Musiikintekijät -logo

Välimaaston mies

Välimaaston mies

Kun sovin keskustelutuokion säveltäjä/sanoittaja/laulaja/pianisti Lasse Mårtensonin kanssa, kutsui hän minut kotiinsa Kirkkonummen Jorvaksen metsään.

Haastattelupäivänä Mårtenson oli astumassa uuteen vaiheeseen elämässään, hän oli myymässä venettään. Viimeinen reissu oli juuri tehty perheen kanssa Turun saaristoon, ja kauppakirja oli pöydällä allekirjoitettavana. ”Aikansa kutakin. Viimeksi ilman venettä olen ollut joskus 50-luvun puolivälin jälkeen.” Musiikkipuolella oli ensinnä mielessä vuonna 1977 kantaesityksensä saaneen musikaalin Smugglarkungen ilmestyminen Mikkelin teatterin syksyn ohjelmistoon, otsikolla ”Vilgot Seikkailija”.

– Odotan suurella innolla ensi-iltaa [15.09.]. Olen työskennellyt viime keväänä sen parissa kirjailijoiden [Bengt Ahlfors ja Lars Huldén] kanssa, se on täysin päivitetty, mm. neljä uutta laulua. Liisa Ryömä on tehnyt uuden käännöksen. Se on aiemmin tehty suomeksi Turkuun kesäteatteriin nimellä ”Pirtukuningas”, mutta kukaan meistä ei pitänyt siitä nimestä, se antaa väärän kuvan. Algoth Niska oli jalo, lahjakas sankarimies, hän oli isäni suuri idoli, he tunsivatkin toisensa, ja itse olen tavannut hänen tyttärensä – Ilkka ”Danny” Lipsasen äidin siis.

Musikaali meni på svenska viime syksynä Siuntion harrastajateatterissa, ja se oli mielettömän riemukas näytös, teos on ihmeellisesti säilyttänyt tuoreutensa näinä 25 vuotena. Ajattomia elementtejä – rakkaus, rahan ahneus – sekä sosiaalisia aspekteja, jotka ovat täysin päteviä tänään. Nykynuoriso ei paljon kieltolaista tiedä, mutta sellainen on meidän maassa ollut, ja ankara.

Olen ymmärtänyt, että olet musiikin ikään kuin kotoa saanut, isäsi [Elis Mårtenson, Sibelius-Akatemian urkujensoiton professori] kautta. Oliko säveltäminen jo varhain mukana?

– Olen kuopus neljästä, ja kasvoimme keskeisesti sota-aikana, jolloin olivat kovat ajat. On ymmärrettävää, ettei aikaa lapsille jäänyt riittävästi. En kokenut musiikkia lapsena ylipäätään hirveän mieluisana. Isä oli patriarkaalinen auktoriteetti. Hänellä oli selvät linjat ja vaateet, mitä oli opittava, hän oli hyvä ja arvostettu pedagogi. Äitini oli sopraanolaulaja, myös opettaja, joka antoi oppitunteja kotona, mikä perheenjäsenelle ei aina välttämättä ollut nautinnollista kuunneltavaa.

Ambivalentti asennoitumiseni musiikkiin tuli näistä syistä. Sen takia kenties jazz kolahti niin rajusti silloin, 40-luvulla oli korva kiinni radiossa, ja BBC:n lähetykset olivat kultaa. Naapurin poika oli sitten kertonut eteenpäin, että tuo osaa soittaa pianoa ja tykkää boogie woogiesta, ja niin minut kutsuttiin erään yhtyeen harjoituksiin. New Orleans Creole Stompers -nimellä lokakuussa 1949 voitimme orkesterikilpailun Balderin salissa, minä voitin lisäksi solistipalkinnon, ja siitä ura urkeni.

Improvisoinnin kautta jazziin liittyy helposti säveltäminenkin.

– Sen tuleminen kesti kyllä. Kävin keikoilla, mutta tajusin, ettei se voi olla tulevaisuuden ammatti, ei sillä elätä tulevaa perhettä. Jonkunlainen porvarillinen ammatti on hankittava, jazzmuusikko ei ollut statuksena mitään siihen aikaan. Olin käynyt sähköttäjäkurssin ja ollut vuoden töissäkin, mutta tunsin ettei se ole mentaalihygieenisesti oikea ala, tätä en tule kestämään. Pyrin ja pääsin Ateneumiin graafiselle linjalle, ja suoritin kolmen vuoden opinnot mainosgraafikoksi. Siitä tuli leipätyö, ja ammatti johon voi turvautua.

