include: Anna guitar singing but (Dave Lindholm) – Jippu; I want to live in sun (Pekka Ruuska), Valehteli if I argue (Pauli Hanhiniemi), Black Sun rises (Juice Leskinen), Saturday night (Tero Vaara) – Simo Silmu; No (Maija Vilkkumaa), What can be in (Jukka Karjalainen) – Mari Rantasila, and Happy (Gösta Sundqvist) – Otto Kanerva & Mari Rantasila.

In the evening, Juha Vainionk’s production was heard as the final song by Jippu as a very slow version of Kotka’s son-in-law song.

It is hoped that our radio and TV company, which is based on public funding, would be able to make this concert, which is distinctly distinct from today’s normal summer festival production, to the nation’s network. What’s in the Broadcasting Society, among other things, is the company’s role: ”Producing, creating and developing domestic culture, art and thrilling entertainment”. A clear obligation therefore exists. PN

Eijan kipinät

Julkaistu 21.10.2013

Helle on hellittänyt ja hetkittäin häivähtänyt pelko aivojen totaalisesta sulamisesta osoittautunut turhaksi. Onneksi, sillä terhakoita aivoja on tarvittu taas loman jälkeen.

Viestintää

Kuun vaihteessa vetäydyimme kipinöimään. Mukana hallituksen ja toimiston väki sekä lehtemme päätoimittaja. Kipinät lentelivät kaksi työntäyteistä päivää pääosin viestintämme sekä vuoden 2011 toimintasuunnitelman ympärillä. Isoja ja tärkeitä asioita, jotka kulkevat toinen toistaan kompaten.

Tarkastelimme sisäisen viestintämme kehitystä. Ilo huomata, että vaivannäkö on kannattanut. Olemme petranneet, kokoustekniikka on tehostunut ja olemme viestineet aktiivisesti, avoimesti ja toisiamme arvostaen. Olemme onnistuneet synnyttämään keskinäisen luottamuksen ja hyvän työilmapiirin. Ne eivät ole vähäisiä asioita, kun työsarkaa riittää ja haasteista ei ole pulaa.

Kriittinen katse suunnattiin myös ulkoiseen viestintään, jossa on edelleen parannettavaa. Jäsenemme, potentiaaliset jäsenemme, yhteistyökumppanimme, päättäjät, media ja kansa, siinä kirjoa viestintämme kohderyhmistä. Hioimme viestinnän tavoitteita, ydinviestiemme sisältöjä ja suullisen sekä kirjallisen viestinnän selkeyttämistä ja kapulakielen minimoimista.

Yhdistyksen säännöissä määritellyn perustarkoituksen toteuttamiseksi on tavoitteemme jäsentemme osalta vahvan yhteisöllisyyden tunteen luominen. Yhdessä voimme vaikuttaa ja yhdessä ei kukaan ole yksin. Teostolle ja muille yhteistyötahoille haluamme olla yhteistä hyvää rakentava, arvostettu kumppani. Medialle, päättäjille ja kansalle pääviestimme on tekijän moraalisten ja taloudellisten oikeuksien säilymisen tärkeys. Uusi slogan on Biisi on mun ansio.

Toimintaa

Toinen kipinäpäivä työskenneltiin tulevan vuoden toimintasuunnitelman kimpussa. Uusien sääntöjemme mukaan meillä on jäsenkokous entisen kevätkokouksen lisäksi myös syksyllä (25.10.). Toimintasuunnitelma esitellään ja siitä päätetään kyseisessä syyskokouksessa.

Toiminnan järjestelyä mahdollisimman sujuvaksi, etenkin suuria linjoja, on työstetty jo vuoden ajan. Byrokratia on minimoitu ja johtajuutta on jaettu perustamalla ketterästi toimiva tiimisysteemi akuuttien asioiden hoitamiseen. Uudistus on osoittautunut hyväksi ja sen yksityiskohtien hiomista jatkettiin. Paneuduimme myös ensi vuoden edunvalvonnan painopisteisiin, joita ovat mm. valitettavasti edelleen rempallaan olevat hyvitysmaksu-, piratismi-, onlinejakelu- ja taiteilijan sosiaaliturva-asiat. Ohjelmaraportoinnin (lähinnä raportoimatta jättämisen) parantamiseksi aiomme myös toimia vahvasti yhdessä Teoston ja kevyen musiikin kustantajien kanssa.

