Zen Cafén esikoisalbumi Romuna ilmestyi 1997. Levytyssopimukseen Warnerin kanssa päädyttiin oikeiden kontaktien kautta.

– Meidän senaikainen valomies Jaakko Muilu tunsi Imatran nuoruudestaan Martti Salmisen ja oli pyytänyt tämän kuuntelemaan meidän demoja. Kävin tapaamassa Marttia, joka aika tylyin sanakääntein kertoi demossa olevista puutteista.

Salminen kuitenkin kiinnostui. Kertoi myöhemmin sen auttaneen, kun Putro oli ottanut kritiikin vastaan ilmeettömänä ja kiivastumatta.

Toinen avainhenkilö oli llkka Herkman Hip Studioilta. Salminen ja Herkman olivat puhuneet, että voisivat tehdä joskus levytuotannon yhdessä.

– Martti ehdotti Ilulle, että oisko se tää, ja Ilu ehdotti Ruuskalle. Pekka oli aloittanut Warnerilla ja haisteli meissä jonkinlaista suomenkielisen kitararockin nousevaa tendenssiä. Levy sitten floppas ihan täysin.

Luottoa kuitenkin riitti ja yhteistyö Pekka Ruuskan kanssa on sen jälkeen jatkunut katkeamattomana. Ruuskan jätettyä Warnerin seurasi Putro perässä. Myös Putron uusimman soololevyn Tavalliset hautajaiset (2012) julkaisija on Kaiku, A&R:nä Ruuska. Levyn tuottaja ja sovittaja on Eppu Kosonen.

Zen Cafén biisit ovat Putron sanoittamia. Kun bändissä ei tehty eroa säveltämisen ja sovittamisen välillä, merkittiin sävellykset bändin nimiin, joten Teoston rekisterissä valtaosa on Putron sekä bändin vakiojäsenten Kari Nylanderin ja Pete Parkkosen kimpassa säveltämiä.

Yhtyeen levymyynti käynnistyi hitaasti.

– Oli aikaa ottaa välinettä haltuun, kerätä nauloja ja oppia käyttämään kaikensorttisia työvälineitä. Hitaudesta oli myös se hyöty, että tappelemisen sinnikkyys säilyi. Ja edelleen, jos kuulen radiosta jonkin kotimaisen musiikkiesityksen, josta tulen positiivisessa mielessä kateelliseksi, niin voin mennä suoraan työhuoneelle kirjoittamaan.

Vartiokylä ja metaforat

Samuli Putro muutti 90-luvun lopulla Vartiokylään Oranssi ry:n taloon ja asui siellä yksitoista vuotta. Monta laulua on kirjoitettu siellä “ikkuna auki katsoen sitä aika muuttumatonta pihaa”. Sieltä ovat löytyneet riippumatot ja monet muut yksityiskohdat. Lauluntekijän onneksi pihalla oli elämää ja kulttuurisia merkkejä toisin kuin jossakin erämökissä.

– Tie menee vierestä, vähän liikennöity, koska päätyy umpikujaan. Mutta ihmisiä kävelee ja siinä oli tehdasrakennuksia ja huoltoasema sadan metrin päässä. Se ei ole sillä tavalla maalaismiljöö vaan enemmänkin joutomaa – epäpaikka.

Monessa Putron tekstissä vilisee minää ja sinää kuvaavia metaforia kuten laulussa Tuulensuoja: Sinä olet minun tuulensuoja/ talon seinät ja postin tuoma/ … Olen sinun riippumatto/ peruskorjattu ja harjakatto/ …

– Mun on hankala hahmottaa kirjoitusvaiheessa päähenkilöitä, jos niissä on mitään epämääräisyyttä. On helpottavaa, kun tiedän kenestä laulan. Toiseksi pop-biisissä on harvoin aikaa pohjustaa hahmoa, on parilla rivillä tehtävä selväksi, kuka tässä näyttelee tai esiintyy.

Siinä missä romaanikirjailija kuvaa päähenkilöidensä vaatetusta, hiusten väriä, ulkonäköä, puhetapaa ja muita ominaisuuksia, lauluntekijä käyttää omia kuviaan.

– Sekin vaikuttaa, mikä lause sopii suuhun ja rytmiin. Startit on aluksi usein sisällöttömiä, ne vain sysäävät liikkeelle kirkkaan lauseen etsinnän. On sameita lauseita, jotka voivat kuljettaa, mutta eivät itsessään huuda olemassaolonsa tärkeyttä. Eli starttilainia pitää usein etsiä pitkään. Sen pitää olla tosi kirkas ja sen pitää – ei välttämättä kiteyttää – vaan olla poikkeuksellinen lause, ei erikoisuuden tavoittelussaan vaan jossain tietynlaisessa ryhdissään.

Ja kuvien pitää olla riittävän tarkkoja, eikä vain tavan vuoksi siten kuin yleensä sanotaan.

– Muuten se on samee.

Kun lauluntekijä löytää juuri oikeat sanat, kuva on tarkalleen niin kuin se ihan oikeasti on.

– Ja se nostaa riman tiettyyn kohtaan, että seuraavien lauseiden olisi syytä olla yhtä jämäkkiä. Hyvä startti ei sinänsä riitä vielä mihinkään.

Laulussa Ihminen yhtenä kuvana on nariseva haipakka pellolla.

– Se on kiivas, kiireinen tuuli, joka kulkee hangen päälle jääneiden osmankäämien ja korsien välissä heiluttaen niitä pikkuisen. Jos on oikein hiljaista jossain metsäaukealla, voi hetkellisesti kuulla, kun tuuli käy näihin hangen päälle jääneisiin ohuisiin olkiin tai osmankäämiin. Kuulee, kun ne heiluu. Tässä tarinassa tuuli menee kiireesti niiden läpi.

On siis pystyttävä kuvaamaan yksityiskohtaisesti juuri sen, mitä näkee.

– Ja jos kuva on riittävän tarkka, ei sanojen etsiminen olekaan vaikeata. Mutta katseen tarkentaminen kohteeseen, se on se haaste.

Konsonanttien rytmi

Laulu on musiikkia, jossa sanat ovat osa rytmiikkaa ja sanojen laulullisuus osa soivuutta.

– Vokaalisuutta en tavoittele, vaikka tunnistankin sen soivuuden. Pidän enemmän konsonanttisuuden tuomasta rytmikkyydestä ja siitä, kun selkeän rumpukompin kanssa se lähtee svengaamaan silleen perkussiivisesti.

