Musiikintekijät -logo

Bändijätkä henkeen ja vereen

Bändijätkä henkeen ja vereen

Garbo-yhtyeen keulahahmon, lauluntekijä Esa Elorannan ura on kestänyt jo kunnioitettavat yli 20 vuotta.

 Rapatessa roiskuu ja väliin mahtuu niin ala- kuin ylämäkiäkin. Garbon pitkä telakkavaihe on nyt kuitenkin vihdoin ohi, ja yhtye on parhaillaan studiossa valmistelemassa uutta albumia. ”Mun elämä ei ole mun elämää, jos mä en tee biisejä”, sanoo Esa.

Mistä sait kipinän musiikkiin?

– Olen sitä ikäpolvea, johon Hurriganes teki lähtemättömän vaikutuksen. Elämäni ensimmäinen rock-konserttikokemus oli Hurriganesin keikka Oulussa Pohjankartanon Salissa ja ”Roadrunner” räjäytti tajunnan heti. Oli vuosi 1975 ja mä olin kaksitoistavuotias. Hurriganes-herätyksen aikoihin aloin soittaa isäni vanhaa akustista kitaraa, ja heti kun osasin muutamat soinnut, aloin tehdä omia biisejä. Tietysti soitin jotain Bob Dylania kitaralla niin kuin muutkin kaverit, mutta alusta asti oli selvää se, että mä haluan tehdä itse musiikkia. Kaikki muu on mulle ollut elämässä toissijaista paitsi musiikki. Olen aina ollut bändityyppi, ja tärkeimpiä ihmisiä urallani ovat olleetkin Garbon jätkät.

Minkä levy-yhtiön kanssa teit ensimmäisen diilisi?

– Antti Porkalla oli Oulussa Mirror Records niminen levy-yhtiö. Hänelle tein kokonaisen albumin omalla nimelläni vuonna 1982. Antti julkaisi yhden singlen ja se soi hyvin mm. Rockradiossa. LP tehtiin valmiiksi, mutta Antilta loppuivat rahat ja usko, ja se oli aika kova paikka. Hommat jumittuivat moneksi vuodeksi.

Miten Garbo sai alkunsa?

– Se aika oli aikamoista kärvistelyä, ennen kuin bändi perustettiin syksyllä 1985. Ehdin aloittaa jopa puuseppäkoulun, mutta se jäi kesken, kun Garbo sai levytyssopimuksen Matti & Teppo Ruohosen yhtiön kanssa vuonna 1986. Meidät otettiin heidän talliinsa siksi, koska ”Poika julman maan”-kappale kuulosti niin paljon Springsteeniltä ja silloin Springsteen möi kovasti. Jälkikäteen kuulinkin, että he olivat etsineet Suomen Springsteeniä, joten meidän demo kolahti kuin tilauksesta. Ensimmäinen LP ”Julma maa” sai hyvän vastaanoton ja sitä myytiinkin mukavasti. M&T:lle tehtiin kaksi levyä. Kun niiden into rockpuoleen hiipui, siirryin jotenkin luonnollista kautta Atte Blomille ja Megamanialla olen ollut siitä lähtien. Kolmas LP ”Pitkä tie” ilmestyi keväällä 1989, mutta Garbo hajosi ensimmäisen kerran pian sen jälkeen.

Mistä tulee nimi Garbo?

– Nimi oikeastaan keksittiin ihan ”vahingossa”. Kaupungilla kävellessäni näin R-kioskilla lööpin ”Greta Garbo 85 vuotta” ja katsoin sitä kirjoitettuna. Garbo näytti mun mielestä hyvältä ja muutenkin siihen aikaan oli kaikki viisikirjaimiset bändin nimet suosittuja; Dingo ja Mamba etc.

Miten päädyit soolouralle?

– Garbo hajosi traagisesti parhaan ystäväni kitaristi/tuottajan Nixu Nikulan kuolemaan lokakuussa 1995. Se tuntui todella pahalta. Nixun poismenon jälkeen otettiin tuuraaja Garbon sovituille keikoille, mutta soittaminen ei enää tuntunut samalta. Lisäksi välimatka alkoi tuntua raskaalta, kun bändin muut pojat asuivat Oulussa ja mä asuin jo Helsingissä. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä soolouralle.

