Ylellinen seminaari

Haastattelu

Ylellinen seminaari

Elvis ry:n paneeli 19.3. antoi mitä otsikko lupasi: “Ylellinen Elvis-seminaari – MYYTTEJÄ, FAKTAA JA HAAVEITA”. Hotelli Presidenttiin saapuneet lähes sata elvisläistä saivat ainutlaatuisen tilaisuuden kuulla niitä avainhenkilöitä, jotka päättävät, mitä populaarimusiikkia Yle soittaa.

Keskustelussa olivat mukana radiopäällikkö Marja Keskitalo, luovien sisältöjen johtaja Ville Vilén, Radio Suomen musiikkipäällikkö Jorma Hietamäki, YleX:n musiikkipäällikkö Tomi Saarinen, emeritus musiikkitoimittaja Jukka Haarma sekä muusikko ja radiotoimittaja Luca Gargano. Moderaattorina toimi soittolistoista väitellyt elvisläinen tutkija ja lauluntekijä Arto Vilkko.

Seminaarin avasi sen suunnittelusta vastannut Janne Louhivuori, joka samana päivänä Elvis ry:n kevätkokouksessa päätti nelivuotisen pestinsä yhdistyksen puheenjohtajana. Hänen mukaansa tilaisuus järjestettiin, jotta tekijät saavat tarkempaa tietoa siitä, miten Yle toimii. Hän toivoi rakentavaa tahtotilaa siitä, että Ylen ei tule soittaa pelkästään kuuntelijoiden enemmistön hetkellisesti haluamaa musiikkia.

– Yle on epäkaupallinen instanssi, jonka tehtävä on radiolaissa määriteltynä, Louhivuori sanoi ja siteerasi Elvis ry:n jäsentä Esa Helasvuota. Tämä oli lähettänyt kirjeen, josta Louhivuori poimi yhden lauseen:

– Valtakunnallisena mediana Ylen missiona olisi syytä olla tukemassa uuden luomista ottamalla riskejä rahoittaa kokeilevaa tuotantoa.

Soitetaan tuttua ja nostetaan uutta

Tämän jälkeen Arto Vilkko lähti johtamaan puhetta. Hän sanoi ihmettelevänsä, miksi ihmiset aina punoittaa, kun puhutaan radiomusiikista.

– Musiikista pitää puhua ja siitä pitää kinata, se kuuluu tähän lajiin: tango vai rautalanka, Elvis vai Paul Anka, Beatles vai Rolling Stones.

Vilkko totesi, että radio on portinvartija. 90-luvun alkuun asti toimittajat saivat Ylessä tehdä mitä halusivat, otsikkojen puitteissa.

– Kun 90-luvulla tein lisensiaattityön siitä, mitä päätöksiä Ylessä on musiikista tehty, niin mitään päätöksiä ei pitkästä historiasta löytynyt.

Tämän jälkeen Vilkko kysyi, mikä on 2010-luvun päätöksentekovalmius.

Vastauksen antoi Ville Vilén, joka kiteytti Ylen musiikkimission kolmeen kohtaan:

– Yleisradion tehtävä musiikissa on toimia monipuolisesti, monimuotoisesti ja uutta etsien.

– Monipuolinen tarkoittaa sitä, että meillä on monipuolinen musiikkitarjonta. Se ei tarkoita sitä, että kaikkia musiikin alagenrejä on yhtä paljon edustettuna kaikissa ohjelmissa ja välineissä. Joudutaan tekemään valintoja, mutta monipuolisuutta tulee korostaa. Emme voi soittaa vain suosittua, vain mainstreamia, vaan pitää olla paljon muutakin.

– Monimuotoisuus tarkoittaa sitä, että meidän pitää etsiä ratkaisuja, muun muassa digiajan tekijänoikeusratkaisuja, jotta voimme tarjota musiikkia monilla eri välineillä, niin tv:ssä, radiossa kuin netissä. Näistä netti on erityisen tärkeä nimenomaan monipuolisuuden saavuttamiseksi.

– Ja uutta etsiessään Yleisradio on aina ottanut riskejä. Meidän täytyy soittaa sitä, minkä ihmiset tuntevat ja mistä he pitävät, mutta Ylellä on myös mahdollisuus nostaa esiin uutta. Kyse on valinnoista. Meillä pitää olla hyviä korvia kuulemassa, mikä on arvokasta tulevaisuutta kohti mentäessä.

