EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Sosiaalinen sählääjä

Tekijä: Nina Lith

Sosiaalinen sählääjä

Julkaistu

Olet kertonut, että aikanaan ihan opettelit runotekniikkaa. Miten teit sitä? Luitko joitain tiettyjä runoilijoita, ja Unto Kupiaisen ”Runousopin” erityisesti?

– Tottakai mä sen luin, ja runoja ylipäätään paljon. Tutkiskelin muotoja ja tein erilaisia harjoitusjuttuja – jambeja, daktyylejä, sonetteja. Ihan sellaista treenaamista. Kirjoittelin koulun lehteen kaikenlaista, ja silloin oli näitä ”henkisiä kilpailuja”, joihin aina osallistuin.

Olen kirjoittajan ”treenaamisen” muotoja silloin tällöin miettinyt ja keskustellut joidenkin kanssa. Menitkö esimerkiksi haiku-osastolle, eli tarkkaan rajattuihin tavumääriin asti?

– Kyllä mä niitäkin tutkin, ja jotain teinkin. Mutta en mä sellaista niin vakavasti ottanut, ei minusta runoilijaksi ole.

Kaikenlaistahan voi opiskella jollain tavalla, mutta tuntuu kuitenkin siltä, että ei muodollinen koulutus kirjailijoita tai runoilijoita tuota.

– Kirjailijan hommaan auttaa paljon lukeminen ja paljon kirjoittaminen. Mä olen tehnyt aika paljon erilaisia tekstejä, ja kyllä tekeminen opettaa. Kirjailijoilla on tärkeää sen oman äänen, oman tyylin löytäminen. Samoin tietenkin sanoittajalla, vaikka voihan toisaalta tehdä eri tyyleilläkin. Olen muutaman kirjankin kirjoittanut, mutta en ole sitä ammatikseni ottanut, niin kuin en sanoittamistakaan. Olen luistellut joihinkin sosiaalisiin sähläyksiin.

Tyylimaailmoissa olen useinkin miettinyt pastisseja, kun silloin tällöin lauluteksteissäkin tuntee törmänneensä sellaiseen. Ne ovat usein aika vaikuttavia.

– Taitavat ammattilaiset osaavat sellaisia tehdä helpostikin.

Tuntuisi siltä, että jotkut tiukemmat muodot ovat kuitenkin tosi vaativia. Muistan kun Neil Hardwick veti Ryhmäteatterissa ”Nyhjää tyhjästä” -improvisaatioproduktiota, niin äärimmäisen harvoin hän antoi tehtäväksi Kirsi Kunnaksen tai Eino Leinon tyylin.

– Kunnaksen lastenrunot ovat pastisseja, jotka pohjaavat englantilaiseen nursery rhyme –kulttuuriin – lastenhoitajat tekivät nonsense-loruja. Se on vahva perinne Englannissa, ja muun muassa siksi siellä on aika paljon hyviä naiskirjailijoita. Siitä perinteestä ammensivat isotkin kirjailijat [T. S.] Eliotia myöten.

Se on aika vaikuttava perinne, John Lennonkin otti siitä valtavasti lauluteksteihinsä.

– Kyllä, Lennonhan ei pystynyt jättämään yhtään sanaa ”silleen” – sanotaan niin!

Lava on oma maailmansa

Luulisi, että sketsi- ja revyykirjoittamisessa tyylipastissi tulee useinkin eteen.

– Joo, onhan niitä ollut. Mutta näyttämölle kirjoittaminen on ihan oma lajinsa. Siinä on omat lainalaisuutensa, eikä sitä kaikki muuten hyvät kirjoittajat osaa. Esimerkiksi joku repliikki voi olla kirjallisesti jopa huono ja kömpelö, mutta se on ok jos se sopii sen esittäjän suuhun.

– Näyttämökirjoittaminen on niin kaukana draamakirjallisuudesta kuin olla voi. Tietenkin on joitain yleviä draamoja ja muita vastaavia, mutta ne on taas niin pitkälle tyyliteltyjä, että ne ei ehkä ole aina niin mielenkiintoisia. Tottakai, jos ne on tarpeeksi hyviä, niin kuin Shakespearet ja muut.

– Repliikkien kirjoittaminen on ihan oma lajinsa. Siinä täytyy olla tietty energia ja vuorovaikutus niiden keskustelijoiden kesken, ja olennaista on löytää sen puhujan ääni.

Entäs revyy-ympäristöön laulutekstin kirjoittaminen? Kerro UIT:n kirjoittamisesta.

– En ole enää siinä, mutta pitkään olin. Ensin haettiin aihioita, sitten jaettiin työt ja kirjoitettiin. Tekstit käytiin useampaan kertaan läpi, ja muokattiin niitä. Tärkeintä oli löytää lauluihin näkökulma, se on isoin työ. Kotimaisuusaste pyrittiin pitämään korkeana. Ideariihi oli ryhmätyötä, mutta yksittäiset tekstit usein jonkun yksin tekemiä. Mä tein kyllä viimeiset ajat aika paljon yhdessä Ilkka Talasrannan kanssa, ja aikanaan paljon Salon Jaken kanssa. Ja vaikka olin tehnytkin tekstin yksin, niin Jaken kanssa kävin ne läpi, hänellä oli hyvä suhde tekstiin.

Muutama UIT:n laulu on koottu teatterin juhlalevylle (1986), mutta ne ovat etupäässä revyissä olleita ”esitysnumeroita”, kruununaan ehkäpä ”Jäähyväishetkellä”, Oginskin Poloneesiin tekemäsi pitkä teksti.

– Siitä mä tykkään itse. Siinä oli aika taiteileminen, ettei se mennyt synkistelemiseksi – positiivinen henki kuitenkin, vaikka siirtotyöläistä harmittaakin.

Muistiini on jäänyt esimerkiksi jalkapallon MM-kisoihin liittynyt ”Futis skulii, futis skulaa” -laulu, jonka teksti-idea on ilmiselvästi johdettu italialaislaulun Funiculì, funiculà otsikosta.

– Muistaakseni siinä oli italialaislauluihin pohjannut sketsi, vuonna ’90, kun oli MM-kisat Italiassa. Me käytettiin paljonkin tuollaista tekniikkaa, se on Ruotsista varastettu. Povel Ramel teki aikanaan laulun Hälften lånad, jossa se väänteli tekstin niin, että se muistutti foneettisesti alkuperäistä, mutta oli pähkähullu.

– Mun ”Partasienivalssin” mä muistan jopa ulkoa: ”Tänään en voi luokses tulla / liikkeellä on sitä nyt / Tänään oli se jo mulla / aikansa se lienee itänyt / alkuun oli ihan pientä allergista kutinaa / nyt on kunnon partasientä / luokses en mä tulla saa / Juottavat ne jotain lientä / kai se siitä helpottaa”.

Onneksi muutama teidän – Marjatan [Leppänen], sinun ja [Matti] Kuuslan – ravintola-show’eista on tallennettu levyllekin, sieltä tällaisia on kuultavissa. Jakke usein mainitsi Ramelin.

– Joo joo, Tage Danielsson (1928-85) ja Hans Alfredson (s. 1931) olivat myös kova sana meille, ja jonkin verran Tom Lehrer (s. 1928) Amerikasta ja Mel Brooks (s. 1926). Brooksin ”Maailman vanhin sotilas” -sketsin Seppo Ahti käänsi meille Hesperian show’hun, esimerkiksi.

Olet Shel Silversteinin (1932-99) maininnut usein suurena suosikkinasi. Kerro hänestä.

– Hän teki kaikenlaista: hauskoja lauluja, vakavia lauluja, lastenlauluja, piirsi sarjakuvaa, ja teki lastenkirjoja, joista tykkään erityisesti. Niitä ei ole käännetty, ja laulujen käännöslevytyksetkin perikunta kielsi. Kirjoille on annettu käännöslupia kyllä.

– Musiikin kautta mä sen löysin, ja käänsin ravintola-revyihimme joitakin lauluja, ja joku niistä on sitten levytetty muuten. Sillä on paljon materiaalia, ja mielettömän hyviä lauluja; huumoria, kantaaottavia, dramaattisia. Se löi läpi laululla yksisarvisesta (Unicorn), joka ei päässyt Nooan Arkkiin.

Pertti Reponen niitä on myös muutamia kääntänyt. Tiedätkö, oliko hän myös erityinen fani?

– En tiedä, ei me koskaan juteltu siitä. En usko, hän vaan teki niitä ammattimiehen ottein, ja nehän on hyviä, tarkkoja käännöksiä.

Antamista ja saamista

Olet ollut usein tekemässä sanoituskursseja ja opetit pitkään Teatterikorkeakoulussakin.

– Itse opin niissä paljon enemmän kuin ne minulta. Siinä annetaan neuvoja, tehdään paljon perusasioita. Lauluntekijälle on tärkeätä saada kontakteja, ja saada työtään niiden kautta jotenkin esiin. Hyvätkään lahjakkuudet eivät aina ole valmiita, ja juiceja, junnuja ja vexejä tulee harvoin.

– Nykyään tilanne on muuttunut, kun bändit tekevät kokonaispaketteja, jossa teksti on osa esittämisen kokonaisuutta. Perinteisemmälle tekstin teolle ei ole enää sellaista kysyntää, eikä siinä mitään vikaa ole, maailma vain on sirpaloituneempi.

Oletko käyttänyt mitään apuvälineitä työssäsi? On runokoneita ja fraasisanakirjoja.

– Suurissa käännöstöissä olen käyttänyt riimisanakirjaa, ja se on kyllä hyvä. Ei työssään aina hoksaa kaikkea, ja sieltä voi löytää vaikka verbin taivutuspäätteelle jonkun rimmaavan sivistyssanan, mikä toimii hyvin.

– Olen päässyt tekemään monenlaisia lauluja. Tykkään suomi-iskelmästä, kun rakastan melodraamaa. On hyvin vaikeaa saada yksinkertainen, haavoittuva teksti aikaan, joka soi samalla tavalla kuin joku tango. Tunnetilan saaminen siihen tonaliteettiin on hyvin vaikea, mutta mielenkiintoinen homma.

Tuntuu, että tuottajaportaasta on melko pitkälle kadonnut kyky pelata tämänkaltaisilla aisoilla. Harvoin tunnutaan osaavan laulattaa solistia riittävän hyvin, esimerkiksi.

– Siltä tuntuu kyllä, ajat muuttuvat. Melodraamaa pääsen tekemään seuraavaksi, kun nyt alan tehdä oopperalibrettoa. En tunne sitä genreä mitenkään hyvin, mutta harvassa tuntuu hyvät libretot olevan. Mutta se on hieno taiteenlaji. Niitä on monenlaisia, ja usein siellä on huvittavia piirteitä, mutta kun asiat ovat paikallaan, niin kyllä se uljasta on.

– Iso urakka oli äskettäin julkaistu Zoomin historia, jossa olin pääarkkitehti. Siitä tuli hauska. Ja olen nyt säännöllisesti kirjoittanut Ilta-Sanomien tv-liitteeseen palstaa. Juuri tänään vastasin kysymykseen ”onko ’Maalaismaisema’ parodia?”, että ei ole. Piti taiteillen vastata.

Otetaan loppuun muutama sana tribuuttilevystäsi ja juhlakonserteistasi. Mitkä ovat mietteesi?

– Levyn tuotanto oli parin vuoden prosessi kaiken kaikkiaan, se ei ole helpon kautta tehty. Laulujen luonne on tutkittu hyvin, ja versiot ovat uudenlaisia. Konserteissa tapahtui joku kummallisuus yhtäkkiä, siihen tuli todella ainutlaatuinen tunnelma kaikkien artistien ja koko yleisön välille, joka oli hyvin liikuttavaa.

Ehkä tilannetta auttoi, että tribuutin kohde on keskuudessamme ja oli myös läsnä…

– Erityisen hienona koin kun Maijasen Pave oli mukana. Pave oli jo nuorena miehenä ’72 Zoomin mukana Prahassa lätkän MM-kisoja katsomassa. Siltä meni nivelsiteet, ja se kulki kainalosauvoilla, muta silti joka ilta oli paikallisessa ravintolassa Veskun [Loiri] kanssa pitkä show, mitä jo alkoi sikäläiset muusikotkin tulla tsekkaamaan.

– Pave on kyllä uskomaton laulaja, se on niin kellontarkka. Kirjoitinkin tuohon palstalleni Maalaismaisemasta, että vaikka se ei ole parodia, niin Pave osaa tehdä sen vaikka huumorilla: laittaa kumisaappaat jalkaan, menee talon nurkalle, laulaa ”katson maalaismaisemaa ja ymmärrän”, kääntyy pois, ja juo pullon Kossua. Pave on alan miehiä oikeassa merkityksessä.

Askartelua sanojen parissa

Jukka Virtanen aloitti laulutekstien tekonsa suomentamalla YLEn lastenohjelmien osastolle 50-luvun lopulla muutamia pohjoismaisia lastenlauluja, joukossaan norjalaisen Thorbjörn Egnerin Hottentottilaulu. Sen levyttivät Discophon-yhtiölle vuonna 1961 näyttelijät Maikki Länsiö ja Esa Saario. Ensimmäiset alkuperäistekstinsä Virtanen teki Spede Pasasen elokuvan Pähkähullu Suomi lauluihin vuonna 1967. Säveltäjänä tuolloin oli Jaakko Salo, jonka kanssa yhteistyö oli alkanut televisioviihteen puolella jo aiemmin. Toinen säveltäjä, jonka kanssa Jukka Virtanen on tehnyt paljon yhteistyötä, on Lasse Mårtenson. Elokuvaan liittyy myös Virtasen varhainen yhteistyö Mårtensonin kanssa, sillä laulu Kielletyt käskyt on Jörn Donnerin elokuvaan Mustaa valkoisella tehty vuonna 1968. Riimit istuvat mallikkaasti jo siinä.

muista aina että / kunnioita äitiäsi / seis! on tässä musta käsi / suosi aina suomalaista / hieno mies ei liikaa maista, ei / 

vaan jos voi uskaltaa / hän silloin päättää saa / kuinka on / ehdoton /

itse päättää että / tallaako hän nurmikoita / kierteleekö kapakoita / tajuaako taivaan sinen / onko koskaan uskollinen hän 

(”Kielletyt käskyt”, säv. Lasse Mårtenson / 1968)

Virtanen on kertonut opiskelleensa runojen tekniikkaa jo varhain, mutta laittaneensa oppinsa käyttöön vasta yli 30-vuotiaana, ”kun aloin sanoittamaan vähäsen”. Nuotteja hän opetteli lukemaan Jaakko Salon vaatimuksesta, muttei koskaan ole tehnyt laulujen sanoittamisesta ammattia. Mutta hallussa ollut tekniikka näkyy ja kuuluu Virtasen tuotannossa läpikotaisin. Hän on aina korostanut tekniikan hallinnan tärkeyttä sanoja nuotteihin yhdistettäessä, mutta muistuttanut myös siitä, että mitään ehdottomuuksia ei ole; sisällön ilmaisu ratkaisee – ”asia ajaa muodon ohi aina”. 

