Nina Lith, Author at Musiikintekijät

TEKEE ISKELMIÄ JA TARKKAILEE RAPORTTEJA

Julkaistu 14.10.2013

Millainen on tilanne julkaisurintamalla?

Keväällähän ilmestyi Markku Aron uusi levy. Siinä multa oli yksi biisi, josta tehtiin myös sinkku. Isto Hiltusen levy tuli toukokuussa, siinä multa oli Maarit Peltoniemen kanssa duettona esitetty biisi. Peltoniemeltä tulee pian ulos levy, ja kyseinen duetto on myös sillä levyllä. Tavallaan tuplapotti! Syksyn Sävelessä olin mukana 2 vuotta sitten Sará-biisillä, jonka esitti Aki Mannelin. Se tuli kuudenneksi loppukilpailussa. Siinä oli mun sävel ja Mäkisen Timon sanat.

Heikkilän Juha, Voutilaisen Lauran mies SGM:stä (Sounds Good Music Oy Lahdessa), soitti äsken ja kertoi, että Syksyn Säveleen olisi taas menossa biisi. SGM:n kauttahan tehtiin Petri Salmisen levy aikanaan. Työn alla on koko joukko pienempiä levyproggiksia noiden isompien lisäksi.

Teostoraportointi on sinulle ihan sydämenasia?

On, totta kai. Se on selkeä homma: olen pyrkinyt valistamaan bändejä ja artisteja. Niistäkään ei kaikki tiedä, jotka on pitkään olleet alalla, vaikka ne luulee tietävänsä. Sitten on bändejä, jotka ottaa keikkaohjelmistoon mun biisejä. Olen yrittänyt kertoa mitä se merkitsee tekijöille. Ja kun se ei ole iso vaiva raportoida. Siinä mä olen ollut aika tarkka, ja seuraan jonkun verran. Esim. hyvissä ajoin ennen raportointiajan umpeutumista pyrin kysymään, että ”ootko tehnyt tai osaatko tehdä ilmoitukset Teostolle”. Tai utelen vaivihkaa, että ”onhan sulle tuttua tämä raportointi?”.

Jotkut bändit joilla on mun biisejä ohjelmistossa, saattavat heittää 15 keikkaa kuukaudessa. Se on iso penni vuodessa. Heitti ne raflassa mikä on periaatteessa pienin kerroin mitä Suomesta voi saada tai missä vaan, niin kaikesta pienestä muodostuu se iso kokonaisuus.

Oletko mukana kosketinsoittajana myös muilla levyillä kuin niissä joihin tulee sinun biisejäsi?

Kyllä mä menen muihinkin. Olen sekä omissa että muitten biiseissä mukana. Tällä hetkellä on muutaman bändin kanssa työn alla mun biisejäni, ja kyllä mä olen mukana jos ne tarvii. Usein tehdään niin, että biisit on midi-pohjina valmiina; olen tehnyt arrit valmiiksi. Soitellaan niitä akustisia osuuksia sitten myöhemmässä vaiheessa jos tarvii. Riippuu tilanteesta ja tietysti budjetista.

Miten arraat, tietokoneella vai kynällä?

Tietokoneella, midi-pohjalta. Mulla on Steinbergin Cubase ja siinä on ihan mukava notaatio-ohjelma myös. Heikkilän Juhan kanssa lähetetään midi-fileinä materiaalia linjoja pitkin. Näin se nykypäivänä menee. Matkustaminen on jäänyt aika vähälle. Aikaa säästyy, mutta toisaalta sosiaalinen kanssakäyminen bändin jätkien kanssa jää olemattomiin.

Mähän soittelin aikanaan monessakin bändissä, mutta viimeiseksi jäi Randelinin Kaken bändi 1980-luvun loppupuoliskolla. Kyllästyin keikkahommiin ja rupesin tekemään biisejä, arrausta ja nuotinnusta.

Mitä ajankohtaista biisintekijän loppukesään kuuluu?

Nyt kun oli noin hyvä kesä, niin en juurikaan tehnyt biisejä. Keväällä vielä tein säv.-san.-sov. -hommia, mutta sitten tein muutamaan levyproggikseen vain arreja ja nuotinnuksia. Olen myös käynyt soittamassa taustoja levyille. Pitkästä aikaa pidin vähän lomaa. Aina kun biisinteko tai musa ylipäätään alkaa tympiä, teen väliaikoina mm. yritysgrafiikkaa en siis ole päätoiminen musiikintekijä. Lisäksi etsin uusia potentiaalisia artisteja ja tarjoan heitä levy-yhtiöille demojen ja infon avulla. Mä olen vähän semmoinen fiilis-ihminen; jos on hyviä kelejä, niin ei oikein irtoo, mutta sitten kun syysillat pimenee, niin voi heittää luurit korville.

Välimaaston mies

Julkaistu 14.10.2013

Haastattelupäivänä Mårtenson oli astumassa uuteen vaiheeseen elämässään, hän oli myymässä venettään. Viimeinen reissu oli juuri tehty perheen kanssa Turun saaristoon, ja kauppakirja oli pöydällä allekirjoitettavana. ”Aikansa kutakin. Viimeksi ilman venettä olen ollut joskus 50-luvun puolivälin jälkeen.” Musiikkipuolella oli ensinnä mielessä vuonna 1977 kantaesityksensä saaneen musikaalin Smugglarkungen ilmestyminen Mikkelin teatterin syksyn ohjelmistoon, otsikolla ”Vilgot Seikkailija”.

– Odotan suurella innolla ensi-iltaa [15.09.]. Olen työskennellyt viime keväänä sen parissa kirjailijoiden [Bengt Ahlfors ja Lars Huldén] kanssa, se on täysin päivitetty, mm. neljä uutta laulua. Liisa Ryömä on tehnyt uuden käännöksen. Se on aiemmin tehty suomeksi Turkuun kesäteatteriin nimellä ”Pirtukuningas”, mutta kukaan meistä ei pitänyt siitä nimestä, se antaa väärän kuvan. Algoth Niska oli jalo, lahjakas sankarimies, hän oli isäni suuri idoli, he tunsivatkin toisensa, ja itse olen tavannut hänen tyttärensä – Ilkka ”Danny” Lipsasen äidin siis.

Musikaali meni på svenska viime syksynä Siuntion harrastajateatterissa, ja se oli mielettömän riemukas näytös, teos on ihmeellisesti säilyttänyt tuoreutensa näinä 25 vuotena. Ajattomia elementtejä – rakkaus, rahan ahneus – sekä sosiaalisia aspekteja, jotka ovat täysin päteviä tänään. Nykynuoriso ei paljon kieltolaista tiedä, mutta sellainen on meidän maassa ollut, ja ankara.

Olen ymmärtänyt, että olet musiikin ikään kuin kotoa saanut, isäsi [Elis Mårtenson, Sibelius-Akatemian urkujensoiton professori] kautta. Oliko säveltäminen jo varhain mukana?

– Olen kuopus neljästä, ja kasvoimme keskeisesti sota-aikana, jolloin olivat kovat ajat. On ymmärrettävää, ettei aikaa lapsille jäänyt riittävästi. En kokenut musiikkia lapsena ylipäätään hirveän mieluisana. Isä oli patriarkaalinen auktoriteetti. Hänellä oli selvät linjat ja vaateet, mitä oli opittava, hän oli hyvä ja arvostettu pedagogi. Äitini oli sopraanolaulaja, myös opettaja, joka antoi oppitunteja kotona, mikä perheenjäsenelle ei aina välttämättä ollut nautinnollista kuunneltavaa.

Ambivalentti asennoitumiseni musiikkiin tuli näistä syistä. Sen takia kenties jazz kolahti niin rajusti silloin, 40-luvulla oli korva kiinni radiossa, ja BBC:n lähetykset olivat kultaa. Naapurin poika oli sitten kertonut eteenpäin, että tuo osaa soittaa pianoa ja tykkää boogie woogiesta, ja niin minut kutsuttiin erään yhtyeen harjoituksiin. New Orleans Creole Stompers -nimellä lokakuussa 1949 voitimme orkesterikilpailun Balderin salissa, minä voitin lisäksi solistipalkinnon, ja siitä ura urkeni.

Improvisoinnin kautta jazziin liittyy helposti säveltäminenkin.

– Sen tuleminen kesti kyllä. Kävin keikoilla, mutta tajusin, ettei se voi olla tulevaisuuden ammatti, ei sillä elätä tulevaa perhettä. Jonkunlainen porvarillinen ammatti on hankittava, jazzmuusikko ei ollut statuksena mitään siihen aikaan. Olin käynyt sähköttäjäkurssin ja ollut vuoden töissäkin, mutta tunsin ettei se ole mentaalihygieenisesti oikea ala, tätä en tule kestämään. Pyrin ja pääsin Ateneumiin graafiselle linjalle, ja suoritin kolmen vuoden opinnot mainosgraafikoksi. Siitä tuli leipätyö, ja ammatti johon voi turvautua.

Jazz oli siinä sivussa, tein paljon töitä säestäjänä Linnanmäellä ja ravintoloiden kabareeshow´eissa, myös pianobaarityötä. Se oli hyvin ambivalenttia aikaa, olin nuori ja innokas sen aikaisessa sodanjälkeisessä Suomessa, missä paljon oli tarjolla, muttei oikein tiennyt mistä saisi kiinni. Muunmuassa suunnittelin ja rakensin moottoriveneen, ja koska muodot oli sellaiset ettei pellistä tai puusta pystytty tekemään, niin tein sen lasikuidusta. Tiettävästi se oli ensimmäinen täällä lasikuidusta tehty huvivene, vuosi oli 1958. Tämmöisiä hulluuksia silloin oli – tyypillistä impulssitoimintaa, piti vaan näyttää, lähinnä tietysti itselle.

Koko ajan musiikki oli kuitenkin päällä, se veti puoleensa. Isän auktoriteetti vaikutti hyvin voimakkaasti. Tajusin kyllä, että hän on loistava taiteilija, mutta siihen voimaan tyssäsin kuin kiviseinään. Kun hän sanoi, että Bach on näin, niin se oli niin, sen kyllä opin. Mutta hän ei hyväksynyt mitään kevyempää, ei edes impressionismia, Debussy oli liian kevyttä. Musiikki oli hänelle monumentaalista, kaikki ne suuret B:t olivat hänen jumaliaan. Nuorena mukauduin hänen auktoriteettiinsa. Mutta kuvataide oli jo ”kierrostani” hänen ympäri. Siitä sain siis ammatin, olin kaksi vuotta Stockmannilla mainospiirtäjänä, ja sitten freenä parikymmentä vuotta. En ottanut musiikkia sillä lailla vakavasti, se oli sellaista lähes pelleilyä.

Pidit siitä kuitenkin paljon?

– Pidin soittamisesta, ja rahaa tuli mielestäni suht helposti verrattuna muihin hommiin. Mutta sosiaalisesta puolesta oli sivussa, muut lähti juhlimaan viikonlopun juhliin ja minä jonnekin Joensuuhun keikalle. Oli aina toisenlainen, ja siihen olen saanut tottua, että olen aina toisenlainen – ei ikäänkuin kuulu mihinkään sosiaaliryhmään.

Se on muusikon osa, olla töissä silloin kun muut ovat vapaalla.

– Jazz oli jonkinlainen vapahtaja, niin kuin rock nykyään monelle. Siinä oli sellaista energiaa, jota muusta musiikista ei kuulunut. Sitten eräiden arpajaisten päävoitto vei minut New Yorkiin ja Chicagoon hortoilemaan viideksi viikoksi. Isäni oli kuollut, olin ikään kuin vapautunut ajattelemaan itsenäisesti, ja valtameri vielä välissä korosti sitä. Mutta oli jo tavallaan myöhäistä lähteä tekemään musiikkikarriääriä, eihän minulla ollut musiikkikoulutusta esimerkiksi säveltämiseen.

Pääsin sitten teatterihommiin, ja se laajensikin näkemystäni hyvin paljon. Stage- ja screentyöskentelystä tuli minulle läheistä, ja se verbaali panos muodostui muutenkin tärkeäksi musiikissani. En kykene tekemäänkään puhtaan abstraktia musiikkia, sellaiseen älylliseen rakentamiseen minulla ei ole osaamista. Pidän itseäni enemmänkin lauluntekijänä. Olen melodian mies, ehdottomasti – melodia ja kenraalibasso, muu tulee sitten miten milloinkin.

Itsekin muistan sinut lauluistasi ja laulamisestasi 60-luvulla.

– Ja asenteeni laulamiseen kuulostaa tänäpäivänä kenties moraalittomalta, sillä laulamaan aloin sattumalta. Minulla oli trio Herbert Katzin ja Heikki Annalan kanssa, ja eräs ravintoloitsija kysyi, että ”laulaako trio?”. Hiffasin heti, että hinta on toinen, jos laulaa. ”Joo, tottakai laulaa!”. Kelasin joitakin Nat King Colen biisien tekstejä, ja aloin örisemään niitä. Sitten äänilevytuottaja alkoi kuunnella sitä, ja ensimmäinen EP julkaistiin [1961]. Tuottajat olivat sitä mieltä, että sitä linjaa kannattaa jatkaa, ja minä annoin mennä, olihan se kivaa. Mutta voin sanoa, että ihan vasemmalla kädellä sitä teki. Ja jos joku brakaa, niin olihan minulla pari ammattia varmistamassa. En ole koskaan hirveästi myynyt levyjä, mutta tuli muutamista ihan hittejä.

