Mariskan (Anna Maria Rahikainen) taskussa on tuore management-sopimus Backfront Musicin kanssa sekä levytyssopimus Kaiku Entertainmentin kanssa. Yhteistyön yksityiskohdat muotoutuvat aikanaan, mutta olo on toiveikas.

”Nyt mulla on yhteistyökumppanit, jotka projektiani tusailee. Kaikki entuudestaan tuttuja. Oon kotoisassa maastossa. Koska nyt tiedän paremmin kuin ennen, mitä ja miten haluan, se välittyy varmasti myös tiimilleni. Tuntuu, ettei asiat oo olleet koskaan näin hyvin.”

Mariska on julkaissut kahdeksan omaa albumia ja kirjoittanut sanoituksia lukuisille isoille artisteille. Vain elämää -sarjan viime kaudelle osallistuminen oli uralle pelkkää plussaa.

”En sanonut heti ’joo’, kun ajattelin, ettei se ole coolia, muta olihan se selvää, että menen. Olin jopa toivonut, että pyydettäis. Oon saanut näkyvyyttä ja musiikilleni ison yleisön.”

Kuvauksiin Mariska valmistautui perinpohjaisesti, koska kyseessä oli vaativa rasti.

”En halunnut missään nimessä vetää vasurilla. Kävin hypnoterapiassa, jossa käytiin läpi mun koko elämä. Halusin tuntea itseni tasapainoseksi ja vahvaksi. Lauluja treenasin mun mittapuulla järkyttävän paljon Aija Puurtisen opastuksella.”

Mariskan myötä ohjelmassa tuli entistä paremmin ilmi se suurelta yleisöltä usein pimentoon jäävä seikka, että monen biisin tekijä on joku muu kuin levyttänyt artisti.

”Mulle oli tietenkin tärkeää, että tekijyys tulee esiin. Tärkeää on myös mainita, etten ollut tehnyt kaikkia versioitani yksin, vaan niitä läjäiltiin sanoitusten osalta kasaan yhdessä Timo Kiiskisen kanssa.”

”Jos oikeesti käydään alasmenojen syitä miettimään, niin olihan meikä niin hakusessa kuin vain olla ja voi. Lähinnä vaan jännitin ja ihmettelin, että mitä tää homma oikein on.”

Maasto, jossa Mariska on urallaan liikkunut, on ollut jokseenkin poukkoilevaa ja nyppyläistä. Pysyvyyttä ja jatkuvuutta ei oikein ole ollut. Hän piirtää menneestä nousujohteista viivaa. Se kulminoituu nyppylöihin 1990-luvun punk-kauteen, 2000-luvun alun hip-hop-kauteen sekä vuosien 2007–2012 kohdalle, jolloin hän operoi Mariska & Pahat sudet -yhtyeensä kanssa.

Jokaisen nyppylän jälkeen viiva laskee kohti nollaa.

”Jos oikeesti käydään alasmenojen syitä miettimään, niin olihan meikä niin hakusessa kuin vain olla ja voi. Lähinnä vaan jännitin ja ihmettelin, että mitä tää homma oikein on. Suomen talvisotakin on ollut siellä taustalla; tunnevammaisuus. Mulla oli paljon ärhää ja jos joku ei mennyt heti maaliin, niin hanskat kehiin ja kiukut päälle. En mä vieläkään mikään lammas enkä täysin lauhkeentunut oo, mutta en mä enää niin äksyile. Ehkä oon kehittynyt tunnetaidoissa.”

Se, kuinka nollaviivalta on noustu ylös, on kysymysmerkki.

”Oon välillä ollut niin rähmäsissä tiloissa. Pohjalla lienee kuitenkin ollut joku sitkeys ja sisukkuus. Ehkä myös se on auttanut, että oon oman projektin ohella pitänyt koko ajan muille kirjoittamisen siinä mukana. Varmaan oon silti ollut alhaalla tosi laiska kaiken sisällön tuottamisen suhteen. Pisimmillään tollanen vaihe on kestänyt puolisen vuotta.”

Vaikka Mariska muistelee kiukkupäissään syytelleensä kaikkea mahdollista, tökkii häntä lähtökohtaisesti eniten oma asenne. Se, ettei osannut ottaa ohjia haltuunsa, olla tarpeeksi jämäkkä ja määrätietoinen.