Yksi hänen tunnetuimpia tekstejään on Konstan parempi valssi 60-luvun lopulta, jossa kaustislaiseen pelimannivalssiin on moitteettomasti istutettu tarina pidetystä soittajasta ja hänen soittonsa lumosta lauantai-illan tansseissa, välikohtauksineen kaikkineen.

Konstan konsti oli oiva / kokosi soitollansa väen lauantaina / Konsta kun taituroiva / valssia pelas viululla vaan / sävel kaunis oli, soiva / kotona aivan tehty, eihän toki laina / siinä mies musisoiva / päästeli parastaan /

aamuyöstä aikanaan joku huusi että: ”tultihin! panenko mä pari multihin?” / ja kaikki oli ihan kauhuissaan / vaimoväki tuosta vaan varotteli: / ”että sois vielä huomennakin peli / hyvä veli, pane viulusi pois” / Konsta yhä soittaen lisäsikin resonanssia / häjyt halusivat tanssia / ja uhon unohtivat taannoisen / yö se meni valssaten / kaikki väki ilakoi / moni sydän ihan suli / hyvä olo tuli / valssi kun soi 

(”Konstan parempi valssi”, säv. Konsta Jylhä / 1969)

Jaakko Salo ja Jukka Virtanen innostuivat 60-luvun lopulla jatkamaan Spede Pasasen koomikko-kaverina esiin tulleen Simo Salmisen äänilevy-uraa tämän legendaarisen Rotestilaulun jälkeen. Parivaljakko tekikin Salmiselle useita lauluja, joista useimmat menestyivät hyvin. ”Suunnattoman ylpeä” on Virtanen kertonut olevansa Pornolaulusta, vuodelta 1968.

permanto ku meikäläistä otti takaraivoon / ku ensin tuli herpaa ja sitten tuli turpaan / ja käsiäkin paleli ja harmitti / ennenkin on laulettu ja nuotit pantu nippuun / mut minä laulan roisit laulut ihan suoraan / romantiikka se ei sovi jätkälle / [-]

samperi kun meikäläinen vetää kovan rallin / nii heikommat ne pyörtyy / ja kirjottelee lehtiin / ne on musta naivia ihmisiä 

(”Pornolaulu”, säv. Jaakko Salo / 1968)

Vuotta myöhemmin ilmestynyt Suurena miehenä tehtiin Salmiselle ikään kuin vastauslauluna Stidit-lauluyhtyeen suosituksi muodostuneelle hellyttävälle pikkutyttömuistelulle Pienenä tyttönä. Stidien laulu päättyi vakavahenkiseen toteamukseen lapsuuden loppumisesta, josta Virtanen jatkoi jotakuinkin saumatta.

pienenä tyttönä huomasin kerran että paita oli liian pieni / siihen se päättyi mun lapsuuteni ja alkoi paidaton tieni 

(”Pienenä tyttönä”, säv. Liisa-Maija Laaksonen, san. Tarja-Tuulikki Tarsala & Iiris-Lilja Lassila / 1968)

pienenä poikana honasin mä että / mulla oli liian pieni / paita joka oli punavalkoinen ja pilkullinen niin kuin kärpässieni / suurena miehenä tajusin mä sen, että poikuus multa meni ihan poskelleen / pienenä poikana kilometri meiltä / rysän päältä jouduin kiikkiin / ritolat kun vedin läpi naurismaan, repes diakonaalihousut aidan piikkiin / suurena miehenä tajusin mä sen, että housut jos ei kestä se on pankrotti 

(”Suurena miehenä”, säv. Jaakko Salo / 1969)

Samalta vuodelta on peräisin niin ikään elokuvalaulu – tai oikeastaan ”laulu” – sillä Simo Salmisen esitys on selkeästi lausunta, Esko Linnavallin säveltämän musiikkitaustan päälle. Aiheena on liikennekaahari, ja kannanotto liikennekulttuuriin oli kuvituksineen jopa ennenäkemättömän raju. Virtasen riimittely on täydellistä, jonka ansiosta esitys keikkuu herkullisesti hauskan ja vakavan välillä – päätyen toki oikeaoppiseen opetukseen laulun lopuksi.

kuljetin bussia sinistä / ja kaverit alkoivat inistä: / ”ajelet liian hiljaisesti” / kauan mun pinnani kesti / mutta viimein mä päätin näyttää / ja hevosvoimia käyttää /  en tiennyt että lysti on kallista / kun peruuttelin bussia tallista / [-]

vähän tuli vaikeuksia / kun yks jätkä kantoi suksia / ja sukset tuli sisään lasista / ja selvisin ratikka kasista / ja se meni vähän kiskoilta / ja sitten mä kyselin siskoilta / että tietääks ne tiestä 

(”Alle lujaa”, säv. Esko Linnavalli / 1969)

Virtanen on ollut vahvimmillaan arkielämän teksteissä, jotka ovat edenneet paikoitellen lähes täysin puheenomaisesti tarinaa kertoen. Esimerkiksi raviurheilun maailmaa ei hevoshullu kirjoittaja ole voinut välttää, eikä varmasti ole niin halunnutkaan.

Arvo se on tinuri ja kattiloita tinaa / ei kolvi pääse kunnolla kylmenemään / kerran tuli kavereitten kanssa sille kinaa / se ettei muilla hommilla pärjäiskään / Arvo sanoi: ”tinatöihin pantiin pieni katkos / markkinoille menen tästä Mikkeliin” / torilla jo joku kysyi hältä: ”sijoitatkos / rahasi nyt ensiluokan ravuriin /

lyödään kättä päälle ja käsirahaa / kauppa se on joka kannattaa / kättä päälle ja käsirahaa / et voisi saada parempaa 

(”Kättä päälle ja käsirahaa”, säv. Jaakko Salo / 1973)

Erityisesti pitkä ja tiivis yhteistyö Jaakko Salon kanssa on tuonut esiin useita Jukka Virtasen parhaita tekstejä. Parivaljakko työskenteli mittavasti yhdessä lavaviihteen eri muodoissa televisiossa, ravintoloissa ja teattereissa. Eurovision laulukilpailuun he osallistuivat vuonna 1975 uudenlaista naisnäkökulmaa edustaneella laululla Naisen vuosi, jonka solistina lauloi niin ikään monivuotinen yhteistyökumppani Marjatta Leppänen. Levytykseen laulun otsikoksi vaihtui kertosäkeen alusta napattu Tänä vuonna on toisin.

tänä vuonna on toisin / nainen elää itselleen / tunne on suurenmoisin / näen kaiken muuttuneen / en miehen jalkoihin mä jää / elän omaa elämää / eron teen entiseen / aion nähdä maailmaa / minut myös se nähdä saa / synnyin näin uudelleen 

(”Tänä vuonna on toisin”, säv. Jaakko Salo / 1975)

Yksi trion Virtanen-Salo-Leppänen kulminaatiopisteistä on Marjatta Leppäsen toistaiseksi ainoa albumilevytys vuodelta 1975, johon mittatilaustyönä tehtiin niin sovituksia käännöskappaleista kuin uutta alkuperäistuotantoakin. Jaakko Salo oli käyttänyt säveltämäänsä valssiteemaa jo muutamaa vuotta aiemmin musiikissaan Mikko Niskasen elokuvaan Laulu tulipunaisesta kukasta, mutta Leppäsen albumia varten Jukka Virtanen kirjoitti siihen tekstiksi herkän rakkauslaulun.

niityltä kasteen vei aamun tuulet / voikukan takaa mä auringon näin / korvat vain kertoo ja kuulee nyt huulet / varpaat vain katsoo noin toisiinsa päin / aamuun sun kanssasi niitylle jäin 

(”Aamu niityllä”, säv. Jaakko Salo /1975)

Jukka Virtanen ei sanoittajana ole koskaan ollut tekemisessä aivan päivänpolttavan ja ohimenevän popin ja iskelmän kanssa, vaan on ilmaisultaan aina edustanut ajattomampaa linjaa. Laulutekstin muodon ja rakenteen hallitsevana kirjoittajana hän on pystynyt ilmaisemaan isojakin asioita varsin tiiviissä muodossa. Alun perin KOM-teatteriin tehdyssä laulussa Minä kaipaan Espalle takaisin on lyhyelle laululle tyypillisin nopein vedoin rakennettu vaikuttava kaari nuoruuden iloista ja toiveista, sekä aikuisuuden karummasta todellisuudesta.

oli edessä elämä ruusuinen / ja takana koulut ja tentit / oli kaupasta pikkuisen punastellen / ostettu viinit ja Kentit / ja rinnalla luokan priimuksen / kuljin Havis Amandaa kohti / Esplanadia pitkin / silloin onnesta itkin / ja mun valkoinen lakkini hohti /

minä kaipaan Espalle takaisin / elämän kevääseen / minä kaipaan Espalle takaisin / siihen hukattuun nuoruuteen /

ja me säälimme niin lehdenkantajaa / kun aikaisin teki hän työtä / ylioppilas paremman työpaikan saa / valkoisen lakkinsa myötä / yönakkeja priimus kuumentaa tänään Kouvolan asemalla / ja kun tapasin Pentin / joka maksoi sen Kentin / niin hän nukkui jo siltojen alla 

(”Minä kaipaan Espalle takaisin”, säv. Kaj Chydenius / 1979)

Iskelmätekstien osuus ei Jukka Virtasen tuotannossa ole erityisen suuri, ja se hieman painottuu 60- ja 70-luvuille. Vaikka esimerkiksi työläät teatteritekstit ja -käännökset veivät paljon aikaa 80-luvulta alkaen, löytyy kuitenkin sieltä täältä Virtasen jäljiltä myös myöhempiä populaarimusiikin laulutekstejä. Melankolisessa Laulajan lähtö –tekstissä miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä, eli kulkea eteenpäin lauluineen. Ilmaisussa saattaa kuulla jonkinasteisia Helismaa-sävyjä.

tie ei sääli yksinäistä kulkijaa / vie vain luotas kauemmaksi pois / ja ilkkuu miestä taivaltavaa / syystuuli tarttuu kiinni kaulukseen / ei anna miehen jäädä paikallensa lauluineen 

(”Laulajan lähtö”, säv. Heikki Annala / 1987)

Ehkäpä kaikkein runollisimmillaan voi Jukka Virtasen löytää Lasse Mårtensonin meri-aiheisissa lauluissa, joista osa on käännöksiä alkuperäisistä ruotsinkielisistä teksteistä.

aamulla usva on noussut / ei oikein aisteja uskoa vois / linnuiksi muuttuivat naapurisaaret / siivilleen nousi ne lentäen pois / aallokko raskaasti hengittäen / täydentää aamuisen hiljaisuuden / pelkoa on / katseessa myös auringon / usvasta voi / tietää, jo syksyn se toi 

(”Aamu-usva”, säv. Lasse Mårtenson, alkup. san. Lars Huldén /1988)

vain hennon viivan kaukaa nähdä saa / kun illan tulta vielä hehkuu taivas / se viiva vahvistuu, jo näkyy maa / sen kuivat nummet kasvaa kanervaa / sen kivirantaa pitkää ahdistaa / nuo aallot jotka kauas toi sun laivan 

(”Jurmo”, säv. Lasse Mårtenson, alkup. san. Ole Eklund /1988)

Jukka Virtasen panosta suomalaisen teatterin – eritoten musiikkiteatterin – kehitykseen sanoittajana voidaan luonnehtia valtavaksi. Vaikka hänellä lukumääräisesti on enemmän käännöksiä (useimmat yhdessä Kristiina Drewsin kanssa), niin alkuperäisteostenkin lukumäärä on huomattava – eritoten, kun tiedetään millainen riski uuden kotimaisen musikaalin tai oopperan tuottaminen on aina ollut. Ehkäpä rakkaus teatteriin ja lavaviihteeseen ylipäätään on aikaansaanut sen, että monet Virtasen hienoimmista teksteistä löytyvät nimenomaan teatterilaulujen joukosta. 

Jukka Linkola on säveltäjä, jonka kanssa Virtanen on tehnyt useimmat alkuperäismusikaalinsa. Yhteistyö alkoi Helsingin Kaupunginteatteriin tuotetulla Peter Panilla vuonna 1984. Skottilaisen J. M. Barrien tarinaan pojasta, joka ei halunnut kasvaa suureksi pohjaava produktio pitää sisällään paljon lauluja, joiden tunnelmat vaihtelevat melkoisesti. Kapteeni Koukun pieni filosofinen laulu on hupaisa numero, jossa tekstin rakenne rikotaan niin yllättävästi, että siitä tulee lisähauskuutta jo muutenkin hauskaan lauluun. 

joku harrastaa filosofiaa / joku vetää päiväunia / joku hoitaa roturakkia / toinen pelaa sokkoshakkia / joku kerää linnunmunia / toinen vanhoja rahoja / jotkut on hyviä / toiset helposti hikeentyviä 

(”Kapteeni Koukun pieni filosofinen laulu”, säv. Jukka Linkola / 1984)

Kauniin Kuoleman Maa on myös kotoisin Peter Panista. Siinä Virtanen käsittelee vaikeata aihetta hämmästyttävän valoisasti jopa, ja siirtää kuvauksensa huimaan, lapsenomaiseen sana-assosiaatio-riimittelyyn, jolloin laulun otsikosta kaikki pelottava ja surullinen jo tyystin katoaa.

on edessä Kyynelten Lahti / sen takana Kauniin Kuoleman Maa / ja Suurten Surujen Huvijahti / sinne kulkijan kerran kuljettaa / kukin lähteä saa aikataulunsa mukaan / eikä myöhästy kukaan / sillä kaunis on Kauniin Kuoleman Maa /

on rannalla niitty / silkkisen sininen ja soikea / on niityllä polku pehmeän väärä ja oikea / ja suuri on polun varrella puu / siinä on kiinni pilvi ja kuu / on pilvessä pieniä pääskysen pesiä / ja linnut ne hautovat pitkiä kesiä / ja kesistä lauluja kuoriutuu / me yhdessä laulamme: luu-la-la-luu, luu-la-la-luu 

(”Kauniin Kuoleman Maa”, säv. Jukka Linkola / 1984)

Materiaalia:

Jukka Virtanen: Kuvassa keskellä Jukka Virtanen (Tammi 2003)

Pekka Nissilä: Jukka Virtanen ruotii sanoittajat Junnusta Vexiin (musa.fi 1/2000)

ELVISin uusi toiminnanjohtaja – Reijo Karvonen

Julkaistu

Reijo Karvonen syntyi tammikuussa 1953 Kuusamossa. Hän uskoo saaneensa kipinän musiikkiin jo kohdussa, koska karjalaislähtöinen äiti oli kova laulamaan. Reijo oli perheensä kuopus ja koska vanhemmat sisarukset soittivat jo pianoa, Reijokin oppi kolme Aaronin pianokouluvihkoa korvakuulolta.