Jazz oli siinä sivussa, tein paljon töitä säestäjänä Linnanmäellä ja ravintoloiden kabareeshow´eissa, myös pianobaarityötä. Se oli hyvin ambivalenttia aikaa, olin nuori ja innokas sen aikaisessa sodanjälkeisessä Suomessa, missä paljon oli tarjolla, muttei oikein tiennyt mistä saisi kiinni. Muunmuassa suunnittelin ja rakensin moottoriveneen, ja koska muodot oli sellaiset ettei pellistä tai puusta pystytty tekemään, niin tein sen lasikuidusta. Tiettävästi se oli ensimmäinen täällä lasikuidusta tehty huvivene, vuosi oli 1958. Tämmöisiä hulluuksia silloin oli – tyypillistä impulssitoimintaa, piti vaan näyttää, lähinnä tietysti itselle.

Koko ajan musiikki oli kuitenkin päällä, se veti puoleensa. Isän auktoriteetti vaikutti hyvin voimakkaasti. Tajusin kyllä, että hän on loistava taiteilija, mutta siihen voimaan tyssäsin kuin kiviseinään. Kun hän sanoi, että Bach on näin, niin se oli niin, sen kyllä opin. Mutta hän ei hyväksynyt mitään kevyempää, ei edes impressionismia, Debussy oli liian kevyttä. Musiikki oli hänelle monumentaalista, kaikki ne suuret B:t olivat hänen jumaliaan. Nuorena mukauduin hänen auktoriteettiinsa. Mutta kuvataide oli jo ”kierrostani” hänen ympäri. Siitä sain siis ammatin, olin kaksi vuotta Stockmannilla mainospiirtäjänä, ja sitten freenä parikymmentä vuotta. En ottanut musiikkia sillä lailla vakavasti, se oli sellaista lähes pelleilyä.

Pidit siitä kuitenkin paljon?

– Pidin soittamisesta, ja rahaa tuli mielestäni suht helposti verrattuna muihin hommiin. Mutta sosiaalisesta puolesta oli sivussa, muut lähti juhlimaan viikonlopun juhliin ja minä jonnekin Joensuuhun keikalle. Oli aina toisenlainen, ja siihen olen saanut tottua, että olen aina toisenlainen – ei ikäänkuin kuulu mihinkään sosiaaliryhmään.

Se on muusikon osa, olla töissä silloin kun muut ovat vapaalla.

– Jazz oli jonkinlainen vapahtaja, niin kuin rock nykyään monelle. Siinä oli sellaista energiaa, jota muusta musiikista ei kuulunut. Sitten eräiden arpajaisten päävoitto vei minut New Yorkiin ja Chicagoon hortoilemaan viideksi viikoksi. Isäni oli kuollut, olin ikään kuin vapautunut ajattelemaan itsenäisesti, ja valtameri vielä välissä korosti sitä. Mutta oli jo tavallaan myöhäistä lähteä tekemään musiikkikarriääriä, eihän minulla ollut musiikkikoulutusta esimerkiksi säveltämiseen.

Pääsin sitten teatterihommiin, ja se laajensikin näkemystäni hyvin paljon. Stage- ja screentyöskentelystä tuli minulle läheistä, ja se verbaali panos muodostui muutenkin tärkeäksi musiikissani. En kykene tekemäänkään puhtaan abstraktia musiikkia, sellaiseen älylliseen rakentamiseen minulla ei ole osaamista. Pidän itseäni enemmänkin lauluntekijänä. Olen melodian mies, ehdottomasti – melodia ja kenraalibasso, muu tulee sitten miten milloinkin.

Itsekin muistan sinut lauluistasi ja laulamisestasi 60-luvulla.

– Ja asenteeni laulamiseen kuulostaa tänäpäivänä kenties moraalittomalta, sillä laulamaan aloin sattumalta. Minulla oli trio Herbert Katzin ja Heikki Annalan kanssa, ja eräs ravintoloitsija kysyi, että ”laulaako trio?”. Hiffasin heti, että hinta on toinen, jos laulaa. ”Joo, tottakai laulaa!”. Kelasin joitakin Nat King Colen biisien tekstejä, ja aloin örisemään niitä. Sitten äänilevytuottaja alkoi kuunnella sitä, ja ensimmäinen EP julkaistiin [1961]. Tuottajat olivat sitä mieltä, että sitä linjaa kannattaa jatkaa, ja minä annoin mennä, olihan se kivaa. Mutta voin sanoa, että ihan vasemmalla kädellä sitä teki. Ja jos joku brakaa, niin olihan minulla pari ammattia varmistamassa. En ole koskaan hirveästi myynyt levyjä, mutta tuli muutamista ihan hittejä.