Tutkimustuloksiin viitaten Vilen totesi, että osalle ihmisiä musiikki on todella tärkeää. Nämä “musadiggarit” ymmärtävät musiikkia, kuulevat sitä ja alkavat elää siitä. Mutta tämä joukko on vain kymmenisen prosenttia kaikista.

– Varmaan te tässä huoneessa kuulutte lähinnä tähän ryhmään. Mutta tosi isolle joukolle musiikki on viihdettä, käyttöä, yhteislauluja.

Marja Keskitalo kuvasi Ylen suomenkielisten radiokanavien musiikkiprofiilia näin:

– Radio Suomi on suuren yleisön ja aikuismusiikin, iskelmän sekä nostalgisen popin ja rockin kanava. Yle Radio 1 on klassisen musiikin, kansanmusiikin, jazzin ja nyt vuoden alusta myös klassisen viihdemusiikin kanava. YleX on nuorten musiikkikanava, joka esittelee uutta kotimaista musiikkia erottaen meidät mm. siinä kaupallisista kilpailijoista.

Keskitalon mukaan Ylessä mietitään tällä hetkellä, mitkä ovat jatkossa musiikin alalajit kulttuurikanava Yle Radio 1:ssä. Ne ovat pitkään pysyneet samoina, mutta nyt on muutostarpeista alettu keskustella.

Radio Suomella vaikeimmat haasteet

Kun Radio Suomella on yli kaksi miljoonaa viikkokuulijaa, tekee se Marja Keskitalon mukaan Jorma Hietamäen tehtävän yhdeksi vaikeimmista.

– Jos radiokanava valitaan sen mukaan, että se soittaa minulle mieluisinta musiikkia, niin miten teet sellaisen kokonaisuuden, että kaksi miljoonaa ihmistä kestää sitä kuunnella. Siinä on haastetta.

Tämän jälkeen Arto Vilkko kysyi Jorma Hietamäeltä, mikä Radio Suomessa on kotimaisen musiikin missio ja mikä on uuden kotimaisen musiikin rooli.

Hietamäki vastasi, että ei voi puhua uudesta musiikista ottamatta huomioon nostalgianälkäisiä.

– Tämä on tasapainoilua uuden ja vanhan välillä. Vanhasta 80-lukukin on osalle jo nostalgiaa ja toisaalta saan vanhemmilta ihmisiltä 80-luvun musiikista palautetta, että eikö sitä nuorisomusiikkia voi soittaa YleX:ssä.

– Joka viikko Radio Suomi valitsee soittolistalle uusia kotimaisia levytyksiä kolmesta kuuteen. Valintoja tehdään sillä tavoin rohkeasti, että ei katsota, tuleeko levy isolta levy-yhtiöltä vai pieneltä tai levy-yhtiöltä ollenkaan. Ainoastaan musiikin journalistinen sisältö ja kanavalle sopivuus ratkaisevat.

– Meillä on viikossa yhdeksäntoista musiikin erikoisohjelmaa. Osa niistä on nostalgiavoittoisia ja osa uutta musiikkia esitteleviä. Näiden ohjelmien yksittäisistä soittovalinnoista en keskustele toimittajien kanssa vaan ainoastaan siitä, että kunkin ohjelman musiikki vastaa aina sen ohjelman tarpeeseen eikä muutu viikosta toiseen.

Tärkeää siis on, että kuulija voi luottaa siihen, millaista musiikkia kussakin erikoisohjelmassa soitetaan. Kaikessa pitää olla kuulijan palvelemisen lähtökohta.

– Täytyy palvella enemmistöä ja ns. vähemmistöjä. Olemme portinvartijoita mutta emme siten kuin ennen. Jos tietty musiikki ei soi Ylessä, niin jos ihmiset sitä haluavat, se tulee kyllä esiin jotain muuta kautta.

– Erikoisohjelmien lisäksi mainittakoon kontaktiohjelmat kuten Puhelinlangat laulaa ja Kadonneen levyn metsästäjät. Niissä eri ihmiset pääsevät vaikuttamaan siihen, mitä soitetaan.

Vilkon kysymykseen Radio Suomen kotimaisuusasteesta Hietamäki vastasi, että se on yli puolet. Keskitalo lisäsi, että tarkka luku on nyt tietyllä viikolla ollut 55 prosenttia. YleX:ssä luku oli 39 prosenttia.

Vilkko sanoi ymmärtävänsä, että Radio Suomessa nostalgia on tärkeällä sijalla.

