Nina Lith, Author at Musiikintekijät

Eijan kipinät

Julkaistu 21.10.2013

Kiireinen, kokous-, lausunto- ja neuvontatäyteinen kevät on selätetty. Pahimman kokousrumban jälkeen, ennen hartaasti kaivattua lomaa on kuitenkin hyvä pysähtyä kirkastamaan ajatuksia yhdistyksemme loppuvuoden toiminnasta, sen painopisteistä ja haasteista. Paljon ja vielä enemmän on tehtävää, mutta halustamme ja innostamme huolimatta on vain pystyttävä elämään sen tosiasian kanssa, että maailmaa ei voi kerralla ja hetkessä pelastaa. Ei ainakaan, jos aikoo pelastaa itselleen palan muutakin kuin Elvis-elämää, niin mielenkiintoista kuin se onkin.

Ohjelmaraportointi, närästystä aina ja iankaikkisesti?

Moninaisesta valistuksesta ja tiedon levittämisestä huolimatta löytyy raportoimattomia esiintyjiä vielä luvattoman paljon. Kyse on tietenkin sellaisista lusmuilijoista, jotka eivät esitä omaa tuotantoaan. Toki omaa tuotantoaan esittävillekin sattuu unohduksia, joita ei jälkikäteen enää edes voi korjata. Poikkeuksellisesti tämän asian osalta voinee kuitenkin todeta, että oma syy, jos suksi ei luista.

Hyvät esiintyvät tekijät, muistakaa siis uudehkot raportointi-deadlinet, jotka vahvistetaan vuosittain ja joista ilmoitetaan Teostosta useaankin otteeseen. Ne löytyvät myös esim. SELVIS-lehden sivuilta. Samaan liturgiaan muistutus myös teosilmoitusten täyttämisestä ajallaan!

Ja varsinaiseen aiheeseen. Olemme perustaneet tehotiimin, jolla on jo nyt monenlaisia ideanpoikasia raportoinnin parantamiseksi. Yritämme sinnikkäästi hyvää hyvällä, mutta keppikeinojenkaan mahdollisuutta ei ole haudattu. Selvittelemme ideoidemme käytännön toteutusmahdollisuuksia yhdessä Teoston raportointitoimikunnan ja toimihenkilöiden kanssa. Uskon, että meillä on uutta ja hyvää kerrottavaa syksyn jälkeen.

Yksi askel oikeaan suuntaan on ideamme pohjalta yhteistyössä Teoston kanssa kehitetty Vuoden Raportööri -palkinto, joka luovutettiin Teoston Varaslähtö Vappuun -tilaisuudessa Charles Plogmanille.

Yksityisen kopioinnin rajaton taivas kuluttajille, helvetti tekijöille?

Niin sanottu EU:n tietoyhteiskuntadirektiivi edellyttää, että luovan työn tekijät saavat yksityisestä kopioinnista sopivan hyvityksen. Ilman hyvityksen järjestämistä, yksityistä kopiointia ei siis saisi sallia lainkaan ja hyvitys tulee järjestää, tapahtuipa kopiointi millä tekniikalla tahansa. Suomessa hyväksytyksi tulleen lain mukaan hyvitysmaksun ehdoksi asetettiin se, että välinettä käytetään ”merkittävissä määrin” yksityiseen kopiointiin.

Tämän logiikan vastaista on, että edelleenkään eivät mp3-puhelimet, usb-muistitikut eivätkä tietokoneen ulkoiset kovalevyt kuulu hyvitysmaksun piiriin. On tutkittu, että lähes sata miljoonaa musiikkiteosta kopioidaan yksityisesti näihin laitteisiin, mutta tekijät muiden tekijänoikeuksien omistajien kanssa jäävät nuolemaan näppejään. Raaka totuus on, että hyvitysmaksujen kokonaissumma on puolittunut huimaa vauhtia. Tämä näkyy ja tuntuu tekijän tilipussissa!

Saamme aivan lähiaikoina uusimmat tutkimustulokset kopioinnin määristä. Varmaa on, että ne ovat nousseet räjähdysmäisesti juuri niiden laitteiden osalta, joista laitevalmistajan ei tarvitse hyvitysmaksua maksaa! Kyllä nousun pitäisi hemmetti vieköön tekijänkin tilipussia lämmittää! Uuden tutkimustuloksen valossa (tässä ennemminkin varjossa) on syytä lähteä syksyllä mellakoimaan valtioneuvoston nurkille.

Musiikkia verkossa, ilmaiseksi?

Kehitys hyvä, vai? Musiikin kulutus on lisääntynyt ja lisääntymässä. Hyvä! Fyysinen levymyynti laskee ja musiikin jakelu siirtyy yhä enemmän verkkoon. Ei sekään puhtaasti asiana kai paha? Mutta aivan liian moni haluaakin kaiken verkossa liikkuvaan ilmaiseksi. Se on paha! Laitekehittäjät kehittelevät hienoja ja kuluttajaystävällisiä laitteita ja systeemejä, kylkiäisinä kaiken maailman musiikit ja muut viihdesisällöt. Mikäpä siinäkään sinänsä. On vain niin, että laitevalmistaja saa laitteista käyvän hinnan tuotekehitysvaivansa palkaksi, sisällön luoja saa vain hassuja rippusia, vaikka miten hienoa ja miljoonille elämyksiä tuottavaa olisi kehitellyt!

Musiikin laiton verkkolataus on kaikista tähänastisista toimistaan huolimatta vahvasti voimissaan ja ylittänee 90 % kaikista latauksista. Ensisijaisen tärkeää on saada tämä kuriin, jotta kaikkia tuotannon osapuolia (myös tekijöitä!) taloudellisesti hyödyttävälle lailliselle verkkokaupalle luodaan menestymismahdollisuuksia.

Meneillään on luovien alojen yritysten ja järjestöjen yhteinen asennekampanja, jonka tavoitteena on edistää kulttuurituotteiden laillista verkkokauppaa. Kampanja kohdistetaan etupäässä nuoriin ja heidän vanhempiinsa. Alkuvaiheessa kampanja keskittyy verkkoon. Kampanjan keulakuvana on Captain Nation -hahmo, joka toimii omassa www.widenation.fi-verkkopalvelussaan ja on aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Myöhemmin tämä humoristinen hahmo tullaan näkemään myös televisiossa.

Pienistä, mutta tärkeistä askelista puhuttaessa on Elvis ry:llä kehitteillä laillisen verkkokaupan lisäämiseksi oma pilotti Reilun musiikin kaupasta (=työnimi). Tilitysten teknisen toteutuksen suhteen on vielä pientä viilattavaa, mutta tavoite on julkistaa ja käynnistää kyseinen pilotti alkusyksystä.

Teostossa on aloitteestamme perustettu myös online-asioihin paneutuva työryhmä, jossa edustajinamme ovat Eero Lupari ja Janne Louhivuori.

Tekosyy

Viisi vuotta ansiokkaasti Gloriassa toiminut Lauluntekijäklubi on nostettu telakalle. Syksyllä käynnistetään sen sijaan Tokoinrannan Cafe Pirittassa aivan uudella konseptilla toimiva yhdistyksemme tekijäklubi Tekosyy. Tekosyy-klubille on varattu oma paikkansa muiden Pirittaklubien joukkoon aina kuukauden neljännelle keskiviikolle. Ensimmäinen Tekosyyklubi on syyskuussa.

Joka klubilla on sama perusrunko, joka koostuu eri osista. On biisisynnytystä, tekijä- tai tekijäparirupattelua tekijyydestä ja teoksista, yllättäviä esityksiä tekijävieraiden teoksista, tekijätulokkaiden esittelyä ja esityksiä ja yleisökisailua. Kun klubi-isäntänä häärää Heikki Salo, niin meininki on rentoa ja hauskaa, vaikka tarkoitus onkin tehdä tekijyyttä ja sen haasteita tunnetuksi. Aiomme olla myös aktiivisia sen suhteen, että saamme vaikuttajia ja päättäjiä mukaan tutustumaan tekijän työhön

Puitteet klubille ovat mitä mahtavimmat ja järjestäjätiimi mitä innostunein. Siitähän voi seurata ainoastaan hyvää! Merkatkaa illat siis nyt jo kalenteriinne!

Kirmaillaan iloisesti rallatellen kesälaitumilla, jotta elokuussa tekeminen taas maistuu! Sitä kun piisaa!

Eija Hinkkala

eija.hinkkala@elvisry.fi

Lantaa ja raportteja

Julkaistu 21.10.2013

On jälleen se aika vuodesta, kun Suomi on saanut päihinsä sekä lätkässä että viisuissa, mutta ei syytä synkkyyteen, sillä ”teostot” viime vuoden keikoista, radio- ja tv-esityksistä, sekä internet-käytönkin lirut on jälleen maksettu tekijöille. Krooninen ongelma on – sen lisäksi, että online-tilitykset ovat toistaiseksi lähinnä farssi – kuitenkin se, että kaikki raha ei kulkeudu oikeille tileille.

Teoston valvontatyöryhmässä, johon allekirjoittanut kuuluu, syynätään raportoinnin ja todellisuuden suhdetta. Yleisesti voidaan todeta, että vaikka suurin osa ohjelmistoraporteista ei herätä epäilyjä isommasta bluffista liittyen omien teosten määrään repertuaarissa, on kuitenkin selvää, että kevyttä ohjelmiston lannoittamista omilla biiseillä tapahtuu hyvin yleisesti. Jos missä, niin raportoinnissa tilaisuus tekee varkaan. On vain yksinkertaisesti niin helppoa pistää muutama esittämätön oma ralli sinne tänne settilistan sekaan ja tienata muutama kymppi, satanen, tonni… enemmän per vuosi.

Työryhmässä ollaan selkeästi havaittu, kuinka monilla ahneus kasvaa vuosi vuodelta ja alun kevyet kemirat muuttuvat pikkuhiljaa väkilannoitteeksi ja pahimmillaan koko pelto on jäänyt löyhkäävän lietekuorman alle. Tarkoittaa siis sitä, että raporteissa on lähes kokonaan omia biisejä, vaikka Teoston asiamiehen toimittamat kuuntelut keikoilta osoittavatkin ohjelmiston noudattavan tuttua satumaa-kulkurinvalssi-jätkänhumppa-perusiskelmä-tuttifrutti-ja-besamemucho -linjaa. Ja todella törppöä oli se, kun eräskin ns. cover- eli bailubändinä itseään mainostava raportoi 99 prosenttisesti esittävänsä omia biisejään totuuden ollessa täysin päinvastainen. Käry kävi, tilitys ko. bändin ”tekijöiden” osalta pantiin jäihin ja erittäin iso lasku lähti matkaan.

Kevytlannoittajien ja hardcore-lannoittajien kielteinen vaikutus tilitysten kohdistamiseen oikeille tekijöille on huomattava. Viattoman tuntuisen kotiinpäin vetämisen pienet purot muodostavat yhdessä virran, jota rankempi fuulaus kasvattaa saaden alajuoksulla kosken pauhaamaan. Vuositasolla tästä muodostuu suuri summa rahaa, joka ohjautuu pois oikeasti käytetyltä repertuaarilta. Eniten tästä kärsivät ne tekijät, joilla on paljon tanssibändiohjelmistoihin sopivaa käyttömusiikkia. Tämä kollegoilta varastaminen on todella ajattelematonta ja tuomittavaa. Raportoida siis pitää, vaikka ohjelmisto koostuisikin pelkästään muiden teoksista. Se on pieni toimenpide, jonka vastikkeeksi koko maailman musa on tarjottimella.

Nykysysteemillä raporttien tulee olla joka vuosineljänneksen jälkeisen kuukauden loppuun mennessä Teostossa eli kvartaalin jälkeen on vielä kuukausi aikaa tuskastua Teoston verkkopalvelun epäselkoisuuteen (ilouutisena voin kyllä kertoa, että palvelua ollaan piakkoin parantamassa).

Ja sitten tärkeä asia: Viime vuoden viimeisen neljänneksen raporteille annettiin vielä lisäaikaa 8.2. asti, mutta enää ei Teostossa jousteta. Viikon aikalisästä huolimatta tämä tuli jostain syystä monelle, varsinkin omia biisejään esittävälle tekijälle yllätyksenä, vaikka Teosto on useampaankin otteeseen muistuttanut aikarajoista. Monet varmasti ajattelivat vielä vallitsevan jonkinlaisen pehmeän välikauden kvartaaliraportointiin siirryttäessä, eivätkä suotta hötkyilleet. Mielestäni Teoston olisi pitänyt vieläkin selkeämmin taivuttaa paksulla suomalaisella rautalangalla, että määräajoissa ei joustoa todellakaan enää ole.

Myöhästyneet raportit, jotka kohdistuvat omilla keikoilla esitettyihin omiin teoksiin eivät siis enää muutu rahaksi. Mutta huomatkaa: jos tekijä havaitsee teoksiaan esitetyn jonkun muun toimesta, eikä niitä ole raportoitu ajoissa tai ollenkaan, on hänellä silloin oikeus vaatia korjausta tilitykseen. Tällöin on asiasta tehtävä reklamaatio Teostoon elokuun loppuun mennessä.

Siispä raportoikaa keikkanne, se ei maksa mitään ja on käytännön solidaarisuutta parhaimmillaan!

Hyvää kesää

Janne Louhivuori

janne.louhivuori@elvisry.fi

Bonon avaruussirkus

Julkaistu 21.10.2013

Eliitti

Herra X istui Olympiastadionin katsomossa. Elokuinen ilta oli hämärä ja taivaalta tihutti. Hän ei odottanut rockshown alkua sateessa yksin, vaan seuranaan 54.000 ihmistä.

– Täähän on kuin Colossium aikanaan! Nyt vaan on sirkushuvien lisäksi tarjolla hengenleipää, X pähkäili. Sillä olihan lauteille pian astumassa yhtyeineen itse maailmanparantaja Bono (s.1951). Antiikin Roomasta X:n mieleen tuli sananlasku jonka mukaan: Vapaa mies ei työtä tee. Sekin sopi tilaisuuteen, sillä siellä hän nyt kökötti maailman valkoisen eliitin joukossa, päällimpänä ajatuksenaan:

– Olisiko sittenkin pitänyt ottaa olut vai ei? Niin, kun ei olis sitten kiva jos tulis kusihätä kesken kaiken.

Toki X valveutuneena maailmankylän kansalaisena tiesi, että eihän se orjuus ollut maailmasta minnekään kadonnut, orjatyöläiset painoivat pitkää päivää kaivoksissa, tehtaissa ja työmailla – ja heidän ansiostaan saattoi täällä Pohjolassakin täyttää kotinsa ja elämänsä halvalla roinalla.

– Hurraa vapaa maailmankauppa ja globaalitalous! X huokasi ja tajusi, ettei ollut stadionilla törmännyt vielä yksiinkään tummiin kasvoihin. Niin homogeenisesti yleisö todellakin koostui 20-50-vuotiaista valkonaamoista.

Samassa kentälle väsätyn jättimäisen pyöreän lavarakennelman, joka muistutti modernin huvipuiston härveliä, sadoista kovaäänisistä kuului David Bowien ääni: Ground control to Major Tom! Niin todellakin, X myhäili, sitä ollaan aluksessa nimeltään Tellus ja matkataan huimaa vauhtia avaruudessa. Hyvä muistutus! Ja vihdoin U2-yhtye ilmestyi pukusuojasta ja kulki ramppia laulusolistinsa Bonon johdattamana kiljuvan ihmismeren luo. Lavahärvelin keskiössä oleva valtava tv-ruutu syttyi eloon ja spektaakkeli alkoi.

Maailman suurin televisio

Bassotaajuuksien värisyttäessä X:n kehoa hän mietti showbisnestä ja muisti lukeneensa (oliko se Lucky Luke -sarjakuva?) kuinka aikanaan Amerikan lännessä kiersivät ns. Medicine-showt. Oli ollut silmänkääntäjiä, jekkumiehiä ja käärmeparantajia. Ja näiltä saattoi ostaa vaivaan kuin vaivaan parantavia rohtoja ja eliksiirejä – kuten värjättyä vettä. Esityksen suuruudenhulluudesta X:n mieleen tuli Buffalo Billin (1846-1917) Suuri lännensirkus, jonka tirehtööri oli tuonut 1800-luvun lopulla Englantiin. Ihmeinään aitoja intiaaneja, lehmipoikia ja tietty biisoneita. Se oli ollut ainakin ihme että biisoneita oli vielä elossa, sillä Bill itse oli ennätyksenään teurastanut 4.280 eläintä kahdeksassa kuukaudessa. No, joka tapauksessa, lännensirkus oli ollut kovin juttu aikanaan.

