EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Oman elämänsä roudari

Tekijä: Nina Lith

Oman elämänsä roudari

Julkaistu

Maijasten perheessä ei musiikkia erityisesti harrastettu. Tavallinen perhe, joka asui Lappeenrannan varuskunnassa. Pave aloitti soittamisen huuliharpulla kuuden vanhana.

– Viiskytluvun musiikki- ja äänimaisema ovat täyttäneet minun pääni ja sieluni. Joukossa oli virsiä, marsseja ja soittokuntamusaa. Mieleen jäi vaskibändin hienot soundit. Siitä se homma lähti rakentumaan. Radio oli minusta myös kiehtova laitos. Istuin korva ämyrissä kuuntelemassa lähetyksiä. Mieleeni ovat jääneet Radio-orkesterin tiistaikonsertit, Olavi Virta, Tapio Rautavaara ja Annikki Tähti. Vielä tänäänkin kuunneltuna ne ovat selkeitä ja taitavasti sovitettua hienoa musaa. Näiden lisäksi huomioni kiinnittivät vanhemman veljeni levyt, jotka ilmestyivät radion päälle. Little Richard ja Bill Haley – se oli jotain uutta ja tajusin, että tämä on menoa.

Liekki roihahtaa

– Kuuskytluvulla lepattava liekki syttyi roihuun rautalangan ja ennen kaikkea Beatlesin myötä. Voisi sanoa, että homma meni osaltani suorastaan metsäpaloksi. Sahasimme jätkien kanssa kitaranmuotoisia paloja vanerista, joihin kiinnitimme keppejä. Siihen aikaan sardiinipurkit avattiin pyörittämällä kansi irti avaimella. Näillä avaimilla saimme viritettyä oikeaa rautalankaa. Kahden naulan väliin pystyi rautalangan kiristämään niin, että saimme sen soimaan. Teimme yhden kielen kitaroita, joista  saimme erikorkuisia ääniä painelemalla. Kohta kavereilla oli jo omat kitarat ja me löysimme itsemme treenikämpiltä. 

Tarkoituksella ulkopuolinen

Maijasen liekki palaa edelleenkin, vaikka ala on muuttunut paljon viime vuosina. Hänestä kaikki tuntuu mielenkiintoisemmalta kuin koskaan. Maijanen pitää itseään mielellään kaikenlaisen laskelmoinnin ulkopuolella. Se antaa hyvän paikan tarkkailla ja tehdä havaintoja. Maijasen mielestä piratismi ja nettimyynti ovat ravistelleet alaa rankemmin kuin kukaan olisi jokin aika sitten osannut edes ajatella. Hän pitää itseään vanha liiton miehenä ja yrittää pysytellä voimia syövästä bisnesajattelusta erossa, jos se vain suinkin on mahdollista.

– Mun kohdalla ei ole tapahtunut mitään kovin kummallista pitkään aikaan. Olen pysynyt itseni perässä jo viimeiset viisitoista vuotta. Musiikintekijöitä on tullut paljon lisää, tarjonta on varmaan tuhatkertaistunut, kun tekniikka on halventunut ja tullut kaikkien saataville. Ihmiset voivat tehdä omia juttujaan kotona. Epäkiinnostavaa musiikkia tulee paljon. Määrät ovat kuitenkin niin isoja, että myös kiinnostavaa ja hyvin tehtyä on paljon. Kynnys on madaltunut ja taito on kasvanut. 

On juostava pysyäkseen paikoillaan

Maijanen vertaa tilannetta ammattimaiseen marjanpoimintaan. Marjoja saadaan paljon, mutta haravalla raastettaessa tulee sankoon enimmäkseen roskaa. Sitten tulee vielä joku, joka ottaa itselleen suurimman osan rahoista. Tämä kuvaa hänen mielestään hyvin tämän hetken musabisnestä. Pysyäkseen pinnalla tai oikeastaan edes paikoillaan, on juostava koko ajan.

Maijanen väittää juosseensa juoksunsa ja on erittäin tyytyväinen tämän hetkiseen olotilaansa. 

– Musiikin nettimyynti on noussut isoon rooliin. On mielestäni kauhea menetys, että levyjä ei enää myydä. Minusta levy on kokonaisuus, joka kertoo artistista paljon enemmän kuin muutama radiohitti. Tekijöiden kannalta asia on valitettava, mutta tekijöiltä ei kysellä. Minullakin on paljon lauluja, jotka olisivat voineet soida jonkun toisen sijasta. Viimeisintä levyäni tehdessä halusin ottaa kantaa maailmanmenoon, mutta tällä hetkellä se ei kiinnosta musiikkipäälliköitä. Minulla on vahva tunne, että on olemassa paljon yleisöä, jotka haluaisivat muuta, kuin mitä heille tälle hetkellä tarjotaan. Toisaalta taas asiat ovat nyt näin, eikä se paljoa minua häiritse. En missään tapauksessa halua marista, teen vain huomioita. Kilometrejä on mittarissa, minulla on asiat hyvin, olen saanut tehdä hienoja juttuja. Esitän keikoilla itsepintaisesti uusia laulujani ja olen huomannut, että pikkuhiljaa kiinnostus niihin on herännyt.

– Ainahan kaikki on perässä hiihtämistä. Uskon, että on olemassa paljon toimittajia, jotka haluavat itse valita musiikkinsa. Tehdä uniikkia itsensä näköistä musiikkiohjelmaa, mutta käsiraudat päällä on vaikea tehdä omia päätöksiä. Onhan tästä jauhettu monta vuotta. Ulkopuolinen taho säätää vaarallisen usein sen, mitä musiikintekijä päässään miettii. Se on piru, joka vaanii nurkan takana. Pyritään tekemään muita miellyttäviä juttuja, eikä sitä mitä oikeasti halutaan.

Mies ja kitara

Mestarit-kiertueen jälkeen Maijanen keräsi yhtyeen kasaan ja lähti kiertämään. Se kuitenkin lopahti jo puolen vuoden jälkeen. Hän kiertää nykyään yksin kitaran kanssa ja sanoo harjoittavansa elinkeinoa, joka toimii koko ajan paremmin. Se on avannut hänelle uudenlaisen näkökulman esiintymiseen ja musiikin tekemiseen. Hänestä on hienoa esiintyä, roudata ja ajaa, kun kukaan ei ole selittämässä vieressä mitään.

– Nautin suunnattomasti, kun minulla on oma aikataulu. Olemme ainoastaan järkkärin kanssa sopineet milloin show alkaa. Se on mahtavaa. Olen saanut sovittua pikkuhiljaa senkin, että keikat alkavat viimeistään klo 22. Sovimme vuosi sitten keikkamyyjien kanssa asiasta, mutta he epäilivät joidenkin paikkojen jäävän pois. Homma on kuitenkin toiminut ja tehnyt keikkailusta koko ajan nautittavampaa. Yleisö on alkuillasta paljon vastaanottavampaa, esiintymispaikat ovat hyväksyneet asian ja ihmiset ovat tulleet perässä. Tein pakosta tämän päätöksen ja se on toiminut.

Lauluntekijä Maijanen

Aluksi Maijanen teki laulut englanniksi, mikä oli hänestä hämmentävää. Se on kuitenkin rockin traditio. Hän pitää itseänsä ensisijaisesti muusikkona eikä biisintekijänä. Hän ihailee tekijöitä, joilla on oma näkyvä ja selkeä kädenjälkensä. Rock’n’Roll Bandissä sellainen oli Dave Lindholm. Sen jälkeen Maijanen oli mukana perustamassa Royalsia, joka jäi uuden aallon jalkoihin. Silloin hänellä heräsi ajatus tehdä suomenkielisiä lauluja. 

– Pidä huolta oli ensimmäinen suomenkielinen tekstini. Siinä ei ollut mitään trendihakuisuutta. Olin viehättynyt uudesta aallosta, jossa asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Katselin televisiosta uutiskuvia Mosambikin sisällissodasta, järkytyin ja tein tekstin samana iltana. Idea tuli siis uutisista ja kuvista. Annan sille laululle puhtaat paperit, koska en yrittänyt mitään, laulu vain syntyi. Se voi edelleenkin hyvin. Siitä on tehty hienoja versioita. En tarvitse mitään todistuksia, mutta onhan sen lentoa kiva katsella.

Pakko saa luovuuden esiin

Deadline on Maijasen paras innoittaja, ja hän myöntää tekevänsä lauluja pakon edessä. Tuorein levy, Kaikessa rauhassa, on vuodelta 2010. Edellisestä levystä oli kulunut kymmenen vuotta, kun tuli aika tehdä uutta materiaalia. Hänelle koko albumin tekeminen on kovaa työtä. Aikaisemmin laulut syntyivät helpommin, mutta nykyään solmut pitää ensin aukaista. Hänellä oli valmiina aihioita ja ideoita, mutta ei kokonaisuutta. Ajatuksena oli etsiä ankarampia ja puhuttelevampia aiheita. Hän soitti joka päivä monta tuntia, hakien aiheita ja melodioita. Ensin tuli aihe ja sitten ajatus siitä, että miten lause soi. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Maijanen ensin kirjoitti jotain. Ideat teksteihin hän haki omista tuntemuksistaan ja kokemuksistaan.

– Minulla ei ole ollut pöytälaatikkoa. Kerran ostin hienon nahkakantisen vihkon, johon ei koskaan tullut sanaakaan. Soitin Hectorille, että hitto kun ei lähde. Hän lähetti minulle viestin, jossa luki suurin piirtein: ”Hei Paavali, vaikka me ollaan tällaisia rikkinäisiä villasukkia ja kolhiintuneita autonrämiä, kun me pannaan tuulemaan, niin sitten tuulee”. Siinähän ne sanat tulivat. Kirjoitin suunnilleen samalta istumalta laulun Rikkinäinen villasukka. Kun paikka on tiukka, niin kyllä luovuus pulppuaa.

– Paskat arvostelut eivät kannusta mihinkään. Hyvät arvostelut vievät asioita eteenpäin, se on kylmä totuus. Turha väittää, että lyttäys antaa voimaa. Olen iloinen, jos biisi pysyy hengissä ja voi hyvin. Jotkut ovat tulleet sanomaan saaneensa ralleistani voimaa ja lohtua. Nöyränä ja kiitollisena tässä ollaan.

Tulevaisuuden suhteen Maijanen on rauhallinen ja levollinen.

– Olen tehnyt tätä jo 43 vuotta, se on keskimäärin pidempi ura kuin Suomessa yleensä. Seuraavaksi täytän 63 ja ryhdyn eläkeläiseksi. En lopeta missään nimessä työntekoa, mutta pääsen alennuksella erilaisiin tapahtumiin. Se on valloittava ajatus. Aion hillitä keikkatahtia myös jonkun verran. Kysymys on elämän laadusta, tietynlaisesta seestymisestä. Olen todella tyytyväinen elämääni, minulla ei ole mitään rutistavaa mistään, mikä liittyy töihini. Lisäksi lätkäkausi on alkanut, joten kaikki on täydellistä, kun pääsen taas pelaamaan.

Iskelmä Finladia 2012

Pave Maijanen palkittiin kesällä 2012 Iskelmä Finlandia -palkinnolla. Hän arvosti jo pelkästään nimitystään ehdokkaaksi.

– Ensin hämmästyin, mutta kieltäytymällä olisin lokeroinut itseni. Rajaaminen on tarpeetonta ja tyhmää. Minulla on useita lauluja, jotka voidaan luokitella iskelmäksi. Uskoisin palkinnon olleen myös tunnustus koko urasta. Olen siitä aidosti iloinen.

Rajattomien runojen

Julkaistu

Maija Kaunismaa (s. 1974) on intohimoinen runojen suhteen. Rakkauden hyvään runouteen sytytti mummo.

