Musiikintekijät -logo

Miehen iässä laulujen teossa

Miehen iässä laulujen teossa

Ilkka "Petri" Pettersson helähti aikoinaan kansan syvempien rivien tietoon nimenomaan Petrinä - taiteilijanimen keksi Ilkka "Danny" Lipsanen. Nuorukainen lauloi mummoja ja muitakin immeisiä itkettävästi nostalgisesti maalaismaisemasta. Koskapa Suomessa maaseutua oli (ja on edelleenkin) runsaasti enemmän kuin kaupunkeja ja nekin olivat täynnä maalaisia, tuli englantilaisten Elton Johnin ja Bernie Taupinin teoksesta välittömästi hitti, eikä vähiten Jukka Virtasen ansiokkaan käännöksen takia.

– Toivoisin kuitenkin 60-luvulta perintönä sen tyylistä lähestymistä
tähän päivään, että vaikka laulaja saattoi olla hirvittävänkin näköinen,
saattoi hän silti vuolla kultaa musiikillaan. Miksi muualla maailmalla
on sijaa vanhoille, eli yli viisikymppisille laulajille?

Suomessa eräs suosion mittari on päästä kanteen Suosikin, näinhän kertoo eräs laulu, ja sinne päätyi kansalliseksi julkkikseksi noussut Petrikin. Prinssin kruunu viattomilla kutreillaan ja melkein aito kärpännahkaviitta harteillaan hän pelasi kuvassa shakin jaloa peliä toisen laulajan, saman tyylisiin historiallisiin vetimiin sonnustautuneen Kisun [Järnström] kanssa.

Myöhemmin, pahimman popparimenestyksen tyynnyttyä Petri-prinssistä sukeutui myös varteenotettava lauluntekijä, joka viime vuoden lopulla saavutti viidenkympin kunniakkaan rajapyykin. Muutaman vuoden hiljaisemman elon jälkeen on luvassa toimintaa, niin sävellyksessä kuin bändirintamallakin. Siksi muutama sana kanssaan, ja miksi ei muutenkin.

Lähdetään loogisesti etenemään tiedustelemalla menneisyydestä. Ei kai ollut sattuma, että brassiosasto on ollut merkittävä elementti teikäläisen musiikinteon alkamisessa, jopa ennen aikansa puhallinpitoisia trendibändejä Chicago’a ja Blood, Sweat& Tears’ia?

– Kyllä, ei ollut sattuma. Isämme soitti trumpettia, oli nuorempana aloittanut Pelastusarmeijan orkesterissa ja edennyt myös kapellimestariksi. Siihen aikaan kun hän mieli soittamaan, soittimia oli harvassa, ja bändiin meno oli yksi tapa päästä torveen käsiksi – eikä aatteessaakaan tietenkään mitään vikaa sinänsä ollut. Hän vaati aikanaan päättäväisellä kädellä myös kaksosveljekseni Heikin ja Hannun mukaan osallistumaan trumpetinsoiton uljaaseen, mutta välillä hermoja riipivään maailmaan. Kuvittele itse sateista päivää, jolloin ei voinut mennä ulos, ja sisällä soi taukoamatta vääpeli Kukkosen johtamana ”Trumpetistin vapaapäivä”.

Koko perhe osallistui myös musisointiin, äitini soitti alttotorvea ja kolmas veljeni Ari (Aku) tenoritorvea. Minullekin, nuorimmalle, luvattiin vihdoin soitin, sen nimi oli kuulemma triangeli. Toivorikkaana odotin minkälainen se mahtaisi olla – nähtyäni instrumentin olin hitusen pettynyt. Hessu ja Hande olivat muuten Kuopion musiikkiopiston ensimmäiset trumpettioppilaat. Tästä sitten seurasi, että brassit olivat mukana, kun alettiin keikkailla erilaisilla bändeillä.