JAZZ KULKEE MUKANA

1960-luvulla tapahtui populaarimusiikissa valtava murros, tulivat omavaraiset esiintyjät, ja rockmusiikki nousi valtavirraksi. Ne muutamat mainitsemasi hitit ovat rock – tai silloin pop – genreä. Oliko ”Nousevan auringon talo” [1964] – The Animalsien The House of the rising sun – oma löytösi?

– Kuulin sen radiosta, ja se kolahti heti näin (napsauttaa sormiaan), ”mikä hemmetti tää on?” Sain levyn käsiini, ja rupesin suomentamaan sitä oitis, koska se oli mielestäni nerokas ja upea. Jaakko Borg oli silloin tuottajani Fazerilla, ja vein tekstini hänelle. Hän piti ideaa hyvänä, mutta kun en ollut tehnyt suomennoksia paljonkaan, niin kysyin, että pitäisikö se vielä tarkistuttaa. ”Jos haluat”, hän sanoi, vaikka itse jo hyväksyikin sen. Menin Helismaan puheille, ja hän katsoi sen ja jotain pientä muutti, jonkun sanajärjestyksen ja tavun, ja sanoi ”okei, kiitti” ja pani sen pinoonsa. Minä olin että ”hop hop hop – saanko takaisin?” Hän hieman epäröi, mutta antoi sen kuitenkin.

Olen harmitellut, että ikävästi se jäi viimeiseksi tapaamiseksemme. Nyt kun Kassu Halonen on lämmittänyt laulun, niin on liikkunut huhu, että se olisikin oikeasti Helismaan tekemä teksti. Ehkä aikoinaankin oli mahdoton ajatus että joku Mårtenson – ruotsalaisella å:lla vielä – olisi voinut tehdä sellaisen tekstin. Sehän puri todella hyvin, myi meillä selvästi enemmän kuin Animalsien alkuperäinen.

Olet 60-luvun artisteista poikkeuksellisen paljon levytysmateriaaliinsa vaikuttanut – säveltänyt, sanoittanut, sovittanut, usein varmaan myös soittanutkin levytyksissäsi – rakentanut profiiliasi alusta saakka.

– Kyllä. Usein minulle tarjottu materiaali ei vain miellyttänyt, tai en saanut sitä istumaan. Mutta esimerkiksi Saukki oli aivan loistava, kirjoitti tekstiä joka sopi minun jazzidiomiin perustuvaan laulutapaani, jolloin tekstin täytyy olla oikeassa pulssissa. Laulutapani koettiin täällä suomenruotsalaisena aksenttina. Mutta kun pulssi on kaks/neljä, niin diftongit muuttuu jonkin verran, ei äidinkieleni takia, vaan jazzin takia.

Oliko ”Laiskotellen” [1964] ensimmäisiä yhteistöitäsi Saukin kanssa?

– Se varmaan on. Siinä oli sävel ensin, ja Saukki kyllä ymmärsi rytmin hyvin, tavut ja koko rakennelma on siinä pulssissa. Levytin sen uudelleenkin hieman jazzikkaampana versiona, ja moni laulun kyllä muistaa. Tein nyt kesällä Kalkkijazzissa keikan, ja esitimme sen ylimääräisenä, ja kyllä se toimi.

Uudempi sukupolvi on varmaan oppinut tuntemaan sen Radio Cityn aikanaan käyttämästä viikonloppu-jinglestä. Yksi hienoimmista saavutuksistasi on mielestäni ”Marraskuu”, jolla osallistuit säveltäjänä euroviisu-karsintaamme vuonna 1963. Siinä on niin vahvoja muunnesäveliä melodiassa, että jo siksikin se on täysin poikkeava aikakauden muusta tarjonnasta. Ja Margareta Mutreichin teksti.

– Alunperin minulla oli siihen oma teksti, mutta se oli niin naivi, etten ollut kovin innokkaasti sitä esittämässä. Jaakko Jahnukainen, johon olin tutustunut, muistaakseni ehdotti Mutreichia. ”Mimmu” oli opiskelijaneito, joka oli Jahnukaisen levyraadissa muunmuassa, ja hän sitten teki minun tekstini pohjalta sitä niin paljon eteenpäin, että kreditoin sen kokonaan hänelle. Johnny Forsell lauloi sen karsinnassa, ja muistaakseni myös Tamara Lund, joka myös levyttikin sen.

Itse tutustuin siihen ensiksi – ennenkuin muut versiot tulivat CD-kokoelmien kautta esiin – Pepe & Paradise -version myötä [1975], joka on jotakuinkin maaginen.