– Useimmat mummot varmaan kertovat tarinoita ja lukevat iltasatuja. Mun mummo luki mulle aina tosi paljon runoja, kun olin pieni. Saarikoskea ja tälleen. Tykkäsin siitä tosi paljon jo ennen kuin menin kouluun.

Mummo halusi antaa suuren runokokoelmansa perinnöksi Maijalle, joka on säilyttänyt aarteen.

– Sieltä se on lähtenyt alun perin ja ollut ihan aina mukana. Olen sitten tehnyt mitä tahansa, opiskellut tai ollut  ammatissa, niin aina olen lukenut runoja ja säveltänyt niitä.

Kaunismaa ei ollut kuitenkaan mikään perinteinen runotyttö.

– En ole itse ollut koskaan niin kiinnostunut kirjoittamisesta, on niin paljon hyviä kirjoittajia. On älyttömän paljon kiinnostavampaa tehdä toisen tekstiä, kun pääsee sen toisen ihmisen mieleen.

Juuri näin hän tekstin kokee: valtavana mahdollisuutena oppia siitä, miten toiset ihmiset ajattelevat.

– Minusta se on elämässä parasta, saada selville, miten muut ajattelevat. Ja mahdotonta oikeastaan muuten kuin tällä tavalla, hyppäämällä toisen aivoihin.

Hyvän kirjoittajan rytmin ja maailman löytäminen kiehtovat Kaunismaata loputtomasti.

– Olkoot se minkälainen ihminen vaan; nuori, vanha, mies, nainen, vähän tai paljon kirjoittanut, nopeasti sen toisen ihmisen rytmin löytää. Jos ne runot on jollain tavalla ajatuksella tai rehellisesti tehty.

Sävellystä koko elämä

Kaunismaa on säveltänyt aina: hän alkoi tehdä biisejä samoihin aikoihin, kun oppi kirjoittamaan. Kun muut lapset urheilivat, Maija meni kotiin säveltämään.

– Joka päivä kun tulin koulusta, mä tein jonkun biisin. Ei kukaan tehnyt semmoista meidän perheessä tai suvussa tai missään. Olin varmaan vähän outo. Se oli vaan tosi kivaa mun mielestä, oikein odotin sitä, että pääsen soittoläksyistä ja läksyistä tekemään sitä omaa juttua.

Pikku-Maija sävelsi omaksi ilokseen, mutta ura sai yllättäen komean alun: ensimmäinen oman sävellyksen julkinen esitys taltioitiin Yleisradiossa, kun Kaunismaa pääsi 10-vuotiaana kuoron kanssa Ylen lastenohjelmaan ja esitti siellä oman laulunsa.

– Sen biisin nimi oli Orpo lintu. Siis todella melankolinen ja surullinen laulu! Sieltä se varmaan vieläkin löytyisi Ylen arkistosta, jos menisi penkomaan, Kaunismaa nauraa.

Teatteriin hänet tutustutti ”varaäiti”, joka vei häntä lapsena katsomaan näytelmiä. Kaunismaa päätyi jo nuorena harrastamaan ilmaisutaitoa, opiskeli klassista musiikkia kotikaupungissaan Jyväskylässä ja valmistui sekä luokanopettajaksi että musiikinopettajaksi. Työskentely suuren koulun musiikinopettajana oli kuitenkin ahdistavaa. Samoihin aikoihin ensimmäiset työt Jyväskylän kaupunginteatterissa säveltäjänä ja muusikkona tuntuivat niin omilta, että Kaunismaan mielessä alkoi poltella ajatus vapaan musiikintekijän elämästä. Pohdinnan jälkeen Kaunismaa ja hänen miehensä myivät tavaransa ja muuttivat Turusta New Yorkiin freelancereiksi. Suomeen palattuaan he asettuivat Helsinkiin vapaiksi taiteilijoiksi.

– Kyllä se vaati vähän rohkeutta. Olihan se semmoinen paikka, että mietti, voinks mä ryhtyä tähän. Että oikeasti, saanko mä siitä elantoni, nautinko mä siitä ja jaksanko tehdä sitä loppuun asti.

Tarve toteuttaa unelma vei lopulta peloista voiton.

– Mä vaan päätin, että mustahan tulee säveltäjä. Että katotaan: jos viiden vuoden päästä on tosi huono fiilis, niin sitten mä voin mennä takaisin joihinkin muihin töihin, mutta jos ei, niin sitten jatkan.

Työt johtivat toisiin ja sillä tiellä Kaunismaa on edelleen.

– Kun rupesi vaan päätoimisesti säveltämään, aika nopeasti selvisi, että kyllä tällä pärjää. Ja hyvin kävi. Olen pystynyt elättämään tällä työllä itseni ja perheeni.

Teatterissa kotona

Uransa aikana Kaunismaa on säveltänyt musiikkia muutenkin kuin teatteriin, mutta teatteri on hänen sydäntään lähinnä. Syyt ovat Kaunismaalle selvät.

– Siellä on yleensä hyviä tekstejä. Hyvää runoutta. Hyviä kirjoittajia. Vapaat kädet. Ei tule levy-yhtiöltä kukaan sanomaan, että ei tuu myymään.

Hän sanoo valinneensa teatterin samasta syystä kuin lavastaja, joka voisi yhtä hyvin olla vaikka kuvanveistäjä: näytelmien maailma ja tunneskaala antavat loputtomasti mahdollisuuksia.

– Jos ihan pelkkää musiikkia tekisi, niin siitä uupuisi jotain. Siitä uupuu koko se draama ympäriltä!

Hetken mietittyään Kaunismaa nauraa. Hän on keksinyt vielä yhden syyn, miksi haluaa tehdä musiikkia juuri teatteriin.

– Ihmisten on pakko kuunnella. Ne ei voi kääntää radioo pois päältä eikä lähtee kävelee, niitten on pakko istua ja kuunnella, kun ne tulee sinne.

Erityisen paljon hän nauttii musiikkiteatterista, jossa tekijät ovat yleensä paitsi samanhenkisiä myös musiikillisesti taitavia ja laaja-alaisia.

– Se on vaan aivan mahtavaa, kun kaikki osaavat soittaa, laulaa ja näytellä.

Myös mahdollisuus tutustua teatterien työryhmissä uusiin, kiinnostaviin ihmisiin innostaa suunnattomasti Kaunismaata. Kun teosta luodaan yhdessä, henkilökemiat ratkaisevat.

– Senpä takia on maailman mielenkiintoisinta tehdä töitä toisten kanssa, kun koko ajan kehittyy samalla taito ymmärtää ihmisiä. En mä ehkä muuten olisi ihmisenä kehittynytkään. Tämähän kehittää ihmistä ihan yhtä paljon kuin ihminen kehittyy tässä työssä. Ihmiset kasvaa työnsä näköisiksi. Ja työt kasvaa sen ihmisen näköisiksi. Yhtä kättä siinä mennään niissä asioissa.

Kaikki on samaa

Kaunismaa on työskennellyt niin säveltäjänä, soittajana, laulajana, käsikirjoittajana kuin tuottajana. Hän on myös näytellyt muun muassa KokoTeatterissa, Suomen Kansallisteatterissa ja Helsingin kaupunginteatterissa. Eri roolien välillä liikkuminen on hänelle luonnollista.

– Ei niissä ole mitään eroa. Näytteleminen, ohjaaminen, kirjoittaminen, säveltäminen tulevat kaikki jostain samasta pisteestä.

Välillä Kaunismaa harjoituttaa itse säveltämänsä musiikit, on kapellimestarina ja soittaa ja laulaa, toisinaan hän vain säveltää musiikin muiden esitettäväksi.

– Minusta on tosi kivaa olla myös esityksessä mukana, jos vaan aikaa löytyy. Siinä onkin sitten tasapainoileminen, että ehtii myös säveltää, koska siihen tarvii aikaa, jonka pitää tuntua loputtomalta, Kaunismaa hymähtää.

Toisaalta esityksiinkin on saatava keskittyä kunnolla. Parasta jälkeä tulee, kun erilaiset työt rytmittyvät omiin kausiinsa ja perheenkin kanssa olemiseen jää tarpeeksi aikaa.

– Olen huomannut, että alkuvuosi mulla on aina semmoista, että sävellän, ja sitten syksyllä alkaa harjoitukset. Näin se on mennyt aika pitkälle. Myös se on auttanut, että pidemmän tähtäimen työt ovat alkaneet kantaa ja on voinut luopua pienemmistä projekteista.

Erilaisten työtehtävien välillä sukkuloiminen on äskettäin helpottunut merkittävästi, kun Kaunismaa on aloittanut yhteistyön Helsinki Arts Managementin kanssa. Voittoa tavoittelematon tuotantoyhtiö tarjoaa taiteilijoille monenlaista apua, kuten neuvontaa apurahan hakemiseen sekä viestintä- ja markkinointipalveluja.

– Suosittelen sitä lämpimästi muillekin taiteilijoille. Jos menen perinteiseen tuotantoyhtiöön esittämään ajatuksiani, siellä kysytään, että oot sä niinku joku artisti vai. En tarvitse keikkamyyjää, vaan omiin tuotantoihini projektiapua. Kun työt ovat muuttuneet haastavammiksi ja vaikeammiksi, on ollut kivaa jakaa ne muiden kanssa – olematta kuitenkaan ihminen, jota myydään muille. Saan pitää ohjat itselläni ja siellä ollaan mun puolella.

Kaunismaa iloitsee myös siitä, että teatteriin säveltävät musiikintekijät tukevat toisiaan ja valvovat yhdessä etujaan. Jos itse ei voi vastaanottaa tarjottua työtä, sen voi tarjota kaverille.

Munlaista musiikkia

Genrerajojen ajatteleminen ahdistaa Kaunismaata ylipäätään ja etenkin oman musiikin kohdalla.

– Kun joku kysyy, että minkälaista se sun musa on, mä aina sanon, että se on semmoista munlaista. En mä oikein osaa sitä muuten luokitella. Tietenkin siinä on vaikutteita kaikesta, mitä mä oon eläny, mutta toivon, että se ei oliskaan mitenkään rajoitettua. Se voi olla minkälaista vaan. Mitä sattuu tulemaan, mitä tilataan ja minkälaista tekstiä pukkaa, siitähän se riippuu. Ja minkälaiseen näytelmään tai konserttiin sitä tehdään. Kaikki lähtee tekstistä, ei sitä voi kahlita.

Maija Kaunismaa säveltäisi mielellään tulevaisuudessa musiikkia myös elokuviin.

– Nyt olis varmaan rahkeitakin ja tajua siitä, miten tarina rakentuu.

Hän toteaa, että tärkeintä on ollut oppia tuntemaan itsensä ja elämään häpeän kanssa. Vaikka haluaisi viilata ikuisesti, biisit on annettava eteenpäin.

– Itsensä kanssa sinuiksi tuleminen on tärkeää tässä ammatissa, kun se kietoutuu niin omaan persoonaan. On todella paljastavaa säveltää rehellisesti.

Kokemus on tuonut varmuutta ja uskoa siihen, mitä tekee.

– Kaiken avain on se, että ymmärtää mitä tekee, miksi ja kenen kanssa. Ja mitä haluaa musiikillaan sanoa. Työ on helpottunut kauheasti, kun pystyy artikuloimaan sen myös toiselle.

Nyt olisi vaikea kuvitella elämää ilman säveltämistä.

– Mun on ihan pakko tehdä tätä, tää on ainut asia, jonka mä jotenkin osaan, Kaunismaa nauraa.

– Oon kauheen onnellinen, kun teen tätä työtä. Taaksepäin kun kattoo, niin kyllähän mä pienenä tyttönä oon sen jo tiennyt.