Aikansa suosittu Herb Alpertin ”tijuana -meininki” piti myös torvet mukana bändissä, ja totta kai muotiin tullut soul-musiikki vaati ehdottomasti puhallinsektion. Omalla tahollaan trumpetisti Jörgen Petersen sai aikaan instrumentaalihitillään sen, että ”Särkyneiden toiveiden katu” piti keikoilla kajauttaa kerran jos neljännen, jotta maksava tanssikansa oli tyytyväinen. Veljeni saikin hauskasti kehuja ko. kappaleen tulkittuaan, tyyliin ”sinähän soitat ihan kuin se Pettersson”. Sitähän ei käynyt kiistäminen!

Millainen oli 60-luvun poppis-ilmapiiri Suomessa, ja erityisesti Kuopiossa?

– Muun muassa Seppo Immosen orkesterissa kiersin alussa maakuntaa, soitettiin tietenkin pakolliset humpat ja tangot, mutta paljon Beatlesia, Santanaa ja Rollareitakin. Ulkomaista poppista, ei niinkään kotimaista listakamaa. Aika vapaata meininkiä noin musiikillisesti, ainakin tällainen kuva jäi itselleni mieleen noista kuumista kesistä, ahtaiden pakettiautojen takaosissa vahvistin sylissä matkustaessani.

Omien biisien rustaaminen alkoi jo joskus silloin?

-Se alkoi kauhusta! Olin parikymppisenä suunnaton kauhutarinoiden kuluttaja, ja pitkät keikkamatkat kuluviat rattoisasti kauhulehtiä lukiessa.Totta kai noissa lehdissä oli ainakin 85% soopaa, mutta jos onnistuin kerran päivässä löytämään uuden hyvän jutun, niin olin tosi tyytyväinen. Ajattelin alkaa tekemään kauhulauluja – synkkiä öitä ja hyytäviä vampyyreita.

Mielessäni virisi ajatus, että miksi ei pop-musiikkiin voisi tulla sellainen laji jota myös Alice Cooper maailmalla edusti, nyt vain olisi enemmän kysymys ”kauhutarinoista”, ei veren roiskeesta stagella. ”Vauhdissa” -LP:llä [Pettersson Brassin toinen levy] on oiva esimerkki kauhulehtilaulusta. En edes muista kappaleen nimeä, joten se siitä kauhusta.

Käännösiskelmien lomaan alkoi kuitenkin ilmestyä myös omaa tuotantoa. Sitä oli muistaakseni jo enemmänkin tällä toisella Pettersson Brassin levyllä.

– Joo, olihan niitä muutamia. Piti aina yrittää löytää tekstintekijä, ja niitä oli siihen aikaan harvassa, paitsi tietenkin levy-yhtiöiden vakiotyypit. Niiltä taas lipesi helposti metritavaraa. Olen aina ollut surkea tekemään biisiä kokonaan, eli sekä sanat että melodia yhtä aikaa tai limittäin. Joskus kokeilin sellaistakin, että varastin fiilingin joltain amerikkalaiselta lauluntekijältä, eli luin ja opettelin sanat – ehto oli se, ettei saanut tuntea kyseistä melodiaa. Sävelsin sitten sen tekstin uusiksi ja lähetin suomennettavaksi. Hieman myöhemmin sanoitin ja sävelsin englanniksi, ja se taittui jo paljon paremmin.

Esimerkiksi Juice on myöhemmin kääntänyt näitä laulujani, esimerkiksi tästä yhteistyöstä kappale ”Rakkauden yöt” ansaitsisi mielestäni ehdottomasti tulla tehdyksi uusiksi. Mutta niin kuin sanoin, kun ei itse vääntänyt tekstejä, eikä se siihen aikaan ollut tapanakaan yleisemmin, niin olo oli vähän orpo. Tämä oli siis aikaa ennen suomenkielisen rockin nousua joka tapahtui 70-luvun alkuvuosien jälkeen. Silloinhan tuli Juicet ja muut käänteentekevät kirjoittajat.