– Se onkin hieno. Samassa karsinnassa lauloin itse minulle tehdyn Kärki/Helismaa – kappaleen ”Kaikessa soi blues” [sijoittui toiseksi]. Kärki ei pitänyt siitä, että muutin esityksessä hieman soinnutusta. Samalla lailla kävi myöhemminkin, kun esiinnyin hänen 60-vuotisjuhlakonsertissaan Pasilan Messukeskuksessa triollani [Chrisse Schwindt & Annala]. Mielestäni varsin pieteetillä – jazzvalssina toki – esittämämme ”Kaksi vanhaa tukkijätkää” ei mennyt hänellä läpi, muistan kuinka hän tuli karonkassa konjakkilasi kädessään luokseni ja sanoi (imitoi Kärkeä) ”ei ollut hyvä, liian jazz!”.

LAULUJA MAAILMALLE

Sinulla on säveltäjänä yksi huomattavimmista menestymisistä euroviisu-karsinnoissa, eli kaksi voittoa edustuksineen, joista toinen kaksoisvoitto jopa, ja vielä kuuluisa kolmaskin voitto, joka kuitenkaan ei tuonut edustusta. Millaiset ambitiot Sinulla oli ulkomaan markkinoille?

– Eipä juuri ollut. Oli se aika toivotonta, kun piti ensin vakuuttaa Suomen kansa. Kiersin kyllä muitakin festivaaleja, mutta se oli hermoja raastavaa. Ei pieni Suomi pystynyt silloin hoitamaan bisnestä lainkaan. Kun olit jostain Suomesta, olit nobody, paitsi jos sait sanottua jotain, mikä huomattiin. Isojen kulttuurimaiden edustajat noteerattiin alusta asti.

Mistä yhteistyösi sanoittaja Alvi Vuorisen kanssa juontuu?

– Alvi Vuorinen, veturinkuljettaja Keravalta, oli sangen miellyttävä tuttavuus, joka otti yhteyttä ja ehdotti yhteistyötä euroviisuihin. Tekstit kolahtivat heti, ”Sua kutsun Maarit” ja ”Varjoon, suojaan”. Ne oli hyvin helppo säveltää, jotain 15 minuuttia, niin Maaritin pohja oli tehty, ja sitten viikko kaksi pientä hiomista. Ja hyvin pärjättiin!

Niinpä, kaksoisvoitto [vuonna 1967, Fredi ja Danny]. Erityisesti pidänkin Maaritia tasapainoisena kokonaisuutena, ja se on vielä Dannynkin parhaita hetkiä ehdottomasti.

– Jotenkin Vuorisella oli toisenlainen lähestymistapa koko juttuun. Luulen, että sävelmäni olivat hänelle yllätys, koska ajattelin tekstejä lukiessani, että hän oli ajatellut niitä tangoiksi. Mutta en tehnyt yks/kolme-musiikkia, vaan kaks/neljä-musiikkia, ja se varmaan teki tuloksen jännäksi. Emme ole koskaan tästä kyllä keskustelleet. Kiinnostukseni kisaan sitten kuitenkin hiipui, siellä oli kaikenlaista negatiivistakin, lehtijuttuja ”ei saa voittaa kaksi kertaa peräkkäin” jne.

Syksyn Sävel -kilpailuun et ole osallistunut?

– En koskaan. Se tuli sen verran myöhemmin, osittain kai keväisen euroviisu- katsojamenestyksen innoittamana, että kiinnostukseni oli jo hiipumassa. Se vaatii leikkimieltä, ei siinä niin säveltämisestä, ja varsinkaan taiteesta ole kysymys. Jos ei ole leikkimieltä, niin parempi unohtaa koko homma.

Eikä Sinua painostettu levy-yhtiösi toimesta?

– Ei. Minulla on ollut hyvät tuottajat, erityisesti Mosse Vikstedt Discophonilla, pitkäaikaisin tuottajani ja sangen hyvä ystäväni tänä päivänä, vielä siitä huolimatta (naurua)! Jaakko Borg on toinen, Fazerilla. Scandialla voidaan sanoa, että Esko Linnavalli oli tuottajani. Eskolta opin paljon. Hänen innostuksensa musiikkiin oli niin kokonaisvaltaista. Kun kuuntelimme jotain Quincy Jonesin levyä, niin hän saattoi liikuttua kyyneliin. (Laittaa soimaan levytyksensä ”Sirkuksen valot” vuodelta 1970.) Tätä biisiä ollaan käyttämässä yhdessä projektissa, ja kun ei sitä löydy, niin minulta pyydettiin kopiota. Tässä on Esko pianossa, ja kyllä se on niin viimeisen päälle, että edelleen ihokarvani nousevat pystyyn tätä kuunnellessani. Ja Saukin teksti – aivan upea. Olen kyllä ollut onnellisessa asemassa yhteistyökumppaneitteni suhteen – muusikot Esko, Chrisse, Hebe, Esa Katajavuori, Matti Koskiala, kirjoittajat Saukki Puhtila, Kari Tuomisaari, Juha Vainio, Jukka Virtanen ja tuottajat Jaakko Borg, Mosse Vikstedt, Jaakko Salo, Tapio Salo ja Roope Koistinen.