– Kuten tutkimukset ovat osoittaneet, siitä musiikista, mistä pidät 15-vuotiaana, siitä pidät koko ikäsi. Ja ammattilaiset tietävät sen.

Hietamäen mukaan Radio Suomessa ollaan ennakkoluulottomia ja rohkeita mutta ei uhkarohkeita.

– Suuren yleisön aikuisradiossa ei voi mennä järjettömyyksiin. Se ei johda muuta kuin tavoitettavuuden vähenemiseen ja potkuihin.

Vilkko kysyi, mitkä vähemmistöohjelmista ovat sellaisia, jotka keskittyvät uuteen suomalaiseen musiikkiin.

– Kerro pieni tarina, jossa soitetaan pelkästään suomenkielistä musiikkia, yleensä uudempaa. Kissankehto lauantaiaamuna keskittyy kotimaiseen ja ulkomaiseen uutuusmusiikkiin. Ja Levylautakunta, vastasi Hietamäki.

Vilkko muistutti, että Love Records julkaisi aikoinaan levyjä niin, että genrerajojen yli hypittiin vapaasti. Ja siihen aikaan Sävelradiossakin saattoi soida Vimpelin Väinämöinen tai Mummi Kutoo. Onko tällaiselle friikkimusalle edelleen paikkansa. Sellaiselle, joka ei vastaa enemmistön makua?

– Niissä puitteissa kuin se on mahdollista ja viisasta, kuului vastaus.

Vilkko jatkoi kysymällä, onko sellaista ohjelmaa, jossa esimerkiksi Kimmo Pohjonen tai Rinneradio olisivat tyypillisiä soitettavia.

Hietamäki vastasi, että tällä hetkellä ei voi nimetä sellaista ohjelmaa.

– Mutta kyllä se mielessä on ollut ja tarve sellaiselle on olemassa. Uudet avaukset ovat aina tervetulleita. Ja jokaiseen musiikkiohjelmaan pitäisi sisältyä tietty kekseliäisyys niin, että ei tehdä samoin kuin ennen.

YleX tekee kotimaiset tähdet

Jorma Hietamäen jälkeen vuoron sai YleX:n musiikkipäällikkö Tomi Saarinen. Hän luonnehti kanavaansa näin:

– YleX ei ole Suomen kuunnelluin radiokanava, mutta se on aina ollut Suomen tärkein kanava uuden suomalaisen musiikin esittelyssä.

Saarinen viittasi Billboard-lehdessä vuosittain julkaistuun tutkimukseen USA:n ja Britannian tärkeimmästä välineestä uuden artistin breikkaamisessa. USA:ssa ensimmäinen radiokanava tulee sijalla 20–30. Usein se on jokin college-radio. Kärjessä on biisin saaminen jonkin trendimerkin tv-mainokseen. Britanniassa ykkösenä on BBC Radio 1. Myös muualla Euroopassa Yleisradioyhtiön nuorisokanava on Saarisen mukaan tärkein yksittäinen uusien artistien breikkaaja.

– Jos kysyy levy-yhtiöiltä tai alaa seuranneilta ihmisiltä, niin yleensä meidät mainitaan ensiksi. Olemme ottaneet uusien kotimaisten artistien kanssa paljon riskejä, joita muut eivät ole ottaneet. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomessa breikanneista isoista artisteista lähes jokainen on sellainen, että me ollaan soitettu sitä ensin.

Esimerkkeinä Saarinen mainitsi Chisun, Jenni Vartiaisen ja Happoradion sekä uusista Elokuun.

Neljä ja puoli vuotta YleX:n musiikkipäällikönä toiminut Saarinen sanoi olevansa vakuuttunut siitä, että jos kanava lopetettaisiin ja uutta musiikkia esittelisi vain kaupallinen media, niin muutaman vuoden kuluttua olisi musiikki Suomessa hyvin toisennäköistä.

– Esimerkiksi Chisua me soitimme melko pitkään ennen muita. Muistan sen hyvin, koska Mun koti ei oo täällä oli ensimmäisiä biisejä, joita olin valitsemassa.

– Ja jos katson vaikka viime viikkoa, siellä on mennyt soittoon mm. bändi Nimetön. Ja muun muassa GG Caravan on viime aikoina soinut paljon. Käykää katsomassa soittolistoistamme.

Kanavan maine on Saarisen mukaan vuosien aikana saavutettu. Myös panelistit Ville Vilén ja Jukka Haarma ovat aikoinaan tehneet samaa duunia kuin hän nyt.