Olihan mulla 1990-luvun alussa sellainenkin bändi kuin Esa Eloranta ja Ihmeidentekijät, joiden kanssa teimme yhden levyn. Mutta siinä kävi ihan samalla tavalla kuin mun soolouralle, jostain syystä kumpikaan ei ottanut tulta. Garbo on leimallisesti rockbändi, ja mä kuitenkin tunnen olevani rockari. Heti kun mä alan tekemään soolobiisejä homma lipsuu semmoiselle singer/songwritertasolle ja akustisempaan suuntaan.

En ole koskaan nauttinut soolourasta samalla tavalla kuin bänditoiminnasta. Bändeissä on joku voima. Ja mun uralla parhaiten menestyneet biisit on Garbon biisejä, ja omat biisit on jääneet ihan marginaaliin.

Meillä oli vielä toinen aika hyvä kausi Garbon kanssa vuosina 1993-1995. Biisit ”Pysäkki”, ”Ikuisesti sun”, ”Lady Huhtikuu”, ”Rihkamaa” sekä ”Viiniä ja ruusuja” soivat paljon radiossa. Garbo taitaa olla sellainen ikuisuusprojekti, ja nyt kun pojat ottivat taas viime talvena yhteyttä, olin heti valmis, taas ollaan yhdessä tekemässä uutta levyä.

Garbon toisella albumilla on coverbiisi ”Enkeli” ­ miten se päätyi levylle?

– Levy-yhtiö kuunteli demoa kakkoslevylle ja sieltä tuli tää perinteinen kommentti: ”singlebiisi puuttuu”. Me keksittiin J. Geils bändin Centerfold-kappale, jota kuunneltiin aina keikkabussissa. Siihen aikaan oli vielä helppo saada oikeudet. Mun piti alun perin tehdä siihen teksti, mutta heittäydyin saamattomaksi, ja kitaristi Niemelän Tomppa teki siihen biisiin sitten tekstin. Muuten kaikki Garbon tekstit on mun tekemiä.

Muistuuko mieleen jokin hauska keikkakämmellys?

– Yhdellä Mietaan keikalla järkkärit oli aika tiukkapipoisia. Koska meillä oli useampia keikkoja alla, meillä oli semmoisia viinipullon jämiä, jotka me sitten juotiin ennen keikkaa. Meillä oli kuitenkin tiukka työmoraali; esim. kaksi tuoppia tai kolme pulloa kaljaa saa enintään juoda ennen keikkaa. Tämä oli yhteinen päätös. Takahuoneeseen jäi tietty tyhjiä pulloja, ja se näytti siltä, että nyt nää jätkät on dokanneet oikein kunnolla.

Kun tulimme lavalta takaisin takahuoneeseen järkkärit olivat siellä kädet puuskassa; ”me emme suostu maksamaan teille esiintymispalkkiota koska te olette humalassa ja rikotte sopimuksia”. Silloin mulla pimahti käämit ihan täysin, aloin inttää vastaan ja selitin miten asiat oikeasti ovat, mutta eivät ne uskoneet mua. Ja sitten mä sanoin: ”nyt kutsutaan poliisit paikalle ja puhalletaan”. Tanssilavan ulkopuolella notkunut poliisi kutsuttiin paikalle, ja jokainen meistä puhalsi eikä kellään ollut enempää veressä kuin 0,5 promillea, mikä on vielä ihan autolla-ajokunto. Poliisi sanoi sitten järkkäreille, että ”eiköhän anneta tämän asian olla”. Järkkärit eivät edes pyytäneet anteeksi, vaan murahtelivat: ”no, olkoon sitten”.

KOORDINAATIT

Mitkä ovat mielestäsi urasi käännekohdat?