Reijo Määttä – Koti-ikävä herätti säveltäjäkyvyt

Julkaistu

Uudenkarhean omakotitalon ikkunoista kaikuu katkonainen musiikki hyttysten sekaan. Siitä naapurit tietävät, että Määttä on tullut kesänviettoon. Vanhimmat kuiskuttelijat osaavat valistaa, että ”se on se Pölkky Oy:n trukkikuski, joka lähti vuonna 1971 Ruotsiin ja rupesi säveltäjäksi. Nyt se on muuttamassa kokonaan takaisin”.

Onhan tarinassa perääkin. Lähtövuosi on oikein ja sekin että Reijo Määttä on muuttamassa takaisin kotiseudulleen. Mutta, että rupesi noin vain säveltäjäksi… se ei ihan niin helposti käynyt.

Lapsuuden arjessa ei rallateltu

Reijo on paljasjalkainen kuusamolainen. Syntynyt parin peninkulman päässä kirkonkylästä pieneen, vieläkin pystyssä sinnittelevään hirsitölliin. Sisarusparvi oli seudun pienimpiä, vain nelipäinen. Varsinaista puutetta ei ollut, mutta arkeen suhtauduttiin vakavasti. Siihen eivät rallattelut mahtuneet.

Reijon lupaavasti alkanut muusikon urakin taukosi pitkäksi aikaa näihin arkielämän haasteisiin. Hän oli säästänyt rahaa käpyjä keräämällä ja ostanut postimyynnistä kitaran. 8-vuotiaan soittajan ankara harjoittelu ei ollut isän mieleen, ja kitara päätyi uunin kylkeen. Kipinä musiikkiin ei kuitenkaan sammunut, vaikka liekkeihin se roihahti vasta vuosia myöhemmin Ruotsissa.

Reijo Määttä muutti parikymppisenä Göteborgiin, nosti tuhansien muiden tapaan palkkaa Volvolta ja eli tavallista nuoren perheenisän elämää. Hän osallistui suomiseuran toimintaan – kotiutui minkä kotiutui. Tapasi sitten muutamia musiikkikärpäsen puraisemia kavereita, jotka houkuttelivat mukaan perustamaansa bändiin. Reijolle mätkäistiin rumpalin virka, vaikka hänellä ei ollut sen paremmin taitoa kuin rumpujakaan. Patteristo löytyi joltakin vintiltä, aitoa Ludwig-laatua, mutta vanha, bassarikin metrin korkuinen.

Syksyn jälkeen Fenix-bändi oli esiintymiskunnossa. Keikkoja riitti, suomalaistansseja oli Göteborgin seudulla niin paljon, että kaikilla 16 finskibändillä pyyhki hyvin. Reijon rumpali- ja solistiura kesti Fenixissä ja sen seuraajassa Amarillossa 11 vuotta. Kotona hän soitti sähköurkuja, jotka vaihtuvat keikoille pääsoittimeksi vuonna 1980.

Reijon, niin kuin melkein jokaisen maahanmuuttajan, mieli palaa kotimaahan. Joidenkin oli pakko palata, jotkut sortuivat viinaksiin. Reijon koti-ikävä purkaantui musiikkina. Ensimmäinen oma sävellys kertoi Kuusamosta. Koillismaa-humppa syntyi jo 1976, sen levytti Pertti Kumpulainen neljä vuotta myöhemmin, levylle tuli kahdeksan Reijo Määtän sävellystä.

Alkuaikoina Reijon aisaparina puurti Rikhard ”Hartti” Palm. Hän oli kuullut Reijon sävellyshankkeista ja uskaltautui tarjoamaan tekstejään sävellettäviksi. Yhteistyön tuloksena syntyi monia hittejä, muun muassa Jamppa Tuomisen levyttämät Portti pohjoiseen ja Meren rannalla. Viime vuosina Määttä on tehnyt töitä enimmäkseen suomalaisten sanoittajien kanssa. Tällä hetkellä hän tekee paljon yhteistyötä Reijo Päkkilän kanssa.


Ruotsin retki kesti yli 40 vuotta. Reijo Määttä palaa Kuusamoon 1200 sävellystä tehneenä konkarina.

Unihiekkaa

Reijo hakee ideoita syvältä selkosista samoilemalla Kuusamon korvissa ja Lapissa. Tunturissa syntyi myös muutaman vuoden takainen Anne Mattilan laulama hitti.

– Mentiin Kokkoniemen Helgen kanssa Sallan Tuntsaan kalastelemaan ja tekemään lappiaiheista valssia. Minulla oli mukana semmoinen pikkusyntsa, soittelin sitä illalla kämpällä. Äkkiä Helge keskeytti, että mikä tuo on? Minä, että en minä tiiä, kunhan soittelen. Soitin pätkän uudestaan ja huomasin, että Helge kirjoitti vihkonsa ylänurkkaan ”Unihiekkaa”.

– Kotona Göteborgissa sitten viimeistelin sitä. Tein Elina Heedin kanssa siitä demon. Matinsalon Seppo soitti BMG:ltä heti, kun oli saanut sen. Anne Mattila oli kuulema ensin kieltäytynyt laulamasta sitä. Onneksi lauloi kuitenkin, sillä Unihiekkaa myi kultaa viidessä päivässä. Sen jälkeen on kysyntää riittänyt.

– Alkoi jo ihan kyllästyttää. Tuntui siltä, että radiossa ei muita lauluja ollutkaan.

Pää tyhjenee kesäksi

Määttä on tuottelias mies. Parhaina kuukausina syntyy jopa 15 sävellystä. Mutta luonnolla on omat keinonsa panna mieli lepoon.

– Kun tulee toukokuu, on kuin lyötäisi halolla pää tyhjäksi, kesällä ei synny kerta kaikkiaan mitään. Vasta elo-syyskuussa saan jotakin aikaan.

Muina aikoina jälkeä tulee sitäkin enemmän. Reijo on tehnyt himpun verran vajaat 1200 laulua, niistä on levytetty 500–600 kappaletta. Esittäjien kirjo on maan tunnetuimmista tähdistä omakustannelevyttäjiin. Jamppa Tuominen, Tarja Lunnas, Eila Pienimäki, Anne Mattila, Souvarit, Rainer Friman, Rainer Bollström, Sinitaivas, Raimo Laamanen, Mika Jefremoff, Anniina Mattila, Esko Rahkonen, Channel Four ja monet muut ovat saaneet pönkittää suosiotaan Reijon säveltämillä lauluilla.

Reijo kertoo muistavansa lapsuutensa 2-vuotiaasta asti. Hän muistaa, kun uusi kotitalo rakennettiin ja kuinka äiti kertoi kätkeneensä lapsensa vanhan tuvan uunin taakse piiloon saksalaissotilailta. Koti merkitsi kaikkea, merkitsee vielä tänäkin päivänä, jopa niin paljon, että vanhaan kotitaloonsa palatessaan Reijo tuntee isävainajansa läsnäolon hyvin voimakkaasti. Ei ihme, että hän niin usein palaa lauluissaan kotiseudulleen.

Ruotsalaisuus musiikissa

Reijo antaa nykyisin ruotsalaisvivahteiden kuulua sävellyksissään. Hän kuuntelee paljon ruotsalaisten tekemää musiikkia ja hakee sieltä joskus tarkoituksella vivahteita. Monet muutkin suomalaiset säveltäjät ja sovittajat ovat huomanneet, että ruotsalaisten reippaat rytmit ovat suomalaisen tanssikansan mieleen.

– Tämäkin asia valkeni tekstien kautta. Kirjoitin Tarja Lunnakselle laulua tornionjokelaisen sanoittajan teksteihin. Tekstissä oli selvästi jotakin niin ruotsalaista, että se välittyi myös säveleen.

Ruotsalaisuutta ovat myös reippaat foksi- ja suffle-kompit.

– Ja uutta tulee, Reijo naurahtaa, sillä hän on tehnyt vast’ikään elämänsä ensimmäisen rockabilly-kappaleen.

Kompit kopioituvat suoraan hänen demoiltaan sovittajille. Määttä virnistää, että monesti hänen demonsa on jo se, minkä sovittaja ottaa nimilleen.

Teksti ohjaa

– Teksti ohjaa säveltämistä. Hyvä teksti vie niin matkassaan, että usein teen siihen säveltä sananmukaisesti itku silmässä, Reijo tunnustaa.

Tunneherkkyydestä on hyötyä, Reijo kokee voimakkaasti kaiken mitä luonnossa tapahtuu. nämä tuntemukset välittyvät joko suoraan tai myöhemmin nuottipaperille.

– En osaa selittää, mistä sävelet tulevat. Kun luen tekstin, päässäni alkaa soida.

Taustastakin on säveltäjälle apua. Hän tuntee väkensä, se mikä puhuttelee häntä, puhuttelee myös kuulijaa. Kun tunteet välittävä teksti ja sävellys saavat vielä tanssittavan muodon, sanoma menee perille. Ei ihme, että vanha klisee tangon sanoja partnerin korvaan kuiskuttelevasta miehenjörrikästä pitää paikkansa.

Musiikkitieteilijä, professori Pekka Suutari kuvaakin Määtän tuotantoa näin: ”Juurevaa iskelmää, kuin itseltään Topi Kärjeltä”.

Uutta

Reijo Määttä luo muutakin kuin iskelmää. Yhteistyönä Seppo Nissilän kanssa syntyneet laulut vaikeissa elämäntilanteissa oleville veivät Määtän aivan uuteen maailmaan.

– En osaa kuvata näitä. Ihan kuin ne olisivat elokuvamusiikkia. Seppo on ihminen, jolle nostan hattua korkealle.

Reijo Määttä muuttaa ensi vuonna kokonaan Kuusamoon. Uuden kodin kulmahuoneessa odottavat soittimet isäntäänsä. Kuusamo saa poikansa takaisin.

 

 

 

Suomalainen musiikki on säilötty ruotsinsuomalaisten muistiin

Suomalainen tanssimusiikki on edelleen vahvoilla ruotsinsuomalaisten keskuudessa. Vaikka vuosikymmeniä Ruotsissa asuneet suomalaiset maahanmuuttajat ovat muuten ruotsalaistuneet, jalka napsaa edelleen tangon tahtiin. Sveriges Radion Musalista pitää ruosujen musiikkiharrastusta yllä.

Suuret työttömyysvuodet 60- ja 70-luvuilla pakottivat satojatuhansia suomalaisia hakemaan töitä Ruotsista, jopa 10 prosenttia kansasta matkasi veden taakse. Ruotsi sai kipeästi kaipaamaansa työvoimaa ja Suomi pääsi ongelmastaan.

Muuttanut väenosa oli enimmäkseen nuorta, tanssi-ikäistä, joita veri veti lavoille vieraassakin maassa. Tanssimisen mahdollistivat nopeasti joka puolelle maata perustetut suomiseurat. Meno oli välillä huimaa: lehdet kirjoittelivat tappeluista ja valtaväestö kavahti uusien asukkaidensa huvielämää. Mutta soitto soi, maahanmuuttajat hyräilivät samoja tangoja ja valsseja kuin kotiseudullakin.

Näin valtavaan siirtolaisvirtaan mahtui myös muusikoita. Jotkut vaikuttivat maassa vain hetken, osa jäi pysyvästi. Monet muistavat vielä Simon Scottin, Alwari Tuohitorven rumpalin Rape Pikasen, Ann-Christinen, Kristiina Hautalan, Nacke Vatasen, Yrjö Varosen, Antero Kivilän, Kreivi Pertti Lindgrenin ja monet muut. Kaikki he ovat jättäneet jälkensä ruotsinsuomalaiseen musiikkielämään. Olipa suomalaisilla 70-luvulla oma levy-yhtiönsäkin, Jorma Käkelän perustama Swe-Finn Records.