Tarjonta vaikuttaa siihen, kuinka paljon uusia kotimaisia soittoon kulloinkin päätyy. Saarisen mukaan viime syksy oli huolestuttava.

– Kysyin jo, eikö nuorille musiikkia kuunteleville suomalaisille enää löydykään uusia artisteja. Nyt alkuvuosi on kääntynyt ihan toisinpäin. Samalla kotimaisuusaste on lähtenyt nousuun, kun tarjonta on ollut niin hyvää.

– Kuuntelemme kaikki biisit, jotka meille toimitetaan. En kuitenkaan kaikkia, joista lähetetään sähköpostilla linkki. Mutta kaikki fyysisesti toimitettu käydään läpi. Perkaan siitä “top-jotain” ja kiikutan soittolistaraatiin, jossa istuu koko kanava tai jokaisesta ohjelmasta aina joku. Me kuunnellaan kappaleet ja keskustellaan niistä. Sen jälkeen teen päätöksen, mitä laitetaan soittoon ja mitä ei.

Saarinen luetteli kaksi tärkeintä ohjenuoraa työssään:

– Ensinnäkin on tiedettävä, mikä meidän yleisömme on. Ja toisena tulee kognitiivisten häiriötekijöiden poistaminen. En voi tehdä ratkaisuja fiiliksellä. Biisin ensimmäisellä kuuntelulla saatan kiinnittää huomiota huonoon saundiin virvelissä tai laulajan pieneen epävireisyyteen tai johonkin ensimmäisen säkeistön sanaan, joka on minusta väärässä paikassa.

– Nämä ovat kognitiivisia häiriötekijöitä sen vuoksi, että olen itse soittanut muusikkona pitkään ja näihin kiinnitin huomiota silloin. Mutta meidän yleisö ei välttämättä niitä huomaa.

Kiinnostavaa Saariselle on se, mihin hän kiinnittää huomiota kymmenennellä kuuntelukerralla.

– Yritän joka kuuntelukerralla päästä eroon yhdestä tai kahdesta kognitiivisesta häiriötekijästä. Ja niin voin kymmenennellä kerralla päästä sellaiseen tilanteeseen, että voin kuunnella kappaleen “puhtain korvin”.

Vilkko totesi, että Chisu ja Jenni Vartiainen ovat mainstreamia – ainakin sen jälkeen kun ovat YleX:ssä breikanneet. Hän kysyi, onko YleX:ssä tilaa “sellaiselle friikkimusiikille, joka ei ole soittolistakamaa”. Biiseille, joissa ei ole selvää hittipotentiaalia, mutta joilla on jokin muu rock’n roll tai nuorisomusa-arvo.

Saarinen vastasi palaamalla Chisuun.

– Tiedän, että aluksi Mun koti ei oo täällä -biisistä tuli kommentteja, että tämä soi “vain kuolleen ruumiini yli”. Eikä sen soittaminen ollut selvää mullekaan kuten ei edeltäjälleni Heikki Hilamaalle, joka lähtiessään sanoi evästykseksi että “tosta en ole oikein varma”.

– Enkä ollut minäkään ja kamppailin sen kanssa pitkään. Menin katsomaan Chisua yksityiskeikalle ja siellä vakuutuin, että tämä artisti breikkaa. Jos ei tällä biisillä tai tällä ensimmäisellä levyllä, niin jossain vaiheessa kuitenkin. Tuli sellainen olo, että meidän pitää olla tässä mukana, vaikka eka biisistä oli vaikea nähdä, tuleeko siitä hitti. No, sehän voitti vuoden biisi-Emman puolitoista vuotta myöhemmin.

Saarinen sanoi, ettei ole koskaan ymmärtänyt, mitä friikkiys tarkoittaa.

– En ymmärrä sitäkään, mitä soittolistamusiikilla tarkoitetaan, koska sellaista ei mielestäni ole olemassa. Lopultahan yleisö tekee päätöksen siitä, mitä soitetaan.

– Meillä on haastava ja hieno tehtävä siinä, että voimme laittaa kappaleita soimaan, vaikka ei ole mitään indikaatiota, tuleeko yleisö siitä pitämään. Kaikki voivat jälkikäteen sanoa, että kyllähän sen tiesi, että siitä tulee hitti. Mutta usein A-luokan menestys vaatii A-luokan riskin. Biisi, jossa on kognitiivisia häiriötekijöitä alussa useita, saattaakin olla se paras biisi, koska siinä on jotain poikkeuksellista, joka herättää ja saa ajattelemaan, että mitä ihmettä tässä tapahtuu. Siksi uudet biisit on kuunneltava lukuisasti ennen päätöstä soittoon ottamisesta tai jättämisestä. Populaarimusiikki tarkoittaa suosittua musiikkia, ja siinä on aina jotain lainattua, mutta jotta uusi kappale voi tulla suosituksi, siinä on oltava myös jotain uutta ja persoonallista. Jos se on friikkiyttä, niin ok.