– Jossain vaiheessa tavoittelin vokaalisiakin kohtia, mutta on vaikeaa saada sinne sisältöä, ettei se ole “vaan-maan” -kieltä. Olin pulassa esimerkiksi Aamuisin-bridgen kanssa. Olin päättänyt etukäteen sävellyksellisesti, että yksinuottisen rytmikkään hoennan jälkeen on bridgessä pakko olla pitkä nuotti. Mä pusasin monta päivää sen “viiiiltävän” kanssa. Se oli soiva sana mutta miten tää jatkuu? Nää on niitä nurkkaanmaalaamisen kokemuksia, että tää maali on tosi märkää, miten mä pääsen pois täältä. Mutta juuri sen takia lauluntekemisessä on olennaista antaa itselleen itsemääräämisoikeus, joka perustuu siihen, ettei ole tiukkaa aikataulua.

– Kauhistuttava ajatus joutua selittämään puhelimessa jollekin, että nyt mulla on tässä bridgessä tää “viiltävä” mutta en tiedä, mihin suuntaan tää jatkuu, että tarviin ainakin kaksi lisäpäivää. Kuulostaisi järjettömältä. Että ootko sä ihan tyhmä, laita siihen nyt jotain, että saadaan valmiiksi.

Pohjoisen puheenparsi

Toisinaan Putrolla on monitavuisiakin puhtaita riimejä, mikä hänen ikäpolvensa rocklyriikassa on ollut jopa riski.

– Se on tuntunut luontevalta, ei mikään tietoinen päätös, mutta jossain vaiheessa ne vaan alkoi loksahdella. On siinä varmaan jotain tekemistä Pohjois-Suomen töksähtelevän puheenparren kanssa. Jos etsii vastakohtaa ruotsin kielen soljuvuudelle, niin jostain Pohjois-Pohjanmaan suunnasta etsisin sen puheenparren. Siinä tavassa tavuttaa on mulle jotain tosi tuttua, ehkä sen kielellisen rytmiikan kautta. Siinä on sitä töksähteleväisyyttä, joka on mulle rytmiikkaa ja siitä tulee sitä puhelaulumaisuutta, joka on ollut mulle aina mieluinen laji. Olen tykännyt kuunnella musiikkia, jossa laulaja ei kuvittele olevansa maailman vapahtaja.

Monitavuisia riimipareja ei kuitenkaan löydy Putron teksteistä kaavamaisesti säkeistöstä toiseen.

– Johtunee siitä, etten ole tehnyt muille kappaleita. Omassa tekemisessä lause saa kuljettaa itseänsä sinne, minne se on mennäkseen sinä päivänä, ja tavoitteet symmetriaan unohtuu.

Myöskään Putron rakenteet eivät noudata samoja peruskaavoja biisistä toiseen.

– Tokihan ymmärrän kertosäkeen merkityksen ja sen, että pop-runko on hyvä ja ryhdistävä raami. Mutta reitit päästä bridgeen tai chorukseen voi olla poikkeavia.

Universaalit leikkaukset

Samuli Putron lauluissa aiheiden kirjo on laaja ja kokeileva. Hiteimmiksi nousseissa toistuvat kuitenkin universaalit perusteemat.

– Kuulijat kuulee usein näitä samoja siellä, vaikka kirjoittaja ei ole niitä mitenkään konkreettisesti miettinyt. Vaikkapa Mies jonka ympäriltä tuolit viedään on monille kappale yksinäisyydestä ja mulle se on mieskuva, tai siis oli tekohetkellä.

– Olen ajatellut, että jos jossain asiassa oon hetkittäin onnistunut, niin mä oon hyvä leikkaamaan kuvien väliltä seuraaviin kuviin. Ja se on tietynlainen luottamusleikki kuulijan kanssa, koska tiukat leikkaukset vaatii kuulijalta mielikuvitusta niin, että hän kirjoittaa väleihin sillat.

– On ihastuttavaa, kun sillat on kirjoitettu väliin siten, etten itse ole edes tajunnut ajatella niin, että mun totuus on yksi totuus, mutta ei suinkaan ainoa, että nimenomaan ne lauseet, joita siellä ei ole, ovat kuulijan vastuualuetta. Hämmästyttävää, miten hyviä stooreja ne sitten kirjoitteleekaan väleihin.

Aiheiden kokeellisuus on taidollista itsensähaastamista, mutta se ei saisi olla vain sitä.

– Joskus se on kivaa ainoastaan minulle, koska kukaan ei ole kirjoittanut kappaletta vaikkapa kahvikupin korvasta ja sen seikkailuista. Ne voi olla mulle tärkeitä kappaleita sinä päivänä, jotta pääsee kohti jotain muuta, ja siksi varmaan mulla syntyy biisejä paljon, enkä mitenkään kuvittele, että kaikki olisivat täysosumia, hyvä jos yhden saa sessioon. Mutta jotta pääsee tiistaista keskiviikkoon, täytyy kirjoittaa jostain, joka on jo lähtökohtaisesti sellainen, että tää on todennäköisesti liian vaikea. Ja sitten se on iloinen yllätys, jos jostain tulee jotain pysyvää edes siten, että se päätyy levylle.

– Reitit eri aiheiden kautta samoihin teemoihin on moninaisia ja uskon, että siihen tulee jonkinlaista kitkaa siihen tarinaan, jos välillä kulkee pensaitten kautta ja ojienkin puolelta.

Tosipaikan edessä

Mistä parhaat laulut tulevat? Yksi uskoo kosmiseen voimaan, toinen tuuriin, kolmas hyvään fiilikseen ja neljäs siihen, että kun on riittävä pakko, tekijä panee kaikki peliin. Putro liputtaa neljännen puolesta.

– Silloin kun on heikoimmillaan, on pakko käyttää kaikki kortit. Eli jos ammattitaitoa vuosien aikana kertyy, jotain toki syntyy siltä istumalta. Mutta kun elämäntilanne on sellainen, että joutuu tosipaikan eteen ammatillisesti tai yksityisesti, niin jostain syystä silloin lataa kaikkensa.

– Mun on helppo sanoa olleeni aina yhden kortin varassa, koska mulla ei ole koulutusta, ja nyt kun asiat on menneet kelvollisesti tai hetkittäin jopa hyvin, niin voin helposti leuhkia olleeni ilman backup-suunnitelmaa. Mutta kun se tunne on todellinen, että mitään takaporttia ei ole, niin silloin punnertaa vielä kerran sen jälkeen, kun ei usko, että jaksais enää punnertaa. Elämää ajatellen tämä ei ole kovin mukava ajatus, mutta kukas tänne nyt elämään on tullut, musiikkiahan tänne on tultu tekemään.

