EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Syyskausi pakettiin

Tekijä: Nina Lith

Syyskausi pakettiin

Julkaistu

Elvisin toiminnan tarkoitus on edistää suomalaisten säveltäjien, sanoittajien ja sovittajien taloudellisia ja ammatillisia etuja, yhteiskunnallista arvostusta sekä yhteisöllisyyttä. Arjessa se näkyy mm. tiimi-, toimikunta- ja hallitustyönä, lausuntoina, tiedottamisena, neuvonantoina ja jäsentapahtumina. Paljon on tapahtunut syyskauden aikana loppuvuoden tiukan TTVK-keskustelun lisäksi.   

Teoston Pumppu-hankkeessa olemme olleet mukana sen alkuvaiheista lähtien. Pumppu tukee suomalaisten musiikintekijöiden menestymistä järjestelmällisellä työllä ja yhdessä tekemisellä. Pumppu sykkii; ohjausryhmä on nimetty, ja hankkeen koordinaattori on aloittanut toimintansa. Kaija Kärkinen kertoo aiheesta lisää tässä lehdessä.

Syyskauden toimintaa on värittänyt EU-komission lausuntopyyntö tekijänoikeuden kollektiivihallintodirektiivistä. Direktiiviehdotus sinänsä on merkittävä kannanotto tekijänoikeuden merkityksen ja kunnioittamisen puolesta. Jos ja kun tämä direktiivi laitetaan täytäntöön, se voi tarkoittaa Teoston kohdalla kaikkien n. 26 000 asiakassopimuksen uusimista. Urakka on melkoinen, ja se ohjaa ajatukset sopimuksen muuhunkin päivittämiseen samalla. Näitä asioita pohdimme yhdessä Teoston edunvalvonnan kanssa.

Olemme mukana myös Teoston verotyöryhmässä, joka työstää näkemystä uudesta musiikintekijöiden toimintaa ymmärtävästä verolakimallista. Olemme keränneet tietoa musiikkitoimialan verotuksen ja muiden kannustavuuteen vaikuttavien seikkojen merkityksestä ja pyrimme vaikuttamaan hallitusohjelmakirjausten toimeenpanoon. Kartoitamme myös työttömyys-, eläke- ja sosiaaliturvan ongelmia Teoston SOS-työryhmässä. Tavoitteenamme on luoda mahdollisimman yksinkertainen ja toimiva järjestelmä, jolla pystyttäisiin turvaamaan musiikintekijöille kohtuullinen eläke- ja sosiaaliturva.

Music Finlandin toiminta lanseerattiin syyskauden aikana. MF yhdistää Fimicin ja Music Export Finlandin toiminnot. Elvis on yksi MF:n jäsenjärjestöistä, ja edustajamme on yhdistyksen hallituksessa. Music Finland on elvisläisille tärkeä mm. kansainvälistymisen yhteistyökumppanina.

Taiteen keskustoimikunnan muuttuessa vuodenvaihteessa Taiteen edistämiskeskukseksi taiteen valtiohallinnollinen tukitoiminta muuttuu merkittävästi. Taiteen alan edunvalvontayhdistykset ovat omissa lausunnoissaan pitäneet tärkeänä vertaisarvioinnin säilymistä päätösasioissa. Uhkana on monien päätösten siirtyminen virkamiehistölle. Olemme lausunnoissamme korostaneet taideneuvoston asemaa muutettavaksi niin, ettei taiteen edistämisasioissa valta ja päätöksenteko keskittyisi yksin edistämiskeskuksen johtajalle.

Syyskauden aikana Elvis on antanut jäsenilleen sopimusneuvontaa sekä kustannussopimusasioissa että muissakin tekijän arjen kohtaavissa asioissa joko toimistolta käsin tai lakimiehensä kautta.  Muutama kustannussopimusten purkamistoimenpide on saatu päätökseen hyvässä yhteisymmärryksessä. Kustannussopimuksiin liittyviä erinäisiä asioita tullaan käsittelemään Elvisin kevätkokouksen yhteydessä järjestettävässä seminaarissa.

Jäsentapahtumat ovat toimintamme ydintä, ja on hienoa todeta niihin osallistuneen ennätysmäärä jäseniämme. On tärkeää, että näemme toisiamme, vaikutamme yhdessä ja saamme meille tekijöille tärkeää uutta tietoa tapaamisten yhteydessä. Kevätkokouksessa tulemme mm. saamaan tietoa sekä musiikintekijöiden arkea koskettavista sopimusoikeusasioista että Teoston neuvottelutilanteesta YouTuben kanssa.

Innostavaa kevätkautta kaikille musiikintekijöille!

Aku Toivonen

Aku Toivonen on Elvis ry:n  toiminnanjohtaja.

Suuria tunteita etsimässä

Julkaistu

Kaikki alkoi television Kiitorata -ohjelmasta. Eriksson oli soittanut pienestä pitäen, mutta kipinä laulamiseen syttyi vasta teininä.  Hän lauloi omaksi huvikseen bändissä, jonka basisti lähetti omien sanojensa mukaan piruuttaan biisin Kiitorata-kilpailuun. Vastaus tuli postissa: Haluamme laulajan, mutta emme bändiä.

– Ei sitä voi verrata nykyajan kilpailuihin, se oli ihan erilaista. Menin Pasilaan ja nauhoitin kaksi kappaletta, joista tehtiin musavideot, ja kansa äänesti voittajan. Ei se ollut sellaista rumbaa kuin nykyään. Kaikki oli sattumaa. Tulin kilpailussa kakkoseksi. Ensimmäiseltä albumiltani julkaistiin Juliet ja Jonatan. Se oli iso radiohitti ja siitä homma alkoi, Eriksson kuvaa.

Äidin helmoista maailmalle

Erikssonin elämässä tapahtui iso muutos nopeasti. Hän esiintyi lavoilla, joilla ei ollut ikinä ennen käynyt. Media kiinnostui uudesta tähdestä ja keikkoja oli valtavasti, parhaimmillaan yli 20 kuukaudessa. Erikssonin muistikuvat noilta vuosilta ovat sumuisia, koska vauhti oli koko ajan kova.

– Minusta tuntuu kuitenkin, että tämä on aika tavallinen tarina. Alusta lähtien olin omillani, ammatillista tukea en saanut enkä valmennusta tulevaan ammattiin. Turvaverkko puuttui ja kaikki halusivat palan menestyksestä. Ei ollut paluuta. Keikkoja oli kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Siihen aikaan ei ollut suomalaista popmusiikkia, oli vain suomirokkia ja iskelmää mistä valita. Viime aikoina tilanne on muuttunut paljon, Eriksson toteaa.

– Menin keikoille suoraan äidin helmoista. Minusta tuntuu, että nykyajan kilpailuissa on enemmän ihmisiä kilpailijoiden ympärillä. Heitä valmennetaan tulevaan tehtävään. Toiminta on ammattimaisempaa ja määrätietoisempaa. Ne vuodet kasvattivat ammattitaitoa, tekivät minusta kovan luun. Siinä on tultava kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeen. Hyvä kuitenkin, että kävi niin.

Uusi alku

Kova keikkatahti vaati kuitenkin veronsa. Eriksson ajatteli lopettaa uransa 25-vuotiaana, takki ja tankki tyhjänä. Hän piti vuoden tauon kaikesta miettien elämäänsä ja uraansa. Hän sävelsi ja sanoitti lauluja, jotka sytyttivät kipinän uudestaan. Vanhojen muistelu saa Erikssonin miettimään myös tätä hetkeä ja nykymenoa.

– Minua ärsyttää nykymenossa se, että kovia pitkänlinjan tekijöitä jotenkin savustetaan ulos alalta. Itselläni on ainakin sellainen tunne, että uusille pikavoitoille tehdään tilaa. Pitkät urat eivät ole muotia juuri nyt. Kaikki irti tästä hetkestä mahdollisimman nopeasti. Sitä ei edes käsitetä miten paljon vaatii elää luovalla työllä vuosikymmeniä.

– Musiikissa asiat tehdään alle kaksikymppisille, mutta eihän niillä ole edes rahaa. Meiltä on musiikista kadonnut kokonaisia alueita ja se näkyy kaikissa medioissa. Hetkellisiä tähtiä nousee paikkaamaan katoavaa levynmyyntiä. Menestyksen toisintaminen vaatii paljon, siksi on helpompaa ottaa aina uusi kohde. Vanhat menestyneet artistit eivät myöskään suostu mihin vain. Kahdeksantoistavuotias, joka haluaa tähdeksi, on valmis tekemään mitä tahansa ja laittamaan nimensä mihin tahansa. Jokainen menestynyt ja itseään kunnioittava taiteilija tietää alan sudenkuopat, eikä suostu mihin vaan.

Kaikki kulutetaan nopeasti

Eriksson haluaa pitää näitä asioita pinnalla, koska se on hänen mielestään vanhojen konkareiden velvollisuus. Nuoria ihmisiä on helppo manipuloida. Erikssonille on joskus sanottu, että levy-yhtiöitä ei kovin paljon kiinnosta artistit, jotka tekevät itse uransa. Urat halutaan luoda, jotta markkinamiehet voivat sanoa: minä tein tämän artistin. Ilman minua hän ei olisi mitään. Erikssonin mielestä tämä ajatus on tällä hetkellä valoillaan. Hänen mielestään alalta putoaa paljon lahjakkuuksia pois, koska kaikki eivät ole valmiita istumaan heille valettuun muottiin.

– Media ja julkisuus kuluttavat musiikkia määrätietoisesti niin paljon, että kappaleet ja artistit poltetaan loppuun nopeasti. Levy-yhtiöt ovat antaneet radion musiikkipäälliköille vallan. Tuntuu, että sama ralli ja sama meno toistuu jokaisella kanavalla. Se meno on siirtynyt myös television puolelle. Artistit syödään loppuun. Miksi sen annetaan tapahtua? Kaikki hyvätkin jutut kuluvat nopeasti. Voiko sitä enää estää, viihdetulvaa ei taida edes päästä pakoon? Joku levy-yhtiöpomo sanoi juuri jossain haastattelussa, että se joka ei suostu olemaan koko ajan esillä, kommentoimaan jokaista asiaa ja päivittämään jatkuvasti Facebook-sivujaan putoaa auttamattomasti pelistä pois. Se on aika raakaa touhua. On suostuttava siihen, että ura syödään ennen kuin se on edes kunnolla alkanut. Artistien pitäisi ymmärtää ja hyväksyä, että he ovat levy-yhtiössä ja iltapäivälehtien toimituksissa välineitä. Viihdekoneisto tarvitsee pakollista täytettä ja sisällötöntä huttua, ja siihen artistit sopivat hyvin.

Tilaa muullekin kuin musiikille

Tällä hetkellä Eriksson on suunnannut katseensa muualle kuin musiikkiin. Hän tekee lyhytelokuvaa ja kirjoittaa, koska nyt ei ole hänen mielestään oikea aika hänen näköiselleen musiikille. Erikssonista on hyvä tehdä jotain muuta silloin, kun ei löydä omaa paikkaansa. Se on myös hyvä hetki katsella ympärilleen ja yrittää ymmärtää alaa. Hän toivoo muutosta, mutta samalla miettii, että onko peli kuitenkin jo menetetty. Tekniikan halpeneminen on vaikuttanut sisältöön enemmän kuin hän osasi odottaa.

– Mielestäni on pelottavaa, että alalla palkitaan vain kaupallisia menestyksiä. Ne koetaan onnistuneiksi projekteiksi ja niiden tekijät lahjakkaiksi. On kaupallista musiikkia ja on musiikkia, joka voi vielä palauttaa alamme täysin kadonneen arvostuksen.

– Ala syö ihmistä. Se on sekä fyysisesti että varsinkin henkisesti raskasta. Olen huomannut myös, että haen koko ajan haasteita pitääkseni luovuuteni hengissä. En osaa myöskään sanoa, mitä pitäisi tehdä, jotta asiat muuttuisivat. Vikaa on kaikissa. Peräänkuulutan avoimuutta, asioista pitäisi puhua enemmän. Toivoisin lisää keskinäistä kunnioitusta ja ennen kaikkea pitkäjänteisyyttä. Artistillakin on siinä iso vastuu. Ei nuori uraansa aloitteleva artisti osaa edes nähdä pitemmälle. Jokaisen ura on aaltoliikettä.

Rajat rikki

Naisartistien ja -tekijöiden esiinmarssin on myös Eriksson huomannut. Kehitys on hyvä, vaikka hänestä yhä edelleen joutuu joskus todistelemaan osaamistaan. Eriksson halusi viedä omaa juttuaan tiettyyn suuntaan ja rikkoa rajoja. Hänestä tie oli sen verran pitkä ja kuoppainen, että olisi ollut helpompi tulla suoraan omaan juttuunsa, ilman kiertoteitä. Hän otti riskejä ja oli valmis luopumaan suuresta suosiostaan. Oman musiikin kirjoittaminen oli kaikkein tärkeintä.

– Levy-yhtiöt saavat naisartisteilla valtavan määrän ilmaista markkinointia naistenlehdissä ja sosiaalisessa mediassa. Naisartistit ovat kannattavampi sijoituskohde, koska tylsä miesartisti ei nykyään kiinnosta mediaa. Yhä useammin tuntuu, että artistit ovat muuttuneet mediassa vain julkkiksiksi.

– Ala ei helposti sulata aidan yli hyppääjiä, siksi on itsepintaisesti hakattava päätä seinään, koska uudistuminen on kaiken tekemisen avain. Musiikkia tehdään ihmisten kuunneltavaksi. On sääli, että nykyisessä tilanteessa ihmiset eivät sitä enää oikein kuule missään, paitsi ne tietyt kappaleet, jotka mahtuvat soittolistoille. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sillä on näivettävä vaikutus paljon syvemmälle kuin päältä päin voisi huomata. Se on auttamattoman väärin. Muutaman vuoden aikana tilanne on mennyt todella pahaksi, Eriksson toteaa.

– Elämä on moninaista. Tärkeintä on, että musiikki kuulostaa ja tuntuu todelta. Haluaisin, että kuunnellessani joskus jotain laulua minulla menisi vilunväristyksiä, niin kuin joskus teininä. En tee iloista musiikkia, koska en pidä siitä. Haluan tehdä sellaista musiikkia, joka koskettaa. Ilo on tunne, jonka koen sisälläni itsekseni. Yksi levy-yhtiöpomo sanoi minulle kerran, että radiossa ei haluta, että kuulijat pysähtyisivät. Musiikki on taustamusiikkia, jonka tarkoitus on saada ihmiset jatkamaan sitä mitä ovat tekemässä. En ymmärrä sitä ajatusta. Surullisen musiikin kautta voi elää omia tunteitaan. Iloon ei sellaista tarvita. Musiikilla on lohduttava ja terapeuttinen vaikutus.

Deadline saa laulut esiin

Erikssonin pöytälaatikosta ei löydy ylimääräisiä lauluja eikä häneltä synny mitään varastoon. Hän tarvitsee aikataulun ja deadlinen. Lauluja syntyy tasan se määrä, mikä levylle tarvitaan. Niihin hän haluaa panostaa.

– En kerää aihioita. Teksti ja melodia syntyvät aika lailla samaan aikaan. Tekstiä hion toki kauemmin. Jotkut kappaleet syntyvät nopeasti, mutta toisten kanssa menee aikaa. Omasta mielestäni onnistuneimmat kappaleeni ovat syntyneet yllättävän nopeasti. Yleensä melodia tulee aina ensin. Suomi on rikas ja hieno kieli. Sijamuodot tekevät siitä kiehtovan ja erikoisen. Suomalaisten laulujen teksteiltä vaaditaan lähtökohtaisesti paljon enemmän kuin vaikkapa englanninkielisiltä. On helpompaa tehdä hyvältä kuulostava kappale englanniksi kuin suomeksi.

– Tehdessäni muille artisteille musiikkia yritän mennä heidän nahkoihinsa. Ne vähät laulut, mitä olen tehnyt, ovat mielestäni osuneet hyvin maaliinsa. Se on myös hyvin inspiroiva tilanne. Esimerkiksi Paula Koivuniemelle sanoittamani Kaiken antanut -tarina oli helppo kuvitella ja samaistua siihen. Halusin tehdä juuri sellaisen ja olihan siinä minuakin.

Omia tekemisiään Eriksson ei osaa analysoida, koska laulut syntyvät niin monella tavalla. Prosessi on hänelle itselleenkin mysteeri. Hän on elokuvamusiikin ystävä; musiikin on herätettävä visuaalisuus ja suuret tunteet.

Viisi tärkeää laulua

Pyynnöstä Eriksson nostaa esiin viisi laulua, jotka ovat olleet tärkeitä etappeja hänen urallaan. Juliet ja Jonatan vei hänen uraansa ison harppauksen eteenpäin. Laulu oli joskus Ruotsin euroviisukarsinnoissa. Levy-yhtiö ehdotti sen levyttämistä, ja hän teki siihen itse tekstin.

Kun katsoit minuun -kappaleen suosio yllätti Erikssonin. Nyt jälkeenpäin hän ymmärtää kauniin ja ajattoman kappaleen suosion. Eriksson uskoo omistavansa aika hyvän hittinenän, vaikka se onkin yhä vain aina arvoitus mikä ihmisiä koskettaa.

– Sinusta sinuun -levyn ilmestyessä sanoin levy-yhtiölle, että laittakaa Lintu sinkuksi. Aluksi sieltä julkaistiin pari muuta, ennen kuin he uskoivat siihen. Lintu oli iso hitti ja lisäsi levynmyyntiä rajusti.

Englanninkielinen levy oli Erikssonille irtiotto, se oli hänelle tärkeää lauluntekijänä ja oman polun kulkijana. Sieltä hän nostaa esille laulun Mad Girl Love Song. Hänellä ei ole ollut ajatuksena valloittaa ulkomaita, englanninkielinen levy on pikemminkin ollut tarkoituksenmukainen sivupolku koko uran kannalta.

Viidenneksi lauluksi Eriksson haluaa nostaa laulun Jos mulla olisi sydän. Se on hänen mielestään onnistunut. Teksti on ehjä ja jo tehdessä hänellä oli hieno tunnelma.