Nyt X katseli tuota maailman suurinta hypnoosilaatikkoa, jonka kuljetukseen paikalle oli tarvittu laivallinen rekkoja (103 kpl) ja tajusi, että siinähän se oli tuo jokakodista tuttu, jumalainen värkki, nyt vain jättikoossa (vai oliko se massiivinen näyttöpääte?). Ja stadion oli olohuone – jonka nurmen jättitelsun näytöllä pyöri Music Television, esiintyjänään U2.

Bono lauloi, bändi soitti ja ruutu näytti kuvaa esityksestä reaaliajassa ja sekaan sovitettiin, editoitiin valmista kuvamateriaalia tietokoneelta, animaatioineen ja naisfiguureineen. ”Taustanauhoja” (mikä museaalinen termi näin bittiaikana) bändi käytti vähän, mitä nyt sekvensserit ryydittivät rytmejä ja joissakin kertosäkeissä lauloi Bonojen kuoro.

Päivitetty versio

X oli nähnyt U2:n samaisella stadionilla 13 vuotta aiemmin. Se show oli ollut nyt tähän päivitettyyn versioon verrattuna vielä harjoittelua – kuin demoversio vain. Sillä nyt virtuaalitykitys oli noussut aivan omalle tasolleen. Jätti-tv nousi ja laski – jakoi kuvansa pienemmiksi ruuduiksi, pyöritti kuvaa ja manipuloi sitä, välillä väreissä, välillä, kun haettiin autenttisempaa tunnelmaa, mustavalkeana.

Screenin telineeksi bygattu lavarakennelma oli sekin valaistu, muutti väriään, vilkkui – sai avaruusaluksen muodon. Myös katsomot kylpivät valomeressä – spotit tykittivät edestä ja takaa – muuttaen koko stadionin valtaisaksi valotaideteokseksi. Näyttötaulu esitti viestejä, käänsi Bonon spiikit suomeksi (esitys oli siis tekstitetty), otti yhteyden avaruusaseman astronauttiin ja X jo odotti milloin Bono kilauttaisi itse jumalalle ja tämän kasvot, tai vähintään ääni kajahtaisi kovaäänisistä vihdoin viimein kertomaan mitä ihmislajin olisi tehtävä pelastuakseen.

Showssa oli todellakin metatasonsa, sillä Bono kyseli: What is the time on earth? Eli kai että missä mennään universumin aika-akselilla? Näytöllä näkyi pysähtynyt kello, eikä X:n toivomaa minkäänlajin jumalolentojen yllätysesiintymistä tapahtunut. Ja hän kuiskasi jokaisen apokalypsiuskovaisen lempifraasin:

– Aika taitaa olla lopussa.

”Te olette ne”

Bändi piti taukoa ja screenillä puhui kuvanauhalta (lisää museotermejä) musta pastori, joku Bonon kaveri tietty. Se hehkutti ja saarnasi, että te (yleisö) olette ne, joiden toimesta loppui mustien syrjintä Amerikassa 60-luvun lopulla, ja että te olette ne, jotka toimittivat apartheidin Etelä-Afrikassa historian kirjoihin! Sitten sympaattinen saarnamies pääsi puheensa kliimaksiin:

– Te olette ne, jotka voivat lopettaa maailmasta kaiken syrjinnän!

Hmm, X fundeerasi. Kysymys kosketti polttavasti tämän päivän Suomea. Sillä maan kuva oli muuttunut radikaalisti viimeisen kymmenen vuoden aikana – varsinkin noin etnisesti. X muisti kuinka hän oli eräs ilta matkustanut Itä-Helsingin metrossa ja ollut vaunussa ainoa valkonaama kanssamatkustajien kasvojen ollessa värikkäämpää ihomallia. Niin, eikä siitä ollut kulunut vasta kuin 35 vuotta, kun hän ja lähiön kundit ja gimmat, olivat nähneet livenä ensikertaa mustia miehiä. Nämä kirkon lähetysavun saarnaajat olivat kävelleet X:n kerrostalon läheistä kävelykatua ja saaneet pian ihmetyksekseen ympärilleen lapsilauman, joka oli laulanut:

– Tännään ostetaan Halvan maukasta lakritsaa! Lapsista kun siinä ne nyt olivat, ne lakumainoksen tyypit ilmielävinä! Noh, oliko se ollut syrjintää, rasismia? Ei kai ainakaan hirveän tietoista? Sillä tv:ssä oli pyörinyt mainos jossa mustat miehet olivat kyseistä lakulaulua laulaneet.

Niin, X hymähti vanhalle muistikuvalleen, kovin kummalta ja kaukaiselta se nyt tuntui. Sillä tänäpäivänä samaisella kävelykadulla oli miltei harvinaisempaa törmätä valkoiseen lähiöoriginaaliin, sillä nämä, kuten X:nkin eläkeläisvanhemmat, olivat pääosin vanhuksia, jotka viettivät elämäänsä sisätiloissa, betonitalojen suojissa. Oli siinä ollut Suomen metsäkansalle muutosta kerrakseen.

Massahurmaajat

X:n mielestä parasta stadionin videokavalkadissa oli Bonon improvisointi, vanhanliiton showmanship, kaveri kun pudotti milloin kyydistä yhtyeensä, milloin itsensä. Ja taas tylsintä oli, kun maestro piti yllä viiskyttuhatpäisen yleisön mielenkiintoa yhteishuudatuksin: Voo-ooo-ooo-ooo! Ja stadionyleisö vastasi johtajansa kutsuun. X irvaili tyylinsä mukaisesti mielessään, että tuollaisesta yleisön haltuunotosta olisi natsisaksankin johtajien naamat vihertäneet kateudesta. Noh, jokin outo valo näytti syttyneen X:kin silmiin. Kyllä sitä ihminen tuntee itsensä pieneksi! Ja kun ihminen kutistuu osaksi massaa, on jumala ja hirmuteot lähellä! Musiikki soi valtavalla äänenpaineella. Stadion kellui avaruudessa. Eikä Bonon showsta puuttunut kuin 30-luvun massahurmaajien kehittämät lippulinnat ja ulkotulet!

Nyt Bono, omistettuaan laulun Nobelin rauhanpalkinnon 1991 saaneelle kotiarestissa vankina olevalle burmalaiselle Aung San Suu Kylille (s.1945), kiitti suomalaisia, etteivät he olleet aikanaan osallistuneet viikinkiretkiin ja raiskanneet ja tappaneet hänen maalaisiaan, irlantilaisia.

– Te olitte pohjoismaalaisista ainoita, jotka ei sitä tehneet!

Yleisö mylvi! Ja X taputti käsiään! Niin kyllä me suomalaiset ollaan aina oltu hyviksiä! Mitä nyt vähän sakujen kanssa toisen maailman sodan aikana kaveerattiin… tai ollaan rakenneltu paperitehtaita viidakoihin. Se kaikki on tehty in the name of love!!!

Kommentoi tai lähetä terkkuja Herra X:lle pyrosrecords@gmail.com.

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki

Radio City näytti tien

Julkaistu 21.10.2013

Tänä keväänä on kulunut 25 vuotta siitä, kun Radio City ensimmäisenä paikallisradiona aloitti lähetykset. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun Teosto ja Suomen Paikallisradioliitto olivat päässeet sopimukseen maksuehdoista, joilla sävellyksiä ja sanoituksia sai esittää. Vuodelta 1985 kertyneet paikallisradioiden esityskorvaukset tilitettiin kesällä 1986. Jakosumma oli yhteensä 1.231.201 markkaa.

Historiallista musiikintekijöille oli se, että Teosto ryhtyi tilittämään nämä tulot yhtenä tilitysalueena eli poolina. Tämän alueen sisällä laskutus ja tilitys vastasivat toisiaan, mikä oli Teoston esityskorvausten tilityksessä ennenkuulumatonta. Tästä seurasi, että tuolloin vielä käytössä olleet genret eivät alueen sisällä päässeet jylläämään; eihän paikallisradioissa juuri muuta soitettu kuin kevyttä alimman kertoimen musiikkia.

Jälkeenpäin arvioiden on hämmästyttävää, että päätös paikallisradioiden omasta tilitysalueesta tehtiin Teostossa ilman mitään laajempaa keskustelua. Siihen asti Teoston tilitykset oli tehty niin sanotun pesukonemallin mukaisesti; laskutetut tulot koottiin yhteen pottiin, josta ne päätyivät tilitykseen lukemattomilla kertoimilla jyvitettynä. Niin genret kuin muutkin kertoimet suosivat sumeilematta vakavaa ja ei-kaupalliseksi luokiteltua musiikkia.

Elvis ry:n vaatimuksesta Teostossa ryhdyttiin laajemminkin selvittämään tilitysalueisiin siirtymistä, kun Teoston johtokunta perusti tilitystyöryhmän 1987. Se alkoi ensimmäiseksi tarkastella vuosien 1984-86 tilityksiä, ja tilastoista näkyi mm. se, että kaupunginorkestereita oli kolmen vuoden aikana laskutettu runsaat 588.000 markkaa ja niiden esittämille teoksille oli tilitetty lähes 4,2 miljoonaa eli yli seitsenkertaisesti. Kemin kaupunginorkesterin konserttien laskutus oli vuonna 1986 ainoastaan 679 markkaa mutta näistä konserteista saatujen ohjelmaraporttien perusteella oli tilitetty 27.332 markkaa. Ei siis ihme, että kaikki eivät olleet innostuneita aluekohtaisesta tilittämisestä.

Elvis ry linjasi kantansa johtokunnan kokouksessa 11.11.1987. Pöytäkirjaan on kirjattu mm. tavoitteet: “Laskutuksen ja tilityksen välillä tulee olla yhteys” sekä “Tilitys olisi suoritettava pooleittain”.

Värikkäiden vaiheiden ja kolmivuotisen väännön jälkeen Teoston tilitystyöryhmä päätyi lopulta esittämään, että myös muussa kuin paikallisradioiden tilityksessä otetaan poolit käyttöön. Esitys saatiin valmiiksi kokouksessa 23.4.1990. Vuosikokouksessa uudistus kuitenkin lykkääntyi vielä vuodella ja päätökseen oltiin kypsiä 29.4.1991 pidetyssä Teoston jäsenten ylimääräisessä kokouksessa.

Uudessa järjestelmässä tilityksen neljä pääaluetta olivat radio, televisio, konsertti sekä ravintola ja muu esittäminen. Kesällä 1991 tehtiin vuodelta 1990 laskutettujen tulojen tilitys tällä periaatteella. Vuotta myöhemmin Ylen valtakunnalliset radiokanavat jaettiin kukin omaksi tilitysalueekseen ja myöhempinä vuosina pooliajattelua on viety yhä pidemmälle sen mukaan, mikä on teknisesti mahdollista ilman liian suuria kustannuksia.

Päätös genreistä luopuminesta tehtiin Teoston jäsenten ylimääräisessä kokouksessa 11.5.1994. Ja vielä yksi iso askel laskutuksen ja tilityksen vastaavuuteen otettiin Teoston kevätkokouksessa 2002, kun niin sanotut tukisiirrotkin hävisivät historian hämärään.

Teoston puheenjohtaja Joonas Kokkonen sanoi Teostoryn 4/85 haastatelussa: “Tulisi kuitenkin pitää korvauskysymyksistä keskusteltaessa aina mielessä se, kuinka suuri työpanos teoksen luomiseen on kulloinkin pantu.” Neljännesvuosisata myöhemmin tuollainen ajattelutapa hymyilyttää.

Radio City avasi tien, jolta ei ole paluuta.

Martti Heikkilä

martti.heikkila@elvisry.fi

Säihkettä etsimässä

Julkaistu 21.10.2013

Soolodebyyttinsä vuonna 1999 tehnyt Maija Vilkkumaa on ollut viimeiset kymmenen vuotta maamme merkillepantavimpia lauluntekijöitä. Hän on myös onnistunut saavuttamaan sekä kriitikkojen arvostuksen että yleisön suosion. Selvimmin tästä todistaa vuonna 2003 ilmestynyt Ei-albumi, jota on myyty yli 120.000 kappaletta ja joka sai myös Teosto-palkinnon.

Vilkkumaan viime ajat ovat menneet studiossa, mutta tuoreimmista kuulumisista päätellen projekti alkaa olla voiton puolella.

– Ensimmäisestä singlestä päätettiin juuri, hirveän säätämisen jälkeen. Kaiken kaikkiaan tunnelma on todella hyvä. Näissä hommissa on välillä selvä visio siitä mitä tekee ja välillä sitten ei minkäänlaista. Tämän levyn kanssa visio on ollut vahva, vaikka tietysti myös epäilyksen hetkiä on ollut, kuten aina pitkän prosessin yhteydessä.

Minkälainen visio se sitten on?

– Musiikkia on hankala selittää, mutta olemme hakeneet suorasukaista, kursailematta kuulijan kasvoille tulevaa soundia. ”In your face” pyöri ihan iskulauseenakin välillä. Mukana on isoja kaikuja, Blondieta, uutta aaltoa, Phil Spectorin tuottamaa Ramonesia, punkin ja säihkeen yhdistelmää, tällaista. Huomaan kaipaavani musiikissa nyt suurta draamaa, jopa melodraamaa. Olen pitänyt siitä esimerkiksi PMMP:n ja Chisun tekemisissä. Miksaajina toimivat Riku ja Juha Heininen ovat todella synnyttäneet levylle säihkettä. En halunnut soundiin luomua, maanläheisyyttä tai nuhjuisuutta.

Tarkoittaako tuo säihke glamrockia?

– Ei suoranaisesti. Olen kyllä tykännyt glamrockista ja tunnen sitä maailmaa. Minun korvaani materiaali kuulostaa enemmän uudelta aallolta, ja kyllähän sieltä tietysti kuulee sellaisenkin nimen kuin Dingo, kuten minun tekemisistäni melkein aina.

Mutta eihän se ole huono asia!

– Ei, ei. Ei juuristaan voi päästä irti. Jossain vaiheessa se harmitti, mutta nyttemmin olen todennut ettei siinä ole ongelmaa. Luulen että ihminen pystyy parhaiten ammentamaan niistä asioista, jotka ovat lähinnä hänen sydäntään, ja monestihan ne jutut ovat niitä, jotka löytyivät teini-iässä. Keskustelin äskettäin kavereiden kanssa juuri tästä: miten suuressa määrin muusikkojen ja tietysti myös muiden ihmisten tekemisiin vaikuttaa se, minkälaisiin asioihin on törmännyt silloin kun oli kaikkein vastaanottavaisin ja herkin.

Ja miten sattumanvaraista se onkaan…

– Aivan. Minullekin yksi kaveri esitteli aikanaan 70-luvun Alice Cooperin, josta tuli todella tärkeä vaikuttaja. Enkä tuntenut kuin sen yhden ihmisen, joka kuunteli sitä. Cooper vaikuttaa edelleen, koska silloin teininä tuli kuunneltua musiikkia niin hurjalla intensiteetillä ja intohimolla, että moista on myöhemmin vaikea saavuttaa. Ei ole enää niin viaton. Välillä sellaista tietysti kaipaa: kunpa jokin löisi täysin jalat alta ja panisi rakastumaan totaalisesti.

Tiedon lisääntyminen on varmaan yksi tekijä, joka estää totaalisen rakastumisen.

– Paljon mahdollista. Muistan että kun kuuntelin teininä Dingoa, tuntui että se porukka oli suunnilleen keksinyt romanttiset kielikuvat, syntikan käytön rockmusiikissa ja monta muuta juttua. No, eiväthän ne ole Dingon keksintöä, mutta minä en sitä tiennyt. Nykyään saman ilmiön näkee usein: kuinka uusi juttu ammentaa jostain vanhasta jopa todella suoraan. Ja aina on niitä, joilla ei vielä ole kosketusta historiaan ja joille vanhan kierrätys on uutta. Tällä tempullahan musiikkiteollisuus pelaa, eikä siinä mitään.