”Tämä heijastui Pahat sudet -aikoina, kun meidän konseptia ei ollut pureskeltu valmiiksi, enkä osannut määritellä, saati viestiä sitä muille. Kun projektin eri osa-alueilla toimivat ihmiset ei oo samalla viivalla, niin meitä esimerkiksi myytiin ihan mihin sattuu ja jengi oli siellä, että mitä vittua te täällä teette. Kun kuviot on levällään, alkaa jossain kohtaa sakata.”

Pahojen susien jälkeen Mariska lähti pikkuhiljaa rakentamaan sooloprojektiaan.

Luovuus ei ole kaivo, joka tyhjenee ammentamalla. Mariska ajattelee, että mitä enemmän kaivosta kauhoo, sen enemmän se täyttyy virtaavalla vedellä.

”Pelkään, että jos pidän taukoa, niin kaivo ehtyy. Biisinkirjoittaminen on mulle intohimo, joka ei tarvi taukoja. Toki nukkua pitää, mutta muulle palautumiselle en näe tarvetta. Työ tykkää siitä, kun sitä tehdään”, hän sanoo.

”Muuhun säätämiseen pitää kyllä saada breikkiä. Kun huomaan, että oon kärttyinen ja varmaan saan kohta sydänkohtauksen, on siihenkin paras lääke mennä tekemään biisiä.”

Lapsen syntymän myötä Mariska on joutunut tekemään ammatillisia linjauksia. Olennaisin on kirjoittamisen keskittäminen omaan projektiin.

”Oon antanut energiani siihen, että tein toisille henkilökohtaisimmat tekstini ja jätin itelle jämät. Mun on ollut helppo palvella muita, ja onhan se tuntunut äärettömän hedelmälliseltä saada sanoittaa tosi isoille artisteille, kuten Jenni Vartiainen ja Anna Puu. Nyt ajattelen toimia jokseenkin toisinpäin.”

Oman artistiprojektin biisit tekeytyvät useimmiten niin, että Mariska synnyttää kitaralla tai pianolla sointukierron, jonka päälle hän mallailee melodian ja sitten lyriikat. Ne hän kirjoittaa paperille.

”Pääsen toteuttamaan pikkutyötön haaveet hypistellä kauniita paperituotteita ja saan ostaa kivoja kyniä sekä vihkoja firman piikkiin. Leikin ajatuksella, että mulla voisi olla vaikka vähän laadukkaampaa ja kalliimpaa kynää, kun lähden yrittämään jotain ikivihreetä. Myös nahkakantinen vihko, johon ei ihan kaikkee skeidaa kandeis kirjottaa.”

”Monta vuotta ajattelin, et olis varmaan hyvä osata tehdä demoja, mutta nyt on sellainen fiilis, että mun prioriteetit on itse biisinteossa.”

Biisi lähtee esidemona Mariskan musiikillisen oikean käden, Väinö Walleniuksen, tarkasteluun.

”Monta vuotta ajattelin, et olis varmaan hyvä osata tehdä demoja, mutta nyt on sellainen fiilis, että mun prioriteetit on itse biisinteossa. Ei mua ees kiinnostele tekniikan kanssa räpläily. Se on täyttä umpihankee. On ihan älyttömän taitavia konevelhoja, joten on ihanaa, kun sellaiset suostuu mun kanssa taitoonsa käyttelemään.”

Suuri rakkaus biisien kirjoittamiseen syntyy siihen liittyvästä tunteellisesta ja älyllisestä väännöstä. Kun palapeliin tulee vielä musiikki, on kokonaisuus niin kiehtova, että se istuttaa tekijän aina vain alas näpertämään. Oman lisänsä pakettiin tuo myös kiinnostus siihen, miten rakennetaan viesti, joka tavoittaa kuulijan toivotulla tavalla. Kuulluksi tulemisen tarve.

”Punk-tausta kuuluu ja tuntuu mun ajatusmaailmassa. Oon vähän vallankumouksellinen vastarannan kiiski – aina pieni vääntö päällä. On niin paljon kohtia, joissa musalla voi muuttaa yleisen mielipiteen mukaista suuntaa. Tältä pohjalta oon kokeillut laventaa popin tekstimaailman ilmaisua.”

”On hoettu sitä, että jos oot sen ja sen ikäinen naisartisti, niin forget it. Se ei ole totuus vaan väittämä, jota jengi alkaa uskomaan.”

Mariskan teksteissä on aina jotain omasta elämästä, välillä toinen puoli on petäjästä. Yksi kantavista motiiveista on naisen liikkumatilan laajentaminen.