Uusien hittien matka meren yli oli lyhyt, ja vauhtia lisäsivät tiheät suomalaisten laulajien ja bändien vierailut suomalaistansseissa. Musiikinnälkä oli kova. Levyjä tuotiin Suomesta, ja tukholmalainen levykauppa Radio-Shopen teki kovaa tiliä suomalaisilla c-kaseteilla.

90-luvun loppupuolella suomalaisväki alkoi ikääntyä, jopa ruotsalaistua. Kun 70- ja 80-luvulla Tukholmassa oli viikonloppuna yhtä aikaa jopa 16 suomalaistanssit, vuosituhannen vaihdetta lähestyttäessä tanssittiin enää vain yhdessä, korkeintaan kahdessa paikassa. Sama kehitys oli nähtävissä muuallakin maassa. Tämä tarkoitti tietysti myös sitä, että soittajienkin oli aseteltava pillejään pussiin.

Musalista

Olisi luullut, että suomalainen ja ruotsinsuomalainen musiikki olisi kohdannut tiensä pään. Mutta ei, jossakin piilossa se eli. Hinku laulamiseen oli ja on nähtävissä kaikentasoisissa iskelmälaulukilpailuissa ja viime vuosina karaokeiltojen suosiona. Valtakunnallisen julkistamisen roolin otti Sveriges Radion Sisuradio. Siihen sitä velvoitti public service -määräys, joka määräsi osan ohjelmavirrasta ruotsinsuomalaiselle musiikille.

Kun ruotsinsuomalaista musiikkia ei ole saatavissa keskitetysti mistään kaupallisesta lähteestä, jää ainoaksi keinoksi tarkastella sen nykytilaa Sveriges Radion suomenkielisen toimituksen ylläpitämältä Musalistalta.

Musalista on on ohjelma, johon ruotsinsuomalaiset voivat lähettää tekemäänsä musiikkia. Listaa tehdään kilpailumuodossa, ja paremmuuden määräävät kuuntelijat puhelin- tai nettiäänestyksellä. Kisa käydään kuusi tai seitsemän kertaa vuodessa. Arviolta 600– 700 uutta ruotsinsuomalaista sävellystä on nähnyt tätä kautta päivänvalon. Suurin osa näistä on tietysti painunut samantien unhon yöhön, mutta harrastusta saatiin vietyä aina pätkä eteenpäin.

Pieni osa lauluista jää onneksi elämään, osa tulee tänne Suomeenkin. Suurin hyöty lienee siinä, että näin on annettu kasvun mahdollisuus sukupolvelle, joka säveltää ja sanoittaa. Tietysti Musalistakin on suuren yleisön mielessä laulajien kilpailu, mutta ensiesiintymisestradin tarvitsevat hekin.

On selvää, että kisassa esiintyy kerta toisensa jälkeen samoja nimiä. Sanoittajista useimmin on mukana ollut Rikhard ”Hartti” Palm, toiseksi eniten tekstejä tehnyt oli Simo Vedenpää. Varsinkin alkuaikoina säveltäjien ykkösinä olivat Reijo Määttä ja Juhani Hakopuro. Säveltäjä-laulaja Aila Mattila on myös voittanut useita kilpailuja.

Sveriges Radion Sisuradio kustantaa vuosittain Musalistassa parhaiten menestyneistä kokoomalevyn. Lisäksi näiden kappaleiden laulajat kilpailevat elokuussa Vuoden lava-artisti -tittelistä. Tänä vuonna tittelin sai Erkki Uusitalo.

Tuppaako kilpailijoille keikkaa? Tuppaa toki, mutta vain muutamille. Vakituisesti keikkailevia tästä kaartista on Arto Grönstrand, joka muuten voitti Sisuradion äänestyksen vuosikymmenien kauneimmasta ruotsinsuomalaisesta kappaleesta. Muita ovat Juhani Hakopuro, Aila Mattila, Juhani Kunelius ja muutamia muita, alle kymmenen kuitenkin. Eihän noita tanssipaikkojakaan ole enää tuota enempää.

Ohjelmaa on vetänyt jo 17 vuotta veteraanitoimittaja Eija Björstrand.

Götajoen jenkka

Itä-Suomen yliopiston kulttuuritutkimuksen professori Pekka Suutari teki vuosituhannen vaihteen tienoilla tutkimuksen ruotsinsuomalaisesta musiikista. Tutkimus painottui tanssimusiikkiin ja sen merkitykseen ruotsinsuomalaisen identiteetin rakentajana.

Pekka Suutarin tutkimuksensa pohjalta kirjoittamaa kirjaa Götajoen jenkka – tanssimusiikki ruotsinsuomalaisen identiteetin rakentajana voi pitää ruotsinsuomalaisen vähemmistön musiikin perusteoksena, joka valottaa myös maahanmuuttajien sosiaalisia suhteita ja niiden muutoksia.

Suutari ei ole hylännyt naapurimaan suomalaisia. Hän seuraa edelleen ruosutapahtumia, muun muassa Musalistaa, jonka jälkipuintiohjelmassa hän toiminut asiantuntijajäsenenä jo toistakymmentä vuotta.

– Toki ruotsinsuomalaisten tekemässä tanssimusiikissa on jo havaittavissa ympäröivän musiikin vaikutuksia, mutta ihmeen vähän. Laulutavat ovat enimmäkseen säilyneet ennallaan, kuten syvä rintaääni ja vahva vibrato. Poikkeuksiakin on, muun muassa lähinnä bluesrintamaa edustavat Juha Illman ja Esa Rautiainen, Suutari kertoo.

Pekka Suutari jakaa ruotsinsuomalaisen musiikin neljään alueelliseen ryhmään: Tornionjoen, Eskilstunan, Tukholman ja Göteborgin alueisiin, joilla on oma äänensä. Näistä Eskilstuna edustaa rock-genreä, bändeistä tunnetuimpia lienevät Kent ja Fatboy.

Ruotsinsuomalaisen musiikin tekijöissä on enää vain muutamia ammattilaisia. Heistä kannattaa mainita Reijo Määttä ja Juhani Hakopuro, joiden sävellyksiä kuulee hyvin usein Suomessakin. Hakopuron luottosanoittajat Simo Vedenpää ja Ari Vedenpää ovat myös erittäin tuotteliaita. Ammatikseen sanoittamista tekeviä ei kai ole  edesmenneen Aappo I. Piipon jälkeen muita kuin Rikhard Palm ja Marja-Leena Kallatsen.

Ei sovi unohtaa, että ruotsinsuomalaiset ovat luovuttaneet vanhaan isänmaahansa useita tangokuninkaita. Teuvo Oinas, Risto Nevala, Kari Piironen ja Jari Sillanpää tienaavat tänä päivänä leipäänsä Suomen puolella.

Teksti: Risto Pekkala

 

 

The House of Songs – Neljä ja puoli laulua Austinista

Julkaistu


Erik Hokkanen keikalla Flipnoticsissa

― Tiedätkö mikä Austinin virallinen motto on?, kysyy lentokoneessa vieressäni istuva kuusikymppinen, erittäin siististi pukeutunut herrasmies nimeltä Henry.

― Keep Austin WEIRD. Austinissa on enemmän tatuointeja ja lävistyksiä kuin muualla Texasissa yhteensä.

Hän kertoo myös, että muistutan hänen tuntemaansa austinilaismuusikkoa, joka tunnetaan lempinimellä Critter.

― Jos joku kutsuu sinua siellä Critteriksi, ei ole syytä loukkaantua.

Keskustelu Henryn kanssa on ensimmäinen kosketukseni myyttiseen kansallispiirteeseen, Southern hospitalityyn. Hän kyselee olenko ensimmäistä kertaa Texasissa, mistä tulen, mitä teen. Kun kerron olevani suomalainen muusikko, hän haluaa heti kirjoittaa muistiin nettisivut, josta musiikkiani löytyy. Saan paljon hyviä vinkkejä vierailuani varten. Vaikka Henry ja hänen vaimonsa asuvat Austinista noin 200 kilometriä pohjoiseen, kaupunki on heille hyvin tuttu, ja heidän poikansa on jopa työskennellyt siellä muusikkona. Hyvästien ja toivottelujen lomassa Henryn vaimo kehottaa minua hyvin vakavissaan olemaan varovainen.

― Siellä on myös paljon pahoja asioita. Huumeita ja sellaista.

Lupaan yrittää pysytellä erossa sen tyyppisistä jutuista.

Sokkotreffejä biisintekijöiden kanssa

Olen saapunut Austiniin kahdeksi viikoksi tekemään musiikkia paikallisten biisintekijöiden kanssa, paikassa, jonka nimi on The House of Songs.

Järjestely on seuraavanlainen: sovittuna päivänä, sovittuun aikaan talon ovikelloa soittaa minulle entuudestaan tuntematon henkilö. Keitämme kahvit, istumme alas, juttelemme hetken ja sitten kirjoitamme kappaleen yhdessä. Minkäänlaisia rajoitteita tai ohjenuoria ei ole asetettu. Toisin kuin monilla ”biisileireillä”, tavoitteena ei ole kirjoittaa muodikkaita radiohittejä nouseville artisteille.

Ainoa tavoite on synnyttää uusia lauluja uusien ihmisten kanssa. Työkumppanini eivät ole ammattimaisia pop-hittimaakareita, vaan itsekin esiintyviä taiteilijoita, laulaja-lauluntekijöitä, jotka yrittävät luoda uraa pubien nurkkia nuohoamalla kaupungissa, jota sanotaan, vaatimattomaan amerikkalaistyyliin, ”Maailman live-musiikkipääkaupungiksi”.

Talon omistaja ja koko idean isä Troy Campbell, itsekin biisintekijä ja veitsenterävää tilannekomiikkaa harrastava moottoriturpa, on valinnut kontaktilistastaan minulle biisinkirjoituspartnereita. En oikeastaan tiedä, onko hän miettinyt, ketkä olisivat minulle sopivimpia pareja, vai vain kysellyt, ketkä sattuisivat pääsemään. Joka tapauksessa biisinkirjoitussessiota on sovittu kahdelle viikolle seitsemän, joskin näistä pari peruuntuu syystä tai toisesta.

Näiden lisäksi on järjestetty showcase-henkinen keikka. Troy käskee minun ottaa rennosti; jos tuntuu, että ohjelmaa on liikaa, voin huoletta ottaa vapaapäivän. Tämä on hyvä, koska haluan biisinkirjoituksen lisäksi myös tutustua kaupunkiin, syödä legendaarisen hyvää meksikolaisruokaa, kuulla musiikkia ja olla rauhassa turisti.

Talossa asuu lisäkseni ensimmäisen viikon Erik Moll, norjalainen cowboy, toisella viikolla olen talossa yksin. Erik on viettänyt merkittävän osan nuoruudestaan Amerikassa ja asunut pitkään myös Austinissa. hän on jonkinlainen norjalaisen roots-musiikin grand old man, jonka musiikkiura on jo viidennellä vuosikymmenennellään. Hän kulkee leveälierinen olkihattu päässään ja laulaa erittäin perinteisiä country-kappaleitaan pehmeällä crooner-äänellä. Hänellä on myös vuokra-auto, jolla hän vie minut toisena iltana Flipnotics-baariin katsomaan vanhan soittokaverinsa, amerikansuomalaisen Erik Hokkasen keikkaa.

Mollin Austin-vuosina heillä oli paikallista kulttimainetta niittänyt Erik & Erik -duo. Hokkanen soittaa virtuoottisesti sekä viulua että sähkökitaraa ja vaikuttaa kaikin puolin veikeältä persoonalta lavalla ja sen ulkopuolella. Toisen Erikin sanoja lainaten ”He’s a trip and a half”.