– En mä niitä nuotteja, mutta osasin ne biisit. Se vaan meni niin päin.

Koska sitten aloit saada musiikinopetusta?

– Mulla oli aivan loistava kansakoulunopettaja: säveltäjä Tapio Tuomelan äiti Anja! Hän lauloi, polki harmoonia ja laulatti luokkaamme paljon.

– Keskikouluikäisenä soitin nokkahuiluyhtyeessäkin ja sitten murrosiässä tuli rock, tai pikemmin blues- ja pop. Aloin myös käydä tanssikeikoilla basistina jo 15-vuotiaana. Siihen piti tietysti saada vanhempien lupa.

Päädyitkö suoraan bassoon vai menikö se kitaran kautta?

– Kolme vuotta vanhempi veljeni kuului ikäpolveen, joka teki omat kitaransa ja bassonsa Tekniikan Maailman ohjeiden mukaan ja heillä oli oma bändinsä nimeltä The Spooks. Aloin sitten soittaa sitä veljen bassoa salaa. Meillä oli Loewe Opta -merkkinen höyryradio, johon se oli kytketty. Sen kanssa pystyi operoimaan siten, että radio oli päällä ja pystyi soittamaan musiikin mukana.

Siis karaokebassoa!

– Kyllä! Soitin läpi kaikki radion kevyen musiikin ohjelmat, joita oli lähinnä kaksi: Kevyen musiikin kaleidoskooppi ja Kahdeksan kärjessä. Sitten kun tuli Lista, niin se ei ollut mun musaa.

– Tärkeä juttu oli vielä myös se, että isäni oli semmoisessa asemassa Kuusamon demareissa, että hän järjesti orkat soittamaan demareiden tanssitalolle. Sitä kautta tuli paljon hengattua katsomassa tanssibändien touhua, kun koululaisena hankin taskurahaa soittamalla levyjä väliajoilla ja vielä sunnuntaisin neulapoikana levytansseissa.

Siinä 60-luvun kiihkeinä loppuvuosina siis musiikkimakusi muotoutui. Siinä taisi jo progemeininkiäkin tulla?

– Joo. Oma bändimme jättäytyi melkeinpä yhteisestä sopimuksesta luokalle lukion ensimmäisenä vuonna, tai siis meidät jätettiin kasvamaan. Tukkaahan meille oli jo kasvanut. Me soitettiin mm. John Mayallia, Creamia, Hendrixiä ja Led Zeppeliniä.

– 70-luvun alussa sitten bändi hajosi ja yritin saada opetusta kontrabasson soitossa. Kuusamossa oli kyllä pätevä musiikinopettaja, mutta hän oli hyvin uskonnollinen ja kieltäytyi, koska oli kuullut, että soitin myös ravintoloissa. Vaihdoinkin siksi musiikin kuvaamataitoon.

Kuusamosta Reijo tuli suorittamaan lukion loppuun Helsingin Arkadian yhteislyseoon. Kuinka sinut sieltä korpimaan kätköistä päästettiin lähtemään?

– Sillä ehdolla, että lopetan soittamisen! Se oli isän asettama ehto ja lakimiestä hän meikäläisestä toivoi, mutta se jäi vain haaveeksi. Pari viikkoa ennen oikiksen pääsykokeita lensivät kirjat nurkkaan ja lähdin Ravintola Ruotsinsalmeen Kotkaan laulaja Peterin [Parviainen] taustabändiin.

– Syksyllä tieni veikin jo Tapani Kansan bändiin, jossa oli Risto Pensola kapellimestarina. Ekat treenit olivat aikamoinen shokki: kapellimestari jakoi nuotit ja biisi käyntiin. Siitä seurasi, että piti vihdoin ottaa selvää, mitä ne nuotit oikeasti tarkoittavat.

– Siitä Tapani Kansan pestistä seuraavana keväänä 1974 sitten pyrin ja pääsin opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan.

Sitä ennen Reijo jo opiskeli Helsingin konservatoriolla kontrabassoa Oiva Nummelinin oppilaana.

– Oiva on oikein Suomen kontrabasistien isä isolla I:llä, loistava pedagogi ja hieno ihminen. Hän adoptoi pohjoisen pojan ja rohkaisi pyrkimään Sibelius-Akatemiaan: ”Et sää viäl sinne pääsis, mut kyl sun kannattais käydä kattoon, opit sää ainakin jotain pääsykokeista…”. Kaikkien yllätykseksi pääsin sisään solistiselle, vaikka sinä vuonna otettiin vain kaksi kontrabasistia. Parin vuoden jälkeen huomasin, ettei musta pulttisoittajaa tule ja vaihdoin nykyiselle musiikinkasvatuslinjalle. Sieltä valmistuin 1979.

Sibis, Ikaros, viisut

– Mun aikanani Martti Pokela toi kansanmusiikin musiikkikasvatukseen. Ensimmäinen kansanmusiikkibändi Jutkaus oli meidän vuosikurssimme bändi: siinä oli mukana mm. Tikanmäen Anssi ja Sipun Juha. Toinen uusi asia Sibiksen musiikkikasvatuksessa oli silloin erikoistumiskurssit, joita saattoi valita jo pop-jazzissa. Ne opinnot tehtiin Ogelissa ja totta kai valitsin ne. Sitä kautta tuli paljon kontakteja: mm. Klasu ja Seija [Järvinen] sekä Upi Sorvali bändiin. Siellä löytyi myös se musiikillinen yhteys, jota ei ollut pataklassisessa Sibelius-Akatemiassa.

Ikaros-bändi syntyikin musiikkikasvatuksen kurssikavereista.

– Anssi Tikanmäki, kurssikaveri ja Esa-Markku Juutilainen kurssia ylempää olivat bändin runko ja kitaristiksi haettiin Peter Lerche. Samppa Salmi oli aluksi Ikaroksen rumpali, Upi tuli vähän myöhemmin. Sillä bändillä tehtiin duunia 70-luvun loppu: keikkailtiin, tehtiin levy ja soitettiin aika paljon taustoja muiden levyille. Oltiin studiobändi varsinkin Discophonille ja vietettiin paljon aikaa Soundtrack-studiolla. Sitä kautta Lerchen Petteri jäi studiomuusikoksi.

Se lie ollut cover-biisien kulta-aikaa…

– Se oli Ikaros-bändinkin ongelma, että oli kovat paineet tehdä covereita, mutta saatiin tehdä myös omia biisejä Tikanmäen kanssa. Anssin jutut sitten jalostuivat Maisemakuvia Suomesta -levyksi ja siinä oli Ikaros runkona. Sitä pohjusti se, että Kiutaköngäs oli selviytynyt Syksyn Sävel -finaaliin 1978. Jorma Panulan ansiosta päästiin sitten tekemään Maisemakuvia sinfoniabändin kanssa. Jormakin oli ihan pelimanni, yksi meistä.

– Me muut vielä painittiin sen ajan trendien paineissa. Keikoilla soitettiin ihan erilaista musaa kuin mitä päästiin levyttämään: soul-, funk- ja reggae-vaikutteista, Suomessa semmosta väliinputoajamusaa, ei ollenkaan iskelmää. Se oli taistelua tuulimyllyjä vastaan ja bändin jatkaminen sen ajan markkinoiden ehdoilla oli vaikeata.

– 80-luvun vaihteessa tein selkeän päätöksen, että 70-luku keikkailu- ja muine kuvioineen on nähty ja valitsin opettajan uran. Esittävä artisti Karvonen jäi sinne 70-luvulle.

1978 oli Reijo Karvosen hullu vuosi: Suomen edustaminen sekä Euroviisuissa että Interviisuissa. Reijolla oli kuitenkin hankittuna kokemusta jo Aarno Ranisen ja Monica Aspelundin Lapponian taustakuorolaisena 1977.

– Meitä oli siinä Kari Kuusamo, Kari Fall ja minä. Kuusamon kanssa soitettiin Tapani Kansan bändissä ja sitä kautta mua varmaan pyydettiin. Lontoo oli hieno kokemus nuorelle musiikinopiskelijalle. Eniten siinä touhussa diggailin isoa livebändiä. Se on ehkä hienointa mitä on ja on niin sääli, ettei sitä enää ole euroviisuissa.

Siitäkö innostuit sitten osallistumaan seuraavan vuoden mittelöihin?

– Biisinteko tuli Ikaroksen myötä, olin tehnyt biisejä kyllä jo soololevylleni 1975. Oli yksinkertaisesti kivaa saada omia aatoksia soivaan muotoon. Mä myös itse sovitin biisit kilpailuorkestereille. On elämän hienoimpia juttuja kuulla isolle bändille kirjoittamansa nuotit: ei sekvensserit ole mulle sellaista fiilistä tuoneet…

1978 Reijon sävellykset selvisivät avoimissa sävellyskilpailuissa sekä Euroviisukarsintaan että ensimmäistä kertaa järjestettyyn Intervision laulukilpailun karsintaan. Seija Simola aloitti karsintalähetyksen esittämällä yhdessä Reijon kanssa sanoittamansa balladin Anna rakkaudelle tilaisuus. Reijo Karvonen ja Ikaros-bändi esiintyivät lavalla kahdesti: euroviisupaikkaa tavoiteltiin Eero Luparin Lemmenlaululla ja interviisupaikkaa Ami Aspelundin sanoittamalla Reijon biisillä Muille maille.

– Yhteistyö Seija Simolan kanssa tuli Discophonin kautta ja mä soitin Seijan bändissä nimeltään Prince. Meillä oli mm. kuukauden kiinnitys Kaivohuoneelle.

Seija oli sen vuoden viisujen musta hevonen, kun suositummat naistähdet Katri Helena ja Lea Laven jäivätkin jaetulle hopealle. Anneli Saaristo debytoi neljänneksi ja jaetulla viidennellä tilalla olivat Reijo Karvonen ja Mirumaru.  

– Euroviisuvoitto Suomessa nosti hypen muutamaksi viikoksi, mutta kolikon kääntöpuoli eli ”paluu maitojunalla” oli julma, varsinkin Seijalle.

Pariisin viisuissa 1978 Norjan raati pelasti Suomen antamalla kaksi pistettä ja jäi itse viimeiseksi. Tuskin kenenkään muun kuin Seija Simolan kohdalla rangaistus huonosta euroviisumenestyksestä on ollut niin kova. Jopa sovittuja keikkoja peruttiin ja kysyntä romahti. Muutama vuosi myöhemmin Riki Sorsaan ja Nolla-Kojoon suhtauduttiin jo paremmin, vaikka ei voittoa tullutkaan ja heidän uransa ei suinkaan tyssännyt.

– Onneksi asenteet ovat muuttuneet. Euroviisut oli silloin aivan äärettömän vakava ja tärkeä asia, kansallisen itsetunnon kysymys. Se oli kyllä aivan itsestään selvää, että suomeksi laulamalla ei ole mitään mahdollisuuksia. Olen monesti ajatellut, että olisi voinut jäädä tekemättäkin se euroviisu. Negatiiviset puolet olivat niin suuret, ja eihän musiikilla pitäisi eikä kannattaisi kilpailla. Siitä tehdään väkisinkin tuote. Voiko musiikki pohjimmiltaan olla sitä, mitä tuotteelta edellytetään? Onko biisi huono, kun se ei ole kaupallisesti menestynyt?

Sitten interviisukarsinnassa toiseksi sijoittuneet Reijo Karvonen ja Ikaros vielä yllättäen lähetettiin edustamaan Yleä Puolan Sopotiin. Karsinnan ylivoimaisesti voittanut Taiska jätettiin kotiin ja on vieläkin hiukan epäselvää ”miksi näin”, mutta ehkäpä kyse oli siitä, että kisaan ei päästettykään kahta kilpailijaa Suomesta kuten neljästä Varsovan liiton maasta ja viestitettiin vielä, että naisesiintyjiä on jo melkein kaikista muista maista. Oliko Taiska suomettumisen uhri vai oliko päätös Ylen? Supo selvittämään!

Niinpä Reijo sai laulettavakseen myös Arto Alaspään ja Hannu Seppäsen voittobiisin Miksi näin? (Tell me why), joka oli jo kesällä ehtinyt muodostua melkoiseksi radiohitiksi. Sopotissa sai laulaa englanniksi ja Muille maille -kappaleen käänsi Eero Lupari nimellä Goodbye bad times. Interviisut voitti Neuvostoliiton Alla Pugatšova.

– Se oli kivaa, koska se oli bändikeikka koko Ikarokselle. Säestämässä oli Tšekkoslovakian radion sinfoniaorkesteri, hieno klassisen koulutuksen saanut bändi. Ne soittivat aivan innoissaan meidän kanssamme, kun meidän biisi oli sellaista sähköistettyä musaa ja siinä oli vähän semmoista philadelphia sound -tyyppistä: isot jouset vastaavat sähkökitaralle ja niin poispäin…

– Olihan se niin ufoa se Puolan meininki siihen aikaan. Kylpyläkaupungin idylli, hiekkadyynit silmäkantamattomiin ja hieno Grand Hotel, johon meidät käytännössä eristettiin, koska yleisön kiinnostus oli aivan suunnatonta. Fanilaumat päivystivät hotellin ulkopuolella yötä päivää nimmareita pyydystämässä ja artistit piti salakuljettaa ulos, jos halusi päästä kaupungille. Oli aika hienoa istua vankina samassa hotellin baarissa Alla Pugatšovan ja Procol Harumin Gary Brookerin kanssa. Vieraina olivat mm. The Temptations ja tv-yleisöksi arvioitiin satoja miljoonia. Jännittävä ja haastava estradi!

1980 Reijo osallistui vielä kutsuttuna säveltäjänä euroviisukarsintaan ja esitti duona Pepe Willbergin kanssa melodisen balladin Jos voimaa on (san. Matti Härkälä).

– Se oli hieman kantaa ottava luonnonsuojeluaiheinen laulu. Se saa muuten pian uusintaesityksen Kuusamon 140-vuotisjuhlissa paikallisten kuorojen, jousiorkesterin ja 7-henkisen kompin esittämänä eli vihdoin siinä muodossa kuin kuuluukin!