Tarvitaan ryhmähenkeä

– Vaikka ruikutankin välillä, en ole missään tapauksessa katkera. Teen havaintoja ja tämä on minun tapani havainnoida maailmaa. Koen velvollisuudekseni tuoda asioita esiin. Minusta kauan alalla olleilla on velvollisuus kertoa alan realiteeteista. Arto Melleri sanoi joskus, että häntä harmittaa kun taiteilija saavuttaa menestystä ja ura on pitkä, niin hänellä olisi varaa sanoa asioita ja ottaa riskejä, mutta juuri silloin hän ottaa niitä kaikkein vähiten. Taiteilija tuudittautuu siihen, että hänellä menee hyvin ja väliäkö muista. Se ei kuitenkaan ole niin. Tämä on sotatila niille, jotka haluavat tehdä tätä pitkään. Muuten meidän yli ajetaan. Nyt tarvittaisiin ryhmähenkeä.

 

Petri Somer – Biisintekijä on moniottelija

Julkaistu

– En ole koskaan kategorisoinut musaa, eikä mulla ole ollut ennakkoasenteita eri musiikkityylejä kohtaan. Kaikessa on hyvää. Paneutuminen ja intensiteetti, jokin musiikissa olemassa oleva voima, ratkaisee. Mun fiilikset saa liikkeelle se, että musiikki tulee sydämestä. Toinen vaikuttava asia on se, että musiikin eteen on nähty vaivaa. Joku biisi voi kuulostaa ensin keskinkertaiselta, mutta paremmalta sen jälkeen kun saa tietää, että sen onkin tehnyt ensikertalainen, joka on laittanut kaikkensa peliin. Substanssia ei sovi unohtaa, Somer miettii.

Hän kuvaa tähänastista säveltäjäuraansa ”vähän perverssiksi”: klassisesta on tultu jazzin kautta suomischlagereihin. Mennäänpä ajassa rapiat 30 vuotta taaksepäin.

Haydnia ja jammailua

Petri Somer syntyi vuonna 1978 Helsingissä, eikä hänen musikaalisuutensa ollut yllätys. Äitinsä puolelta hän on sukua Karl Collanille (1828–1871), joka kuului maamme tunnetuimpiin yksinlaulusäveltäjiin. Pianotunnit Petri aloitti kotona äidin opastuksella, ja 6-vuotiaana myös musiikkiopistossa. Siinä rinnalla jatkuivat kotiopinnot äidin kanssa.

– Hän oli hyvällä tavalla vahva päsmäri siinä hommassa. Huudon ja riemun välimaastossahan siinä mentiin. Soittaminen oli toki vapaaehtoista, mutta terve painostus oli kaiken a ja o.

Ihan läheltä löytyi myös toinen musiikkiin vahvasti kannustanut aikuinen; jazzpianisti, säveltäjä ja kapellimestari Jukka Linkola, joka on Somerin eno ja kummisetä.

– Mutsin lailla hänen vaikutuksensa on ollut suuri. Soitettiin aika paljon yhdessä lapsena Jukan tyttären Maijan kanssa, joka on viulisti. Kaiken kaikkiaan Jukan kuva ja käsitys musiikista on aika paljon samanlainen kuin omanikin.

Aika varhain tuli selväksi, että Petrillä on taitoa ja intoa soittaa myös korvakuulolta, ja soittamisesta tuli alusta saakka ”hauska combo Haydnia ja jazzia”. Treenimäärä alkoi kasvaa yläasteiässä, kun kuvioihin tulivat pianokilpailut ja esiintymiset. Sekä ensimmäinen varsinainen oma bändi, Petri Somer Trio, joka esitti Somerin jazz-sävellyksiä.

Jo melko nuorena oli aika tehdä valinta akateemisen uran ja taiteilijuuden välillä. Somer valitsi jälkimmäisen ja kahlasi lukion läpi ”aika minimeillä”. Klassista pianonsoittoa hän opiskeli parikymppiseksi saakka musiikkiopistossa, mutta opettaja oli Sibelius-Akatemiasta.

– Klasarisäveltäminen ja -soittaminen on niin täysipainoista ja vaativaa hommaa, että on tehtävä ihan tietoinen päätös siitä, lähteekö sille tielle vai ei. Mä en lähtenyt. Keskityin rytmimusiikkiin.

Vuonna 1997 Somer siirtyi opiskelemaan silloiseen Pop & Jazz Konservatorioon, mutta viihtyi siellä vain kahdeksan kuukautta.

– Koin, ettei pop- & jazzmusiikin opetus ollut siihen aikaan kovin korkealla tasolla ja siirryin opiskelemaan soittoa ja sävellystä yksityistunneilla, missä pystyi edistymään omaa tahtia. Tutkintoa ei siis ole, mutta eipä sitä ole koskaan kyselty, Somer tuumaa.

Töitä on riittänyt studiomuusikkona, tuottajana, artistien säestäjänä, teatteripianistina, kapellimestarina sekä soittajana tv- ja radionauhoituksissa. Somer esiintyy myös laulajana (myös salanimillä Pete McKenzie ja Peter Flygelmann) ja on kosketinsoittajana sekä biisintekijänä Giant Leap -yhtyeessä, joka oli Emma-ehdokkaana vuonna 2007 vuoden yhtyetulokas -kategoriassa.

Hyppy iskelmään

Eräänlainen käännekohta oli vuonna 2005, kun iskelmäsanoittaja Lasse Wikman, jonka jälkeläisille Somer antoi pianotunteja, toi tekstinsä sävellettäväksi.

– Aiemmin olin säveltänyt instrumentaalimusan lisäksi jotain runoja, tai sitten ihan poppia englanninkielisistä teksteistä. Nyt yhdistin osaamistani popista sekä käsitystäni siitä, mikä on suomalaista iskelmää.

– Tuohon aikaan elettiin kotimaisen iskelmän murroskautta, ja vanhojen tekijöiden rinnalle tuli paljon uusia artisteja, esimerkkeinä ainakin Janne Raappana, Juha Metsäperä, Neljänsuora, Tomi Markkola ja Suvi Teräsniska. Puhuttiin uuden iskelmän tulemisesta; pop ja iskelmä yhdistyivät.

Samaan aikaan osa vanhan kaartin iskelmäartisteista sekä -säveltäjistä ja sanoittajista meni tai joutui jäähylle.

– Nykyisin iskelmä ja pop ovat niin lähellä toisiaan, että lähinnä artistin profiili määrittää sen, kummassa genressä mennään. Jenni Vartiainen on poppari, mutta jos Missä muruseni on olisi tehty Kirsi Rannolle, se olisikin iskelmää.

Somer ei säveltäessään halua miettiä liikaa biisin genreä.

– Jos on tiedossa, kenelle biisiä tarjotaan, siitä pitää toki tehdä esittäjälle sopiva. Mutta ellei esittäjää ole määritelty, katson mihin tekstin moodi vie ja mietin vasta myöhemmin sopivan artistin. Jos sävellysvaiheessa alkaa miettii liikaa genreä, voi lopputulos jäädä hengettömäksi. Sitä joutuu tosi vaikeaan paikkaan, jos alkaa säveltäessä kelata, mitä tyylikeinoja saa ja ei saa käyttää.

Mikä tekstissä sitten innostaa säveltämään?

– Rytmi ja tunnelma. Tekstin pitää olla puhuttavaa ja laulettavaa kieltä niin, että sen sisäänkirjoitettu rytmi löytyy helposti. Torsotekstiä, joka ei ole kunnolla muotoon kirjoitettu, on tosi vaikea lähteä tekemään. Musta tuntuu, että jokaisessa tekstissä on valmiina myös oma temponsa, jossa se toimii kaikista parhaiten.

Moniottelijana futuurialalla

Somer kantaa huolta siitä, että populaarimusiikin biisinkirjoittajan pitää tänä päivänä olla paljon enemmän kuin 10–15 vuotta sitten, mikä on tuskallista monille.

– Tämän päivän biisintekijä on kuin yrittäjähenkinen moniottelija, jonka olisi otettava nopeasti haltuun monta asiaa. Pitää osata tehdä kunnollisia demoja ja olla sosiaalisesti taitava pystyäkseen lähestymään artisteja ja levy-yhtiömaailmaa. Pitää tutustua soittajiin ja tuottajiin. Ylipäätään pitää verkostoitua paljon. Joka käänteessä pitää olla valmis puolustamaan omaa tonttiaan ja musaansa. On haastavaa saada ääntään kuuluviin silloin, kun puhutaan formaattiteollisuudesta.

Omat paineensa luo toimiminen futuurialalla.

– Pahimmassa tapauksessa syöt sun pääomaa ennen kuin mitään tulee takaisin. Pitää tehdä tosi paljon töitä, uhrata ajallisesti ja taloudellisesti, ennen kuin saa mitään. En yhtään ihmettele, että biisintekijäjengillä loppuu usko.

Biisinkirjoittaja voisi olla myös agentti, joka käyttää tuntosarviaan uusien artistien etsimiseen ja jo tuttujen artistien uran kehittämiseen.

– Jos haluatte tekemällenne musalle kasvot, niin etsikää esittäjä ja esitelkää levy-yhtiöille valmis paketti. Junailkaa artistien juttuja, Somer kehottaa.

– Väitän, että hyvä säveltäjä ja tekstittäjä pystyy ohjaamaan artistin uraa jopa paremmin kuin levy-yhtiöiden A&R-tyypit. Me ollaan Wikmanin Lassen kanssa alusta asti lähdetty ehdottamaan artisteille suoraan, mihin suuntaan heidän kannattaisi musassaan mennä. Usein on satuttu ehdottamaan jotain ihan päinvastaista vastapalloa kuin mitä levy-yhtiö, ja se onkin sitten toiminut ja riski on kannattanut.

Tekijät liian usein aliarvioivat omaa arviointikykyään, ja se on Somerin mielestä huolestuttavaa.

– Pitäisi avoimesti puhua siitä, miksi tekijät voivat niin huonosti eivätkä usko omiin kykyihinsä vaikuttaa alaan. Kun artistit ja levy-yhtiöt ovat kuitenkin ihan täysin riippuvaisia siitä, millaisia biisejä he saavat.

Somer kertoo olevansa yrittäjähenkinen ja näkevänsä musan osana isoa bisnestä ja kaupallista mediaa.

– Ei kai musa ole mitään irrallista taidetta, joka ei ole sidoksissa mihinkään? Kaikki jazzista klassiseen on tavallaan osa kaupallista konseptia, eikä kaupallisuus ole mörkö, joka vähentää musiikin taiteellista arvoa. Biisi on ihan yhtä hyvä, oli se kaupallinen tai ei. Mua inhottaa se kuppikuntaisuus niin sanotun ei-kaupallisen ja kaupallisen musan tekijöiden välillä. Pitäisi kunnioittaa toisia ja antaa jokaisen tehdä, mitä haluaa.

Pöytälaatikko tyhjänä

Biisitilauksia Somerilla on koko ajan, ja tänä vuonna kotimaista iskelmäpoppia menee julkaisuun 60–70 biisiä. Pöytälaatikkoon ei ole jäänyt juuri mitään.

Demojen työstäminen riippuu biisistä. Joskus riittää hyvin tehty pianolaulu-demo, joskus demon on oltava loppuun asti tuotettu.

– Jos biisissä on joku rytmisesti haastava juttu, pitää demon olla aikalailla loppuun asti työstetty. Yhä vähenevässä määrin osataan kuunnella pelkistetystä demosta biisin idea. Mulle on ollut tosi iso hyöty siitä, että osaan tehdä kunnon demot ja olen panostanut laitteisiin. Osa hyvistä tekijöistä on pudonnut kelkasta sen takia, että näitä valmiuksia ei ole.

Somerin mielestä on menty siihen, että tekstin ja melodian lisäksi biisissä pitäisi jo demovaiheessa olla joku musiikillinen täky, joka herättää mielenkiinnon. Hän laulaa esimerkkinä Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä -hitin riffiä.

– On tullut mukaan se kolmas faktori, se biisiin jo demovaiheessa sisäänkirjoitettu koukku. Siihen kelkkaan piti päästä nopeasti 2000-luvulla. Vaikka ajatellaan, että vain biisi ratkaisee, niin alitajuisesti se kudos joka biisin pohjana on, luo vahvasti maailman, joka biisissä on.

Mutta missä sitten menee säveltämisen ja tuottamisen raja?

– Sanopa se. Näistä on jouduttu vääntämään. Joskus olen ratkaissut asian niin, että olen tehnyt itse tuotannon – tuli siitä rahaa tai ei. Mutta pääseepähän siitä vitutuksesta, että omat ideat otetaan muiden nimiin.

Somer tähtää biisinkirjoittajana kansainvälisille markkinoille ja on ylipäätäänkin sitä mieltä, että lauluntekijät ovat suomalaisen musiikin seuraava kansainvälinen menestystarina.

– Meillä on todella paljon hyviä biisintekijöitä. Pitää vain yhdistää voimat ja alkaa tehdä nykyistäkin tiiviimpää yhteistyötä. Ihmetellään, miksi ruotsalaiset musantekijät pärjää. No, ne tekee aina tiimeissä. Suomalaisen kirjoittajan Akilleen kantapää taitaa olla se, että puurretaan yksin.

Genrerajaton Somer tuumii, että tulevaisuus voi tuoda tullessaan ihan mitä tahansa.

– Saattaahan tässä käydä niinkin, että jossain vaiheessa ympyrä sulkeutuu ja palaan vakavan musiikin pariin.

 

Chrisse Johansson

Julkaistu

Helsingin Vallilassa lapsuutensa viettänyt Chrisse harrasti kirjoittamista pienestä asti ja laulutekstejä syntyi pöytälaatikkoon omaksi ja vähän kavereidenkin iloksi. Koulujen jälkeen Chrisse sai töitä Yleisradiosta ulkolähettinä ja eteni PTS-osastolle tutkimussihteeriksi. Hän myös opiskeli radio- ja TV-toimittajaksi.

Chrisse Johanssonin sanoittajauralle tärkeän alkusysäyksen antoi Veikko Laiho. Taiteilijanimellä Oliver esiintynyt Laiho teki radion kantanauhaa Elviksen vanhoista biiseistä ja pyysi Chrisseltä siihen käännöstekstejä. Sovittaja Seppo Rannikko vei tekstit EMIn toimitusjohtaja Reino Bäckmanille ja sitä myötä Chrisse sai ensimmäisen tilaustyönsä. Kyseessä oli Irina Milanin single Hei pikkuinen (Let the music start, säv. & san. Guy Fletcher) vuonna 1969.

Naissanottajia ei Suomen musiikkimaailmassa vielä kovin montaa tunnettu.

– Tuula Valkama oli vielä jonkun verran kehissä ja tutustuttiinkin, mutta ei meillä paljon yhteistä aikaa tekemisen suhteen ehtinyt olla.

Chrissen sanoitustuotanto painottui aluksi valtaosin suomenkielisiin versioihin, koska tuohon aikaan suurin osa levytettävistä kappaleista tuli ulkomailta. Chrisse ei puhuisi kuitenkaan pelkästään ”käännösteksteistä”, vaan hänestä oikeampi ilmaisu olisi ”ulkomaista alkuperää olevaan sävellykseen tehty suomenkielinen teksti”.

– Ei silloin mistään saanut mitään raakakäännöksiä. Jos oli tarkoitus todella kääntää teksti, niin se oli yleensä tekstittäjän omasta kielitaidosta kiinni, ainakin mun kohdallani.

Stadin gimma Chrisse on periaatteessa suomenruotsalaisesta perheestä, mutta pitää itseään suomenkielisenä ja on käynyt koulunsa suomeksi. Lievä kaksikielisyys on kuitenkin saanut kiinnostumaan vieraista kielistä. Hän on opiskellut koulukielten lisäksi mm. ranskaa, italiaa, kreikkaa, serbokroatiaa… ja tietysti myös espanjaa!

Pitkään jatkunut yhteistyö Lea Lavenin kanssa alkoi Lean debyyttisinglestä Ma che freddo fa (säv. Claudio Mattone, san. Franco Migliacci) eli suomenkieliseltä nimeltään Se on elämää vuonna 1969. Itse teosten lisäksi myös levytaustat saattoivat usein tulla ulkomailta. Leankin ensimmäisellä singlellä molempien puolien taustat ovat ruotsalaista tekoa.

– Eikä siinä hirveen paljon kysytty, istuuko se artistin sävellajiin, vaan siinä kysyttiin vain, että pystyykö se laulamaan! Se oli sitä aikaa ja suhteellisen edullista tuotantoa.

Musiikkiala vei mukanaan

Keväällä 1970 Chrisse siirtyi Yleisradiosta levy-yhtiö EMIin PR-hommiin. Chrisse laati tiedotteita ja tarjosi artisteja ja lauluja eri ohjelmiin. Vaikka kanavia ja yhtiöitä oli aika vähän, niin soittolistoja ei tunnettu ja lobattavia musiikkitoimittajia oli enemmän kuin tänä päivänä musiikkipäälliköitä.

– Lista [-ohjelma] oli kyllä radiossa ja hyvin suosittu olikin. Mun mielestä se toimi sikäli hyvin, että annettiin tilaa ihan rehelliselle kevyelle musiikille. Iskelmä ei noina aikoina ollut mikään kirosana. Se, toimiko Lista itsessään rehellisesti, saattaa jakaa mielipiteitä kuten tämänkaltaiset jutut lähes aina.

Päätyönsä ohessa Chrisse sai enemmän tilaisuuksia tehdä tekstejä eturivin laulajille ja menestykset poikivat uusia tilauksia.

– Mullahan oli hirveä mäihä siinä mielessä, että sain alun alkaen tehdä duuneja ja tekstejä erittäin tasokkaiden artistien kanssa. Siitä osaan kyllä olla edelleen kiitollinen.

Esimerkiksi Katri Helenaan Chrisse tutustui tehdessään Valto Laitisen sävelmään tekstin Kai laulaa saan (C’est tout une musique, san. Marc Bonnard). Edesmenneelle Tapio Heinoselle puolestaan Chrisse sanoitti mm. Gilbert Becaud’n tuotantoa.

– Niitä voi sanoa käännösteksteiksi. Siihen aikaan klaarasin vielä ranskan sen verran hyvin, että kääntäminenkin onnistui. Tapsa on yksi niistä alan ihmisistä, jonka kanssa mulla on ollut oikein kiva ja lämmin ystävyyssuhde.

Sammy ja Kisu

Babitzinien musikaalinen perhe on Chrisselle tuttu jo lapsuudesta asti: he asuivat Maunulassa vierekkäisissä rapuissa kaupungin vuokratalossa. Varsinaisesti Chrisse aloitteli musiikkialalla jo The Creatures -bändin ”taustavoimana”.