JAZZ KULKEE MUKANA

1960-luvulla tapahtui populaarimusiikissa valtava murros, tulivat omavaraiset esiintyjät, ja rockmusiikki nousi valtavirraksi. Ne muutamat mainitsemasi hitit ovat rock – tai silloin pop – genreä. Oliko ”Nousevan auringon talo” [1964] – The Animalsien The House of the rising sun – oma löytösi?

– Kuulin sen radiosta, ja se kolahti heti näin (napsauttaa sormiaan), ”mikä hemmetti tää on?” Sain levyn käsiini, ja rupesin suomentamaan sitä oitis, koska se oli mielestäni nerokas ja upea. Jaakko Borg oli silloin tuottajani Fazerilla, ja vein tekstini hänelle. Hän piti ideaa hyvänä, mutta kun en ollut tehnyt suomennoksia paljonkaan, niin kysyin, että pitäisikö se vielä tarkistuttaa. ”Jos haluat”, hän sanoi, vaikka itse jo hyväksyikin sen. Menin Helismaan puheille, ja hän katsoi sen ja jotain pientä muutti, jonkun sanajärjestyksen ja tavun, ja sanoi ”okei, kiitti” ja pani sen pinoonsa. Minä olin että ”hop hop hop – saanko takaisin?” Hän hieman epäröi, mutta antoi sen kuitenkin.

Olen harmitellut, että ikävästi se jäi viimeiseksi tapaamiseksemme. Nyt kun Kassu Halonen on lämmittänyt laulun, niin on liikkunut huhu, että se olisikin oikeasti Helismaan tekemä teksti. Ehkä aikoinaankin oli mahdoton ajatus että joku Mårtenson – ruotsalaisella å:lla vielä – olisi voinut tehdä sellaisen tekstin. Sehän puri todella hyvin, myi meillä selvästi enemmän kuin Animalsien alkuperäinen.

Olet 60-luvun artisteista poikkeuksellisen paljon levytysmateriaaliinsa vaikuttanut – säveltänyt, sanoittanut, sovittanut, usein varmaan myös soittanutkin levytyksissäsi – rakentanut profiiliasi alusta saakka.

– Kyllä. Usein minulle tarjottu materiaali ei vain miellyttänyt, tai en saanut sitä istumaan. Mutta esimerkiksi Saukki oli aivan loistava, kirjoitti tekstiä joka sopi minun jazzidiomiin perustuvaan laulutapaani, jolloin tekstin täytyy olla oikeassa pulssissa. Laulutapani koettiin täällä suomenruotsalaisena aksenttina. Mutta kun pulssi on kaks/neljä, niin diftongit muuttuu jonkin verran, ei äidinkieleni takia, vaan jazzin takia.

Oliko ”Laiskotellen” [1964] ensimmäisiä yhteistöitäsi Saukin kanssa?

– Se varmaan on. Siinä oli sävel ensin, ja Saukki kyllä ymmärsi rytmin hyvin, tavut ja koko rakennelma on siinä pulssissa. Levytin sen uudelleenkin hieman jazzikkaampana versiona, ja moni laulun kyllä muistaa. Tein nyt kesällä Kalkkijazzissa keikan, ja esitimme sen ylimääräisenä, ja kyllä se toimi.

Uudempi sukupolvi on varmaan oppinut tuntemaan sen Radio Cityn aikanaan käyttämästä viikonloppu-jinglestä. Yksi hienoimmista saavutuksistasi on mielestäni ”Marraskuu”, jolla osallistuit säveltäjänä euroviisu-karsintaamme vuonna 1963. Siinä on niin vahvoja muunnesäveliä melodiassa, että jo siksikin se on täysin poikkeava aikakauden muusta tarjonnasta. Ja Margareta Mutreichin teksti.

– Alunperin minulla oli siihen oma teksti, mutta se oli niin naivi, etten ollut kovin innokkaasti sitä esittämässä. Jaakko Jahnukainen, johon olin tutustunut, muistaakseni ehdotti Mutreichia. ”Mimmu” oli opiskelijaneito, joka oli Jahnukaisen levyraadissa muunmuassa, ja hän sitten teki minun tekstini pohjalta sitä niin paljon eteenpäin, että kreditoin sen kokonaan hänelle. Johnny Forsell lauloi sen karsinnassa, ja muistaakseni myös Tamara Lund, joka myös levyttikin sen.

Itse tutustuin siihen ensiksi – ennenkuin muut versiot tulivat CD-kokoelmien kautta esiin – Pepe & Paradise -version myötä [1975], joka on jotakuinkin maaginen.

– Se onkin hieno. Samassa karsinnassa lauloin itse minulle tehdyn Kärki/Helismaa – kappaleen ”Kaikessa soi blues” [sijoittui toiseksi]. Kärki ei pitänyt siitä, että muutin esityksessä hieman soinnutusta. Samalla lailla kävi myöhemminkin, kun esiinnyin hänen 60-vuotisjuhlakonsertissaan Pasilan Messukeskuksessa triollani [Chrisse Schwindt & Annala]. Mielestäni varsin pieteetillä – jazzvalssina toki – esittämämme ”Kaksi vanhaa tukkijätkää” ei mennyt hänellä läpi, muistan kuinka hän tuli karonkassa konjakkilasi kädessään luokseni ja sanoi (imitoi Kärkeä) ”ei ollut hyvä, liian jazz!”.

LAULUJA MAAILMALLE

Sinulla on säveltäjänä yksi huomattavimmista menestymisistä euroviisu-karsinnoissa, eli kaksi voittoa edustuksineen, joista toinen kaksoisvoitto jopa, ja vielä kuuluisa kolmaskin voitto, joka kuitenkaan ei tuonut edustusta. Millaiset ambitiot Sinulla oli ulkomaan markkinoille?

– Eipä juuri ollut. Oli se aika toivotonta, kun piti ensin vakuuttaa Suomen kansa. Kiersin kyllä muitakin festivaaleja, mutta se oli hermoja raastavaa. Ei pieni Suomi pystynyt silloin hoitamaan bisnestä lainkaan. Kun olit jostain Suomesta, olit nobody, paitsi jos sait sanottua jotain, mikä huomattiin. Isojen kulttuurimaiden edustajat noteerattiin alusta asti.

Mistä yhteistyösi sanoittaja Alvi Vuorisen kanssa juontuu?

– Alvi Vuorinen, veturinkuljettaja Keravalta, oli sangen miellyttävä tuttavuus, joka otti yhteyttä ja ehdotti yhteistyötä euroviisuihin. Tekstit kolahtivat heti, ”Sua kutsun Maarit” ja ”Varjoon, suojaan”. Ne oli hyvin helppo säveltää, jotain 15 minuuttia, niin Maaritin pohja oli tehty, ja sitten viikko kaksi pientä hiomista. Ja hyvin pärjättiin!

Niinpä, kaksoisvoitto [vuonna 1967, Fredi ja Danny]. Erityisesti pidänkin Maaritia tasapainoisena kokonaisuutena, ja se on vielä Dannynkin parhaita hetkiä ehdottomasti.

– Jotenkin Vuorisella oli toisenlainen lähestymistapa koko juttuun. Luulen, että sävelmäni olivat hänelle yllätys, koska ajattelin tekstejä lukiessani, että hän oli ajatellut niitä tangoiksi. Mutta en tehnyt yks/kolme-musiikkia, vaan kaks/neljä-musiikkia, ja se varmaan teki tuloksen jännäksi. Emme ole koskaan tästä kyllä keskustelleet. Kiinnostukseni kisaan sitten kuitenkin hiipui, siellä oli kaikenlaista negatiivistakin, lehtijuttuja ”ei saa voittaa kaksi kertaa peräkkäin” jne.

Syksyn Sävel -kilpailuun et ole osallistunut?

– En koskaan. Se tuli sen verran myöhemmin, osittain kai keväisen euroviisu- katsojamenestyksen innoittamana, että kiinnostukseni oli jo hiipumassa. Se vaatii leikkimieltä, ei siinä niin säveltämisestä, ja varsinkaan taiteesta ole kysymys. Jos ei ole leikkimieltä, niin parempi unohtaa koko homma.

Eikä Sinua painostettu levy-yhtiösi toimesta?

– Ei. Minulla on ollut hyvät tuottajat, erityisesti Mosse Vikstedt Discophonilla, pitkäaikaisin tuottajani ja sangen hyvä ystäväni tänä päivänä, vielä siitä huolimatta (naurua)! Jaakko Borg on toinen, Fazerilla. Scandialla voidaan sanoa, että Esko Linnavalli oli tuottajani. Eskolta opin paljon. Hänen innostuksensa musiikkiin oli niin kokonaisvaltaista. Kun kuuntelimme jotain Quincy Jonesin levyä, niin hän saattoi liikuttua kyyneliin. (Laittaa soimaan levytyksensä ”Sirkuksen valot” vuodelta 1970.) Tätä biisiä ollaan käyttämässä yhdessä projektissa, ja kun ei sitä löydy, niin minulta pyydettiin kopiota. Tässä on Esko pianossa, ja kyllä se on niin viimeisen päälle, että edelleen ihokarvani nousevat pystyyn tätä kuunnellessani. Ja Saukin teksti – aivan upea. Olen kyllä ollut onnellisessa asemassa yhteistyökumppaneitteni suhteen – muusikot Esko, Chrisse, Hebe, Esa Katajavuori, Matti Koskiala, kirjoittajat Saukki Puhtila, Kari Tuomisaari, Juha Vainio, Jukka Virtanen ja tuottajat Jaakko Borg, Mosse Vikstedt, Jaakko Salo, Tapio Salo ja Roope Koistinen.

EDELLÄKÄVIJÄ

Miten messu ”Voiko sen sanoa toisinkin” syntyi?

– Jaakko Jahnukainen oli henkilökohtaisesti löytänyt kristinuskon, ja hän toi idean, että tehtäisiin televisiolle messu, meidän liturgian mukaisesti. Rovasti Erkki Arhinmäki oli hänen sodanaikaisia ikätovereitaan, ja he yhdessä kehittelivät ideaa. Jahnu ehdotti, että alkaisin kokoamaan musiikkia, tehtäisiin svengipohjalta tämänpäivän ihmiselle, gospeltyyppisesti. Kokeilin sitä, mutta tulin siihen tulokseen, ettei se toimi niin, tulee ”muka”-sanomaa, gospelmusiikkiin ei suomen kieli kovin hyvin rytmisesti istu. Ehdotin, että tehdään se alusta saakka, ja Saukki tekee tekstit. Idea meni läpi, ja sitten alettiin töihin. Onhan siellä jotain gospelvaikutteita, mutta lähdimme tekstin pohjalta.

Olen keskustellut asiasta Saukin kanssa, ja niin hän kertoikin, että hän teki tekstit ensin, ja aivan liturgian kaavaan, rukoukset ja kaikki.

– Kyllä. Tämä oli sen projektin onnellinen muutos, ja itseasiassa messu nostaakin nyt taas päätään. On tullut erään seurakunnan taholta pyyntö, että se julkaistaisiin CD:nä ikään kuin rajoitettuna painoksena, ja myytäisiin heidän kauttaan. Ja on myös kiinnostusta tehdä siitä aivan normaali uusintajulkaisu, ja mikä ettei? Jos niin käy, niin laitan myös nuottialbumin ulos. Olen miettinyt, että toimivatko esimerkiksi ”Gloria” ja ”Credo” tänä päivänä – voisin vetää ne pois ja laittaa tilalle ihan biisejä, omia myöhempiä hengellisiä laulujani. Toisaalta olisi tietenkin hienoa säilyttää alkuperäinen dramaturgia ja kokonaisuus, ja laittaa muuta materiaalia bonukseksi. Se tehtiin alunperin syksyllä 1966 ja esitettiin televisiossa aivan vuoden lopulla, mutta teimme hieman uudistetun version kymmenen vuotta myöhemmin, jossa Pepe Willberg laulaa Eddyn (60-luvun pop-bändistä Eddy & The Lightnings) tilalla. Tämä versio on menossa CD:lle.

Messu sai varsin myönteisen vastaanoton, ja ennakoi tavallaan esimerkiksi näitä 70- luvun alun brittimusikaaleja Godspell [Schwartz] ja Jesus Christ Superstar [Lloyd Webber / Rice], joista etenkin viimemainittu sai täälläkin paljon huomiota – suomenkielisen esityksen ja levytyksiä lauluistaan.

– Messu istui ajassa hyvin, ja oli kyllä edelläkävijä. Oli joitain muitakin virityksiä, mutta esimerkiksi Heikki Sarmannon jazzmessu tuli paljon myöhemmin, ja Aarno Raninen teki jotain vastaavaa, mutta myöhemmin. Meillä oli valmiuksia kiertääkin sillä, mutta sitä ei saatu organisoiduksi, seurakunnat eivät saaneet sitä sovituksi. Albumi oli lähellä kultalevyrajaa, myynti oli jotain 9.500 kappaletta, ja juuri silloin raja nostettiin 25.000:een.

Olet tiettävästi myös aivan ensimmäisiä albumiartisteja Suomessa, eli sellainen, joka äänitti sessioita suoraan albumikokonaisuuksiksi.