EDELLÄKÄVIJÄ

Miten messu ”Voiko sen sanoa toisinkin” syntyi?

– Jaakko Jahnukainen oli henkilökohtaisesti löytänyt kristinuskon, ja hän toi idean, että tehtäisiin televisiolle messu, meidän liturgian mukaisesti. Rovasti Erkki Arhinmäki oli hänen sodanaikaisia ikätovereitaan, ja he yhdessä kehittelivät ideaa. Jahnu ehdotti, että alkaisin kokoamaan musiikkia, tehtäisiin svengipohjalta tämänpäivän ihmiselle, gospeltyyppisesti. Kokeilin sitä, mutta tulin siihen tulokseen, ettei se toimi niin, tulee ”muka”-sanomaa, gospelmusiikkiin ei suomen kieli kovin hyvin rytmisesti istu. Ehdotin, että tehdään se alusta saakka, ja Saukki tekee tekstit. Idea meni läpi, ja sitten alettiin töihin. Onhan siellä jotain gospelvaikutteita, mutta lähdimme tekstin pohjalta.

Olen keskustellut asiasta Saukin kanssa, ja niin hän kertoikin, että hän teki tekstit ensin, ja aivan liturgian kaavaan, rukoukset ja kaikki.

– Kyllä. Tämä oli sen projektin onnellinen muutos, ja itseasiassa messu nostaakin nyt taas päätään. On tullut erään seurakunnan taholta pyyntö, että se julkaistaisiin CD:nä ikään kuin rajoitettuna painoksena, ja myytäisiin heidän kauttaan. Ja on myös kiinnostusta tehdä siitä aivan normaali uusintajulkaisu, ja mikä ettei? Jos niin käy, niin laitan myös nuottialbumin ulos. Olen miettinyt, että toimivatko esimerkiksi ”Gloria” ja ”Credo” tänä päivänä – voisin vetää ne pois ja laittaa tilalle ihan biisejä, omia myöhempiä hengellisiä laulujani. Toisaalta olisi tietenkin hienoa säilyttää alkuperäinen dramaturgia ja kokonaisuus, ja laittaa muuta materiaalia bonukseksi. Se tehtiin alunperin syksyllä 1966 ja esitettiin televisiossa aivan vuoden lopulla, mutta teimme hieman uudistetun version kymmenen vuotta myöhemmin, jossa Pepe Willberg laulaa Eddyn (60-luvun pop-bändistä Eddy & The Lightnings) tilalla. Tämä versio on menossa CD:lle.

Messu sai varsin myönteisen vastaanoton, ja ennakoi tavallaan esimerkiksi näitä 70- luvun alun brittimusikaaleja Godspell [Schwartz] ja Jesus Christ Superstar [Lloyd Webber / Rice], joista etenkin viimemainittu sai täälläkin paljon huomiota – suomenkielisen esityksen ja levytyksiä lauluistaan.

– Messu istui ajassa hyvin, ja oli kyllä edelläkävijä. Oli joitain muitakin virityksiä, mutta esimerkiksi Heikki Sarmannon jazzmessu tuli paljon myöhemmin, ja Aarno Raninen teki jotain vastaavaa, mutta myöhemmin. Meillä oli valmiuksia kiertääkin sillä, mutta sitä ei saatu organisoiduksi, seurakunnat eivät saaneet sitä sovituksi. Albumi oli lähellä kultalevyrajaa, myynti oli jotain 9.500 kappaletta, ja juuri silloin raja nostettiin 25.000:een.

Olet tiettävästi myös aivan ensimmäisiä albumiartisteja Suomessa, eli sellainen, joka äänitti sessioita suoraan albumikokonaisuuksiksi.

– Kyllä kai niin on. ”Lasse” [1966] oli jo jotakuinkin sellainen, eikä ”Lasse Mårtensonin” [1970] aikaankaan solistipuolella vielä monia sellaisia ollut. Olin tuotannoissa hyvin vahvasti mukana, ja ideoita tuli mistä tahansa.