– Mehän oltiin ihan kakaroita, kun ruvettiin sähläämään. Minäkin myin bändille joitakin keikkoja kotoani, salaa äidiltäni…

Vuonna 1972 Sammy Babitzin pääsi levyttämään ensimmäistä albumiaan EMIlle ja sai tuottajakseen Chrissen. Sammy sai viime tingassa idean osallistua Syksyn Säveleen ja Chrisse lähetti hänet Kari Kuuvan luokse kyselemään sopivaa laulua. Daa-da daa-da löytyi ja valmistui suuren innostuksen vallassa juuri ja juuri ennen määräaikaa, mutta EMIlle Sammyn Syksyn Sävel -ehdokas ei ollut kovin tärkeä tuotanto. Chrisse on varma, että biisi olisi jäänyt tekemättä kilpailua varten, jos Raimo Henriksson olisi saanut ratkaista. Chrisse piti kuitenkin päänsä ja loppu on historiaa…

– Se oli vielä niin, että olin laulattamassa jengiä aamusta alkaen niin, että joskus kai kolmen kieppeillä yöllä aloin laulattaa Sammya, se oli viimeisenä. Sitten kävi vielä niin hyvä mäihä, että äänittäjä tiesi kertoa Kuuvan olevan itse C-studiossa… Piti saada meteliä meidän biisiin ja kun studiossa ei enää äänittäjän, Sammyn ja mun lisäks ollut ketään saati sitten kuoroa, me haettiin Kari mukaan ja mekkala oli taattu. Kaikki se ylimääräinen kailotus siinä biisissä siirtyi levylle ja mulle tulee edelleen hyvä fiilis kun sitä kelaan.

Vapun alla 1973 Sammy kävi pyytämässä myös Chrisseä mukaan kohtalokkaalle reissulle uudella Alfa-Romeollaan, mutta Chrisse olikin lähdössä viikon matkalle Torremolinosiin. Tieto seuraavan päivän kuolonkolarista ei saavuttanut Espanjaa.

– Sitten kun lensin Suomeen, ihmettelin mitä mun äiti ja EMIn keskus tekee mua vastassa. No, se selvisi aika pian. Kun tulin sieltä ulos niin, hautajaisiin oli aikaa pari tuntia. Ensin mä pyörryin siellä kentällä sinne jonnekin ovien väliin ja sitten taksilla Konalaan. Mutsi oli duunannu kaikki mustat vaatteet valmiiksi mulle. Ei muuta kuin niihin ja taksilla hautausmaalle… Se oli jotain niin uskomattoman kamalaa ja se ihmistunku oli niin käsittämätön ettei sitä pysty edes selittämään. Ja jäi siitä joksikin aikaa sellainen kammo, että aina kun palasin jostain Suomeen niin pelkäsin älyttömästi että joku olisi mua yllättäen vastassa.

Kisun (Kristian Jernström) soolouralle merkittävän potkun antoi katalonialaistrio Santabárbaran hitti Uneen aika vaipuu (Charly, säv. Enric Milian ja Mario Balaguer san. Rafael Gil). Sen suomenkielinen teksti oli Chrissen surutyötä Sammyn muistoksi.

– No, se nyt vaan syntyi ja kyllähän Kissa mut ja mun juttuni tuntee.

Myöhempikin Kisun hitti löytyi samalta yhtyeeltä: ¿Dónde están tus ojos negros? (Bring these flowers to my lady, säv. Dave Mac Ronald san. Dave Mac Ronald/R. Dunhills/Ray Girardo) on ”onomatopoeettisten” versioiden parhaimmistoa eli Onnestain on puolet sinun. Kisu kilpaili vuonna 1974 myös euroviisukarsinnassa ja Syksyn Sävelessä Chrissen tekstein.

Eräs suuri onnenpotku oli myös ABBAlle toiseksi jääneen Gigliola Cinquettin esittämä Italian euroviisu Sì, joka Chrissen onnistui napata ja tuottaa Lea Lavenille nimellä Niin.

– Siinä vaiheessa lafkassa elettiin jokseenkin tiukkoja aikoja ja tämänkin biisin levytys onnistui, kun sain hankittua siihen edullisesti ulkomailta valmiin taustan. Sinkku syntyi tuota pikaa ja toisellekin puolelle sain hankittua ulkomailta taustan – se toinen puoli oli Tumma nainen (Dark Lady, säv. & san. John Durrill, suom. san. Pertti Reponen). Harvinaisen halpaa ja jokseenkin riskitöntä tuotantoa.

Samoilta italialaisilta tekijöiltä löytyi myös Gigliolan vanhempi hitti Vasten auringon siltaa (Alle porte del sole), josta puolestaan Katri Helena sai suuren hitin.

Freelanceriksi

EMI-aikana Chrisse bongaili uusia kappaleita lähinnä kuuntelemalla muiden maiden EMIen lähettämiä promolevyjä. Varsinkin Hollannista löytyi monia Suomessakin menestyneitä sävelmiä. Kun 1975, kuumimpaan Finnhits-aikaan, hän siirtyi tuotantopäälliköksi kotimaiselle Scandialle, niin coverbiisejä piti alkaa itse etsiä eri lähteistä. Muuten melko itseoppinut Chrisse kiittelee Jaakko Saloa sparrauksesta.

– Jakke oli aika pahuksen tarkka tekstien suhteen, se oli oikein tätä vanhaa liittoa. Antoi hyvää kritiikkiä, palautetta laidasta laitaan ilman kiertelyjä ja kaarteluja. Reilu kaveri.

Scandian aikaan osuivat mm. Syksyn Sävel -kakkossijan napannut Syysunelma, Kesän lapsi ja Etsin kunnes löydän sun (Markku Aro/Finnlevy), alun perin lähes sanoittamattomia kappaleita molemmat, tosin jälkimmäisen otsikkoon Chrisse sai foneettisen idean Joe Dassinin ranskalaisesta versiosta Et si tu n’existais pas (ransk. san. Pierre Delanoë ja Claude Lemesle). Menestysten myötä Chrissen oli mahdollista jättäytyä freelanceriksi.

Jamppa Tuominen ja Juhamatti löytyivät Apu-lehden järjestämästä Iskelmähaavi-kilpailusta, jossa Chrisse oli tuomarina. Heidän albumiensa myötä Chrisse alkoi tehdä tuottajahommia CBS:lle, joka muutenkin kasvatti kotimaista tuotantoaan merkittävästi.

Tärkeimpiä säveltäjä- ja sovittajakumppaneita Chrisselle ovat olleet mm. Veikko Samuli, jonka kanssa yhteistyö on jatkunut jo vuodesta 1972, Esko Koivumies, Jukka Kuoppamäki, edesmennyt Jukka Koivisto ja Hannu Takala, jonka kanssa 80-luvulla alkanut yhteistyö jatkuu edelleen tiiviinä. Coverbiisien tehtailemisen vähennyttyä Chrissen tekstien tyylikirjokin alkoi laventua merkittävästi ja huumoria alkoi tulla mukaan: R-A-K-A-S, Tule kanssani kylpyyn, No, justiinsa juu… Vuonna 1979 syntyi myös lastenlevy Popsi, popsi porkkanaa.

– Sen jälkeen, kun mä aloin tehdä tekstin ensin, mä taisin riehaantua niin tästä uudesta raamittomasta vapaudesta että alkoi syntyä vähän toisenlaisiakin tekstejä…vähemmän sellaista entismallista tekstiä.

Esitysten ilmoittaminen kuntoon!

Chrisse oli Elvisin johtokunnassa kauden 1979–1981, jolloin taistelu musiikinlajien välillä oli vielä kiivasta Teostossa. Suomalaisen musiikin vaatimaton menestys verrattuna vaikka ruotsalaisiin johtuu hänestä ennen muuta populaarimusiikin arvostuksen puutteesta.

– Se on sääli, sillä kyllä Suomessakin on erinomaisia ja lahjakkaita tekijöitä. Onneksi ajat ovat muuttuneet sillä tavalla, että kevyttäkin musiikkia osataan jo vähän arvostaa. Täällä Espanjassa arvostus on tosin ihan toista tasoa. Kevyen musiikin tekijätkin noteerataan korkealle. No joo, tässä kai pitäis määritellä mitä kevyellä musiikilla tarkoitetaan kun nykyisin kaikki karsinoidaan niin tiukkapipoisesti.

Yhtenä suomalaisten syntinä Chrisse pitää myös pieniä ja klikkiintyneitä piirejä, jonka vuoksi hänkin on turvautunut välillä salanimiin. Hän myös ihmettelee, miksei Suomessa ole siinä määrin puhtaasti kotimaista musiikkia soittavia radiokanavia kuin Espanjassa.

Chrisse on turhautunut Teoston toimintaan puuttuvien esitysilmoitusten valvonnan suhteen. Monet eturivin artistitkin jättävät edelleen kaikki ilmoitukset tekemättä ja reklamointi ei ole useinkaan kovin palkitsevaa eikä tuloksellista, ja ikävän tyypin mainekin heittyy herkästi harteille.

– Jos joku nimismies saa ripustaa kuivumaan otetut ajokortit julkisesti nähtävillä olevalle pyykkinarulle niin miksei esim. Teostoryssa voisi julkaista häpeälistaa niistä artisteista jotka laiminlyövät esitysilmoituksensa? Sori vaan, saattaa kuulostaa kornilta.

– Tekijät itse voisivat sitten päättää antavatko hengentuotteitaan näille lauluvarkaille. Olettaisin että tällaisella menettelyllä olisi edes jonkinlaista merkitystä. Harvempi esiintyjä kai sentään tahtoisi nimensä siihen listaan missä nimitys on Pee Askiainen. Mutta ensiarvoisen tärkeää tässäkin asiassa on tietysti se, että esiintyjät ovat tietoisia velvollisuuksistaan ja tietoisia siitä, mitä esim. esitysilmoitusten laiminlyönti tekijöille käytännössä merkitsee. Tietämättömyyttäkin on edelleen liikkeellä, mutta nythän Teosto on asiasta kampanjoinut yhdessä Elvisin kanssa ja siitä isot plussat!

Koti Euroopan toisella laidalla

1980-luvun lopussa Chrisse tuotti joitakin julkaisuja myös oman yhtiönsä CAJ Musicin kautta (mm. Eija-Riitta Kantolan debyyttialbumi, Mistral, Jukka Koivisto ja Hariolax) ja sen ohessa 1990-luvun alussa hän piipahti myös Polarvoxin yksikönjohtajana ja tuotti sinne mm. Lea Lavenin ja Anita Hirvosen albumit.

Chrisse ja Titta Kerttula talvehtivat ensin huikean rahtilaivamatkan päätteeksi Malesiassa 1993 ja seuraavan talven Italiassa ennen asettumistaan Espanjan Aurinkorannikolle 1995. Suomessa heidän tulee harvoin vierailtua: ystävät ja sukulaiset käyvät Espanjassa.

Joku vuosi sitten Chrisse oli tehnyt ulkosuomalaisen Suomi-kaipuusta tekstin Suomi sydämessä, jonka Veikko Samuli sävelsi. Espanjassa asuva laulaja Marja-Liisa Kuosmanen innostui kappaleesta ja häntä pyydettiin Siirtolaisinstituutin Turussa 2011 järjestämään tapahtumaan, jonka otsikko oli sattumalta Suomi sydämessä. Kappale ei joitain paikallisradioita lukuun ottamatta ole vielä Suomessa pahemmin levinnyt, mutta Aurinkorannikon suomalaisten itsenäisyyspäivän juhliin se näyttäisi olevan muodostumassa pakolliseksi numeroksi.

Tekstejä syntyy edelleen: uutta materiaalia on syntynyt mm. Matille ja Tepolle ja ensi vuonna on luvassa levyllinen Markku Kopiston Chrissen teksteihin säveltämiä lastenlauluja, kuulemma samassa hengessä kuin aikansa suurmenestys Popsi, popsi porkkanaa.

Laaja-alainen taituri yhdistää genret

Julkaistu

Säveltäjä Antti Nissilä muistelee aloittaneensa säveltämisen 14-vuotiaana. Taustalla olivat klassisen musiikin opinnot.

– Mun lähtökohta on alun perin vahvasti klasapohjainen. Soitin alttoviulua ja pianoa musiikkiopistossa ja kouluiässä vietin paljon aikaa luurit korvissa ja nenä partituurissa kuunnellen taidemusaa, erityisesti 1900-luvun kamaa. Innostuin itsekin kokeilemaan muutamien pikkukappaleiden kirjoittamista, ja kävin näyttämässä niitä Rydmanin Karille, joka asui lähistöllä. Kari rohkaisi jatkamaan ja siitä se alkoi, Nissilä kuvaa. 

Hän arvioi ensimmäisten ”tekeleiden” olleen Bartok-vaikutteisia. 

– Pianokappaleita, jotain kamarimusaa, sitten jopa sävellys pienelle orkesterille. Sitä kokeiltiin kerran treeneissä Valkeakosken orkesterissa, jossa itsekin soitin. Jotain hankaluuksia taisi joissain stemmoissa olla, eikä vissiin pelkästään soittajien tasosta johtuen, Nissilä muistelee.

Innokas nuori musiikintekijä alkoi opiskella sävellystä teini-iässä ensin Kari Rydmanin johdolla. 

– Kari opetti ihan hyvää hyvyyttään, lukioiän opiskelin Sibiksen nuoriso-osastolla ja sitten jatkoin Tampereen konservatoriossa, jossa erityisesti Leo Bashmakovin orkestrointiopetus oli tehokasta. Sävellysopettajillani on ollut iso merkitys kannustajina ja toisaalta tekemisteni kyseenalaistajina. Viimeisimmät sävellysopintoni Pirkanmaan ammattikorkeakoulussa opiskelin Kaipaisen Jounin ja Pohjannoron Hannun oppilaana Tampereella, ja sen vaiheen myötä ammatillinen itseluottamus nousi kovasti, Nissilä toteaa.

Yhdeksi puroksi

Intohimo klassisen ja rytmimusiikin säveltämiseen on kulkenut Nissilän mukana rinta rinnan nuoresta asti. Se ei ole välttämättä klassisen musiikin sävellysopiskelijalle itsestään selvää.

– Rydmanin Karin esimerkillä on varmasti vaikutusta siihenkin, että pidin mahdollisena esimerkiksi laulelmien ja rytmimusan kirjoittamista niin sanotun taidemusan rinnalla. Itse asiassa lukioiän jälkeen modernin klasan kanssa touhuaminen loppui joksikin aikaa käytännössä kokonaan. Sävelsin ihan tonaalisia lauluja ja pikkukappaleita jos jonkinlaisiin tarkoituksiin ja aloin perehtyä rytmimusan hienosäätöihin vähän tarkemmin. 

Sävellysuran alkupuolella eri genret olivat selkeästi erillään, mutta Nissilä kokee eri genrevaikutusten yhdistyneen ajan myötä omassa musiikissaan.

– Viime vuosina purot ovat tavallaan yhtyneet ja monissa kappaleissa on sekä rytmimusan että klasan piirteet selvästi läsnä. Kerran kävi jopa niin, että kun olin täyttelemässä apurahahakemusta sävellystyölle, koko hakemus jäi lähettämättä, kun en osannut rastittaa, meneekö hakemus vakavalle vai kevyelle toimikunnalle…, Nissilä muistelee. 

Säveltämisen lisäksi syttyi kipinä myös kirjoittamiseen, ja hän alkoi tehdä sanoituksia omiin sävellyksiinsä.

– Sanoitusten tekeminen tuntui aluksi aika työläältä, mutta kun siinä sain jotenkin ”koneen käyntiin”, niin siitä on tullut oikeastaan hyvinkin nautinnollinen osa työtä.

Laulunopettajaksi valmistunut ja ulkomaillakin klassista laulua opiskellut Nissilä esiintyy myös koko ajan oopperalaulajana eri produktioissa ja orkesterien solistina. Hänen laajimpia solistitehtäviään ovat olleet Don Giovannin, Figaron häiden ja Elias-oratiorion nimiroolit. Monipuolinen kokemus laulajana, kuoronjohtajana ja kapellimestarina on antanut arvokasta, hyvin käytännönläheistä ymmärrystä esittäjän näkökulmasta. Nissilä pitää sitä vahvuutenaan säveltäjänä.

– Esittävällä puolella touhuaminen on ollut aivan olennainen osa know-hown keräämistä. Esimerkiksi puhaltimille ja kuorolle olen kyllä oppinut kirjoittamaan pääasiassa kantapään kautta. Olen johtanut nuoriso-orkestereita ja kuoroja reilut kymmenen vuotta nyt, ja se on ollut kyllä korvaamatonta käytännön koulutusta. Esimerkiksi instrumenttien eri rekisterien yhdistelmät orkesterimusassa ovat avautuneet vasta tahtipuikko kädessä, Nissilä toteaa.

Oma ooppera Pyhät seinät

Säveltäjän, sanoittajan ja oopperalaulajan työ huipentuivat samassa teoksessa, kun Nissilä toteutti unelmansa: Ikaalisissa sai marraskuussa ensi-iltansa hänen säveltämänsä yksinäytöksinen ooppera Pyhät seinät. Nissilä myös kirjoitti jännitysnäytelmäksi luonnehditun, valtataisteluita ja ihmisarvoa pohtivan oopperan libreton itse. 

– Libreton sorvaamiseen käytin aika monta kuukautta. Ja ideoiden tasolla se oli hautunut todella pitkään.

Mahdollisuus tehdä tämä kaikki: luoda tarina, teksti, säveltää siihen draama ja tunteet ja lopulta olla itsekin osa esitystä on tuottanut monipuoliselle tekijälle suurta nautintoa.

– Kyllähän sellaiset projektit, joissa useampia työn puolia voi yhdistellä, ovat mahtavia. Oopperalaulajana joutuu kuitenkin tekemään aika paljon cover-matskua. Onhan se spesiaali tunne oman tekeleen parissa, Nissilä hymyilee.

Hän toteaa, että oopperan säveltäminen ja kirjoittaminen on ollut merkittävä ammatillinen saavutus.

– Kyllä tuo ooppera on iso juttu minulle. Siinä on myös monen genren parissa puuhastelun vaikutuksia näkyvissä. Esitys on akustinen ja klasaotteella laulettu, mutta tekstipuolta olen ajatellut paljon myös laulelman ihanteiden kautta. Harmonioissa ja äänenkuljetuksessa olen käyttänyt sekä vanhan musan käänteitä että jazz-pohjaisuutta.

Pyhät seinät -oopperan lisäksi Nissilä nostaa tärkeimmiksi isoiksi sävellystöikseen Raija-Sinikka Rantalan käsikirjoitukseen säveltämänsä, Kotkan kaupunginteatterin esittämän musiikkinäytelmän Supan Tomppa, Tampere Filharmonian tilaaman orkesteriteoksen Ongang, Still Songs -”kamari-laulelmasarjan”, A Little Night Music -kantaatin sekä puhallinorkesterisävellyksen Fair Day (viululle ja puhallinorkesterille). Yksittäisistä lauluistaan hänelle itselleen tärkeimmiksi ovat muodostuneet muun muassa joululaulu Hiljainen Gloria ja Pentti Hietasen levyttämistä lauluista vähemmän soitettu Pisaroita. 