– Kyllä kai niin on. ”Lasse” [1966] oli jo jotakuinkin sellainen, eikä ”Lasse Mårtensonin” [1970] aikaankaan solistipuolella vielä monia sellaisia ollut. Olin tuotannoissa hyvin vahvasti mukana, ja ideoita tuli mistä tahansa.

Estradiviihteen puolella vaikutuksesi näkyy myös ns. floor-show´n parissa, toit sitä vahvasti täkäläiseen ravintolakulttuuriin, ja isomman näyttämön puolella olet esimerkiksi UIT:n perustajajäsen.

– Ravintolashow´eja tein vuodesta 1966 vuoteen 1983, lähes joka vuosi. Ensin Adlonissa ja sitten Kalastajatorpalla. Se oli yleensä lokakuussa, oman tai Eskon trion kanssa. Vieraita oli useimmiten, mutta joskus olin myös ihan yksin. Tein niihin omaakin musiikkia ja tekstejä, mutta varsinkin Jukka [Virtanen] oli paljon mukana tekemässä.

UIT meni niin, että minulta kysyttiin voisinko ajatella tekeväni jotain tyhjillään seisovaan Peacockiin. Soitin Jaakko Salolle, Matti Kuuslalle ja Jukka Virtaselle. Olin tuottanut Marjatta Leppäsen ensimmäisen ravintolashow´n, ja oli muutenkin olemassa paljon valmista kamaa, josta voitaisiin otteita esittää Linnanmäelle ympäri Suomea tulevalle yleisölle, tämä oli ajatukseni. Kaikki syttyivät asiaan, mutta kunnianhimo nousi heti pintaan, ja meininki oli että tehdään kaikki uutta. Idea meni läpi, ja sitten haettiin pankkilainaa, että päästiin käyntiin. Olin muutaman vuoden lavallakin mukana, ja hyvin se on jatkunut.

TEKEMISTÄ RIITTÄÄ

Mitä hommailet tänä päivänä?

– Käyn esimerkiksi läpi vanhoja [tv-filmisarja] Harjunpää-nauhojani läpi, kuunnellen ja etsiskellen käyttökelpoisia kohtia. Siirrän materiaalia tietokoneelle, kokeilen orkestraatioita, ja elättelen toivoa, että saisin jonkun sponsorin tuella jonkun kaupunginorkesterin joskus tekemään sitä. Olen aina työstänyt materiaaliani osittain uudelleen, en ole kovin tuottelias, kun titteleitä laskee vuosien varrelta.

Paljon arkistoja koluavana olen harmistuneena pannut merkille, miten paljon luovaa työtä onkaan tehty melkeinpä kertakäyttöön. Sinun laulujasi on Karita Mattila yllättävän paljon levyttänyt.

– Meillä oli yhteinen konsertti Turussa Pidä saaristo siistinä -kampanjan hyväksi 90-luvun puolivälissä, ja siitä lähti yhteistyömme. Hänelle kolahti purjehtiminen Turun saaristossa, ja konsertti oli riemastuttava. Minulla on se nauhalla, ja vaikka levytys on tietenkin siistimpi, niin siinä on yllättävyyttä ja juuri sitä konserttitilanteen tehokkuutta, että se on tavallaan ”parempi”. Olen materiaalini kanssa selvästi välimaastossa, missä oikeastaan aina olen ollutkin. En ole musiikillisen eliitin kanssa tekemisissä, mutta en myöskään päivän popin kanssa. En yhtään valita, se on aika turvallinen ja rauhallinen tilanne.

Elokuvaan olet musiikkia tehnyt jo 60-luvulta alkaen. Viimeisin on Åke Lindmanin ”Lapin kullan kimallus”. Missä vaiheessa aloit osallistua sen tuotantoprosessiin?

– [Myrskyluodon] Maijan aikaan luin käsikirjoituksen jo tarkkaan, ja muodostin siitä käsitykseni, ehkä synnytin teemojakin jo siitä, mutta sittemmin luovuin sellaisesta. Halusin ensimmäiset impulssit kuvana, ja Lapin kullasta sain vhs-kopion raakaleikkauksesta. Halusin nimittäin katsoakin sen ensimmäisen kerran yksin, mitä Åke hieman ihmetteli. Olimme aiemmin käyneet asioita yhdessä läpi, olin merkinnyt muistiin hänen ajatuksiaan jne. Tein hänelle demon syntikalla. Se on hyvä, kun voi simuloida mitä hyvänsä. Ensimmäinen impulssi oli huuliharppu ja patarummut, ja siihen oli helppo lisäillä muuta.

Onhan musiikki meillä elokuvatuotannossa budjetoitu aika alas. Niitä töitä on vähän, mutta ne on kivoja, niin ei siinä oikeastaan voi hanttiinkaan panna. Tykkään siitä työstä, siinä olen ikään kuin käyttötaiteen tekijä. Kuvataiteellinen mainosalani liittyy tähän – minun täytyy myydä tuote, mutta sen täytyy myös tyydyttää minua esteettisesti.

Åken kanssa meillä on pitkä ystävyys, ja työskentely hänen kanssaan on ollut hyvin antoisaa, molemmin puolin. Hän on esittänyt johonkin kohtaukseen musiikkia, mutta minä olen ollut hiljaisuuden kannalla, ja se on toiminut. Tai päinvastoin, hän on tullut siihen tulokseen, että joku musiikki ei toimi, ja niin on ollutkin. Tietenkin on niin, että jos ohjaaja tai tuottaja on hirveän selkeästi esittänyt minkälaista pitää olla, niin olen sanonut, että ”tee itse”, silloin minun panostani ei tarvita. Åke sanoo, että on epämusikaalinen, mutta se ei pidä paikkaansa. Hänen tunnemaailmansa on hyvin herkkä, ei osaa musiikkitermejä, mutta vaistoaa hyvin asioita. Esimerkiksi hän sanoi Maijan musiikista, että ”tämä on pääteema”, ja minulla oli ollut toinen ajatus.

Olet käsittääkseni aika varhain ryhtynyt musiikkisi kustantajaksi. Huomasitko asian kovimman kautta niin kuin kaikki muutkin, että johonkin nämä rahat menee?

– Se on itseasiassa aika hauska juttu. Tuohon messuun oli nimittäin niin valtava mielenkiinto, että Scandian Harry Orvomaa – juutalainen – kiinnostui kristillisestä liturgiasta niin paljon, että halusi kustannusoikeudet, jolloin minä heräsin, ja perustin kustannusyhtiöni. Orvomaan osviitta toimi hyvin!

Myrskyluodon Maija -teeman kohdallahan Sinulla on pianonuotin kotimainen myyntiennätys.

– Kyllä, se on jossain vajaassa 27.000:ssa tänään, mikä on maassamme lähes käsittämätöntä. Muistan, kun 15.000 meni rikki, niin kysyin Fazerilta, että mikä on maamme myydyin nuotti. Ja se oli Karasin Harry Lime -teema Kolmas mies -elokuvasta, jotain 7.000 kappaletta. Edelleen sitä menee, viimeksi viime viikolla vein Turkuun nuotteja, niin pianoversiota kuin tuota kokoelmaakin.

Laulut ovat niin kuin omia lapsia, on kiva nähdä mitä niille tapahtuu.

Keikkoja kapakoissa, kouluissa ja kirkastusjuhlilla

Julkaistu 14.10.2013

Lauluntekijän ammatti on ihmiskunnan tärkeimpiä

Mies hoitelee rauhallisen tehokkaasti kitaristin, basistin, rumpalin sekä huuliharpistin hommat ja myös laulaa siinä sivussa. Mielenkiintoiseen soitinkokoonpanoon on pakko tutustua hieman tarkemmin.

– Neljä rumpua eli bassorumpu, virveli, aksenttipelti ja oluttölkistä tehty haitsu ovat itse rakentamiani. Tarvittaessa voin soittaa rumpusettiä hiljaakin enkä koskaan jää piiloon ison rakennelman taakse. Materiaalina olen käyttänyt mm. viemäriputkeä, katuharjaa, vaahtomuovia, lattarautaa, vaneria ja puupalikkaa oluttölkin lisäksi. Kitarabassossa on viisi kieltä, yksi bassolle (viritys G) ja neljä kitaralle (D, G, H ja E). Soittimen on tehnyt tilauksesta Jyväskyläläinen Esa Hokkanen.

– Tavoitteena oli saada kokoon rokkibändin välttämättömät elementit. Oleellista on, ettei mitään tule nauhalta tai koneelta, korostaa muusikko Mäki-Lohiluoma. Porvarillinenkin ammatti hänellä on eli pätevyys liikunnanohjaajaksi.

– Mutta jo opiskeluaikoina mä elätin itseäni keikoilla. Kun valmistuin liikunnanopettajaksi, se homma ei enää kiinnostanutkaan ja jäin freelanseriksi. Opiskelu kesti 11 vuotta, mutta taloudellista velkataakkaa ei kertynyt sillä keikat elättivät koko ajan.

Yhteistyöntekijä

Hyvän yhteistyökumppaninsa Teppo Nuorvan Jouko tapasi opiskellessaan Jyväskylässä.

– Huomasimme, että ajatuksemme, mieltymys kantriin ja tapa kirjoittaa lauluja olivat samankaltaiset. Olimme molemmat lukeneet Eino Leinoa ja muuta suomalaista riimillistä runoutta. Esiinnyimme yhdessä viitisen vuotta -80 luvun alussa. Nuoret miehet kiersivät keikoilla lähinnä seurakunnissa. Yleisö oli aina 15-vuotiasta, vain duo vanheni.

– Oleminen nuorten edessä alkoi kyllästyttää Teppoa ja hän lopetti esiintymisen. Nyt olemme aloittaneet uudestaan yhdessä ja yritämme tavoittaa itsemme ikäistä kuulijakuntaa. Kantrilevy ”Toisten tie” julkaistiin viime syksynä.

Tepon ja Joukon tekstit ovat keski-ikäisen ihmisen elämäntarinoita. Laulujen kuuntelu ei edellytä kirkollista asennetta vaan jokainen ajatteleva ja tunteilla tunteva ihminen voi löytää niistä itsensä. Sanoituksissa pyöritellään jollain lailla kristinuskon kysymyksiä, mutta ei julistavasti vaan tavallisen kadunmiehen näkökulmasta.

– Tästä yhteistyöstä ja uusista lauluista olemme innoissamme. Kolmas porukkamme jäsen on Slobo Horossa ja kymmenissä muissakin kokoonpanoissa soittanut monimuusikko Risto Blomster.

Jouko tutustui Jyväskylässä myös Salon Heikkiin. Molemmilla on juuret Pohjanmaalla ja molemmat muuttivat myöhemmin Tampereen Pispalaan.

– Meillä oli täällä pari harrastelijaluontoista bändikokeilua. Nyt Omskista-bändillä on ollut jonkin verran keikkoja ja on varmaan tulevaisuudessakin. Heikki tekee sanat, Louhivuoren Janne säveltää enimmäkseen ja molemmat soittavat kitaroita. Löytyn Mikko hoitaa basson ja minä rummut. Kokoonpano vaihtelee kahdesta neljään tilanteen mukaan, kuka milloinkin ehtii keikalle.

Ennen yhden miehen orkesteria Joukolla oli rokkibändi Takapulpetin Pojat.

– Siinä soittivat mm. tämän päivän superammattilaiset Harri Rantanen ja Hannu Pikkarainen jotka touhuavat nykyään ties kuinka monessa bändissä. Löytyn Mikko ja Sakarikin olivat mukana jonkin aikaa.

– Vanha bändi on keikkaillut nyt muutaman kerran rumpalina Popedan Arto Rautajoki. Oon soitellut jonkin verran myös tamperelaisten rokkareiden kanssa, mm. Silvennoisen Heikin, joka soitti aikoinaan mun levyilläni.

Pelkkä teksti tai pelkkä sävel ei tee samanlaista vaikutusta
kuin teksti laulettuna, sanoo Jouko Mäki-Lohiluoma.
Penkkiurheilijat muistavat hänet myös seiväshyppääjänä,
joka aikoinaan voitti juniorisarjoissa suomenmestaruuksia
ja ylitti parhaimmillaan 520.

Sooloilija

Jouko väittää, ettei osaa soittaa mitään soitinta ammattimaisesti.

– Sellaisessa tapauksessa ihmisellä on kaksi vaihtoehtoa: voi ruveta roudariksi tai perustaa one man bandin. Perustin omani vuonna -90 kun Rantanen ja Pikkarainen siirtyivät säestämään Ruuskan Pekkaa.

Yhden miehen orkesteri on osoittautunut hyväksi leipäpuuksi ja mukavaksi työyhteisöksi.

– Ei olla riidelty paljon yhtään.

Joukolle kelpaa melkein keikka kuin keikka mutta päätyönantaja on edelleen ollut seurakunnat.

– Enimmäkseen oon esiintynyt ala-asteikäisille joille mulla on omia lauluja mutta rippikouluihin ja nuorteniltoihinkin on tilattu.

– Jonkin verran on ollut lähiökapakkakeikkoja mutta niissä on tietysti eri laulut. Siellä esitän paljon lainalauluja koska ihmiset tykkäävät kännissä laulaa mukana. Mun kunnianhimoni musiikin parissa on tekstin kirjoittaminen ja siksi ohjelmisto koostuu hyvistä suomenkielisistä teksteistä.