Melko pian 70-luvun puolivälissä lavatanssien kiertäminen alkoi maistua puulta. Kukaan ei pätkääkään välittänyt miten bändit soitti, korkeintaan joku sympaattinen humalainen kävi pyytämässä ihan vaan vaihteeksi humppaa seuraavaksi. Levy-yhtiöni tarjosi minulle jotain käännösbiisiä, se oli se viimeinen niitti sillä kertaa. Teksti oli jotenkin että ”lihava on lämmin, muita pehmeämmin/syliini sä taivut, olet mulle ainut.” Joku lyriikan ihmelapsi oli siinä ollut antaumuksellä päivätyönsä ääressä, ja sorvannut sen varmaan ihan vilpittömin mielin.

Saitko innoitteen runojen säveltämiseen juuri tuosta tapauksesta, vai mistä? Tämän tyylinen työstöhän oli jossain vaiheessa hieman huonossa huudossa, kovasti ”taiteellisena”.

– Olin joutessani säveltänyt chileläisen Pablo Nerudan ”Tämänkin hämärän” [Pentti Saaritsan käännös], ja muutaman muunkin runobiisin. Itse juttu lähti siitä kun yksi tyttö, siis fani, lähetti minulle kirjeen jossa oli tämä teksti. Lukiessani nousi tukka pystyyn, ajattelin, että ”onpas kova tyttö kirjoittamaan”. Kirjeen lopussa hän onneksi kuitenkin mainitsi, että juttu on peräisin jonkun Nerudan ”Andien mainingit” -nimiseltä runokokoelmalta. Hankin sen kirjastosta, ja aloin hartaasti tutkimaan kyseistä opusta, ja biisejä alkoi vaan tulla.

Jussi Tegelmanin kotistudiossa teimme niistä versioita ja näin lähti ”Nuoruus”-levyn tekeminen ikään kuin varkain käyntiin. Lopputulos saatettiin toiveikkaasti Love Records’iin kuunneltavaksi, ja siellä pidettiin. Tehtiin sitten ”Tämänkin hämärän”- single [1977], ja kun siitä tuli pieni menestys, niin saatiin kehoitus kokonaisen levyn vääntöön. Ei ollut oikein mitään kuvaa siitä, mitä oltiin tekemässä kun ei oltu koskaan sellaista tehty, mutta joku haju oli, että oikeilla jäljillä ollaan.

Jossain päin katsottiin tällaista runoihin kajoamista hieman karsaasti.

– Tällaistakin oli. Suomalainen rock oli voimissaan, eikä tämä ilmeisesti ollut sitä rehellistä rokkia. Muun muassaTampereen hanut sai ilmeisesti vähän näppylöitä. Olen muuten pohtinut sitä miksi runobiisit joko erottuvat runobiiseiksi tai ei. Eipä monikaan ajattele Baddingin ”Paratiisi”-kappaletta kuunnellessaan että ”hei, tämähän on siihen ja siihen runoon …” jne. [Tekstihän oli alunperin runoilija Arja Tiaisen originaali, jota Badding hieman viilaili suuhunsa sopivaksi, jolloin se sai lopullisen asunsa. Ja hyvin on toiminut, oli sitten runoa tai iskelmää – toim.huom.].

Jonkin verran olisin joissain tapauksissa nykyistänyt vanhahtavaa runokieltä, mutten ole sittenkään tohtinut niihin ryhtyä. Kirjoitettu mikä kirjoitettu. Parhaimmillaan runoon tehty laulu on kuitenkin hieno kokonaisuus, oli alkuperä mikä hyvänsä. Lopputulos tietenkin ratkaisee.

Onko sinulla mitään erikoisempia muistoja muistoja ”Nuoruus”-levyn vaiheilta tai sen saamasta vastaanotosta? Olithan ainakin popparifaneille osa ”Maalaismaisemaa”.

– Levyhän valittiin mm. Yleisradion Vuoden Levyksi, joten kyllä selkääntaputtajia riitti ainakin silloin missä liikuinkin. Toki on yksi todella keljukin muisto. Juhlimme uutta vuotta, olikohan se 1979 tai jotain, ja eräs vanha luokkakaveri, joka ei pitänyt musiikillisesta tyylinvaihdoksestani päätyi riitelemään samaan pöytään. Aluksi kaikki meni asiallisesti mittellessämme ainoastaan sanan säilällä, mutta jossain vaiheessa kaveri sekosi ja antoi nyrkin puhua. No, Henry’s Pubissahan oli tuohon aikaan varsin rotevat portsarit, joten tämä jappe sai reippaasti porttikieltoa, ainakin kevääseen saakka.