– Sävellykset ovat kivoja välineitä omien vaiheiden muistelemiseen. Täytyy tunnustaa, että kuuntelen kohtuullisen usein omia biisejäni. Harvan kappaleen myötä on tullut merkittävää taloudellista tulosta ja osa on tullut suorastaan kalliiksi, mutta ovatpahan fiilissäilykkeitä jos ei muuta, Nissilä kuittaa.

Eri genreissä omat kiksinsä

Nissilä kertoo, että häntä kiehtovat edelleen varsin monenlainen musiikki sekä kuuntelijana että tekijänä. 

– Eri genreissä kiksit ja palkitsevuus löytyvät vähän eri kulmista. Vokaalimusiikki osuu aina jollain lailla teksti edellä, ja siksi tekstin ja musiikin kombinaatioissa on se taika. Orkesterimusiikissa valtava väriarsenaali ja isot tehot innostavat, Nissilä kuvaa. 

– Harrastajille ja opiskelijoille tarkoitettu musiikki on taas suuressa määrin soittajalähtöistä. Pyrin siihen, että orkesterit kokevat sävellysten treenaamisen ja esittämisen mielekkääksi. 

Säveltämisen innoituksena toimii usein tulevan esitystilanteen, siinä läsnä olevan ihmisjoukon, tilan ja toivotun konserttiatmosfäärin kuvitteleminen. 

– Niihin koetan löytää toimivimman musiikin.

Laulua ja hiirihommaa

Antti Nissilä ei ole kirjoittanut viime vuosien aikana juuri mitään pöytälaatikkoon, sillä useimmat sävellystyöt ovat olleet tilausteoksia tai liittyneet omaan menossa olevaan projektiin ja tuleva esitys on ollut jo sävellysvaiheessa tiedossa. Työskentelytavat vaihtelevat kappaleen luonteesta ja laajuudesta riippuen. 

– Pianon ääressä tulee maisteltua ideoita, mutta nuotteja kirjoitan yleensä suoraan lopulliselle kokoonpanolle. Jos sävellän oman tekstiini, teen mieluiten tekstin ensin. Näin tapahtui myös Pyhien seinien libreton kanssa. Siinä prosessi meni karkeasti ottaen niin, että ensin hahmottelin tarinaa proosatyyliin, sitten väänsin proosasta lyriikkaa ja tekstin valmistuttua tartuin nuotteihin, Nissilä kuvaa.

Hän toteaa, että säveltäminen on oikeastaan kirjoitusvaiheen osalta aika epämukavaa työtä, jolle laulaminen on tärkeä vastapaino.

– En tykkää tietokoneen ääressä istumisesta pidemmän päälle. Laulaminen on paljon ergonomisempaa ja fyysisesti palkitsevampaa puuhaa, joten hyvä, että toimenkuvaan kuuluu muutakin kuin hiirihommaa.

Elanto mosaiikkia

Alaa pohtiessaan Nissilä toteaa, että nettiaikakauden kysymykset ovat alan kannalta valtavia haasteita.

– Ilman niitäkin tää on kärsivällisyyttä kysyvä työ. Tulojen muodostuminen ei mun kokemuksen mukaan ole kiinni työskentelyn määrästä eikä aina edes laadusta, vaan niinkin solideista pilareista kuin trendit, suhdeverkostot ja puhdas tuuri. Itselläni on ihan mosaiikkia elannon muodostus musiikin eri sektoreilta, mutta ainakin toistaiseksi pinna on kestänyt.

Ahkeralla miehellä on työn alla teoksia eri instrumenteille ja kokoonpanoille.

– Parhaillaan sävellän muun muassa tilauskappaletta uruille ja orkesterigroovea puhallinbändille.

Näyttämömusiikin pariin haikailen palaavani pian. Vakava musikaali, siis Bernstein/Sondheim -hengessä, olisi to do -listalla vielä odottamassa.

Pumpun synty

Julkaistu

Musiikin maailma on rikas mutta sirpaleinen. Meillä on tiedon lähteitä, kokemuksen, lahjakkuuden ja intohimon lähteitä. Teosto on käynnistänyt hankkeen, joka pyrkii kokoamaan tuon kaiken yhteiseen käyttöön. Tarkoitus on pumpata hyvinvointia ja menestystä musiikin koko kentälle.

Vaikkapa näin: 

Olipa kerran kuusi alakoululaista: Jonna, Joni, Sanna, Sami, Tiina ja Tomi. Musiikintunneilla ja iltapäiväkerhoissa porukka kokeili eri soittimia sekä laulaa luikautteli itse tekemiään biisejä. Monta kertaa viikossa. Opettajat, kerho-ohjaajat ja vierailevat ammattilaiset pitivät huolen, että kaikki saavat tehdä biisejä ja soittaa! Jyvät ja akanat mahtuivat samaan bändiin ja hauskaa oli. Joulun aikaan ja keväällä riitti vipinää, kun keikkaa pukkasi sairaaloihin, vanhainkoteihin ja kauppakeskuksen glögikesteihin…

Muutaman vuoden kuluttua porukka oli edelleen kasassa, mutta jotain oli muuttunut: Sanna ja Sami olivat innostuneet biisinteosta tosissaan, ja bändin stara, kitaristi Joni oli jo melkein pro… Ja oman musisoinnin ohella oli mukava jakaa oppimaansa vanhassa tutussa iltapäiväkerhossa ja koulussa. Jonna jätti soittamisen, mutta kavereita oli kiva kannustaa, auttaa roudauksissa ja fanittaa bändikatselmuksissa, joita kunta yhdessä paikallisten yrittäjien kanssa järjesti. Katselmuksissa jo menestystä saavuttanut musiikintekijä tai bändi antoi nuorille rakentavaa kritiikkiä ja hyviä vinkkejä tulevaa ammattia varten. Tomi vaihtoi soittamisen miksauspöydän hanikoihin. Tiina väsäsi keikkajulisteita ja kaupitteli bändiä paikallisten yritysten pippaloihin.

Aikuisena kaverusten tiet kulkivat ammattiopintojen myötä omaan suuntaansa: Sannan ja Samin biisit keikkuivat hittilistoilla ympäri maailmaa. Niitä myös Joni soitti maailmalla bändinsä kanssa. Levynsä bändi kävi äänittämässä studiossa, jonka Tomi oli kavereineen perustanut maaseudun rauhaan. Jonna piti kulttuuriministerinä musiikintekijöiden puolta ja huolehti, että verotus-, sosiaali- ja eläketurva-asiat olivat hyvässä hoidossa. Tiina toteutti managerinlahjojaan ja myi keikat ja huolehti siitä, että Joni bändeineen pystyy keskittymään työhönsä. Ja kaikki he rakastivat edelleen musiikkia ja jakoivat auliisti tietojaan ja kokemuksiaan omien alojensa oppilaitoksissa, bändikatselmuksissa, biisintekokursseilla, alakouluissa, iltapäiväkerhoissa…

Tämähän voi olla melkein mahdollista jo nyt, jos sattuu asumaan kulttuuriystävällisesti suhtautuvassa ympäristössä, musiikkiopistojen ja aktiivisten opettajien ammattitaitoisessa ja innostavassa huomassa. Tämä voi pian olla mahdollista myös muualla Suomessa, mikäli Teoston käynnistämään Pumppu-visioon on uskomista.

Mikä Pumppu?

Pumppu-hankkeen tarkoitus on rakentaa menestyspolkua suomalaiselle musiikintekijälle.

Teoston varatoimitusjohtaja Kari Paananen on toiminut käynnistysvaiheen keulahahmona, joten linkki urheilumaailmaan tuleekin jääkiekkomieheltä ihan luonnostaan:

– Tarkoitus on luoda musiikintekijälle reitti nuoresta harrastajasta kansainväliseen menestyjään asti. Analogia tulee jääkiekosta, jossa ura alkaa jumppatunneilta, jonka jälkeen mennään joukkueeseen ja lopulta maailmalle ja menestykseen. Pumppu pyrkii keräämään olemassa olevaa tietoa ja ottamaan sitä hyötykäyttöön sekä törmäyttämään musiikkibisnestä muiden toimialojen kanssa.

Mistä sitten on musiikintekijän menestyspolku tehty?

1. Harrastaminen

Polku pohjustetaan vankalla harrastajapohjalla; alku- ja perusopetuksen määrää pitää lisätä ja laatua parantaa. Mahdollisuus harrastamiseen täytyy olla kaikkien saatavilla, asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta. Kiinnostus musiikintekemistä kohtaan vahvistuu ja parhaassa tapauksessa jatkuu koko elämän, vaikkei välttämättä ammattiin johtaisikaan. Eihän kaikista junnupelaajistakaan tule NHL-tähtiä.

Harrastamisen verkosto kutoutuu peruskoulun ja taiteen perusopetuksen opettajista, opiskelijoista, osaavista iltapäiväkerojen ohjaajista, musiikintekemisen ammattilaisista ja esikuvista…

2. Harrastajasta osaajaksi

Taitojen karttuessa nuoren tekijän läheltä pitäisi löytyä osaajia, jotka tunnistavat lahjakkuuden, motivoivat jatkamaan taitojen kehittämistä ja opastavat oikeanlaisen koulutuksen piiriin. Ammatillisen koulutusverkoston tulisi olla riittävän kattava ja sisältää niin ammattitaitoon kuin uran edistämiseen liittyvää opetusta.

Tässä vaiheessa verkoston pitäisikin jo laajentua ammatillisen koulutuksen lisäksi työllistymisen edistämiseen, musiikkibisnekseen, sosiaaliturva- ja verotus- ja tekijänoikeusasioista tiedottamiseen… Musiikintekeminen voisi tuntua houkuttelevalta ammatilta, jolla oikeasti voi tulla toimeen ja menestyä.

3. Menestyjä

Kun rahkeet riittävät jo ammattimaiseen tekemiseen, on hyvä, jos ei tarvitse tehdä kaikkia niitä virheitä, jotka kantapääkorkeakoulun käyneet kollegat ovat jo tehneet. Toimivat verkostot tukevat menestystä niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin: tarjolla olisi koulutusta, kontakteja, residenssejä. Alan ulkopuolisetkin näkevät musiikin mahdollisuudet: suomalaisen musiikin käyttö lisääntyy, kansainvälistymisen kynnys alenee, musiikintekeminen nähdään oikeana ja arvostettuna ammattina.

Kaikilla tasoilla omat kokemukset ja osaaminen siirtyvät verkostojen avulla takaisinpäin aina alkuopetukseen asti. Esikuvien merkitys on valtava; menestystarinat ja kohtaamiset omien idolien kanssa antavat paljon niin harrastajille kuin ammattiin tähtäävillekin.

Ensimmäinen Pumppu-työpaja

Teosto järjesti 25.9.2012 Finlandia-talolla ensimmäisen Pumppu-työpajan, johon osallistui viitisenkymmentä toimijaa alalta ja alan reunamilta. Musiikintekijöiden ja muusikoiden lisäksi väkeä oli musiikkioppilaitoksista, levy- ja tuotantoyhtiöistä, kunnista ja kaupungeista ja Opetushallituksesta. Olipa muutama kansanedustajakin tullut kuulemaan, mistä oikein on kysymys.

Heti aamusta moderaattori Piritta Kantojärvi kutsui osallistujat cocktail-kutsuille. Juomien sijaan tarjolla oli virkistävää aivomyrskyä ydinkysymysten tiimoilta: mitä kukin hankkeelta odottaa ja millaisia ajatuksia aiheesta on herännyt. Vaihtelevissa kokoonpanoissa palloteltiin esiin tulleita haasteita ja mahdollisuuksia. Aamupäivän paras ja maittavin cocktail oli selkeä: pyörää ei tässäkään asiassa tarvitse keksiä uudestaan.

Maassamme on jo runsaasti sitä tietoa, osaamista ja koulutusta, jota Pumppu pyrkii löytämään, tuomaan julkiseksi ja jaettavaksi kaikkien alan toimijoiden kesken.

Esimerkiksi Seinäjoella on jo vuodesta 2005 lähtien toiminut rytmimusiikkiverkosto, jossa kaupunki, tapahtumat ja musiikin toimijat tekevät laaja-alaista, järjestelmällistä yhteistyötä. Sieltä on siis tarjolla runsaasti kokemusta ja esimerkkiä kuntasektorille kautta maan. Meillä on myös korkeatasoista toisen asteen lauluntekijäkoulutusta, josta tiedetään alan sisällä harmillisen vähän.

Musiikkioppilaitoksissakin tietoa ja taitoa riittää, mutta kuinka on yhteistyön ja kokemusten jakamisen laita? Kuinka saadaan hyvät toimintatavat ja käytännön ratkaisut hyödyttämään koko maan toimijoita? Yhteistyö, siinäpä mahdollisuus ja haaste samassa paketissa!

Mistä rahat?

Valtion budjetista 0,76 % ohjautuu kulttuurille. Se on aika vähän tässä luovuutta ja innovatiivisuutta peräänkuuluttavassa yhteiskunnassa. Lähiaikoina on tuskin luvassa iloisia uutisia siltä suunnalta, mikä haastaakin Pumpun kaltaiset projektit etsimään myös uudenlaisia rahoitusratkaisuja. Alkuvaihe on käynnistetty Teoston turvin, mutta varsinainen toiminta tarvitsee ulkoista rahoitusta.

– Sekä työ- ja elinkeinoministeriö että opetus- ja kulttuuriministeriö ovat antaneet positiivista viestiä. Myös EU-rahoitusta ollaan hakemassa ja Veikkauksen kanssa alustavia neuvotteluja on käyty, Kari Paananen kertoo.

Olisi myös tärkeää saada myös yksityinen sektori innostumaan kulttuurin sponsoroinnista ja yhteistyöstä julkisen sektorin kanssa. Paikallisestihan sitä toki tapahtuu koko ajan, mutta hyviä esimerkkejä toimivista käytännöistä kaivataan hyödyntämään kaikkia.

– Aitoa kiinnostusta on todella paljon. Tähänastiset neuvottelukumppanit kokevat Pumpun pilottihankkeena, joka voi tulevaisuudessa hyödyntää koko taide- ja kulttuurikenttää, Paananen korostaa.

Pumppu käyntiin

Syksyn mittaan on jo käynnistetty muutamia projekteja. Elvisin toiminnanjohtaja Aku Toivonen vetää työryhmää, joka pohtii, miten musiikin tekemisen saisi vahvemmin mukaan koulujen ja taiteen perusopetukseen, ja miten harrastaminen ja perusopetus saataisiin hyödyttämään toisiaan.

– Jo ensimmäisen tapaamisen perusteella rohkenen sanoa, että olemme muuttamassa maailmaa! Ensimmäinen tavoitteemme on toteuttaa musiikinopetuksen eri tarpeisiin räätälöitävä ”täydennyskoulutustarjotin”.

Lisäksi aiomme pilotoida yhteistyöverkoston valitsemallamme paikkakunnalla. Tekijöiden tietoa ja taitoa tullaan varmasti hyödyntämään.

Music Finlandin on merkittävä rooli Pumppu-hankkeen käynnistämisessä. Ammattimaistumiseen ja kansainvälisyteen tähtäävää koulutusta pohditaan työryhmässä, jossa on aktiivisesti mukana Music Finlandin toiminnanjohtaja Tuomo Tähtinen.

– Esikuvana voi hyvin pitää ruotsalaista Musikmakarna-koulutusprojektia, joka on rakennettu yhteistyössä tekijöiden, musiikkitoimijoiden ja oppilaitosten kanssa. Menestys edellyttää omistautuneisuutta ja ammattimaisuutta. Suomessa toimijat ovat useimmiten pieniä, jolloin kypsyttelyvaihe on usein todella kallis ja pitkä. Koulutuksen avulla tätä alkuvaihetta voidaan helpottaa antamalla eväitä kilpailukykyiseen tekemiseen ja toimimiseen ulkomailla. Myös kustannuskenttää on kehitettävä, koska tavoitehan on, että suomalaiset tekijät toimisivat yhteistyössä suomalaisten kumppanien kanssa, Tähtinen toteaa.

– Juuri tämän takia Pumpun olemassaolo on olennaisen tärkeä: on puhallettava yhteen hiileen, saatava viesti kulkemaan niin, että sekä tekijät että koko ala hyötyy. Jo nyt on hienoja esimerkkejä myöskin tekijäpuolen menestymisestä kansainvälisillä markkinoilla, ja esikuvillahan on suuri merkitys tuleville menestyjille.

Kuinka tekijöiden kansainvälistymiskynnystä voidaan madaltaa, Teoston viestintä- ja yhteiskuntasuhdejohtaja Tomi Korhonen?

– Me suomalaiset emme ole ehkä osanneet hyödyntää olemassa olevia verkostojamme parhaalla mahdollisella tavalla, ja tähän olisi syytä kiinnittää tarkemmin huomiota. Miten maailman musiikkimetropoleissa toimivat suomalaiset tahot – kuten suurlähetystöt, edustustot, kulttuuri-instituutit tai Finpron kaltaiset vientiorganisaatiot – voisivat edistää musiikinviejien verkottumista ja kansainvälistymistä, on kysymys, johon porukalla haetaan vastausta. Samaan aikaan ulkoasiainministeriö on käynnistämässä ”Team Finland” -verkostoyhteistyötä, jonka tarkoituksena on vauhdittaa suomalaisyritysten menestystä maailmalla. Musiikki olisi toimialana mitä erinomaisin edistämään myös Team Finlandin tavoitteita; musiikissa yhdistyy niin business, kulttuurivienti kuin maabrändikin.

Enemmän duoo ku sooloo®

Useat musiikintekijät ovat osoittaneet julkisesti innostustaan Pumppu-hanketta kohtaan.

– Haluan olla mukana kaikessa, mikä edistää suomalaista musiikkia Suomessa ja ulkomaille päin, kertoo pianisti Iiro Rantala Pumpun lanseerausvideolla.

Tuottaja-säveltäjä Jukka Immonen pitää erityisen tärkeänä lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksien edistämistä ja helpottamista.

– Laajasta harrastajapohjasta löytyvät tulevaisuuden ammattilaiset, ja lisää hyviä tekijöitä tarvitaan, Immonen painottaa. Hänellä on jo kokemustakin co-writing-työpajoista koulumaailmassa.

