Musiikintekijät -logo

Miksaa, joraa ja hämmentää

Miksaa, joraa ja hämmentää

Vuonna 1965 syntynyt Pekka Saukkonen on kotoisin Haapajärveltä, Autiorannan kylästä. Samalta paikkakunnalta kuin Anssi Tikanmäki ja Lehtivihreät.

Hän veikkaa, että musiikin pariin ajautuminen johtuu ennen muuta karjalaisista sukujuurista.

– Mun isosiskolla oli kitara, jota se ei koskaan soittanu, koska siinä oli vain kolme kieltä ja kukaan ei tienny miten se viritetään. Silti mä opettelin sillä soittamaan, sillai niinku kieli kerrallaan, jostain käsittämättömästä vireestä, kaikkea mitä radiosta kuulin.

Koulussa Pekan onneksi vastaan sattui hyvä ja innostava musiikinopettaja, joka alkoi harjoituttaa Tiernapoikia jo alaluokilla.

– Sitten kun neljännellä luokalla pääsi mukaan, niin käytännössä jo osasikin sen jutun. Siinä tuli tosi paljon esiintymiskokemusta: käytiin kaiken maailman rotarybileet sun muut ja ravintoloissa tosi paljon ihan pikkugossina ja kerättiin rahaa! Muistelen sitä lämmöllä, koska siinä sai pukeutua, ihaniin, kaikkiin erilaisiin kiiltäviin vaatteisiin!!!

Isäkin onneksi ymmärsi pojan musikaalisuuden ja hankki sähkökitaran. Perhe myös muutti pikkukylältä keskustaan, joten haapajärveläisiä soittokavereitakin löytyi helpommin.

– 14-vuotiaana menin sellaseen bändiin kuin Kake and the Gamblers, joka soitti tietysti Hurriganesia ja muita sen ajan rokkihittejä. Tehtiin sitten omiakin biisejä ja päästiin jopa Rockin SM:n semifinaaliin.

– Sittemmin perustin oman bändin nimeltään Totuuden Henki, joka soitti pelkästään mun biisejäni. Oltiin jopa Yö-yhtyeen lämppäreitä ja saatiin aika erikoista mainetta, koska muut bändit olivat aika lailla punk-osastoa, minun idolini oli David Byrne.

Armeijassakin Pekka päätyi oitis perustamaan tanssiorkesterin upseerikerhojen ja tilaisuuksien tarpeisiin. Intin jälkeen Pekka päätyi suorittamaan peruskoulun loppuun Hollolassa.

– Sieltä tuli muutto Heinolaan, jossa sitten alkoikin tapahtua: siellä perustettiin mm. Nypykät -yhtye. Itse en varsinaisesti tehnyt keikkoja Nypyköiden riveissä, mutta olin mukana esi-Nypyköissä eli teatteriseurue Metkussa, joka teki kiihkomielisesti tosi rajuja ja radikaaleja näytelmiä. Vähitellen sitä ryhmää pyydettiin keikoille ja ottamaan soittimia mukaan, siitä sitten syntyi Nypykät, joka oli alun alkaen tavallaan parodiaa kansanmusiikista, kieli poskessa -meininkiä. Eikä aikaakaan niin Nypyköillä oli jo levytyssopimus. Mutta siinä vaiheessa mä olin jo muuttanut Helsinkiin vaimoni opiskelujen vuoksi.

– Soittohommat kuitenkin sen kun jatkuivat ja aloin tehdä trubaduurikeikkoja kitaran kanssa. Siinä 80-luvun lopussa sitten vielä muutin vuodeksi Rajamäelle Hellas-pianon tehtaalle pianonvirittäjäoppiin. Tein tehdasvirityksiä, joka on tietysti ihan eri kuin oikea pianonviritys. Olisin muuten päässyt aikanani oikeaan pianonvirittäjäkouluun Näkövammaisten ammattikouluun, mutta kun puuttui se peruskoulun päästötodistus. Fazerin ja Hellaksen fuusio teki minusta työttömän.

– Kaverini pitämässä liveklubilla Kappelin kellarissa hoitelin aluksi miksausta ja kamoja, ja sittemmin oikeastaan koko klubia. Siinä tutustuin moniin hyviin muusikoihin, kuten Himbergin Arskaan. Kerroin, että haluaisin perustaa bändin ja kuinka ollakaan, olin sitten pian tuolla Ogelissa soittelemassa, siinä oli opettajiakin mukana. Tosi huippumuusikoista kerätty orkesteri, joka treenasi innokkaasti omia biisejäni. Johonkin homma kuitenkin lopahti, syynsä oli silläkin, että elävän musiikin tilaisuudet vähenivät ratkaisevasti noihin aikoihin.

Samoihin aikoihin Pekka alkoi itseopiskella tosissaan audiotekniikkaa, vaikka studiohommat olivatkin jo tuttuja bändiajoilta.

– Sitten tuli tämmöisiä henkilökohtaisia juttuja, kuten ero. Alettuani elää nuoruuttani uudelleen tutustuin discon ihmeelliseen maailmaan. Koneosasto ja syntikat alkoivat tosissaan kiinnostaa, vaikka bänditouhu olikin ollut musiikillinen pohjani.