Porttikielto kevääseen – kuulostaa aika runolliselta, melkein biisiltä. Hyvä ettei koko nuoruus mennyt porttikiellon merkeissä, jossain hämärässä porraskäytävässä! Mutta sitten, mietteitä pääosin Aaro Hellaakosken teksteihin pohjautuvan ”Oikku ja vapaus”- levyn tiimoilta [1981]. Sehän oli selkeästi suomalaisen säveltäjän ja yhden runoilijan tuotantoon keskittyvä kokonaisuus – siis melkein kokonaan. Myöskin Jaakko Salon osuus monia varmaan kiinnostaa, tämähän ei ollut siihen aikaan mitenkään tyypillistä Jaken ja sen aikaisen Fazerin tuotantoa.

– ”Oikku ja vapaus” tosiaankin syntyi halusta synnyttää jotain täysin suomalaista. Etsin sellaisia tekstejä, jotka olisivat hengelle herkkiä ja aina tosia – nyt ja vielä noin sadan vuoden kuluttuakin. En koskaan unohda sitä päivää jolloin menin levyn matskun kanssa Jaakko Saloa tapaamaan Helsinkiin. No, demot oli huolellisesti etukäteen tehty, joten mietin kuumeisesti mitähän Salo pitää melodioista ja niiden suhteesta valitsemiini runoihin?. Kohtaaminen sujui kuitenkin todella miellyttävissä, keskinäisen kehumisen ja kannustavien huomioiden merkeissä.

Kun astuin ulos Fasulta oli upea fiilinki. Esimerkiksi ”Iltapäivän tangoa” Jakke oli maininnut ”nerokkaaksi”, sekä tekstiltään [Leena Laakkonen] että melodialtaan. Toivoin tietenkin, että jutuissa olisi edes ripaus totta, mutta vakavasti asiaan palaten, Jakke todella tiesi miten kannustaa. Kuin myös osasi olla tarvittaessa aika kriittinen. Oli kappaleita, joista hän totesi noin kolmen tahdin jälkeen vain ”ei, ei”. Levyllä on myös, kannen tiedoista poiketen, yksi Jaakko Salon mieskvartettisovitus, nimittäin kappaleessa ”Pyhät päät”.

Nyt onkin hyvä tilaisuus selvittää kyseinen juttu, joka kertoo paitsi Jaken ammattitaidosta, niin myös vaatimattomuudesta, tyylitajusta ja reilusta suhteesta nuorempaan kolleegaan. Olin nimittäin sattumalta itse pähkäillyt sen arrin kanssa, kaikki muukin kama levyllä kun on tekemääni. Puhaltimet olivat kohtalaisen onnistuneita, mutta kuorosovitus tökki. Nuorukaisella ei riittänyt ammattitaito. No, Jakke tuli tapansa mukaan taas kerran yläkerran toimistosta kurkistamaan alas studion puolelle, huomasi problemaattisen tilanteen ja pyysi kasettikopion biisistä – siinä oli laulu, puhaltimet ja guidepiano. Hän toi sitten seuraavana päivänä arrin, jonka lauluyhtye ”Köyhät ritarit” sitten melko välittömästi lauloi. Kun sitten kansitietoja laadittaessa ilmaisin, että kyseinen kontribuutio pitäisi sinne kanteen myös sisällyttää, Jakke myhäili vinolla hymyllään ja sanoi: ”No, ei nyt pilata hyvää kokonaisuutta.” Eli tämäkin allekirjoittaneen näiltä osin saama ansioton arvonnousu tuli nyt toivottavasti vihdoin oikaistua.

90-luvulla oli sitten hiljaisempaa. Onko mielessäsi syitä tai tietoisia päätöksiä tähän?