Niitä ovat Joukon mielestä mm. Juicen, Tuomari Nurmion, J. Karjalaisen ja Juha Vainion biisit. Omiakin kapakkaan sopivia tekstejä on, juomalauluja ja kuplettityyppisiä tekstejä.

– Oon myös kääntänyt suomeksi CCR:ää ja Johnny Cashia.

Yksityistilaisuuksissa kuten häissä yhden miehen bändi soittaa Vesivehmaan jenkkaa ja Metsäkukkia. Kesällä keikkaa riittää Joutsan Joutopäivillä ja muissa koko perheen toritapahtumissa kuten myös kyläyhdistysten juhlissa maalaiskunnissa ja muutamilla festareillakin.

– Kun pitää laajaa ohjelmistoa ja on valmis soittamaan mitä tarvitaan niin työllisyys on hyvä. Asenteella, että joku tyyli on paskaa voi olla vaikeaa saada keikkoja. Humppaakin on mukava soittaa, kun ihmiset tanssivat. Tulee tunne, että teen tässä tarpeellista työtä.

– Soittamisessa oleellista on ihmisten välinen vuorovaikutus, ei se, että joku esittelee taitoaan. Soittaja luo hyvän mielen tunnelmaa ja ihmisillä on hyvä olla yhdessä.

– Keikkoja mulla on mielestäni sopivasti, keskimäärin kaksi päivää viikossa. Voin tehdä suunnilleen kaikki mitä pyydetään eikä ole tarvinnut juurikaan itseäni markkinoida. Monesti hyvä keikka tuottaa uuden keikan.

Mieleenpainuvin keikkamuisto Joukolla on Korson Ankkarockista.

– One man bandillä oli yleisöä silmänkantamattomiin, kymmeniätuhansia. Mun jälkeeni sattui olemaan Dingon come back-konsertti.

– Toinen upea muisto on Kirkastusjuhlilta. Lavan viereen pysähtyi Agents-kitaristi Esa Pulliainen. Hän tutki tarkasti mistä mikäkin ääni tulee. Oli hienoa soittaa kun Pulliainen katseli suu auki. Se kohotti itsetuntoa.

Tarinankertoja

Joukon kuudesta levystä ensimmäinen ilmestyi vuonna -79. Äänitteistä kaksi on varhaisnuorisorokkia.

– Olin parikymppisenä kesäsiirtolaohjaajana ja huomasin, ettei noin 10-vuotiaalle kovanaamoille ollut sopivaa iltalauluohjelmistoa. Lastenlaulut eivät kelvanneet mutta toisaalta toivottu heviosasto tuntui liian rankalta.

– Silloin aloin kirjoittaa sen ikäisen näkökulmasta rokkia Tarzaneista, hammasraudoista, etupulpetin tytöistä ja takapulpetin pojista. Piilotin rivien väliin pientä ympäripyöreää yleishumaania opetusta tyyliin ystävyys on tärkeämpää kuin menestyminen. Niitä lauluja esittämään perustettiin Takapulpetin Pojat.

– Varhaisnuorista ei jostain syystä olla kiinnostuneita ja se alue on kulttuurikuopassa. Soittajille ja lauluntekijöille olisi siinä hyvä sauma. Yleisöä riittää mm. kaikissa Suomen kouluissa.

Sävellyksiä ja sanoituksia Joukolla on pari sataa. Suurin osa on kokonaisia lauluja mutta tekstejä on syntynyt myös muiden säveliin.

– Mm. Q-Stonelle tein pari sanoitusta. ”Train Trainistä” sain teostotuloja Euroopasta asti kun bändi kävi siellä keikoilla.

– Jyväskyläläinen Kolmastoista Kuu on ottanut paljon tekstejäni. Omassa ohjelmistossani on joitakin tekstejä, joita ovat säveltäneet mm. Löytyn Jaakko ja Mikko.

Sovituksia Jouko tekee vain yhden miehen bändilleen. Jonkin verran sanoituksia on päässyt radiosoittoon asti. Pari tekstiä roikkuu sinnikkäästi varhaisnuorten ja nuorten leirilaulukirjoissa vuosikymmenestä toiseen.

– Tepon kanssa ollaan puhuttu, että uuden levyn nuotit voitaisiin julkaista. Nuottikirjan teko on nykyään aika riskitöntä puuhaa.

Joukon sanoituksiin liittyy usein jokin tarina, itse koettu tai muuten todellisuuspohjainen. Sivulause jonkun muun laulussa on voinut herättää ajatuksia omaan tekstiin. Kirja tai elokuva saattaa myös tehdä Joukoon sanoitusta vaativan vaikutuksen.

– Erityisesti haluan mainita mikkeliläisen papin Heikki Karastin. Hänen puheistaan ja kirjoituksistaan oon saanut inspiraation moneen lauluun.

Perheelläkin on vaikutusta ja osuutta sanoituksiin.

– Vaimo on erittäin monessa tekstissä mukana vähintään sivulauseessa, ja lapset myös.

– Loistavan ammatinvalintani ansiosta oon voinut hoitaa lapseni kotona. Tässä suhteessa ymmärrän olevani onnen kultasuosikki.

Sillanrakentaja

Mikä sitten soittamisesta, laulamisesta, sanoittamisesta ja säveltämisestä kolahtaa Joukoon kaikkein eniten?

– Erityisen rakas mulle on teksti. Kuuntelen sen aina ensimmäisenä uuden laulun kuullessani. Tärkeää on myös, että teksti istuu sävelmään.

Jouko on miettinyt laulun syvintä olemista, miksi laulut ovat ihmisille niin tärkeitä.

– Epäilemättä jo luolakaudella istuttiin nuotiolla jollottamassa. Laulussa on jotain vaistomaista ja tunteisiin vetoavaa. Pelkkä teksti tai pelkkä sävel ei tee samanlaista vaikutusta kuin teksti laulettuna.

– Luulen laulun taian olevan siinä, että tuntemattomien ihmisten välille syntyy silta ja yhteys. Yksinäisen ihmisen kuullessa radiosta yksinäisyydestä kertovan laulun hänen yksinäisyytensä lievittyy, kun hän huomaa, ettei ole ainoa niin tunteva maailmassa. Joku hänelle outo ihminen on tuntenut samoin ja kirjoittanut siitä laulun.

– Lauluntekijän ammatti on yksi ihmiskunnan tärkeimpiä ammatteja. On tärkeää tehdä lauluja ja laulaa niitä, Jouko sanoo. Esiintymispaikalla ei hänen mukaansa ole väliä, kunhan on joku kuuntelemassa.

Elvikseen Jouko liittyi joitakin vuosia sitten. Osanotto tilaisuuksiin on jäänyt päällekkäisyyksien vuoksi vähäiseksi.

– Olin Tampereella seminaarissa, jossa käsiteltiin tekstin tekemistä. Pikkujouluihin oon ehtinyt mukaan vain kerran. Lehteä selaan ja osallistun laulukilpailuihin, kun siinä on tietoa niistä. Tiedottaminen jäsenille on tärkeää.

– Elvis on ammattiliitto ja on mukava olla yhteisön jäsen, jossa kaikilla muillakin on samat kiinnostuksen aiheet.

ROBIN ON SHOWMIES JOKA TEKEE LAULUJA KUN ON ASIAA

Julkaistu 14.10.2013

”Jos lasketaan vaikka 10 mun ikäistä kaveria,
jotka aloitti samaan aikaan niistä on 5 kuollut,
3 on jossain rajatilassa, ja Kuoppamäen Jukka
ja minä ollaan ne, joilla on perheasiat ja kaikki
perusasiat kondiksessa.”

Yksi ajankohtaisista projekteistasi on tanssija Juha-Pekka Marsalon ja ohjaaja Cilla Backin Tanssiteatteri Hurjaruuth -produktio Isä, jossa olet mukana.

Se on yksi näistä kansainvälisistä projekteista. Tässä on taustana uskomaton juttu. Olin 32 vuotta TV1:stä poissa jostain syystä en tiedä miksi, Suomi on pieni maa , mutta pääsin sitten Vierivät kivet -ohjelmaan orkesterini kanssa esiintymään. Sattumalta herra Marsalo oli käymässä Suomessa ja näki tämän ohjelman.

Ne oli Cillan kanssa 2 vuotta kirjoittaneet tätä sooloesitykseksi Marsalolle ulkomailla, missä ovat asuneet ja luoneet uransa. Tyypillinen suomalainen: arvostusta saat vain ulkomailla käymällä.

Marsalo soitti mun vaimolle, ja mä sanoin että nyt kaikki hörhöt alkaa soitella kun olen esiintynyt telkkarissa. Puhui ihan hurjia:”okei, tuut Ranskaan esiintymään ja laulat suomeksi ilman säestystä Vuonna 2525″. Mutta sitten tuli järkevää tekstiä sähköpostissa ja lopuksi lentolippu.

Esitys oli menestys Ranskassa?

Näin että nyt räjäytettiin pankki: ensi-illan jälkeen kun valot sammui, ihmiset itki ääneen. Sitten tultiin Suomeen tekemään se: sama reaktio, mutta kourallinen väkeä. Ranskassa teatterit oli ihan täynnä. Sitten meidät tilattiin Malagaan ja nyt katsotaan aikatauluja. Marsalo ja Back ovat niin superlahjakkaita tyyppejä, että vaikka tässä oli sukupolvien gappi-ero, niin kaikki hitsautui aivan uskomattomasti yhteen.

Olet esiintynyt paljon myös Puolustusvoimien tilaisuuksissa?

Puolustusvoimat on 10 vuotta käyttänyt mua kansainvälisissä projekteissa. Laulan myös englanniksi ja musiikkihan on kansainvälistä, joten mut tunnetaan näissä armeijasysteemeissä. Robin on käsite siellä.

Äsken tuli viesti Brasiliasta sotilailta: joukkue kiitti kun oltiin World-geimeissä Puotilan Jukan kanssa esiintymässä 8 päivää. Brasilialaiset lähetti terveisiä, että ”kun he niin muistavat sinut, että kun sä olit niin kova jätkä”.

Mutta kollegat ei tiedä näistä jutuista mitään. Mä olen yksinäinen susi enkä kulje tuolla kokkareissa. Puurraan ruohonjuuritasolla ja teen viihdettä ihan mihin tahansa; kun joku tilaa, niin mä takaan että ne on tyytyväisiä. Oen yllättäin joutunut mukaan näihin kansainvälisiin syteemeihin arvostus täällä Suomessa on tosta ”32 vuotta TV:stä pois” osastosta. Ammattitaito täällä lasketaan siitä oletko Iltalehden etusivulla jotain skandaalia vetämässä sit sä olet kova jätkä.

Olet myös itse tehnyt paljon biisejä?

Olen tehnyt satoja biisejä, sekä sanoituksia että sävellyksiä. Mm. Matti ja Teppo ja Marion on niitä laulaneet, mutta teen ne Ola Elon nimellä.

Levytit jo urasi alussa omia biisejäsi?

Ne oli Klaus Fleming Kaarle Herttua -nimellä. Hauska tapaus: Kärki antoi mulle potkut levy-yhtiöstä. Tai oikeastaan sanoin irti itseni, koska en saanut niitä biisejä mitä halusin. Sitten otin biisin Vuonna 2525 ja Jussi Kylätasku teki siihen tekstin, jossa on jo kloonauksetkin. Edelleen hyvin ajankohtainen biisi.

Prinsessa oli mun tekemäni, tavallaan yliromanttinen biisi. Siw Malmqvist lauloi sen; Siw asui meidän naapurissa Lauttasaaressa. Ihailin sitä äärettömästi, se oli hyvämuotoinen ja hyvin laulava tyttö. Se biisi oli Euroviisuissa Saksan edustajana.

Panin omat rahat peliin. Kaikista hauskinta tässä singlessä oli, että ensin Vuonna 2525 tiputti Iltatuulen viestin listalta ja kolmen kuukauden päästä Prinsessa nousi Fazerin levylistan kärkeen tavallaan tuplamegahitti! Mutta eihän siitä silloin puhuttu mitään, koska mä itse sen tuotin.

KARAOKEA JA TAUSTANAUHOJA

Olit tavallaan edelläkävijä, koska otit ohjakset omiin käsiisi?

Mä olen aurannut aina. Aerobic on mun keksimä juttu. Se oli jytäjumppa vielä silloin 1970-luvun alussa, kun olin Tukholmassa esitelmöimässä kansainvälisesti voimistelunopettajille. Niillä oli kamerat siellä ja ne oli hyvin aktiivisia.

Sitten karaoke, jonka toin Suomeen. Siinä mä näin ihan eri juttuja kuin bisnesmiehet: Näin että se on hyvä harjoitusväline, se on hyvä suomalaisen itsetunnon kohottaja. Mm. Lipsanen kävi siellä laulamassa, mutta oli niin ujo, että vaikka oli oma biisi se oli Downtown se lauloi pari riviä ja meni pois. Ainoa joka tarttui siihen juttuun heti, oli Willbergin Pepe.