Jos palataan uuteen levyyn ja tuottajaasi Riku Mattilaan, niin minkälaisia asioita hän on tuonut musiikkiisi?

– Ensinnäkin hänen kanssaan on mahtavaa tehdä työtä. Tällä toisella levyllä yhteistyö on vielä syventynyt, kuten toivoinkin. Riku oli tuottajana mukana jo alkuvaiheessa, eli hän kuunteli jo demoja ja valitsi sieltä, mitä lähdetään tekemään ja mitä ei. Aiemmin olen tehnyt karsinnan itse. Rikun malli on luovuuden kannalta ehkä parempi, koska jos ideoita tuottaessa pitää samalla tarkkailla sitä, mikä toimii, se jollain tavalla myös kahlitsee ideointia. Oli hienoa tehdä demoja ilman että joutui olemaan samalla oma kriitikkonsa. Riku myös menee biiseihin todella syvälle ja elää intohimoisesti työssä mukana.

Entä sovitukset?

– Me tehtiin Rikun kanssa akustiset demot, jotka vein treenikämpälle. Lopulliset sovitukset on edelleen tehty bändin kanssa. Aikaisemmin olen vienyt treenikämpälle Garage Band -ohjelmalla tehdyt demot, joissa on ollut toisinaan myös aika paljon sovitusta mukana. Nyt oli hyvä tehdä todella riisutut akustiset demot, joiden pohjalta jokainen sai fiilistellä ideoitaan. Olin tehnyt bändin kanssa edellisenä vuonna paljon keikkoja, joten homma lähti rullaamaan todella hyvin ja ryhmä venyi minusta muutaman kerran ihan uskomattomiin suorituksiin.

Sinä toimit alalla, jolla on viime vuosina oltu pessimistisempiä kuin monilla muilla aloilla yhteensä. Miten olet kokenut sen?

– Luulen että tilanne ei ole suoranaisesti vaikuttanut uuden levyn tekemiseen: olen innoissani, vaikka kalmansävyisistä tulevaisuudenkuvista voisi kyllä masentua. Mutta totta kai se johonkin vaikuttaa, vaikka toisaalta meillä muusikoilla on aina se sama riski. Siis vaikka yleistilanne olisi minkälainen, niin aina voi alkaa miettiä ja pelätä, että ehkäpä minun seuraava levyni ei menestykään. Ja niin voi myös aina käydä. Sen asian kanssa joutuu elämään joka tapauksessa. Luulen että tilanne on tästä johtuen helpompi meille muusikoille kuin niille, jotka ovat levy-yhtiöissä töissä. Tuntuu että levy-yhtiöissä pelätään riskinottoa aika tavalla. Minusta levy-yhtiöiden ei kannattaisi velloa siinä, miten vaikeaa kaikki on, koska se mielentila jos mikä estää innovaatiot.

Teatterileiriläisestä sooloartistiksi

Maija Vilkkumaa on sitä mieltä, että kuka tahansa voi tehdä biisin ja että suurin este biisin tekemiselle on se, jos ihminen kuvittelee olevansa siihen kykenemätön. Hänen oma päätymisensä alalle on tietyssä mielessä sattuman kauppaa, seurausta hyvistä olosuhteista ja kannustavasta ympäristöstä.

– Homma lähti liikkeelle tosi nuorena, mikä oli tärkeää, sillä en ehtinyt kasvattaa itsessäni asiaan liittyviä paineita. Siis käsityksiä siitä, että pitää vaikuttaa tyylikkäältä ja niin edelleen. Olin 14-vuotiaana teatterileirillä, koska unelmoin teatterin harrastamisesta. Se oli Nuorisoasiainkeskuksen leiri, ja siellä oli muitakin muusikoita, esimerkiksi Kalle Ahola ja Pohjannaulan perustanut Samuli Mäkisalo. Siellä soiteltiin iltaisin lauluvihoista suomirokkia, ja nuoret miehet tekivät myös omia biisejään ja soittivat niitä muille. Tajusin siellä kitaraa soittaessani, että monet rakkaat suomibiisit sisältävät vain muutaman soinnun ja minä osaan soittaa ne. Sen jälkeen huomasin että voin panna niitä sointuja uusiin järjestyksiin ja rakentaa jotain omaa. Olennaisia tekijöitä olivat luova yhteisö, rohkeus ja tietty punk-henkinen ajatus siitä että tehdään itse.

Joskus näiden tapahtumien jälkeen syntyi Tarharyhmä-yhtye, joka debytoi levyllä vuonna 1993. Miten se homma lähti liikkeelle?

– Leiriltä Tarharyhmään ei mennyt kuin vuosi tai kaksi, ensimmäiseen levyyn kyllä sitten enemmän. Me mentiin ensin kolmen sepän patsaalle katusoittajiksi. Siinä vaiheessa me oltiin ehkä 15- tai 16-vuotiaita. Sen jälkeen alkoi demojen tekeminen, ja ensimmäistä levyä tehtäessä me oltiin jo 18-vuotiaita. Oltiin käyty lukiota siinä välissä. Biisintekijän identiteetti syntyi siinä vaiheessa luontevasti: totesin olevani tyyppi, joka toteuttaa itseään tekemällä biisejä.

Tarharyhmä hajosi vuonna 1995, ja sinä debytoit sooloartistina vuonna 1999. Mistä sooloura lähti liikkeelle?

– Oli halu katsoa, mihin biisintekeminen voisi viedä. Minua harmitti, että kitaransoittoni oli aika alkeellista: osasin periaatteessa vain pari komppia. Enkä osannut soittaa pianoakaan kummoisesti – opiskelin sitä kyllä myöhemmin pop-jazzkonservatoriossa. Tapasin sattumalta Lapinlahdenkadulla Costi Snellmanin, jonka ensimmäisestä levystä pidin tosi paljon, ja Costi sanoi että tarvitsen demojen rakentamista varten rumpukoneen. Menin Fazerille, jossa todella mukava tyttömyyjä suositteli Rolandin PMA-5 -laitetta. Sillä pystyi hoitamaan soinnutuksen ja kaikki, tosin minulla oli monesti sen verran paljon sointuja että ongelmiakin tuli. Aloin tehdä biisejä sillä ja jatkoinkin vielä Se ei olekaan niin -levyyn asti (2005). Siinä vaiheessa laite oli jo vanha ja hilpeyttä herättävä. Mutta Tarharyhmän jälkeinen ”toisen aallon” biisintekijyys lähti alkujaan liikkeelle noin pienestä, kiitos Costi Snellmanin ja Fazerin mukavan myyjättären.

Sanoit että sinulla on biiseissä paljon sointuja, ja se on selvästi totta. Sinulla on suomirock- ja hard rock -pohjaa, mutta oma sointumaailmasi on aika tavalla monisyisempää kuin noiden musiikinlajien. Mistä kaikkialta luulet harmonia- ja sointumaailmasi tulevan?

– Kuten sanottua, pidän paljon 70-luvun Alice Cooperista, ja se menee välillä tietynlaisiin progemaailmoihin, nimenomaan soinnutuksessa. Sitten pitää mainita Def Leppard, jolta olen oppinut ajatuksen kesken biisin tapahtuvasta moduloinnista, enkä tarkoita euroviisumodulaatiota ylös biisin lopussa vaan sitä, että kappaleiden osat menevät eri sävellajeissa. Minulla on usein niin. Biisieni sovitukset on myös aina tehty bändin kanssa, ja varsinkin alussa muut laajensivat monien kappaleiden harmoniamaailmoja. Jossain vaiheessa aloin jo biisintekovaiheessa nähdä, millä tavalla bändi voisi työstää ideoita eteenpäin – opin siis toisten menetelmiä ja aloin soveltaa niitä itse.

Entäpä sanoituspuoli? Ketkä ovat innoittajiasi siellä? Neumann ainakin.

– Kyllä!

Minusta sinua ja Neumannia yhdistää etenkin se, että te kuvaatte tilanteita, joissa ihmiset ovat todella hauraita ja herkkiä tunteidensa kanssa. Sinulla on paljon näitä biisejä, esimerkiksi Ei susta huomaa, Se ei olekaan niin, Superpallo. Miten kommentoit väitettä?

– En ollut ajatellut asiaa noin, mutta kyllä se totta on. Luulen että se lähtee siitä, että Dingon Levoton Tuhkimo on ollut yksi biisi, joka niin sanotusti muutti koko maailmani. Siinä on samanlainen tilanne: laulun päähenkilö on yksin baarissa ja täysin hajalla tunteineen. Levoton Tuhkimo oli minulle teininä niin iso juttu, että olen varmasti ammentanut siitä todella paljon.

Mistä muualta olet ammentanut?

– Välillä ajattelen jopa vähän koomisesti, että haluaisin kuulua johonkin todella avantgardistiseen perinteeseen, mutta tosiasia on, että tyylini on tätä samaa sukupuuta, jota edusti edellisessä sukupolvessa esimerkiksi Juice ja sitä ennen Eino Leino. Olen useimpien muiden suomalaisten sanoittajien kanssa ihan samaa porukkaa. Isäni kuunteli paljon Juicea ja Tuomari Nurmiota, joka on tuonut perinteeseen hienoja vinoumia, ja heidän tekemisensä vaikuttavat minuun – esimerkiksi minun Ei-kappaleeni taitaa nojata Nurmion biisiin Levoton lapsi. Muistan vieläkin, kuinka kysyin kuusi- tai seitsemänvuotiaana isältä, mitä Syksyn sävelen lause nyt on elokuu ja minä olen viljaa oikein tarkoittaa. Isä vastasi että ”no, mieti minkälaista vilja on elokuussa: valmista korjattavaksi”. Muistan kuinka vahva hetki se oli: lamppu syttyi päässä ja ymmärsin metaforan käsitteen, vaikken tietenkään silloin tiennyt sen nimeä. Panin vielä merkille miten ihanasti viljaa rimmasi aiemmin tulleen hiljaa -sanan kanssa ja olin tosi vaikuttunut siitä tekstistä. Myöhemmin tulivat Neumann, Heikki Salo, Martti Syrjä, Ismo Alanko, Kauko Röyhkä, Pelle Miljoona…

Kaipuu kauas pois

Vilkkumaa on kirjoitellut vuosien varrella kotisivuilleen (www.maijavilkkumaa.net) kertomuksia lauluntekijän arjesta. Hänen kohdallaan lauluntekemiseen ovat liittyneet myös säännölliset työmatkat kauas. Biisintekoreissujen kohteena on ollut useamman kerran New York, jossa hän kävi alkujaan lomalla ja johon hän ihastui niin, että halusi palata sinne myös työtä tekemään.

– Korostan että New York sinänsä ei ole asian ydin. On vain ollut tärkeää päästä pois tutusta ympäristöstä. Vaikka nimittäin yrittäisi kuinka ottaa etäisyyttä suomalaiseen meininkiin, siinä on kuitenkin paljon sellaista jota ei edes huomaa sisäistäneensä ennen kuin lähtee pois. Siksi on ollut tärkeää käydä muualla: on suunnattoman vapauttavaa olla aivan vieras vieraassa ympäristössä. Yhtäkkiä tuntee todella syvästi, että voi tehdä mitä haluaa.

Onko sinulla ollut kausia, jolloin biisejä pitäisi tehdä mutta mitään ei tapahdu?

– Ei. Se onkin jännä juttu. Minulla on kyllä vahvoja epävarmuuden hetkiä ja tuntemuksia siitä, etten keksi enää mitään, varsinkaan tekstipuolella. Voin joskus stressaantua siitä kun kuulen toisten tekemiä hienoja juttuja: mietin heikkona hetkenä etten ikinä keksi mitään niin hyvää. Mutta olen aina päässyt tuntemuksista yli. Olen oppinut itsestäni sen, että levyn tekeminen vie kaikkinensa noin vuoden, ainakaan paljon sen vähempää aikaa ei kannata varata.

Rima taitaa olla aika korkealla?

– En kuvaisi sitä noin. Mutta minusta on olemassa se vaara, että kun on tehnyt biisejä jonkin aikaa, tekemiseen kehittyy tietty sorminäppäryys jonka avulla voi tehdä muodollisesti pätevää mutta hengetöntä materiaalia. Pelkään siihen sortumista enkä halua että niin tapahtuu. Arvostan sitä, että minulla on sidosryhmiä ja työtovereita, jotka kyseenalaistavat tekemisiäni ja esittävät pahoja kysymyksiä. Ettei se vain mene siihen, että ideani ovat muka automaattisesti hyviä, koska ne ovat minun ja minä olen ennenkin tehnyt hyvää. Minua pelottaa lipsahtaa tuohon ajatteluun, koska tiedän että minussa on myös laiskuutta, joka haluaisi tehdä asiat helpolla. Ehkä en tästä syystä juuri kirjoittele biisejä muille: pelkään tekeväni huonoa jälkeä, koska en kuitenkaan pysty panemaan koko sydäntäni materiaaliin, joka ei jää omaksi.

Jos työhön liittyy pelkoja ja huolia, niin mitkä sitten ovat huippuhetkiä?

– Biisin valmistuminen on yksi. Siis kun juttu on valmis ja kuulostaa juuri niin hienolta kuin oli ideavaiheessa kuvitellut. Myös se on upeaa, kun on työhuoneella vasta tekemässä biisiä ja aistii että siitä on tulossa hyvä. Pidän myös keikkailusta todella paljon. Keikoilla pääsee parhaimmillaan upeaan flow-tilaan, joka on ihan omanlaisensa riemu.

Viimeinen, ei kovin vakava kysymys. Minkä toisen ihmisen biisin olisit halunnut tehdä itse ja miksi?

– Niitä on tietysti monta. Ensimmäisenä tulee mieleen David Bowien Life On Mars, koska se melodia [hyräilee kertosäettä] ja fiilis on aivan täydellinen. Rakastan myös Scandinavian Music Groupin kappaletta Lopulta olemme kuitenkin yksin [säv. Joel Melasniemi, san. Terhi Kokkonen]. Se on jotenkin niin tosi ja surullinen; myös melodia on kaunis ja teksti ihana. Lisäksi se on syvästi lohdullinen. Surulliset biisit ovat minusta usein lohdullisia, koska niitä kuunnellessaan tajuaa että ei ole surullisten tunteidensa kanssa yksin.

Soittaja, poptenori ja lauluntekijä

Julkaistu 21.10.2013

Matti Kalevi Siitonen syntyi Mikkelissä 23. heinäkuuta 1942, mutta muutti pois jo 3-vuotiaana Juupajoen Lylyyn ja 1949 Riihimäelle. Ensiaskeleet musiikin parissa ovat kovin samankaltaiset kuin muillakin ikäluokan muusikoilla.

– Äiti ja isä olivat musikaalisia kumpikin. Jälkeenpäin sain kuulla naapureilta, että isällä oli kaunis baritoniääni ja äiti oli kuoroihmisiä. Meillä pienestä pitäen laulettiin kaikki maakuntalaulut ja silleen…

Riihimäellä koulupoikana 50-luvulla hän sai sitten kitaran ja alkoi opetella soittamaan itsekseen. Ajan tapaan hän kävi tietenkin naapurissa kuuntelemassa iskelmiä levysoittimesta.

Hämeenlinnaan muutettuaan Siitonen kävi opiskelemassa musiikkiopistossa kontrabassoa vuoden verran ja ensimmäinen kokoonpano oli viisihenkinen lauluyhtye Viisi Penniä tai Five Pennies. Yhtye oli paikallisesti ihan tunnettu ja olisi päässyt Helsingin Linnanmäelle Vihreä Oksa -kykykilpailuunkin, mutta jätti sitten lopulta menemättä. Varsinaiselle soittajan uralle Siitonen lähti jo abiturienttina:

– Pari kaveria tuli soittamaan ovikelloa. Sanoivat kuulleensa, että soitan bassoa ja kysyivät mukaan orkesteriin. Mä sanoin, että joo ja sain jotenkin tentitkin järjestettyä, että pääsin lähtemään. Soitettiin sitten seitsemänä iltana viikossa Kuopion kaupunginhotellissa ja luin lehdestä, että olin päässyt ylioppilaaksi. Olin sitten ennen inttiä puoli vuotta ravintolamuusikkona. Olin kyllä soittanut jo sitä ennen Hämeenlinnassa Kauko Viitamäen orkesterissa ja yhden kitaristikaverin kanssa kävimme salaa säestämässä yhtä saksalaista pianistia Hälläpyörässä.