Jessie, Betty ja Nicholas

Ensimmäinen kirjoitussessioni on Jessie-nimisen nuoren naisen kanssa. Jessie on aika hippi, ajaa ruostunutta mustaa Chevy Vania ja soittaa bändissä, jossa ei ole basistia, mutta sellisti on. Jessie on niitä ihmisiä, jotka pystyvät aika avoimesti kertomaan puolituntemattomalle omia asioitaan heti kättelyssä. Hänen jokseenkin epävakaa elämäntilanteensa toimii inspiraationa hieman Sheryl Crow -henkiselle kappaleelle, jonka kirjoitamme yhdessä. Biisin nimeksi tulee Caught in the middle.

Seuraavana päivänä ovellani on Betty, 33-vuotias perheenäiti, joka on käsittääkseni saanut jonkin verran jalansijaa paikallisessa lauluntekijäskenessä. Hän onkin kaikin puolin mahtava muusikko, soittaa kitaraa ja laulaa erittäin vakuuttavasti ja suhtautuu biisintekemiseen asiaan kuuluvalla vakavuudella. Hän on selvästi kehittänyt metodin, jolla lähestyä toisinaan vaivaannuttavaa tilannetta, jossa olisi tarkoitus luoda jotain hienoa täysin vieraan tyypin kanssa. Siinä missä Jessie halusi purkaa lauluun omaa elämäntilannettaan, Betty alkaa selvittää minun tarinaani.

Kun perustiedot on selvitetty, keskustelumme ajautuu peruskysymysten ääreen: mitä on rakkaus? Kuinka ollakaan, perheenäidin ja poikamiehen näkemykset aiheesta eroavat jossain määrin. Päädymme kirjoittamaan dueton How you feel about love, jossa molempia näkemyksiä katsellaan toisen puolen hieman kriittisestä näkökulmasta.

Biisi ei synny vaivattomasti, työstämme sitä tuntikaupalla, joudumme jättämään projektin kesken ja palaamaan aiheeseen parin päivän kuluttua. Toisen kuuden tunnin session jälkeen toteamme kappaleen olevan valmis ja molemmat ovat siihen niin tyytyväisiä, että pohdimme mahdollisuutta levyttää se yhdessä.

Nicholaksen kanssa biisi sen sijaan syntyy varsin nopeasti. Noin puolentoista tunnin ideoinnin jälkeen meillä on käsissämme melko tarttuva bluesrock-biisi I walk all over. Laulun kertoja on mies, jolla ei ole varaa ostaa autoa, koska kaikki rahat menevät häntä kaltoin kohtelevalle naiselle. Melko klassista americanaa. Koska päivän työt on hoidettu, Nick ehdottaa, että lähtisimme käymään Barton Springsissä, joka on mahtava luonnonvesiallas vartin ajomatkan päässä.

Käymme uimassa, jonka jälkeen lähdemme tutustumaan Nickin suosikkibaareihin. Hän on päivätöissä tarjoilijana Perla’s-nimisessä upeassa seafood-ravintolassa ja tuntee muutenkin kaupungin ruoka- ja juomakulttuurin perinpohjaisesti. Nick selvästi nauttii mahdollisuudesta esitellä kaupunkia vierailijoille ja kuskaakin minua useampana iltana syömään, juomaan ja katsomaan keikkoja. Southern hospitality.

Dustin ja David

Neljäntenä biisinkirjoitusvuorossa on Dustin, pehmeää Texasin murretta puhuva Ville Valo -lookalike, joka on kiertänyt Eurooppaa countrypunk-bändin banjonsoittajana. Hän on ilmiselvästi lahjakas ja omaperäinen biisintekijä, joskin yhteistyön tekeminen on hieman hankalaa. Tuntuu, että aina kun olemme pääsemässä eteenpäin kappaleen hahmottelemisessa, hänelle tulee jokin muu ajatus, joka on aivan erilainen kuin oma mielikuvani aiheesta. Olemme selvästi kirjoittamassa aivan eri kappaletta.

Dustin on pitkiä aikoja hiljaa ja räplää iPadia, enkä ole varma kirjoitteleeko hän sähköposteja vai lyriikkaideoita. Biisiaihiomme, jonka nimi on osuvasti Stuck in the mud, jää pahasti keskeneräiseksi. Nautin silti 

Dustinin seurasta, hän on jotenkin kiehtovalla tavalla poissaoleva ja samaan aikaan todella ystävällinen ja mukava. Lisäksi hänen tarinoissaan on ripaus autenttista americana-mystiikkaa. Hän muun muassa kertoo ihailevaan sävyyn vaimostaan, joka on karjankasvattaja- ja rodeo-perheestä ja ilmeisesti ilmiömäinen härkäkuiskaaja.

Viimeinen sovittu sessioni on Davidin kanssa. Yhteinen suunta löytyy aika helposti, David on viime aikoina vienyt omaa musiikkiaan country-pohjaisemmasta ilmaisusta soulin suuntaan, joten ryhdymme tekemään tanssittavaa soulbiisiä. Yhtenä ajatuksena on tehdä kertosäe, johon voisi kuvitella tanssikoreografian vanhojen motown-hittien tapaan. Biisin nimeksi tulee Take a step back.

The House of Songsin oleskeluni viimeisiä päiviä hankaloittaa ukkosmyrsky, jonka seurauksena talon puhelin- ja internet-yhteydet katkeavat. Parin kirjoituskumppanin kanssa on sovittu, että katsotaan biisit vielä läpi ja viimeistellään ne. Ilman kommunikaatioyhteyksiä tätä on kuitenkin aika mahdoton järjestää. Olen jo luopunut ajatuksesta, kun ovikello soi. Dustin on ollut ”in the neighbourhood” ja tuli katsomaan olenko paikalla.

Täällä päin ihmiset näköjään vielä tulevat yllätysvierailulle. Biisintekemisemme ei sinänsä edisty juurikaan, mutta käymme lounaalla ja Dustin lupaa viedä minut seuraavana päivänä käymään kaupungin toisella puolella ”Switched on” -syntikkakaupassa, josta löydänkin itselleni tuliaiseksi käsimatkatavaroihin mahtuva analogisyntikan. Myöhemmin tajuan, että Dustin asuu itse asiassa parinkymmenen mailin päässä Austinista ja on ajellut sieltä varta vasten minun shoppailukuskikseni. Onneksi tajusin sentään tarjota illalliset siitä hyvästä. Jälleen kerran: Southern hospitality.

Austinissa oleskelemani kahden viikon aikana ehdin syödä maailman parhaita tacoja noin kaksikymmentä kertaa, juoda mielenräjäyttävän avokadopirtelön ja lukuisia herkullisia margaritoja, nähdä monta mahtavaa bändiä, hikoilla paahtavassa helteessä (joka paikallisten mielestä ei ole hellettä nähnytkään), jutella maailman mukavimpien ihmisten kanssa ja ostaa läjän cowboy-henkisiä vaatteita, joita suomessa ei tulisi ostaneeksi, vaikka niitä olisikin myynnissä.

Critteriin en kuitenkaan törmännyt, vaikka yritin miehestä paikallisilta muusikoilta kyselläkin. Pitänee palata joskus uudestaan etsimään tätä kadonnutta doppelgängeriäni. Siihen saakka minulla on yksi toivomus: ”Keep Austin WEIRD”.

Teksti ja kuvat: Tuomo Prättälä

Teoston kevätseminaari

Julkaistu

Kotimainen musiikki voi tänään hyvin ja huonosti. Onko tulossa aika, jolloin se voi hyvin huonosti? Kauanko Sibelius vielä jaksaa vetää vientiveturia? Onko edes olemassa suomalaista musiikkia? Ja onko sillä tulevaisuutta?
Näitä asioita pohdittiin, välillä yllättävältäkin kantilta, kun Teosto järjesti toukokuisen kevätseminaarinsa aiheesta ”Sävellänkö suomalaista? Soitanko suomalaista?”. Asiantuntevana moderaattorina toimi Helena Hiilivirta.

Teoston tutkimusjohtaja Ano Sirppiniemi toi nähtäväksi uutta tilastotietoa siitä, miten me kulutamme, kuuntelemme ja arvostamme kotimaista musiikkia.

Teoston Taloustutkimuksella teettämä kyselytutkimus kertoo meidän pitävän kotimaista musiikkia tärkeänä. Tärkeysaste vaihtelee iän mukaan: yli 50-vuotiaista 72% pitää kotimaista musiikkia tärkeänä, 15¡ª24-vuotiaista 45%. (Yli 35-vuotiailla kotimaisuuden merkitys alkaa vähitellen kasvaa. Sirppiniemi pohti, tapahtuuko näin jatkossakin, vai onko kotimaisen musiikin käyttö vähitellen laskemassa.

Kyselyssä kävi ilmi, että nuorista 72% pitää tärkeänä kotimaisen musiikin saatavuutta verkkopalveluista. Toisaalta musiikkituottajien mukaan vain 25% lataus- ja streamingpalveluiden kautta kulutetusta musiikista on kotimaista. Ja nuorethan toistaiseksi verkkopalveluita eniten käyttävät. Pohtia siis sopii, kohtaavatko kysyntä ja tarjonta verkkomaailmassa, vai jääkö kotimaisen musiikin markkinointi kenties ylikansallisen hittikoneiston jalkoihin.

Parhaiten kotimainen musiikki pärjää elävän musiikin maailmassa: konsertti- ja festariohjelmistosta yli puolet on suomalaista, muista musiikkitapahtumista (ravintolat, tanssit, klubit ym.) peräti 81%.(Radiossakin kotimainen kuuluu kohtalaisen mukavasti. Ylen soittamasta musiikista 41% on suomalaista, kaupallisten kanavien vastaava luku on 31%.

Televisiossa sen sijaan ei suomalaisuudella juhlita. Vain 19% Ylen ja 8% kaupallisten kanavien musiikista on kotimaista, sekin enimmäkseen kilpailuviihteen tai taustamusiikin muodossa. Toimitetut musiikkiohjelmat loistavat televisiossa poissaolollaan.

Mikä on suomalaista?

Jos Pacius oli saksalainen, Sibelius sävelsi Biafran kansallislaulun ja Saariaho asuu ja säveltää ulkomailla, niin mikä on suomalaista musiikkia? Tätä pohti puheenvuorossaan säveltäjä Mikko Heiniö ja vastasikin.

– Suomalaista on se, minkä sanotaan olevan. Siihen, mikä on luonteeltaan tai perinteeltään suomalaista musiikkia, liittyy ainakin osittain spekulatiivisia uskomuksia.

Populaarimusiikin professori Vesa Kurkela pohti kansanmusiikkiin liittyvää myyttiä; sen kansallisuutta ei juurikaan tarvitse todistella. Samoin on sodanjälkeisen iskelmän ja populaarimusiikin laita.

– Mutta kyllä esimerkiksi 1800-luvun alaluokan laulut olivat yhtä kansainvälisiä kuin säätyläisten musiikki. Onhan koko kansallisvaltiomme malli kotoisin Euroopan korkeakulttuurista, Kurkela huomautti.

Olisiko populaarimusiikin suomalaisuus sittenkin ennen kaikkea kielikysymys? Laulettu musiikki on vahvasti vuorovaikutuksessa runouden ja kielen kanssa.

– Kun paikalliskielen asema heikkenee tieteissä, se vahvistuu kirjallisuudessa ja taiteissa, sanoi Kurkela ja pohdiskeli, voisiko suomalaisesta musiikista tulla koskaan kokonaan englanninkielistä.