Sitten kun mulla oli klubi Merihotellissa, kaikki suomalaiset ravintoloitsijat kävi siellä kuin Mekassa katsomassa sitä systeemiä! Hong Kongista oli paikalla karaokeketju, joka etsi Helsingistä paikkaa missä pitää vuosikokousta. Paikka oli aivan täynnä, niillä oli omat kiinalaiset levyt siellä. Silloin mä vasta näin mitä se on: Aukee se ruutu, ihmiset taputtaa, joku avaa oman suunsa, laulaa vain p-ttä, mutta ne taputtaa; lopun jälkeen ne taas taputtaa. Puvut päällä, koko perhe mukana, syövät täyden aterian. Ei se Suomessa ole ollenkaan sitä luokkaa. Mä koulutin kaikki nämä perusvetäjät siihen systeemiin, mutta se ryöstäytyi käsistä kun ne eivät tajua että se on viihdettä, ei mitään kakofoniaa kännissä.

Sitten perustettiin International Karaoke Council, jossa oli varapresidenttinä suomalainen Aimo Juvonen, silloinen liikunnan ylitarkastaja. Puhuin aina, että IKC on hyväksynyt tämän karaoke-systeemin ja että sen varapresidentti on suomalainen mutta en koskaan sanonut että presidentti olin MINÄ.

Suomessa on edelleen niin, että jos yhtäkkiä nostat pään liian ylös, niin sut tasapäistetään hyvin nopeasti. Olen karjalaisevakoiden lapsi, mä teen my way, jos teen virheen, korjaan ja pyydän anteeksi, mutta en koskaan mene kenenkään p-ttä nuolemaan.

Mua vihataan äärettömästi, koska mä aloitin nämä taustanauhasysteemit. Jo vuonna -69 otin Prinsessasta ja 2525:stä taustat, koska ne oli mun tuottamia. Laulan tälläkin hetkellä niiden originaalien taustojen päälle kun olen one man showta tekemässä. Kun Paasi-Ravintola meni mekaaniselle musiikille, mulla oli kaksi taustaa ja loput omia levyjä. Mm. Kirka sanoi mulle silloin, että ”jumalauta, fuck you, mitä sä tommosta teet”. Kuusi vuotta meni ja Kirka oli itse laulamassa taustanauhojen kanssa. Nyt olen palannut siihen, että esiinnyn bändin kanssa.

Robinilla on meneillään juhlakiertue nimeltä ”Robin ja Robbarit 35 vuotta tanssia ja henkistä hierontaa”.

Tein viime vuonna Syksyn Sävel ehdokkaaksi biisin Me teemme unelmamme, jonka tein vaimolle kun hän täytti tasaisia vuosia, eikä ollut rahaa lahjaan. Heräsin aamulla kuuden aikaan, ja kirjoitin: ”Me löydämme unelmamme, kanssas yhdessä etsien, rakastaen toisiamme, sen aina uudelleen keksien.” Silloin oli juuri lööpeissä Timo T.A. Mikkosen ”ero, ero, ero…” Ajattelin, ettei vaan meille tapahdu tuota… Niinpä tein sen laulun.

Tuolla maakunnissa tulee jopa miehet sanomaan, että ”jumalauta, mikä biisi, p-le”. Mä teen henkistä hierontaa. Kaikilla ihmisillä on se herkin tuolla, mutta se on kuin sipuli joka otetaan maasta, se on freesi ja kypsä ja aromikas, mutta kun se pannaan kaappiin, se kuivuu ja se pitää kuoria sieltä. Mä tavallaan kuorin ihmisen ja annan sille henkistä hierontaa.

BIISEJÄ SYNTYY KUN ON ASIAA

Tein Ranskassa laulun, joka saatiin eilen valmiiksi. Lapsuuden toverini Willberg laulaa kuoroja siinä. Willberg on mun mielestä semmoinen kaveri, joka on täysin kilpailukelpoinen Beatles-osaston kanssakin.

Nyt osallistutaan sillä biisillä Syksyn Säveleen ja jos se ei menesty siellä, tehdään siitä uusi versio euroviisuehdokkaaksi, ja jos ei se sinne pääse, tehdään siitä levy. Se on Cillasta tehty laulu: kuinka kova nainen se on, suomalainen ja vapaa ja uskoo tasa-arvoon. On mahdollista, että tehdään siitä Italian ja Ranskan versiot, koska taustathan on täällä. Tämä tanssiprojekti poiki tavallaan siis myös musiikkiviennin.

Mä en paisuttele näitä asioita. Meillähän on muutamia artisteja, jotka käy turistikeskuksissa ”maailmankiertueilla”. Ja professori on mun mielestä vanha viisas mies, jolta kysytään neuvoa. Pohdinnan jälkeen professori kertoo oman näkemyksensä, mutta ei osoita sormella, vaan esimerkillä miten homma menee. Laskisin, että Kuoppamäen Jukka on vähän saman tyyppinen kuin minä: ollaan molemmat opettajia, käyty merisotakoulu, meillä on isot perheet.

Teen lauluja vain silloin kun mulla on asiaa. Teen mainosmusiikkiakin, mutta vain ja ainoastaan rahan takia. En ole koskaan ollut painomustehumalassa; jos sanon jotain, sen täytyy merkitä jotain minulle, ja silloin saattaa joku muukin huomata, että ”tossahan onkin asiaa”.

Et siis tee biisejä kovin tiuhaan tahtiin?

30 vuotta sitten tuli joka päivä monta biisiä, nyt tulee kerran vuodessa, koska itsekritiikki on kasvanut huomattavasti. Rautavaaran Tapsa kertoi mulle 32 vuotta sitten yöllä bussissa mitä rakkaus on. Se on nuotio: se pitää sytyttää, se roihuaa, kipunoi, ja sitten tulee hiillos johon pitää puhaltaa. 32 vuotta mä mietin sitä, sitten sain oikeudet biiseihin Stop the Music ja Number One ja panin ne melodiat yhteen. Näinkin voi biisi kestää kauan aikaa tehdä. Eli mä olen aika pitkäjänteinen jätkä, hei!

Olet jäänyt hyvin mieleen lapsena, hittisi kolahtivat lujaa meikäläiseenkin.

Mulla oli siihen aikaan myös onni mukana. Oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sama tämän Hurjaruuth-projektin kanssa. Koko ajan pitää tehdä. Työ tekijäänsä kiittää pitkällä jänteellä. Tässä maassa on helppo tehdä myös kuplia. Ja nyt kun näitä artisteja tulee koko ajan uusia ja monet on itseään täynnä, rintaansa takoen; ajattelen, että toivotaan että jaksat. Alahan on aika kova. Jos lasketaan vaikka 10 mun ikäistä kaveria, jotka aloitti samaan aikaan niistä on 5 kuollut, 3 on jossain rajatilassa, ja Kuoppamäen Jukka ja minä ollaan ne, joilla on perheasiat ja kaikki perusasiat kondiksessa.

Tuottelias, menestyksekäs sanoittaja

Julkaistu 14.10.2013

Tuottelias ja palkittu, nöyränoloinen ammattimies on kirjoittanut iskelmälyriikkaa lähes kaikille eturivin levyartisteille, kuten Katri Helenalle, Reijo Taipaleelle, Jari Sillanpäälle, Kari Tapiolle, Kirkalle, Janne Tulkille, Topi Sorsakoskelle, Marion Rungille, Lea Lavenille, Matti Eskolle, Tarja Lunnakselle ja Eija Kantolalle. Viimeksi tekstejä päätyi Charliesin, Tony Montanan ja Pentti Hietasen uutukaisiin.

Menneen kesän Seinäjoen Tangomarkkinoilla Toiviainen voitti jo viidennen kerran tangosävellyskilpailut sävelmällä Kuu, Kylmä Kuningatar (säv. Timo Forsström, san. Jorma Toiviainen) Antti Raiskin laulamana.

Takavuosien megasuosituksi tulleet Atsipoppaa -lastenlevyjen laulutekstit ovat niin ikään pitkälti Jorman käsialaa. Kaunokirjallisuuden puolella on syntynyt yksi romaani ja useita lasten- ja nuortenkirjoja Kirjayhtymän julkaisemina. Vuonna 1980 Jorma Toiviainen kirjoitti ravintola-show- käsikirjoituksen Mirumaru -lauluyhtyeelle. Sarkaa on riittänyt.

EKA HITTI JO URAN ALUSSA

Eurasta kotoisin oleva Jorma Toiviainen (52) sanoo omaavansa verenperintönä vahvan karjalaisen identiteetin, sillä Jorman molemmat vanhemmat muuttivat Länsi-Suomeen siirtolaisina. Jormaa kiinnosti pienestä pitäen kirjojen maailma. Kotona luettiin paljon ja kuunneltiin kotimaista kevyttä musiikkia radiosta. Iskelmäsanoittajista esikuviksi ovat muodostuneet erityisesti Saukki, Kari Tuomisaari, sekä Juha Vainio.

Varsinainen sanoittajan ura alkoi jo 70-luvun lopulla PSO -levy-yhtiön (Pohjoismaiden Sähkö Oy) toimesta. Vuonna 1977 Jorma Toiviainen kirjoitti ensimmäisen julkaistun iskelmäsanoituksensa legendaarisen trumpetisti Jörgen Petersenin sävellykseen. ”Oikein Vai Väärin” -nimisen kappaleen levytti Eija Sinikka. Samaisena vuonna tämä sävelmä päätyi Syksyn Sävelen karsittuihin. Uudelle sanoittajalle oli hurja onnenpotku kuulla ja nähdä oma tekstinsä televisiossa esitettynä.

– PSO:n silloinen levytuottaja Timo Lindström ja edesmennyt Maisa Kanerva olivat alussa tärkeimmät taustavaikuttajani. Sain tilaustyönä kirjoittaa kolme tekstiä Paula Koivuniemen Lady Sentimental -pitkäsoitolle. Kapteeni Aika- käännöstekstistä tuli varsinainen läpimurto. Se oli viides iskelmäsanoitukseni ja on edelleen yksi läheisimmistä, mies muistelee.

”Koen yhteisen edun valvonnan tärkeäksi. Tätä
kautta myös Elviksen toiminta on merkittävää.
Elviksen pitää keskittyä ennen kaikkea musiikin
ammattilaisten etujen ajamiseen.”

USEITA VOITTOJA

Sanoitustyöt lisääntyivät. 1980-luvun puolella tekstinikkarilla oli jo täysi vauhti päällä. Jormaa alkoivat työllistää lähes kaikki eturivin levy-yhtiöt. Ja tekstiä syntyi. 90-luvulla hän osallistui kevyen musiikin sävellys- ja sanoituskilpailuihin. SM-voitto tuli kupletinteossa (1998) ja kaksi kertaa (1990, 1994) Pilkkalaulujen puolella. Menestystä on piisannut Seinäjoen Tangomarkkinoillakin. Jorma Toiviainen on rustannut tekstiä peräti viiteen voittosävelmään: ”Yön Kuningatar” (säv. Mika Toivanen, 1993), ”Mun Aika Mennä On” (säv. Mika Toivanen, 1995), ”Syttyi Rakkaus” (säv. Jukka Koivisto, 1998) Oot Tässä, Oot poissa (säv. Hauge Piispanen, 2000) ja nyt 2001 Timo Forsströmin säveltämään tangoon ”Kuu, Kylmä Kuningatar”.

Eija Kantolan laulama Yön Kuningatar ja nuorena menehtyneen Sauli Lehtosen viimeinen single Mun Aika Mennä On muodostuivat jo ensi-esityksistä saakka ikivihreiksi tangoiksi. Toiviainen kertoilee:

– Edesmenneiden Sauli Lehtosen ja Raimo Roihan kanssa minulla oli vireillä yhteistyötä biisien tiimoilta. Roihan kanssa olin ehtinyt työskennellä jo pidempäänkin.

Minkälainen tango vetoaa arvovaltaiseen tuomaristoon? Jormalla on tästä oma selkeä näkemyksensä:

– Voittobiisin tunnelman täytyy olla ehjä. Viimeistelen kilpailukappaleen muotoa huolella tahti tahdilta. Kompromissiratkaisut, säveltäjän ja sanoittajan välillä, ovat työprosessin aikana hyvinkin yleisiä.

– Luotan puhtaisiin riimeihin ja loppusointuihin. Puoliriimejä en viljele. Olen vanhan liiton mies, joka on saanut opastusta muun muassa Toivo Kärjeltä ja Jaakko Salolta. On kuitenkin hyvä muistaa, että esimerkiksi Neumann on Dingo-tuotantonsa parissa pystynyt kirjoittamaan joukon nerokkaita tekstejä puoliriimein tai jopa ilman riimejä.

– Jukka Koivisto on tuotteliain aisaparini. Viimeisen viidentoista vuoden aikana olemme julkaisseet 150 yhteistä sävelmää. Jukalla on säveltäjänä oma tunnistettava tyylinsä. Koiviston Jukan kuuluisa twist-poljento tuli kansalle tutuksi Rainer Frimanin hittilevyjen kautta.

BMG:n Seppo Matintalo ja Edelin Ilkka Vainio ovat levytuottajia, joiden kanssa keravalainen sanoittaja tekee tätä nykyä eniten yhteistyötä. Toiviaisella on ollut kunnia tehdä pari tekstiä myös Unto Monosen ja Olavi Virran sävellyksiin.