”On esimerkiksi hoettu sitä, että jos oot sen ja sen ikäinen naisartisti, niin forget it. Se ei ole totuus vaan väittämä, jota jengi alkaa uskomaan. Aika on otollinen väittämien kumoamiselle, se on vaan meistä kiinni. Jos joku haluaa niihin uskoa, se on ihan fine, mutta mulle ne ei mene läpi.”

Sanoitusten tekeminen muille artisteille ei ole täysin jäänyt. Linjaus siinä on, että tekemiseen käytetystä ajasta on saatava kohtuullinen korvaus. Kun sitä ei kuitenkaan aina saa, niin tekemisen täytyy olla erittäin antoisaa kaikille osapuolille.

Epäkiitollisiin juttuihin Mariska ei enää helpolla lähde.

”Nykyään intuitio tai pumppu sanoo jo ennalta, onko kyseessä hyvä coctail.”

Hedelmällisenä lähtökohtana Mariska pitää sitä, että ajattelee itse spontaanisti tietystä artistista, että pitäisiköhän hänelle tehdä biisi. Ja sitten tehdään ­– useimmiten omalla pienellä ja kotoisalla porukalla, johon kuuluu Mariskan ja Väinön lisäksi esimerkiksi Super Janne.

”Parhaat sessiot syntyvät innostuneiden kavereiden kanssa, kun lähdetään vaikka illalla rennoissa fiiliksissä hengailemaan eikä tiedetä yhtään, mitä ja kenelle tehdään. Se on vastapainoa kaikelle vähän väkisin järjestetylle, ja mulle myös paluuta alun viattomaan olotilaan. Kyllä se henki sit siinä musassakin kuuluu, ja jos ei tule hyvää biisiä, niin ainakin on ollut hauskaa.”

Järjestetyille biisileireille Mariska ei nykyään osallistu.

”Eikä mua kauheesti enää pyydetäkään. Ne on mahdottomia aikataulullisestikin, koska vievät pitkän päivän ja mun pitää hakee lapsi tarhasta.”

Tasajako on co-write-sessioiden tilitysosuuksien sopimisessa yleinen käytäntö. Kun tekijöitä on kolme, se on Mariskan mielestä perusteltu. Olisi kuitenkin hyvä olla olemassa kirkkaammat yleiset pelisäännöt, sillä tilanteet vaihtelevat.

”Jos sessioissa on älyttömän monta tyyppiä ja on ite raapinu läpät läjään, niin onhan se tasajaolla vähän ärsyttäny. Oon myös kuullut, että sessiomyyrien joukossa sanoittajilla on aika paljon tyytymättömyyttä.”

”Sain kuulla tiukasti, että vittu, mitä paskaa. Ottihan se päähän ja lähdin usein vetämään tilanteesta haistatellen takasin.”

Palautteen suhteen uusi tulokas sai aikanaan sellaisen luulot pois -sokkihoidon, että sittemmin kaikki kritiikki on tuntunut kevätkukkasilta.

”Sain kuulla tiukasti, että vittu, mitä paskaa. Ottihan se päähän ja lähdin usein vetämään tilanteesta haistatellen takasin. Mutta kun tarpeeksi pitkään ravasi sitä reittiä, niin palaute menetti tehonsa. Vaikka se oli kaikkea muuta kuin rakentavaa, oli se sisuunnuttavaakin. Oli pystyttävä parempaan ja se sai tekemään töitä. En usko edelleenkään, että optimitulokseen pääsee varauksettoman positiivisella palautteella. Pieni vastus on tärkeää, muuten ei tason nostoa tapahdu. Mutta palautteen antajalla pitää olla tosi hyvä psykologinen pelisilmä, koska kova kritiikki saattaa olla tuhoisaa.”

Enää Mariska ei hae teksteilleen hyväksyntää muilta. Hän uskoo tietävänsä itse, mikä riittää.

”En siedä häpeää. Väärät lausevalinnat, loppuun ajattelemattomat ideat ja tietyt kielikuvat sotii mulla niin, että jos pitäisi niitä laulaa, niin tulisi huono olo.”

Tulevaisuutensa Mariska visioi tasaisen loivaksi, nousujohteiseksi ja pidemmäksi hölkäksi ylämäkeen siten, että välillä vähän hengästyy, jotta kunto kohoaa. Mutta missään nimessä ei saa hengästyä liikaa ­– onhan kyseessä kestävyyslaji.