– 90 -luvulla musiikkibisnes oli mielestäni sitä, että vain nuoret, kauniit ja tanssitaitoiset kiinnostivat levyfirmoja. Onneksi tuo trendi on ohi, ja tästä itselleni mieleisemmän musiikin tulosta on lukuisia esimerkkejä. Mutta vaan esimerkkinä, kerran 90- luvulla Fazer kampanjoi etsien eri paikkakunnilla laulajia. Piruuttani menin paikalle ja levy-yhtiön suuri piirtein samanikäinen, ohutvaaleatukkainen, silmälasipäinen setä sanoi, että olen liian vanha. Ja että minulla ei ole mitään käyttöä, vaikka koelaulun perusteella ääni soi paremmin kuin koskaan.

Nykyisin olen toki paljonkin saanut levy-yhtiöiltä pyyntöjä biisien tekoon, lähinnä muille. Mutta mikä pysäyttäisi laulavan narsistin laiskuuden tehdä biisejä muille?

Viimeinen lause oli aika filosofinen, ettei kryptinen, mutta jokainen tulkitkoon sen tykönänsä. Nykyään 60-luvun revival työllistää ja innostaa taas vanhempaa polvea ottamaan polvea – vaikka aina ei ole takuita, että sieltä noustaan. Mitä tästä ajattelet?

– Kaikkihan me tiedämme, että suurin osa popmusiikin sanottavasta tuli noin 35 vuotta sitten sanottua, ja aika selkeästi tulikin. En usko, että on järkevää lähteä jäljittelemään biisinteossa sitä maailmaa joka 60 -luvulla oli. Toki saundeja on kiva rekonstruoida, vaikkapa Vox-vahvistimilla ja nauhakaikulaitteilla.

Toivoisin kuitenkin 60-luvulta perintönä sen tyylistä lähestymistä tähän päivään, että vaikka laulaja saattoi olla hirvittävänkin näköinen, saattoi hän silti vuolla kultaa musiikillaan. Miksi muualla maailmalla on sijaa vanhoille, eli yli viisikymppisille laulajille?

No, jos laulaja on yli viisikymmentä, ei se mielestäni tarkoita että hän olisi ”hirvittävän” näköinen, ainakaan välttämättä. Uutta musiikkia kuitenkin ilmeisesti syntyy?

– Joo, tällä hetkellä työstän musiikkia muun muassa muutamille teattereille. Myös Pettersson Brass alkaa kevään mittaan työstämään pitkäsoittoa täällä Kuopiossa. Tällä levyllä on omien biisieni lisäksi muun muassa erään Pekka Tegelmanin musiikkia, pitkästä aikaa. Viime joulukuussa tuli siis 50 vuotta mittariin, mutta biisejä syntyy kuitenkin niin kuin ennenkin. Ehkä kauhutematiikka on vain toisenlaista!

Mutta syntymäpäiväkonserttini oli mahtava kokemus, siitä kiitos kaikille mukana olleille eli Sami ja Maarit Hurmerinnalle, Kim Brownille ja Pepe Willbergille, ja tottakai salintäyteiselle savolaiselle yleisölle. Tietenkään unohtamatta jousiryhmää, ja Vesannon mieskuoroa ja sitä Pettersson Brassia.

Mutta nyt lopuksi kysymys jonka vastaus on vuosikymmenet mietityttänyt. Kumpi sen Suosikin kannnessa käydyn shakkiottelun voitti, Kisu vai sinä? Kai muistat sen mittelön?

– Kyllä, muistan hyvin. Se oli nimittäin myös ensimmäinen kerta kun tapasin kuuluisan Jyrki Hämäläisen. Muistan tapaamisesta sen, että Hämäläinen yritti kovasti jostain syystä yllyttää minua haukkumaan Wigwamia Sinänsä hauska muisto, etenkin kun bändi on tullut uudestaan kehiin. Kun en tähän leikkiin lähtenyt, oli hän kovasti harmistunut. Mutta sen shakkiottelun Petri ”Spasski” Pettersson voitti ylivoimaisesti.”

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 2/2003

Selaa lehden artikkeleita