Oliko sulla siinä vaiheessa mitään muita urasuunnitelmia?

– Mulla ei ollut koskaan mitään suunnitelmia! Ei todellakaan eikä oo vieläkään! Kaikki on vaan… ne on vaan mennyt näin.

Sitten reserviupseerikoulussa kurssikavereiksi osuivat herrat Ismo Sajakorpi ja Ilkka Hemming (oik. Lähteenmäki). Samaan aikaan RUK:ssa olivat myös Georg Dolivo ja Danny.

– Siellä oikeastaan Kivikasvot syntyivät ja esiinnyimme sitten kurssijuhlissa. Me olemme näitä kurssijuhlia pitäneet kymmenen vuoden välein, edelleenkin… katotaan, pidetäänkö vielä!

– Ura urkeni sitten sillä tavalla, että Ismo Sajakorven isä oli Toivo Kärjen soittokaveri ja siihen aikaan haettiin hootenanny-lauluyhtyettä. Lähetimme nauhan Toivo Kärjelle, ja Kärki kysyi, ”kuka on tämä tenori” ja pyysi tulemaan luokseen. Armeijan jälkeen mä heti sitten menin, olin kyllä kuullut millainen mies se Topi on… Nuoren miehen itsevarmuudella avasin oven ja sanoin: ”Minähän en sitten sinun tangojasi ikinä tule laulamaan!”

Siitä huolimatta levytyssopimus Kärjen ja Fazerin kanssa syntyi samalla istumalla ja kesti yli 10 vuotta. Samalla käytiin seuraava keskustelu:

Kärki: ”Ala sitten säveltää myöskin!”

Matti: ”Miten niin?”

Kärki: ”No, sä tuut kuitenkin tekemään sitä.”

Matti: ”Mistä sä voit tietää sen?”

Kärki: ”Minä olen noitien sukua Pohjois-Karjalasta, kyllä minä tiedän!”

Läpilyöntejä

Taiteilijanimi Fredi oli syntynyt jo armeijassa, kun kaverit havaitsivat yhdennäköisyyden Kiviset ja Soraset -sarjakuvan päähenkilön Retu Kivisen (Fred Flintstone) kanssa. Kärki risti Siitosen aluksi Folk-Frediksi, mutta lupasi, että siitä etuliitteestä voidaan sitten luopua, kun aletaan levyttää muuta kuin folkia. Ensilevytys 8.11.1965 oli Cornelius Vreeswijkin kappale Ballad på en soptipp, jonka Georg Dolivo oli suomentanut nimellä Roskisdyykkarin balladi. Kivikasvoja ei kuitenkaan hylätty, vaan ensialbumi oli nimeäänkin myöten Fredi ja Kivikasvot ja mukana koko kvartetti.

Mitään kilpailutilannetta toisen hämeenlinnalaisen ”protestilaulajan” eli Irwin Goodmanin (oik. Antti Hammarberg) kanssa Fredi ei kokenut.

– Kerran liftasin Hämeenlinnan uudelle moottoritielle päin, kun Irwin tuli amerikanraudalla. Hän oli juuri menossa Helsinkiin levyttämään ja sain sitten kyydin.

Folkhuuman hiivuttua Fredi sai levytettäväksi lisää käännöskappaleita ja myöhemmin tärkeäksi yhteistyökumppaniksi tuli mm. Juha Vainio. Junnuun Fredi oli tutustunut jo 1964 liftatessaan Kotkasta Helsinkiin.

– Me symppasimme hyvinkin paljon toisiamme. Tavallaan me löysimme jo yhteisen linjan, mutta emme vielä tienneet, että monesko se on…

Fredi viittaa siis vuonna 1968 löytyneeseen Tony Hatchin sävelmään Beautiful in the rain, jonka Vainio sanoitti nimellä Kolmatta linjaa takaisin.

– Muistan kuinka lauloin sitä studiossa ja omasta mielestänikin ehkä liian sofistikoidusti… Liekö ollut tuottaja Jaakko Borg vai sovittaja Nacke Johansson, joka pyysi siihen lisää särmää ja minä laitoin. Siitä tuli sitten semmoinen…

Fredin muistin mukaan kappale ei herättänyt ilmestyessään suurta huomiota ja oli ehkä hetken radion listaohjelmassa kahdeksantena. Mutta kesällä 1968 levytetyt italialaiset käännöskappaleet Milloinkaan en löydä samanlaista (säv. Roberto Livraghi ja Daniele Pace san. Mario Panzeri suom. Juha Vainio) ja Pieni nukke (säv. Ruggero Cini ja Bruno Zambrini san. Franco Migliacci suom. Juha Vainio) räjäyttivät potin.

– Eräänä sunnuntaina ne olivat sitten ykkönen ja kakkonen. Siitä lähti suuri ruljanssi liikkeelle…

Tosin Fredi oli päässyt folk-etuliitteestä ja murtautunut koko kansan tietoisuuteen jo edellisen vuoden euroviisuedustajana. Muut Suomen karsinnan ehdokkaat olivat tuolloin Danny, Laila Kinnunen ja Marion.

Kuinka ihmeessä pääsit tuohon joukkoon?

– Georg [Dolivo] oli siinä raadissa, joka valitsi esiintyjiä, ja ehdotti mua.

Fredin kilpailukappaleiksi valittiin Börje Sundgrenin sävellys ja Saukin sanoitus Oi, tuntematon sekä Lasse Mårtensonin sävellys ja Alvi Vuorisen sanoitus Varjoon, suojaan. Finaaliraati valitsi jälkimmäisen lähetettäväksi Wieniin ja ensimmäinenkin sijoittui kolmanneksi.

– Se oli nuorelle pojalle kova juttu semmoinen iso kilpailu. Muistan, että juuri ennen esiintymisvuoroani minua ennen esiintynyt Ruotsin Östen Warnerbring sanoi mulle: ”Onneksi me pohjoismaalaiset ollaan niin cooleja, ettei meitä yhtään jännitä.” Aika hyvä evästys…

Vuosi 1967 oli Fredille euroviisukeikan lisäksi muutenkin merkittävä, sillä hän tapasi puolisonsa. Eeva-Riitta oli baarimestarina Kulosaaren kasinolla, jossa Fredi esiintyi usein mm. Panu Ignatiuksen ravintolashow-esityksissä. Elokuvaurallekin hän ehti esittäen nuorta sosiologi Sam Tietäväistä Jaakko Pakkasvirran kohutussa esikoisohjauksessa Vihreä leski.

Kivikasvot sai oman tv-ohjelmansa 1969. Siitä muodostui yksi suomalaisen tv-viihteen suosituimmista ohjelmista, jonka myötä myös Fredin suosio kasvoi. Kivikasvoissa musiikki oli tärkeässä osassa ja koko nelikko (Fredi, Dolivo, Hemming ja Sajakorpi) osallistui musiikkisikermien ideointiin.

Vähitellen Fredi alkoi myös sanoittaa käännösiskelmiä itselleen ja muille. Eräs menestyneimmistä on Johnny Liebkindin levyttämä unkarilaissävelmä Ihana aamu, joka valittiin taannoin Helsingin Sanomien äänestyksessä suosituimpien ”onnen laulujen” joukkoon. Alkuperäinen otsikko Kicsit szomorkás (säv. Gábor Nádas san. Iván Szenes) tosin olisi suomeksi ”Hiukan surullinen”. Fredi kertoo, että käännösvirhe oli tapahtunut jo englanninkielisessä versiossa. Johnnyn levytys on myös reipastempoisempi.

– Kuulin muistaakseni ruotsalaisen laulajan tekemän version ”What a lovely way to wake up in the morning…” Se oli aika hidas, mutta suomalaisesta tuli sitten nopeampi.

Tosi suuri Fredin suomentama maailmanhitti oli Francis Lain elokuvasävelmä Love Story. Fredin lisäksi sen levyttivät, Fredin tekstillä tietysti, Eino Grön, Tapani Kansa, Tapio Heinonen ja Seija Simola!

Taistelu hiteistä oli tuolloin ankaraa, miten ihmeessä sait tämän tehdä?

– Mä vaan tein sen tekstin. Kyllä mulla aika hyvä asema oli siihen aikaan Musiikki-Fazerilla, aika lailla sain kyllä sanella.

– Sanojen tekemisen polku oli auennut. Se on ollut mulle vaikeampaa, vasta revyyhommien kautta se on tullut luontevammaksi. Sävellyksen tekeminen on helpompaa… Tosin ekat sävellykseni olivat ihan kaikki blueseja!

Tärkeimmäksi sanoittajakumppaniksi Fredille alkoi muodostua Vexi Salmi, jonka nopeutta hän ihailee. Inspiraation iskiessä Fredikin on joskus todella nopea säveltäjä.

– Oltiin kerran Kivikasvot-keikalla muistaakseni Turussa, Ruissalossa. Vexi soitti ja faksasi illalla tekstin, että huomiseksi pitäisi saada piesi, ”Katso luontoa ja huomaa”… Okei, mulla oli jotain asiaa Ruissalosta kaupunkiin, mä ajoin autoa, laitoin sen tekstin siihen vaihdekepin viereen… Ei siinä mennyt kuin semmoinen 5-10 minuuttia, ajoin koko ajan, ja se oli siinä tehty! Aamulla mä sitten faksasin sen.

– Marionillekin olen tehnyt yhden biisin, joka tuli suoraan unesta. Aamulla herätessä kirjoitin ja se oli siinä. Joskus tulee myös sanoja saman tien, ainakin joku fraasi suomeksi tai englanniksi.

Sävel vai sanat ensin? Lauluja Vexin kanssa on syntynyt molemmilla tavoilla. Istun ullakolla yksinäin -sävellyksen idea lähti pianointrosta ja Vexi teki siihen tekstin. Fredin kokonaan omatkin biisit syntyvät välillä istahtamalla keyboardin ääreen, toisinaan taas tekstilähtöisesti.

– Varsinkin nykyään kiinnostavat pienet tapahtumat, ihmisten väliset kontaktit, kaikki tämmöiset, mistä voi yhtäkkiä tulla sanaidea, niin siitä lähtee tulemaan tarina… Ihan pienistä arkipäiväisistä asioista, niitä on hieno tehdä sellaisia kappaleita.

Tätä metodia kuvaa hyvin viimeisimmän sooloalbumin omakohtainen Soittaja -kappale, jota useammatkin kollegat kiittelivät sanomalla, että ”toihan on suoraan mun elämästä”.

Kilpailumenestystä sydämellä ja pyllyllä!

Fredin menestyksen kaupallinen huippu seurasi vuoden 1974 Syksyn sävel -kilpailua. Avaa sydämesi mulle (san. Vexi Salmi) jäi kisassa toiseksi Jussi & the Boysin Metsämökin tontulle (säv. & san. K.W. Blomqvist), mutta voitti selvästi myyntitilastoissa.

– Olin tehnyt Syksyn säveltä varten kaksi kappaletta. Minusta se toinen, Elämäni nainen, oli se hieno piesi… Lähdin Espanjaan lomalle, jonnekin Kanariansaarille. Sinä aikana levy-yhtiö oli sisäisesti äänestänyt, minkä kappaleen ne lähettää. Ja kun mä kuulin, että se on Avaa sydämesi mulle, mä olin ihan että, eijei… Mutta luojan kiitos ne teki tällaisen ratkaisun! Nacke teki hyvän ja yksinkertaisen sovituksen.

Fredi muistelee lämmöllä erittäin hyvää yhteistyötä sovittaja Nacke Johanssonin kanssa. Kivikasvojen luottosovittajana puolestaan toimi paljon Pentti Lasanen. Sittemmin Fredille sovittivat myös Markku Johansson ja Antti Hyvärinen.

Syksyn sävel -menestys ja rakkausballadilinja jatkui seuraavanakin vuonna, mutta 1976 Fredi yllätti euroviisuissa. Viisuissa ja Yleisradiossakin taistelivat keskenään monet eri näkemykset maailmasta ja musiikista. Suhtautuminen teokseen nimeltä Pump-Pump (säv. Matti Siitonen san. Vexi Salmi) oli itse lähetyksessäkin nuivahko, kun eräs protestoija hyökkäsi lavalle häiriköimään voiton selvittyä.

– Aivan. Siitä tuli kyllä kansanliike, se jakoi kyllä Suomen varmaan aika lailla kahtia. Hyvin kuvaavaa, että siinä esikatseluvideossa [TV1:n viihdepäällikkö Erkki] Pohjanheimo tekee näin (ottaa nenästä kiinni ja vetää kuvitteellisesta vessanpöntön venttiilinnarusta).

Pump-pumpin tiimoilta Ylen kanssa syntyi skismaa monesta asiasta kuten esiintymisasuista. Yle ei ollut tosin innoissaan Fredin ensimmäisestäkään voitosta 1967.

– Kun lähdin Wieniin, silloinen viihdepäällikkö Poppe Berg sanoi: ”Toivottavasti et voita, koska meillä ei ole varaa pitää näitä kilpailuja.”

Finnhits ja mate in vinlant!

Vuonna 1974 Fazer lanseerasi myös Finnhits-kokoelmat ja ensimmäisissä Fredi oli mukana useammilla raidoilla. Ilman Finnhitsejä henkilökohtaiset myyntiluvut olisivat saattaneet olla vieläkin kovemmat. 1974 ilmestynyt Avaa sydämesi mulle on myynyt 59.600 ja 1972 Niin paljon kuuluu rakkauteen 58.000. Silloisella timanttilevyyn vaaditulla myyntimäärällä saisi nykyään melkein triplaplatinaa (60.000). Kaksi muuta 70-luvun albumiakin ylittivät kultalevyrajan.

Tankeros love (säv. & san. Ismo Sajakorpi) on jäänyt Kivikasvojen tunnetuimmaksi hitiksi. Euroviisu- ja matkailunedistämisparodia tehtiin alunperin televisioitavaa konserttikiertuetta varten, mutta nousi yllättäen listahitiksi.

– Se vaan jollakin tavalla meni siinä televisiolähetyksessä läpi…, koska se oli meidän ehdotus eurovisiokappaleeksi! Meillähän oli siinä semmoiset koltut, joissa oli Suomen lippu, ja lopussa me otimme sitten vihdat esiin! Ja se lava oli täynnä sitä vihreetä vihtaa, kun me viuhdottiin…

Nuorisolle kerrottakoon, että ”tankero” viittasi ulkoministeri Ahti Karjalaisesta ja hänen kielitaidostaan kerrottuihin vitseihin.

Fredi kokee, että julkisuus on kohdellut häntä ihan hyvin, mutta vauhtia on pitänyt hurjimpina vuosina vähän säännöstellä.

– Sehän lähti siitä eurovisiovoitosta 1967. Mun vanhemmat asuivat Hämeenlinnassa, mä menin sinne… Sunnuntaiaamuna kello 7 soi ovikello ja siellä olivat toimittajat ja kaikki! Parhaimpina vuosina tein kerran Teosto-ilmoitusta ja katsoin, että mä olen ollut pois kotoa 276 iltaa ja samaan aikaan me tehtiin Kivikasvot-ohjelmaa!

Haagista Jerusalemiin

Kolmas Suomen euroviisukarsinnan voitto tuli Matti Siitoselle säveltäjänä vuonna 1979 Katri Helenalle tehdyllä laululla Katson sineen taivaan (san. Vexi Salmi).

– 1976 [Haagin euroviisuissa] aloin miettiä hotellihuoneesta ulos katsellessa, että millainen sen euroviisun oikeastaan pitäisi olla. Jo siellä syntyi joku aihe tähän.