– Ihan samalla kaavalla niin lapset kuin aikuisetkin pystyvät tekemään biisejä yhdessä, erot ovat lähinnä hienosäätöä. Mutta siinä työssä tarvitaan meitä ammattilaisia ja esikuvia.

Pumppu-infoa

Voit seurata hankkeen edistymistä ja osallistua keskusteluun avoimessa Facebook-ryhmässä: www.facebook.com/groups/musapumppu.

Teostosta saat lisää Pumppu-infoa.

Pumppu-hankkeen marraskuussa nimettyyn ohjausryhmään kuuluvat:

Music Finlandin toiminnanjohtaja Tuomo Tähtinen, säveltäjä Tuomas Kantelinen, Sony Musicin toimitusjohtaja Wemppa Koivumäki, Kaiku Songsin kustannusjohtaja Tom Frisk, opetusneuvos Eija Kauppinen Opetushallituksesta, Sibelius-Akatemian rehtori Tuomas Auvinen, Seinäjoen kaupungin kehittämisjohtaja Erkki Välimäki, kansanedustaja Mikael Jungner, Vision+- rahaston johtaja Tero Ojanperä, opetus- ja kulttuuriministeriön neuvotteleva virkamies Kimmo Aulake, Joensuun popmuusikot ry:n toiminnanjohtaja Markku Pyykkönen, ulkoministeriön julkisuusdiplomatian yksikön päällikkö Timo Heino, Veikkauksen viestintäjohtaja Ilkka Juva, Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E.J. Penttilä, Yleisradion Luovien sisältöjen johtaja Ville Vilen sekä Teoston hallituksen puheenjohtaja Kim Kuusi, toimitusjohtaja Katri Sipilä ja varatoimitusjohtaja Kari Paananen. 

Pumppu-hankekoordinaattorina toimii Mikko Pietinen. Hän aloittaa työnsä joulukuun alussa. Aiemmin Pietinen on työskennellyt mm. Sibelius-Akatemian täydennyskoulutustiimissä vastuualueenaan Finnish Music Express -hanke.

Enemmän duoo ku sooloo on Kuningasidea-yhtyeen rekisteröity tavaramerkki. 

Teksti: Kaija Kärkinen

Kyse on ihmisestä – biisiviennissäkin

Julkaistu
Suomessa on toki päästy taivuttelemaan rintoja rottingille monien bändien sekä klassisen musiikin maailmanmenestyksen myötä. Puhdas biisivienti on kuitenkin ollut vain harvojen yksittäisten tekijöiden varassa. Rakkaat ruotsalaiset ovat ottaneet homman haltuunsa paljon meitä aiemmin ja paremmin. Etumatkaa on lähdetty kirimään kiinni. Yksi aktiivisista kirittäjistä on musiikkikustantaja, Elements Musicin toimitusjohtaja Tommi Tuomainen.


Kustantaja Tommi Tuomaisen mielestä biisiviennissä tärkein on hyvä musiikintekijätyyppi.
Kuva Heidi Johansson

Kustantaja myy tekijää

Tommi Tuomainen kiteyttää asian näin: moni ajattelee kustantajan työn olevan sitä, että myy biisin, mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä kustantaja myykin biisintekijän.

– Jos nimeäsi ei tunneta suuressa maailmassa, et ole kukaan ja biisejäsi ei ole olemassa, Tuomainen kuvaa.

– Biisejä on niin järjettömän paljon, ettei homma pysy kenenkään hanskassa. Mutta mielikuva hyvästä tyypistä, joka voisi sopia johonkin tiettyyn tuotantotiimiin, jää muistiin. Biisiviennissä biisiä tärkeämpi on ihminen, musiikintekijä.

Suuressa maailmassa albumia on tekemässä tietty ydinporukka.

– Jos heiltä ei onnistu täysi levyllinen, niin tuotannossa aukeaa raidan tai kahden mahdollisuus, josta koko maailma kilpailee. Näiden mahdollisuuksien kohdalla on tekijän ja kustantajan tehtävä oikeita asioita, jotta juuri heidän tarjoamansa biisit ovat ne yksi ja kaksi albumille päätyvää, Tuomainen toteaa.

Musiikintekijältä odotetaan tiettyä musiikki- ja tuottamisosaamisen tasoa, jotta yleensäkään voi olla pelissä kansainvälisillä kilpakentillä. Suomessa ei vielä ole kovin paljon valmiuspohjaa tehdä kansainvälisesti

kilpailukykyisiä, täydellisiä tuotantoja sanoituksineen, sävellyksineen, sovituksineen ja lauluineen.

– Tekijöitä, jotka tähän pystyvät, on vain parikymmentä. Tämä johtunee siitä, että biisivienti ei ole meillä ollut ammatti eikä sitä ole noteerattu edes mahdollisuudeksi. Esikuvat ovat puuttuneet. Vaatii paljon uskoa lähteä tekemään sellaista, jota ei juuri kukaan ole tehnyt.

Tekijällä oltava bensaa suonissaan

Tuomainen korostaa, että tekijän pitää itse tietää, mitä ja mihin haluaa.

– Pitää haluta tehdä itseään tykö ja töitä yhdessä muiden kanssa. Maailmalle mennään asenteella: kattokaa mitä mä osaan ja kuunnelkaa mitä mä teen. Omasta tekemisestään on huudeltava, jotta muutkin voivat sitä arvostaa ja auttaa eteenpäin. Tässä on meillä suomalaisilla oppimista.

Tekijä tarvitsee suosittelijoita. Ilman verkostoja on mahdotonta päästä millekään markkinoille.

– Isossa maailmassakin ympyrät ovat melko sulkeutuneita, ja merkittävässä asemassa olevia päätöksentekijöitä on kohtuullisen vähän. Me kustantajat yritämme löytää kanavia päästäksemme oikeisiin pöytiin tekijöidemme ja heidän biisiensä kanssa. Sähköpostilla voi biisejä toki lähettää, muttei niitä kukaan kuuntele.

Verkostoitumiseen ja yhdessä tekemiseen on kotimaassakin jo monia mahdollisuuksia. Niitä tarjoavat mm. Pumppu-hanke, Elvisin Laululabrat ja jäsentilaisuudet, Hittitehdas sekä muut musiikintekijävalmennukset. Tuomainen kehottaa tekijää hakeutumaan luoviin kohtaamisiin.

– Tekijän pitää myös varmistaa maailmanmenestyksen olevan itselleen niin tärkeää, että on valmis tekemään sen eteen vuosien työn. Pohjaa kansainvälisille kentille luo kustantajan kanssa jo aiemmin sujunut yhteistyö. Tekijän ei tarvitse etsiä kustantajaa, kyllä kustantaja löytää tekijän, kunhan hän on tehnyt musiikin parissa asioita tarpeeksi ja tarpeeksi hyvin. Yhteistyö on parhaimmillaan, kun tekijä keskittyy tekemiseen ja kustantaja mahdollistaa sekä vauhdittaa asioita. Kustantaja sparraa, mutta bensaa pitää tekijällä olla itsellään, Tuomainen korostaa.

Tekijä tarvitsee matkaoppaita

– Vuosituhannen taitteessa, kun Salovaaran Jaakko pääsi kansainvälisen menestyksen makuun, ei Suomessa ollutkaan sellaisia ihmisiä, jotka olisivat voineet auttaa. Biisejä oli tehty tuttujen kanssa kotona ja kun yhtäkkiä olisikin pitänyt lähteä suureen maailmaan tekemään, olisi tarvittu osaavia matkaoppaita. Nyt on harjoiteltu ja opittu, ollaan valmiimpia.

Biisiviennin eteen on tehty määrätietoisesti töitä Musexin, joidenkin kustantajien ja muutaman tekijän voimin noin seitsemän vuotta.

Tuomainen toteaa, että rahoitus on edelleen biisiviennin ongelma.

– Paska bisneshän tämä on, normaalisti saat liksan, kun teet duunia, mutta tässä ei oikein tiedä, mitä saa ja milloin saa. Tarvitaan siis rahoitusta, jolla yksittäisen tekijän elämää voidaan rahoittaa niin kauan, kunnes työn tulokset todella tuloutuvat. Kustantaja voi rahoittaa tätä vain tiettyyn pisteeseen saakka musiikin käyttökorvausten ennakoilla. Tekijä joutuu tekemään muuta, joko musiikkiin liittyvää tai liittymätöntä työtä elääkseen, mikä tietenkin haittaa taas itse asiaan panostamista. Tässä tarvittaisiin julkisen rahoituksen apua.

Japani on ideaalimarkkina

Suomalaisten kannalta kiinnostavia markkinoita on Japanissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa.

– Yleisesti mekanisointitulot ovat laskeneet kaikkialla eivätkä albumiraidat missään maassa ole kovin rahakkaita, joten on tehtävä juuri ne parhaat biisit, jotka päätyvät sinkuiksi, jolloin yksittäisestä biisistä voi saada merkittäviäkin tuloja. Poikkeus ja siten myös ideaalimarkkina biisiviennille on Japani, jossa levyt maksavat aika paljon ja fyysisiä levyjä ostetaan paljon, sinkkujakin. Maasta kertyy siis jopa mekanisointituloja.

Japanissa on myös paljon pop-artisteja, jotka eivät itse tee biisejä, biisitarve on melkoinen. Piiritkään eivät ole aivan niin suljettuja kuin muualla, niihin on helpompi päästä, Tuomainen kuvaa.

– Saksa on myös tärkeä ja vaikuttava meille, mutta samalla aika vaikea, koska saksan kieli on ottanut niskalenkin englannista. Hiphop, jossa tekstillä ja omalla kielellä on merkittävä rooli, on ottanut sielläkin tilansa radioissa ja popmusassa. Saksa on meitä lähellä maantieteellisesti ja jotenkin myös henkisesti. Saksalaisilla on samantyyppinen tapa toimia kuin meillä. Olemme yhtä tönkköjä.

– Jenkeissä on kysyntää osaavista melodiasäveltäjistä, jotka vielä osaavat laulaakin. Popmusa on menossa koukkuvetoisesta perinteisempään, melodiapainotteiseen. Tuottamisesta ja miksausosaamisesta on hyötyä, mikä avaa suomalaisille hyviä mahdollisuuksia. Toistaiseksi menestyksemme Jenkeissä on levännyt muutaman yksittäisen tekijän harteilla, Suomiaallosta ei vielä voi puhua. Teemu Brunila teki hiljattain historiaa ollen ensimmäinen suomalainen tekijä listaykköseksi nousseella levyllä. Kyseessä oli r&b-artistin Trey Songzin levyttämä Never Again. Myös musiikintekijä, tuottaja ja Rap-artisti Henri Lantz (MGI) on asunut ja toiminut menestyksekkäästi jo useamman vuoden Yhdysvalloissa.

Esikuvana Mikko Tamminen

Tuomainen nimeää empimättä tämän hetken kansainvälisesti menestyneimmäksi suomalaiseksi tekijäksi vaasalaisen Mikko Tammisen. Mikon kirjoittama ja tuottama Electric Boy nousi äskettäin Japanin sinkkulistan ykköseksi. Sen levytti huippusuosittu bändi KARA. Mikko on vieraillut myös Taiwanin, Singaporen ja Malesian listaykkösenä kirjoittamallaan Fantasy-biisillä, jonka levytti Jolin Tsain. Saksankin albumilistan viiden kärki on valloitettu jokin aika sitten Heudegen-bändin albumilla En Garde, jolla on Tammisen tekemä biisi. Kultalevy heltisi Glasperlenspielen hitin Echt myytyä yli 150 000 kappaletta.

– Mikosta tekee menestyjän monikin asia, vaikka täällä kotimaassa ei edelleenkään tiedetä hänen kyvyistään. Kilometrejä on takana jo pariltakymmeneltä vuodelta, musiikin tekemistä on siis treenattu riittävästi. 

Kyky keskittyä olennaiseen ja yksinkertaistaa synnyttää ainutlaatuista jälkeä. Mikko pystyy tekemään musiikkia kevyestä popista raskaampaan sarjaan. Säveltämisen ja tuottamisen lisäksi mies kattaa pöydän muille tekijöille jo valmiiksi, luova prosessi lähtee nopeasti käyntiin. Myös sosiaaliset taidot ovat erinomaisesti hanskassa.

Tuomainen kertoo, että töitä on tehty yhdessä vuodesta 2001 lähtien.

– Käytimme kaksi vuotta vientihomman käynnistämiseksi, jona aikana Mikko ei tehnyt mitään muuta. Biisilinna 2008 avasi mahdollisuudet. Tuolloin päätimme Mikon kanssa, että nyt tai ei koskaan. Eräs saksalainen alikustantaja oli vierailemassa Biisilinnassa. Hän etsi uudelle artistilleen tuottajaa ja järjesti biisileirin, jossa oli yksi tuoli vapaana. Mikolla oli valmiudet lähteä pikahälytyksellä. Ensimmäisen hyvin tehdyn työn tuloksena avautui uusia mahdollisuuksia.

Mikko Tamminen kiteyttää, että kustantajalla on keskeinen merkitys hänen menestykselleen.

– Kustantaja on oltava, kun liikutaan kansainvälisillä pelikentillä. Ei itselläni olisi aikaa seurata, kotiutuvatko tekijänoikeuskorvaukset ja menevätkö jaot sopimusten mukaisesti. Kustantajani on myös managerini ja tekee puolestani tuotantosopimukset ja kaiken, mikä liittyy rahaan. Olen tosi tyytyväinen ratkaisuun. Raha on nopein tie huonoihin väleihin ihmisten kanssa. Kun en sekaannu siihen, voin mennä iloisena minne vaan ja olla hyvissä väleissä. Haluan keskittyä siihen, mitä parhaiten osaan. Itse olen koittanut reissata niin paljon kuin mahdollista ja kerätä meitä kaikkia hyödyttäviä kontakteja, niin kirjoittajia, kustantajia kuin levy-

yhtiöihmisiäkin. Näen tämän niin, että kontaktien hommaaminen sekä itsensä kirjoitustilanteisiin hoitaminen ovat isosti myös kirjoittajan vastuulla.

Kurkistus Tuomaisen kristallipalloon

Tuomaisen ennustus on, että pop-musiikin viennissä tuotto monikymmenkertaistuu viidessä vuodessa.

– Kasvu on nopeaa, onnistuminen ruokkii onnistumista. Suomessa ei ehkä vielä tuolloinkaan ole laajamittaista vientiteollisuutta, mutta varmasti meillä on eräänlaisia osaamiskeskittymiä, porukoita, jotka toimivat yhdessä ja pystyvät tekemään Suomesta käsin kokonaisia albumejakin. Joitakin yksittäisiä tekijöitä muuttaa ulkomaille menestymään, Tuomainen arvioi.

– Biisileireille osallistuminen ja myös niiden järjestäminen tulee olemaan entistäkin tärkeämpää. Elements Music järjesti lokakuussa Suomessa biisileirin yhdessä merkittävän amerikkalaisen Island Def Jam -levy-yhtiön kanssa. Yhtiön artisteja ovat mm. Rihanna, Justin Bieber ja Jennifer Lopez. Suomalaisista tekijöistä mukana olivat mm. Stig, myös jo kansainvälistä menestystä nauttinut Risto Asikainen, Jaakko Salovaara ja Teemu Brunila. Biisejä rustattiin kolmen hengen tiimeissä, joissa jokaisessa oli yksi suomalainen. Tämän session tärpeistä ja niiden seurannaisvaikutuksista kuultanee lähitulevaisuudessa.

– Meidän pyrkimyksemme kustantajina on rakentaa Suomeen porukoita, jotka voivat nauttia toistensa menestyksestä ja hyödyntää sitä omassa toiminnassaan. Olemme kuitenkin vielä ruohonjuuritasolla. Music Finlandin arvokkaan työn lisäksi tarvitsemme seuraavat kriittiset 3-5 vuotta kipeästi julkista rahoitusta saadaksemme biisiviennin toimimaan tuottavasti.

Tuomainen toteaa, että biisivienti on volyymibisnes.

– Mitä enemmän volyymiä, sen isommat mahdollisuudet siihen, että joistakin biiseistä tulee suuria hittejä ja tekijöistämme tunnettuja nimiä ja haluttuja yhteistyökumppaneita kansainvälisillä musapelikentillä.

Menestys vetää puoleensa menestystä.

Teksti: Eija Hinkkala

Antaudutaan musiikille!

Julkaistu

Ajattelin kirjoittaa tämän jutun ”nimiä mainitsematta”. Mutta koska kiltisti naputtelen tätä omalla nimelläni, ja naamavärkkikin taitaa tuossa möllöttää, niin eiköhän myös ammattitoimittaja kestä tulla siteeratuksi omana itsenään.

Sattuipa lokakuun lopulla nimittäin silmiini levyarvostelu Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä. Toimittaja Jose Riikonen kirjoitti Anna Puun uudesta albumista näin:

Antaudun-levyn musiikki on henkilökohtaista ja intiimiä. Anna Puu ottaa kauniit kappaleet haltuunsa ja tekee ne omikseen, mutta ne eivät ole vuotaneet hänestä itsestään. Mielikuva täydellisestä antautumisesta jää puolitiehen… Hieno, kaunis albumi, Anna Puu. Mutta jos sinä et täysin antaudu, minäkään en pysty.

Siis että mitä?!

Musiikista voi tykätä, siitä voi olla tykkäämättä, sitähän toisinaan jopa vihaa tai rakastaa. Sellainen kuuluu ihmisen perusoikeuksiin ja sen saa vapaasti kertoa ja kirjoittaa vaikka kuinka värikkäin sanakääntein. Mutta mitä juuri tuo arvostelu meille lukijoille kertoo? Että taitavat tekijät ovat tehneet Anna Puulle liian hyviä ja koskettavia biisejä? Että Anna Puu eläytyy ja tulkitsee liian hyvin? Pitääkö nyt jättää se Vesku Loirin uusin sittenkin ostamatta, koska hän ja Johanna Kurkela, Alison Krauss, James Taylor ja lukemattomat muut mestaritulkitsijat ovat huijanneet meitä kaikki nämä vuodet tekemällä huikean hienoja versioita muiden tekemästä musiikista? Ja mitä ne kapellimestarit oikein riuhtovat orkestereineen, jotain Sibeliusta tai Saariahoa kuitenkin vain coveroivat, ei mitään omaa! Ja kummalle kuuntelijan (ja arvostelijan) oikein pitäisi antautua, musiikille vai kansiteksteille?