– Viime vuosina olen pyrkinyt säännölliseen työrytmiin. 80-luvun liukuhihnatuotannon aikana jouduin usein kirjoittamaan tekstiä melkoisessa kiireessä, jopa läpi yön aamutunneille asti. Näin vanhemmiten tällainen työtahti ei enää tunnu mielekkäältä. Haluan työskennellä riittävällä aika- välillä.

– Koen yhteisen edun valvonnan tärkeäksi. Tätä kautta myös Elviksen toiminta on merkittävää. Elviksen pitää keskittyä ennen kaikkea musiikin ammattilaisten etujen ajamiseen. Tällöin myös ne musiikintekijät, jotka eivät tee tätä työtä päätoimisesti, saavat parhaat mahdolliset toimintaedellytykset, sympaattinen Jorma Toiviainen sanoo.

ELVIS ry:n jäsen Jorma on ollut vuodesta 1979. Johtokunnassakin hän on ollut vuoden ajan (1991).

Terveisiä Teoston johtokunnasta – erimielisyyksiä

Julkaistu 14.10.2013

Aloittelen nyt toista kautta Teoston johtokunnassa ja vaikka vielä ei voine puhua mistään varsinaisesta aikaperspektiivistä, jolla pystyisin tapahtuneita tarkastelemaan, niin jotain johdonmukaisuuksia luulen jo minäkin havainneeni.

Teoston johtokunnassa käsiteltävät asiat ovat yhdistelmä matematiikkaa ja politiikkaa (onneksi vain kulttuuri-sellaista). Ja erilaisia näkemyksiä esiintyy kumpaakin aluetta käsiteltäessä. Jotkut kammoksuvat erimielisyyksiä ja yrittävät kaikin keinoin lakaista ne maton alle. Minusta erimielisyyksiä pitää aina silloin tällöin pulpahdellakin, teemmehän me yksittäiset johtokunnan jäsenet hommiamme erilaisista lähtökohdista ponnistaen.

Minusta on realismia hyväksyä se tosiasia, että meidän kevyen puolen ihmisten edut eivät aina ole yhteneväiset vakavien kanssa tai että joitain asioita haluttaisiin hoitaa eri tavalla kuin mitä kustantajat on fundeeranneet.

Se, että olisi vain yksi musiikkielämä ilman raja-aitoja, on utopia, joka voidaan ottaa esiin tarpeen tullen ja unohtaa taas, kun se on asian kannalta tarkoituksenmukaista.

Tällaista utopiaa ei kuitenkaan pitäisi helliä, vaan käsitellä asioita reilusti ns. ”kissa pöydällä”-periaatteella, jossa puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä. Ja kun erimielisyyksiä tulee, toivoisin, että niihin suhtauduttaisiin nykyistä rennommin, siis niin, että asiat ovat vastakkain, eivätkä ihmiset.

Viime aikoina on kaikissa leireissä ollut pientä ylikierroksilla käyntiä, joka on välillä jo tosikkomaisuudessaan kääntynyt melkein huumorin puolelle. Siitä pitäisi mielestäni päästä. Siis siitä tosikkomaisuudesta. Ei huumorista.

Jospa ei otettaisikaan enää nokkiin niin herkästi, eikä kannetaisi kaunaa! Onhan joka ihmisellä yksityiselämässäänkin kaikenlaista sählinkiä, enkä lainkaan usko, että siellä joka risaukseen suhtaudutaan yhtä ryppyotsaisesti kuin näihin edunvalvontajuttuihin.

Ainakin omalta osaltani haluan sanoa kaikille, että kun esitän asioita, ja jos joku on eri mieltä, olkoon sitten kuka vaan, niin sanokoon reippaasti: ”Älä äijä jauha skeidaa!” ja perustelkoon sen jälkeen oman näkökantansa.

Siitä minä tykkään.

Jorma Toiviainen

Sanoittaa, tuottaa ja työllistää

Julkaistu 14.10.2013

”ELVIS tekee hyvää työtä, sellaista mistä kaikki ei tiedäkään.
Olen tykännyt henkilökunnasta ja muista tosi ammattitaitoista
porukkaa.”

Mitä ajankohtaista kuuluu alkusyksyyn?

Syksyn Säveleen tässä yritetään saada materiaalia aikaan; itse asiassa muutamalle eri tuottajalle ja säveltäjälle tehdään kappaleita. Mulla on aika monta juttua menossa.

Hyvin monet artistit ovat esittäneet sanoituksiasi?

Kyllä, mm. Eino Grön, Kari Tapio, Nylon Beat tietysti. Jonna Kantola on ihan uusi nimi; poppitähti Sheidi… Niitä on paljon erilaisia. Anna Eriksson, Dimitri, Kirsi Ranto, Tomi Markkola, Susanna Heikki, Jope Ruonansuu, Antti Raiski, Heidi Kyrö, ja Mikko Mäkeläinen, josta odotetaan suuria.

Sitten on muutamia vahvoja tekijöitä, jotka haluaa tehdä mun kanssa; Saija Varjuksen ja Eija Kantolan kanssa on hienoa tehdä yhteistyötä, he ovat taitavia mutta eri sävyisiä laulajia.

Nylon Beatistä mä olen todella ylpeä. Jonna, Erin, Risto Asikainen ja minä se on se ydintiimi. Riston kanssa meillä on samaa näkemystä, meillä on ihan saumaton yhteistyö. Rankkaa se on välillä: voi mennä kokonainen viikko ja usein kahteen asti yöhön että saadaan kappale valmiiksi… Mutta ei se ole rahasta kiinni, siinä on kunnia kyseessä ja se antaa tyydytyksen kun syntyy hyviä kappaleita ja saa vielä muita ihmisiä työllistettyä, kotimaisia huippusäveltäjiä, -sanoittajia ja -sovittajia.

Olet tehnyt sanoituksia nimimerkeillä; Nylon Beatille nimellä Sipi Castrén. Onko esim. pseudonyymi Mauno Lehto yleisessä tiedossa?

Joo, on se, laita lehteen vaan. Tiedän määränpään on Mauno Lehdon tekemä. Mutta Sipi Castrén on yksi keskeisimpiä, siitä olen tosi ylpeä. Kikka oli yksi, jolle tuli tehtyä Sipinä paljon; Tartu tiukasti hanuriin.

Sitten oli Varastomies. Sillä nimellä tein esim. Solistiyhtye Suomelle; ne oli ensimmäisiä joille tein. Ja sitten mun elämäni ensimmäinen ja viimeinen sävellys: 1990-luvun alkupuolella Veikko Lavi halusi välttämättä levyttää semmoisen kappaleen kuin Paperihattu se oli kova juttu kun Vepa halus sen.

Olet myös kustantaja. Kerrotko Saarnipuu Oy:stä?

Olen mukana siinä. Ari Oinonen ja minä pyöritetään sitä. Pääasia on, että saadaan hyviä kappaleita. Saarnipuun lisäksi kustannan kappaleita myös Edel Records Finland Oy:lle.

Tykkään tehdä tekstejä; se on rankkaa hommaa, ja tuotantopäällikkönä mulle on tärkeää että saadaan hyviä levyjä aikaan. Levy-yhtiökuvioissa teen myös paljon yhteistyötä Oinosen, eli Mediamusiikin kanssa, ja hyvien säveltäjien ja tuottajien kanssa: Risto, Pertti Haverinen, Mika Toivanen, näiden kanssa enimmäkseen. Sanoittajapuolella taas esim. Jorma Toiviaisen, Jori Nummelinin ja Vexi Salmen kanssa.

Kappaleita ja tekijöitä etsitään koko ajan. Se on totta kai oma maailmansa, mutta sitten kun ymmärtää ne asiat ja osaa hyvin tehdä työtä, alkaa tulla töitä vähän enemmän. Niin kuin Jiri Nikkisen tapauksessa Jirihän rupesi tekemään iskelmiä ammatikseen , kun homma lähtee rullaamaan, niin me maksetaan asianmukaisesti ja hommat hoituu aina.

Juhakin aikoinaan sanoi, että pitää pystyä perustelemaan miten toimitaan. Pitää osata korjata ja näyttää mikä on parempi vaihtoehto. Sen mä opin Juhalta ja siitä saan olla Juhalle kiitollinen. Pitää olla molemminpuolinen kunnioitus. Muita vanhempia herroja joita mä arvostan Juhan ohella, ovat Vexi Salmi, Virtasen Jukka ja Aappo I. Piippo. Niillä on määrättyä hienoa oivallusta. Ja Helismaa totta kai.

Olet mukana monissa tuomaristoissa; miltä alan taso näyttää siitä perspektiivistä?

Tangosävellyskilpailusta on noussut monta ikivihreää. Jos vertaa vaikka Kotkan Meripäivien kilpailuun, niin… Kotkalaisena ihmettelen: aiheena meri, eikä sieltä ole tullut mitään. Mutta koneisto on tietysti vahvempi Seinäjoella.

Taso on tosi korkea. Jorma Toiviainen on voittanut sanoittajana viisi kertaa siellä. Esimerkiksi Kuu, kylmä kuningatar on Jorman hyvä sanoitus ja Timo Forsströmin loistava sävellys. Vaikka taso on hyvä, niin siellä kärjessä ne samat ammattilaiset pärjää aina. Ilahduin kun Pauli Hanhiniemi oli ottanut osaa. Rokkareita ja muuta uutta polvea rohkeesti mukaan! Oinosen kanssakin etsitään uusia tangoja koko ajan.

Tangomarkkinoilla on niin asiantunteva raati; ne haluaa että tangokin elää niin kuin iskelmä elää. Mä haluaisin että tulisi aina jotain uutta eikä poljettaisi paikoillaan. Niin kuin iskelmässä: pitää ottaa uusia tuoreita sävyjä popista mukaan. Uudempaa ja uusilla soundeilla. Jouko ja Kosti oli 30 vuotta sitten modernimpaa kuin mitä moni tänä päivänä tekee.

Olet myös Ylläs soikoon -tapahtuman ja Juha Vainio -palkinnon tuomaristoissa. Millaiset näkymät niiltä palleilta aukeavat?

No, Ylläs soikoon on muuten ihan hyvä ja Nissilän Pekka ja Martti Metsäketo tekevät hienoa työtä, mutta sieltä sais löytyä sellaisia bändejä jotka vois laittaa levyttämään. Että olis muutakin kuin pelkkä tekniikka: elämisen särmää ja sisältöä niin kuin jossain Yölinnussa, Agentseissa, Paavo & Zephyrissä tai Sinitaivaassa. Ei ne olis varmaan pärjänneet siellä muuten, mutta kansa olis tykännyt niistä. Semmoisia pitäis hakea, ei ihan perustanssia vaan jotain missä on ihan omaa juttua, oma soundimaailmansa. Ettei olis ihan rivibändi.

Vainio-palkinto on mun sydäntä lähellä. Se on tärkeä asia jota on vaalittu. Sehän on sanoittajien Finlandia -palkinto. Koskaan valinta ei ole helppo. Joka vuosi kysytään että miksei nainen saa sitä, mutta ei sitä sukupuolen takia voida myöntää, miehiä vaan on huomattavasti enemmän tällä alalla. Siellä on loistavia miehiä ja naisia, jotka tulee vielä saamaan. Ei kannata huippunimien hermostua. Ei ne ole missään arvojärjestyksessä eikä ikäjärjestyksessä.

On hienoa olla mukana valitsemassa. Jaakko Salo ja Virtasen Jukka on olleet siellä alusta lähtien. ELVIS on vahvasti mukana: Heikkilän Martti ja Laitisen Kikka.

Muita kisoja on sitten esim. Ponnahdus pinnalle, ja Somerolla Unto Monosen laulukilpailu.

Olet myös ESEK:in äänitejaostossa mukana kevyen musiikin puolella.

Aika monta vuotta olen ollut siinä. Nyt siellä on yksi parhaita kokoonpanoja, erittäin reilu ja todella oikeudenmukainen porukka, vaikkei ole helppoa puntaroida eri äänitteitä. Jazzit, iskelmät, hevit, kansanmusiikit ja punkit; asiantuntemusta löytyy joka lajista eikä mikään musiikkilaji ole erikoisasemassa. Jazz ja kansanmusiikki tosin saavat suhteessa vähän enemmän, mutta mun mielestä pitää saadakin.

Eivätkö isot levy-yhtiöt mellasta siellä jakamassa toisilleen tukea?

Ei missään nimessä! Mekin ollaan saatu prosentuaalisesti varmaan kaikkein vähiten myynteihin nähden. Siellä on se oikeudenmukaisuus pääasia, ja asiantuntemus. Se antaa meille kaikille paljon tiedetään mitä Suomessa tehdään, nähdään läpileikkaus suomalaisesta musiikista, siitä mitä koko ajan kentällä tapahtuu.

15.5. tänä vuonna sinut hyväksyttiin ELVIS ry:n jäseneksi. Mistä sait inspiraation liittyä juuri nyt?

Martin kanssa ollaan tehty yhteistyötä, tuli juttua ja ilmeni, etten ole edes jäsen. No, eihän mua ole kukaan pyytänytkään! Se oli ihan iloinen asia, että hyväksyttiin jäseneksi. Siellä on hyvä porukka ja olisihan se vähän outoa jos mä en olisi jäsen.