– Olennaista on myös liikkeellä olemisen ja pysähtymisen suhde. Saadakseen kuvia päähänsä, pitäisi nähdä paljon, mutta jos ei kerkiä pysähtymään, kuvat ei ehdi jäsentyä vaan pyörii kuin ravistettavan joululelun lumi pallon sisällä, se jää kuvien mössöksi, kuin huonosti leikatuksi elokuvaksi tai epäonnistuneeksi taideinstallaatioksi.

– Ikääntymisen myötä tämä pysähtymisen vaatima aikajänne tuntuu kasvavan, se että pään sisäinen liike pysähtyy ja huonekalut asettuu paikoilleen.

– Hyvää fiilistä yrittää tietysti manipuloida, mulle on yleensä aina pari kolme kuukautta riittänyt. Mutta nyt uuden levyn kanssa oli kahden kuukauden jälkeen vain huonoa tai keskinkertaista materiaalia. Tuli mieleen, että tuleeko tästä nyt uusi toimintamalli, että työmäärät pitää tuplata.

– En usko ajattelun tylsistyvän, en mielen hidastuvan vielä aikoihin. Mutta huomaan joidenkin ikäisteni ihmisten kohdanneen tämän niinsanotun uuden ajan – välineellisesti ja mediallisesti uuden ajan – hieman tuskaisesti. Ongelmana ei ole perässäpysyminen, kyllähän ihmiset oppii käyttämään laitteita ja niiden sävyjä hyvänenaika, mutta kaaoksen keskellä ongelmaksi tulee siitä irtautuminen. Kaaoksessa pystyy toki elämään, koska silloin ihminen toimii refleksinomaisesti ja reagoi haasteisiin. Mutta kuinka sen myrskyn saa lopetettua ja hidastettua, siinä pulma.

Teksti: Martti Heikkilä

Kuva: Markku Mattila

***

Junnu-palkittujen ketjuun

Lauluntekijä Samuli Putro on nyt uusin lenkki Junnu-palkittujen ketjussa.

– Merkittävintä tässä on se, että tää on se mulle tärkein alue, se johon heräsin teini-iässä, siis siihen suomenkielisen rockmusiikin nousuun 80-luvun puolivälissä. Silloin oli hyvää rocklyriikkaa liikkeellä ja siihen mä tartuin. Tämä on tekstintekijäpalkinto, ja se on mulle tärkein yksittäinen osa-alue musiikissa. Itsestänsä teksti ei toki hengitä, mutta se on se kirkkain helmi mulle.

– Ei ole osa-aluetta, josta olisin yhtä ylpeä palkintomielessä, ehdokkuuksista tai saaduista palkinnoista. Tää on kuningasjuttu, olen tosi tohkeissani. Mun tohkeissaan oleminen menee toki ohi jossain vaiheessa, mutta kyllä mä roikun siinä kuin kauluspaita pyykkipojassa ihan väkisin niin pitkään kuin mahdollista.

– Mitä niinsanottuun arvostukseen tulee, olen jossain vaiheessa tunnistanut sen pienen painon oikealla hartialla ja tajunnut, että tää taideapina on syytä tönäistä siitä alas ja soittaa mieluummin vaan posetiivia. Se on mun homma.

– Viime vuosina on tullut enemmän ja enemmän “hei runoilijahan sä olet” -vastaanottoa ja olen yleensä aina yrittänyt siinä vaiheessa pitää suuni kiinni. Kun musassa on toistoa ja kertosäkeitä, silloin se täyttää popmusiikin populaarisuuden ja toistoon perustuvat kriteerit. Kun kitarat vinkuu ja rummut paukkuu, silloin olen parhaimmillani ja kaikista kotoisimmalla alueella.

***

 

Tarinoita laulujen takaa

”Kuin novelleja tai pienoiselokuvia.” Näin Juha Vainion Rahaston hallitus kuvailee tämänvuotisen Junnu Vainio -tunnustuspalkinnon saaneen Samuli Putron laulutekstejä. Hallitus myös kiittelee tarkkoja ja yksityiskohtaisia kuvia, jotka jättävät tarinaan aina myös kuulijan mentävän aukon. Samuli Putro kertoo Selviksen lukijoille muutaman laulunsa syntytarinan.

Todella kaunis (san. Putro, säv. Nylander, Parkkonen, Putro)

Me kohtaisimme aina silloin kun on tärkeää

se ettei kukaan häiritse tai pääse käskemään

Me antaisimme toisillemme hiljaisuuteen syyn

niin sinä ostat aikaa siis ja minä sitä myyn

Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran

Olet todella viisas, elät vain hetken verran

Me kestäisimme toisiltamme mitä tahansa

se mitä saisin sinulta, se voisi korvata

Ne levottomat illat sekä unettomat yöt,

ajat, turhan hapuilun ja mitättömät työt

Olet todella kaunis …

Minä tarttuisin sinuun kysymättä

Minä pelkäisi sinussa en olla

Olet todella kaunis…

Me pystyisimme toisillemme ihmeen tekemään,

jos sinä pystyt niin kuin minä pystyn näkemään

– Kirjoitettu muistaakseni 1995. Siihen aikaan yhden kappaleen tekeminen saattoi kestää ikuisuuden ihan vain siksi, että barresointujen kuten cis-mollin puristaminen oli niin hankalaa. 

– Töölön ratikkahallilla oli Kristian Smedsin Jääkuvia, työryhmä oli työkkäripohjalta. Kaveri teki valoja ja pyysi mun sinne yöksi apuun seisomaan valoissa, että näkee varjot ja kompositiot paremmin. Olin kuin apinan roolissa sen yön ja mulla oli luppoaikaa. Viisi minuuttia seisomista, tunti odottamista.

– Mulla oli melodia ja soinnutus olemassa ja katselin tikkaiden päässä pyörivää valonaista ja kirjoitin tekstin. Se oli siellä katossa ja asetteli lamppuja. 

– Biisi oli tarjolla Zen Cafén ekalle levylle mutta meillä oli rockpäivä, kun sitä tarjosin. Oltiin kollektiivisesti sitä mieltä, että tää on aika kermainen, ei me tällaista voida soittaa, mehän ollaan rockyhtye.