RNO valtionosuuden piiriin?

Elvis tukee Riku Niemi Orchestran hyväksymistä valtionosuuden piiriin. On jo aika nostaa korkeatasoinen suomalainen rytmimusiikkikulttuuri asemaltaan tasaveroiseksi vakavan musiikin kanssa. En miellä tätä vastakkainasetteluksi, vaan nimensä mukaisesti tasa-arvoksi. Luovalla puolella balanssi on lähes saavutettu, mutta esittävällä puolella siitä ollaan vielä tukien suhteen kaukana.

Päätöksiä tehdään valtion talousarvion rajoissa ja jaettavien henkilötyövuosien määrä ei ole noussut. Orkestereiden toimintaa on tarkasteltava kriittisesti. On mahdollistettava myös uusien, ansiokkaiden ja lain vaatimukset täyttävien orkestereiden mahdollisuus tukeen. Vaatii rohkeutta jopa poistaa tukia jo niiden piirissä asemansa vakiinnuttaneilta orkestereilta. Tätä rohkeutta toivomme asian esittelijöillä ja Stefan Wallinilla olevan.

Oktoberfest 25.10.

Syksyn riemukasta juhlaa vietetään jo kolmatta kertaa. Viime syksynä meitä elvisläisiä oli mukana runsaat sata. Pistetäänhän paremmaksi?

Ilta alkaa syyskokouksella, joka on uusien sääntöjen mukainen ja siis ensimmäinen historiassaan. Kokouksen jälkeen siirrytään mielenkiintoisen ja meille tekijöille aina ajankohtaisen teeman pariin Miksi mun hittibiisi ei kelpaa? Paneelin keskustelijoina on tekijöitämme, kustantajien ja levy-yhtiön edustajia sekä artisti, joka ei esitä omaa tuotantoaan. Tapoihin kuuluu myös uusien elvisläisten esittely.

Paneelin jälkeen juhlitaan. Saksalaishenkinen buffet ja asiaankuuluvat kostukkeet, rupattelua, verkostoitumista ja mukavaa yhdessäoloa. Tämä kaikki poikkeuksellisesti Kirkkonummella, Hotelli Aavarannan Kartano-tilausravintolassa. Tapahtumaan järjestetään bussikuljetus Helsingin rautatieasemalta.

Tapaamisiin

Eija Hinkkala

eija.hinkkala@elvisry.fi

Sovittaja uhattuna?

Julkaistu 21.10.2013

Viime aikoina on esitetty ajatuksia siitä, että teoksen muunteluoikeuksiin tulisi tehdä muutoksia. Tarkemmin sanottuna tämä on kohdistunut sovittajan asemaan teoksen oikeudenomistajana. Kuten moni tietää, teoksen esityksistä tekijänoikeudellisesti hyötyvä sovittaja on kansainvälisesti harvinaisempi tapaus.

Maailmalla on tyypillistä maksaa sovittaja ulos tilausta tehtäessä ja sillä siisti. Jos sovittaja kokee olevansa tai hänen katsotaan olevan merkittävästi osallinen sävellykselliselle itseisarvolle, voidaan hänet merkitä ns. kanssasäveltäjäksi, jolloin hän tietenkin on myös mukana jakamassa esityskorvauskakkua.

Lisäksi on katsottu, että sovittajat tuottavat liikaa työtä Teoston byrokratiassa. Varsinkin ns. bändisovittajat ovat se todellinen kipu ahterissa. Syystäkin koetaan turhauttavaksi, kun monimiehinen/naisinen ryhmä merkkaa aina automaattisesti koko bändin sovittajiksi rekisteröidessään biisinsä. Miksi ei siis meilläkin voitaisi virtaviivaistaa asioita ja poistaa tällainen oikeudenomistajien umpilisäke nimeltä sovittaja?