Lastenmusiikkia ja Sibelius-lukiota

Vuonna 1979 Reijo levytti Tove Janssonin musiikkisadun Kuka lohduttaisi Nyytiä? (säv. Peter Lundblad) suomenkielisen version, jonka riimitteli Kirsi Kunnas.

– Se oli Mosse Vikstedtin ansiota ja olen siitä hänelle hyvin kiitollinen. Olen esittänyt sitä Esa-Markku Juutilaisen kanssa sadoissa ja sadoissa koulu- ja päiväkotikonserteissa, vieläkin sitä kysytään ja levystäkin tulee rojalteja! Levyversiossa ja Helsingin Juhlaviikkojen kantaesityksessä oli kymmenkunta soittajaa, josta kokoonpano käytännön syistä pienentyi sitten Esa-Markun ja mun duoksi.

Nyytin menestyksen siivittämänä Helsingin Lasten Juhlaviikot tilasi syksyksi 1985 musiikkisadun Kirpun matka maailman ääriin, jonka Reijo ja Esa-Markku sävelsivät Jukka Itkosen teksteihin. Muissa rooleissa esiintyivät Sibelius-lukiolaiset Ona Kamu, Sami Aarva (nyk. Samuel Ananta), Riikamaria Paakkunainen ja rumpali Leevi Leppänen.

Valmistuttuaan Sibelius-Akatemiasta 1979 Reijo meni myös siviilipalvelukseen, mutta jo sitä ennen hän oli ottanut opettajan pestin Kruununhaan lukiosta. Sivarin suorittamisen jälkeen alkoikin sitten musiikin lehtorin täyspäiväinen viranhoito.

– Se oli kuoleva tyttökoulu, joka pelastettiin tekemällä siitä musiikkilukio. Oli kieltämättä aika erikoinen lähtölaukaus, että kun päätös tehtiin, siellä ei ollut edes musiikinopettajaa. Voimakas uusi rehtori Marja Laine, kouluhallituksen ylitarkastaja Marja Linnankivi, Sibelius-Akatemian vararehtori Ellen Urho sekä kouluviraston koulusuunnittelija Paula Sermilä-Kuoppa oli sellainen kvartetti, joka pisti asiat järjestykseen ja koulun pystyyn.

– Ensin se oli musiikkipainotteinen lukio, musiikkilukion status saatiin Helsinkiin vasta 80-luvun puolella samoin kuin Sibeliuksen perikunnan lupa käyttää Sibelius-lukio nimeä.

Rytmimusiikin koulutusta ei juuri aikaisemmin pääkaupunkiseudulla ollut kuin Oulunkylässä.

– Kyllä ilman muuta Ogelista saatiin mallia ja inspiraatiota. Oli hienoa päästä levittämään rytmimusiikin ilosanomaa uudenlaisessa koulumuodossa.

Reijo houkutteli myös liudan bändikavereitaan ja Ogelin väkeä opettajiksi: mm. Esa-Markku Juutilainen, Upi Sorvali, Peter Lerche, Anssi Tikanmäki, Nono Söderberg ja Ilkka Rantamäki ovat opettaneet Kruununhaassa.

Pääsin itse Sibelius-lukioon oppilaaksi 1984. Siihen aikaan päättäjien rahahanat olivat myös mukavasti auki: laulu- ja soittotunteja pystyttiin antamaan jopa yksityisesti sääntöjä ja määräyksiä venyttämällä ja musiikinopettajien talkoohengellä, kun neljän hengen ryhmän 90 minuutin oppitunti jaettiin yksityistunneiksi. Hieno tilanne yksilöllisen opetuksen suhteen muuttui kyllä pian huonommaksi, kun ryhmäkoot suurenivat. Hyvääkin tapahtui; koulun juhlasalin alle porttikonkiin rakennettiin äänitysstudio.

– Äänitystoimintaa meillä oli ihan alusta asti, mutta se tapahtui mun henkilökohtaisilla ja Ikaroksen laitteilla. Siinäkin oltiin laittoman rajamailla mm. siksi, että bändi- ja äänityshommiin käytettyä kellaria ei oltu hyväksytty opetustilaksi liian matalana ja paloturvallisuussyistä. Tässä ja monessa muussakin asiassa meni niin, että kun toimintaa vain järjestettiin, niin hyväksyntä tuli sitten jälkikäteen.

– Uusi studio oli kouluympäristössä uraauurtavaa: 16-raitainen puoliammattimainen studio. Siellä tehtiin koulun levytyksiä ja demoja sekä annettiin myös äänityskoulutusta AV-kurssin nimellä.

– Aluksi oli klassinen musiikki, kuorotoiminta ja rytmimusiikki. Kun kolmanneksi pyöräksi mukaan tuli vielä tanssi, siitä syntyi aika kokonaisvaltainen taidelukio, jossa oli mahdollisuus kokea ja tehdä taidetta yhdessä.

Ainakin kuoroissa ja suurimmissa produktioissa genrerajat kuitenkin ylitettiin sujuvasti.

– Kyllä minä niitä ikäni muistelen, hienoja saavutuksia.

Takaisin Sibikseen, free lancerista Ogeliin ja Stadiaan

Sibelius-lukiosta Reijo Karvonen palasi neljäksi vuodeksi vanhaan opinahjoonsa Sibelius-Akatemiaan musiikkikasvatuksen osastolle sovittamisen väliaikaiseksi lehtoriksi.

– Silloin siellä uudistettiin myös opetussuunnitelmia ja nämä afroaineet tulivat ”Mukalle” pakollisiksi; olin siinä prosessissa vahvasti mukana. Todettiin, että Akatemiasta valmistuneilla musiikinopettajilla ei ollut tarpeeksi työkaluja pärjätä nykyaikaisessa toimintaympäristössä. Lasten musiikkimaailma oli ihan eri kuin mihin opettajia siihen asti oli opetettu.

Tavallaan Reijo oli jo tehnyt sen suuntaista työtä, kun Sibelius-lukion aikana hän teki musiikin oppikirjoja WSOY:lle ja käytti meitä oppilaita sovitusten koekaniineina.

1992 Reijo heittäytyi free lanceriksi ja perusti oman studion, levymerkin ja musiikkikoulun Maunulaan.

– Jätin vakaan lehtoraatin ja rakensin vanhaan kauppakiinteistöön studion ja opetuspaikan. Taloudellinen riskihän siinä oli ja lapsetkin olivat aika pieniä. En palkannut opettajia, vaan vuokrasin tiloja opettajille ja hommasin oppilaat eli se oli vähän niin kuin franchise -homma. Alkuvaiheessa mukana oli Maija Hapuoja ja perustimme Sing Sing -poplaulukoulun.

– Vähitellen aloin ottaa opetustöitä Ogelista, joka toimi vielä Seurahuoneella ja Ilmalassa. Kun 1995 Ogeli muutti Arabiaan, huomasin tuntimääräni lisääntyneen ja tehtäväni muotoutuneen yhä enemmän musiikkituotannollisen puolen organisoimiseen. Kun konservatorio sai kunnon salin, niin konserttien järjestäminen tuli myös yhdeksi isoksi osaksi työtäni.

– Vuodesta 2000 tähän asti olin sitten Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiassa, kun se erkaantui Pop & Jazz Konservatoriosta. Virakseni tuli musiikkituotannon lehtori ja sain musiikkituottajakoulutuksen vedettäväksi. Meitä siirtyi siinä muutoksessa parikymmentä maikkaa ammattikorkean puolelle ja nyt kun viime elokuun alussa Stadian toiminnassa tapahtui radikaali muutos, ajattelin että 30 vuotta päätoimista opettajan uraa riittää. Varsinkin kun tämä ELVISin toiminnanjohtajan paikka tuli auki ja tulin siihen valituksi.

Reijo on liittynyt ELVISin jäseneksi 1980 ja muistelee alkuun käyneensä kokouksissa melko ahkerasti.

– Koska toimintani on ollut enemmän muuta kuin biisintekemistä, olen osallistunut enemmän tarkkailijana. Tietysti tämä oma historia myös levyjen tuottajana ja julkaisijana on tuonut näitä tekijänoikeudellisia asioita tutuiksi. Tämä uusi homma on pitkälti sellaista asiaa, josta mulla on kyllä selkeä käsitys, mutta osaaminen täytyy tietysti päivittää ja tulla asiantuntijaksi.

Isäsi oli ehkä hiukan oikeassakin: ei tullut juristia, mutta joudut ehkä joihinkin lakeihin perehtymään, ainakin tekijänoikeuslakiin.

– Ensimmäisen viikon tunnelmat ovat hyvät: ehdottoman mielenkiintoista ja nastoja ihmisiä, joiden kanssa tehdään töitä. On aivan selvä, että Suomen kokoisessa maassa koko alan yhteinen etu on tärkein ja että asiat riitelevät eivätkä ihmiset. Koska yhteispeli ulospäin kansainvälistyvässä toimintaympäristössä on ainut tie saada vaikutusvaltaa, on tärkeimmissä ydinjutuissa nähtävä yhteiset linjat.


Janne Louhivuori, Edu Kettunen, Reijo, Leevi Leppänen ja Pekka Nissilä
Rock-SM -tuomareina 80-luvun loppupuolella.

 

LEVYTYKSISTÄ

Reijo Karvosen pääsi tekemään ensimmäisen soololevyn Tulossa jo vuonna 1975 EMIlle. Sen tuotti Häkä Virtanen ja mukana oli liuta sen ajan sessiomuusikoita Jukka Tolosesta alkaen.

– Se oli sen ajan tyyliin sekametelisoppaa: käännösbiisejä kuten Doobie Brothersia ja Stevie Wonderia ja sitten omia hapuilevia biisejä. Kauniisti sanoen monipuolista, mutta voinee sanoa myös linjattomaksi… Silloin meitä oli muitakin outoja lintuja, uusia tyyppejä, jotka eivät oikein sopineet mihinkään lokeroon.

– Aivan määräävässä asemassa Suomen viihdemusiikissa oli esimerkiksi MTV:n Lauantaitanssit, jota hoiti Paavo Einiö. Muistan saaneeni häneltä yhden puhelinsoiton levyni ilmestyttyä: ”Mites olis, tulisitko esiintymään Lauantaitansseihin?” Sanoin, että haluan tuoda oman bändini, en suostu esiintymään sen bändin kanssa. Einiö jyrähti: ”Kuule! Minä pyydän vaan yhden kerran: tuletko sinä sinne?”. Sanoin: ”En tuu, jos en pääse omalla bändillä.” Sen koommin en ole hänen ääntään kuullut…

1980-luvulla syntyi Sibelius-lukion studiossa Maija Hapuojan kanssa joululevy Joulun aika. Siinä on muutamien anglo-amerikkalaisten joululaulujen ensimmäisiä suomenkielisiä levytyksiä, mm. Mel Tormén Christmas song, jonka käänsi silloin Sibelius-lukiolainen Riikamaria Paakkunainen, 12 days of Christmas Jukka Virtasen ja Juha Vainion käännöksenä Joulun 12 heilaa ja John Lennonin ja Yoko Onon So this is Christmas (War is over), Jukka Virtasen kääntämänä Joulun rauhaa, johon oli pitkään tapana päättää Sibelius-lukion joulujuhla.

– Finnlevy osti sen masterin ja jälkeenpäin tajusin, että ne ostivat sen vain pois markkinoilta: mm. Arja Koriseva levytti niitä biisejä ja valitettavasti ihmiset eivät tunne sitä meidän joululevyä.

Reijolle rakkaita tuotantoja on myös jyväskyläläisen Salsamanian tekemä lastenlevy Salsanamia, johon Reijoa pyydettiin solistiksi ja hän julkaisi sitten levyn omalla levymerkillään.

– Ehkä viimeisin merkittävä levy oli tämmöinen lauluyhtye M.A.R.S., jossa solistina oli Arto Hollander ja minun lisäkseni lauloivat Mikko Jokinen ja Sanni Orasmaa. Biisit olivat meidän omia ja tekstejä oli Juicelta, Hectorilta ja Markku Salolta. Crosby, Stills, Nash & Young -tyyppistä lauluharmoniameininkiä. Tehtiin koko levy kunnianhimoisesti sekä suomeksi että englanniksi, mutta se sattui siihen aikaan, kun soittolistat tulivat radioihin, eikä mikään muu kuin konemusa mennyt läpi.

– Usko oli kova ja olen edelleen sitä mieltä että se on erittäin hyvä levy, mutta kaupallisesti se oli fiasko. Siinä meni auto ja piano ja vähän muutakin henkilökohtaista soitinomaisuutta myyntiin, jotta pääsi levynteon veloista eroon. Sen jälkeen en ole juuri omalla levymerkillä julkaissutkaan kuin tilauksesta pieniä tuotantoja.

***

 

KUMMAN KAA?

Beatles vai Rolling Stones?

– Beatles ehdottomasti. Olen melodisen musiikin mies.

Lennon vai McCartney?

– Basistina varmaankin McCartney ja kaikissa bändeissähän mä olen ollut laulava basisti. Tekstejä olen aktiivisemmin tehnyt oikeastaan vasta viimeiset kymmenen vuotta.

Sting vai McCartney?

– Ihailen molempia. McCartney on aivan aliarvostettu basistina ja Sting on ihan loistava.

 

Lauluntekijästä tv-draaman ja musikaalien säveltäjäksi

Julkaistu

Tällä hetkellä useimmat suomalaiset tuntevat Jukan sävellyksistä parhaiten laulut Unihiekkaa, Hengaillaan ja Liehuva liekinvarsi. Ammattilaisille hän on jo vuosia edustanut teatteri- ja tv-musiikkimme ykkösketjua. 

Haastattelua tehdään viikkoa ennen uuden musikaalin ensi-iltaa Jukan työhuoneessa Kauppakadulla toisessa kerroksessa vastapäätä Tampereen ylioppilastaloa.

Ulkona on viileää mutta aurinkoista. Työhuoneessa näkyy tekemisen meininki. Yhdelle tuolille on pinottu painotuoreet Keisarin valssin partituurit. Valokuvaajaa varten löytyy kitarakin, soittokuntoinen kyllä, mutta pölyinen.

Säveltäjä tuntee itsensä vaivautuneeksi, sillä folk-ajat ovat kaukana takana. Paljon mieluummin hän soittaa uusimman teoksen demoja Sibelius-ohjelmalla, laulaa mukana kuin kiharapää nuorukainen Tampereen Popteatterin Hairissa aikoinaan. Kuvaaja on tyytyväinen ja salamavalot välähtävät.