Fredi esitteli sävellyksen ensin Topille, joka olisi muuttanut yhden intervallin, mutta Fredi piti päänsä. Sen sijaan solisti sai läpi vähän dramaattisemman muutoksen…

– Mä olin tehnyt siihen C-osan, joka oli musta hieno. Sitten Timo Kalaoja ja Katri tulivat meille Herttoniemeen ja esittelin kappaleen. Katri kuunteli ja sanoi: ”Toi yks osa, sitä ei tarvita.” Me Timpan kanssa katottiin toisiamme ja sanottiin, että ”siinähän se on se juttu, just siinä”, muusikot oikein miettii… Mutta ei, Katri oli oikeassa. Se oli ihan oivallinen ratkaisu.

Matti Siitosen molemmat voitot säveltäjänä, sekä 1976 että 1979, tulivat avoimen sävellyskilpailun kautta, mutta sen jälkeen ei ole isä-Siitosen nimeä euroviisuympyröissä näkynyt… On syytä ihmetellä ja paheksuakin, että kaksinkertaista voittajaa ei ole kertaakaan valittu kutsusäveltäjäksi.

– Niistähän tuli tavallaan sitten niin kuin piirikunnalliset sen jälkeen…, että sinne kutsuttiin vain määrätyt ja nythän tämä on levy-yhtiöiden bisnestä…

Show’ta, revyytä ja oopperaa

Levyttäminen, biisien tekeminen ja Kivikasvot-show’t jatkuivat 1980-luvulla, mutta muuten Fredin hurja keikkatahti rauhoittui: Fredi myi keikkakamansa ja peräkärryllisen Chevy Vanin.

– Muistan vielä vuosia sen jälkeen, kun näin sen tai sellaisen keikkabussin, mikä meillä oli, niin tuli väreet… Siitä sai niin tarpeekseen. Kuitenkin se vaati veronsa, jatkuva reissaaminen ja valvominen. Ei enää jaksanut eikä ollut välttämätöntä tarvetta lähteä.

Kivikasvot jatkoivat, vaikka Georg Dolivo keskittyi Svenska Teaternin johtamiseen. Hänen korvaamiseensa ei tarvittu mitään suurempia äänestyksiä tai Idols-karsintoja: Vesa Nuotio oli jo ohjannut Kivikasvojen tv-ohjelmia.

Kai Hyttinen piipahti tosin sitä ennen Kivikasvoissa, mutta on jatkanut sittemmin yhteistyötä Fredin kanssa. Fredi muistelee lämpimästi Kujun ja Olli Ahvenlahden kanssa TV1:lle tehtyä musiikkiohjelmasarjaa Neljän tuulen tiellä ja tekee edelleen duokeikkoja Hyttisen kanssa. Fredi on myös ollut 1995 Ere Kokkosen perustaman Komediateatteri Areenan revyiden kantavia voimia.

1995 Fredi ponkaisi myös Savonlinnan oopperalavalle, Aulis Sallisen oopperassa Palatsi.

Mistä sut keksittiin?

– Me tehtiin silloin Neljän tuulen tietä. Kalle Holmberg on kertonut, että kun hänellä oli hakusessa se Käen rooli, hän oli nähnyt mut istumassa Ylen kahvilassa ja että se oli heti selvä. Hän tuli heti mulle suoraan sanomaan, että käviskö tää rooli.

Roolin piti olla alunperin pelkkä puherooli, mutta jo ensimmäisissä harjoituksissa Fredi meni rohkeasti säveltäjältä kysymään, että ”saisiko tämän C-nuotin laulaa ylempää…”, ja Sallinen antoi auliisti luvan.

– Niin mä sitten vinkautin korkean C:n ja mua kutsuttiin nimellä ”High C -Siitonen”.

Fredi sai sitten laulaa enemmänkin Sallista Jyväskylässä Punaisen viivan Pastorin roolissa vuonna 2000. Lahden kaupunginteatteri työllisti hänet Cats -musikaaliin 2007-2008.

– Se oli kiva projekti: se Vanhan Kissan rooli ja nähdä, mikä huikea kehitys Suomessa on tapahtunut tämän 30 vuoden aikana, kun on saatu ammattimielessä Ruotsia kiinni – huikeita nuoria ihmisiä, hyviä laulajia, tanssijoita…

Tytär Hanna-Riikka on myös menestynyt musikaalirooleissa. Hänen lahjakkuutensa ilmeni kuulemma jo ihan vauvana, kun hän yritti laulaa isänsä mukana jo ennen puhumista …

– Kun Hanna-Riikka ja Nina Tapio eli Taikapeili toivat ensimmäisen demokasetin ja soittivat Jos sulla on toinen (säv. Kristian Maukonen san. Jarno Sarvi), niin sanoin kyllä heti, että tässä on hitti!

Muuten Fredi on yrittänyt antaa tyttärensä tehdä uraa mahdollisimman itsenäisesti ja olla puuttumatta asioihin. Isä ja tytär ovat levyttäneet vain pari duettoa: 70-luvulla Tonttu Torvinen (san. Vexi Salmi) ja Israelin euroviisu Hallelujah (säv. Kobi Oshrat san. Shimrit Orr suom. Pertti Reponen) sekä viisi vuotta sitten Toiset meistä (säv. Rauno Lehtinen san. Mikko Haljoki).

Puolison työ kansanedustajana, maaherrana ja Helsingin kaupunginjohtajana on tietysti vaikuttanut elämään, antanut uusia näkökulmia, mutta ei ole sammuttanut laulamisen ja säveltämisen iloa.

– Silloin varsinkin, kun Eeva-Riitasta tuli maaherra, niin kaikki ajatteli, että eihän se enää mitään tee… Mutta sitten vain mä jatkoin kaikkia hommia, niin ihmisetkin havaitsi, että edelleen samanlaista hommaa tehdään. Meillä tuli heti semmoinen työnjako, että tietyt asiat lyödään kiinni, missä ollaan yhdessä ja kumpikin hoitaa sitten asiansa omin nokkinensa. Sitten vietettiin yhteisiä lomia ja kesiä yhdessä. Se toimi hyvin, ei mitään ongelmia.

Vuonna 2003 Pepe Willberg ja Petri Laaksonen saivat taivuteltua aluksi vastahakoisen Fredin mukaan trioon Poptenorit. Mieli muuttui kun herrat kokeilivat yhteislaulua.

– Sit se saundi oli niin hyvä. Se alkoi viehättää ja oli sitten kivaa tehdä kerta kaikkiaan. Mä lauloin ylä-ääntä, Petri oli siinä keskellä ja Pepe lauloi useimmiten alhaalta. Pepe pystyy laulamaan ylhäältä ja alhaalta, se ääni on ihan samanlainen! Se on aika jännä ääni Pepellä.

Taiteilijayrittäjä vuodesta 1974

Fredi seuraa aikaansa ja on monin tavoin huolissaan tekijöiden asemasta, mutta ei ole juuri Elvisin ja Teoston kokouksissa käynyt. Lukuisista hiteistä ja ikivihreistä huolimatta Fredillekin merkittävämpi tulojen lähde on ollut esiintyminen.

– Jostain syystä mä en ole koskaan ollut järjestöihminen, mun luonteeni on sellainen, vaikka tietysti pitäis, valvoohan se omiakin etuja. Voihan tässä vielä ryhdistäytyä!

Fredillä on edelleen 1974 perustettu kommandiittiyhtiö Ohjelmatoimisto Matti Siitonen, vaikka valtio teki kaikkensa saadakseen sen nurin…

– Kerronpas! 70-luvulla verottaja alkoi sitten tutkia. Siinä tapahtui meikäläisten artistien toimesta jotakin, varmasti sellaisia juttuja, jolloin oli aihettakin tutkia, ja tutkittiin joku pykälä, oliko se 52, että voiko joku yhtye olla niin kuin firmana. Silloin purettiin yhtiöitä ja ei hyväksytty, että esimerkiksi minun ohjelmatoimistoni olisi ollut neljän hengen työnantaja, mutta saman määrän omaava työnantaja, vaikka metalliyhtiö, voi olla. Tästä käytiin ankara kiista ja eräänä vuonna sitten sitä ei hyväksytty, sitä yhtiötä, ja se lätkäistiin kaikki mulle. Tuli 156.000 markkaa lisäveroa, joka oli ihan hirveä summa! Mä olin jonkun verran siihen säästänyt, mutta eihän se riittänyt millään. Alkoi valituskierre… Vaimoni jaksoi valittaa kuusi vuotta, Korkeimpaan, ja siellä se meni sitten läpi.

– Siellä oli semmoisia tapauksia, että soitettiin ja sanottiin: ”No, olemme käyneet teidän sopimuksia läpi nyt sata. Ei löytynyt mitään kriminalisoitavaa…”. Tai sitten vähennyksistä: ”Ei kuulkaa tänne tulla veroja kiertämään, minä hyväksyn vain puolet tästä!”

Muuten niin lempeän Fredin silmät välähtelevät itäsuomalaisella temperamentilla, kun hän muistelee pärstäkerroinverotuksen aikoja ja sitä kuinka vielä Korkeimmassa oikeudessakin päätöksen luovuttamisessa simputettiin. Fredi kiittelee vaimonsa Eeva-Riitan sitkeyttä taistella verottajan mielivaltaa vastaan.

– Nykyään voi tuntua aika karmealta, mutta tämä on ihan totta, näin suhtauduttiin siihen aikaan. ”Ei löytynyt kriminalisoitavaa!” Eli haettu oli… Mun basisti kertoi, että hän laittaa pianon, että saisi vähennyksiin. Verovirkailija sanoi: ”Hah-hah, piano… Kannattekste selässänne sitä keikoilla, vai!?”

Biisinteosta

Yksi Fredille rakas biisi on Tuuli kuvia kuljettaa, jonka melodia syntyi ensin.

– Se kuvastaa Vexin ja mun yhteisymmärrystä. Esittelin, että olisi tämmöinen piesi, joka kertois niinku elämästä, laita siihen kaikkea niinku… ”Älä puhu”, sanoi Vexi, ”mä tiedän just mitä sä tarkoitat!” Teksti tuli – se oli just!

Miten syntyi jännittävä kreikkalaishenkinen Maan valitus? Hieno kappale, mutta ei soi radioissa, ilmeisesti pituutensa takia.

– Se on kyllä yksi onnistuneimpia laulujani. Mä aloin jotenkin kuulla, varmaan mökillä ollessa, että ”pellot huokaa, maa valittaa”. Tämmöiset sanat tuli mieleen. Siitä lähti prosessi käyntiin, kesti noin kolme kuukautta…

Suurimman osan Siitosen sävellyksistä on joku muu sovittanut, mutta yksi poikkeus on tuo Maan valitus, jonka hän teki itse. Nyt uuden teknologian myötä Fredi on innostunut enemmän sovittamisestakin ja puuhailee Mac/Logic -ympäristössä.

Fredin musiikkimaku on hyvin laaja, viime aikoina enemmän ovat alkaneet kiinnostaa itämaiset, intialaiset ja arabialaiset, sävyt.

Enemmän melodiaa, vähemmän harmoniaa, vai?

– Niin, niin se on. Se on jännä ajatella, miten sitä tekee: jos tiedät liian paljon musiikista, sä lähdet tekemään siltä pohjalta. Kuitenkin se melodia on siellä… Mistä ihmeestä ihminen nappaa sen melodian? Onko se olemassa tuolla ja sä vaan nappaat sen vai tekeekö sun pääsi sen?

Onko parhaat biisit vielä tekemättä?

– Se on sitten, kuka arvioi, mikä on paras. Onko paras, se minkä ihmiset tuntevat, mitä eniten soitetaan ja lauletaan, mikä on kansan suussa, vai se joka on juuri tehty tai tekemättä, joka on omasta mielestä hieno, minkä musiikkigenren mukaan se on hieno? Ainahan voi itse ajatella kehittyvänsä. Tällä hetkellä mua kiinnostaa sanojen ja sävelen yhteistekeminen siten, että se olisi aika lailla pienimuotoista, että siihen löytäisi jonkun semmoisen luonnollisen asian, että se ei olisi ikään kuin väkisin tehty.

Kelle haluaisit vielä tehdä?

– Mulla on nyt tekeillä yksi, jonka haluaisin, että Kari Tapio laulaisi. Häntä varten olen sen oikein miettinyt.

Entäs löytyykö suosikkeja nuoremmista laulajista?

– Seuraan kyllä aika paljon ja pystyisin tekemään ihan nuorillekin. Anna Abreu esimerkiksi on tosi lahjakas tyttö. Anssi Kelasta kyllä tykkään, hän on löytänyt hienon tavan esittää asioita.

Vaikka Fredi tykkääkin Kelan kerronnasta, hänen korvansa ei yleensä kestä suomen kielen vastaisia sanapainotuksia.

– Paljon menee läpi sellaista, mikä ei olis Kärjeltä mennyt! Ja aika luvattoman heikkoja laulajia meillä on nykyään, euroviisuissakin…

Suurempia tulevaisuuden suunnitelmia ei ole, mutta näistä hommistahan ei eläkkeelle jäädä. Biisinteko siis kiinnostaa Frediä edelleen ja ainakin seuraavaa Kivikasvojen kurssijuhlaa odotellaan…

Petri Munck – Oman tiensä kulkija

Julkaistu 21.10.2013

Petrin isä on ollut osa-aikainen muusikko, jonka bändi säesti aikoinaan esimerkiksi Einiä ja Reijo Taipaletta. Sellaisessa ympäristössä yleensä joko innostuu itsekin tai ei halua kuulla edes koko asiasta. Petrin kohdalla jo lapsuudessa luotiin vahva musiikillinen pohja, jonka hedelmiä hän nauttii yhä vieläkin.

– Aloitin soittamisen 12-vuotiaana. Salaa isältä, joka yritti opettaa minulle Beatlesia ja muita. Tein omia kappaleitani ja se tuntui heti omalta. Alusta asti oli jollain tavalla selvää, että en halua soittaa muiden juttuja, vaan pitää päästä kokeilemaan omia. Vuotta myöhemmin jo esitin niitä koulussa sekä yksin että bändin kanssa. Nyt jälkeenpäin tuntuu, että halusin tehdä itselleni haasteen, kun en soittanut muiden lauluja juurikaan. Kun olin oppinut neljä sointua, niin ajattelin, että tästähän se lähtee ihan kuin itsestään. Ensimmäiset laulut tein tietysti englanniksi, koska ei tuon ikäinen voinut ajatellakaan laulavansa suomeksi ja siinä samalla paljastaa omia tunteitaan.

– Vanhemmat rakensivat omakotitalon ja alakertaan tehtiin bänditilat. Isän bändi treenasi siellä, ja totta kai kaikki soittimet odottivat valmiina. Vietin siellä paljon aikaa ja varsinkin rumpuja tuli päristeltyä paljon. Kitara tuli sitten myöhemmin kuvioihin, kun sormet riittivät soittamiseen. Musiikkiin olen kasvanut pienen pojan innolla, johon ajauduin täysin vapaaehtoisesti. Yhtenä päivänä vaan sanoin isälle ”näytä mulle muutama sointu”, ja siitä se kovapäisen pikkupojan opettelu alkoi. Loput opettelin salaa musiikkikirjan takakannesta. Suvussa aina laulettiin juhlissa ja esiintymään pääsi, jos tahtoi.

Kannustava musiikinopettaja ja Vikke

Vahvan pohjan musiikin soittamiseen ja tekemiseen loi musiikinopettaja Marja-Liisa Meloni. Hän jätti Petriin ja muihin muusikonalkuihin lähtemättömän jäljen. Meloni innosti ja järjesti mahdollisuuksia esiintyä koulussa erilaisissa tilaisuuksissa, juhlissa ja välitunneilla.

– Meillä oli mahtava musiikinopettaja. Hän patisti meitä myös esiintymään kaikissa koulun juhlissa, ja mehän vedettiin, sekä omia että ajan henkeen sopivasti myös raskasta amerikkalaista. Samaan aikaan liityimme Vihdin kevyen musiikin yhdistykseen Vikkeen, joka oli äärimmäisen hyvä juttu meille kaikille. Siellä oli jopa studio, jossa saatiin tehtyä nauhoja. Vikke järjesti keikkoja, sillä oli äänentoisto omasta takaa ja jopa oma bussi. Aina päästiin keikalle, jos vain yhtään oli sellainen tunne.

Samassa koulussa monta lahjakasta

Jossain vaiheessa, siinä yläasteella, kuvioihin laulajaksi tuli mukaan Antti Raiski.