Musiikin tohtori, lauluntekijä Sari Kaasinen yhdisti oman suomalaisuutensa luonnollisesti pohjoiskarjalaisuuteen, Rääkkylän tyttö kun alun perin on. Hän korosti, että kaikki musiikki on arvokasta, koska me soimme niin monella eri tavalla. Myös Kaasinen korosti sanojen merkitystä ja totesi laululyriikan olevan täysin aliarvostettua.

Säveltäjä Markus Fageruddin suomalaisuus on hyvin käytännönläheistä.

– Lähtökohtana on tavoittaa suomalaisyleisö, koska asun täällä.

Itse musiikkiin vaikuttavat aivan muut asiat, esimerkiksi viimeisimpään työhön espanjankielinen teksti.

Toimittaja Pekka Seppänen pyyhkäisi maton koko seminaariteeman alta ja väitti virkistävän provosoivassa puheenvuorossaan, ettei suomalaista musiikkia ei ole. Järkytyksenä hänelle oli selvinnyt, että useat hänen lempikansanlauluistaan olivatkin lainoja idästä tai lännestä, tai vartavasten sävelletty pönkittämään keinotekoista suomalaista kansallistunnetta.

– Olimme kansainvälisiä ennen kuin suomalaisuus keksittiin, Seppänen totesi.

Hän soitti muusikko Freemanilta lainaamallaan melodicalla pätkän sekä Finlandiaa että ABBAn Money Money Money -hittiä, löysi niistä yhteneviä sävelkulkuja, ja sai kuulijat vakuuttuneeksi, että ruotsalaiset osaavat muuttaa rahaksi kaiken – jopa meidän kansallisomaisuutemme.

Kun koko suomalaisuus oli läpikotaisin pöllytetty ja kyseenalaistettu, oli kuuntelijan paras nollata tilanne ja ainakin hetken aikaa uskoa siihen pelkistettyyn oletukseen, että suomalainen musiikki on Suomessa tehtyä musiikkia… tai suomeksi tehtyä musiikkia… tai suomalaisen missä tahansa tekemää musiikkia…

Miksi käyttäisin suomalaista?

Tähän kysymykseen olivat paneelikeskustelussa vastaamassa Helsinki-filmin toimitusjohtaja Aleksi Bardy, Moshfish Helsingin Pete Eklund, Pori Jazzin viestintäpäällikkö Janne Nieminen ja Ylen luovien sisältöjen johtaja Ville Vilén.

Eklund yhdisti suomalaisuuden juuri teksteihin ja uskoi, että esimerkiksi Kaihon Karavaanikin voisi hyvin viedä suomenkielistä musiikkia ulkomaille. Nieminen ja Bardy olivat keskenään samoilla linjoilla: kotimaisen ja ulkomaisen musiikin kriteerit ovat samat, ”säälipisteitä” ei tarvitse kukaan.

– Mitä väliä kansallisuudella oikeastaan on?, kysyi Bardy, ja piti muutosvastaisuutta suurena haasteena.

– Julkisen palvelun kanavana Ylen perustehtävä on kotimaisen musiikin esittäminen ja tallentaminen, muistutti Ville Vilén.

Kriteereinä musiikille hän korosti monipuolisuutta, ennakkoluulottomuutta ja suomenkielen tärkeää roolia. Samoja asioita kaipaili Elvisin väki Ylen suunnalta omassa kevätseminaarissa. Samaan suuntaan matkalla siis?

Miten tukea suomalaista?

Kaikki paneelikeskustelijat olivat yksimielisiä siitä, että suomalaisen musiikin ja taiteen julkinen tukeminen on ehdottoman tärkeää monimuotoisuuden ja uutta luovan marginaalin turvaamiseksi, ja pelkästään kulttuurisistakin syistä.

Mutta kuinka voisimme turvata kotimaisen musiikin ammattimaisen tekemisen jatkossakin Menetämmekö musiikin vientimahdollisuuksia ilman ruohonjuuritason harrastus- ja koulutustoimintaa?

Kun kiinnostus musiikkiin herää, siihen pitäisi voida vastata.

– Pojat innostuvat kanteleestakin, jos sillä soittaa Frontside Ollieta, Sari Kaasinen kertoi omasta kokemuksestaan.

Pete Eklund muisteli 80-luvun Klaukkalaa. Siellä nuorilla oli tasan kaksi vaihtoehtoa: joko juoda kaljaa tai soittaa heviä. Eikä tilanne monissa kunnissa ole vieläkään sen parempi. Peruskoulujen musiikinopetus on ollut supistusten etulinjassa aina, eikä parannusta ole luvassa. Musiikkiopistoihin on tungosta, ja vain harvat niistä tarjoavat opetusta myös populaarimusiikin puolella.

Menestyspolku musiikintekijölle?

Seminaarin lopussa Teoston varatoimitusjohtaja Kari Paananen valotti uutta, toiveita herättävää konseptia, jonka tarkoitus on luoda edellytyksiä ammattimaiselle musiikintekemiselle. Tämä menestyspolku tarjoaisi koulutusta, tukea ja kontakteja matkalla harrastelijasta ammattilaiseksi ja jopa kansainväliseen menestykseen asti.

 Hankkeen toteutuminen edellyttää musiikin koko toimialan yhteistyötä ja ulkoisen rahoituksen järjestymistä. Mallia menestykseen on otettu niin suomalaisesta jääkiekkovalmennuksesta kuin Ruotsin musiikkialan kehittämisestä, johon myös kunnat ja valtio ovat sitoutuneet. Alustavia neuvotteluja mahdollisten rahoittajien kanssa on jo käyty.

Mallin etsiminen urheilupuolelta ei taida olla niin kaukaa haettua kuin ehkä ensikuulemalta tuntuu. Kun rakkaus lajiin on kerran herätetty, se ei sammu, vaikka oma lahjakkuus tai motivaatio ei huipulle riittäisikään. Kun nämä ihmiset saadaan jäämään tiimiin, esimerkiksi vapaaehtoistyöhön lasten ja nuorten pariin, tulee heistäkin tulevien tekijöiden menestyksen mahdollistajia. Ja varmasti myös kotimaisen musiikin kuluttajia.

Missä vaiheessa Teoston menestyshanke on nyt? Kari Paananen tekee asiasta selkoa Elvis ry:n syyskokouksen ja Oktoberfestin yhteydessä pidettävässä seminaarissa 15.10.

Teksti: Kaija Kärkinen

Vuoden Merilaulu vai jotain enemmän?

Julkaistu


Vuonna 2012 palkittujen teosten tekijät:
Vasemmalta Alma Sipilä, Eveliina Kammonen, Jonas Genberg, Nina Erjossaari ja Heidi MariaPaalanen

Kotkan maineikas merikarnevaali vietti heinäkuun viimeisellä viikolla viisikymppisiään. Tapahtuman yhteydessä järjestetty sävellys- ja sanoituskilpailu, Vuoden Merilaulu 2012, vietti sen sijaan vasta kolmivuotisiaan. Elvis ry on ollut tuntuvasti mukana tuottamassa kyseistä kilpailutapahtumaa, jossa etsitään uusia vesistö- ja saaristoaiheisia lauluja.

Kilpailuun osallistui tänä vuonna 164 teosta, joista esiraati valitsi kymmenen esitettäviksi finaalikonsertissa, joka oli tasokas ja tasainen. Esiraati ei päätöksiä tehdessään tiedä laulujen tekijöitä. Mielenkiintoinen ilmiö onkin, että osallistuneissa on ollut vuosittain useita nimekkäitäkin tekijöitä, mutta finaaliin ovat tiensä raivanneet etupäässä vielä tuntemattomammat säveltäjät ja sanoittajat.

Mielenkiintoisia ovat olleet myös pohdinnat, joita tuomarit ja tuottajat ovat käyneet kilpailun perimmäisistä tavoitteista ja tarkoituksesta. Etsitäänkö potentiaalista suurta hittiä? Halutaanko osallistujiksi mieluiten eturivin tekijöitä, joiden myötä saadaan kilpailulle enemmän näkyvyyttä ja kuuluvuutta? Edistetäänkö tekijyyttä? Tuodaanko tekijöitä esiin? Annetaanko mahdollisuuksia vielä tuntemattomille tekijöille? Ajatuksia ja näkemyksiä on punnittu.

Pari kesää finaalin elvisläisessä tuomaristossa Esa Niemisen, Leri Leskisen ja Kaija Kärkisen kanssa sekä kilpailun jälkeiset palautekeskustelut tekijöiden kanssa ja etenkin finalistien henkilökohtaiset, jopa elämää mullistavat kokemukset, ovat avartaneet omia mietteitäni kilpailun merkityksestä lähes järisyttävästi.

Vuoden Merilaulu voi olla paljon, paljon enemmän kuin vain biisikilpailu. Siitä kertoo neljä kilpailussa pärjännyttä lauluntekijää: Alma Sipilä, Petter Korkman, Heidi Maria Paalanen ja Lasse Mikkonen.

Alma Sipilä

Käänteentekevä mahdollisuus

Tamperelainen Alma Sipilä oli tänä vuonna Vuoden Merilaulun tekijä teoksellaan Pilvet ovat valtameriä. Viime vuonna hänen teoksensa Sovinto – laulu Itämerelle oli finaalin kärkimittelöissä ja tuolloin hän sai myös Kotkan Ruusu -palkinnon parhaasta esityksestä.

― Ilman, että kuulostaisin siltä, että liioittelen, minun on vaikea kertoa, mitä osallistuminen on itselleni merkinnyt. Se on ollut käänteentekevä mahdollisuus urallani lauluntekijänä ja myös kauttaaltaan elämässäni. Viime vuonna osallistuin kilpailuun uransa alkukuopissa olevana lauluntekijänä, jolla oli rakkaus ja palo tekemiseen, mutta ei juuri uskoa siihen, että omat rahkeet voisivat riittää ammattilaisuuden tasolle. Yllätys ja ilo oli valtava, kun kappaleeni valikoitui finaaliin. Finaalikonsertti, sen esiintyjäystävälliset järjestelyt ja kilpailijoiden välinen yhteishenki olivat upea kokemus.

― Merkittävintä oli kuitenkin saada tuomariston suora ja rakentava palaute konsertin jälkeen. Se, että suuresti arvostamani musiikin ammattilaiset katsoivat minua silmästä silmään ja totesivat uskovansa kykyihini sekä lauluntekijänä että esiintyjänä, on yksi suurimpia lahjoja, joita olen elämässäni saanut. Ne sanat muuttivat epätodennäköisenä, mutta äärimmäisen kallisarvoisena pitämäni unelman musiikin ammattilaisen urasta suunnaksi, joka kovan työn kautta voisi muuttua todeksi. Pystyin antamaan itselleni luvan panostaa täysillä siihen, mikä minulle on ollut aina kaikkein tärkeintä.

― Tämän vuoden kilpailussa sain vastaanottaa Vuoden Merilaulu –palkinnon upeita teoksia täynnä olleen finaalikonsertin jälkeen. Elettyäni tuon unenomaisen illan ja kohdattuani toistamiseen saman rehellisen ja kannustavan tuomariston, totesin että takaisin tältä polulta en voi enää kääntyä. Olen saanut osallistumisestani paljon suuremman palkinnon, kuin mitä ikinä osasin odottaa. Olen saanut rohkeuden elää täydesti omaa elämääni.

Petter Korkman

Laulun juhlaa

Petter Korkman sanoitti vuoden 2011 Merilaulun I havet till slut (säv. Jukka Särkkä). Hän oli finaalissa myös tänä vuonna säveltämällään ja sanoittamallaan teoksella Mutalahti.