Jukka on jo etukäteen miettinyt tärkeimmän sanottavansa: 

– Musikaaleille ja musiikkiteatterille arvostusta! Tampereen Teatterissa oli äsken Cabaret-musikaalin ensi-ilta. Aamulehden teatteriarvostelija arvioi kaikkea muuta, mutta musiikista ei ollut sanaakaan, ei edes orkesterista tai kapellimestarista.

– Jos kysyn, miksi musikaalia ei arvostella musiikkina, kriitikko tai kulttuuritoimituksen esimies vastaa, että kirjoittajalla ei ollut sen alan kompetenssia.

– Musikaaliesitys ei ole pelkästään ohjaajan taidetta kuten näytelmä vaan kapellimestari ja ohjaaja ovat siinä rinnakkain. Valitettavasti musikaaleja arvioivat sellaisetkin kriitikot, jotka lähtökohtaisesti inhoavat tätä lajityyppiä.

– Oopperassa musiikki on sillä paikalla, joka sille kuuluu. Voisitko kuvitella kriitikkoa, joka ei kirjoittaisi suomalaisen nykysäveltäjän uuden oopperan musiikista riviäkään.  

Useimmat suomalaiset ammattiteatterit toimivat valtion ja kuntien tuen varassa ja hyvä niin. Mutta eihän ole oikein, että musiikkiteatterin osana on vastata teattereiden omarahoitusosuudesta.

– Mistä tietää, että esitys on musiikkiteatteria? Siitä että liput maksavat tuplan puhenäytelmään verrattuna. Moni teatteri ottaa varman päälle takuuvarman ulkomaisen, jonka esitysoikeudet saa kohtuullisen halvalla.

Kuvaaja on saanut työnsä tehtyä, kiittää ja lähtee paluumatkalle kohti Helsinkiä. Me jatkamme Jukan kanssa siitä, miten tähän päivään on tultu.

Kitara-idolina Vesa Enne

Jukka Siikavire asui ensivuotensa Pispalassa. Perhe muutti Tampereen Kalevaan, kun poika oli tullut kouluikään.

– Siihen aikaan Pispalasta päästiin pois. Onni oli muuttaa murjusta kerrostaloon, jossa oli kylpyammeet ja muut ihanuudet.

7-8 vuotiaana oli aika saada ensimmäinen kitara.

– Tammelan pallokentällä oli talvisin rusettiluistelua elävän musiikin tahdissa. Autonlavalla oli varmaankin Vesa Enne, kun kipinä iski.

Poika sai tahtonsa läpi ja kitara ostettiin. Mutta mihin soitto-oppiin?

– Marssin Tampereen Musiikkiopistoon ja kuulutin, että tuun kitaraa opiskeleen. Mulle naurettiin, että ehei, ei täällä sitä opeteta, ei klassista eikä sitä, mitä sinä olisit halunnut.

Viuluun poika olisi hyväksytty mutta se ei kiinnostanut. Onneksi kuplettilaulajana kunnostautunut Heikki Saari piti Tampereella kitarakoulua.

– Elettiin 50-luvun loppua, joten se ei ollut mitään rautalanka-poppia vaan perussuomalaista kuplettia ja kansanlaulua. Jonkin kirjan mukaan mentiin.

– Alle 10-vuotiaana aloin sitten heti tekeen biisejä. Ja pian olin jossain kellaribändissä Sammonkadulla.

Sirut ja Hair

60-luvun puolivälissä syntyi lauluyhtye Sirut. Sen ajan folk-tyyliin kolmikko: Jukka, Leo Airaksinen ja Aila Halminen. Stemmalaulua ja akustiset kitarat.

Tehtiiin kaksi singleä (Westerlundille ja Lovelle) ja käytiin keikoilla Yhtyettä myytiin tansseihin väliajalle.

– Se oli ihan kauheeta. Tuli ikuinen trauma. Jossain Risulahden lavalla lensi naamaan appelsiininkuoria ja tikkuaskeja, kun jengi halus tanssia.

Samoihin aikoihin Jukka oli löytänyt suomalaisesta musiikkikasvatuksesta jotain  kiinnostavaakin. Hän aloitti Tampereen Musiikkiopistossa lauluopinnot ja jatkoi niitä Tampereen Konservatoriossa.

60-luvun lopussa Tampereen Popteatteri valmisteli Hair-produktiota ja Sirut keksittiin mukaan. Taustalaulu vaihtui Jukan kohdalla Hudin rooliin; se tiesi tummaa sotisopaa koko kroppaan.

Tampereen Hairista tuli menestys ja suomalaisen hippikuumeen ilmentymä; 250 kohun saattelemaa näytöstä Tampereen teatterikesästä kiertueeseen ympäri Suomenniemen urheiluhalleja ja Pohjoismaihin. Unohtumaton osa kultti- ja kulttuurihistoriaa.

Woodoo ja Ahaa-teatteri

Vuodenvaihteessa 70-71 sai alkunsa Woodoo, kun Esa “Nätsi” Roswall ja Pentti Ilmonen olivat lähteneet Pentti Oskari Kankaan Seinähulluista ja innostuneet woodoo-rytmeistä. Jukka tuli laulajaksi sekä akustisen kitaran ja huilun soittajaksi. Neljäntenä mukaan tuli Alarik Repo.

Woodoo oli mukana Tampereen Popteatterin nukkenäytelmässä Huuto ihmisestä ja soitti Ruisrockissa 1971. Jouluksi 71 ilmestyi Finnlevyn UFO-merkillä albumi Taikakulkunen, sävellykset ja sanat Siikavireen. Bändissä ehtivät olla mukana myös Ippe Kätkä, Bert “Patti” Karlsson ja Raya (Raija Alenius) ennen kuin bändi hajosi keikkakysynnän hiipuessa.

Jonkin aikaa Jukka teki myös “oikeita töitä” opiskeltuaan oppisopimuksella kirjanpainajaksi, kunnes hänestä 1973 tuli Ahaa-teatterin kuukausipalkkainen säveltäjä-muusikko. Monelle tämän päivän nuorelle unelma-ammatti.

Tätä Jukan teatterikorkeakoulua kesti kahdeksan vuotta. Ympäri Suomea kiertäneellä lasten- ja nuorten teatterilla oli pari sataa esitystä vuodessa.

Erkki Mäkinen ja Liehuva liekinvarsi

Yksi käsikirjoittajista oli turkulainen näytelmäkirjailija Erkki Mäkinen, joka Jukkaan tutustuttuaan alkoi lähettää tälle laulutekstejä. Erkistä puhuttaessa palo hehkuu Jukan kasvoista:

– Erkillä oli ihan oma, tavallaan hiukan vanhahtava kieli, joka poikkesi täysin iskelmä- ja rock-kielestä. Erkille kesä oli suvi.

Jukka näyttää paksun mapillisen miesten kirjeenvaihtoa ja tekstiaihioita, kirjoituskoneella naputeltuja ja kellastuneita.

– Liehuvaa liekinvartta ei ensimmäisistä versioista kukaan muu tunnistaisi. Kimpassa tehtiin, Erkki kirjoittaja, minä muusikko, molemmat samaa maata. Ja niinhän se hyvä tuleekin. Tuntikaupalla aina istuttiin, Erkki kirjoituskone polvilla. Levylle yhteisistä lauluistamme on päätynyt kymmenen.

– Erkin kanssa aina naureskeltiin euroviisuja ja vähän rutistiinkin, että noita nyt tekee kuka vaan. Piruuttamme sitten tehtiin Neidon ryöstö (“Kaksi ratsua …), Kirka lauloi Suomen karsinoissa 1976 ja sija oli 4:s.

– Seuraavana vuonna päätettiin tehdä vielä hullumpi veto. Tuumittiin, että jos jokin on ihan mahdoton alku niin ainakin semmoinen että “tuolla metsässä makaa kuollut mies”.  Ja laulajaksi mahdollisimman karvainen mies eli Markku Blomqvist. Liehuva liekinvarsi oli karsinnan 8:s ja herätti huomiota; jäi elämään ja sai uusia faneja Timo Turpeisen 1991 levytyksellä.

Hengaillaan ja levy-ala

Miten Liehuvasta liekinvarresta tuli Hengaillaan?

– Tutustuin tv-työssä Jussi Tuomiseen ja tehtiin Kirkalle Euroviisuihin Tuhanteen aamuun laulun teen 1983. Kun jäätiin viidenneksi, sanoin Jussille, että mitäs jos tehtäis nyt Suomen euroviisuihin sellainen, jolla voittaa Me jo tarpeeksi pullikoitiin Mäkisen Erkin kanssa, joten nyt vois mennä näillä säännöillä ja lainalaisuuksilla. Heti alkuun kymmenen sekunnin tiukka veto, omankuuloisensa, tehdään nopee duuribiisi, jossa on selkeä ja tarttuva kertsi. Ja just niinhän se meni.

– Aluksi sekin tosin oli “notkuva Karibian biisi”, letkeä ja lähes puolet hitaampi. Sitten äkkäsin, että tämähän pitää vetää up-tempossa. Tarjottiin suoraan Kirkalle ja se päätti ottaa.

Kirkan ura oli rock-levyjen jälkeen suvantovaiheessa. Hengaillaan-albumista tuli hänen ensimmäinen kultalevynsä ennen Surun pyyhit-Halonen-Salmea. 

Sen jälkeen Jukka ei euroviisuihin enää säveltänyt kuin kerran (1986 Tulip 9:s). Hän oli tullut tästä lajista kylläiseksi ja totesi samalla, että levy-ala ei ollut hänen juttunsa.

– Millä alalla ootkin, niiden kanssa seurustelet. Mulla veri veti teatterin ja tv-draaman puolelle. Levybiisejä ei kannata tehdä pöytälaatikkoon vaan niitä pitää tehdä ammattimaisesti. Suurin ongelma on tekstit. Jos hyviä tekstejä löytyisi niin mikäs niitä olis säveltäessä. Itse teen muusikkotekstejä ja sitä kautta tiedän kuinka tekstejä tehdään ja mitä niiltä vaaditaan.

Jukan viimeinen levy laulajana oli Lauri Viidan laulumailla 1982.

– Silloin päätin, että nyt laulaminen jää, tästä eteenpäin elantoni itselle ja perheelle hankitaan draamasäveltäjänä. Sillä tiellä ollaan, enkä vuoden 1984 jälkeen ole tehnyt yhtään julkista keikkaa.

– Helppoa ei ole ollut, eikä leveää, mutta toivehommaa, enkä olisi silloin amatööriaikana uskonut, että vuodesta toiseen tulee töitä riittämään.

“Taiteen henki on nöyryys”

Jukka Siikavireen ura säveltäjänä on nykyhetkestä katsoen edennyt niin selviä polkuja, että luulisi kaiken takana olleen määrätietoisen suunnitelman. Kansakoululaisena kitaraoppiin ja biisejä tekemään. Teininä folk-trio ja Hair ja ovi auki teatterimaailmaan. Samaan aikaan toinen ovi tv-tuotantoihin. Levylaulujen maailmassa tarvittavat taiteelliset ja kaupalliset voitot, niin että voi “aikuisena” keskittyä siihen, minkä tuntee ammatikseen: näyttämö–, tv-draama- ja elokuvamusiikin säveltämiseen.

Ja virkistävänä sivupolkuna lastenmusiikkia.

– Johonkin Pikkukakkosen lastenmusasarjaan pyydettiin Sirut ja Seitsemän Seinähullua. Tv:n tarpeita varten tehtiin myös kokonainen lp, Kirsi Kunnaksen teksteihin aakkossarja Tuhatjalkaisen lauluja. Säveltäjänä salanimi Joonas H. Talikukko. Miksiköhän salanimi? En kai ollut muuten katu-uskottava…

– Sitten toimittaja Maija Koivula TV2:sta otti yhteyttä. Oli tulossa saksalainen Nukkumatti-animaatio. Siinä oli saksalainen tunnuslaulu, mutta haluttiin suomeksi ihan oma, alkuun ja loppuun eri. Tehtiin 1972 eka laulettu versio Raija Aleniuksen kanssa. Sittemmin se muutettiin instrumentaaliksi. Nukkumatti pyöri kakkosessa 32 vuotta. Ja nyt kun kakkonen lopetti, lupasin sen Maikkarin Juniorille, jossa Tapani Perttu lukee satuja. Äänitettiin uudestaan.

Unihiekkaa-laulusta löytyy tänä päivänä lukuisia levytyksiä kuten Brita Koivunen, Tony Halme, Raggars, Petri Ikkelä.

Kun pää oli auki, Jukka sävelsi 70-luvulla musiikin kahteen TV1:n lastennäytelmään. 80-luvulle tultaessa tahti alkoi kiihtyä ja koko vuosikymmenen ajan säveltäjä oli lähes kahden tv-näytelmän, tv-elokuvan tai draamasarjan vuosivauhdissa, melkein kaikki TV2:lle. Suuritöisimpiä olivat Kalle Pursiaisen ohjaamat Niskavuori-elokuvat.

90-luvulla työt vain lisääntyivät. Suurin osa niistä oli sarjoja, todellisena  järkäleenä 60-osainen Elämän suola 1996-98. Jyrki Niemen kanssa puoliksi tehty sävellystyö käsitti noin 1.200 music cueta eli erillistä musapaikkaa.

Ja aivan vuosikymmenen lopussa tuli ensi-iltaan Taru Mäkelän ohjaama pitkä teatterielokuva Pikkusisar, jonka säveltäjä nominoitiin musiikin Jussi-ehdokkaaksi.

Myös 90-luvulla melkein kaiken tv-musiikkinsa Jukka sävelsi TV2:n tuotantoihin, kuten 2000-luvun kaikki seitsemän tähänastista tv-produktiota.

Hyvässä melodiassa väline ei kuulu

80-luvun puolivälissä tulivat työkaluksi tietokoneet, kun midi keksittiin. Tv-säveltäjän tärkein työkalu on silti vuosikymmenestä toiseen ollut sekunttari. Nykyinen osui silmään New Yorkissa.

Mitkä ovat suurimmat erot tv:lle ja elävälle näyttämölle säveltämisessä?

– Teatterissa olen ollut paljon enemmän koko tuotantotiimissä mukana aiheen ideoinnista harjoituksiin. Aihetta pohdin yhdessä kirjailijan tai dramaturgin kanssa, olen usein mukana myös lauluteksteissä. Tv-työ sen sijaan on yksinäistä puurtamista, yhteistyötä ei ole kuin äänitarkkailijan kanssa loppuvaiheessa. Ja vaikka tv-sarjoissa voidaan varioida samoja teemoja, silti pitkänkin päivätyön tulos on usein vain muutamia minuutteja musiikkia, välillä alle minuutti valmista musaa. Inspiraatiota ei kannata jäädä odottamaan vaan työ vie mukanaan.