Siellä on ammattilaisia liuta, on todellisia pitkän linjan taiteilijoita. ELVIS tekee hyvää työtä, sellaista mistä kaikki ei tiedäkään. Olen tykännyt henkilökunnasta ja muista, tosi ammattitaitoista porukkaa.

Apu-rahoista

Julkaistu 14.10.2013

Kun tiedustelin toiminnanjohtajaltamme, mistä minun olisi syytä kirjoittaa tähän omalle palstalleni, Martti ehdotti, että kirjoittaisin apurahoista. Olin aluksi vähän vastahakoinen, mutta kun Martti muistutti, että olen ollut pari kautta valtion säveltaidetoimikunnan jäsenenä ja alusta alkaen mukana jakamassa apurahoja, jotka ensin olivat Teoston, sittemmin LUSESin ja nykyään Georg Malmstén-säätiön, jonka varapuheenjohtaja edelleen olen, suostuin kuitenkin. Liikkeelle lähdettiin siten, että Teosto varasi vuosittain saman summan kuin se oli jo vuosikausia varannut Suomen Säveltäjien Sibelius-rahastolle. Vuonna 1969 perustettiin apurahalautakunta, johon kuuluivat: puheenjohtajana Teoston toimitusjohtaja Pekka Kallio ja jäseninä Kai Brunila, Arthur Fuhrmann, Åke Grandell, Erkki Melakoski ja Harry Orvomaa. Lautakunnan ensimmäisessä kokouksessa sattui huvittava välikohtaus. Yksi apurahan anojista oli Aimo Mustonen, josta kysyttiin kuka hän mahtaa olla. Fuhrmann tiesi, että Mustonen on Sillanpään marssilaulun säveltäjä. Kokouksen lopussa Harry Orvomaa (joka oli lautakunnassa kustantajien edustaja) saneli pöytäkirjaan paheksumisensa siitä, että Fuhrmann olisi tuonut esille poliittisia mielipiteitään.

Vuonna 1970 ensimmäiset apurahan saajat olivat: Harry Bergström, Henrik Otto Donner, Pentti Lasanen, Esko Linnavalli, Aimo Mustonen, Seppo ”Paroni” Paakkunainen, Esa Pethman, Heikki Sarmanto ja Eino Virtanen. Jotkut heistä jättivät apurahan käyttöselvityksen tekemättä. Jos nyt jollakin alkaa omatunto soimaan: ei ole vielä myöhäistä selvittää ja vaikkapa vihdoinkin tehdä sitä mihin apuraha aikoinaan myönnettiin.

Tämä on pulma, joka ei ole vieläkään tyystin ratkennut. Vielä tänäkin päivänä löytyy ihmisiä, jotka ovat hyviä kirjoittamaan anomuksia, mutta hyvin huonoja kirjoittamaan selvityksiä. Joskin tilanne on huomattavasti parantunut ja suurin osa stipendin saajista viimeistään karhukirjeen jälkeen tekee sen, minkä he olivat luvanneet apurahan saamisen yhteydessä, eli kertovat mihin raha käytettiin.

Näissä lautakunnissa (siis Teoston, LUSESin ja Malmsténin) on henki ollut erittäin hyvä ja päätökset tehtiin aina yksimielisesti. Joskus mentiin kompromissin kautta. Muistan, etten ollut kovinkaan onnellinen siitä, että apuraha annettiin kerran (hyvin kauan sitten) eräälle säveltäjälle, joka tarvitsi rahaa kattoremonttiin. On tietenkin selvä, että on hankala säveltää kun katto vuotaa. Alusta lähtien pidettiin muuten ihan selvänä, että apurahat olivat todellakin apu-rahoja, jotka ovat avuksi nimenomaan luovaan työhön. Ne eivät ole missään tapauksessa sosiaaliavustuksia. Tämä tuo mukanaan, että esim. eläkeläisillä ja työttömillä on aika huonot mahdollisuudet saada stipendi. Molemmille ryhmillä lienee tarpeeksi aikaa säveltämiseen tai tekstien kirjoittamiseen. Malmstén-apurahoja ei myöskään myönnetä äänitteiden tuottamiseen tai soittimien hankkimiseen. Mielestäni paras anomus on edelleenkin sellainen, jossa sanotaan, että on tarkoitus ottaa ”siviilitöistä” virkavapaata saadakseen aikaa luovaan työhön. Silloinkin tulee joskus vaikeuksia kun käy selville, että jokin taho (jopa Yleisradio!) on tilannut teoksen, mutta ei ole valmis maksamaan sitä minkä tekijä tarvitsee voidakseen vapautua muista hommista.

Kun apurahoja siirrettiin Teostosta LUSESiin ja siitä myöhemmin Malmstén-säätiölle, meillä oli aluksi aika jäykkä ja kaavamainen ”rooteli”-ajattelu. Otettiin huomioon maantieteellisiä asioita, sukupuolijakauma, eri musiikin lajit jne. Pian kuitenkin huomattiin, että tämä vei kohtuuttomuuksiin. Jos jonakin vuonna esim. olisi ollut Lapissa nainen, jonka suunnitelmissa oli säveltää vaikkapa lastenlauluja, hänen mahdollisuutensa olivat huomattavasti paremmat kuin esim. kolmen miespuolisen säveltäjän Helsingistä, jotka olisivat halunneet kirjoittaa sovituksia puhallinorkesterille. Vaikka lappilaisnaisella ei olisi ollut kovinkaan paljon näyttöä ja puhallinmiehet olisivat olleet vanhoja konkareita. Näin ollen olemme tulleet siihen pisteeseen, että arvioimme kuka parhaiten saa luvatut luomukset tehdyiksi, mistä on Suomen musiikkielämälle eniten hyötyä. Tämän lisäksi olemme yrittäneet ottaa huomioon nuoret tekijät ja vaikka ehkä silloin ei synnykään kuolemattomia teoksia, kannustus on voinut olla sille säveltäjänalulle hyvin merkittävä. Lasse Mårtenson (joka ei 1974 kylläkään ollut enää mikään aloittelija) on usein sanonut, että Malmsténin apuraha antoi hänelle paljon itseluottamusta, että se on ollut ratkaiseva hänen tulevalle uralle.

Nihkeästi suhtaudutaan sellaisiin anomuksiin, joissa sanotaan suurinpiirtein ”jos saisin rahaa, voisin jotakin tehdä”. Suuri pulma on tietenkin, että rahaa on suhteellisen vähän (ehkä 100-140 tuhatta vuosittain) ja hakemuksia on suuri määrä. Suurin osa niistä on järkeviä ja kannatettavia. Viime vuonna tuli 164 hakemusta, apurahoja sai 15 ja yhteissumma oli 134 000 mk. Apurahat olivat kaikkia 8 000 mk:n suuruisia, paitsi kaksi työryhmää, jotka saivat 15 000 kumpikin.

Yksi tärkeä periaate, joka lienee yleinen kaikkien apurahojen jaossa: apurahaa annetaan enintään se summa, jota anotaan. Tämä on tietenkin hankalaa anojalle. Jos pyytää liian suurta summaa, on se mahdollisuus, ettei edes saa pienempää määrää, koska arvioidaan, että kovin pienellä summalla ei saa mitään aikaiseksi. Jos taas pyytää hyvin pientä summaa, sen voi ehkä saada, mutta jollekin suurelle projektille siitä ei ole paljon hyötyä.

Vielä eräs tärkeä seikka. Vaikka apurahalautakunta pyrkii olemaan objektiivinen, aina tapahtuu ”oikeusmurhia”, mutta kenelläkään ei ole absoluuttista oikeutta saada apurahoja. Muistan aina, että saimme kerran hakemuksen, jossa sanottiin, että voisitte jo vihdoinkin antaa minulle stipendin kun olen jo niin vanha ja tehnyt paljon säveltaiteen hyväksi. Anomus käsiteltiin hyvin nopeasti ja tietenkin negatiivisesti.

Muistot säveltaidetoimikunnasta ovat aika ristiriitaisia. Kaiken lisäksi siitä on jo aika kauan kun olin siellä, eikä minulla ole minkäänlaisia muistiinpanoja. Sen kyllä muistan, että ilmapiiri sielläkin oli etupäässä mukava ja periaatteessa kaikki yrittivät olla tasapuolisia ja suhtautua asioihin objektiivisesti. Tämä koskee varsinkin aikanani olleita puheenjohtajia Harald Andersénia ja Ellen Urhoa. Vaikka molemmat olivat vahvasti ”eliittimusiikkia” edustavia, minkäänlaista kevyen musiikin halveksintaa ei ollut havaittavissa. Ainoat soraäänet tulivat työväenmusiikin ja kansanmusiikin edustajien tahoilta. Varsinkin viimeinen piti kaikkea muuta kuin kansanmusiikkia ”humpuukina ja tingeltangelina” eikä ns. vakava musiikkikaan saanut paljoa armoa. Esim. kamariorkesterit eivät olisi saaneet hänen mielestään minkäänlaista tukea, koska hänen mielestään kyseessä olivat ainoastaan vakituisesti kiinnitetyt orkesterimuusikot, jotka halusivat tehdä rahaa soittamalla kamarimusiikkia. Itse asiassa tämä asenne oli loppujen lopuksi aika edullinen. Kun me Otto Donnerin kanssa tuimme kamarimusiikkia, vakavan musiikin edustajat katsoivat olevansa velvoitettuja tukemaan meitä kun ajoimme UMOn vakinaistamista. Teimme sitten vielä kompromissin kansanmusiikin edustajan kanssa ja tuimme, kun hän halusi vakinaistaa kansanmusiikkiyhtyeen, sillä ehdolla, että hän tuki myös UMOn asiaa. Tällä mielestäni aika häpeällisellä tavalla saimme ensimmäisen ja ainoan ammattilaisbigbandin vakinaistetuksi. UMOn ylläpitäjiksi oli tarkoitettu opetusministeriö, Helsingin kaupunki ja Yleisradio. Viimemainittu sitten (jo kauan ennen digihössötyksen alkua) vähensi yksipuolisesti omaa osuuttaan ja tietääkseni nykyään Yle rahoittaa UMOa ainoastaan joidenkin harvojen ohjelmien tilaamisella. Tämä on aiheuttanut sen, että UMO on toistuvasti ollut pakkolomalla. Tämäkin on erittäin häpeällistä. Työväenmusiikin edustajasta jäi minulle sellainen mielikuva, että häntä kiinnostivat ensisijaisesti hänen henkilökohtaiset tuttavansa, sen jälkeen hänen yhdistykseensä liittyvät asiat. Muista asioista hän ei ollut kiinnostunut, vaikka ei hän kyllä pistänyt paljon hanttiinkaan. Mutta paha maku jäi suuhun.

Eräs alamme vaikeuksista on se, että se on niin laaja. Jo ELVISin jäsenkuntaan kuuluvat itse asiassa kaikki eri musiikkilajit, jotka eivät ole edustettuna Suomen Säveltäjissä. Eli kansanmusiikista lähtien viihdemusiikki, rokki ja popmusiikki ihan jazziin saakka. Olkoonkin, että jotkut etupäässä jazzia kirjoittavat säveltäjät tuntuvat viihtyvän paremmin Suomen Säveltäjien seurassa ja että Yleisradio (ainakin analogisessa ohjelmatoiminnassa) laskee jazzin ja kansanmusiikin kuuluvan samaan kategoriaan kuin ns. klassinen musiikki. (Klassinen musiikki on tässä yhteydessä aika huono ilmaisu. Tarkkaan ottaen klassinen musiikki tarkoittaa lähinnä Haydnin, Mozartin ja Beethovenin aikakautta, jolla ei liene paljon tekemistä esim. nykyaikaisen minimalismin kanssa.) Kun ottaa huomioon, että ELVIS edustaa myös tekstintekijöitä eli sanoittajia, on selvä, että meidän vaikutuspiirimme on monta kertaa laajempi kuin ”klassisella” alalla. Näin ollen meidän piirin apurahat ovat yleensä paljon pienemmät kuin heidän.

Erään asian on kuitenkin tässä vielä tultava esiin: Kuuluminen ELVISiin, Suomen Säveltäjiin, Muusikkojen Liittoon jne. ei vaikuta millään tavalla apurahan saantiin. Malmstén-säätiössä on merkittävää ainoastaan se, onko Teoston asiakas vai ei. Varat stipendeihin tulevat suurelta osin Teostolta (viime vuosina 100 000 mk/v), joten on perusteltua, että apurahat menevät myös niille, jotka osallistuvat rahojen keräämiseen.

Olisi tietenkin paljon kerrottavaa monista muista apurahamuodoista. Esim. musiikkialan kirjastokorvaukset ovat tärkeä saavutus, jota ei olisi saavutettu ilman ELVISin voimakasta panostusta. Se, että valtio varaa vuosittain 500 000 mk yhteensä esiintyvälle ja luovalle säveltaiteelle oli ihan hyvä päänavaus, mutta tässäkin pitää päästä samalle tasolle kuin kirjailijat, jotka saavat vuosittain 10% siitä summasta, jonka kirjastot käyttävät uusien kirjojen hankkimiseen. Mielestäni olisi aika helppo tutkia, kuinka paljon kirjastot ostavat nuotteja ja äänitteitä. 10% tästä summasta on huomattavasti enemmän kuin se puoli miljoonaa, joka nyt saadaan.