– Kun Idiootti-levyä tehtäessä puuttui kappaleita, joku muisti sen. Nyt me voitiinkin jo soittaa sellaista, kun meidän rockkramppi oli vähän hellinnyt. Se onnistui kelvollisesti, ehkäpä jopa hyvin. 

– Julkaisuvuonna 1998 se ei herättänyt suurta vastakaikua. Mutta se päätti jäädä elämään, me soitettiin sitä keikoilla ja huomattiin, että vuosien vieriessä siitä tulee settien huippukohta. Kaikki tapahtui huomaamatta ja pikkuhiljaa. Se tavallaan flopannut single pysyi setissä ja alkoi elää äänestyksissä kuten kauneimmat suomirockkappaleet, alkoi mennä kokoelmille ja jossain vaiheessa melkein kymmenen vuotta ensijulkaisun jälkeen joku levy-yhtiön edustaja kertoi, että ootteks muuten huomanneet, että se soi yhä ihan hulluna.

–  Ja tosiaan, havahduin, että se on jyngertänyt siellä viistoista vuotta ja se on outoa. Se osui johonkin sellaiseen ajalliseen kohtaan, jossa uuden suomirockin aalto oli nousemassa, Apulanta, Tehosekoitin, Don Huonot ja Zen Café. Se tuli jotenkin siihen saumaan. Yksi sukupolvi otti sen eräänlaiseksi taitteen kappaleeksi.

Mies jonka ympäriltä tuolit viedään 

(san. Putro, säv. Nylander, Parkkonen, Putro)

Se ei kätellessä katso silmiin

jos se puhuu niin se puhuu hiljaa

Sil on hiukset niin kuin heinäpelto

talven jälkeen huhtikuussa

Jos se kävelee sen jalat liikkuu

ja sen kädet menee takin taskuun

Siel on tupakat ja tikkuaski

lompakko on housun taskussa

Mies jonka ympäriltä tuolit viedään 

mies jonka etunimi mieleen ei jää

mies jonka kasvot ovat raastinrautaa hioneet

Mies jonka ympäriltä tuolit viedään

mies jonka sukunimi mieleen ei jää

mies jonka talossa on suorat seinät ja tapetit

Se ei hymyile ja jos se nauraa 

se on useimmiten väärä paikka

Se on elokuvan loppukohtaus

sankari saa vihdoin naisen

Tälle naiset eivät juuri niiaa

mies ei liehittele eikä riiaa 

Se on vähän että yksi tanssi

sitten ehkä vielä saatille 

Mies jonka ympäriltä tuolit viedään… 

Jos se itkee, sen silmät kostuu

ja kädet nyrkkiin puristuu

Jos se puhuu, niin se puhuu hiljaa

ja katse hiekkaan sekoittuu 

Mies jonka ympäriltä tuolit viedään…

– Zen Cafén kolmas levy UaUa oli mennyt läpi jossain määrin, ainakin mediassa. Myyntiluvut ei olleet mitään valtavia mutta huomio oli. Ja me oltiin ajauduttu tähän klassiseen tilanteeseen, että me soitettiin tosi paljon keikkoja maakunnissa, ihan liian pienissä paikoissa suhteessa kysyntään, mikä taas lisäsi hulluna kysyntää, oli satojen metrien jonot klubien ulkopuolella ja raivostuneet ihmiset paukutti viidakkorumpua ja noste oli kova. 

– Me oltiin siis ensimmäistä kertaa siinä tilanteessa, että meiltä odotettiin jotain. Oltiin päästy jonkinlaiseen menestykseen ja yhdensorttiseen rockelämän malliin. Mä olin pyörinyt Turussa aika paljon, asuin Helsingissä mutta ramppasin Turkuun ja yritin kirjoittaa siellä keikkojen välillä biisejä. Se oli repaleista aikaa kaikin puolin. Me tehtiin kesällä 2000 aika paljon festivaalikeikkoja sen syksyllä 1999 julkaistun Ua­Uan haisussa ja  samaan aikaan treenattiin Kaapelitehtaalla, jossa meillä oli väliaikaiskämppä, CMX-yhtyeen kämppä, jota me saatiin käyttää.

– Käytännössä tilanne oli se, että me oltiin ympäripäissään kaikki viikonloput festivaaleilla huutamassa täysillä ja sitten maanantaiaamuna pystytettiin kamat ja ruvettiin sovittaan niitä Turussa kirjoitettuja kappaleita. Se oli aikamoista sotkua eikä koko hommasta meinannut tulla yhtään mitään. Ei me oltu kovin tietoisia mistään onnistumisen paineesta, me oltiin vaan aika poikki ja kokonaiskuva tulevasta levystä oli hyvin hahmoton. 

– Niinpä me oltiin tiputettu tää biisiringistä pois. Kappaleita oli aika paljon. Me oltiin käyty läpi, että tässä ei ole mitään. Ihan loppuvaiheessa ennen äänityksiä, me käytiin puhelinkeskustelu Ruuskan kanssa ja se tiedusteli, mitä biisejä me ollaan menossa äänittään. Luettelin ne ja Pekka kysyi, että eiks tää biisi olekaan tulossa levylle, eikö edes se.

– Ymmärsin sen puhelinkeskustelun aikana, että me oltiin ilmeisesti tiputettu pois kaikki ne biisit, joista se oli digannut. Menin ja otin sen taas esille ja huomasin, että siinä oli tosi huono C-osan teksti ja mä jotenkin olin ollut pitämättä siitä, kun mulla oli tökkinyt se C-osa. En vain ollut osannut paikoittaa, mikä siinä mua ärsyttää. Kirjoitin siihen aika nopeesti paremman version ja olin yhteydessä Salmiseen, että meillä olisi kolme päivää levynteon alkuun ja Pekka ehdottaa, että toi pitäs saada levylle. Se on sen mielestä hyvä ja mä oon kirjoittanut siihen ihan uuden C-osan, onks mitään ideoita arrista. Me ei yleensä käytetty Marttia tolla tavalla, että soitetaan sitä apuun.