– Jos joku olisi konseptina tuonut Jätkäjätkät neljä vuotta sitten, että “tällaista balkanilaista räppihommaa vedetään kymmenhenkisellä bändillä”, niin varmaan moni olisi kysynyt, että “ootteks te tosissanne”. Mutta se toimii ja nyt se on alkanut heijastua niin, että se on vaikuttanut yhtäkkiä koko suomalaiseen populaarimusiikin tekemiseen ja samoja sävyjä kuullaan monessa jutussa tällä hetkellä.

– Koska olen Ylessä töissä, en määrittele soittolistamusiikkia etukäteen, koska silloin en olisi korvat auki yleisölle enkä sille hetkelle ja sille biisille. Koska YleX on uuden musiikin kanava, pitää katsoa mitä on tarjolla ja valita siitä. Emme me halua päättää, mitä suomalaiset musiikintekijät tekevät puolen vuoden päästä.

Vilkko kysyi vielä, kuinka monta uutta kotimaista biisiä YleX:ssä päätyy soittoon viikossa.

– Me laitamme 6–8 uutta biisiä viikossa soittoon. Kotimaisten osuus voi olla seitsemän tai kaksi, riippuu kulloisestakin tarjonnasta. Mutta meillä on myös monia ohjelmia, joissa toimittaja voi valita käsin musiikin soittolistan ulkopuolelta.

Teksti: Martti Heikkilä

Kuvat: Markku Mattila

Soittolistojen avulla julkista palvelua

Seminaarin jälkipuoliskolla keskityttiin puhumaan soittolistoista. Selvis julkaisi numerossa 4/2010 laajan jutun Arto Vilkon väitöskirjasta Soittolistan symbolinen valta ja vallankäytön mekanismit. Toistamatta tämän jutun näkökulmia seuraavassa otteita 19.3. seminaarissa sanotusta:

Luca Gargano:

– Olemme nyt puhuneet uusista artisteista. Mutta miten on pidempään alalla olleiden artistien uuden tuotannon kanssa?

– Kaupallisen radion logiikka lähtee siitä, että jos yleisö pitäisi koiran haukunnasta, niin meillä olisi radio, joka soittaisi pelkästään sitä.

– Kun puhutaan kuuntelijamääristä, voidaan myös sanoa kuten Musiikki ja Mediassa jokunen vuosi sitten sutkautettiin: “Ei ne kuuntele, niillä on vain radio päällä”.

– Populaarimusiikille tarvittaisiin vastaava kanava kuin on Yle Radio 1 tai tv:n puolella Yle Teema.

– Musiikintekijöiltä usein unohtuu, että radio ei ole vain promootiokanava heidän musiikilleen.

Jukka Haarma:

– Yle tutkii suomalaisten musiikkimakua, mutta yksittäisiä biisejä ei yleisöllä testata. Vaikka soitetaan paljon samoja biisejä kuin kaupalliset, logiikka on erilainen.

– Toin aikoinaan Yleen soittolistat BBC:n mallin mukaisesti. Ne otettiin meillä käyttöön 1994, kun taas ensimmäiset kaupalliset ottivat ne käyttöön 1995. Eli ei pidä paikkaansa, että Yle olisi seurannut kaupallisia.

– Kun Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta tuli 1990, sitä soitettiin ensimmäisen kahden viikon aikana paljon, koska se oli hieno biisi ja jokainen halusi sen soittaa. Sitten 2–3 viikon kuluttua kukaan toimittaja ei enää halunnut sitä soittaa, koska he olivat tavallaan jo kyllästyneet siihen. Se oli täysin uusi biisi yleisölle ja vanha toimittajille. Silloin ajattelin, että tässä on jotain pielessä, sillä vaatii vähintään 2–3 kuukautta ennen kuin radiossa soiva biisi tulee tutuksi yleisölle.