Tiedän monta hyvää musiikintekijää, jotka eivät kerta kaikkiaan ole parhaita mahdollisia tulkkeja omille tuotoksilleen. Useat heistä eivät edes halua esittää musiikkiaan itse. Tiedän myös monta loistavaa laulajaa, joilla ei ole aikomustakaan ryhtyä rustaamaan omia kappaleita. Eikä se mitenkään estä minua nauttimasta heidän upeista, persoonallisista, antautuvista tulkinnoistaan.

Inhimillistä, totta kai. Radio Suomen mainiossa Levylautakunta-ohjelmassa käry käy usein: Joku biisi saa armottoman tuomion, mutta auta armias, kun raati kuulee esittäjän tai tekijän nimen! Alkaa valtaisa, hämmennyksen ja nolouden maustama selittelypulina. Niinhän se on, arviot olisivat olleet aivan toisenlaiset, jos nimet olisivat olleet etukäteen tiedossa. Arvostetun päivälehden toimittajalla, kuten koko journalismilla, on paljon valtaa: ihmiset tekevät kuuntelu- ja ostopäätöksiään hyvin pitkälle sen mukaan, mitä ovat kuulleet tai lukeneet. Anna Puun levymyynti tuskin tuosta arviosta kärsii, mutta entäpä, jos kohteena olisi ollut uusi, vielä nimetön tekijä ja artisti?

Vaan kansiteksteissä on kääntöpuolensa: on mahtavaa, että meillä on loistavia säveltäjiä ja sanoittajia, jotka osaavat tehdä kolahtelevia, ravistelevia, herkistäviä, joskus raivostuttaviakin kappaleita. Meillä on iso joukko hienoja artisteja ja bändejä, jotka osaavat tehdä kappaleista omiaan ja ravistella ja herkistellä kuulijoita. Suomeksi tai kielillä. Kotimaassa tai vaikka Japanissa. Ja kun me kuulemme hyvää musiikkia, otamme sen osaksi omaa maailmaamme ja kokemuksiamme, löydämme puuttuvat sanat tunteillemme. Jäsennämme ja tuuletamme.

Antaudumme vietäväksi!

Kaija Kärkinen on Elvis ry:n hallituksen puheenjohtaja.

Työtä intohimon vallassa

Julkaistu

Olisikohan niin, että meidän musiikintekijöiden (säveltäjät, sanoittajat, sovittajat) työtä arvostettaisiin enemmän, jos emme paljastaisi, että työskentelemme pitkälti intohimon siivittäminä? Jos jättäisimmekin kertomatta, kuinka paljon pidämme tästä työstä, jota tehdessämme pääsemme parhaimmillaan flow-tilaan?

Onhan nimittäin olemassa se mahdollisuus, että intohimoamme käytetäänkin hyväksi: jos tekemistämme ei osata mieltää työksi, miksi siitä kuuluisi maksaa palkkaa tai muuta korvausta Tarvitsemme sitä, että musiikin tekeminen mielletään yleisesti työksi. Tätä havahtumista haluamme niin toisiltamme kuin koko kansalta ja päättäjiltä.

Ihan ensin meidän tekijöiden tulee olla ylpeitä taidoistamme, lahjoistamme sekä työmme tuloksen vaikutuksista. Meidän on ylpeinä luotava oma näkemyksemme siitä, mitä kaikkea musiikilla on vuosituhansien aikana saatu aikaan. Ei tule unohtaa, miten monimuotoisesti yhteiskunta käyttää sitä, mitä me teemme. Tiedämme hyvin, että ihmiskunta ylipäätään ei osaa olla eikä elää ilman musiikkia ja sen sanomaa.

Asennemuutos lähtee meistä itsestämme. Jos ymmärrämme kylvää omaa ymmärrystämme työmme vaikutuksista, muidenkin on helpompaa tiedostaa ja omaksua työmme merkitys. Tarvitsemme havahtumista sille, että työmme on yhteiskunnallisesti tärkeää.

Työmme hedelmät herättävät monen tasoisia tunteita, kaatavat raja-aitoja, saavat liikkeelle, synnyttävät uutta. Mistä se vaikutus tulee? Onko olemassa jokin tietty kaava, jota eri tavoin soveltamalla ja käyttämällä vaikutamme tietoisesti eri tavoin? Uskon, että vaikuttaminen saa alkulähteensä juuri intohimoisesta tekemisestä. Siitä, että jo tuotoksemme syntyhetki on meille tärkeä ja saa meidät itsemmekin tunteen valtaan.

Niin, toisaalta mehän olemme juuri niitä harvoja onnekkaita, jotka voivat sanoa tekevänsä työtään luomisen ilosta ja tarpeesta. Tiedämme sen, että jos ei syvästi rakasta kaikkea, mitä tähän työhön liittyy, tuotoksemme on teennäinen. Teemme työtämme kutsumuksesta, koemme tekemisemme merkitykselliseksi, toteutamme unelmaamme, kerromme tarinaamme.

Ystäväni, entinen kollegani Tapio Aaltonen kertoi minulle juuri viime viikolla, että kutsumus voidaan määritellä intohimoksi tehdä jotakin, jolla on olemassa yhteiskunnallinen tarve. Mitähän uutta syntyisi, jos jatkossa alleviivaisimme sitä, että yhteiskunta tarvitsee työtämme, musiikin tekemistä?

Iloisin ja avoimin mielin kaikkia Selvisin lukijoita tervehtien 

Aku Toivonen

Aku Toivonen on Elvis ry:n uusi toiminnanjohtaja.

Junnu-palkittu Samuli Putro – Kirkkaan lauseen etsijä

Julkaistu

 

Zen Cafén esikoisalbumi Romuna ilmestyi 1997. Levytyssopimukseen Warnerin kanssa päädyttiin oikeiden kontaktien kautta.

– Meidän senaikainen valomies Jaakko Muilu tunsi Imatran nuoruudestaan Martti Salmisen ja oli pyytänyt tämän kuuntelemaan meidän demoja. Kävin tapaamassa Marttia, joka aika tylyin sanakääntein kertoi demossa olevista puutteista.

Salminen kuitenkin kiinnostui. Kertoi myöhemmin sen auttaneen, kun Putro oli ottanut kritiikin vastaan ilmeettömänä ja kiivastumatta.

Toinen avainhenkilö oli llkka Herkman Hip Studioilta. Salminen ja Herkman olivat puhuneet, että voisivat tehdä joskus levytuotannon yhdessä.

– Martti ehdotti Ilulle, että oisko se tää, ja Ilu ehdotti Ruuskalle. Pekka oli aloittanut Warnerilla ja haisteli meissä jonkinlaista suomenkielisen kitararockin nousevaa tendenssiä. Levy sitten floppas ihan täysin.

Luottoa kuitenkin riitti ja yhteistyö Pekka Ruuskan kanssa on sen jälkeen jatkunut katkeamattomana. Ruuskan jätettyä Warnerin seurasi Putro perässä. Myös Putron uusimman soololevyn Tavalliset hautajaiset (2012) julkaisija on Kaiku, A&R:nä Ruuska. Levyn tuottaja ja sovittaja on Eppu Kosonen.

Zen Cafén biisit ovat Putron sanoittamia. Kun bändissä ei tehty eroa säveltämisen ja sovittamisen välillä, merkittiin sävellykset bändin nimiin, joten Teoston rekisterissä valtaosa on Putron sekä bändin vakiojäsenten Kari Nylanderin ja Pete Parkkosen kimpassa säveltämiä.

Yhtyeen levymyynti käynnistyi hitaasti.

– Oli aikaa ottaa välinettä haltuun, kerätä nauloja ja oppia käyttämään kaikensorttisia työvälineitä. Hitaudesta oli myös se hyöty, että tappelemisen sinnikkyys säilyi. Ja edelleen, jos kuulen radiosta jonkin kotimaisen musiikkiesityksen, josta tulen positiivisessa mielessä kateelliseksi, niin voin mennä suoraan työhuoneelle kirjoittamaan.

Vartiokylä ja metaforat

Samuli Putro muutti 90-luvun lopulla Vartiokylään Oranssi ry:n taloon ja asui siellä yksitoista vuotta. Monta laulua on kirjoitettu siellä “ikkuna auki katsoen sitä aika muuttumatonta pihaa”. Sieltä ovat löytyneet riippumatot ja monet muut yksityiskohdat. Lauluntekijän onneksi pihalla oli elämää ja kulttuurisia merkkejä toisin kuin jossakin erämökissä.

– Tie menee vierestä, vähän liikennöity, koska päätyy umpikujaan. Mutta ihmisiä kävelee ja siinä oli tehdasrakennuksia ja huoltoasema sadan metrin päässä. Se ei ole sillä tavalla maalaismiljöö vaan enemmänkin joutomaa – epäpaikka.

Monessa Putron tekstissä vilisee minää ja sinää kuvaavia metaforia kuten laulussa Tuulensuoja: Sinä olet minun tuulensuoja/ talon seinät ja postin tuoma/ … Olen sinun riippumatto/ peruskorjattu ja harjakatto/ …

– Mun on hankala hahmottaa kirjoitusvaiheessa päähenkilöitä, jos niissä on mitään epämääräisyyttä. On helpottavaa, kun tiedän kenestä laulan. Toiseksi pop-biisissä on harvoin aikaa pohjustaa hahmoa, on parilla rivillä tehtävä selväksi, kuka tässä näyttelee tai esiintyy.

Siinä missä romaanikirjailija kuvaa päähenkilöidensä vaatetusta, hiusten väriä, ulkonäköä, puhetapaa ja muita ominaisuuksia, lauluntekijä käyttää omia kuviaan.

– Sekin vaikuttaa, mikä lause sopii suuhun ja rytmiin. Startit on aluksi usein sisällöttömiä, ne vain sysäävät liikkeelle kirkkaan lauseen etsinnän. On sameita lauseita, jotka voivat kuljettaa, mutta eivät itsessään huuda olemassaolonsa tärkeyttä. Eli starttilainia pitää usein etsiä pitkään. Sen pitää olla tosi kirkas ja sen pitää – ei välttämättä kiteyttää – vaan olla poikkeuksellinen lause, ei erikoisuuden tavoittelussaan vaan jossain tietynlaisessa ryhdissään.

Ja kuvien pitää olla riittävän tarkkoja, eikä vain tavan vuoksi siten kuin yleensä sanotaan.

– Muuten se on samee.

Kun lauluntekijä löytää juuri oikeat sanat, kuva on tarkalleen niin kuin se ihan oikeasti on.

– Ja se nostaa riman tiettyyn kohtaan, että seuraavien lauseiden olisi syytä olla yhtä jämäkkiä. Hyvä startti ei sinänsä riitä vielä mihinkään.

Laulussa Ihminen yhtenä kuvana on nariseva haipakka pellolla.

– Se on kiivas, kiireinen tuuli, joka kulkee hangen päälle jääneiden osmankäämien ja korsien välissä heiluttaen niitä pikkuisen. Jos on oikein hiljaista jossain metsäaukealla, voi hetkellisesti kuulla, kun tuuli käy näihin hangen päälle jääneisiin ohuisiin olkiin tai osmankäämiin. Kuulee, kun ne heiluu. Tässä tarinassa tuuli menee kiireesti niiden läpi.

On siis pystyttävä kuvaamaan yksityiskohtaisesti juuri sen, mitä näkee.

– Ja jos kuva on riittävän tarkka, ei sanojen etsiminen olekaan vaikeata. Mutta katseen tarkentaminen kohteeseen, se on se haaste.

Konsonanttien rytmi

Laulu on musiikkia, jossa sanat ovat osa rytmiikkaa ja sanojen laulullisuus osa soivuutta.

– Vokaalisuutta en tavoittele, vaikka tunnistankin sen soivuuden. Pidän enemmän konsonanttisuuden tuomasta rytmikkyydestä ja siitä, kun selkeän rumpukompin kanssa se lähtee svengaamaan silleen perkussiivisesti.

– Jossain vaiheessa tavoittelin vokaalisiakin kohtia, mutta on vaikeaa saada sinne sisältöä, ettei se ole “vaan-maan” -kieltä. Olin pulassa esimerkiksi Aamuisin-bridgen kanssa. Olin päättänyt etukäteen sävellyksellisesti, että yksinuottisen rytmikkään hoennan jälkeen on bridgessä pakko olla pitkä nuotti. Mä pusasin monta päivää sen “viiiiltävän” kanssa. Se oli soiva sana mutta miten tää jatkuu? Nää on niitä nurkkaanmaalaamisen kokemuksia, että tää maali on tosi märkää, miten mä pääsen pois täältä. Mutta juuri sen takia lauluntekemisessä on olennaista antaa itselleen itsemääräämisoikeus, joka perustuu siihen, ettei ole tiukkaa aikataulua.

– Kauhistuttava ajatus joutua selittämään puhelimessa jollekin, että nyt mulla on tässä bridgessä tää “viiltävä” mutta en tiedä, mihin suuntaan tää jatkuu, että tarviin ainakin kaksi lisäpäivää. Kuulostaisi järjettömältä. Että ootko sä ihan tyhmä, laita siihen nyt jotain, että saadaan valmiiksi.

Pohjoisen puheenparsi

Toisinaan Putrolla on monitavuisiakin puhtaita riimejä, mikä hänen ikäpolvensa rocklyriikassa on ollut jopa riski.

– Se on tuntunut luontevalta, ei mikään tietoinen päätös, mutta jossain vaiheessa ne vaan alkoi loksahdella. On siinä varmaan jotain tekemistä Pohjois-Suomen töksähtelevän puheenparren kanssa. Jos etsii vastakohtaa ruotsin kielen soljuvuudelle, niin jostain Pohjois-Pohjanmaan suunnasta etsisin sen puheenparren. Siinä tavassa tavuttaa on mulle jotain tosi tuttua, ehkä sen kielellisen rytmiikan kautta. Siinä on sitä töksähteleväisyyttä, joka on mulle rytmiikkaa ja siitä tulee sitä puhelaulumaisuutta, joka on ollut mulle aina mieluinen laji. Olen tykännyt kuunnella musiikkia, jossa laulaja ei kuvittele olevansa maailman vapahtaja.

Monitavuisia riimipareja ei kuitenkaan löydy Putron teksteistä kaavamaisesti säkeistöstä toiseen.

– Johtunee siitä, etten ole tehnyt muille kappaleita. Omassa tekemisessä lause saa kuljettaa itseänsä sinne, minne se on mennäkseen sinä päivänä, ja tavoitteet symmetriaan unohtuu.

Myöskään Putron rakenteet eivät noudata samoja peruskaavoja biisistä toiseen.

– Tokihan ymmärrän kertosäkeen merkityksen ja sen, että pop-runko on hyvä ja ryhdistävä raami. Mutta reitit päästä bridgeen tai chorukseen voi olla poikkeavia.

Universaalit leikkaukset

Samuli Putron lauluissa aiheiden kirjo on laaja ja kokeileva. Hiteimmiksi nousseissa toistuvat kuitenkin universaalit perusteemat.

– Kuulijat kuulee usein näitä samoja siellä, vaikka kirjoittaja ei ole niitä mitenkään konkreettisesti miettinyt. Vaikkapa Mies jonka ympäriltä tuolit viedään on monille kappale yksinäisyydestä ja mulle se on mieskuva, tai siis oli tekohetkellä.

– Olen ajatellut, että jos jossain asiassa oon hetkittäin onnistunut, niin mä oon hyvä leikkaamaan kuvien väliltä seuraaviin kuviin. Ja se on tietynlainen luottamusleikki kuulijan kanssa, koska tiukat leikkaukset vaatii kuulijalta mielikuvitusta niin, että hän kirjoittaa väleihin sillat.

– On ihastuttavaa, kun sillat on kirjoitettu väliin siten, etten itse ole edes tajunnut ajatella niin, että mun totuus on yksi totuus, mutta ei suinkaan ainoa, että nimenomaan ne lauseet, joita siellä ei ole, ovat kuulijan vastuualuetta. Hämmästyttävää, miten hyviä stooreja ne sitten kirjoitteleekaan väleihin.

Aiheiden kokeellisuus on taidollista itsensähaastamista, mutta se ei saisi olla vain sitä.

– Joskus se on kivaa ainoastaan minulle, koska kukaan ei ole kirjoittanut kappaletta vaikkapa kahvikupin korvasta ja sen seikkailuista. Ne voi olla mulle tärkeitä kappaleita sinä päivänä, jotta pääsee kohti jotain muuta, ja siksi varmaan mulla syntyy biisejä paljon, enkä mitenkään kuvittele, että kaikki olisivat täysosumia, hyvä jos yhden saa sessioon. Mutta jotta pääsee tiistaista keskiviikkoon, täytyy kirjoittaa jostain, joka on jo lähtökohtaisesti sellainen, että tää on todennäköisesti liian vaikea. Ja sitten se on iloinen yllätys, jos jostain tulee jotain pysyvää edes siten, että se päätyy levylle.

– Reitit eri aiheiden kautta samoihin teemoihin on moninaisia ja uskon, että siihen tulee jonkinlaista kitkaa siihen tarinaan, jos välillä kulkee pensaitten kautta ja ojienkin puolelta.

Tosipaikan edessä

Mistä parhaat laulut tulevat? Yksi uskoo kosmiseen voimaan, toinen tuuriin, kolmas hyvään fiilikseen ja neljäs siihen, että kun on riittävä pakko, tekijä panee kaikki peliin. Putro liputtaa neljännen puolesta.

– Silloin kun on heikoimmillaan, on pakko käyttää kaikki kortit. Eli jos ammattitaitoa vuosien aikana kertyy, jotain toki syntyy siltä istumalta. Mutta kun elämäntilanne on sellainen, että joutuu tosipaikan eteen ammatillisesti tai yksityisesti, niin jostain syystä silloin lataa kaikkensa.

– Mun on helppo sanoa olleeni aina yhden kortin varassa, koska mulla ei ole koulutusta, ja nyt kun asiat on menneet kelvollisesti tai hetkittäin jopa hyvin, niin voin helposti leuhkia olleeni ilman backup-suunnitelmaa. Mutta kun se tunne on todellinen, että mitään takaporttia ei ole, niin silloin punnertaa vielä kerran sen jälkeen, kun ei usko, että jaksais enää punnertaa. Elämää ajatellen tämä ei ole kovin mukava ajatus, mutta kukas tänne nyt elämään on tullut, musiikkiahan tänne on tultu tekemään.

– Olennaista on myös liikkeellä olemisen ja pysähtymisen suhde. Saadakseen kuvia päähänsä, pitäisi nähdä paljon, mutta jos ei kerkiä pysähtymään, kuvat ei ehdi jäsentyä vaan pyörii kuin ravistettavan joululelun lumi pallon sisällä, se jää kuvien mössöksi, kuin huonosti leikatuksi elokuvaksi tai epäonnistuneeksi taideinstallaatioksi.