– Kun menin käymään, Martti oli tehnyt rumpuluupin, jossa se oli puolittanut kompin. Se oli mun päässä ollut uptemponen eli tämmönen. [rummuttaa pöydänkulmaan]. Menin treenikselle ja kerroin tilanteen. Hyvin poikkeuksellisesti Zen Café -yhtyeen sovitustapoja ajatellen me runnottiin se tunnissa läjään niin, että puolitettiin komppi. Parkkonen [Pete] muistaakseni ehdotti mulle, että tee joku riffi alkuun ja mä tein, ja Karilla [Nylander] oli se laini aika selvä. Se oli todella poikkeuksellista meidän yhtyeelle ja siitä tuli sitten ensimmäinen instantkappale, joka levisi radioverkossa ja taisi olla jopa jonkinlaista singlemyyntiäkin. Ekan kerran joku joka osui tilanteen vaatimaan tarpeeseen.

– Tää oli Vartsika-aikaa. Olin ollut Soda-baarissa Punavuoressa Uudenmaankadulla. Sieltä mulle oli jäänyt mieleen tilanne, että istun yksin pöydässä, joka on lähimpänä ulko-ovea ja narikkaa tai tuulikaappia. Ravintolan malli oli pitkulainen, joten näin, kun kaukaa toiselta puolen ravintolaa nousi tosi viehättävän näköinen nainen ja käveli kohden mua. Jossain puolessa välissä matkaa tajusin, että se ei mee tiskille ja se paikka, missä vessat oli, niin sekin oli ihan toisessa suunnassa. Eli tajusin, että se kävelee mua kohden ja rupesin olemaan aika tohkeissani, koska se oli hyvin poikkeuksellista, että kukaan ylipäätään lähestyi, varsinkaan nainen.

– Ja sitten se tuli mun pöydän tykö ja kysyi, että saaks tän tuolin ottaa.  

– Ja mä laitoin sen tapauksen mieleeni, että tossa on jotain. Se oli myös sitä aikaa, kun me oltiin Karin kanssa innostuttu keikoilla viihdyttämään toisiamme niin, että me puhuttiin itsestäänselviä lauseita ja yksi niistä lauseista oli, että jos se kävelee, sen jalat liikkuu. Eli ikään kuin sen vois tehdä jollain muulla tavalla.

Ihminen (san. Putro, säv. Nylander, Parkkonen, Putro)

Tunkkaisia vaatteita

lattialta keräät ja

nyt on kiire

kello käy

Aamukahvi ruuhkassa

autot bussit tungosta

nyt on kiire

kello käy

Sinä olet ihminen muistatko

sinä olet aava ja rannikko

sinä olet tuulia latvoissa

natiseva silta ja nauloja

sinä olet ihminen muistatko

Työpaikan käytävä

katseet tuntuu selässä

nyt on lujaa mentävä

kello käy

Sinä olet ihminen muistatko

sinä olet aava ja rannikko

sinä olet tuulia latvoissa

natiseva silta ja nauloja

Sinä olet ihminen muistatko

sinä olet aava ja rannikko

sinä olet jälkiä hangessa

nariseva haipakka pellolla

Sinä olet ihminen muistatko

Sinä olet tihkua ilmassa

ratiseva hiekka saappaissa

sinä olet syystä ja varmasta

Sinä olet varjoja puistossa

pimeällä penkillä kastetta

Lähikauppa palvelee

iltaan asti myöhäiseen

maksat leivän hiluilla

kello käy

– Olin vuokrannut Imatran keskustasta asunnon kahdeksi kuukaudeksi, se oli 2001 loppuvuotta, marras-joulukuu. Se oli sitä vaihetta, kun tällaisen intensiivisen kahden kuukauden laulunkirjoittamissession ajan on pyrkimys tehdä vähintään viisipäivästä viikkoa eli nousta aamulla ja juoda kahvit ja alkaa kirjoittaa lauluja ilman mitään varsinaista ajatusta, ilman tietoa, mistä aikoo tänään kirjoittaa, sitä kun jatkaa jonkun aikaa, niin sen kolmannen-neljännen viikon kohdalla alkaa laulunteko olla teknisesti tosi sujuvaa, alkaa esimerkiksi rakenteelliset ja soinnutukselliset asiat olla kunnossa eikä niitä tarvitse liikoja miettiä. Eli vain aiheen löytäminen aiheuttaa päänvaivaa. Tämä osui juuri tällaiseen sujuvaan kohtaan, sujuvaan viikkoon. 

– Samaisella viikolla on varmaan kirjoitettu viisi tai kuusi Vuokralainen-levyn biisiä. Se oli siis SE viikko mutta se ei ollut mahdollinen ilman niitä kolmea ensimmäistä viikkoa, jolloin ei varmaan syntynyt yhtään levylle päätynyttä kappaletta. Tähän liittyi vielä se, että mun vuokraisäntä asui siinä samassa kerroksessa ja perheen poika oli tulossa viettämään syntymäpäiviään Imatralle. Se oli varmaan täyttämässä kakskytvuotta. Oli puhetta että se tulee viikonloppuna kylään ja isänsä oli ostanut sille lahjaksi kitaravahvistimen. 

– Niin mä sitten keksin, että olis mukava tapa esitellä sille se vahvistin niin, että otan sen omaan huoneeseen tai siihen asuntooni – asuin siis siinä naapurissa – ja soitan sille jonkun ikään kuin syntymäpäiväkappaleen ja sitten se ihmettelee sitä tilannetta siinä, että onks tää se lahja tää kappale. Ja sitten se isänsä tulee siihen ja paljastaa, että se todellinen lahja on se vahvistin, jolla mä oon soittanut sen kappaleen. Ja näin me tehtiinkin. Mutta tarvitsin siis sen biisin ja aattelin, että kakskymppiselle jätkälle vois olla hyvä syntymäpäivämuistutus, että sä oot ihminen. Siis muistutus parikymppiselle jätkälle, joka on muuttanut pois himastaan ja asuu Helsingissä, että sen kaiken kiireen keskellä on olemassa kirkas piste, joka on syytä muistaa; se on ihmisyys. 

– Siihen tuli sitten se kello, joka siellä käy koko ajan. Mä jotenkin aattelin sen sellaisena kiireen kuvauksena, mutta sitten, kun keksin sen itselleni hiukan poikkeavan alaspäin kulkevan ja nousevan näppäilyn, niin siihen tuli toistoa, se tuntui jotenkin niin kivalta, että ajattelin, että jos vaikka siinä olis toiston paikka. Niin se kiireen tuntu ikään kuin korostui siinä. Mä olin aika tohkeissani siitä ja mun suosikkibiiseiksi sen levyn tiimoilta tuli Aamuisin ja tää.