– Me tehtiin Antin kanssa biisit, ohjelmistossa oli muutama coveri, mutta muu oli ihan omaa. Nyt kun kuuntelee niitä biisejä, niin ei siellä mitään kovia juttuja ollut, mutta erittäin hyvää yritystä.

– Se bänditouhu jotenkin sitten lopahti ihan itsestään. Se oli viimeinen ihan oikea bändi, jossa olen ollut. Antistahan tuli myöhemmin tangokuningas.

– Sitten menin lukioon ja koko vuosi tähtäsi aina siihen, että keväällä on hyvä musiikillinen kavalkadi kasassa. Sama opettaja oli meillä myös lukiossa ja hän kannusti esittämään omia kappaleitamme. Esa Nummelan kanssa treenattiin aina niin, että poissaoloista tuli sanomista.

– Pienellä hymyllä opettajat meidät kyllä läpi päästi lukiossa. Minustakin tuli ylioppilas yllättävän hyvillä papereilla. Esasta tuli tangoprinssi ja keikkamyyjä, joka tekee yhä keikkaa omalla nimellään.

Tekemisen ja tuottamisen opettelua

Lukion jälkeen Petri ei uskaltanut luottaa siihen, että musiikista tulisi ammatti. Hän tiesi, että vain harva pystyy elämään musiikilla. Se oli kuitenkin haave, jota hän oli pitkään vaalinut. Mikään muu ratkaisu ei olisi tuntunut oikealta.

– Musiikin lisäksi en koskaan tiennyt mitä halusin, en myöskään lukion jälkeen. Koulu oli paikka, jossa oli mukava soittaa ja tavata kavereita, muuten se ei kiinnostanut kovin paljoa. Kirjoitusten jälkeen pääsin ammattikorkeaan sisälle, mutta en viihtynyt kauaa. Jälkeenpäin voin ainakin sanoa, että yritin ja koitin myös jotain muuta.

– Samoihin aikoihin vietin paljon aikaa Hyvinkäällä Kristian Maukosen studiossa, jossa hääri Miika Eloranta. Miika näytti miten musaa tehdään ja tuotetaan. Se studio oli oikeastaan mun korkeakoulu. Miika opetti äänittämään ja käyttämään äänitysohjelmia. Miika on maailmallakin menestynyt klubipuolen tuottaja nykyään. Studiolla muhun suhtauduttiin aina hyvin, kun olin heidän mielestään melodiapuolen ja sanoituksen nikkari, kun Miikka taas taustan ja tuottamisen. Siinä tuijottelin mitä se tekee ja opin valtavasti.

Ensimmäiset omat askeleet

– Miikka lähti Hyvinkäältä Helsinkiin ja kysyi, lähdenkö kimppaan johonkin studioon. Mukaan tuli vielä Niemistön Henkka ja meillä oli pari vuotta yhteinen paja. Silloin minultakin julkaistiin ensimmäiset sinkut, esimerkiksi Sirkuksen Lennän luoksesi soi siihen aikaan Radiomafiassa. Sitten tuli Tiktak, ja siitä se oikeastaan lähti liikkeelle oikein kunnolla. Tiktakin ensimmäiset levyt myivät todella paljon. Mä sävelsin ja sanoitin pari kappaletta, Henkka ja Miikka tuottivat biisit. Samalla opin käyttämään laitteita itse ja tekemään demoja. Silloin opin myös käyttämään Logic -ohjelmaa, joka on mulla vieläkin käytössä.

– Pikkuhiljaa se meidän yhteinen juttu kuihtui pois. Tein kotona paljon demoja, joita lähettelin levy-yhtiöille. Jonkun ajan päästä Bmg:ltä Seppo Matintalo soitti ja sanoi, että lähettämistäsi demoista pari olisi menossa Kirkalle. Loppujen lopuksi yksi niistä biiseistä oli levyn nimikkokappale ja sinkku. Biisejä meni sitten läpi myös muille ja tuntui, että palaset loksahtelivat kohdilleen. Totta kai luotin siihen, että minulla oli hyviä melodioita, mutta kyllä tää kaikki on myös onnesta ja sattumista kiinni. Pitää olla oikeassa paikassa ja hetkessä oikeaan aikaan, se voi olla pienestä kiinni. Vaikka sitä toivoinkin, niin en odottanut sitä liikaa, enkä ottanut turhia paineita.

Kustannussopimuksia ja vapautta sopivassa suhteessa

Jani Jalonen Bmg:n kustannuspuolelta etsi uusia tekijöitä. Petri Munck oli nimi, jota he olivat pyöritelleet jo jonkin aikaa. Petrin ura oli alkuvaiheessa ja Jani pystyi auttamaan häntä. Musiikintekijä on usein yksin ja joutuu tekemään ratkaisujaan tunnepohjalta. Jalonen tarjosi tukea ja neuvoja, mutta tärkeintä oli kannustus.

– Sitä kesti kolmisen vuotta. Se oli hyvää aikaa, mutta en ole enää housewriteriksi mennyt sen jälkeen. Minulla on myös oma kustantamo. Se kustantaa lähinnä mun omia biisejä, ja lisäksi olen yrittänyt autella joitain oman kylän poikia eteenpäin ja tasoitella tietä, siinä sekalaisesti onnistuen. Lähtökohtaisesti olen halunnut pysyä vapaana ja säilyttää oikeudet omiin biiseihini. Joidenkin yhtiöiden kanssa on neuvoteltava, jotta biisejä saa eteenpäin. Parasta tässä tilanteessa on se, että minulla on vapaat kädet neuvotella kenen kanssa haluan, eikä mitään ole sidottu yhden kortin varaan.

– Neuvoksi sanoisin; välttäkää järjettömän pitkiä sopimuksia ja älkää ottako liian isoja ennakkoja heti. Siinä loppuu helposti luovuus, kun ottaa kauhean mällin rahaa etupainotteisesti ja teostoja ei enää tule. Tää homma ei saa olla pelkästään rahasta kiinni, vaan kaiken olisi hyvä olla sopivassa suhteessa. Malttia alkuun. Omalla kohdallani se toimi hienosti, otin sopivasti ennakkoa ja sain järkevästi recoopattua ne takaisin, eli sitä termiä käytetään yleisesti.

– Niihin aikoihin olin myös joillakin biisintekijäleireillä, jotka ovat tuttuja kansainvälisistä ympyröistä, mutta täällä niitä ei ollut silloin vielä juurikaan pidetty. Se, että tehdään yhdessä, on mielenkiintoista, vaan ei kuitenkaan minun juttuni. Niiden tärkein anti itselleni on ollut se, että olen oppinut tuntemaan ihmisiä.

Sooloartistiksi

Jani Jalosen siirryttyä kustannuspuolelta tuotantopäälliköksi hän tarjosi Munckille mahdollisuutta laulaa itse. Petrin lähettämien demojen taso oli niin hyvä, että Jalonen vakuuttui asiasta.

– “Sä Petri rupeat itse laulamaan näitä omia laulujasi. Me tehdään susta laulaja”. Sitä piti toki hetki miettiä, koska olihan sekin mahdollisuus käynyt mielessä. En ole koskaan nauttinut esiintymisestä todella paljon, vaikka joku onkin sanonut, ettei usko sitä. Jani löi mut yhteen ruotsalaisen Patrick Isakssonin kanssa, joka taas on siellä tunnettu ja arvostettu laulaja sekä lauluntekijä. Patrickin kanssa ekalle levylle tehtiin yhdessä sävellyksiä. Silloin yhteistyö sujui, ehkä kielimuuri tasoitti suurimmat esteet. Patrick oli tekijämies, hän otti kitaran käteensä ja sanoi jees tai nou, se oli selvä peli.

Levoton prinssi

– Jotkut biisit seuraavat uraa, minulla se on Levoton Prinssi, joka ilmestyessään 2003 soi 7.000 kertaa sinä vuonna. Siinä on puolet liikaa. Sen laulun tein alun alkaenkin itselleni. Säkeistö oli aluksi erilainen, kunnes menin Patrickin luokse Ruotsiin. Lauluun tehtiin 3-4 erilaista tekstiä ja Matti Keränen vielä teki lopullisesta tekstistä puolet. Ei se sen kummallisempaa ollut, yksi ilta ja se oli siinä. Tuottajat tekivät siitä radioystävällisen.

– Hetken aikaa viihdyin artistina, mutta en kauaa. Se jotenkin kuihdutti luovuutta. Parin levyn jälkeen keikkajärjestäjien ja yleisön suosio hiipui sen verran, että tilanteesta oli helppo lähteä. Samoihin aikoihin mua pyydettiin tuottamaan toisten juttuja ja biisejäkin meni kaupaksi, joten paluu näihin tekijähommiin oli lähes itsestään selvä. Siinä roolissa näenkin itseni parhaiten.

Rajat hämärtyvät

– Eri musiikkien väliset rajat ovat kuin veteen piirrettyjä viivoja. Kuka sanoo mikä on iskelmää ja mikä poppia? Uusi sana on nykyaikainen iskelmä. Jotkut radiot haluavat tehdä selvän rajan, vaikka se ei oikeastaan liity mihinkään muuhun kuin siihen, että joku on päättänyt panna paalun johonkin tiettyyn paikkaan. Tuo on iskelmää, koska se tuli tietystä paikasta ja tuo on poppia, koska se taas tuli tuolta. Se on heidän juttunsa ja tehköön rajat, jos niin haluavat.

– Hyvä esimerkki on jotkut Rasmuksen biisit, kun ne esitetään akustisesti ja ilman sitä musiikkivallia, niin sehän on hyvin lähellä iskelmää. Jätkät on kuitenkin rock, ja niin se juttukin on rock. Iskelmässä on tällä hetkellä tietty pophenkisyys vallalla ja siksi teen sitä mielelläni. Itse en halua tehdä keinotekoisia rajoja. Iskelmän murros on ollut jo pitkään käynnissä ja tuntuu, että just nyt kaikki sekoittuu enemmän kuin koskaan.

– Rajaa ei enää ole ja perinteisillä tanssittajilla on taas ihan oma juttunsa, sillä on jostain syystä nykyään vaikea päästä radioihin. Uskon kuitenkin, että se tulee säilymään ja voimaan vahvasti tanssikulttuurin vanavedessä, vaikka se ei olekaan minun juttuni.

– Tekeminen on sellaista, että luovuus menee sykleissä. Monet elämäntilanteet myös ruokkivat tekemistä. Ei kannata kuitenkaan erota saadakseen hyviä biisejä. Joskus tekeminen on vaikeampaa, ja se pitää vain hyväksyä, ei siinä sen kummempaa. Tulevaisuuden näen valoisasti, tuotantoja on paljon ja niitä on mukava tehdä. Parikymmentä laulua vuodessa on sellainen sopiva määrä, joka syntyy ilman kovia synnytystuskia. Toivon, että laatu säilyy, biisejä pyydetään jatkossakin ja voin seistä näiden juttujen takana.

Roni Martin pyrkii musiikissaan ajattomuuteen

Julkaistu 21.10.2013

Roni Martin on vaimonsa, flamencotanssija Kaari Martinin kanssa luonut useita koko illan flamencotanssiteoksia – viimeisimpänä Juhlaviikoilla ensi-illan saaneen ja juuri palkitun Peppi Pitkätossun. Nyt Martin on kuitenkin antanut laulaja-lauluntekijälle vallan ja tehnyt levyllisen suomenkielistä soulia. Biisit syntyivät kahdessa kuukaudessa Madridissa.

Vielä kymmenen vuotta sitten Martin suuntasi energiansa psykedeelistä rockia soittavaan Winha-orkesteriin, jonka keulahahmona laulaja-kitaristi toimi. Yhden ep:n ja lp:n jälkeen suuntaansa hakenut Winha kuitenkin hajosi. Kaikki muuttui kun Bob Dylanin ja Sly and the Family Stonen nimeen vannonut rokkari joutui tanssiteatteriteos La Kalevalan kautta työskentelemään flamencomuusikoiden kanssa. Se oli monessakin mielessä käännekohta Martinin elämässä. Flamencon myötä aukeni uusi maailma, jonka tuloksena rokkarista kypsyi säveltäjä. Ensin oli kuitenkin nöyrryttävä ja tunnustettava puutteensa.

– Arrogantisti kuvittelin, että osaan jo tarpeeksi ja ettei minun tarvitse enää opiskella. Jos kuitenkin haluaa saavuttaa tietyn ammatillisen tason säveltäjänä, ovat kaikki mahdolliset teoriat tärkeitä työkaluja.

Mikä oli se hetki kun oivalsit, että sinulla on vielä paljon opittavaa?

– Se oli tammikuussa 2003 Liisankadun studiossani kun kuulin Rauli Rantasen soittavan soleaa. Silloin lakkasin olemasta rock-muusikko ja alkoivat flamenco-opinnot. Tiesin saman tien, etten halua ryhtyä flamencokitaristiksi tai -laulajaksi, vaan halusin kehittää itseäni säveltäjänä niin, että kykenen säveltämään flamencoa. Käytännössä en seuraavaan kolmeen vuoteen tehnyt mitään muuta kuin ympäri vuorokauden vain mietiskelin ja opiskelin flamencoa. Isoin duuni oli pyrkiä yhdistämään kaikki aikaisemmin opittu flamencon lainalaisuuksiin. Ensimmäinen säveltämäni kokonainen flamencoteos tuli 2006.

Miten yhdistit omat perinteesi flamencon perinteeseen? Espanjassahan ollaan hyvin tarkkoja traditiosta, vaikka toisaalta uudistetaan rohkeasti.

– Minua kiinnostaa ja arvostan perinteistä flamencoa, mutta se ei ole sitä mitä haluan tehdä säveltäjänä. Sävellykseni edustavat parhaimmillaan minua silloin, kun niissä on kuultavissa musiikillinen taustani. Espanjalaista minua ei tule vaikka haluaisin. Kuulostan todennäköisesti suomalaiselta joka tapauksessa. En tietenkään halua ainoastaan uudistaa, mutta kykenen tekemään vain itseni näköistä kamaa. On tiettyjä juttuja, mitä en ylitä enkä riko.

– Kun säveltää flamencotanssijalle niin on oltava jokin yhteinen lanka mistä vedetään. Se on compas eli rytmi, siitä en tingi. Compas sisältää koko rytmirakenteen, rytmiryhmän ja säestävän instrumentin ja säestetyn solistin rytmisen suhteen. Se on flamencon musiikillisesti kiinnostavin anti. Vaikka tekisin kuinka atonaalisen ja avantgardistisen freejazz-kappaleen, mutta jos olen omasta mielestäni tekemässä siitä flamencoa, niin pyrin säilyttämään tämän rytmisen rakenteen. Se on kaikkein hienointa flamencossa, ja sillä luodaan ne jännitteet. Toki on paljon muutakin mistä en tingi, esimerkiksi tietynlaiset tonaliteetit ovat kiinteä osa flamencolajeja.

Miten flamencoon perehtyminen muutti suhdettasi aiemmin kuuntelemaasi musiikkia kohtaan?

– Minulle kävi niin, että kun aloin ekaa kertaa ymmärtää, mistä flamencossa on kyse, se mullisti koko musiikillisen ajatteluni. Sen jälkeen en enää pystynyt kuunteleen Marvin Gayeta ja Beatlesia samalla lailla. Minulle Marvin Gayen laulun todelliset hienoudet avautuivat vasta, kun olin ymmärtänyt Camarónin laulun hienoudet. Sen jälkeen Marvin Gayesta tuli minulle yksi suurimmista, jos ei se sitä jo ennen ollut.

Avaisitko tuota vähän enemmän?

– Tapa, jolla hän rytmittää lauluaan, on hyvin samanlainen kuin flamencossa. Flamencossa on fundamentaalisen tärkeää laulaa contra tiempolla, ikään kuin iskujen väliin. Kun kuuntelee Marvin Gayen laulua näillä levyillä, niin ne on lähes poikkeuksetta laulettu samalla logiikalla. Se ei tarkoita sitä, että kaikki soul-levyt olisi laulettu niin, mutta Marvin Gaye laulaa lähes poikkeuksetta takapotkulla.