– Garbo avasi pelin täysin, pääsin bisnekseen kunnolla mukaan. Mutta olihan niitä vaikeitakin jaksoja. Jotkut bändit jatkavat kuin koneet, vaikkei kiertäminen ja musan tekeminen enää tunnu miltään ­ levy on pakko tehdä kerran vuodessa, vaikka ilman minkäänlaista henkeä tai intoa. Garbolla on ollut aina periaatteena, että niin ei tehdä. Jos hommat tympii, niin mennään vähäksi aikaa telakalle. Musiikki on niin tärkeä asia mulle, että sitä ei saisi tehdä ”vasemmalla kädellä”. Olen aina yrittänyt tehdä musiikkia niin hyvin kuin ikinä pystyn.

Garbon ”10 vuotta – parhaat” -levyn suosikkibiisi?

– ”Jäit” on onnistunut. Sillä levyllä Esa Kaartamo on ollut tuottajana, ja se on laulunakin erityisen hyvin onnistunut. Loppupeleissä mulle kolisee eniten nuo melankoliset jutut. Sydäntä riipovia lauluja mä kotonakin pikkutunteina kuuntelen. Garbon poikien kanssa just puhuttiin, että uudelle levylle täytyy tulla tarpeeksi myös alkuiltarokkia; sitä musaa, mitä kuunnellaan kun lähdetään baariin. Yksi syy, miksi olen tykännyt jenkkiartisteista, esim. countrysta ja countryrockista, on se että niissä levyissä nopeat ja hitaat biisit on aina hyvässä balanssissa. Miksi pitäisi tehdä vain rankkaa musiikkia esimerkiksi?

Millainen oli tyypillinen Garbo-fani?

– Heti kun oli ensimmäinen juttu Suosikissa, kirjeitä alkoi tulla. Saimme noin kuusikymmentä kirjettä viikossa teinitytöiltä. Olin yllättynyt siitä, että olimme niin leimallisesti teinibändi ne pari ekaa vuotta, mutta jälkikäteen kun sen ajan biisejä kuuntelee, sen ymmärtää ihan hyvin, onhan ne biisit aika naiveja. ”Poika julman maan” oli taas teinipoikien biisi, mutta pojat eivät välittäneet mistään muusta. Jos menimme keikalle esimerkiksi Mietaalle, lavan edusta oli täynnä tyttöjä, mutta kun ”Poika julman maan” alkoi soida, pojat tuli sieltä takaa nyrkit pystyssä että ”jee”. Sama juttu tapahtui aika monissa paikoissa.

Keiden musiikkia ihailet?

– Olen rajoittunut; kuuntelen joko rockmusiikkia tai singer/songwritereita, mikään jazz tai klassinen ei putoa ollenkaan. Puhumattakaan instrumentaalimusiikista, joka on mulle aikamoinen kompastuskivi. Olen niin tottunut siihen, että biiseissä on teksti ja laulu, vahva emootio on mulle tärkeämpi kuin soundit.

Olen aina ihaillut bändejä ja vaikka esimerkiksi Bruce Springsteen on suuri johtohahmo, ihailen hänen bändiään, jolla on oma soundi. Toinen on Tom Petty & the Heartbreakers. Singer/songwritereista ihailen tietenkin Bob Dylania ja muista jenkkilauluntekijöistä tulee mieleen Steve Earl ja Steve Forbert. Ryan Adamsilla oli älyttömän hyvä keikka Savoy-teatterissa, jossa hän esiintyi yksin akustisen kitaransa kanssa. Naismuusikoista heti ensimmäiseksi tulee mieleen Kate Bush ja Sheryl Crow. Ja Ricki Lee Jones. Muuten en olisi ikinä mennyt Porin Jazzeihin, mutta kun kuulin Jonesin tulevan sinne, oli pakko mennä.

PITÄÄ TEHDÄ

Oletko koskaan tehnyt musiikkia yhteistyössä naisen kanssa?

– Aika vähäistä on ollut. Yhden duettobiisin olen laulanut ex-avovaimoni Kirsi Hörmanin kanssa. Jimi Sumen oli tuottamassa meidän levyä, ja halusin yhteen duettobiisiin naisäänen, ja Jimi sitten ehdotti tätä Kirsiä, ja parin kuukauden päästä Kirsi oli jo raskaana. Meidän tytär on nyt 16-vuotias.