Piha ilman sadettajaa 

(san. Putro, säv. Nylander, Parkkonen, Salminen, Putro)

Jos et sinä enää

minusta piittaa

tuulet kääntyy

luoteeseen

Jos et sinä enää

minua kaipaa

joudun yksin 

vuoteeseen

Peiton käärin rullaksi

sen asettelen viereeni

kuvittelen että siinä oot

Aamuyö niin lohduton

sängyssäni yhä on 

peitto untuvilla täytetty

Jos et sinä enää minua tahdo

olen kylmä ja kivinen kaivo

piha ilman sadettajaa

sitä minä olen jos sua en saa

Jos et sinä enää minua huoli

olen puu jonka salama nuoli

palanut ja revitty maa

sitä minä olen jos sua en saa

Jos et sinä enää

minusta täyty

viikko vaihtuu

seuraavaan

Jos et sinä enää

minua toivo

joudun yksin

tiskaamaan

Vastaan vaikka kysy et

siirrän puhtaat lautaset 

kuivauskaappiin alahyllylle

Aamupäivä laahustaa

täytyy iltaan taluttaa

ja laittaa niin kuin vanhus nukkumaan

Jos et sinä enää minua tahdo…

Tarvitsen sut

mä tarvitsen sut

kun vaiti on pellon multa

Tarvitsen sut

mä tarvitsen sut

kun kelloista loppuu aika

ja ahtaana vyöryy ilma

– Piha ilman sadettajaa oli tilaustyö, varmaan mun ensimmäinen. Levy-yhtiö ehdotti kokoelmalevyä ja me yhtyeenä päätettiin hyväksyä se ajatus. Mulle kerrottiin, että tähän tarvitaan pari lisäbiisiä kuten kokoelmilla on tapana myynnin edistämiseksi. Mulla oli synttärit lähestymässä ja sain lahjaksi pianon. Juuri siihen samaan saumaan tuli näiden parin biisin tekeminen. Ajattelin, että tuossa on lähtökohtaisesti jotain kuvottavaa, jotain marssijärjestyksellisesti väärää, että kaksi biisiä lisää.

– Pähkäilin sen kanssa pitkään, että onks tää nyt oikein vai väärin, että tuleeks tää tarve minusta tehdä nää, vai onks tää vaan joidenkin muiden tarpeiden täyttämistä.

– Mut sitten keksin yhtäkkiä, että kun mulla on tää piano enkä osaa sitä soittaa, niin ehkä voin ajatella, että jos mä saan tehtyä ne kappaleet, sävellettyä ne pianolla, niin ok, siinä on mulle motiivia.

– Ja sitten tein poikkeuksellisesti vain kaksi kappaletta. Yleensä kappalemäärä on mun kohdalla pitänyt olla moninkertainen, että pääsee 10–12 kappaleeseen levylle, mutta nyt tein vain kaksi johtuen siitä, että  pianon kanssa työskentely oli niin jumalattoman hidasta, kun piti toisella kädellä siirtää sormia koskettimistolla, että pääsi soinnusta eteenpäin. Se oli ihan kauhean hidasta. Se että biisi menee c-mollista eikä jostain järkevämmästä mollista, johtuu varmaan siitä, että mulla ei ollut mitään tietoa, mitä ne soinnut pianolla on. Sitten vasta myöhemmin, kun ne oli valmiita, tää ja Tavallaan jokainen on surullinen, sitten vasta etsin kitaralla, mitä ne äänet on. 

– Ehkä tää siis oli virheen kautta onnistuminen, koska siinä sävellajissa on kaikki, mitä siinä kappaleessa tarvitaan. C-molli on jotenkin niin jylhä ja se pakotti tarinan semmoiseksi suurehkoksi. Tää on kappale, jossa lähtökohtainen ajatus oli ensin kirjoittaa kertsi ja sitten vasta A-osat, mikä on mulle poikkeuksellista, koska yleensä kirjoitan A-osat ensin, lähden liikkeelle alusta ja yritän kuljettaa tarinaa lineaarisesti kohti kertsiä ja seuraavia tapahtumia. Mutta tässä oli selvä, että se c-molli pakotti juuri näihin mielikuviin salamoista ja palaneista puista ja tyhjistä kaivoista, jotka varmaan tuli sieltä, että se kesä oli ennätyskuiva ja tuttava valitteli, että heidän kaivo oli täysin kuivunut.

– Se oli siis kesä 2002 ja ihan konkreettisesti myös se Vartsikan piha oli täysin palanut. Eli koko juttu oli niinkin symbolista, että mä istuin siinä keittiössä ja katoin sitä meidän palanutta pihaa, jota ei pystynyt kastelemaan, koska se oli aika hipahtavaa se meidän eläminen siellä Vartsikassa, eikä kukaan jaksanut tehdä mitään pihan kasteluja niin paljon kuin sinä kesänä olisi pitänyt.

– Asetelma on sinänsä tää tuttu “jos mulla ei olisi sua”. Mä jotenkin luotin siihen kertosäkeeseen niin paljon, että yritin vain A-osiin ikään kuin varioida niitä hajonneen suhteen pelkoja siitä, mitä tapahtuu, jos sitä suhdetta ei ole. Eli siinä mielessä se on kirjoittamalla kirjoitettu kappale. 

– Siinä puu, jonka salama nuoli mulla oli mielikuva näkemästäni mustuneesta rungosta, johon joku oli osunut. Eihän se ole täysin varmaa, oliko se ollut salama vai oliko joku polttanut sen, mutta juuri tämä mustuneen rungon mielikuva oli tosi selvä, ei mikään kauniin tai ylvään näköinen, vain semmoinen ranka. Mutta se niiden välinen kontaktin hetki, se salaman ja puun välinen kontakti, ehkä se on niiden tapa harrastaa seksiä, aika tuhoisa sellainen, mutta monet suhteet on tuhoisia.