– Tv-työ on puoliksi musiikkidramaturgian tekemistä. Ohjaajat luottavat meihin; millä vimmalla tuohon repliikkiin mennään sisään, miten musa nostetaan tuon emotionaalisen kohtauksen pintaan, miten tuosta uitetaan silta seuraavaan kohtaukseen.

– Elävässä teatterimusiikissa pitää ajatella sitäkin, että muusikoilla on montussa mielekästä tekemistä. Tv-musiikki taas on joka tapauksessa mekaanisesti taltioitua. Siinä voi käyttää sämplejäkin siinä kuin muusikoita, riippuu millaista saundia haetaan, riippuu jutusta, fiiliksestä ja budjetista.

– Musikaali ei toimi, jos musiikki ei ole tarpeeksi hyvää. Tv:ssä musiikki ei ole samalla tavalla pääosassa vaan enemmän alitajunnassa.

Entä mikä on tv:ssä draaman ja tunnarin ero?

– Tunnari on sekuntipeliä. Sen pitää erottua; kun katsoja käy jääkaapilla, niin heti tunnistaa, että nyt se taas alkaa.

Ammattitaito siis on leivässä pysymisen a ja o. Mistä koulutus?

– Mulla tää on täysin itseopittua. Ja tietysti elokuvamusiikin kirjoista. Perusteos on Alexander R. Brinkmanin On The Track, A Guide to Contemporary Film Scoring.

Työhuoneen kirjahyllyssä on muitakin perusteoksia kuten Yrjö Oksalan oppikirjat Rytmioppi ja Nuottikirjoitus.

– Hän oli Tampereen konservatorion opettaja, joka kirjoitti harrastuksekseen oppikirjoja. Hän ymmärsi myös kevyttä musiikkia, mitä todisti sekin, että keikka oli ainoa luvallinen syy olla poissa teoriatunnilta. Oven päällä hänellä oli iso juuttisäkki, johon oli maalattuna: Taiteen henki on nöyryys.

Jukka on työskennellyt macilla heti 80-luvun puolivälistä lähtien. Aluksi telkänpönttö kulki selkärepussa. Nykyisen kaluston nähdessään maallikot tuumivat, että noillahan se on nykyään helppoa.

– Mutta ei se saa helppoa olla. Sekvensseri-ohjelman tai nuotinkirjoitusohjelman kanssa saa olla erityisen tarkkana, ettei tee niin kuin niillä olisi helppo tehdä, voi kyllä copypeistata ja tehdä palikkaleikkejä, mutta silti pitää myös jarrutella eikä uskoa helppoon ratkaisuun.

– Monesta biisistä erottaa, millä ja miten ne on sävelletty; kitaralla sointujen ja komppien päälle hyräilemällä, performerilla … Hyvästä melodiasta välinettä ei erota.

Sadan produktion raja lähestyy

Vuosina 1973-1981 Jukka Siikavire sävelsi musiikin kolmeentoista Ahaa Teatterin näytelmään. Ensimmäinen musikaali oli Lemmenlakko, joka esitettiin Seinäjoen kaupunginteatterissa 1978 ja Kotkan kaupunginteatterissa 1980.

Seuraavat musikaalit olivat Pintaliitäjät (Tampereen Työväen Teatteri 1986), Joulupukki (Rovaniemen kaupunginteatteri 1994-96) ja Pukin punainen (Rovaniemen Teatteri 2000-02). Siikavireen säveltämiä musiikkinäytelmiä ja näytelmiä on esitetty eri teattereissa 80-luvun alusta lähtien pitkälti toistakymmentä.

Kun musiikkiteatterin ja television näyttämöteokset, draamat, draamasarjat ja dokumentit lasketaan yhteen, lähestytään pian sataa eri teosta ja produktiota. Miten tämän kaiken on yksi säveltäjä voinut ehtiä?

Ullan tarina

Jo Ilpo Hakasalon tekemässä Helsingin Sanomien 50-vuotishaastattelussa vuonna 2001 Jukka Siikavire kertoo löytäneensä “ison musikaalin aiheen: Ullan ja keisarin.”

Jukka kertoi silloin, että Ulla Möllersvärdin ja Aleksanteri I:n tarina on alkanut kiehtoa aina vain enemmän. “Juttu on työläs, mutta musikaali tehdään, hän lupasi Ilpolle ja Hesarin lukijoille.

1800-luvun ja Suomen suurruhtinaskunta-ajan alkuvuosiin sijoittuva tarina oli löytänyt kotinsa jo Mika Waltarin romaanista Tanssi yli hautojen sekä T.J. Särkän sen pohjalta ohjaamasta elokuvasta. Ensimmäinen takapakki Jukalle tuli, kun Waltarin perikunta ei antanut lupaa kirjan pohjalta tehtävään musikaaliin vedoten siihen periaatteeseen, että mitään tällaisia lupia perikunta ei nykyisin anna.

– Sitten äkkäsin, että tämä historiallinen aihe on tietysti vapaa käytettäväksi. Ryhdyin Jorma Kairimon kanssa muiden töiden ohessa ideoimaan ja käymään läpi lähdemateriaalia siitä, mitä Porvoon valtiopäivillä ja Mäntsälän kartanon puutarhassa vuonna 1809 tapahtui ja miten tarina eteni sen jälkeen.

– Kuluneen kahdensadan vuoden aikana Ullasta ja keisarista on kirjoitettu lukemattomia ja keskenään ristiriitaisia versioita. Yksi Siikavireen ja Kairimon päälähteitä oli pastori A. Neoviuksen porvoolaiseen T-Klubben -julkaisuun kirjoittama artikkeli.

– Kun pari vuotta sitten kävimme Ullan haudalla, meille oli jo selvää, että kerromme tarinan nimenomaan Ullan näkökulmasta.

– Ensin kirjoitimme 85-sivuisen “romaanin”, joka työmateriaalina lähdimme sitten tekemään musikaalia tyyliin: tuo kohta laajennetaan musiikkinumeroksi ja tuo kohta näytellään puhuen.

– Tiivistimme tarinan muutamaan sivuun, teimme muutaman demon ja lähetimme joihinkin teattereihin. Neuvotteluja käytiin ja tavoitteena meillä oli, että teatterin on tehtävä sitova tilaus ja sopimuksessa nimet alla ennen kuin ryhdymme lopulliseen työhön.

Kun sitten Jukan jo entuudestaan tuntema Ahti Ahonen valittiin johtajaksi Ouluun, alkoivat palaset loksahtaa. “Oothan sää tätä monta vuotta jo saunassa puhunu” oli Ahonen tuumannut.

Oulun kaupunginteatterin sitoutumista kuvastaa se, että musikaaliin saatiin Suomen oloissa iso, 15 hengen orkesteri. Sovitukset musikaaliin on tehnyt Jyrki Niemi, jonka kanssa Jukalla oli musikaalia työstäessään lähes päivittäinen yhteistyö. Kapellimestarina esityksissä on Kari Veisterä. Ohjaus on Ahti Ahosen.

Musikaali sai merkittävän tunnustuksen jo valmistusvaiheessa, kun Valtion näyttämötaidetoimikunnan asettama musiikkiteatterijaosto asetti kahdeksan hanketta paremmuusjärjestykseen ja Keisarin valssi sijoitettiin kärkeen. Kolmelle annettiin tukea, Keisarin valssille eniten,  30.000 euroa. Saman erityistuen toinen hakuvaihe on juuri käynnissä, vientiin tähtäävästä jatkotuesta näille kolmelle produktiolle.

Keisarin valssin käsiohjelmassa Kairimo ja Siikavire kirjoittavat:

“Säveltäjälle tarina antoi mahdollisuuden tavoitella suomalaisen epookkimusikaalin omaa ilmettä. Valssi, tuo siveettömänä pidetty paritanssi oli juuri leviämässä tännekin. Erityisesti tarinamme aikaan toinen korva kuunteli Tukholmaa ja toinen Pietaria … Aikana, jolloin show-musikaalit ja erityyppiset laulunäytelmät ovat suomalaisen musikaalin valtavirtaa, uskomme myös romanttisen teatterimusikaalin löytävän yleisönsä.”

Mikä viheltäen tulee

Julkaistu

Elvis ry:n toiminnanjohtajan tehtävät syyskuun alusta jättänyt Martti Heikkilä on usein ehkäpä hiukan itseironisesti luonnehtinut itseään viheltäjä-säveltäjäksi. Sittemmin saimme tietää, että Martti oli hankkinut itselleen pianon ja myöhemmin myös laatukitaran (kuinka ollakaan sen merkki on Martin). Vaikka puhdasoppinen viheltäjä-säveltäjyys on hänellä näiden hankintojen myötä jäänemässä vähemmälle, on hän kuitenkin ollut vankkumaton teosten tasavertaisen kohtelun puolestapuhuja. Tämä tarkoittaa sitä, että Martti on aina nähnyt tekijänoikeudelliset perusteet tasavertaisina, oli kyseessä minkä ”genren” musiikki tahansa.

Jaan mielelläni tämän periaatteen hänen kanssaan. Joskus joidenkin on hyvin vaikeaa oivaltaa tekijänoikeuden ydintä, mistä teoksen luomiseen käytetyt tunnit tai lopputuloksen (laatu)luokitus ovat hyvin kaukana. Tämä ydin tarkoittaa sitä, että luomaasi teosta käytetään ja tämä käyttö tuottaa käyttäjälleen lisäarvoa tai jotenkin muuten arvioitavaa hyötyä. Näin syntyy oikeutus korvaukseen, jonka määrittely, jyvittäminen, jakaminen, verottaminen ym. ovat se jatkuva prosessi, joka kuuluu Elvisinkin keskeiseen toimintaan.  

Tässä työssä Martti on ollut poikkeuksellisen omistautunut. Ihailtavan hyvin hän on myös ottanut haltuun alallamme välillä hyvinkin monisäikeisiksi kehittyneet ongelmavyyhdet. Kun tämän yhdistää luonteeltaan joviaaliin heppuun, jonka kanssa niin sanotusti synkkaa, on vaikeaa kuvitella ketään, joka nämä saappaat täyttäisi.        

Mutta eipäs nuolaista! Kun keväällä Elvisiin haettiin uutta toiminnanjohtajaa, oli loppusuoralla useampikin todella hyvä hakija. Yhden heistä suhteen johtokuntamme oli harvinaisen yksimielinen ja niin valituksi tuli musiikin monitoimimies, armoitettu basisti, rock- ja popäänenmuodostuksen erikoisasiantuntija, säveltäjä ja sovittaja Reijo Karvonen.

Ryhtyminen yhdistyksemme toiminnanjohtajaksi ei ole ihan minkä tahansa pestin vastaanotto. Valitun tulee kehittyä ennätysajassa alamme asiantuntijaksi, joka osaa neuvoa jäseniämme missä tahansa ongelmassa, olla mukana Suomen Säveltäjien, Suomen Musiikkikustantajien, Teoston, Kopioston, Suomen valtion ja monien muiden osapuolten kanssa tapahtuvassa edunvalvontatyössä. Lisäksi edessä on yhä tärkeämmäksi painottuva kansainvälisten kuvioiden hetteikkö, joka vaatii englanninkielisen edunvalvontaslangin lisäksi sujuvia sosiaalisia taitoja smalltalkeineen.

Reijon kanssa aloittaminen on tuntunut helpolta, sillä hänellä on niin muusikko- kuin tekijätaustaa, aimo annos keikkakilometrejä takana, hyvä, tarpeen tullen myös riittävän kipeä huumorintaju sekä valioluokan tolkku päässä. Onnittelut vielä Reijolle ja valtaisat kiitokset Martille (joka kyllä onneksemme jatkaa vielä Elvisin edustajana useissa työryhmissä ja toimikunnissa sekä myös tämän lehden päätoimittajana).

*

Mitä mieltä muuten olette 140 vuoden suoja-ajasta teokselle? Jopa näihin lukuihin voidaan päätyä, jos EU:n uusi teoksen suoja-aikoja koskeva direktiivi menee ehdotetunlaisena läpi. Ehdotuksen aivan asiallinen pääpaino on äänitteen suoja-ajan pidentämisessä 50 vuodesta 95 vuoteen. Tähän liittyisi täydentäviä toimia kuten äänitetuottajien velvollisuus siirtää erilliseen rahastoon vähintään kerran vuodessa 20 % äänitteiden käytöstä saamistaan tuloista jaettaviksi esittäjille sekä ns. ”käytä tai menetä” -periaate, joka velvoittaa äänitetuottajaa julkaisemaan ja pitämään tuotteen markkinoilla oikeuksien lakkaamisen uhalla. Tätä osaa ehdotuksesta olemme päätyneet myös Elvisissä kannattamaan (onhan moni jäsenistämme myös esittäjä).

Sen sijaan se osa direktiiviremonttia, jossa todetaan, että useamman tekijän (yleensä säv. & san.) kyseessä ollessa koko sävelteoksen suoja-aika päättyisi vasta 70 vuoden kuluttua laskettuna viimeiseksi kuolleesta tekijästä, ei ole kannatettava. Esimerkki: sanoittaja X, 20 v ja säveltäjä Y, 90 v tekevät biisin. Y:n pian kupsahdettua ja X:n puolestaan eläessä yli 90-vuotiaaksi on lopputuloksena 140:n vuoden suoja-aika eli tuplat nykyisestä. Okei, esimerkki on hypoteettinen, mutta käytännössä suojan piirissä olevien teosten vapaiden osuuksien määrä lähtisi nousuun, esi-isien tekoset hyödyttäisivät lapsenlapsenlapsenlapsia… ja tämä olisi pois eläviltä tekijöiltä perikuntien hyväksi. Ymmärrettävästi myös kustantajat hyötyisivät laskutavan muutoksesta.

*

Päivän polttaviin kuuluu myös ns. työsuhdeolettaman tyrkyttäminen tekijänoikeuslakiin. Se tarkoittaa karrikoituna sitä, että jos tekijä viheltäisi tietynlaisessa työsuhteessa mojovan melodian pätkän, niin sen oikeudet siirtyisivät automaattisesti työnantajalle, ellei tekijä hoksaisi neuvotella asiasta erikseen. Tällaista tekijöille hyvin nurinkurista olettamaa ollaan ajamassa tekijänoikeuslakiin mm. suurten mediatalojen voimakkaasti lobbaamana.  Päätänkin siis tämän kirjoituksen alati iloisiin sanoihin: VASTUSTAN JYRKÄSTI!