Estradiviihteen puolella vaikutuksesi näkyy myös ns. floor-show´n parissa, toit sitä vahvasti täkäläiseen ravintolakulttuuriin, ja isomman näyttämön puolella olet esimerkiksi UIT:n perustajajäsen.

– Ravintolashow´eja tein vuodesta 1966 vuoteen 1983, lähes joka vuosi. Ensin Adlonissa ja sitten Kalastajatorpalla. Se oli yleensä lokakuussa, oman tai Eskon trion kanssa. Vieraita oli useimmiten, mutta joskus olin myös ihan yksin. Tein niihin omaakin musiikkia ja tekstejä, mutta varsinkin Jukka [Virtanen] oli paljon mukana tekemässä.

UIT meni niin, että minulta kysyttiin voisinko ajatella tekeväni jotain tyhjillään seisovaan Peacockiin. Soitin Jaakko Salolle, Matti Kuuslalle ja Jukka Virtaselle. Olin tuottanut Marjatta Leppäsen ensimmäisen ravintolashow´n, ja oli muutenkin olemassa paljon valmista kamaa, josta voitaisiin otteita esittää Linnanmäelle ympäri Suomea tulevalle yleisölle, tämä oli ajatukseni. Kaikki syttyivät asiaan, mutta kunnianhimo nousi heti pintaan, ja meininki oli että tehdään kaikki uutta. Idea meni läpi, ja sitten haettiin pankkilainaa, että päästiin käyntiin. Olin muutaman vuoden lavallakin mukana, ja hyvin se on jatkunut.

TEKEMISTÄ RIITTÄÄ

Mitä hommailet tänä päivänä?

– Käyn esimerkiksi läpi vanhoja [tv-filmisarja] Harjunpää-nauhojani läpi, kuunnellen ja etsiskellen käyttökelpoisia kohtia. Siirrän materiaalia tietokoneelle, kokeilen orkestraatioita, ja elättelen toivoa, että saisin jonkun sponsorin tuella jonkun kaupunginorkesterin joskus tekemään sitä. Olen aina työstänyt materiaaliani osittain uudelleen, en ole kovin tuottelias, kun titteleitä laskee vuosien varrelta.

Paljon arkistoja koluavana olen harmistuneena pannut merkille, miten paljon luovaa työtä onkaan tehty melkeinpä kertakäyttöön. Sinun laulujasi on Karita Mattila yllättävän paljon levyttänyt.

– Meillä oli yhteinen konsertti Turussa Pidä saaristo siistinä -kampanjan hyväksi 90-luvun puolivälissä, ja siitä lähti yhteistyömme. Hänelle kolahti purjehtiminen Turun saaristossa, ja konsertti oli riemastuttava. Minulla on se nauhalla, ja vaikka levytys on tietenkin siistimpi, niin siinä on yllättävyyttä ja juuri sitä konserttitilanteen tehokkuutta, että se on tavallaan ”parempi”. Olen materiaalini kanssa selvästi välimaastossa, missä oikeastaan aina olen ollutkin. En ole musiikillisen eliitin kanssa tekemisissä, mutta en myöskään päivän popin kanssa. En yhtään valita, se on aika turvallinen ja rauhallinen tilanne.

Elokuvaan olet musiikkia tehnyt jo 60-luvulta alkaen. Viimeisin on Åke Lindmanin ”Lapin kullan kimallus”. Missä vaiheessa aloit osallistua sen tuotantoprosessiin?

– [Myrskyluodon] Maijan aikaan luin käsikirjoituksen jo tarkkaan, ja muodostin siitä käsitykseni, ehkä synnytin teemojakin jo siitä, mutta sittemmin luovuin sellaisesta. Halusin ensimmäiset impulssit kuvana, ja Lapin kullasta sain vhs-kopion raakaleikkauksesta. Halusin nimittäin katsoakin sen ensimmäisen kerran yksin, mitä Åke hieman ihmetteli. Olimme aiemmin käyneet asioita yhdessä läpi, olin merkinnyt muistiin hänen ajatuksiaan jne. Tein hänelle demon syntikalla. Se on hyvä, kun voi simuloida mitä hyvänsä. Ensimmäinen impulssi oli huuliharppu ja patarummut, ja siihen oli helppo lisäillä muuta.

Onhan musiikki meillä elokuvatuotannossa budjetoitu aika alas. Niitä töitä on vähän, mutta ne on kivoja, niin ei siinä oikeastaan voi hanttiinkaan panna. Tykkään siitä työstä, siinä olen ikään kuin käyttötaiteen tekijä. Kuvataiteellinen mainosalani liittyy tähän – minun täytyy myydä tuote, mutta sen täytyy myös tyydyttää minua esteettisesti.