Elämä on juhla (säv. ja san. Putro)

Muhkuraisen sängyn kautta

lipui lantioiden lautta

reittiä epätasaista

voi nuoren parin onnea

Lapsi syntyi vihdoinkin

tuo täyttymysten heijastin

Elämä on juhla

Lapsuus nyt se ainoa

kuin naarmu polvitaipeessa

Vain puhallus ja pois se on

saapuu nuoruus levoton

Kuinka joka solulla

voi kannatella kipua

Elämä on juhla

Valkolakki märkänä

kun juoksee kädet ylhäällä

ja huutaa ”Helou vapaus!” 

niin tähän suora leikkaus

Lasket muuttolaatikon

ja naapurusto hahmoton

Elämä on juhla

Voi luoja kuinka kaunis olet

rakastunut juuri eilen

Ihmeellisen hehkuva

te kohtasitte kadulla

Kaksi eroon joutunutta

planeettaa niin kauas mutta

Elämä on juhla

Opintojen loppusilaus

häät ja suuren kakun leikkaus

riisi kirkonportailla

ja kuukausien riitoja

Pettymysten kihlarengas

vyöryy ylämäkeenkin kas

Elämä on juhla

Muhkuraisen sängyn kautta

lipui lantioiden lautta

reittiä epätasaista

voi itkeä myös onnesta

Pappi kastoi esikoisen

paremmin nyt laittaa voi en

Elämä on juhla

Sitten seuraa otos julma

keski-ikään tulokulma

näyttää liian jyrkältä

ja sut voi ylipyyhkäistä

On tulokkaiden karsina

ja sopimukset katkolla

Elämä on juhla

Katse siirtyy kauemmas

näet lapsenlapses otteissa

tuttua päättäväisyyttä

on jouluaatto yhdessä

Avaat kaksi pakettia

ja katsot muita aikuisia

Elämä on juhla

Nyt vanhuus vierii sillalla

kuin kolikko tai tupakka

ja sanotaan et kuolema

on kauppamies ja taitava

Kun sitten poistuu varmistin

ois henkäys viimeisin

Elämä on juhla

– Kirjoitin sen 2007 juhannusaatonaattona. Zen Café oli menossa Kokkolaan juhannusfestivaalille. Me kuljettiin se kesä bussilla, lähdettiin Helsingistä ajamaan ja Kokkolaanhan on aika pitkä matka. Mulla oli olemassa melodia ja soinnutus ja ensimmäinen säkeistö ja myös ymmärrys, että tää kappale tarvii välisoiton mutta ei varsinaista kakkososaa, että se kaikki on siinä ykkössäkeistössä sävellyksellisesti ja rytmillisesti. Käytin sen matkan kirjoittamalla sen lopputekstin ikään kuin aikani kuluksi mutta myös koko ajan tietoisena siitä, että nyt on jotakin, mitä en halua töpätä. 

– Mulla oli koko ajan sellainen olo, että tää on jollakin tavalla tärkeä. Ei mulla ollut silloin vielä mitään tietoa siitä, että se on ensimmäinen kappale, joka julkaistaan mun nimellä eikä yhtyeen nimellä, mutta mulla oli tietty kutku siitä, että tässä on nyt jotain käänteentekevää. Sain sen tehtyä kyseisen matkan aikana ja kun tulin juhannuskeikalta kotiin ja näytin sen yhdelle ystävälle, hän sanoi, että siinä on liian suuri aikahyppäys loppupäässä. Ymmärsin, että sieltä puuttui se keski-iän kohta. Sitten kirjoitin sen seuraa otos julma, keski-ikään tulokulma, kirjoitin sen sinne jälkikäteen ja niin se otti oikean mittansa.

– Olin jo Eipä tiennyt tyttö -kappaleen kohdalla riemuinnut sellaisesta isosta aikaharppauksesta, mikä on hieno jumalakokemus kirjoittajalle varmaan lajista riippumatta, että pystyy hyppimään ajassa eteen ja taakse. Se oli mulla onnistunut siellä ensimmäisen kerran niin, että kiinnitin siihen itse huomiota. Siis, että vaikka tää teksti olis ihan kuraa, niin toi aikahyppäys toimii. Ja tämän Elämä on juhla kohdalla mulla oli sen tekstin sisäinen logiikka jotenkin se, että se viimeinen kuva, siihen pitäisi saada mahdutettua tarpeeksi monta sukupolvea. Ajattelin sen jotenkin niin, että siinä yhdessä kuvassa olisi neljä sukupolvea joulukohtauksessa.

– Konkreettisia oman elämän ihmisiä siinä on varsinkin se kotoaan muuttava laukkunsa laskeva hahmo, joka katsoo sitä vierasta miljöötä, minne se on muuttanut kotikaupungistaan todennäköisesti ylioppilaskirjoitusten jälkeen, koska on mennyt opiskelemaan vaikkapa esimerkiksi johonkin Turkuun ja sitten se laskee laukkunsa jossain opiskelijasolukämpässä jossain Haritussa tai jossain vastaavassa punatiilisten korkeahkojen talojen kaiussa.

Siinä kohdassa, kun vanhuus vierii sillalla,  ajattelin, että siinä on olemassa putoamisen riski. Se on johdattava lause kohti kuolemaa. Sitä piti jollain tavalla johdattaa siihen suuntaan ja siitä tuli kuin kolikko, joka kontrolloimattomasti vierii ja vyöryy alueella, josta on mahdollista tipahtaa. 

– Se vyöryminen, se kolikon liike, se on selvä kuva mulle. Kun kolikko lähtee vierimään, siinä ei ole mitään kontrollia, se ei ole sun eikä kenenkään päätettävissä, minne se vyöryy, se on ihan hasardi, se voi vyöryä auton alle tai tippua sillalta.

Intiaan (säv. ja san. Putro)

Matalaks mieli käy

ilmat ei oikein inspiroi

näkyjäkään ei näy

harteille synkän shaalin toi

kapinen sohjola

kapinen sohjola

aistini kaikki turruttaa

tee siinä taidetta

hyvä jos itkut aikaan saa

Kadotin muusani

uinahdin hetkeksi

olen kuin märkä heinäpaali haas

Luonto ei hämmennä

pupillit pyöreinä

katson kun laulun aihe karkaa taas

Intiaan

poimimaan tiedon puusta 

soinnut kuusta kertovaan

lauluun ja kai sen arvaatte

singahdan yrttipelloille

tai Aasiaan

etsimään suuntaa uutta 

salaisuutta Silkkitien

sinne mä depressioni vien

syleilyyn vanhan Silkkitien

Savuna ilmaan män

maineeni ihmistuntijana

tiedän ja ymmärrän

tarvittais riimejä ja sana

mikä mua innostais 

ja mieleni jouset sais

jännittymään kuin varren virvelin

heikosti seula nyt

on runoutta läpäissyt

lähtiskö Lappiin

ei vaan tietenkin

Intiaan…

– Se oli biisintekojakso saaressa ja nää on tietysti usein reagointia johonkin aikaisempaan. Kun Elämä on juhla -albumi julkaistiin 2009, niin tajusin heti, että tää osui nyt kohtaan, jossa vastaanotto oli poikkeuksellisen hyvä. Ja ajattelin, että mun ei kannata nyt ruveta mitenkään miettimään, että mitä pitää tehdä seuraavaksi, että tässä on se kohta, jossa mä jämähdän, siis tekijänä. 