Flamencossahan väistellään aina compaksen iskuja ja soulissa ne yleensä soitetaan. Flamencossa myös soitetaan hyvin tarkasti rytmissä, kun taas soulissa svengi syntyy eri konsteilla. Miten kaltaisesi svengin palvoja omaksui flamencon metronomintarkan rytminkäsittelyn?

– Aivan, mutta se on vain svengikysymys, flamencossa soitetaan huomattavasti enemmän metronomimaisesti – tietyissä lajeissa. Soleaa tai seguiriyasta ei voi soittaa metronomimaisesti vaan niissä tempo elää. Kyse on kuitenkin vain tulkintatavasta. Flamencossa on erilainen rytminen jännite. Kummatkin ovat rytmisesti monipuolisia lajeja. Täytyy muistaa, että niin flamencoa kuin funkia ja soulia tehdään huonosti ja tylsällä rytmillä. Minua kiinnostavat vain artistit, jotka kykenevät tekemään rytmisesti rikasta musiikkia.

Pentti Saarikosken runoihin perustuva Maailmasta -levy syntyi vasta flamencoon perehtymisen yhteydessä. Pitikö sinun mennä Amerikan kautta Andalusiaan ennen kuin löysit suomenkielen?

– Ei, kyllä Saarikoski tuli jo paljon aiemmin. Kun aloitimme bänditouhuja niin Aleksi Milonoffin isä, teatterinjohtaja Pekka Milonoff, antoi meille treenitilat KOM-teatterista. Hengasin siellä valtavasti ja tuli nähtyä tosi paljon esityksiä. Markus Fagerudd oli orkesterinjohtajana ja Kaj Chydenius teki paljon juttua. Siellä näin teoksen Jokaisella on tämänsä, ja se teki minuun valtavan vaikutuksen.

– Näin Saarikoskessa paljon samaa suomenkielisenä mitä oli Bob Dylanissa; abstrakteja ja surrealistisia tekstejä, mutta kokonainen maailmankatsomus tulee läpi niistä teksteistä. Dylanille ennen sotia eläneet blues-laulajat on sen raamattu. Minulle samalla lailla Dylan ja sen aikalaiset ovat pitkälti luoneet maailmankuvani. Teinivuosina en pitkälti muuta tehnytkään kuin kuuntelin niiden biisejä ja ihmettelin sitä sisältöä. Jos mietin lapsuutta Töölössä niin en paljon muuta muistakaan kuin Hectorin, Daven ja Tuomari Nurmion laulut. Muistan vieläkin ne ulkoa. Kyllä mulla on tullut jo kehdossa vaikutteet noilta herroilta, ja tietenkin pitää mainita myös Chydenius.

Aloitit kuitenkin muusikon urasi englanninkielisellä rockin tekemisellä. Oliko Winha etsikkoaikaasi?

– Oli. Olen joutunut myöhemmin yhden kerran kuuntelemaan Winhan levyn ja se oli tuskallista kuultavaa. Winhan säveltäjällä oli kauheesti intoa ja tahtoa, mutta ei kykyä sijoittaa palasia oikeaan järjestykseen. Urani alkoi vasta, kun vapauduin turvallisesta bändileikkikentästä ja aloin tehdä omalla nimelläni juttuja. Vuonna 2003 istuin alas ja tein kuukaudessa Maailmasta-levyn biisit.

Tapasit flamencotanssiteos La Kalevalan myötä myös vaimosi, tanssija Kaari Martinin. Mikä oli hänen vaikutuksensa ajattelutapaasi ja työskentelytapaasi?

– Silloin tapahtui paljon yhtä aikaa. Musiikillisesti ja taiteellisesti otin itseäni niskasta kiinni ja rupesin töihin. Tajusin ettei sitä kukaan muu tee puolestani. Aloin opiskella ja kuunnella musiikin tekemisessä itseäni enkä muita. Rantasen Raulin lisäksi Kaarilla oli valtava vaikutus asenteeseeni. Hän oli siinä vaiheessa jo vuosia tehnyt määrätietoisesti töitä. Tajusin, että minunkin pitää ryhtyä töihin. Kaari osasi myös oikealla tavalla potkia mua perseelle. Ei auta, että on lahjakas.

Luotko usein nopeasti, kuten teit Saarikoski-levyn materiaalin?

– Parhaat juttuni olen kaikki tehnyt tosi nopeasti, tiiviisti lyhyessä ajassa. Uuden levyn biisit syntyivät yhtä biisiä lukuunottamatta parissa kuukaudessa. Peppi on tehty myös tosi nopeasti. Olin tarpeeksi kypsynyt säveltäjä, että osasin kuitenkin pitää hauskaa koko ajan. Se oli iloinen ja hauska prosessi, ja se kuuluu lopputuloksessa. Niistä tuli minun näköisiä biisejä.

Peppi Pitkätossussa esiintyivät flamencolaulaja Falo ja flamencokitaristi Cano. Olet myös työskennellyt muiden espanjalaisten huippujen kanssa Se on varmasti ollut opettavaista?

– Kyllä. Kova koulu oli myös Ángel Rojasin flamencotanssiteos. Tein siihen kolme tuntia musiikkia vaikka teos kesti alle tunnin. Olen sen jälkeen lukuisissa jutuissa käyttänyt sitä ylijäämämateriaalia. Kaikkihan sen tietää, että kill your darlings, mutta sen lisäksi pitää pystyä säilyttämään hyvä ilmapiiri ja työmotivaatio.

Palatkaamme 90-luvulle. Teit pitkään töitä Jukka Orman studiossa, jossa myös Otto Donner vaikutti. Oliko se tärkeää kisälliaikaa sinulle?

– Oli. Minulla on ollut aivan mieletön tsägä että olen päässyt tekemään sellaisten ihmisten kuin Oton ja Jukan kanssa duunia. Olen arvostanut heitä valtavasti jo kauan ennen kuin olen tavannut heitä. Opin heiltä korvaamattomia juttuja.

Kuten mitä?

– Opin Donnerilta lukuisia juttuja studiotyöskentelystä. Ne palautuvat mieleeni tämän tästä. Oli mielettömän arvokasta nähdä kuinka kovimman luokan suomalaiset ammattilaiset työskentelevät.

Maailmasta-levy ilmestyi vuonna 2004. Orman kitarointi sopii todella hienosti sinun laulujesi maisemaan. Sen jälkeen olette tehneet yhdessä mm. flamencoatanssiteos Jörö-Jukan. Teillä tuntuu olevan hyvä yhteys.

– Vaikka meillä on 20 vuotta ikäeroa niin olen kokenut alusta asti Jukan hengenheimolaiseksi musiikilliselta ajattelulta. Harvoin, jos koskaan tulee vastaan toista ihmistä jonka kanssa niin hyvin natsaa tyylitajut. On täysin sattumaa että Jukkakin on kilahtanut flamencoon aikaisemmin, mutta myöhemmin miettinyt että onko se sittenkään niin sattumaa. Myöhemmistä vaikutteista täytyy mainita Sanna Salmenkallio. On ollut hieno kokemus nähdä kuinka Sanna työskentelee. Ihailen hänen tyylitajuaan. Olen ollut mukana auttamassa Sannan teoksissa ja Sanna on vastaavasti ollut mukana koko ajan minun teoksissani.

Helmikuussa ilmestynyt soololevysi, Roni Martin, on suomenkielistä soulia. Se on tavallaan paluu juurillesi.

– Se on vain eri tyyppinen proggis. Musiikillisesti ajattelen, että kaikki on samaa, minun juttuani. Vaikka teinkin levyn biisit yksin Madridissa, oli yhteistyö tuottaja Didier Selinin kanssa erittäin hedelmällistä. Meidän musiikilliset taustat ovat hyvin erilaiset. Didierillä on hiphop-tuottajan tausta, minulla perinteisempi muusikon tausta.

Mitä teet seuraavaksi?

– Tällä hetkellä minulla on paljon uusia juttuja mitä olen aloitellut. Tein levy-yhtiön kanssa sopimuksen että seuraava levy tulee jo ensi vuonna. Halusin sen pykälän sopimukseen, koska Otto Donnerin sanoin, deadline on luovuuden alku. Nyt täytyy ladata pattereita. Jos nyt ihan tarkkoja ollaan niin olen jo ehtinyt säveltää puoleen väliin seuraavan levyn. Siitä tulee jazz-combolle sävelletty Helsinki-aiheinen laulelmalevy. Sen lisäksi yksi tämän vuoden iso projekti on koota levy kaikista viime vuosina tehdyistä tanssiteossävellyksistä.

Aiotko lähteä uuden levysi tiimoilta keikoille?

– Meillä on tuottaja Didieri Selinin kanssa ollut aikomus rakentaa teemaorkesteri, jonka tyyliin sovitetaan biisejä mitä vuosien aikana on tullut tehtyä. Se livebändi tulee kuulostaan aika erilaiselta kuin mitä tuo levy kuulostaa.

Miten itse määrittelisit, mikä ensisijaisesti olet, laulaja-lauluntekijä, muusikko vai flamencosäveltäjä?

– Jos pienessä maassa haluaa tehdä tätä ammattia kannattaa olla laaja-alainen. Nautin vaihtelusta. Yritän keskittyä siihen, että pidän laulajan taitoa kunnossa. Mahdollisuuksien mukaan koetan jatkuvasti harjoittaa kitaran ja pianon soittoa mahdollisimman paljon, koska se auttaa minua säveltämisessä. Säveltäjän rooli on se työ mitä teen koko ajan. Materiaalin keräys on jatkuva prosessi.

Sana Mustonen – Sisukas sanoittaja

Julkaistu 21.10.2013

Sana uskoo horoskooppeihin ja ilmoittaa heti kättelyssä olevansa ”tyypillinen leijonamuija”. Lajin ominaispiirteisiin kuuluu luja tahdonvoima: ensin mietitään, mitä halutaan, sitten otetaan se. Vuonna 2007 Sana päätti ryhtyä sanoittajaksi. Äitiysloma ja hoitovapaa olivat päättymässä, eikä radiotoimittajan hommiin ollut paluuta, koska Sanasta tuntui, ettei hänellä ollut taajuuksilla enää mitään sanottavaa. Radioon hän oli mennyt 19-vuotiaana itselleen tyypillisellä ”tonne mä haluan” -asenteella, ja jäänyt sille tielle vuosikausiksi.

Sana oli tehnyt jonkin verran tekstejä 90-luvulla, ollessaan naimisissa tuottaja Rauli Eskolinin kanssa, ja diskografian tynkää alkoi kertyä jo tuolloin.

– Hommahan kaatui silloin ihan siihen, että se oli hirmu hidasta ja vaivalloista. Kirjeposti kuljetti kasetteja ja käsinkirjoitettuja tekstejä edestakaisin. Kun mä kolme vuotta sitten mietin, mitä osaan puhumisen lisäksi, muistin sanoittamisen. Aloitin tekstien teon samana päivänä. Kirjoitin kauheeta kyytiä varmaan 500 tekstiä, suurimmaksi osaksi paskaa, mutta määrä kertoo mun innosta. Mä kirjoitin yötä päivää ja ulos tuli ihan kaikki, mitä muhun oli kertynyt vuosien aikana.

”Kyllä mä Tompalle kahvit keitän”

Sana muistaa olleensa jo lapsena näppärä tekstien kanssa ja seitsemän sisaruksen parvesta se, joka otti oman huomionsa runoilemalla, sanoja pyörittelemällä. Sana miettii, että 15 vuotta toimittajan työtä radiossa, joka soittaa suomipoppia ja -iskelmää, on ihan hyvä lähtökohta sanoittajan hommiin.

– Vaikken osaa laulunsanoja ulkoa, on päähän jäänyt malli siitä, millainen lauluteksti on. Aivothan rekisteröi kaiken. Eli on ne mun ekat tekstitkin varmaan olleet teknisesti aika hyviä.

Toimittajataustasta oli muutakin hyötyä uuden uran alussa. Sana oli tottunut etsimään haluamansa tiedon vaikka kiven kolosta, ja saamaan kiinni kaikkein vaikeimmin tavoitettavissa olevat tyypitkin.

– Ensin selvitin, ketkä tänä päivänä säveltää ja kustantaa hittibiisit, ja sitten aloin ottaa yhteyttä joka paikkaan. Lähettelin hirveesti sähköpostia ja tekstinäytteitä. Säveltäjiltä tulikin aika pian vastauksia, levy-yhtiöiltä paljon hitaammin.

Yksi Sanan sanoittajauran kannalta sangen merkittävä vastaus tuli Warnerin kustannusjohtaja Tom Friskiltä.

– Hän pyysi käymään ja mä ihmettelin, että miksi. Olin niin idiootti, etten tajunnut, että kyseessä on kiireinen isoherra. Vastasin tyyliin ”poikkee sä kuule meille, kyllä mä kahvit keitän. Olen kato kotiäiti Rengosta, enkä ihan noin vain pääse käymään siellä Hesassa”.

Kun Sanalle selvisi, mikä Helsinkiin houkuttelija oli miehiään, lastenhoito järjestyi heti. Reissulta jäi käteen kaksivuotinen housewriter-sopimus ja tekstittämisen tekniikkaan liittyviä neuvoja. Sopimus umpeutuu kesällä, ja Sana toivoo kovasti sen uusimista.

– Se mahdollistaa tekstien tekemisen päätoimisesti. On tosi hienoa, että he uskalsivat tehdä sopimuksen tuntemattoman tekijän kanssa, joka tulee pystymetsästä. Onhan tämä kustantajalle riski, eivät he välttämättä saa rahojaan ikinä takaisin.

Lottovoittopäivän varassa

Sanoittajan normipäivät sinapinkeltaisessa puutalossa ”Rengon perämettässä”, maaseudun sylissä, kuluvat vuoroin optimistisissa, vuoroin turhautuneissa tunnelmissa. Kirjoittamisen lisäksi arkirutiineihin kuuluu säveltäjien ja biisejä tarvitsevien artistien etsimistä. Ja hyvien uutisten ikuisuudelta tuntuvaa odottamista.

Silkkaa mahtavuutta työ on silloin, jos sähköpostiin kilahtaa tieto siitä, että sanoitus menee levylle, tai soi jo radiossa. Ja silloin, kun Sanalta tilataan teksti, tai kun kuulee omaan tekstiin tehdyn uuden demobiisin.

– Sitä joko pettyy tai rakastuu. Ja rakastuu paitsi biisiin, hetkeksi myös säveltäjään, koska tää on osannut tehdä tekstistä jotain suurempaa. Paperinpalasesta, jolla on kirjaimia, on tullut biisi, joka ehkä koskettaa satoja ihmisiä, kun ne kuulee sen! Se on niin makee fiilis!

Koska hyvien uutisten ”lottovoittopäiviä” on harvassa, on sanoittajan työssäjaksaminen pääsääntöisesti vähän rempallaan.

– Kun tällä alalla ei ole mitään järkeä, eikä mitään sääntöjä. Lupauksia ei pidetä, viesteihin ei vastata. Joka päivä on turhaa odottamista, joka päivä tulee pettymyksiä. Laitat innoissasi eteenpäin jonkun hyvän biisin, eikä mistään kuulu kuukausiin mitään.

– Voin hyvin kuvitella, että mulla alkaa olla jo rasittavan naisen maine, kun mä lähetän paljon tekstejä ja demoja ja sitten vielä soittelen perään. Mulle sanotaan, että ei ehditä kuunnella niitä. Eikö se demojen kuuntelu ja biisien etsiminen just ole levy-yhtiötyyppien työtä?

Sana toivoisi alalle edes normaalin kohteliaita käyttäytymissääntöjä ja enemmän yhteydenpitoa tekijöihin.

– Outoa, kun kuulee oman tekstinsä radiosta vaikkei edes ole tiennyt, että se on sävelletty. Outoa, että kaksi eri artistia levyttää tahoillaan samaa biisiä siksi, ettei tekijöille ole ilmoitettu biisin läpimenosta. Levynteko on sen verran pitkä prosessi, että luulisi jollakin jossain vaiheessa olevan aikaa laittaa viesti niille tekijöille, joiden biisejä työstetään.

Kummallinen kohtelu johtuu Sanan mukaan siitä, ettei lauluntekijöiden ammattikuntaa arvosteta.