– Ja kun Maija Vilkkumaan Satumaa-tango tuli, jokainen tajusi, että se on iso biisi, joka on otettava soittoon. Vaikka meillä ei ole testauksia etukäteen, niin tätä testasimme soiton alettua. Kuukauden soittamisen jälkeen se sai yleisöltä arvosanan seiska. Kun jatkoimme testaamista, niin viisi kuukautta ja kuusi kuukautta sen jälkeen se sai jatkuvasti ysin. Eli se tuli vähitellen ihmisille tutuksi ja heidän mielessään paremmaksi biisiksi.

– Miinuspuolena väistämättä on ollut, että soitettavan musiikin kirjo vähenee samalla kun julkaistavan musiikin määrä on jatkuvasti kasvanut. Suomessa julkaistaan 5 000 cd:tä vuodessa ja meillä on eräiden laskujen mukaan 40 000 bändiä, jotka vähintään treenaa. USA:ssa ilmestyy 150 000 levyä vuodessa. Aktiiviharrastajien näkökulmasta soittolistat väistämättä kaventavat musiikkikulttuuria. Kaupallisiin verrattuna Ylen kirjo on kuitenkin huomattavasti laajempi kuin kaupallisilla.

– Toinen miinus on, että tietty yhteys puheen ja soitettavan musiikin välillä heikkenee. Eli miten saataisiin lisättyä sitä, että juontaja ihan oikeasti tuntee juuri sen musiikin, jota kulloinkin soitetaan, myös primetime-ohjelmistossa?

– Tulevaisuuden radiolta toivoisin enemmän rohkeutta ja vähemmän varmistelua.

– Kuulijaluvut voidaan mitata numeroina, mutta miten mitataan kulttuurista vaikuttavuutta? Tarvitaan lisää sellaisia mittareita, jotka mittaavat esimerkiksi YleX:n roolin uuden suomalaisen musiikin esiintuomisessa.

Ville Vilén:

– Kuuntelijaosuudet ovat eri asia kuin tavoittavuus. Osuuksia saadaan, kun kohdistetaan tarjonta niihin, jotka kuuntelevat eniten radiota ajallisesti. Tavoittavuus taas mitataan sillä, kuinka suuren osan suomalaisista radiokanava tavoittaa.

– Ylen tavoite vuosi sitten linjatulla strategialla on kaikkien suomalaisten tavoittaminen. Suuria osuuksia saa kohdentamalla hittitarjontaa siihen joukkoon ihmisiä, joka kuuntelee radiota tai katselee tv:tä eniten. Jos tavoittavuutta pitää lisätä, niin pitää lisätä myös erilaisuutta. Ja Ylen uusi rahoitusmalli sopii hyvin yhteen tämän tavoitteen kanssa.

– Vuositasolla tavoitamme jo nyt 99,9 prosenttia suomalaisista. Päivätasolla me tavoitamme kaikilla välineillä noin 73 prosenttia suomalaisista ja se on liian vähän. Sitä ei nosteta sillä, että soitetaan vain lisää samanlaista. Pitää löytää ne, jotka eivät ole meitä löytäneet. Siihen liittyvät radiokanavien profiilit, siihen liittyvät tv-kanavien profiilit kuten TV2:n, jossa tehdään iso muutos seuraavan kolmen vuoden aikana.

– Yle tarvitsee suomalaisia tekijöitä enemmän kuin he Yleä. Suomen kansa rakastaa suomen kieltä ja suomalaista musiikkia. Ei ole pienintäkään epäilystä, että kotimaisuus olisi Ylessä jotenkin uhattuna.

Tomi Saarinen:

– Toimme puolitoista vuotta sitten primetimeen ohjelman, jossa juontaja saa valita musiikin. Päätimme, että 10–11 välillä päivällä musiikkitoimittaja valitsee musiikin. Yhtenä haasteena oli löytää toimittaja, joka ei heti kamppailisi muuta viitekehystä vastaan. Eli toimittaja ei voi tehdä mitä lystää. Onnistuimme hyvin ja se on meillä näkynyt myös kuuntelijaluvuissa ajalla 10–11. Yleisömme on tottunut ymmärtämään, että tässä kohtaa tulee uutta musiikkia ja on haastatteluja.

– Olemme kokeilleet vastaavaa myös muussa primetimen ohjelmavirrassa. Meillä on uusille biiseille A, B, C ja D-kategoria (D = nosteessa). Niiden lisäksi soitossa on myös vähän vanhempia biisejä, nekin pääsääntöisesti 2000-luvun kappaleita. Näitä saivat toimittajat valita, mutta ongelma oli se, että samat 2–3 toimittajaa tekee kukin joka päivä neljä tuntia ohjelmaa. Ja pian huomattiin, että musiikki alkoi pyöriä sen ikähaitarin ympärillä, kun toimittaja oli 15-vuotias. Eli vaikka meillä on loistavia toimittajia, silti työnjako toimii paremmin, kun he keskittyvät puhumiseen ja toiset valitsevat systemaattisesti musiikin.