– Ja tein sitten ihan instantpäätöksen, että sovin keikkamyyjän kanssa, että en tee kesällä kuin yhden Provinssirockin, eli ei mitään festivaalikeikkoja sen lisäksi. Ja lähdin sitten samantien kirjoittamaan ilman mitään ajatusta. Että nyt pitää olla vaan liikkeessä, että muuten tää on ensimmäinen todellinen kohta, jossa tekijyys saattaa pysyvällä tavalla ottaa kolhun. Ja kirjoitin sitten kaksi kuukautta saaressa todella rennolla kädellä ajattelematta oikeastaan yhtään mitään.

– Intiaan on eräänlainen hupailu, yritin referenssinä ajatella itseni huonon suomalaisen komedian päähenkilönä, eli genrettää itseni sen hömppäherraksi. Ja sitten se hömppäherra kirjoitti niitä lauluja siellä saaressa. Mitään todellista lauluntekemisen tuskaa siellä ei missään nimessä ollut, eli vaikka Intiaan -kappaleessa lähestytään sitä sellaista tyhjyyden hetkeä, niin se itse sessio oli hyvin roiskivainen.

  

– Tunne toki oli tuttu, mutta on tässä myös ajatuksena se kliseinen kärsivä taiteilija ja sen humorisointi. 

– Elämän juhla siirsi homman suuntaan, että yhtäkkiä kaikki suhtautui ihan jumalattoman vakavasti. Olin pikkusen kuin hätää kärsimässä kevään 2009 sen kanssa, että ei tää nyt ihan näin pitänyt mennä, että seuraavaksi ne tuo sairaita lapsia mun eteeni, mun pitää koskettaa niitä, että nyt täytyy tehdä jotain ja tein sitten tontyyppisiä kappaleita.

Olet puolisoni nyt (säv. ja san. Putro)

Ei preeriaa, ei peltoja, ei vuortenhuippuja

on kaupunki ja kaupungissa kaksi vanhusta

toinen herää painajaiseen toistuvaan

ja nousee sängystä

Sudet eivät ulvo eikä vesi hyytävää

on puolisonsa vartalolla kaksi täkkiä

toinen oli lahja jonka reuna repsottaa

Katse jähmettyy, kello ei

Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa

on hiljaisuus niin täydellisen hiljaista 

että kuiskauskin on huuto

En vaihtais sekuntiakaan

En nuoruutta, en vimmaisia kasvukipuja

en jäätä joka murtui, en kirkonkelloja

Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt

Tapetoitu seinä on ja puinen lattia

valokuvat koirasta ja lastenlapsista

yläkerta yskii, askel ottamatta jää

filmi pysähtyy

Kutsun tätä rakkaudeksi kahden ihmisen

kutsun tätä elämäksi vaikka ole en

täydellistä suoritusta tehnyt minäkään

Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa…

Kun väkivahva kevät puhkeaa

ja aamu kantaa rautahaarniskaa

kun vaja tehdään vuolukivestä

mä olen siinä nuorena kuin nurmet on

sä istut salin nurkkapöydässä

musiikki on rytmitettyä

minä kysyn saanko luvan, sinä nyökkäät

sinä nyökkäät

Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa…

– Aloin kirjoittaa Tavalliset hautajaiset -levyn kappaleita keväällä 2011 ja biisintekojakso kesti maaliskuusta toukokuuhun. Mulla oli työhuone Helsingissä ja Älä sammu aurinko -levyn keikkojen yhteydessä kirjoittelin alkuviikot siellä. Sitten havaitsin kesällä suureksi pettymyksekseni, että siellä ei ollut sen 80 minuutin seassa käyttistä kuin ehkä neljä minuuttia, että sieltä jäi yksi kappale, joka tuntui puolustavan paikkaansa.  

– Tein aika nopean päätöksen ja vuokrasin vanhasta kotikaupungistani Raahesta mestan taas marraskuuksi ja joulukuuksi ja kirjoitin siellä lisää. Siellä pääsin jotenkin sen pelin päälle ja siitä sessiosta jäi jo melkein koko levyn runko, joku kahdeksan biisiä. Mutta sitten alkoi äänitykset ja me havaittiin siinä äänitysvaiheessa tuottajan kanssa, että jotain vielä puuttuu, meillä ei kuitenkaan ollut tarkkaa hahmoa, että mitä. Ja sitten kirjoitin vielä yhden session ja niistä jotain kymmenestä biisistä tarttui tämä sekä levyn päätösraita Nukkaa Pietarin. 

– Siis vastaava viime hetken juttu kuin Mies jonka ympäriltä ja tavallaan myös Piha ilman sadettajaa, tuo puristeinen tilanne. Tää lienee aika klassinen laulunsyntytarina, ei ne välttämättä pidennä biisien elinennustetta mutta joskus niihin on mentävä ja tällä kertaa se tuotti tulosta. Olen hyvin tyytyväinen kappaleeseen ja siihen tietynlaiseen ironiavapauteen, että siinä ei ole mitään vitsikästä ja se on hyvin painava.

– Onko pohjalla elävän elämän kokemuksia? Toki ne on hahmoja, joita siellä Raahessa pyöri aika paljon. Vaikka biisi on kirjoitettu sieltä tulon jälkeen, niin siinä kaupunkimaisemassa on erilaista vaikka helsinkimaisemaan se, että siellä liikkuu aika vähän ihmisiä kaupungilla ja sellaisessa rantakadun nollaliikenteisessä ympäristössä, jos siellä köpöttelee kasikymppinen pariskunta käsikädessä, niin ne hahmot on kyllä sieltä aika suoraan, vaikkakaan en henkilökohtaisesti tunne heitä.

– On kysytty myös, että kuollaanko siinä konkreettisesti tai onko se jokin sairaus-kohtaus. Ajattelin, että se jäisi silleen aika suloisesti auki, että ihmisethän on hyvin omistautuneita toisilleen tuossa ikävaiheessa ja sehän siinä on olennaista. Monihan toivoo, että ei tarvitsisi viettää viimeisiä hetkiä tai viimeisiä vuosia yksin. Tietysti viime kädessä kuoleman kohtaaminen tapahtuu yksin mutta.

 

---