― Tunnustan, että ryhdyttyäni biisintekijäksi olen kahden viime vuoden ajan osallistunut lähes kaikkiin sävellyskilpailuihin, joita olen löytänyt. Aikaisemmin toimin pitkään aatehistorian tutkijana. Finaali- ja palkintosijoituksia on tipahdellut, mutta eivät palkinnot ole pääasia, vaikka voitto kieltämättä maistuikin makealle. Skabaaminen on itsessään virittävää ja voimistavaa. Toivo Kärkikin osallistui aikoinaan tiuhaan erilaisiin sävellyskilpailuihin, vaikka olikin jo musiikkialan kiistattomia kunkkuja. Kilpailut ovat kuin avoimet leadit. Jokainen kilpailija saa tasapuolisesti kaiken oleellisen tiedon siitä, mitä kappaleelta toivotaan. Näin myös uusilla tulokkailla on mahdollisuus pärjätä jo pitkään musaverkoissa uineiden rinnalla. Olen itse melko tuottelias, joten kilpailut tarjoavat muun tuotannon väliin myös sopivia deadlineja. Hyviä demoja on sitten varastossa, kun niitä tarvitaan.

― Merilaulukilpailu on hyvin järjestetty. Hyvän tunnelman ansiosta tutustuminen muihin biisintekijöihin on helppoa ja hauskaa. Tuomariston antama palaute on myös hieno ja tärkeä asia. Kilpailu on tilaisuus tutustua alan ihmisiin, kilpakumppaneihin ja tuomareihin. Se on tilaisuus laulaa merestä, jota rakastan kuten sanoittamista ja säveltämistäkin.

― Kilpailut ovat laulun juhlaa. Kilpailussa kokoonnutaan varta vasten lauluja kuulemaan. Laulut ja niiden tiivistetty sanoma viedään neljän seinän sisältä parrasvaloihin ja arvioinnin alttarille. Biisintekijöille suunnatut kilpailut saavat itseni innostumaan, olen biisintekijöiden seurakuntaa. Amen.

Heidi Maria Paalanen

Lauluntekijän oma ääni

Kokkolalainen musiikintekijä Heidi Maria Paalanen alkaa olla musiikkipiireissä jo melko tunnettu. Hän on osallistunut kaikkiin kolmeen Vuoden Merilaulu -kilpailuun hyvinkin menestyksekkäästi. 2010 heltisi teosvoitto kappaleella Sydänystävä on meri (san. Nina Erjossaari), viime vuonna toinen sija yhdessä Kari Haapalan kanssa tehdyllä kappaleella Missä on mun Strömsö, ja tänä vuonna pronssia teoksella Sinä olet meri, minä olen saari (san. Nina Erjossaari). Heidin luotsaama kokoonpano Hyvät Hyssykät palkittiin parhaasta esityksestä sekä 2010 että 2012. Heidi totesikin palkintoseremoniahumussa, ettei enää taida kehdata osallistua.

― Lauluntekijänä olen kokenut kisan mahdollisuutena ja ponnahduslautana eteenpäin. Tunnustuksen saaminen omasta työstä on inspiroinut ja rohkaissut etsimään yhä vahvemmin omaa ääntä ja tyyliä. Olen saanut varmuutta ja uskoa omaan osaamiseeni. Olen saanut kilpailun myötä myös näkyvyyttä mediassa sekä uusia kontakteja. Missä on mun Strömsö -kappaleen päätyminen Annika Eklundin sinkuksi oli piste iin päälle.

― Nina Erjossaaren paljon puhuviin teksteihin säveltämieni kappaleiden menestys on taas ollut itselleni henkilökohtaisesti erittäin kannustavaa ja tärkeää, koska kappaleet edustavat vahvasti ominta tyyliäni. Olen saanut varmuutta ja uskoa siihen, että oma osaamiseni riittää ja kantaa. Olen myös pystynyt siirtämään uuden kirjoittajan epävarmuuden syrjään ja keskittymään lempitekemiseeni, laulujen kirjoittamiseen.

― Joissakin kilpailuissa etsitään vain kaupallista hittipotentiaalia edustavia teoksia, Merilaulukilpailussa niin ei onneksi tunnu olevan. Taiteelliset ansiot saavat tunnustusta ja mielestäni tämä on elinehto tekijänä oman jutun kehittämiselle.

― Kisat ovat loistava tapa aktivoida kirjoittajia. Kilpailu saattaa toimia ponnahduslautana, kuten itselleni kävi. Oli hieno ja avaava hetki, kun juontaja ensimmäisessä finaalissa esitteli minut lauluntekijä Heidi Maria Paalasena. Sitä ennen en ollut uskaltanut käyttää itsestäni nimikettä lauluntekijä. Löysin kilpailussa itseni.

Lasse Mikkonen

Samanhenkisiä tyyppejä

Lauluntekijänä ehkä eniten untuvikkoja edusti kappaleellaan Reykjavikin valot hienosti finaaliin ja jopa kärkikahinoihin edennyt Lasse Mikkonen.

― Kilpailuun osallistuminen oli jännittävää ja haastavaa. Biisejä tulee tehtyä omissa oloissa, joten yleisön kohtaaminen on virkistävää ja tervehdyttävää. Finaalikonsertissa oli myös mielenkiintoista kuunnella, miten muut osallistujat olivat lähestyneet tehtävän antoa. Oli mahtavaa tavata samanhenkisiä tyyppejä ja verkostoitua lahjakkaiden tekijöiden kanssa. Useat heistä olivat samankaltaisessa tilanteessa kuin itsekin olen. Co-writing-sessiot voivat opettaa enemmän ja nopeammin kuin yksin puurtaminen. Finaalisijoitus toimii aloittelijalla varmaan tietyissä tilanteissa myös referenssinä.

―Tuomariston palaute avaa silmiä asioille, joita itse ei välttämättä näe. Palaute kehittää omaa ajattelua. Kokemus motivoi tekemään lisää musiikkia ja vahvisti haluani päästä lauluntekijäkoulutukseen. Kilpailulla on vahva merkitys itselleni. Aloittelevalle biisintekijälle on tärkeää lähteä ulos, tavata hyviä tyyppejä, laittaa itsensä likoon, saattaa biisinsä kuultaviksi, kohdata todellisuus ja ottaa oppia kaikesta vastaantulevasta.

Teksti: Eija Hinkkala

Kuvat: Jari Pitkäkangas

Ajattelen, siis olen metsässä

Julkaistu


Kaija Kärkinen

Kuva: Jakke Nikkarinen

Terveiset pystymetsästä! Tähän aikaan vuodesta minut löytää enimmäkseen täältä. Jos en ole metsässä, ajattelen koko ajan niitä suppilovahveromattoja, joita joku ahne idiootti raastaa julmasti omaan koriinsa, minun apajallani!

No ei vaineskaan, jokamiehenoikeudet kuuluvat sittenkin mieluummin tänne kuin nettiin. Täällä viihtyy ihan hyvin vaikka tyhjin käsin. Voi vaikka kököttää kannonnokassa ja muistella menneen kesän kulttuurikuohuja.

Mies, joka ei ollut siellä(kään), aiheutti kesän mittaan tuohtumuksen aallon, eikä toki aivan syyttä. Meidän kaikkien, jopa ministerien, kannattaisi laajentaa kulttuurillista kokemuspiiriämme, eikä suinkaan aidata sitä vain oman mukavuusalueemme kokoiseksi. Julkinen keskustelu jumittui kuitenkin naftaliinista nostettuihin korkean ja matalan kulttuurin poteroihin.

Karita Mattila vastasi ”kyllä”, kun toimittaja kysyi, pitäisikö kulttuuriministerin käydä useammin oopperassa, ja siitähän saatiinkin jo monta hyvää otsikkoa. Vastakkainasettelun ajan ei siis halutakaan olevan ohi. Haluaisiko Karita itse käydä useammin rockkonserteissa? Kuka on hänen suosikkiräppärinsä? Mistäs tiedät, kun ei kysytty.

Hieman pienempi, mutta varsin mielenkiintoinen kohu syntyi, kun Senja Larsen ja Steen1 yrittivät saada teoksensa julkaistuksi ns. joukkorahoitusmallin avulla. Molemmat keräsivät verkossa rahaa, toinen ruotsinkielen oppikirjaa, toinen levyntekoa varten. No, poliisihan ilmaisi välittömästi kielteisen kantansa. Syntyi huima haloo Suomen rahankeruulain tiukkapipoisuudesta, mikä sekin saattaa olla aiheellista.

Vähemmän huomiota on saanut se tosiasia, että tuollainen yhteisörahoitus onnistuu jo Suomessakin. Sillä ehdolla, että keräys on vastikkeellista, eli antamaasi summaa vastaan saat jotain takaisin jotain samanarvoista: loistavan levyn tai viikossa täydellisen ruotsinkielentaidon Senjan kirjan ansiosta. Kysymys ei siis ole hyväntekeväisyydestä, vaan ennakkomyynnistä, kaupanteosta. Ja kirjanpito ja verottaja kannattaa pitää ajan tasalla ja hyvällä tuulella!

Joukkorahoituskeskustelu on virinnyt myös elvisläisten piirissä, sosiaalisessa mediassa aktiivisten näppikset savuavat. Eikä ihme, saattaahan tuo synnyttää alalle jopa aivan uudenlaisia toimintamalleja. Onko kyse amerikkalaisen kulttuurin sokeasta kopioinnista, ja jopa hyvinvointiyhteiskunnan periaatteiden vastaisesta konseptista, vai tervetulleesta vaihtoehdosta nuorille tekijöille, marginaalimusiikille ja muulle monimuotoisuudelle? Painavan mielipiteen sijaan ajattelin ottaa asiasta vähän parempaa selkoa. Mutta hyvin virinnyttä keskustelua kannattaa jatkaa.

Tosiasia on, että uusien toimintamuotojen puntarointi on monelle välttämätöntä aikana, jolloin levyntekoon tai konsertoimiseen tarvitaan pienen apurahan lisäksi perintö, lottovoitto tai appiukon asunnon panttaaminen. Jokin aika sitten osallistuin Forum Artisin seminaariin, jossa pohdittiin taiteilijoiden toimintaedellytyksiä tämän päivän Pohjoismaissa. Taidepolitiikan tutkija Pauli Rautiainen totesi: ”Kun valmistuksen, jakelun ja kulutuksen arvoketju on jäsentymässä uudestaan, pitää oppia myös ajattelemaan uudella tavalla.” Niin helppoa se on…

Kunhan ei käy niin kuin sille yhdellekin hevoselle, joka todella oppi ajattelemaan uudella tavalla: juuri kun se oppi olemaan syömättä, se kuoli.

Lopuksi vielä annos sienifilosofiaa. Kymmenen vuotta sitten kuljin naapurinrouvan perässä pitkin metsiä ja valitin, kun en nähnyt suppilovahveroita missään. Hän vilkaisi maahan ja totesi minun seisovan niiden päällä. ”Jos haluaa nähdä, kannattaa opetella katsomaan.” 

Päteeköhän tämä muualla kuin täällä mättähällä?

Kaija Kärkinen on Elvis ry:n hallituksen puheenjohtaja.

Nyt luodaan yhteistä historiaa

Julkaistu


Kim Kuusi

Kuva: Markku Mattila

Musiikki on yhä halutumpi tuotannontekijä monenlaisessa liiketoiminnassa. Sen vaivattomampi hyödyntäminen etenkin uusissa innovaatioissa ja ketterämpi liikkuvuus yli aluerajojen on jo vuosia ollut huolen aiheena Euroopan Unionissa. Myös musiikin kuluttajien etujen vaaliminen on ollut EU:n sydäntä lähellä – monen mielestä jopa liiaksi tekijöiden ja tuottajien etujen kustannuksella.