Oletko tehnyt biisejä myös muille?

– Jari Sillanpäälle olen tehnyt yhden tekstin, Dannyn levyllä on ollut yksi. Biisejä olen tehnyt lisäksi Aki Louhelalle, Pinja Hanskille ja Pablolle.

Maistuuko keikkailu yhä?

– Viimeisen parin vuoden aikana on ollut erityisen hauskaa se, että on ollut kolme eri systeemiä, missä voi soittaa ja laulaa. Pablon ja mun duokeikat, omat soolokeikat, ja sitten vielä roots-iskelmäbändi Kultakurkut, johon kuuluvat Eero Raittinen, Harri Marstio, Pablo ja mä. Meiltä tuli greatest hits-tyyppinen levykin viime vuoden alussa. Kierrettiin viime vuonna tosi paljon, ja nyt just tulin Lapista Kultakurkkujen kiertueelta. Siinä on hienoa olla mukana.

Teen yhteensä noin 100 keikkaa vuodessa ja se pitää mut leivässä. Viime vuosina mun tulot ovat jakautuneet niin, että puolet tulee keikkailuista ja puolet Teostosta. Ja se on ihan päivän selvää, että pelkällä keikkailulla en pystyisi elämään. Teostotulot ovat elintärkeät.

Milloin tulee seuraava albumi?

– Garbon kanssa ollaan jo studiossa. Päätettiin tällä kertaa bändin jätkien kanssa olla kuuntelematta levy-yhtiöiden mielipiteitä eli tehdään albumi täysin valmiiksi, ja sitten myöhemmin koetetaan saada levylle masterdiili. Edelille sitä tarjotaan ensin, mutta jos ei kelpaa, sitä tarjotaan jonnekin muualle. Luulisin, että albumi on kesällä valmis, mutta mitään varmaa julkaisupäivää en voi sanoa. Jos hyvin käy, syksyllä se saattaa tulla ulos. Meillä on aika isot odotukset siitä, ja keikkamyyjällä myös. Viime aikoina vanhemmat keski-ikäiset ihmiset ovat tulleet taas kysymään ”no milloin se Garbo taas tulee?”. Tuntuu siltä, että ihmiset taas odottaa Garboa.

Minkä neuvon antaisit nuorille alalle tuleville musiikintekijöille?

– Kannattaa opetella soittamaan, niin että pystyy tekemään biisejä jollain luonnollisella instrumentilla, ja esittämään ne luomutyyliin laulamalla ja säestämällä. En ole mitenkään koneiden käyttöä vastustava ihminen, mutta kyllähän niillä on helpotettu musiikin tekoa aika lailla. Omia biisejä kannattaa tehdä, millään cover-biiseillä ei voi kestävää uraa rakentaa. Bisnesihmisten kanssa pitää olla varovainen, ja kannattaa tarkkaan miettiä mitä haluaa tehdä, ennen kuin menee levyttämään mitään.

Mitä odotat tulevaisuudelta?

– Ura on ollut niin marginaalista ja aika hyvin mulla on jalat maassa. En usko, enkä edes toivokaan mitään hirveätä megasukseeta. Hartain toiveeni on se, että saisin vaan ylipäätään tehdä musiikkia, eikä mun tarvitsisi mennä tehtaaseen töihin. Sitäkin mä kokeilin 90-luvun alussa, olin varastomiehenä puoli vuotta, enkä saanut yhtään ainutta biisiä tehtyä sinä aikana. Raskas ruumiillinen työ jotenkin syö ihmisestä sen luovan energian. Mun elämä ei ole mun elämää, jos mä en tee biisejä.


Garbo
 
Julma maa (1986)
Garbo (1987)
Pitkä tie (1989)
Risteys (1994)
Miehuuskoe (1995)
Esa Eloranta
 
Kipinä (1989)
Pienet suuret teot (1991)
Jotain pysyvää (1998)
kokoelmat
 
Garbo:10 vuotta - parhaat (1995)
Kultakurkut (= Harri Marstio, Bablo, Eero Raittinen & Esa Eloranta) (2002)
Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 2/2003

Selaa lehden artikkeleita