Muina apurahoina voidaan pitää myös niitä järjestelmiä Teostossa, joissa annetaan mm. partituuritukea ja lisätilitystä ainoastaan televisio-, radio- ja konserttialueilla. Partituuritukihan menee ainoastaan sellaisille teoksille, jotka on luokiteltu ryhmiin C-D-E:hen (eikä siis A:han ja B:hen, joissa suurin osa kevyestä musiikista on). Mielestäni koko partituurimusiikki on yhtä typerä käsite kuin klassinen musiikki. En ole kirjoittanut montakaan sävellystä ja sovitusta, joista en olisi kirjoittanut partituuria. Ja tiedän, että partituurimusiikin tukea on annettu myös teoksille, jotka on sävelletty ainoastaan yhdelle soolosoittimelle. Mitä mieltä olen höpötyksestä, jota kutsutaan partituurimusiikin tilaussävellysapurahaksi, olen jo tuonut esille. Joten se siitä!

Väärässä kurkussa minulla on myös se, että monet Yleisradion ohjelmat tehdään nykyään tekijöiden ja esiintyjien rahoilla. Hyvin usein saa ohjelman lopusta lukea, että ohjelmat on tuotettu LUSESin, ESEKin ja KOURAn tuella. Näissä on siis varoja, jotka ovat peräisin taiteilijoiden tekijänoikeuskorvauksista. Tässä tulee mieleen vanha paroni Münchhausen, joka veti itsensä omasta tukastaan suosta. Eikö Yleisradion, jota rahoitetaan lupamaksuilla ja julkisen palvelun korvauksilla, pidä tuottaa ohjelmia omilla rahoilla, eikä käydä vielä palkollistensa taskuilla?

Yhtä vähän ymmärrän sitä, että monissa Ylen ohjelmissa on systeemi, jossa kuuntelijat saavat soittaa lähetyksiin ja he joutuvat maksamaan x-markkaa + pvm. Miksi minun pitää maksaa Yleisradiolle, jos osallistun ohjelmantekoon? Yleisradion rahat tuntuvat menevän aina vaan enemmän tekniikkaan ja ”sisältötuotantoon” (miten halveksiva sana luovalle toiminnalle!). Niihin pitää saada varoja jostakin muualta. Soittolistatkin ovat korvaamassa musiikkitoimittajien luovan panoksen. Olen kylläkin vahvasti sitä mieltä, että joka kerta kun kone korvaa ihmisen, menetämme osan humaanisuutta. Mutta sitä Yleisradion herrat eivät ilmeisesti tajua digi-huumassaan.

Toteaa Arthur Fuhrmann

PS. Voitteko kuvitella kuinka minua ahdistaa, kun omassa pienessä puutarhassani kasvaa digitalis!

Myytti suurista tuloista

Julkaistu 14.10.2013

”Onhan meillä fyrkkaa vaikka polttaa”. Näin on sanonut Ville Valo Rumban haastattelijan Samuli Knuutin mukaan (Rumba 15/01 s. 19). Ville ei puhu HIM:n jäsenten henkilökohtaisista rahavaroista, sillä hän vastaa kysymykseen, olisiko levy-yhtiöllä (eli BMG:llä) ollut varaa palkata kansainvälisiä tähtituottajia yhtyeen uuden Deep Shadows And Brilliant Highlights -albumin kaikille raidoille. Useimmilla raidoillahan on tuottajana kotimainen T.T. Oksala. Syynä tähän on jutun mukaan yksinkertaisesti se, että Oksalan kanssa tehdyt demot kuulostivat niin hyviltä, että iso osa otettiin levylle sellaisenaan.

Mutta jos lukee vain Rumban kannessa olevan sitaatin, luulee helposti Villen tarkoittavan omaa varallisuuttaan. Väärän kuvan artistien äveryydestä saa myös iltapäivälehtien lööpeistä, kun ne säännöllisin väliajoin uutisoivat miljoonaluokan keikkapalkkioista. Jos näiden juttujen summissa on jokin todenperäisyys, niin se on enintään siinä, kuinka paljon keikan järjestäjä esiintyryhmästä maksaa. Se unohdetaan kertoa, millaisen murto-osan tästä bruttosummasta saa lopulta itse artisti.

Myytti populaarimusiikkia edustavien säveltaiteilijoiden suurista tuloista haihtuu savuna ilmaan, kun lukee Turun kauppakorkeakoulun Mediaryhmässä tehdyn tutkimuksen ”Säveltäjien, sanoittajien ja sovittajien taloudellinen asema Suomessa.” Tutkimukseen vastasi viime talvena kaksisataa Elviksen jäsentä ja viisikymmentä Suomen Säveltäjien jäsentä. Tutkimuksen toimeksiantajana oli Teosto.

Vain kymmenesosa Elvis ry:n jäsenistä saa musiikin tekemisestä tuloa yli 135.920 mk vuodessa. Näiden tulojen mediaani eli keskiluku oli 15.000 mk. Näistä bruttotuloista on verotuksessa hyväksytty keskimäärin 4.000 mk:n vähennykset eli verotettavaa tuloa jäi keskimäärin 11.000 mk. Tekijöiden kokonaistulot olivat keskimäärin 147.650 mk, joten kovin harva eli pelkällä säveltämisellä, sanoittamisella ja sovittamisella.

Suurin elvisläisen saama korvaus Teostosta oli tutkimuksen mukaan 920.000 mk vuodessa. Se voi tuntua paljolta, mutta kyse on siis vain yhdestä henkilöstä, minkä lisäksi summa on bruttona ennen verotuksessa hyväksyttyjä tulonhankkimiskuluja. Ja ehkä tämänkin henkilön kohdalla on ollut poikkeuksellinen piikki, ja seuraava vuosi jo paljon huonompi. Suuret vuosittaiset vaihtelut tuloissa ovat nimittäin tutkimuksen mukaan ominaisia suomalaisille musiikintekijöille. Siitä taas seuraa, että piikkivuosina verottajakin ottaa isolla kämmenellä. Paljon oikeudenmukaisempaa olisikin siirtyä kaikkien tekijänoikeustulojen kohdalla pääomaverotukseen.

Vastauksissa oli myös runsaasti sanallisia kommentteja. Tässä muutamia poimintoja tutkimuksessa julkaistuista:

”Minulle musiikin tekeminen on liiketoimintaa ja siihen pätevät samat säännöt kuin muuhunkin liiketoimintaan: hyvät työt ja krediitit lisäävät töitä ja tuloja. Ns. pöytälaatikkosäveltäminen on jäänyt.”

” Poikamiehenä elätin itseni säveltäjänä, kun tein 12-tuntista työpäivää vailla ihmeempiä lomia. Nyt perheellisenä kuukausipalkkainen opetustyö takaa inhimilliset työajat, eikä sävellystyöhön kohdistu juurikaan taloudellista painetta.”

”Teen marginaalimusiikkia, en iskelmää. Vaikeampi sarka! Suomessa hyväksytään ainoastaan tietyn maun ja tyylin sävellyksiä.”

”Toki on oikein ja tärkeää, että tekijänoikeus takaa tekijöille oikeuden korvauksiin, sikäli tulevaisuus riippuu paljon siitä, miten nykyinen eurooppalainen tekijänoikeusjärjestelmä säilyy eikä mennä amerikkalaismalliseen järjestelmään, jossa tekijän myyvät oikeutensa halvalla.”

”Suuri ongelma on levy-yhtiöiden tuotantoporras. Esim. useimmat päälliköt toimivat myös säveltäjinä ja sanoittajana ja suoraan sanoen valitsevat mieluummin omia teoksia.”

”Menestyminen kansainvälisillä markkinoilla saattaa vaikuttaa edullisesti koko ammattikuntaan. Ala vetää tällöin puoleensa todellisia lahjakkuuksia, joille avautuu uudenlaisia töitä ja markkinoita.”

Teksti: Martti Heikkilä

piirros: Vesa Huhtala

Kenelle apurahaaaa…?

Julkaistu 14.10.2013

Hakemus ratkaisee

Hyvä hakemus on kaiken a ja o, jos hakee apurahaa musiikin tekemiseen. Tämä saatiin kuulla Elvis ry:n järjestämässä syyspaneelissa 22. lokakuuta. Keskustelijoina olivat Rauno Anttila (kirjastokorvausapurahalautakunta, opetusministeriö), Arthur Fuhrmann ja Kirsi ”Costi” Snellman (Malmstén-säätiö), Janne Louhivuori (Luovan Säveltaiteen Edistämissäätiö LUSES) ja Jani Uhlenius (valtion säveltaidetoimikunta). Puhetta johti Juhani Leinonen. Paikalla Ravintola Tekniskassa oli 43 henkeä.

Millainen sitten on hyvä hakemus? Siihen ei saatu selvää vastausta, mutta osviittaa kyllä. Hakemuksessa tulee esittää projektisuunnitelma siitä, mitä aikoo apurahan turvin tehdä. ”Pitää olla erikoisluonteinen, tavallisuudesta poikkeava oma projekti,” kiteytti Janne Louhivuori.

Selvin vastaus saatiin siihen, millainen on huono hakemus: ”Jos saisin rahaa, tekisin jotain”. Kuultiin myös, että vaikka projektisuunnitelma olisi kuinka hyvä, pitää lautakuntien myös olla vakuuttuneita siitä, että hakijalla on edellytykset tehdä mitä suunnittelee.

Esimerkiksi sanoittajien ja lauluntekijöiden kannattaa siis pitää useampikin tuumatunti ennen kuin ryhtyvät hakemusta rustaamaan. Jani Uhleniukselta ja Janne Louhivuorelta kysyttiin, onko iskelmän sanoittaja saanut koskaan valtion tai LUSESin apurahaa. Kumpikin totesi, ettei heidän tietääkseen yksikään iskelmän sanoittaja ei ole koskaan hakenut näitä apurahoja.

Louhivuori arvioi, että myös iskelmän sanoittajalla on hyvä olla selkeä projekti. Pelkästään se, että tekee sanoituksia ja tarjoaa niitä sen jälkeen säveltäjille, artisteille, kustantajille ja levy-yhtiöille, ei ehkä riitä. On hyvä suunnitella jotain tavallisesta perusduunista poikkeavaa. Uhlenius puolestaan vakuutti, että iskelmä ansaitsee arvostuksen ja apurahoja siinä kuin muutkin musikiinlajit.

Illan aikana kuultiin myös, että rahaa voi samanaikaisesti hakea useasta eri paikasta. Tämä vain pitää hakemuksissaan ilmoittaa. Ja Costi Snellman muistutti, että Malmstén-säätiö on antanut apurahaa myös bändeille.

Ainakaan Malmstén-säätiö ja kirjastokorvausapurahalautakunta eivät ole myöntäneet kenellekään apurahaa kahtena vuonna peräkkäin. Eli jos on juuri saanut, seuraavana vuonna on turha hakea, neuvoi Arthur Fuhrmann. Samalla hän totesi, että jotkut ovat ehtineet saada Malmstén-apurahaa vuosien aikana jo kolmekin kertaa.

Kirjastokorvausapurahoja on ollut jaossa vuodesta 1999 alkaen. Rauno Anttila totesi, että 500.000 markalla lähdettiin liikkeelle eikä määräraha ole sen jälkeen noussut. Toisaalta hakijoidenkaan määrä ei ole ollut tolkuton. Eli siinä mielessä hakemus kannattaa lähettää vaikka heti seuraavanakin vuonna myönteisen päätöksen jälkeen. Valtion taiteilija-apurahaa saavat eivät ole voineet saada kirjastokorvausapurahaa eikä sitä ole myöskään puollettu taiteilijaeläkettä saaville.

Siihen ei illan aikana saatu vastausta, ovatko suuret tulot apurahan este. Sen sijaan kuultiin, että suuri eläke on valtion ylimääräisen taiteilijaeläkkeen este. Aikaisemmin saatettiin puolikas eläke myöntää ansioituneelle taiteilijalle muusta eläketulosta riippumatta. Nykyisin ylärajat ovat noin 6000 mk kokoeläkkeelle ja noin 10.000 puolikkaalle.

Tilaisuudessa oli paikalla myös partituurimusiikin tilaussävellystoimikunnan sihteeri Tapio Kallio. Hän kertoi, että tätä tukea hakee tilaaja ja tuella on tarkoitus kattaa säveltäjälle maksettava tilauspalkkio. Myös äänitetuotantotukea illan aikana sivuttiin (sitä myöntävät sekä LUSES että Esittävän säveltaiteen edistämiskeskus ESEK). Äänitetukea voi saada myös henkilö, jos toimii äänitteen (taloudellisena) tuottajana. Jakelu pitää kuitenkin olla järjestyksessä. LUSES myöntää myös nuottitukea.

Apurahoja myöntäviä tahoja on tietysti paljon muitakin kuin syyspaneelissa esillä olleet. On Suomen Kultuurirahastoon kuuluvia tahoja, on alueellisia taidetoimikuntia. Yhteystiedot ja hakuohjeet löytyvät helpoimmin internetistä. Surffailun voi aloittaa osoitteista www.minedu.fi/artcoun/ ja www.skr.fi/spalvelu. Mutta tärkeintä on siis hyvä hakemus ja projekti.

Teksti: Martti Heikkilä

piirros: Vesa Huhtala