– Viimein kävi sillain, että olin taas kerran yksinäni esiintymässä, mies ja kitara -osastoa. Yhteislaulatin ihmisiä ja lauloin väliin omia biisejäni. Sitten siellä oli yksi Warnerin kustantamon tyyppi, joka oli sitä mieltä, että ”noihan pitäis ehdottomasti julkaista”. Tehtiin Mies ja kitara -demo, joka päätyi Raimo Henrikssonille.

– Sovittiin, että ne julkaisee mulle sinkun, siis kustannusyhtiö. Ja niin tehtiin eli mulla on Suomen Warner/Chappellin ykkönen: sinkku Kaipaatko kesää/Lipsuvin askelin, joista jälkimmäisestä tulikin pieni hitti. Innostuneena tein lisää ja bändin kanssa treenailtiin. Jotenkin se bändijuttu jäi ja mä sekosin noihin koneisiin.

Pari vuotta myöhemmin, 1997 Pekka teki omalle levymerkille (Otter records eli Saukko-levyt) koko albumin suureksi osaksi pönttö-Macilla ja syntsilla. Pitkäsoitto ei kuitenkaan ottanut tuulta mitenkään erityisesti ja keikkarintamakin oli nihkeää.

– Se ei vain osunut mihinkään sen aikaiseen valtagenreen. Sanonpahan vaan, että nyt se materiaali olisi ehkä valtavirtaa. Mutta eihän levyn menestystä ikinä voi ennakoida… Tulipa kuitenkin ensialbumi julkaistua ja se on kuitenkin tekijälle aina tärkeintä.

Menestyksen siemenet olivat kuitenkin jo toisaalla muhimassa.

– Jo ennen levyn julkaisemista, vuonna 1995, olin törmännyt bändiin nimeltä Villit Pippelit, joka oli alun alkaen vain hyvä ja huolella tehty vitsi nahkakundien bileisiin. Ensimmäinen isompi look-a-like mitä mä olin nähnyt. Ensiesiintymisten jälkeen tuli kuitenkin tarvetta omiin biiseihin, jolloin minä astuin remmiin.

”A-machoni oot” nousikin Radiomafian avustuksella suureen camp suosioon.

– Myös levy-yhtiömme nimi Rectum Records kolahti toimittajiin. Sehän johti sitten esiintymisiin mm. YLE-päivillä ja MTV:n perheohjelmissa. Biisejä rupesi tulemaan enemmän ja alettiin luopua tästä lookalike-osastosta. Bändi huomasi, että meistähän on tullut kansallinen kulttibändi ja enemmistö oli varmaan meistä tietoinen.

Lopullinen huipentuma oli Mattiesko Hytösen kolumni Hesarissa, joten Villit Pippelit alkoivat lähestyä levy-yhtiöitä.

– Ne olivat ihan kauhuissaan, että ei missään tapauksessa, tämmöinen gay-bändi, ei voi ajatellakaan. Jolloin jatkoimme vain keikkailua ja teimme lisää biisejä. Niinpä kaikki taustanauhamme on edelleenkin miksattu nimenomaan keikkatilannetta varten ja aivan valmista levymatskua on vähemmän.

Hillittömän ja kurinalaisen treenaamisen jälkeen omien sanojensa mukaan tanssitaidottomasta Pekasta tuli Villien Pippeleiden tanssiva vakiojäsen. Villit Pippelit ei konemusallaan edes yrittänyt Rock SM:ään, mutta pääsi toisella yrittämällä Jyrki Hits Challengeen 1999.

– Aika hurjaa. Selkeesti ja tietoisesti gaybändi, keski-ikäisiä hemmoja ja sit mennään huudattamaan kahta ja puoltatuhatta teinityttöä. Se on kyllä Villien Pippeleiden tähän asti huimin saavutus, että pärjätään kilpailussa. Meitä pidettiin ennakkosuosikkina saliyleisön reaktioiden perusteella ja Klamydian poikien kanssa vaihdettiin paidat. Kisanhan voitti Tiktak: oisko ollu siks että niillä oli manageri ja meillä ei?

Toissa vuonna Pekka päätti jälleen julkaista levyn ja sai SETA-säätiöltä apurahan tehdäkseen Suomen ensimmäisen gay-kokoelman ”Heitä voltti”.

– Heti astuttuani kaapista joskus 10 vuotta sitten, sukelsin gay-ympyröihin ja aloin esiintyä myös niillä estradeilla. Tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja huomasin ympärilläni paljon lahjakkuutta. Pitkätukka/hevirock osastoa niissä piireissä on vähemmän, ehkä 1%. Glamourin ja ikuisen nuoruuden ihannointi, mm. disco- ja euroviisumusiikin muodossa on suuressa suosiossaan. Ja niin rokkijätkä kuin mä oonkin, niin vasta gay-piireissä ymmärsin discomusiikin funktion! Toki lesbopiireissä on naisten tekemä rock on suuressakin suosiossa.