– Ikääntymisen myötä tämä pysähtymisen vaatima aikajänne tuntuu kasvavan, se että pään sisäinen liike pysähtyy ja huonekalut asettuu paikoilleen.

– Hyvää fiilistä yrittää tietysti manipuloida, mulle on yleensä aina pari kolme kuukautta riittänyt. Mutta nyt uuden levyn kanssa oli kahden kuukauden jälkeen vain huonoa tai keskinkertaista materiaalia. Tuli mieleen, että tuleeko tästä nyt uusi toimintamalli, että työmäärät pitää tuplata.

– En usko ajattelun tylsistyvän, en mielen hidastuvan vielä aikoihin. Mutta huomaan joidenkin ikäisteni ihmisten kohdanneen tämän niinsanotun uuden ajan – välineellisesti ja mediallisesti uuden ajan – hieman tuskaisesti. Ongelmana ei ole perässäpysyminen, kyllähän ihmiset oppii käyttämään laitteita ja niiden sävyjä hyvänenaika, mutta kaaoksen keskellä ongelmaksi tulee siitä irtautuminen. Kaaoksessa pystyy toki elämään, koska silloin ihminen toimii refleksinomaisesti ja reagoi haasteisiin. Mutta kuinka sen myrskyn saa lopetettua ja hidastettua, siinä pulma.

Teksti: Martti Heikkilä

Kuva: Markku Mattila

***

Junnu-palkittujen ketjuun

Lauluntekijä Samuli Putro on nyt uusin lenkki Junnu-palkittujen ketjussa.

– Merkittävintä tässä on se, että tää on se mulle tärkein alue, se johon heräsin teini-iässä, siis siihen suomenkielisen rockmusiikin nousuun 80-luvun puolivälissä. Silloin oli hyvää rocklyriikkaa liikkeellä ja siihen mä tartuin. Tämä on tekstintekijäpalkinto, ja se on mulle tärkein yksittäinen osa-alue musiikissa. Itsestänsä teksti ei toki hengitä, mutta se on se kirkkain helmi mulle.

– Ei ole osa-aluetta, josta olisin yhtä ylpeä palkintomielessä, ehdokkuuksista tai saaduista palkinnoista. Tää on kuningasjuttu, olen tosi tohkeissani. Mun tohkeissaan oleminen menee toki ohi jossain vaiheessa, mutta kyllä mä roikun siinä kuin kauluspaita pyykkipojassa ihan väkisin niin pitkään kuin mahdollista.

– Mitä niinsanottuun arvostukseen tulee, olen jossain vaiheessa tunnistanut sen pienen painon oikealla hartialla ja tajunnut, että tää taideapina on syytä tönäistä siitä alas ja soittaa mieluummin vaan posetiivia. Se on mun homma.

– Viime vuosina on tullut enemmän ja enemmän “hei runoilijahan sä olet” -vastaanottoa ja olen yleensä aina yrittänyt siinä vaiheessa pitää suuni kiinni. Kun musassa on toistoa ja kertosäkeitä, silloin se täyttää popmusiikin populaarisuuden ja toistoon perustuvat kriteerit. Kun kitarat vinkuu ja rummut paukkuu, silloin olen parhaimmillani ja kaikista kotoisimmalla alueella.

***

 

Tarinoita laulujen takaa

”Kuin novelleja tai pienoiselokuvia.” Näin Juha Vainion Rahaston hallitus kuvailee tämänvuotisen Junnu Vainio -tunnustuspalkinnon saaneen Samuli Putron laulutekstejä. Hallitus myös kiittelee tarkkoja ja yksityiskohtaisia kuvia, jotka jättävät tarinaan aina myös kuulijan mentävän aukon. Samuli Putro kertoo Selviksen lukijoille muutaman laulunsa syntytarinan.

Todella kaunis (san. Putro, säv. Nylander, Parkkonen, Putro)

Me kohtaisimme aina silloin kun on tärkeää

se ettei kukaan häiritse tai pääse käskemään

Me antaisimme toisillemme hiljaisuuteen syyn

niin sinä ostat aikaa siis ja minä sitä myyn

Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran

Olet todella viisas, elät vain hetken verran

Me kestäisimme toisiltamme mitä tahansa

se mitä saisin sinulta, se voisi korvata

Ne levottomat illat sekä unettomat yöt,

ajat, turhan hapuilun ja mitättömät työt

Olet todella kaunis …

Minä tarttuisin sinuun kysymättä

Minä pelkäisi sinussa en olla

Olet todella kaunis…

Me pystyisimme toisillemme ihmeen tekemään,

jos sinä pystyt niin kuin minä pystyn näkemään

– Kirjoitettu muistaakseni 1995. Siihen aikaan yhden kappaleen tekeminen saattoi kestää ikuisuuden ihan vain siksi, että barresointujen kuten cis-mollin puristaminen oli niin hankalaa. 

– Töölön ratikkahallilla oli Kristian Smedsin Jääkuvia, työryhmä oli työkkäripohjalta. Kaveri teki valoja ja pyysi mun sinne yöksi apuun seisomaan valoissa, että näkee varjot ja kompositiot paremmin. Olin kuin apinan roolissa sen yön ja mulla oli luppoaikaa. Viisi minuuttia seisomista, tunti odottamista.

– Mulla oli melodia ja soinnutus olemassa ja katselin tikkaiden päässä pyörivää valonaista ja kirjoitin tekstin. Se oli siellä katossa ja asetteli lamppuja. 

– Biisi oli tarjolla Zen Cafén ekalle levylle mutta meillä oli rockpäivä, kun sitä tarjosin. Oltiin kollektiivisesti sitä mieltä, että tää on aika kermainen, ei me tällaista voida soittaa, mehän ollaan rockyhtye.

– Kun Idiootti-levyä tehtäessä puuttui kappaleita, joku muisti sen. Nyt me voitiinkin jo soittaa sellaista, kun meidän rockkramppi oli vähän hellinnyt. Se onnistui kelvollisesti, ehkäpä jopa hyvin. 

– Julkaisuvuonna 1998 se ei herättänyt suurta vastakaikua. Mutta se päätti jäädä elämään, me soitettiin sitä keikoilla ja huomattiin, että vuosien vieriessä siitä tulee settien huippukohta. Kaikki tapahtui huomaamatta ja pikkuhiljaa. Se tavallaan flopannut single pysyi setissä ja alkoi elää äänestyksissä kuten kauneimmat suomirockkappaleet, alkoi mennä kokoelmille ja jossain vaiheessa melkein kymmenen vuotta ensijulkaisun jälkeen joku levy-yhtiön edustaja kertoi, että ootteks muuten huomanneet, että se soi yhä ihan hulluna.

–  Ja tosiaan, havahduin, että se on jyngertänyt siellä viistoista vuotta ja se on outoa. Se osui johonkin sellaiseen ajalliseen kohtaan, jossa uuden suomirockin aalto oli nousemassa, Apulanta, Tehosekoitin, Don Huonot ja Zen Café. Se tuli jotenkin siihen saumaan. Yksi sukupolvi otti sen eräänlaiseksi taitteen kappaleeksi.

Mies jonka ympäriltä tuolit viedään 

(san. Putro, säv. Nylander, Parkkonen, Putro)

Se ei kätellessä katso silmiin

jos se puhuu niin se puhuu hiljaa

Sil on hiukset niin kuin heinäpelto

talven jälkeen huhtikuussa

Jos se kävelee sen jalat liikkuu

ja sen kädet menee takin taskuun

Siel on tupakat ja tikkuaski

lompakko on housun taskussa

Mies jonka ympäriltä tuolit viedään 

mies jonka etunimi mieleen ei jää

mies jonka kasvot ovat raastinrautaa hioneet

Mies jonka ympäriltä tuolit viedään

mies jonka sukunimi mieleen ei jää

mies jonka talossa on suorat seinät ja tapetit

Se ei hymyile ja jos se nauraa 

se on useimmiten väärä paikka

Se on elokuvan loppukohtaus

sankari saa vihdoin naisen

Tälle naiset eivät juuri niiaa

mies ei liehittele eikä riiaa 

Se on vähän että yksi tanssi

sitten ehkä vielä saatille 

Mies jonka ympäriltä tuolit viedään… 

Jos se itkee, sen silmät kostuu

ja kädet nyrkkiin puristuu

Jos se puhuu, niin se puhuu hiljaa

ja katse hiekkaan sekoittuu 

Mies jonka ympäriltä tuolit viedään…

– Zen Cafén kolmas levy UaUa oli mennyt läpi jossain määrin, ainakin mediassa. Myyntiluvut ei olleet mitään valtavia mutta huomio oli. Ja me oltiin ajauduttu tähän klassiseen tilanteeseen, että me soitettiin tosi paljon keikkoja maakunnissa, ihan liian pienissä paikoissa suhteessa kysyntään, mikä taas lisäsi hulluna kysyntää, oli satojen metrien jonot klubien ulkopuolella ja raivostuneet ihmiset paukutti viidakkorumpua ja noste oli kova. 

– Me oltiin siis ensimmäistä kertaa siinä tilanteessa, että meiltä odotettiin jotain. Oltiin päästy jonkinlaiseen menestykseen ja yhdensorttiseen rockelämän malliin. Mä olin pyörinyt Turussa aika paljon, asuin Helsingissä mutta ramppasin Turkuun ja yritin kirjoittaa siellä keikkojen välillä biisejä. Se oli repaleista aikaa kaikin puolin. Me tehtiin kesällä 2000 aika paljon festivaalikeikkoja sen syksyllä 1999 julkaistun Ua­Uan haisussa ja  samaan aikaan treenattiin Kaapelitehtaalla, jossa meillä oli väliaikaiskämppä, CMX-yhtyeen kämppä, jota me saatiin käyttää.

– Käytännössä tilanne oli se, että me oltiin ympäripäissään kaikki viikonloput festivaaleilla huutamassa täysillä ja sitten maanantaiaamuna pystytettiin kamat ja ruvettiin sovittaan niitä Turussa kirjoitettuja kappaleita. Se oli aikamoista sotkua eikä koko hommasta meinannut tulla yhtään mitään. Ei me oltu kovin tietoisia mistään onnistumisen paineesta, me oltiin vaan aika poikki ja kokonaiskuva tulevasta levystä oli hyvin hahmoton. 

– Niinpä me oltiin tiputettu tää biisiringistä pois. Kappaleita oli aika paljon. Me oltiin käyty läpi, että tässä ei ole mitään. Ihan loppuvaiheessa ennen äänityksiä, me käytiin puhelinkeskustelu Ruuskan kanssa ja se tiedusteli, mitä biisejä me ollaan menossa äänittään. Luettelin ne ja Pekka kysyi, että eiks tää biisi olekaan tulossa levylle, eikö edes se.

– Ymmärsin sen puhelinkeskustelun aikana, että me oltiin ilmeisesti tiputettu pois kaikki ne biisit, joista se oli digannut. Menin ja otin sen taas esille ja huomasin, että siinä oli tosi huono C-osan teksti ja mä jotenkin olin ollut pitämättä siitä, kun mulla oli tökkinyt se C-osa. En vain ollut osannut paikoittaa, mikä siinä mua ärsyttää. Kirjoitin siihen aika nopeesti paremman version ja olin yhteydessä Salmiseen, että meillä olisi kolme päivää levynteon alkuun ja Pekka ehdottaa, että toi pitäs saada levylle. Se on sen mielestä hyvä ja mä oon kirjoittanut siihen ihan uuden C-osan, onks mitään ideoita arrista. Me ei yleensä käytetty Marttia tolla tavalla, että soitetaan sitä apuun.

– Kun menin käymään, Martti oli tehnyt rumpuluupin, jossa se oli puolittanut kompin. Se oli mun päässä ollut uptemponen eli tämmönen. [rummuttaa pöydänkulmaan]. Menin treenikselle ja kerroin tilanteen. Hyvin poikkeuksellisesti Zen Café -yhtyeen sovitustapoja ajatellen me runnottiin se tunnissa läjään niin, että puolitettiin komppi. Parkkonen [Pete] muistaakseni ehdotti mulle, että tee joku riffi alkuun ja mä tein, ja Karilla [Nylander] oli se laini aika selvä. Se oli todella poikkeuksellista meidän yhtyeelle ja siitä tuli sitten ensimmäinen instantkappale, joka levisi radioverkossa ja taisi olla jopa jonkinlaista singlemyyntiäkin. Ekan kerran joku joka osui tilanteen vaatimaan tarpeeseen.

– Tää oli Vartsika-aikaa. Olin ollut Soda-baarissa Punavuoressa Uudenmaankadulla. Sieltä mulle oli jäänyt mieleen tilanne, että istun yksin pöydässä, joka on lähimpänä ulko-ovea ja narikkaa tai tuulikaappia. Ravintolan malli oli pitkulainen, joten näin, kun kaukaa toiselta puolen ravintolaa nousi tosi viehättävän näköinen nainen ja käveli kohden mua. Jossain puolessa välissä matkaa tajusin, että se ei mee tiskille ja se paikka, missä vessat oli, niin sekin oli ihan toisessa suunnassa. Eli tajusin, että se kävelee mua kohden ja rupesin olemaan aika tohkeissani, koska se oli hyvin poikkeuksellista, että kukaan ylipäätään lähestyi, varsinkaan nainen.

– Ja sitten se tuli mun pöydän tykö ja kysyi, että saaks tän tuolin ottaa.  

– Ja mä laitoin sen tapauksen mieleeni, että tossa on jotain. Se oli myös sitä aikaa, kun me oltiin Karin kanssa innostuttu keikoilla viihdyttämään toisiamme niin, että me puhuttiin itsestäänselviä lauseita ja yksi niistä lauseista oli, että jos se kävelee, sen jalat liikkuu. Eli ikään kuin sen vois tehdä jollain muulla tavalla.

Ihminen (san. Putro, säv. Nylander, Parkkonen, Putro)

Tunkkaisia vaatteita

lattialta keräät ja

nyt on kiire

kello käy

Aamukahvi ruuhkassa

autot bussit tungosta

nyt on kiire

kello käy

Sinä olet ihminen muistatko

sinä olet aava ja rannikko

sinä olet tuulia latvoissa

natiseva silta ja nauloja

sinä olet ihminen muistatko

Työpaikan käytävä

katseet tuntuu selässä

nyt on lujaa mentävä

kello käy

Sinä olet ihminen muistatko

sinä olet aava ja rannikko

sinä olet tuulia latvoissa

natiseva silta ja nauloja

Sinä olet ihminen muistatko

sinä olet aava ja rannikko

sinä olet jälkiä hangessa

nariseva haipakka pellolla

Sinä olet ihminen muistatko

Sinä olet tihkua ilmassa

ratiseva hiekka saappaissa

sinä olet syystä ja varmasta

Sinä olet varjoja puistossa

pimeällä penkillä kastetta

Lähikauppa palvelee

iltaan asti myöhäiseen

maksat leivän hiluilla

kello käy

– Olin vuokrannut Imatran keskustasta asunnon kahdeksi kuukaudeksi, se oli 2001 loppuvuotta, marras-joulukuu. Se oli sitä vaihetta, kun tällaisen intensiivisen kahden kuukauden laulunkirjoittamissession ajan on pyrkimys tehdä vähintään viisipäivästä viikkoa eli nousta aamulla ja juoda kahvit ja alkaa kirjoittaa lauluja ilman mitään varsinaista ajatusta, ilman tietoa, mistä aikoo tänään kirjoittaa, sitä kun jatkaa jonkun aikaa, niin sen kolmannen-neljännen viikon kohdalla alkaa laulunteko olla teknisesti tosi sujuvaa, alkaa esimerkiksi rakenteelliset ja soinnutukselliset asiat olla kunnossa eikä niitä tarvitse liikoja miettiä. Eli vain aiheen löytäminen aiheuttaa päänvaivaa. Tämä osui juuri tällaiseen sujuvaan kohtaan, sujuvaan viikkoon. 

– Samaisella viikolla on varmaan kirjoitettu viisi tai kuusi Vuokralainen-levyn biisiä. Se oli siis SE viikko mutta se ei ollut mahdollinen ilman niitä kolmea ensimmäistä viikkoa, jolloin ei varmaan syntynyt yhtään levylle päätynyttä kappaletta. Tähän liittyi vielä se, että mun vuokraisäntä asui siinä samassa kerroksessa ja perheen poika oli tulossa viettämään syntymäpäiviään Imatralle. Se oli varmaan täyttämässä kakskytvuotta. Oli puhetta että se tulee viikonloppuna kylään ja isänsä oli ostanut sille lahjaksi kitaravahvistimen. 

– Niin mä sitten keksin, että olis mukava tapa esitellä sille se vahvistin niin, että otan sen omaan huoneeseen tai siihen asuntooni – asuin siis siinä naapurissa – ja soitan sille jonkun ikään kuin syntymäpäiväkappaleen ja sitten se ihmettelee sitä tilannetta siinä, että onks tää se lahja tää kappale. Ja sitten se isänsä tulee siihen ja paljastaa, että se todellinen lahja on se vahvistin, jolla mä oon soittanut sen kappaleen. Ja näin me tehtiinkin. Mutta tarvitsin siis sen biisin ja aattelin, että kakskymppiselle jätkälle vois olla hyvä syntymäpäivämuistutus, että sä oot ihminen. Siis muistutus parikymppiselle jätkälle, joka on muuttanut pois himastaan ja asuu Helsingissä, että sen kaiken kiireen keskellä on olemassa kirkas piste, joka on syytä muistaa; se on ihmisyys. 

– Siihen tuli sitten se kello, joka siellä käy koko ajan. Mä jotenkin aattelin sen sellaisena kiireen kuvauksena, mutta sitten, kun keksin sen itselleni hiukan poikkeavan alaspäin kulkevan ja nousevan näppäilyn, niin siihen tuli toistoa, se tuntui jotenkin niin kivalta, että ajattelin, että jos vaikka siinä olis toiston paikka. Niin se kiireen tuntu ikään kuin korostui siinä. Mä olin aika tohkeissani siitä ja mun suosikkibiiseiksi sen levyn tiimoilta tuli Aamuisin ja tää.