Päinvastoin, väitän minä. Meillä Suomessa voidaan olla ylpeitä tekijänoikeuden kohdellessa sovittajia oikeudenmukaisesti. Kun käytän mielikuvitustani ja saan aikaan jotain, joka tuottaa melodialle, harmonialle ja rytmille sellaisen kantoaallon, jolla alunperin mustavalkoinen luonnos saa värit ja syvyyden, olen mielestäni tehnyt luovaa työtä, joka kuuluu tekijänoikeuden piiriin teoksen muuntelijaan sovellettavan tekijänoikeuslain 4. pykälän mukaisesti.

Lähes 30 vuotta sitten teimme Takomo-studiossa Irwin Goodmanin levyä ja kapellimestari Kassu Halonen esitteli meille kansantaiteilijan itsensä kotonaan tekemää demoa. Rupisella kyökkikasettinauhuriäänitteellä Irwin soitti Hagström Swede -sähkökitarallaan (ilman sähköä) jotain hyvin epämääräistä ja lauloi päälle jotain vielä epämääräisempää pyrkien tuomaan esille biisinsä eri osat.

Oman audioarkeologisen tutkimuksensa jälkeen Kassu oli saanut kerrosten alta esiin sävellyksen, jolle sitten rakensi sovituksen. Ei tämä kuitenkaan tehnyt hänestä kanssasäveltäjää, sillä olennainen aines oli Irwinin päästä. Mutta sitä suuremmalla syyllä hän on sovittaja, joka on muovannut kasetilta löydetylle luurangolle lihan, ihon ja värin ja joka on näin sovitusosuutensa ansainnut.

Entä sitten, kun ei ole kyse teoksen kantaversiosta? Mielestäni on kohtuullista, kun solistin ja studioyhtyeen esittämä 20 vuotta sitten julkaistu iskelmä sovitetaan tänään bigbandille, että uuden version sovittaja saa muuntelijana osuuden uuden version esityksistä. Mutta olisiko tolkkua rekisteröidä hänet kanssasäveltäjäksi, jos sovittajuus poistettaisiin järjestelmästä? Mikä olisi tässä tapauksessa reilu könttäsumma, jolla sovittaja kuitataan ulos oikeudenomistajuudesta?

Pitää muistaa, että jo nyt itse töistä suoritetaan orkestereiden kannatusyhdistyksien sietokykyjen äärillä olevia palkkiota. Ja jos sovittajasta leivottaisiin jollain vippaskonstilla kanssasäveltäjä, olisi hänellä myös alkuperäisen säveltäjän kanssa rinnasteiset oikeudet teokseen. Kysehän olisi jo eräänlaisesta immateriaalisesta nurkanvaltauksesta.

Mutta todellinen ongelma eli bändien hinku sovituskrediittien ryöstöviljelyyn pitäisi saada aisoihin. Muusikoiden pitäisi paremmin osata arvioida omaa panostaan kysyen, olenko biisin kehittämisessä antanut sille jotain, joka täyttää sovittamisen tunnusmerkit.

Ja kyllä sekin on ongelma, kun ravintolaorkestereiden ns. kapellimestarit, bändien soittaessa peruskamaa väärillä soinnuilla, merkkaavat itsensä sovittajiksi tajuamatta, että pelkän sointukulun ja syntikan kitkuttelu levyltä kopsattuine introineen ei ylitä sovituskynnystä ja että ilman erillistä lupaa säveltäjältä ei osuuksia kuitenkaan tipu vaikka kuinka löisi humpan jatsiksi ja tangon reggaeksi. Näiden bändien ohjelmistoraportit aiheuttavatkin Teostossa jatkuvaa nukkasihdin putsausta.

Mutta todellinen sovittaja tekee työtä, jonka lopputuloksen tulee olla jatkossakin tekijänoikeudellisesti suojattua – voiko sen enää yksinkertaisemmin ilmaista.

Janne Louhivuori

janne.louhivuori@elvisry.fi