– Halusin tehdä jo ensilevynsä julkaisseelle Jorma Uotiselle oikein kunnon camp-discobiisin huokailuineen päivineen. Ja Jormahan suostui. Laitoin myös sanan kiertämään ympäri Suomea, että levylle mahtuu 14 biisiä ja demoja alkoi tulla. Materiaali oli kovin eritasoista, mutta päätin, että mikä tahansa mielenkiintoinen on julkaisukelpoista, kunhan siinä on riittävästi alueita, että pystyy masteroimaan pahimmat kohinat pois.

Pekka sai juonittua kokoelmalleen valtakunnallisen jakelun ja menestystä sen raidoille tuli Amerikasta asti, kun pari biisiä pärjäsi kansallisen homoradion GayBC:n listoilla mainiosti. Pekka oli myös erittäin imarreltu, kun tasavallan presidentti tuli hakemaan levyynsä nimikirjoituksen!

Pekan sivuprojekti on Laulavat Kahvinkeittäjät, joka syntyi alunperin tilaustyönä Lost & Foundiin Muusikkojen liiton täydennyskoulutuskurssikavereiden (Anja Erämaa, Kaarina Linko, Paula Miettinen) kanssa. Teatteria ja Finnhits-osastoa yhdistävästä kertaluontoisesta projektista tuli yllättäin ryhmä, joka keikkailee edelleen.

Vuosien mittaan Pekka on käynyt monia kursseja ja opiskeli maskeeraajan ammattiin iltaopiskelijana ja elääkseen tehnyt töitä autonasentajasta varastomieheen, taide- ja mediapajan ohjaajasta graafikkoon. Nyt Pekka on myös saanut paperit Sibelius-Akatemiasta saliäänentoiston ja kiertuemanageroinnin koulutusohjelmasta, johon kuului opiskelua myös Lontoossa.

– Olin onneni kukkuloilla kun sain koskea Abbey Roadin miksauspöytään, jolla on tehty kaikki Pet Shop Boysin levyt. Ja oli siellä joku romuhuone, jossa joku Beatleskin oli käynyt joskus.

– Periaatteessa olen nyt huippukoulutettu keikkamiksaaja ihan paperillakin.

Pekka on tehnyt biisejä myös muille. Turkka Malin kanssa tehty biisi oli mukana Syksyn Sävelen finaalissa 1998.

– Olisin luullut, että siitä olisi poikinut enemmän mahdollisuuksia, mutta mitä vielä. Uusia yhteistyökumppaneita ei niinkään ilmaantunut. Nyt teen materiaalia kahdelle uudelle lahjakkuudelle… Mutta itsellekin pitäisi vissiin taas tehdä jotakin.

Villit Pippelit on kuitenkin ykkösprojekti ja aikamoisia paukkuja on luvassa tänä vuonna. Levy on valmistumassa ja Filmiteollisuus on kuvannut kymmeniä tunteja materiaaleja kiertuedokumenttia varten.

– He osoittivat kiitettävää ennakkoluulottomuutta ja ilmoittivat, että järjestäkää kiertue niin me filmataan se. Me käytiin Virossa ja Pohjois-Suomessa ja päätettiin rundi Tavastialle.

– Siinä on myös palavereja levy-yhtiöiden kanssa. Nyt sai vihdoin kysyä: ”Mikä mättää, kun ei meitä suosiosta huolimatta oteta?” Suoraan kysymykseen suora vastaus, kyllä moni nikotteli…

Pekka uskoo, että gay-tausta ei ole enää haitta Suomessakaan, maailmalla suorastaan päinvastoin.

– Hirveän usean tämän päivän huippuartistit ovat nousseet valtavirtaan gay-yleisön suosion kautta. Suomessa tätä ei ole vielä ymmärretty alkuunkaan tai ainakaan käytetty tätä kanavaa. Jos joku juttu menee läpi New Yorkin gaypiireissä, ei aikaakaan niin se on koko maailman valtavirtaa.

Villit Pippelit, englanniksi Wild Willies, tekee seuraavan albuminsa myös englanniksi ja odottaa, että markkinat avautuvat myös Jenkkeihin. Keväällä valmistuu myös uusi show.

Sitten keskusteltiin vielä vähän muiden muusikoiden seksuaali-identiteetistä. Pekka on iloinen siitä, että parisuhdelain myötä homous on lopullisesti lakannut olemasta rikos ja Suomessakin on viime vuosina uskaltautunut kaapista useita tunnettuja tekijöitä.

– Ei se kyllä niin mene, että jos on homopiireistä, niin on automaattisesti kova tekijä, mutta kyllä niitä maailmalla kumman paljon on, Elton Johnista alkaen. Voisko se olla niin, että sosiaalisen tilanteen paineet purkautuvat taistelutahtona ja taiteeseen?

– Aikaisemmin varmaan noissa klassisen musiikin säveltäjissä oli homoseksuaaleja ja kai sitä pidettiin vähän sen ajan taiteilijoiden ominaispiirteenäkin.

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 1/2002

Selaa lehden artikkeleita