Piha ilman sadettajaa 

(san. Putro, säv. Nylander, Parkkonen, Salminen, Putro)

Jos et sinä enää

minusta piittaa

tuulet kääntyy

luoteeseen

Jos et sinä enää

minua kaipaa

joudun yksin 

vuoteeseen

Peiton käärin rullaksi

sen asettelen viereeni

kuvittelen että siinä oot

Aamuyö niin lohduton

sängyssäni yhä on 

peitto untuvilla täytetty

Jos et sinä enää minua tahdo

olen kylmä ja kivinen kaivo

piha ilman sadettajaa

sitä minä olen jos sua en saa

Jos et sinä enää minua huoli

olen puu jonka salama nuoli

palanut ja revitty maa

sitä minä olen jos sua en saa

Jos et sinä enää

minusta täyty

viikko vaihtuu

seuraavaan

Jos et sinä enää

minua toivo

joudun yksin

tiskaamaan

Vastaan vaikka kysy et

siirrän puhtaat lautaset 

kuivauskaappiin alahyllylle

Aamupäivä laahustaa

täytyy iltaan taluttaa

ja laittaa niin kuin vanhus nukkumaan

Jos et sinä enää minua tahdo…

Tarvitsen sut

mä tarvitsen sut

kun vaiti on pellon multa

Tarvitsen sut

mä tarvitsen sut

kun kelloista loppuu aika

ja ahtaana vyöryy ilma

– Piha ilman sadettajaa oli tilaustyö, varmaan mun ensimmäinen. Levy-yhtiö ehdotti kokoelmalevyä ja me yhtyeenä päätettiin hyväksyä se ajatus. Mulle kerrottiin, että tähän tarvitaan pari lisäbiisiä kuten kokoelmilla on tapana myynnin edistämiseksi. Mulla oli synttärit lähestymässä ja sain lahjaksi pianon. Juuri siihen samaan saumaan tuli näiden parin biisin tekeminen. Ajattelin, että tuossa on lähtökohtaisesti jotain kuvottavaa, jotain marssijärjestyksellisesti väärää, että kaksi biisiä lisää.

– Pähkäilin sen kanssa pitkään, että onks tää nyt oikein vai väärin, että tuleeks tää tarve minusta tehdä nää, vai onks tää vaan joidenkin muiden tarpeiden täyttämistä.

– Mut sitten keksin yhtäkkiä, että kun mulla on tää piano enkä osaa sitä soittaa, niin ehkä voin ajatella, että jos mä saan tehtyä ne kappaleet, sävellettyä ne pianolla, niin ok, siinä on mulle motiivia.

– Ja sitten tein poikkeuksellisesti vain kaksi kappaletta. Yleensä kappalemäärä on mun kohdalla pitänyt olla moninkertainen, että pääsee 10–12 kappaleeseen levylle, mutta nyt tein vain kaksi johtuen siitä, että  pianon kanssa työskentely oli niin jumalattoman hidasta, kun piti toisella kädellä siirtää sormia koskettimistolla, että pääsi soinnusta eteenpäin. Se oli ihan kauhean hidasta. Se että biisi menee c-mollista eikä jostain järkevämmästä mollista, johtuu varmaan siitä, että mulla ei ollut mitään tietoa, mitä ne soinnut pianolla on. Sitten vasta myöhemmin, kun ne oli valmiita, tää ja Tavallaan jokainen on surullinen, sitten vasta etsin kitaralla, mitä ne äänet on. 

– Ehkä tää siis oli virheen kautta onnistuminen, koska siinä sävellajissa on kaikki, mitä siinä kappaleessa tarvitaan. C-molli on jotenkin niin jylhä ja se pakotti tarinan semmoiseksi suurehkoksi. Tää on kappale, jossa lähtökohtainen ajatus oli ensin kirjoittaa kertsi ja sitten vasta A-osat, mikä on mulle poikkeuksellista, koska yleensä kirjoitan A-osat ensin, lähden liikkeelle alusta ja yritän kuljettaa tarinaa lineaarisesti kohti kertsiä ja seuraavia tapahtumia. Mutta tässä oli selvä, että se c-molli pakotti juuri näihin mielikuviin salamoista ja palaneista puista ja tyhjistä kaivoista, jotka varmaan tuli sieltä, että se kesä oli ennätyskuiva ja tuttava valitteli, että heidän kaivo oli täysin kuivunut.

– Se oli siis kesä 2002 ja ihan konkreettisesti myös se Vartsikan piha oli täysin palanut. Eli koko juttu oli niinkin symbolista, että mä istuin siinä keittiössä ja katoin sitä meidän palanutta pihaa, jota ei pystynyt kastelemaan, koska se oli aika hipahtavaa se meidän eläminen siellä Vartsikassa, eikä kukaan jaksanut tehdä mitään pihan kasteluja niin paljon kuin sinä kesänä olisi pitänyt.

– Asetelma on sinänsä tää tuttu “jos mulla ei olisi sua”. Mä jotenkin luotin siihen kertosäkeeseen niin paljon, että yritin vain A-osiin ikään kuin varioida niitä hajonneen suhteen pelkoja siitä, mitä tapahtuu, jos sitä suhdetta ei ole. Eli siinä mielessä se on kirjoittamalla kirjoitettu kappale. 

– Siinä puu, jonka salama nuoli mulla oli mielikuva näkemästäni mustuneesta rungosta, johon joku oli osunut. Eihän se ole täysin varmaa, oliko se ollut salama vai oliko joku polttanut sen, mutta juuri tämä mustuneen rungon mielikuva oli tosi selvä, ei mikään kauniin tai ylvään näköinen, vain semmoinen ranka. Mutta se niiden välinen kontaktin hetki, se salaman ja puun välinen kontakti, ehkä se on niiden tapa harrastaa seksiä, aika tuhoisa sellainen, mutta monet suhteet on tuhoisia.

Elämä on juhla (säv. ja san. Putro)

Muhkuraisen sängyn kautta

lipui lantioiden lautta

reittiä epätasaista

voi nuoren parin onnea

Lapsi syntyi vihdoinkin

tuo täyttymysten heijastin

Elämä on juhla

Lapsuus nyt se ainoa

kuin naarmu polvitaipeessa

Vain puhallus ja pois se on

saapuu nuoruus levoton

Kuinka joka solulla

voi kannatella kipua

Elämä on juhla

Valkolakki märkänä

kun juoksee kädet ylhäällä

ja huutaa ”Helou vapaus!” 

niin tähän suora leikkaus

Lasket muuttolaatikon

ja naapurusto hahmoton

Elämä on juhla

Voi luoja kuinka kaunis olet

rakastunut juuri eilen

Ihmeellisen hehkuva

te kohtasitte kadulla

Kaksi eroon joutunutta

planeettaa niin kauas mutta

Elämä on juhla

Opintojen loppusilaus

häät ja suuren kakun leikkaus

riisi kirkonportailla

ja kuukausien riitoja

Pettymysten kihlarengas

vyöryy ylämäkeenkin kas

Elämä on juhla

Muhkuraisen sängyn kautta

lipui lantioiden lautta

reittiä epätasaista

voi itkeä myös onnesta

Pappi kastoi esikoisen

paremmin nyt laittaa voi en

Elämä on juhla

Sitten seuraa otos julma

keski-ikään tulokulma

näyttää liian jyrkältä

ja sut voi ylipyyhkäistä

On tulokkaiden karsina

ja sopimukset katkolla

Elämä on juhla

Katse siirtyy kauemmas

näet lapsenlapses otteissa

tuttua päättäväisyyttä

on jouluaatto yhdessä

Avaat kaksi pakettia

ja katsot muita aikuisia

Elämä on juhla

Nyt vanhuus vierii sillalla

kuin kolikko tai tupakka

ja sanotaan et kuolema

on kauppamies ja taitava

Kun sitten poistuu varmistin

ois henkäys viimeisin

Elämä on juhla

– Kirjoitin sen 2007 juhannusaatonaattona. Zen Café oli menossa Kokkolaan juhannusfestivaalille. Me kuljettiin se kesä bussilla, lähdettiin Helsingistä ajamaan ja Kokkolaanhan on aika pitkä matka. Mulla oli olemassa melodia ja soinnutus ja ensimmäinen säkeistö ja myös ymmärrys, että tää kappale tarvii välisoiton mutta ei varsinaista kakkososaa, että se kaikki on siinä ykkössäkeistössä sävellyksellisesti ja rytmillisesti. Käytin sen matkan kirjoittamalla sen lopputekstin ikään kuin aikani kuluksi mutta myös koko ajan tietoisena siitä, että nyt on jotakin, mitä en halua töpätä. 

– Mulla oli koko ajan sellainen olo, että tää on jollakin tavalla tärkeä. Ei mulla ollut silloin vielä mitään tietoa siitä, että se on ensimmäinen kappale, joka julkaistaan mun nimellä eikä yhtyeen nimellä, mutta mulla oli tietty kutku siitä, että tässä on nyt jotain käänteentekevää. Sain sen tehtyä kyseisen matkan aikana ja kun tulin juhannuskeikalta kotiin ja näytin sen yhdelle ystävälle, hän sanoi, että siinä on liian suuri aikahyppäys loppupäässä. Ymmärsin, että sieltä puuttui se keski-iän kohta. Sitten kirjoitin sen seuraa otos julma, keski-ikään tulokulma, kirjoitin sen sinne jälkikäteen ja niin se otti oikean mittansa.

– Olin jo Eipä tiennyt tyttö -kappaleen kohdalla riemuinnut sellaisesta isosta aikaharppauksesta, mikä on hieno jumalakokemus kirjoittajalle varmaan lajista riippumatta, että pystyy hyppimään ajassa eteen ja taakse. Se oli mulla onnistunut siellä ensimmäisen kerran niin, että kiinnitin siihen itse huomiota. Siis, että vaikka tää teksti olis ihan kuraa, niin toi aikahyppäys toimii. Ja tämän Elämä on juhla kohdalla mulla oli sen tekstin sisäinen logiikka jotenkin se, että se viimeinen kuva, siihen pitäisi saada mahdutettua tarpeeksi monta sukupolvea. Ajattelin sen jotenkin niin, että siinä yhdessä kuvassa olisi neljä sukupolvea joulukohtauksessa.

– Konkreettisia oman elämän ihmisiä siinä on varsinkin se kotoaan muuttava laukkunsa laskeva hahmo, joka katsoo sitä vierasta miljöötä, minne se on muuttanut kotikaupungistaan todennäköisesti ylioppilaskirjoitusten jälkeen, koska on mennyt opiskelemaan vaikkapa esimerkiksi johonkin Turkuun ja sitten se laskee laukkunsa jossain opiskelijasolukämpässä jossain Haritussa tai jossain vastaavassa punatiilisten korkeahkojen talojen kaiussa.

Siinä kohdassa, kun vanhuus vierii sillalla,  ajattelin, että siinä on olemassa putoamisen riski. Se on johdattava lause kohti kuolemaa. Sitä piti jollain tavalla johdattaa siihen suuntaan ja siitä tuli kuin kolikko, joka kontrolloimattomasti vierii ja vyöryy alueella, josta on mahdollista tipahtaa. 

– Se vyöryminen, se kolikon liike, se on selvä kuva mulle. Kun kolikko lähtee vierimään, siinä ei ole mitään kontrollia, se ei ole sun eikä kenenkään päätettävissä, minne se vyöryy, se on ihan hasardi, se voi vyöryä auton alle tai tippua sillalta.

Intiaan (säv. ja san. Putro)

Matalaks mieli käy

ilmat ei oikein inspiroi

näkyjäkään ei näy

harteille synkän shaalin toi

kapinen sohjola

kapinen sohjola

aistini kaikki turruttaa

tee siinä taidetta

hyvä jos itkut aikaan saa

Kadotin muusani

uinahdin hetkeksi

olen kuin märkä heinäpaali haas

Luonto ei hämmennä

pupillit pyöreinä

katson kun laulun aihe karkaa taas

Intiaan

poimimaan tiedon puusta 

soinnut kuusta kertovaan

lauluun ja kai sen arvaatte

singahdan yrttipelloille

tai Aasiaan

etsimään suuntaa uutta 

salaisuutta Silkkitien

sinne mä depressioni vien

syleilyyn vanhan Silkkitien

Savuna ilmaan män

maineeni ihmistuntijana

tiedän ja ymmärrän

tarvittais riimejä ja sana

mikä mua innostais 

ja mieleni jouset sais

jännittymään kuin varren virvelin

heikosti seula nyt

on runoutta läpäissyt

lähtiskö Lappiin

ei vaan tietenkin

Intiaan…

– Se oli biisintekojakso saaressa ja nää on tietysti usein reagointia johonkin aikaisempaan. Kun Elämä on juhla -albumi julkaistiin 2009, niin tajusin heti, että tää osui nyt kohtaan, jossa vastaanotto oli poikkeuksellisen hyvä. Ja ajattelin, että mun ei kannata nyt ruveta mitenkään miettimään, että mitä pitää tehdä seuraavaksi, että tässä on se kohta, jossa mä jämähdän, siis tekijänä. 

– Ja tein sitten ihan instantpäätöksen, että sovin keikkamyyjän kanssa, että en tee kesällä kuin yhden Provinssirockin, eli ei mitään festivaalikeikkoja sen lisäksi. Ja lähdin sitten samantien kirjoittamaan ilman mitään ajatusta. Että nyt pitää olla vaan liikkeessä, että muuten tää on ensimmäinen todellinen kohta, jossa tekijyys saattaa pysyvällä tavalla ottaa kolhun. Ja kirjoitin sitten kaksi kuukautta saaressa todella rennolla kädellä ajattelematta oikeastaan yhtään mitään.

– Intiaan on eräänlainen hupailu, yritin referenssinä ajatella itseni huonon suomalaisen komedian päähenkilönä, eli genrettää itseni sen hömppäherraksi. Ja sitten se hömppäherra kirjoitti niitä lauluja siellä saaressa. Mitään todellista lauluntekemisen tuskaa siellä ei missään nimessä ollut, eli vaikka Intiaan -kappaleessa lähestytään sitä sellaista tyhjyyden hetkeä, niin se itse sessio oli hyvin roiskivainen.

  

– Tunne toki oli tuttu, mutta on tässä myös ajatuksena se kliseinen kärsivä taiteilija ja sen humorisointi. 

– Elämän juhla siirsi homman suuntaan, että yhtäkkiä kaikki suhtautui ihan jumalattoman vakavasti. Olin pikkusen kuin hätää kärsimässä kevään 2009 sen kanssa, että ei tää nyt ihan näin pitänyt mennä, että seuraavaksi ne tuo sairaita lapsia mun eteeni, mun pitää koskettaa niitä, että nyt täytyy tehdä jotain ja tein sitten tontyyppisiä kappaleita.

Olet puolisoni nyt (säv. ja san. Putro)

Ei preeriaa, ei peltoja, ei vuortenhuippuja

on kaupunki ja kaupungissa kaksi vanhusta

toinen herää painajaiseen toistuvaan

ja nousee sängystä

Sudet eivät ulvo eikä vesi hyytävää

on puolisonsa vartalolla kaksi täkkiä

toinen oli lahja jonka reuna repsottaa

Katse jähmettyy, kello ei

Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa

on hiljaisuus niin täydellisen hiljaista 

että kuiskauskin on huuto

En vaihtais sekuntiakaan

En nuoruutta, en vimmaisia kasvukipuja

en jäätä joka murtui, en kirkonkelloja

Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt

Tapetoitu seinä on ja puinen lattia

valokuvat koirasta ja lastenlapsista

yläkerta yskii, askel ottamatta jää

filmi pysähtyy

Kutsun tätä rakkaudeksi kahden ihmisen

kutsun tätä elämäksi vaikka ole en

täydellistä suoritusta tehnyt minäkään

Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa…

Kun väkivahva kevät puhkeaa

ja aamu kantaa rautahaarniskaa

kun vaja tehdään vuolukivestä

mä olen siinä nuorena kuin nurmet on

sä istut salin nurkkapöydässä

musiikki on rytmitettyä

minä kysyn saanko luvan, sinä nyökkäät

sinä nyökkäät

Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa…

– Aloin kirjoittaa Tavalliset hautajaiset -levyn kappaleita keväällä 2011 ja biisintekojakso kesti maaliskuusta toukokuuhun. Mulla oli työhuone Helsingissä ja Älä sammu aurinko -levyn keikkojen yhteydessä kirjoittelin alkuviikot siellä. Sitten havaitsin kesällä suureksi pettymyksekseni, että siellä ei ollut sen 80 minuutin seassa käyttistä kuin ehkä neljä minuuttia, että sieltä jäi yksi kappale, joka tuntui puolustavan paikkaansa.  

– Tein aika nopean päätöksen ja vuokrasin vanhasta kotikaupungistani Raahesta mestan taas marraskuuksi ja joulukuuksi ja kirjoitin siellä lisää. Siellä pääsin jotenkin sen pelin päälle ja siitä sessiosta jäi jo melkein koko levyn runko, joku kahdeksan biisiä. Mutta sitten alkoi äänitykset ja me havaittiin siinä äänitysvaiheessa tuottajan kanssa, että jotain vielä puuttuu, meillä ei kuitenkaan ollut tarkkaa hahmoa, että mitä. Ja sitten kirjoitin vielä yhden session ja niistä jotain kymmenestä biisistä tarttui tämä sekä levyn päätösraita Nukkaa Pietarin. 

– Siis vastaava viime hetken juttu kuin Mies jonka ympäriltä ja tavallaan myös Piha ilman sadettajaa, tuo puristeinen tilanne. Tää lienee aika klassinen laulunsyntytarina, ei ne välttämättä pidennä biisien elinennustetta mutta joskus niihin on mentävä ja tällä kertaa se tuotti tulosta. Olen hyvin tyytyväinen kappaleeseen ja siihen tietynlaiseen ironiavapauteen, että siinä ei ole mitään vitsikästä ja se on hyvin painava.

– Onko pohjalla elävän elämän kokemuksia? Toki ne on hahmoja, joita siellä Raahessa pyöri aika paljon. Vaikka biisi on kirjoitettu sieltä tulon jälkeen, niin siinä kaupunkimaisemassa on erilaista vaikka helsinkimaisemaan se, että siellä liikkuu aika vähän ihmisiä kaupungilla ja sellaisessa rantakadun nollaliikenteisessä ympäristössä, jos siellä köpöttelee kasikymppinen pariskunta käsikädessä, niin ne hahmot on kyllä sieltä aika suoraan, vaikkakaan en henkilökohtaisesti tunne heitä.

– On kysytty myös, että kuollaanko siinä konkreettisesti tai onko se jokin sairaus-kohtaus. Ajattelin, että se jäisi silleen aika suloisesti auki, että ihmisethän on hyvin omistautuneita toisilleen tuossa ikävaiheessa ja sehän siinä on olennaista. Monihan toivoo, että ei tarvitsisi viettää viimeisiä hetkiä tai viimeisiä vuosia yksin. Tietysti viime kädessä kuoleman kohtaaminen tapahtuu yksin mutta.