Åken kanssa meillä on pitkä ystävyys, ja työskentely hänen kanssaan on ollut hyvin antoisaa, molemmin puolin. Hän on esittänyt johonkin kohtaukseen musiikkia, mutta minä olen ollut hiljaisuuden kannalla, ja se on toiminut. Tai päinvastoin, hän on tullut siihen tulokseen, että joku musiikki ei toimi, ja niin on ollutkin. Tietenkin on niin, että jos ohjaaja tai tuottaja on hirveän selkeästi esittänyt minkälaista pitää olla, niin olen sanonut, että ”tee itse”, silloin minun panostani ei tarvita. Åke sanoo, että on epämusikaalinen, mutta se ei pidä paikkaansa. Hänen tunnemaailmansa on hyvin herkkä, ei osaa musiikkitermejä, mutta vaistoaa hyvin asioita. Esimerkiksi hän sanoi Maijan musiikista, että ”tämä on pääteema”, ja minulla oli ollut toinen ajatus.

Olet käsittääkseni aika varhain ryhtynyt musiikkisi kustantajaksi. Huomasitko asian kovimman kautta niin kuin kaikki muutkin, että johonkin nämä rahat menee?

– Se on itseasiassa aika hauska juttu. Tuohon messuun oli nimittäin niin valtava mielenkiinto, että Scandian Harry Orvomaa – juutalainen – kiinnostui kristillisestä liturgiasta niin paljon, että halusi kustannusoikeudet, jolloin minä heräsin, ja perustin kustannusyhtiöni. Orvomaan osviitta toimi hyvin!

Myrskyluodon Maija -teeman kohdallahan Sinulla on pianonuotin kotimainen myyntiennätys.

– Kyllä, se on jossain vajaassa 27.000:ssa tänään, mikä on maassamme lähes käsittämätöntä. Muistan, kun 15.000 meni rikki, niin kysyin Fazerilta, että mikä on maamme myydyin nuotti. Ja se oli Karasin Harry Lime -teema Kolmas mies -elokuvasta, jotain 7.000 kappaletta. Edelleen sitä menee, viimeksi viime viikolla vein Turkuun nuotteja, niin pianoversiota kuin tuota kokoelmaakin.

Laulut ovat niin kuin omia lapsia, on kiva nähdä mitä niille tapahtuu.


laulaja (valikoima):
 
Kaikessa soi blues (T. Kärki-R. Helismaa) 1963
Hello Dolly (J. Herman-R. Helismaa) 1964
Varjojen yö Jak to dziewczyna (S. Rembowski-J. Bibik-R. Helismaa) 1964
Voin sanoa sen toisinkin Fly me to the moon (B. Howard-R. Helismaa) 1964
Temppu ja miten se tehdään The Knack (J. Barry-T. Valkama) 1965
Yeh yeh (R. Grant-P. Patrick-J. Hendricks-Saukki) 1965
Muistathan syyskuun? Try to remember (H. Schmidt-T. Jones-T. Valkama) 1966
Mä lähden stadiin Jackson (G. Rogers-B. Wheeler-P. Reponen) & Carola 1967
Rikas mies jos oisin If i were a rich man (J. Bock-S. Harnick-E. Elstelä) 1968
Hop, hop ylöspäin Up, up and away (J. Webb-P. Reponen) 1968
Jos kieltä eläinten oppisin Talk to the animals (L. Bricusse-Saukki) 1968
Leikiten Lady bird (L. Hazelwood-P. Reponen) & Marjatta Leppänen 1968
Sirkuksen valot Ich hab´ noch einen Koffer in Berlin (R. M. Siegel-A. Pinelli-Saukki) 1970
Miltä meno maistuu? Walk on the wild side (L. Reed-K. Tuomisaari) 1973
Pelkuri The coward of the country (R. Bowling-B. Wheeler) 1981
Purjehdus Så länge skutan kan gå (E. Taube-P. Saaritsa) 1982
 
sanoittaja (valikoima) - kaikista oma laululevytys:
 