Janne Louhivuori

Ajassa

Julkaistu

Valtaosalle meistä musiikintekijöistä lienee yhteistä se, että kaipaamme tekemisillemme huomiota ja musiikillemme kuuntelijoita. Ja kuuntelijoiden valintojen mukaan määräytyvät myös elantoomme vaikuttavat tekijänoikeuskorvaukset, joita maksetaan mm. konserteista, äänitetaltioinneista, sekä näiden edelleen välittämisestä eri medioissa. Vaikka niin sanottu tietoyhteiskunta, kaikessa hallitsemattomuudessaan, tekee kovasti tuloaan, on perinteinen radioaalloilla tapahtuva musiikin välittäminen edelleen varsin merkittävä alue musiikintekijän työn tuloksia ja elinvoimaa arvioitaessa. Vaikka hiljaisempi elämänmeno olisi toisinaan varsin paikallaan, on radiohiljaisuus tekijän kannalta huono asia. Siksipä kannattanee hieman kartoittaa millä taajuuksilla ja kenen ehdoilla nykypäivän radio- ja mediatodellisuudessa operoidaan. Ohessa muutamia havaintoja ja vinkkejä aiheeseen liittyen.

Radiosoittoon pääsevien kappaleiden aihepiiri on rajattu. Pääasiassa niiden tulee kertoa rakkaudesta ja siihen liittyvistä ihmissuhdekiemuroista. ”Minä” on sallittu aihe, myös ”Sinä” ja ”Hän” tulevat kysymykseen. Vuodenajat, kaukokaipuu, sekä maalais-/kaupunkilaisromantiikka kuuluvat niin ikään hyväksyttyjen aiheiden joukkoon, mutta ajankohtaisuutta ja kaikenlaista kantaaottavuutta tulee välttää. Musiikin pääasiallinen tehtävä nykypäivänä on toimia kuuloaistin kautta otettavana mielialalääkkeenä, joten sen tulee olla helposti nautittavaa, sivuvaikutuksia aiheuttamatonta, huomaamatonta, testattua ja turvallista. Myös huumorin käyttö tehokeinona on kiellettyä, koska kaikki huumoria sisältävä musiikki on automaattisesti huumorimusiikkia, toisin sanoen pilaa. Ja sitähän eivät kaikki ymmärrä, pahimmassa tapauksessa joku voi jopa loukkaantua. Radiokanavan musiikkipäällikön pahin painajainen on: ”Mitä jos joku kuulija ei tykkää tästä?”

Nämä ovat joitakin tiivistettyjä peruslähtökohtia nykypäivän kaupalliselle ja mediaystävälliselle musiikintekemiselle. Sääntöjä on vielä paljon lisää, kirjoitettuja ja kirjoittamattomia. Laulujen kirjoittajan kannattaa kuitenkin ottaa huomioon ainakin seuraavat seikat:

Itse musiikkia suurempi merkitys on oikeaoppisesti brändätyllä artistilla (tai ”nuoriso”musiikin yhteydessä kysymykseen tulee myös bändi). Esittäjän on täytettävä tietyt mediakiinnostavuuden määreet, joita ammattilaiset kutsuvat nimellä ”Seiskatason tosi-TV- ja NYT-liitekelpoisuus”. Tämän saavuttamiseen on tarjolla useita näennäisiä vaihtoehtoja, mutta loppujen lopuksi niihin kaikkiin vaaditaan osaava PR-taho, joka henkilökohtaisesti tuntee medioiden avainhenkilöt, ja jolla on käytössään riittävästi keinoja näiden voiteluun. Artistilla ja tämän esittämällä musiikilla ei ole todellista painoarvoa, ellei se näy ja maistu myös kanavapäälliköiden, sekä kulttuuri- ja viihdetoimitusten lautasilla ja laseissa.

Lähes jokaisella radiokanavalla on jotain, jonka saavuttamiseksi on tehty paljon arvokasta työtä, sekä teetetty kalliita tutkimuksia ja konsulttiselvityksiä. Tämä jokin on nimeltään profiili. Se on kanavan kaikkein pyhin ja kanavan olemassaolon perusta. Kaiken kanavaan liittyvän toiminnan tulee tapahtua profiilin asettamien rajojen sisällä, siitä ei lipsuta. Mikäli näin kävisi, niin joku ei mahdollisesti pitäisi siitä. Pahimmassa tapauksessa tämä joku olisi koko homman rahoittava mainostaja, joka valitsee käyttämänsä kanavan nimenomaan sen profiilin perusteella. 

Äkkiseltään luulisi ettei valtakunnallisilla, lupamaksuin rahoitetuilla kanavilla olisi tarvetta yhtä tiukkaan profiiliin, mutta tämä luulo on osoittautunut vääräksi. Vaikka näillä kanavilla ei virallisesti mainostajia olekaan, niillä käytännössä kuitenkin on erinäisiä yhteistyökumppaneita, joiden toiveet tulee ottaa huomioon, yhteisen edun nimissä. Muun muassa tämän vuoksi ei ole lainkaan samantekevää minkä levy-yhtiöiden julkaisut päätyvät soittolistoille. Onhan toki päivänselvää, että kun jotain tarjotaan tarpeeksi isolla volyymillä, niin sitä ei yksinkertaisesti voi arvioida samoilla parametreilla muiden kanssa. Ja vaikka varsinainen mainostaminen on kiellettyä, niin ainahan on olemassa listat, haastattelut ja kaikenlaiset kivat kilpailut. Niillä kyllä saadaan kuulijoiden kiinnostus ohjattua oikeisiin osoitteisiin, ja yhteistyökumppanit tyytyväisiksi. Vaikka lupamaksuja maksavan kansan käsi onkin se joka ruokkii, niin onhan nekin kädet otettava huomioon, jotka tarjoilevat jälkiruokia. Ja konjakkikahvit päälle. 

Lopuksi pari uunituoretta esimerkkiä alalta: Bändi X esiintyi kaupallisen radiokanava Ö:n puistokonsertissa. Esiintymispalkkiota ei maksettu, mutta esiintyminen oli ehtona sille, että kanava ottaa bändin uuden sinkun soittolistalle. Toinen esimerkki: Bändi Y esiintyi kotimaisella rockfestivaalilla. Minimaaliseen esiintymiskorvaukseen sisältyivät valtakunnallisen TV-kanavan taltiointi- ja esitysoikeudet. Muusikkojen Liiton ja kanavan välillä solmittu työehtosopimus kierrettiin kätevästi sijoittamalla kyseiset pykälät bändin ja festivaalin väliseen esiintymissopimukseen.

Molemmissa tapauksissa toimivat pelimerkkeinä iänikuisen promootioarvon ohella nimenomaan myös tekijänoikeustulot. Ne ovat nykyään entistä kovempaa valuuttaa, eivätkä ainoastaan tekijöille ja sisältöjen jakelijoille, vaan mielikuvatasolla myös kaikille muille. Mutta tokihan niistäkin voidaan tinkiä, jos vastikkeena on lisää promoa ja sitä paljonpuhuttua ”tunnettuutta”. Toimialamme kuitenkin perustuu pitkälti unelmille, ja lopulta jokainen yksin joutuu määrittelemään tariffit omille haaveilleen. Pitäisiköhän tekijänoikeuskorvausten väärinkäytölle palkkioneuvotteluissa silti koittaa pistää vähän kampoihin, ehkä jopa yhteisvoimin…?

Luomisvoimaista syksyä!

toivottaa Tommi Lindell

mail@tommilindell.com

Luovuuden loppu

Julkaistu

Suomen liityttyä Euroopan Unioniin tekijänoikeuslakia harmonisoitiin jatkamalla teoksen suoja-aikaa aiemmasta tekijän kuolinvuoden päättymisestä lasketusta 50 vuodesta 70 vuoteen. Silloin lähes kaikki tekijät (järjestöt) olivat suoja-ajan jatkamista vastaan, mutta eivät jo vanhojen ja suurten EU:n jäsenvaltioiden tekemille päätöksille tietenkään mitään voineet ja niin suoja-aika piteni.

EU:n kanta on varsin ymmärrettävä, sillä alkujaan ”Johtajan” hiiliunionin pohjalle rakentunut järjestöhän ajaa nimenomaisesti liike-elämän etuja, jolloin tekijänoikeuden jatkuessa musiikkiteollisuuden nautintaoikeus teokseen jatkuu kauemmas tekijän kuoleman jälkeiseen kauteen. Kaupan taloudellisten etujen koristeeksi on sitten ripoteltu kauniita käsitteitä kulttuurista ja muista henkisistä arvoista, joilla oletettiin saatavan aate paremmin yleiseen hyväksyntään. Ja siinähän sitten onnistuttiinkin.

* * *

Tekijänoikeuskorvaukset kuuluvat tekijöille, joiden luovaa työtä ne edistävät ja mahdollistavat, mutta kustannussopimusten kautta oikeudet osin siirtyvät musiikkiteollisuudelle. Suoja-ajan jatkuminen mahdollistaa taloudellisten oikeuksien jatkumisen muille, sillä tekijät itse eivät tietenkään ole silloin enää oikeutta nauttimassa.

Eräs muinoin Euroopan ytimestä Suomeen muuttanut alamme aiempi järjestövaikuttaja on sattuvasti todennut sävelteoksen tekijän luovan työn päättyvän haudan umpeen luontiin ja sen jälkeen luovuuden hedelmiä nautiskelevat perikunta ja kustantaja. Nykyisin tuo viimeinenkin luova työ on muuttunut koneelliseksi, mikä sopiikin hyvin näin myös yhä koneistuvan luovuuden aikana.

* * *

Nyt tavoitteeksi on asetettu teoksen koko suoja-ajan jatkuminen viimeiseksi kuolleen tekijän mukaisesti ja niin sanottujen naapurioikeuksien jatkuminen 50 vuodesta 95 vuoteen. Naapurioikeudethan tarkoittavat esittäjien ja äänitetuottajien oikeuksia, joiden suoja-aika oli alkuaan 25 vuotta ja sitä jatkettiin sittemmin 50 vuoteen. Aika on sidoksissa äänitteen julkaisuvuoteen, eikä suinkaan esittäjien ja/tai tuottajien elinkaareen.

Hyvänä huonona esimerkkinä liian lyhyestä ja/tai väärin määritellystä suoja-ajasta naapurioikeuksissa mainitsen tapauksen Erkki Junkkarinen. Hänen noustuaan yleisön ykkössuosikiksi uudelleen äänitetyn ”Ruusuja hopeamaljassa” myötä tuli ryntäys hänen vanhojen taltiointiensa äärelle ja niitä tuotettiin Ekiltä mitään kysymättä ja hänelle mitään korvaamatta kokoomaäänitteinä suoja-ajan oltua umpeutuneena 25 vuotta alkuperäisäänitteiden taltioinnista. Siinä soi myös Ruusuja hopeamaljassa suoja-ajan takaa tallennettuna kerryttäen uusiolevyn tuottajalle tuloja, mutta ei alkuperäisille muusikoille ja solisteille.

Jostakin syystä näkyy käyvän niin, että alkuperäistekijöiden ja muusikoiden/solistien oikeudet ovat aina ilmeisen vähempiarvoisia ja huonommassa asemassa teollisuuteen nähden oli suoja-aika mikä hyvänsä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tallenteilla esiintyvien taiteilijoiden tulisi voida nauttia työnsä hedelmiä koko elinaikansa ja siihen sitten suoja-ajan tuleekin päättyä.

* * *

Miksi sitten suhtaudun kielteisesti suoja-ajan jatkamiseen? Eikö tekijänoikeus juuri siten vahvistuisi? Suhtaudun kielteisesti siksi, että taloudellisten etujen tekijänoikeuksista tulee kertyä juuri tekijöille luovan työn edistämiseen ja mahdollistamiseen ja heidän kuoltuaan luova työ on todellakin päättynyt. Tietenkin on kohtuullista, että tekijät voivat taloudellisten tekijänoikeuksien myötä ehkä jättää myös perinnön, mutta eiköhän siinä ”saavutetun edun” kohtuullisuus pääty parissakymmenessä vuodessa ja silloin pitää päättyä myös kaupalliset oikeudet.

Moraalinen tekijänoikeushan ei pääty milloinkaan, mutta sen valvonta on melkoisen heikoissa kantimissa eikä sitä erityisemmin kukaan tavoittele. Tekijänoikeuden hallinnoinnista yhteiskunnassamme käytiin äskettäin kiistaa ja vääntöä myös eri ministeriöiden kesken, mutta ei tuolloin kukaan ollut huolestunut tekijöiden moraalisten oikeuksien valvomisesta, vaan pelkästään rahasta.

Tavallaanhan Teoston ohjelmistotoimikunta valvoo ”tarpeeksi kuolleiden” tekijöiden moraalisia oikeuksia toimiessaan tekijän puolesta muuntelulupien hyväksyjänä teoksia rekisteröitäessä, mutta siinä se moraalisten oikeuksien valvonta sitten taitaakin olla.

* * *

Ehkä halu suoja-ajan jatkamiseen on osa nykyistä elämänmenoa jolloin ihminen ei saa olla lapsi, ei saa sairastaa, ei saa olla vanha, eikä missään tapauksessa kuolla. Tekijähän säilyy ”elävien kirjoissa” koko suoja-ajan mitan. Nykyään lapset ovat heti varhaisnuoria, varhaisteinejä ja nuoria aikuisia, 50-70-vuotiaat ovat keski-ikäisiä ja loput harmaita panttereita. Kuolemaa ei saa sanoa kuolemaksi, vaan poismenoksi ja meidän jättämiseksemme, tai pois nukkumiseksi.

Kuitenkin todellisuudessa lapset ovat lapsia, kolmekymppiset keski-ikäisiä, yli kuusikymppiset vanhoja ja kuollut on kuollut. Tekijänkin luovuus todella päättyy siihen toisten tekemään luovaan työhön hänen kuoltuaan, jolloin melko pian myös hänen teostensa suoja-ajan tulisi päättyä. Nykyään huonosta omastatunnosta kärsivät omaiset käyvät taistelua lääkäriä vastaan, joka ei jatkanut vanhan sedän tai tädin elämää viidellätoista minuutilla, kun oikeasti hänen olisi pitänyt saada kuolla jo viisitoista vuotta sitten.

Mahdollisesti tilannetta ja mielen tuskaa helpottaisi seksikkäämpi nimi kuolemiselle, joten ehdotankin sanan ”vainajoituminen” käyttöönottoa Vertauksena kouluttautuminen, eläköityminen, jne. Luovan työn päätyttyä sävelteoksen tekijän vainajoiduttua tulee myös sävelteosten suoja-ajan kohta päättyä.

