Musiikintekijät -logo

SOVITUS, osa 3

SOVITUS, osa 3

Vaikka viime numerossa jo ilmoitinkin, että tämä sovitusmaailmaa käsittelevä artikkeli olisi kaksiosainen, niin toisin kuitenkin kävi. Tekstiä yhdistyksen syyspaneelissa viime lokakuun lopulla käydystä keskustelusta löytyi kuitenkin vielä julkaistavaksi asti, joten nyt kolmannessa osuudessa vasta päästään loppuun asti. Tuolloin käytyä keskustelua on edelleen referoitu yleisesti, ja vapauksia ottaen yhdistellen, ilman täsmennyksiä puheenvuorojen pitäjiin.

Teoksen ensimmäinen sovittajan, joka nykyisin on usein kantalevytysversion sovittaja, panos on usein niin painava, että seuraavat teoksesta tehtävät sovitukset perustuvat ikäänkuin tähän ensimmäiseen sovitukseen, joten olisi oikein, että ensimmäinen sovittaja merkitään kantaversion sovittajaksi. Alkuperäinen tarkoitus oli, että seuraavasta sovituksesta täytyy säveltäjältän lisäksi kysyä myös kantaversion sovittajalta. Tämä lähenee kanssasäveltäjä- ajatusta, mutta ehkä hän ei kuitenkaan ole toinen säveltäjä.

Tarkoitus on nimenomaan ollut se, että säveltäjä ei ole kantaversion luoja, vaan siinä on ollut ”apulainen”, joka on laatinut sen soitettavan materiaalin. Jos säveltäjä on tehnyt alusta loppuun koko hoidon, siis valmiin sovituksen, niin silloin hän tietenkin on kantaversion tekijä. Ja näinhän ei usein ole, Teostossa on varmasti paljon teoksia jotka on sinne ilmoitettu esimerkiksi ennen ensimmäistä levytystä, mutta ne on kuitenkin ilmoitettu kantaversioina. Melodia ja soinnut ei ole sovitus.

Kantaversio-idea nimenomaan keksittiin, että saataisiin ensimmäinen – ison työn tehnyt – sovittaja mukaan.

Jonkun biisin intro, joka kuuluu siihen kantaversioon, saattaa olla vaikka puhelinäänenä, ja siitä jo kyseisen kappaleen tunnistaa, vaikkei varsinaista melodiaa tulisi ollenkaan.

Kantaversion tekijä ei aina ole levytetyn kantaversion sovittaja. Säveltäjä saattaa käyttää sovittajan palveluksia jo hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin syntyy esimerkiksi demo, jonka avulla teosta kaupataan eteenpäin. Tuloksena syntyy sitten levytys, jonka sovitus pohjaa ratkaisevasti kyseiseen demoversioon. Tällaisessa tapauksessa säveltäjä merkitsee teoskorttiin ruksin kantaversion kohdalle, ja nimeää käyttämänsä sovittajan, ei ensimmäisen levyversion sovittajaa. Näin asia on tarkoituksensa mukainen.

Kantaversio-käsite on lähtöisin äänilevysovitusmaailmasta ja genre-uudistuksesta, halusta suojata ensimmäinen levytetty versio, suhteessa vallitsevaan keikkatodellisuuteen.

Nykyisessä käytännössä ei kuitenkaan kantaversion sovittajalta lupaa seuraavaan sovitukseen kysytä. Tilityksessä kohdistetaan kaikki ne esitykset, joissa ei ole sovittajaa merkitty, sille merkitylle kantaversiolle.

Ongelma on se, ettei Teoston systeemissä voi tehdä muutosta kantaversiorekisteröintiin. Tiedossa on tapauksia, joissa jostain hyvinkin menestyneestä kappaleesta ei ole kantaversiona sitä kaikkien tuntemaa ja esittäjien käyttämää ensimmäistä levytysversiota, vaan säveltäjän yksinkertainen melodia plus sointumerkit -versio. Näin alkuperäinen, sinänsä kannatettava periaate jää toteutumatta. Onhan jo käynyt useammin kuin kerran, että jonkun teoksen jokin myöhempi versio nousee huomattavasti käytetymmäksi kuin alkuperäinen, ja näin todennäköisesti käy joissakin tapauksissa aivan varmasti jatkossakin, jolloin kantaversio pitäisi voida muuttaa. Säveltäjällä pitäisi tässäkin tapauksessa olla se lopullinen päätäntävalta, joka hänellä jo muutenkin on.

Pitäisikö termi tässä muuttaa kantasovitukseksi, jotta oikeudenmukaisuus ja asian periaatteellinen ymmärtäminen paranisivat?

Genre-uudistuksen yhteydessä tehdyssä lisätilityspäätöksessä lukee, että ”sovitus tulee lisätilityksen piiriin ainoastaan silloin, kun se on alunperin rekisteröity osana teosta”. Taloudellinen jako-osuus voi olla mielenkiintoinen, mutta lähtökohta on yksinkertainen peruskysymys, eli silloin kun sovitus on sellainen, että se voisi olla osa sävellystä. Jos sovittajan pitää saada sanoa kantansa, niin silloin hän on osatekijä, ja termi kantaversio hämärtää tekijän ymmärrystä omasta asemastaan. Ideaa ei laki suojaa. Teoskynnys on hyvin abstrakti asia ratkaistavaksi.

Kentälle tiedottamisessa on jäänyt tekemättä se, että mikä on sovittamista ja mikä on kanssasäveltämistä.

Tekijänoikeus on mennyt kaupanteon suuntaan. Räikeitä esimerkkejä on useita esimerkiksi Amerikan suunnalta. Ennenkuin lupa-anomusta edes käsitellään, todetaan että jos lupa tulee, niin mitään – ei taloudellisia eikä moraalisia – oikeuksia ei tule. Kaikki oikeudet jäävät myöntäjälle, ja he saavat lisäksi käyttää syntynyttä sovitusta miten haluavat. Tämä on kaupankäynnin äärimmäistä muotoa, joka on toisaalta tietenkin johtanut siihen, ettei monikaan esimerkiksi jazzympyröissä enää mitään kyselekään. Teoksia soitetaan pitkällekin vietyinä omina sovituksina, mutta sitä ei merkitä näkyviin, eikä mitään osuuksia odotetakaan. Kaupankäynti tapahtuu luvan tasolla – saat luvan, jos luovut oikeuksistasi. Tämä on vaarallista kehitystä, ja tässä ollaan nyt. Ollaanko siirtymässä sopimusjärjestelmään, jossa kaikki – lopulta tekijyyskin – on sovittavissa?

P. S. Sovitus-artikkelin kakkososasta viime numerosta jäi epähuomiossa pois täsmennys Martti Heikkilän aiempaan artikkeliin aiheesta ”kantaversio”. Se löytyy SELVIS-lehden numerosta 2/02.

teksti: Pekka Nissilä

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 2/2003

Selaa lehden artikkeleita