– Emme ole lukinneet itseämme mihinkään populaarimusiikin genreen, vaan seuraamme mitä musiikissa tapahtuu. Viisi vuotta sitten rock ja metalli oli edelleen Suomessa iso genre, mutta nyt Suomessakin elektroninen rytmimusiikki on tällä hetkellä iso juttu meidän kohdeyleisölle.

– Biisien ja julkaisujen määrä kasvaa koko ajan. Tekijöinä teidän kannattaa useamman kerran miettiä, kun annatte biisinne jollekin esittäjälle, että onko biisin ympärillä esimerkiksi sellaista A&R-toimintaa, että siinä puristetaan ruuvia riittävän kireälle, että biisi tehdään loppuun asti. Vaikka julkaisuja on paljon, niin meidän kanavan oloisia ja meidän yleisölle tärkeitä ei viikottain ole mitenkään paljon.

Jorma Hietamäki:

– Miksi vain pieni osa uusista levyistä päätyy soittoon. Ensinnäkin osa musiikista on niin sanotusti huonoa. Se on harrastelijamaista eikä sitä ole tarkoitettukaan laajemmin julkaistavaksi. Harrastaminen on tietysti arvo sinänsä. Eli journalistisia valintoja on tehtävä. Toinen puoli on se, että kaikki julkaistava ei tietenkään ole Yle Radio Suomen musiikkia, vaikka yllättäviä valintoja voimme tehdäkin.

– Ja jos vähän softaan luonnehdintaa “huonoa” että kenellekään ei tule paha mieli, niin aika paljon tulee hyviä melodioita, mutta ongelma on siinä, että tuotantoa ei ole viety loppuun saakka. Mulle tulee aika paljon soittoja, että mitä tälle pitäisi tehdä. Mutta jos alan vastaamaan, niin huomaan pian olevani äänilevytuottaja, ja se ei ole minun tehtäväni, enkä edes osaa sitä. Olen vastannut aina, että käänny lähimmän tuottajan puoleen ja kysy mitä tälle voitaisiin tehdä, jotta tämä olisi parempaa. MH

***

Elvisläiset kysyivät ja yleläiset vastasivat

Seminaarin aikana elvisläisille tarjoutui mahdollisuus tehdä yleläisille kysymyksiä. Tässä poiminta kysymyksistä ja vastauksista:

Heikki Elo: – Miten uusi musiikki valitaan soittoon Radio Suomessa? Pääsevätkö levy-yhtiöt ja kustantajat vaikuttamaan ja kuunteletteko kaikki uudet levyt, kaikki raidat? Voiko Matti Meikäläinen Merikarvialta lähettää teille omakustanteensa ja saada biisinsä soimaan?

Jorma Hietamäki: – Levyt käydään läpi. Valehtelisin jos sanoisin, että ne käydään niin tarkkaan läpi, että osaisin hyräillä jokaisen. Mutta kaikki käydään läpi, jos ei heti tänään niin myöhemmin. Myös se A4 ja B4, kaikki raidat, eikä Matti Merikarvialta ole yhtään vähempiarvoisessa asemassa kuin pääkaupunkiseudun “Katajanokalla asuva suuressa levy-yhtiössä lojuva musiikintekijä”.

Eero Lupari: – Eikö arkipäivän ohjelmavirtaan voisi saada yllätyksiä ja friikkikamaa? Nuoruudessani tuli “erilaista silppua” enkä olisi oppinut tykkäämään tietystä musiikista, ellei sitä olisi soitettu.

Jorma Hietamäki: – Tokihan Radio Suomi edelleen ylläreitä tuottaa, mutta silti pitää muistaa, että Luparin kaltaisia kuulijoita ei juuri enää ole ja että hullunrohkeita ei voida olla.

Aku Toivonen: – Miten uhkarohkeus määritellään?

Jorma Hietamäki: – Uhkarohkeus on sitä, että radio soittaa kanavalle sopimatonta musiikkia ja menettää samalla yleisönsä. Pitää tuntea yleisönsä. Ei kannata tehdä sellaisia ratkaisuja, että miltä musta tuntuu ja mikä on mun fiilis.