Euroopan Unioni julkaisi heinäkuussa vuosia valmistellun direktiiviesityksen musiikin tekijänoikeuksien kollektiivihallinnosta. Yksi direktiivin monista tavoitteista on patistaa eri maiden tekijänoikeusjärjestöjä liittoutumaan ylikansallisiksi hubeiksi, joista voisi hankkia helpommin koko Euroopan kattavia musiikkioikeuksia. Pohjoismaiset järjestöt ovat tavallaan käyttäneet eräänlaista hub-mallia jo pitkään NCB:n puitteissa. Ruotsalaisten irtiotto NCB:stä Ison Britannian suuntaan on saanut Tanskan (Koda), Norjan (Tono) ja Suomen (Teosto) tiivistämään yhteistyötään. Tämän niin kutsuttu KTT-ryhmä neuvottelee parhaillaan kollektiivisesti uusia kansainvälisiä yhteistyösopimuksia, jotka tulevat määrittelemään toimintaamme vuosiksi eteenpäin.

Musiikkialan yritykset ovat eläneet jatkuvan muutoksen kourissa internetin tulosta alkaen. Levy-yhtiöiden rooli alan veturina on heikentynyt ja vähentänyt investointihalukkuutta äänitteisiin ja uusien artistien kehittämiseen. Samalla se on siirtänyt artisteille itselleen yhä suuremman taloudellisen ja taiteellisen vastuun omasta urastaan. Avautuneet globaalit yhteistyö- ja jakelumahdollisuudet ovat toisaalta tulleet jokaisen musiikintekijän ulottuville.

Uudet mahdollisuudet ja haasteet edellyttävät uutta asennetta ja uutta osaamista niin musiikin tekemiseen, tuottamiseen kuin esittämiseenkin. Tätä kirjoittaessa valmistelen avauspuheenvuoroa ylihuomiseen työpajaan, jossa työskennellään suomalaisen musiikintekijän menestysputken kehittämiseksi. Teoston käyntiin polkaiseman PUMPPU- hankkeen päämääränä on kasvattaa Suomeen enemmän musiikin huipputekijöitä, ja tätä kautta vahvistaa suomalaisen musiikin asemaa meillä ja maailmalla. PUMPPU on nähty hyvänä esimerkkinä siitä, miten pirstaleinen luova ala voi itse aktiivisesti koota voimansa yhteisen hankkeen taakse edistämään maan kulttuurista ja taloudellista hyvinvointia.

Myös toimintaansa käynnistävät Music Finland ja Musiikin Edistämissäätiö kokoavat kumpikin historiallisella tavalla yhteen koko toimialan edustaen tekijöitä, tuottajia ja esittäjiä. Alan sisäiset intressiristiriidat, jotka vielä vuosituhannen vaihteessa värittivät voimakkaasti yhteistoimintaa, on nyt siirretty syrjemmälle tärkeämpien yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Nyt on hyvä tilaisuus luoda yhdessä uusia, vireitä toimintamalleja koko alalle. Samalla voimme näyttää edelläkävijän esimerkkiä siitä, kuinka luovan alan pirstaleisuus saadaan yhdistettyä rikkaaksi ja ymmärrettäväksi kokonaiskuvaksi.

Kim Kuusi on Teoston hallituksen puheenjohtaja.

Elvis ry:n uusi toiminnanjohtaja Aku Toivonen

Julkaistu

Muusikon polulta hallinnollisiin haasteisiin

― Tuntuu todella hyvältä. Aivan kuin olisin koko pitkän musiikintekijän urani ja sen jälkeisen johtamisvalmennusalan tehtävien aikana valmistautunut juuri tähän työhön. Astun tehtävään nöyränä, mutta vahvana jäsenten etujen edistäjänä. Hyvin pohjustettua latua pitkin on helppo jatkaa, Toivonen kiittää edeltäjiään.

― Nyt tämä uusi tiimimme jatkaa ja kehittää tärkeää työtä. Esimerkiksi viestintä on  merkittävä osa-alue, johon panostamme.

Toivosen mukaan Elvis ry tulee jatkossakin keskittymään vahvasti edunvalvontaan sekä tekijöiden arvostuksen lisäämiseen.

― Pidämme huolta, että tekijöille tulisivat ne korvaukset jotka heille kuuluvat. Toimintamme tähtää myös siihen, että tekijöiden yhteiskunnallinen arvostus lisääntyy. Haluamme parantaa sekä päättäjien että kansan yleistä ymmärrystä säveltäjien ja sanoittajien työn merkityksestä.

― Musiikintekijän ja suomalaisen musiikin asemasta tänä päivänä voisi sanoa niin, että näemme ja tunnistamme maalin, mutta emme kuitenkaan ole vielä siellä. Monella tavalla olisi tärkeää, että musiikintekijöitä osattaisiin arvostaa enemmän. Musiikin tekeminen ja käyttäminen ei sinänsä koskaan lopu; tarvitsemme vain lisää luovan työn tekemisen erityispiirteiden ymmärrystä sekä turvaamista.

― Piratismia pyrimme omalta osaltamme kaikin tavoin kitkemään oikeudenmukaisin ja fiksuin keinoin. Laittomien musiikkiverkkopalveluiden tilalle kuluttajille tulisi tarjota entistä enemmän laillisia ja käyttäjäystävällisiä verkkopalveluja, joista tekijät saavat tekijänoikeuskorvauksia.

Kohti ammattia

Aku Toivonen on syntynyt Raumalla ja asuu nyt Liedossa. Pianonsoitto alkoi 7-vuotiaana. Kuvioihin tuli myös Rauman Musiikkiopisto.

― Rauman poikakuoroon liittymiseni oli myös oleellista. Opin ryhmädynamiikkaa ja musiikin kokonaisvaltaisempaa ymmärtämistä. Sain olla osa isoa porukkaa, ja siinä oppi jo ryhmäkuriakin. Oli hienoa harjoitella ja esittää Mozartin ja Bachin isoja kuoroteoksia.

Ensimmäisen tanssikeikkansa Toivonen teki jo 11-vuotiaana kaverinsa kanssa, ja samassa iässä hän kirjoitti myös ensimmäisen laulunsa Kuutamoyönä ison tammen alla. Esiintymisiä oli hirvipeijaisissa, häissä ja muissa tilaisuuksissa. Rumpali liittyi mukaan kaksi vuotta myöhemmin. Trio sai nimeksi Aku Toivosen yhtye, solistina oli Jukka Nurmi. Kun Toivonen oli 19-vuotias, perustettiin Mistral-yhtye Lea Lavenin kesäbändiksi.

Vuonna 1991 Toivonen liittyi Finlandersiin, jossa työskenteli 15 vuotta.

― Finlandersin aikakausi oli opettavaista. Jo alkuvuosista lähtien meillä lähti toimimaan työterveys- ja hammashuolto, vapaaehtoiset eläkkeet sekä säännölliset lomat. Pyrimme tekemään ison ja näkyvän ammatillisen työn pieteetillä konsertteineen, säestyksineen ja levyjen julkaisuineen. Missioni oli yhdistää meidän toimintaamme viritetty yritystoiminta mahdollisimman hyvään musiikilliseen antiin ja luoda mahdollisuus menestykseen sekä musiikillisesti että taloudellisesti. Tämä kuitenkin perhe-elämä huomioiden, Toivonen kertoo.

Vuonna 2006 hän lopetti säännölliset keikkailut. Sen jälkeen kuvioissa ovat olleet muun muassa työt Ikaalisten artisti- ja lauluntekijävalmennusten kouluttajana sekä levy-yhtiö MTG. Toivonen aloitti lisäkouluttautumisen, ensin tuli Tiimiakatemian Tiimimestari-koulutus, ja sen myötä myös Johtamisen erikoisammattitutkinto.

Keväällä 2011 hän aloitti valmentajana Novetos Oy:ssä, joka on johtamisen ja organisaatioiden kehittämiseen keskittynyt valmennustalo. Novetos-aikana tuli valmiiksi myös Certified Leadership Coach -koulutus. Näistä kaikista opit ja kopit johtivat sitten tähän päivään.

Yhteisöllistä meininkiä

Julkaistu

Kolme ja puoli vuotta kiihkeää Elvis-elämää päättyy osaltani syyskuun alkuun, jolloin mielenkiintoista ja haasteellista toiminnanjohtajan työtä jatkaa Aku Toivonen. Reilut kolme vuotta on lyhyt aika, oikeastaan vain pyrähdys. Pyrähdykselläkin lienee tarkoituksensa, niin haluan uskoa. Ainakin kaikki on Elvisissä juuri nyt hyvin.

Yhteisöllisyys on meille elvisläisille valtava mahdollisuus ja voimavara. Yhteiset tavoitteet, arvot ja toiminta ovat parhaimmillaan kollektiivista vastuuta musiikintekijän hyvinvoinnista. Toimintamme arvoiksi on nostettu arvostus, aktiivisuus ja avoimuus. Tärkein tavoitteemme on edelleen musiikintekijän arvostuksen nostaminen. Siihen on vielä varaa, aivan liiankin paljon. Yhteiskunnallisen arvostuksen myötä saavutamme myös tuiki välttämättömiä parannuksia musiikintekijän talouteen. Arvostusta voimme synnyttää ja tartuttaa ympärillemme yhdessä, toisiamme ja toistemme työtä yli musiikin kaikkien rajojen, aitojen, muurien ja omien mieltymysten arvostaen.

Elvisläisiä on jo koko joukko. Seitsemänsadan jäsenen raja on juuri rikkoutunut. Uusia jäseniä on liittynyt viime aikoina keskimäärin kolmenkymmenen henkilön vuosivauhdilla. Mukana ilahduttavasti myös nuoria tekijöitä. Kun erinäisissä jäsentilaisuuksissakin on kerta kerralta rikottu osallistujaennätyksiä, on yhdistyksen tulevaisuuttakin ajateltaessa syytä isoon iloon.

Juuri uudistuneessa hallituksessamme on ihanteellinen sekoitus monipuolista osaamista, pitkän perspektiivin Elvis-tietämystä, tuoretta näkökulmaa ja ennen kaikkea tartuntaherkkää innostusta. Hallitustyötä johtaa juuri valittu, valovoimainen Kaija Kärkinen. Hallitushan vetäytyy normikokoustensa lisäksi säännöllisesti kipinöimään, tavoitteena toiminnan yksityiskohtien parantaminen sekä edunvalvonnan kulloistenkin painopisteiden valitseminen. Voimia on keskitettävä olennaiseen. Edunvalvonnassa tehdään entistä tiiviimpää yhteistyötä muiden musiikki- ja taidealan toimijoiden kanssa, Teoston ja sisarjärjestöjemme ollessa läheisimmät ja tärkeimmät yhteistyökumppanimme. Elvis on aktiivinen, arvostava ja yhteistä hyvää rakentava kumppani.

Viestintä on monisyistä ja sen kerrotaan jopa usein epäonnistuvan, paitsi sattumalta. Elvisissä uskotaan onnellisiin sattumiin, avoimuuteen ja siihen, että viestintä parhaimmillaan vahvistaa yhteisöllisyyttä ja yhteistä ymmärrystä. Olemmekin satsanneet viime aikoina sekä sisäisen että ulkoisen viestintämme parantamiseen. Toimistolle on myös palkattu osa-aikainen tiedottaja ja yhteistyötä Teoston viestintätiimin kanssa on lisätty huomattavasti.

Uskallan vannoa Elvisille ikuista rakkauttani, vaikka jätänkin toiminnanjohtajan työni. Jätän sen lakanoita hiertäneen päätöskamppailuni jälkeen jopa hyvillä mielin, sillä Akussa ja Kaijassa on kipinää ja Elvisissä meininkiä!

Paljosta ihania kollegoita kiittäen ja kaikille aurinkoista kesää toivottaen

Eija Hinkkala

eija.hinkkala@elvisry.fi