– Ajattele, että artistien kotisivuilla on biisinäytteitä, muttei tietoa siitä, ketkä biisin on tehneet. Käsittämätöntä!

Avoimesti omasta elämästä

Lauluntekijän perustaudit, tyhjän paperin kammo ja luomisen tuska, eivät piinaa Sanaa. Hän kirjoittaa usein hyvinkin nopeasti, ja jättää tekstin hiomisen sikseen.

– Ja tällä alallahan se on asia, jolla ei todellakaan voi brassailla. Ihmiset kuvittelevat, että kun tekee nopeasti, tekee huonoa jälkeä. Olen kyllä yrittänyt noudattaa sitä ”nuku yön yli” -periaatetta. Mutta jos teksti tuntuu hyvältä, heitän sen heti eteenpäin.

– Olen sellainen vanhanajan tekstittäjä. Riimit on tiukasti paikallaan. Olen yrittänyt kirjoittaa vapaammin, kun on pyydetty, mutta vaikeeta se on. Tulen jossain siellä Junnu Vainion ja Vexi Salmen jalanjäljissä. Toivottavasti moiselle sanoitustyylille on vielä käyttöä.

Sana kertoo siirtyneensä tekstintekijänä alkukauden varovaisuudesta rämäpäisyyteen. Hän on lakannut tyystin miettimästä, onko joku asia sanottu liian naiivisti tai liian suoraan ja kaunistelematta.

– Mä laitan itteni likoon ihan täysillä, nykyään. Pelkkä teksti saa olla vaikka vähän hölmökin, koska sävellettynä se voi olla hyvä. Siihen olen oppinut luottamaan.

Laulun aiheita Sanan ei tarvitse kaukaa kurkottaa. Ne tulevat omasta päästä ja sydämestä.

– No hei jos on kolmas avioero vireillä, niin onhan sitä siinä! Mä olen tehnyt tekstejä kaikesta, mikä liittyy muhun tai mun läheisiin. Mun kanssa on kamala seurustella tai olla naimisissa, koska ihan kaikki asiat, hyvät ja pahat, päätyy teksteihin. Jos en purkaisi tunteitani teksteihin, olisin varmaan jo hattutehtaalla.

Tärkeitäkin asioita

Sanoittajaksi ryhtyessään Sana oletti, että kova uurastus nostaa hänet parissa vuodessa kaikista nimekkäimpien tekijöiden kaartiin. Mutta homma ei ole mennyt niin.

– No, mä olen yltiöpositiivinen ja mulla on ylisuuri itseluottamus. Tämä ala on kyllä yrittänyt opettaa kärsivällisyyttä ja nöyryyttä.

Vaikka uusi ura ei ole käynnistynyt ihan omien odotusten mukaisesti, leijonamuija jatkaa yrittämistä sinnikkäästi.

– Haluaisin, että mulla olisi joku päivä sen verran nimeä, että mun kantaaottavia juttujakin otettaisiin levyille. Toistaiseksi pitää tehdä pinnallisempaa kamaa, koska se on kaupallista. Mutta on mulla isompaakin sanottavaa kuin nää oman pään ja sydämen asiat. Haluaisin, että mun sanoittamat laulut vaikuttaisi asioihin.

Sanan ihan lähitulevaisuuden tavoite on löytää teksteilleen rocksäveltäjiä. Toistaiseksi hän on tehnyt yhteistyötä parinkymmenen pop- ja iskelmäsäveltäjän kanssa. Sanasta olisi mukavaa, jos hän voisi joskus pukeutua nätisti ja matkustaa Rengon perämettästä levynjulkkareihin. Toistaiseksi siihen ei ole rahaa, kun ruokittavana on kolme lasta ja kissa. Lisäksi Sana toivoisi kahta tekijäkappaletta levyistä, joilla on hänen tekstejään.

– Jäisi itsellekin yksi. Nyt se ainoa menee äidille.

Ympäri käymässä

Julkaistu 21.10.2013

Tutkinto koostui neljän konsertin sarjasta eri kokoonpanojen kera sekä yhdestä levytyskokonaisuudesta, jotka toteutuivat ajalla syksy 2007 – kevät 2009. Tutkintoon liittyy myös kirjallinen työ, nimeltään Circulus Cantoris – Circuitio Musicae (Laulajan ympyrä – Musiikin kiertokulku), jossa Puurtinen reflektoi paitsi jatkotutkintoprosessiaan, myös niitä taiteellisia periaatteita, joiden varassa hän siinä laulajana, teosten säveltäjänä, sovittajana, tuottajana sekä muusikkona työskenteli.

Seuraavassa yhteenvetona tohtori Puurtisen koottuja ajatuksia aiheesta käydyn keskustelun pohjalta.

– Itse tutkintoprosessi tapahtui melko lyhyen ajan sisällä, mutta lähtökohta sille on jo aika kaukaa. Elämänfilosofiani mukaan tykkään siitä, että on aika paljon tekemistä. Pitkään pohdin tätä, ja jopa unohdin asian välillä, kunnes musiikkikasvatuksen osastolla (MuKa) professorina oleva Heidi Westerlund heitti idean esiin. Keskustelin hänen kanssaan muutaman vuoden. Taloon tuli mm. kehittäjäkoulutussysteemi, eli olisi voinut tehdä sellaisen tieteellisen ja taiteellisen muodon välissä olevan tutkinnon. En halunnut kuitenkaan sitä, ja se onkin pikkuisen jopa hiipunut; siitä tuntuu olevan vaikeaa saada käsitystä.

– Minä halusin kuitenkin tehdä MuKalle, enkä talon DocMus-koulutusohjelmalle. Halusin pedagogisen näkemyksen mukaan, ja olen niin sitoutunut MuKaan; olen sieltä valmistunut. Ajattelin myös että tämä tekisi osastolle hyvää; se on pedagoginen osasto, mutta sillä on myös hyvin paljon taiteellista potentiaalia. Mielestäni pedagogin pitää olla myös taiteilijana enemmän kuin C-kurssin tekijä.

– Löysin sitten juonen tutkintooni, ja ennen kuin saa oikeuden edes esitellä tutkintosuunnitelmaansa, täytyy tehdä taiteellinen tasokoe. Eli esiinnyin Sibelius-Akatemian rehtorille sekä muutamille professoreille. Alku oli aika hankala, koska kun tulen niin kuin crossoverina, populaarimusiikin puolelta, niin ei ollut mitään tuttuja käytäntöjä. Halusin myös säilyttää muusikkotaustani linjan – enkä jatkaa talon opintojeni mukaisesti, minähän olen valmistunut niin sanotusti klassiselta puolelta, talon perinteiden mukaisesti. Enkä halunnut tutkia esimerkiksi Aretha Franklinin äänenkäyttöä tietyn kvintin alueella – tällaisia aika paljon tehdään – vaan operoida omaehtoisen opiskeluni sekä vuosien muusikontyöni mukanaan tuomalla ammattitaidolla siinä maailmassa.

– Tasokokeeni peruutettiin viikkoa ennen, ja mielestäni epäoikeudenmukaisesti. Minulle ilmoitettiin uusi aika, joka ei enää käynytkään säestäjälleni, ja jouduin rakentamaan homman uusiksi. Mutta tein sen, ja buukkasin vielä saliksi Tavastian. Esittelin noin puolen tunnin setissä koko konserttisarjani ideat. Eli siinä täytyy jo perusideat olla aika pitkälle selvillä, vaikka lopullisen materiaalin ei tarvi olla valmiina. Sitten osastoneuvostolle tehtävässä tutkintosuunnitelmassa pitää olla mitä konsertit sisältävät, ketkä esiintyvät, mitä niissä tuodaan esiin, ja kirjallisen työn teemat pitää myös olla jo aika tarkkaan olemassa. Saa asiat siitä muuttuakin, mutta linjat on oltava selvillä.

– Kirjallinen työni muokkautui alkuperäisestä siten, että alun perin tarkoituksenani oli käsitellä amerikkalaisen Seth Riggsin lauluopetusmetodia Speech Level Singing, mutta kävi selväksi, ettei minulla vielä ole oikeutta kirjoittaa siitä. Olen sitä opiskellut pitkään, mutta tasoni ei vielä oikeuta asiasta sillä tavoin kirjoittamaan – amerikkalaiset ovat tällaisissa asioissa varsin tiukkoja. Käsittelen kuitenkin samanlaisia asioita reflektiossani, sillä eihän äänenkäytöstä puhumiseen sinänsä kenelläkään ole yksinoikeuksia.

Omaa materiaalia

– Alusta asti oli selvää, että itse sävellän konserttieni materiaalin. Tasonäytteessä ei ollut konserttieni teoksia vielä lainkaan, siinä oli vain näitä äänenkäytöllisiä ja genreihin liittyviä ”demoja”. Oli siinä muutama oma sävellykseni kuitenkin. Vuoden verran tein sitten materiaalia, eri osuuksia yhtä aikaa. Ensimmäisen konsertin tein UMOn kanssa, ja se oli syyskuussa 2007, viimeinen puolestaan 2009 toukokuussa. Minulla oli hyvä onni siinä, että UMO otti konserttini omaan ohjelmistoonsa – sehän oli jo Musica Novan ohjelmistossa, mutta jouduttiin oman terveydentilani takia siirtämään keväästä syksyyn – jolloin minulle jäi maksettavaksi sen konsertin osalta vain sovitukset. Akatemia ei osallistu tutkinnoista johtuviin kuluihin kuin käsiohjelmien ja julisteiden osalta silloin, jos käyttää talon tarjoamia saleja. Halusin kuitenkin viedä konsertit sellaisiin konserttipaikkoihin, joissa edustamani musiikinlajit tapahtuvat – ei siis klubeissa. Niinpä hoidin kaikki konserttien kulut itse, mutta sain kyllä joitakin apurahoja, etenkin Kordelinin säätiöltä. MuKa tuki lisäksi neljäntenä osuutena olleen äänitteen tuotantoa rahallisesti jonkin verran.

– Mutta kyllä kannatti. Opin paljon, esimerkiksi yksin vastuun ottamisesta niin paljosta. On sanottava, että kyllä hermot olivat koetuksella. Erityisesti pelko siitä, että jos joku sairastuu tai käy jotakin – niin kuin ensimmäisen konsertin suhteen kävikin, ja itselleni – niin miten pystyy muuttamaan asioita tarvittaessa, ja kasaamaan jonkin asian toisin. Muusikoillahan on tosi korkea kynnys ennen kuin keikka perutaan, etenkin rytmipuolen muusikoilla. Eli se on todella viimeinen vaihtoehto. Stressaavaa oli myös se, että harjoituksia ei voinut olla paljoa – paitsi toinen konsertti, jossa oli ”oma” bändini T-bones. Tykkään paneutua asioihin treenaamalla. Muut meni muutamalla treenillä ja valtavalla luottamuksella sekä sanallisilla ohjeilla. Opinnäytteet kun oli kysymyksessä, niin niissä piti olla niitä asioita, mitä oli ilmoittanut niissä olevan – niitä lautakunta arvioi, spiikkejä myöten. Ja hetihän niistä tuli asiallista palautetta (naurua)!

– Saamani palaute ei kuulu kirjallisen osuuden luonteeseen, eikä sitä siksi siinä referoida. Palaute oli kyllä hyvää, ja erityisesti lauluosuuksistani. Valitsin esimerkiksi tietoisesti big band -osuuteen sovittajan ei-big band -maailmasta, eli Markus Fageruddin, minkä olin myös ilmoittanut etukäteen, ja niinpä sainkin sovituksista kaksi lähes vastakkaista palautetta.

Terminologiaa ja tulevaisuutta

– Otan kirjallisessa työssäni esiin termin contemporary commercial music (CCM) syystä, että se on Yhdysvalloissa lauluympyröissä vakiintunut termi kuvaamaan ei-klassista laulajaa. Myönnän, että sana commercial aina nostaa karvani pystyyn, mutta sana contemporary niittaa asian tähän päivään. Käsitykseni mukaan heillä termi popular music viittaa käytännössä aina aiemmin olleeseen, vanhempaan musiikkiin. En ole löytänyt sen kummempia perusteluja; ehkä he ovat vain halunneet uudistaa terminologiaa.

– Kaikki lokerointi häiritsee minua, mutta halusin ottaa asian nimenomaan pedagogisesti ja laulumusiikin puolelta esille täällä. On olemassa laulupedagogien kansainvälinen järjestö ICVT, jonka konferenssissa Pariisissa olin viime keväänä. Konferenssissa koko ajan painotettiin, että Euroopan olisi syytä ottaa sama terminologia käyttöön. Perustimme tänne Suomeen Laulupedagogit ry:n alajaoston, ja siinä käytämme ilmaisua ”rytmimusiikin laulu”. Kyllä minä edelleen kerron olevani freelancemuusikko; se antaa parhaan vapauden.

– Vien reflektioni myös naiseus-kysymykseen, sillä olen elänyt vuodesta 1982 kysymyksen ”voiko nainen olla autenttinen ja uskottava rockmuusikko” kanssa. Lähtien jo siitä, että voiko nainen ylipäätään olla mukana, ja Honey B & the T-bones edusti kuitenkin bluesmusiikkia, jossa naisten asema on ollut aina hyväksytty ja vahva – vähemmistönä toki, mutta ei mikään ihmeasia. En ole kokenut olleeni hyväksytty – bluesin kauttakaan – rockmuusikkona, ja minulta on aina kysytty ”miltä tuntuu olla naismuusikko”. En ole osannut siihen vastata, kun minulla ei ole, eikä voikaan olla kokemusta miesmuusikkona olemisesta. Asia on tullut oikeastaan vielä enemmän esille lapsen kautta. Ennen olin vain nainen ja rockmuusikko, mutta nyt kun on lisäksi vielä äiti, niin ”kuinka sellainen voi olla mahdollista?”. Ei miehiltä ole varmaan ikinä kysytty, että voiko olla uskottava rockmuusikko, jos on lapsia!

– Valitsin kirjallisen osuuden muodoksi verkkojulkaisun tietoisesti, jotta asia leviäisi parhaalla mahdollisella tavalla. Ja myös sen, että teksti on ensin suomeksi; englantiversio tulee perässä. On tärkeätä, että löytyy info siitä, mistä löytyy tietoa eteenpäin. Kirjallinen työnihän ei ole tieteellinen julkaisu, vaan sen tieteellisyys löytyy viitteinä olevista linkeistä. Olen pyrkinyt kirjoittamaan tekstini hyvin maanläheiseksi, jotta kuka tahansa pystyisi ymmärtämään sitä.

– Aloitan ensi syksynä jälkitutkimuksena projektin, jossa tuotetaan opus henkilökohtaiseen lasten lauluopetukseen. Laulu on iso bisnes, enkä pidä siitä, että aikuisia opettamaan opiskellut opettaakin pieniä lapsia. Lasten lauluopetus on ainoa instrumenttipedagogiikan laji, johon Akatemiassa ei ole voinut syventyä. Tähtään siihen, että pystyisi järjestelmällisesti kehittämään lasten lauluopetusta, siitä 8-9-vuotiaista eteenpäin. En usko hirveästi kuorolauluun siinä mielessä, että se ei kehitä yksilölaulua – siinä tähdätään yhteissoundiin. Rinnalla on syytä pitää yksilöopetuksen kehitys, erityisesti lahjakkuuksia silmälläpitäen.

– Toisena ”sovelluksena” laitetaan käyntiin tutkimus, jossa tietokonesoftien avulla tutkitaan lauluääntä. Tällaista äänitutkimusta on tehty aika paljon, mutta oikeastaan vain tiedeihmisten toimesta, ei muusikkojen. Muusikko ei tulkitse pelkästään koneen analyysiä, vaan käyttää omia korviaan ja muuta tieto/taitoaan. Gradu-tasolla tehdään paljon senkaltaista, että ”mikä on paras laulun opetusmetodi”, mutta sillä tasolla ei ole valmiuksia arvioida niitä asioita. Tietenkin onnistumisen kokemus on hieno ja tärkeäkin asia, mutta täytyy päästä sellaisen yli, ja oikeasti pystyä purkamaan asioita ja tehdä vertailuja. Tykkääminen ei pedagogiassa riitä.

Kyseinen kirjallinen työ löytyy verkkojulkaisuna osoitteesta: www.siba.fi