Juha Tikka: – Miten jaksaa Yleisradion oma musiikkituotanto? Se on jotain, mitä ei varmasti tehdä missään muualla.

Ville Vilén: – Meillä on oma äänitysstudio, joka on uusittu ja loistavassa kunnossa. Kantanauhojen tekeminen alkoi aikoinaan sen vuoksi, että kaupalliselta pohjalta ei ollut tarjontaa riittävästi. Sen jälkeen maailma ja levy-yhtiömaailma on tietyllä tavalla mennyt ohi, ja se on poistanut tämän alkuperäisen perusteen. Mutta olemme edelleen tärkeä musiikin tallentaja ja arkistoija ja siihen satsataan todella paljon. Siitä näkyvin esimerkki on tällä hetkellä Elävä arkisto. Varsinaisia studiotuotantoja tehdään projekteina tällä hetkellä lähinnä jazzin puolella.

Anna-Mari Kähärä: – Mulla oli 2005 uusi levy ja olin keikalla Jyväskylässä. Maakuntaradiosta otettiin yhteyttä, että tulisinko haastatteluun. Olin aivan innoissani. Sitten haastattelun aikana nöyränä tungin levyä, mutta toimittaja sanoi, että ei me voida sitä soittaa, kun täällä on soittolista ja siellä luki Anna Hanski. Ajattelin, että on ainakin sama etunimi. Nöyryyttävä tilanne!

Jorma Hietamäki: – Oletko varma, että oli Ylen radio? Olet. Siellä on toimittu väärin. Ohje on, että jos artistia haastatellaan eli on tehty journalistinen valinta, silloin pitää myös soittaa manuaalisesti hänen musiikkiaan ohi soittolistan.

Tomi Saarinen. – Aivan samoin on meillä. Jos artistia haastatellaan, niin on enemmän kuin noloa, jos hänen biisinsä ei soi.

Jouko Mäki-Lohiluoma: – Suomen kansasta valtaosa on kiinnostunut lauluista niiden tekstien takia. Reino Helismaa, Juha Vainio ja Juice Leskinen ovat nousseet kansansuosioon, koska he ovat teksteillään osanneet kertoa jotain olennaista ihmisten elämästä. Juice on jopa muovannut sukupolveni maailmankuvaa vahvasti. Siksi toivoisin, että Ylessä tekstiä pidettäisiin tärkeänä. Voisi olla jokin tekstiasiantuntijan konsultointi ellei suorastaan palkattaisi sinne tekstiasiantuntijaa päätoimisesti seulomaan uuden musiikin seasta varteenotettavia tekstintekijöitä.

Maija Kaunismaa: – Valitaanko soittolistalle koskaan tämä asia edellä musiikkia? Ja se, että teksteillä on yhteiskunnallista sanottavaa. Onko soittolistoilla yhteiskunnallinen vastuu?

Tarja Närhi (Radio Suomen musiikkitoimittaja, joka oli seminaaria seuraamassa): – Esimerkiksi ohjelmassa Kerro pieni tarina mennään teksti edellä. Valitsen siihen käsin soitettavan musiikin. Se on Radio Suomeen juuri tekstin takia suunniteltu ohjelma. Myös Levylautakunnassa mennään usein teksti edellä. Ja siellä on huomattu, että hyvistä tekstintekijöistä on pulaa uudessa levytettävässä populaarimusiikissa. Eli tunkekaa hyviä tekstejänne tuotantoihin.

Jukka Haarma: – Vaikka teksti on hyvä, se ei riitä, jos musiikki ei tue sitä. Toki on tutkittukin, että naiset ovat tekstilähtöisiä ja miehet saundilähtöisiä. Ja meidän musiikkia valitsevien miesten on hyvä olla tästä tietoisia. Kanavasaundi määrää usein musiikkipäällikön valinnan ja se ei välttämättä ole se, mitä kuuntelijat haluavat.

Tekstin tärkeyden puolesta puhui yleisöstä myös Barbara Helsingius kiittäen tämän näkökohdan esiin nostamista.

Aku Toivonen: – Jos kaikki muu on kunnossa, melodia, teksti ja tuotanto, niin milloin pituus tulee esteeksi?

Jorma Hietamäki: – 4.20:n jälkeen. Voi kuulostaa huvittavalta, mutta tasauutiset ja puolenuutiset säätelevät tämän päiväaikaan. MH

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 2/2012

Selaa lehden artikkeleita