Nousevan auringon talo House of the rising sun (trad) 1964
Et kai ymmärrä minua väärin Don't let me be misunderstood (B. Benjamin-G. Caldwell-S. Marcus) 1965
Tien kuningas King of the road (R. Miller-M. Taylor) 1965
Kastikevalssi Gravy waltz (R. Brown-S. Allen) 1966
On ihmeen hyvä tulla kotiin Green green grass of home (C. Putnam) 1966
Näin tehdään muistoja Making memories (L. Cusik-E. Snyder) 1967
Kuinka kaunista on What a wonderful world (G. Weiss-G. Douglas) 1968
Vain mies This guy's in love with you (B. Bacharach-H. David) 1968
Vihreät omenat Little green apples (B. Russell) 1968
Ei on njet - juu on da Nem vem que nao tem (Imperial) 1970
En koskaan aio rakastaa I'll never fall in love again (B. Bacharach-H. David) & Kristiina Hautala 1970
Kirje leiriltä Dance of the hours/La gioconda (A. Ponchielli-P. Weston) 1970
Sä tulit Tampereelta You came a long way from St. Louis (J. Brooks-B. Russell) 1970
Minun tieni, se onko oikein Comme d´habitude/My way (C. Francois-J. Devaux-G. Thibaut-P. Anka) 1974
Venelaulu Båtlåt (R. Broberg) 1988
säveltäjä (valikoima) - oma laululevytys, paitsi merkityistä:
 
Marraskuu (san. M. Mutreich) 1963
Laiskotellen (S. Puhtila) 1964, 1975
Iltaisin (K. Tuomisaari) & Marjatta Leppänen 1965
Mä tahdon pojan (Saukki) Carola 1965
Ken hän on (Saukki) 1966
Pieni sana (L. Mårtenson/Saukki) 1966
Lyckoklöver Onnen apila (L. Fougstedt/suom. S. Puhtila) 1966
Sua kutsun Maarit (A. Vuorinen) Danny 1967
Varjoon suojaan (A. Vuorinen) Fredi 1967, itse 1975
Kielletyt käskyt (J. Virtanen) Kristiina Hautala 1968
Hän on mennyt vuorten taa (J. Virtanen) & Cay Karlsson 1973
Ole pienistä hetkistä onnellinen (V. Salmi) 1974
Jurmo (O. Eklund/suom. J. Virtanen) 1975
Flundervalsen Kampelavalssi (L. Huldén/suom. L. Ryömä) 1977
Kaikki paitsi purjehdus on turhaa (J. Vainio) 1988
Morgondimma Aamu-usva (L. Huldén/suom. J. Virtanen) 1988
säveltäjä (valikoima) - instrumentaaleja, oma levytys:
 
Myrskyluodon Maija 1976
Hangon silmä -sikermä 1981
Pogostan balladi 1982
Yö meren rannalla 1985
säveltäjä (valikoima) - näyttämö/elokuva/televisio:
 
Voiko sen sanoa toisinkin 1966 (t)
Kuuma kissa 1968 (e)
Mustaa valkoisella 1968 (e)
Stormskär´s Maja/Myrskyluodon Maija 1976 (t)
Smugglarkungen 1977 (n)
Elämänmeno 1978 (t)
Hangon silmä 1979 (n)
Yö meren rannalla 1980 (e)
Harjunpää och svarta döden 1982 (t)
Harjunpää och antastaren 1984 (t)
Den förtrollande vägen 1986 (t)
Prinsessa Ruusunen 1988 (n)
Tjurens år 1988 (t)
Din vredes dag 1991 (t)
Kiinnisidottu 1995 (t)
Lapin kullan kimallus 1999 (e)
äänitteitä (CD):
 
Lasse Mårtenson: Saaristo - Skärgård - Archipelago (Discophon/Kerberos) 1988
Lasse Mårtenson: Kaikki paitsi purjehdus on turhaa (Fazer/Finnlevy) 1988
Lasse Mårtenson: Parhaat (Fazer/Finnlevy) 1993
Lasse Mårtenson: Nousevan auringon talo - 20 Suosikkia (Warner/F-records) 1998
Lasse Mårtenson: Myrskyluodon Maija (Warner/F-Records) 1999
Lasse Mårtenson: Yeh yeh - 20 Suosikkia (Warner/F-Records) 2000 (huom! Alkuperäinen "Laiskotellen" vuodelta 1964 ei toistaiseksi löydy Mårtensonin CD:iltä, vaan erilaisilta kokoelmilta, mm. "Kultainen 60-luku" ja "Suuri sävelparaati 1964-1965")
Karita Mattila: Lauluja merelle (Ondine) 1998
valikoima muiden tekemiä yksittäisiä laululevytyksiä (CD):
 
Marraskuu: Tamara Lund 1963, Pepe & Paradise 1975
Kielletyt käskyt: Taiska 1981
Myrskyluodon Maija (san. J. Virtanen): Eino Grön 1983
Pieni sana: Danny 1966, Jorma Kääriäinen & Agents 1996
nuottijulkaisu:
 
Lasse Mårtenson: Stormskär´s Maja/Myrskyluodon Maija - 50 sävellystä (Mårtensong )1996
Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 3/2001

Selaa lehden artikkeleita