Oletan viisasta ja mahdollista olevan säilyttää tekijänoikeudellinen suoja-aika nykyisessä 70 vuodessa (mieluiten laskea aiempaan 50 vuoteen), sekä määrittää äänitteillä esiintyvien taiteilijoiden esitysten suoja-aika päättymään heidän kuolinvuotensa loppuun.

Syystorweisin

Jussi

vanha joutomies

juhani.leinonen@pp.inet.fi

Sinivalkoisia nettikauppoja

Julkaistu
Musiikkikauppaa ilman turhia välikäsiä?

Loppukesä toi tullessaan kaksi uutta ja innovatiivista suomalaista verkkokauppaa, jotka tarjoavat musiikintekijöille ja levy-yhtiöille suoran itsepalveluväylän musiikkinsa myyntiin. The Groundin valttina on oma postimyynti myös CD-levyille ja Equal Dreamsissa voi myydä ”jopa musiikkia, jota ei ole vielä tehty”. SELVIS testasi ja vieraili molempien konttoreissa. 

THE GROUND

The Ground ei nimestään huolimatta aloita aivan pohjalta, vaan sen taustalla on jo vuonna 2005 aloittanut Levyvirasto Oy. Kolmen vuoden kuluessa asiakkaiksi on kertynyt jo liuta kotimaisia pienlevy-yhtiöitä ja sadoittain yksittäisiä bändejä ja artisteja. 

Levyviraston takana ovat veljekset Pentti, Jyrki ja Antti Peisa. Tekesin rahoituksen ansiosta harrastuspohjalta syntynyt Levyvirasto siirtyi kotinurkista toimistohuoneeseen Arabiaan ja uutta The Groundia rakentamaan saatiin koko- ja osa-aikaisia työntekijöitä. Vakinaisena veljeksistä on tällä hetkellä vain Antti, mutta veljet ovat osa-aikaisesti tärkeinä taustavoimina.

– Tietokannat ja integroinnit isojen yhtiöiden järjestelmiin ovat Pentin heiniä, talouspuoli kuuluu Jyrkille ja käyttöliittymä eli se, mitä sivuilla näkyy, sitten enemmän mulle.

The Groundin lanseerauksen yhteydessä mukaan lähti EMI ja neuvottelut muiden suurten yhtiöiden kanssa ovat edenneet niin hyvin, että ainakin yksi, mutta todennäköisesti kaksi liittyy joukkoon syksyn aikana. EMIhän on jo myynyt kopiosuojaamatonta musiikkia mm. Applen iTunes Music Storessa nimikkeellä ”iTunes Plus”. Mainittakoon, että myös Sony Ericsson ehätti elokuussa vaivihkaa avaamaan oman PlayNow -arena -palvelunsa, joka myös myy kopiosuojaamattomia MP3-tiedostoja. EMIn musiikkia The Ground voi tosin myydä vain Suomeen.

– Olemme saaneet EMIltä hyvää vetoapua ja teemme artistikohtaisia yhteiskampanjoita.


Antti Peisa Levyvirastossaan ja uusi banneri

Valikoiman moninkertaistuminen ja sivujen kääntäminen englanniksi tuo lisää liikennettä.

– Myös Levyvirastossa mukana olleet indie-artistit ja levy-yhtiöt ovat ottaneet uudistuksen hyvin vastaan. Vain yksi ihminen sanoi, että olemme kääntäneet selkämme indie-väelle. Uskomme kuitenkin, että valikoiman laajeneminen tuo myös lisää asiakkaita heille. Onhan koko maailmankin mittakaavassa aika harvinaista, että kuka vain saa itse laittaa musiikkinsa myyntiin tällaiseen kauppapaikkaan, jossa ovat myös kaikkein suurimmat artistit Metallicasta alkaen.

– Hiomista ja parantamista palvelussa toki vielä on, kaikkia hyviä ideoita ei vielä ehditty lanseerauksessa toteuttaa. Mielenkiintoisia yhteistyökuvioita on myös vireillä. 

The Groundissa on piirteitä ns. sosiaalista musiikkisivustoista kuten Last.fm ja Imeem . Sekä etusivun että genrekohtaisten alasivujen sijoitukset määräytyvät käyttäjien antamien pisteiden perusteella. Käyttäjät saavat pisteitä jaettavakseen ostamalla musiikkia. Kuten sivuilla julistetaan: ”Näin sivustolla huomiota saavat ne yhtyeet joista ihmiset pitävät, eivätkä ne joista mainosmiehet haluavat ihmisten pitävän.” 

Käyttäjät voivat myös lisätä artisteille tageja eli ”leimoja” määritelläkseen artistin tyylilajia ja kertoa keiden muiden artistien musiikki on heistä samankaltaista. Näin ostajia saattaa ohjautua myös ”naapuribändeille” tai niiden kautta omalle musiikille. Tietenkin The Ground suosittelee levyjä myös muiden käyttäjien toteutuneiden ostosten perusteella kuten verkkokaupat yleensäkin.

– Verkkokaupoissa on tavallisesti vain pitkiä selattavia listoja ja me halusimme siitä mallista pois. Haluamme, että meidän sivuillamme viihtyy ja tutustuu uusiin bändeihin. Meitä ei haittaa, vaikka siellä surffattaisiin tuntikausia vain tutustumassa bändeihin ja kuuntelemassa ääninäytteitä ilman ostotarkoitusta.

The Groundissa ääninäytteiden kuunteleminen onkin kätevää: ilman eri klikkauksia voi kuunnella kokonaisen albumin ääninäytteet peräkkäin omassa soitinikkunassaan ja jatkaa surffailua muille sivuille ilman, että soitto keskeytyy. Ylälaidan hakulaatikko on myös hieno: se luo pudotusvalikon vaikkapa yhden kirjaimen perusteella sopivista artistien ja albumien nimistä. Yksittäisetkin kappaleiden nimet löytyvät ”etsi” -nappulaa painamalla.

Viidakkorummun soittaminen on myös tehty helpoksi. Myyjä tai kuka tahansa fani voi kopioida minkä tahansa albumin musiikkinäytteitä soittavan musiikkisoittimen mille tahansa sivulle, esimerkiksi suosituille Facebook – ja MySpace -yhteisösivustoille tai artistin omalle kotisivulle. The Ground hyödyntää muutenkin suosituimpien sivujen sisältöä: se hakee artistin kuvauksen Wikipediasta , jos ei julkaisija halua kirjoittaa sitä itse. Artistisivun alalaidassa on myös linkki Youtuben hakuun.

– Wikipedia on usein paremmin ajan tasalla kuin levy-yhtiöiden omat sivut. 

Levy-yhtiöiden kannattaisi todellakin pitää huolta myös artistiensa Wikipedia-sivuista, mutta muistaa, että sinne ei kuulu markkinointikieli vaan tyylin pitää olla tietosanakirjamaisempi ja esitellä artistin koko ura, ei vain yhdelle yhtiölle tehty tuotanto…

Suomessa digitaalisen musiikin markkinaosuus on kaukana parhaista maista. Anttia ärsyttää, että ÄKT vaatii korkeahkoa kynnysrahaa viralliselle Latauslistalle pääsemisestä eikä vielä virallisesti suostu myöntämään, että digimusiikin suosion puute johtuisi kopiosuojauksista vaan syyttää markkinoinnin puutetta.

– Aivan älytön väite. Eihän kukaan mainosta musiikkimyyntiä niin paljon kuin MTV3 ja Helsingin Sanomat, joille se ei maksa mitään.

Huhut CD:n kuolemasta ovat The Groundin Antti Peisan mukaan ennenaikaisia.

– Toki olemme CD-levyjen valikoimassa vielä paljon pienempi kuin CDon tai Amazon , mutta fyysisten levyjen myynti tulee olemaan meille jatkossakin tärkeää.

EQUAL DREAMS

Elokuun ensimmäisenä päivänä avanneen Equal Dreams -markkinapaikan kehittäjillä ovat olleet mielessä nimenomaan omakustanteiden tekijät ja pienet levy-yhtiöt. Koska kauppa on vasta avattu, myyjiä on ehtinyt mukaan aika vähän. Equal Dreams tähyää kuitenkin maailmanlaajuiseksi palveluksi ja siksi sivut on tehty suoraan englanniksi. Takana on haave oikeudenmukaisemmasta musiikinjakelusta.

– Vaikka markkinaosuudestamme ei koskaan tulisikaan suurta, toivomme voivamme vaikuttaa alaan tervehdyttävästi omalla esimerkillämme. Internetin myötä jakelurakennetta voidaan keventää ja välityspalkkiomme onkin markkinoiden alhaisimpia: 10% + alv.

Nykyinen ravintoketju voikin suomalaisen artistin kohdalla olla turhan pitkä: masterin tuottaja – fyysinen jakelija – ulkomainen digijakelija (ns. aggregaattori) – kauppapaikka. Säveltäjän, sanoittajan ja kustantajan näkökulmasta voisi myös kysyä, ovatko fyysisen äänitteen aikakaudella sovitut mekanisointikorvaukset tekijöille oikeudenmukaisella tasolla…

equaldreams1.jpg Varsinaisesti Equal Dreamsia tekee 4 kokopäivätoimista, mutta kesällä lanseerauksen alla kokopäiväisiä kesätyöläisiä oli lisäksi 2. Toimitusjohtaja Kimmo Kärkkäinen (kuvassa) on 35-vuotias koulutukseltaan sähkötekniikan tohtori, joka on ollut insinöörinä Nokiallakin, mutta myös musadiggari.

– Kitaraa on tullut rämpyteltyä kotona ja bändissä aikanaan, mutta aina olen ollut kiinnostunut musiikista.

Muutama vuosi sitten Kimmo sai idean ”bändipörssistä”.

– Tajusin itsekin, että se oli aika villi idea, mutta siitä seurasi into tutkia minkälaisia palvelukonsepteja musiikin digitaalisessa jakelussa on olemassa.  Pikkusiskoni Heidi Kärkkäinen ja hänen miehensä Anders Uddeskog ovat muusikoita ja alettiin sitten viime vuoden alussa miettiä tätä koko konseptia artistien ja muusikoiden tarpeista lähtien. Palvelukokonaisuus hahmottuikin aika pian yhteistyön tuloksena.

– Omat resurssit eivät kuitenkaan ihan riittäneet. Hallituksen puheenjohtaja Pekka Virtanen on EQ-pankin tekninen johtaja ja sitä kautta saimme IT-osaamiseen vahvistusta. Sakari Jalovaara, joka on ollut rakentamassa myös EQ-pankin järjestelmiä, on IT-puolemme guru.

Equal Dreams on ennen muuta musiikin markkinapaikka, jossa musiikin oikeuden haltija voi myydä musiikkiaan kopiosuojaamattomana MP3- ja FLAC-tiedostoina. Muusikkolähtöisyys näkyy mm. siinä, että musiikkikappaleiden oheistiedoille on tietokannassa hyvät tilat. Lisäksi jokainen artisti ja levy-yhtiö voi julkaista omalla sivullaan mm. tiedotteita, konserttipäivyriä ja vieraskirjaa. Mukana on myös vastaavia yhteisöllisiä piirteitä kuten The Groundissa.

EQUAL SHARE  & EQUAL AID

Bändipörssikin on toteutettu ja ristitty nimellä Equal Share. Hollantilaisella Sellabandilla on hiukan sama idea. 

– Me huomasimme sen itsekin siinä vaiheessa kun olimme jo perustaneet oman firmamme, vaikka Sellaband olikin jo ollut olemassa jonkun aikaa. Meillä koko kuvio on kuitenkin toteutettu eri tavalla niin että artistilla on itsellään vapaat kädet toteuttaa musiikin tuotantoprojekti mieleisellään tavalla ja mieleisen kokoisena. 

Sellaband ottaa ohjat, kun artistin faneiltaan keräämä pääoma on kasassa. Se auttaa mm. tuottajan ja studion valinnassa ja toimii myös CD:n pääasiallisena jakelijana. 12 bändiä on jo saanut levynsä tätä kautta tuotettua ja 11 muuta on saanut 5.000 kymmenen dollarin ennakkotilausta kasaan.

Equal Dream sen sijaan hankkii tulot vain musiikkilatausten myynnistä, eikä puutu projektiin muilla tavoin. 

 – Equal Sharen avulla artisti voi paitsi myydä musiikkinsa ennakkoon niin myös myydä rajoitettua kaupallista oikeutta tulevaan musiikkiinsa suoraan yleisölle. Meiltä löytyy siis tuoreinta musiikkia. Palvelussa voi ostaa musiikkia, jota ei ole vielä olemassa!

Samoin kuin Sellabandissa artistiin etukäteen uskoneet mikrosijoittajat voivat päästä osalliseksi tulevista myyntituotoista.

– Meillä artistit saavat itse määritellä omat tavoitteensa. Monessa tapauksessa hyvän levyn tekeminen ei vaadi 50.000 taalaa rahaa, halvemmallakin voi onnistua.

Ensimmäinen Equal Share -bändi The Fogo Posto kerääkin faneiltaan vain 1.000 euron kolehdin saadakseen viimeisteltyä albuminsa ja toinen bändi Lucy was Driving pyytää vain viittä sataa saadakseen CD-sinkun julkaistua.

– Tarkoituksena ei ole ollut tehdä sivustoa, jossa jaetaan musiikkia ilmaiseksi, vaan nimenomaan palvelu, jossa musiikintekijät voivat löytää yleisönsä ja pyytää musiikistaan jotain hintaakin.

Equal Dreams haluaa myös mahdollistaa hyväntekeväisyyden eli tuloja voi biisikohtaisesti ohjata hyväntekeväisyysjärjestöille. Tällä hetkellä vaihtoehdot ovat Amnesty International, Pelastakaa Lapset ry ja World Vision.

– Yhtään luonnonsuojelujärjestöä ei ole vielä mukana, siitä on jo artisteilta tullut toiveita.

Ylipäätään Equal Dreamsin myyntituottojen hallintajärjestelmä on ainutlaatuinen. Sen sijaan, että vain myyjä saisi kaiken, niin Equal Dreamsissa voi ohjata biisikohtaisesti rojalteja menemään suoraan myös muille tahoille, esim. bändin jäsenille, kunhan nämä vain rekisteröityvät käyttäjiksi. 

Myyntituottoja voi myös suoraan käyttää toisten musiikin ostamiseen. Jokaisella rekisteröityneellä asiakkaalla on oma musiikkikirjasto, johon ostokset myös tallentuvat. Joka kerta kun ostaa kappaleen hankkii 5 uutta latausoikeutta omaan kirjastoon, josta kappaleet voi hakea uudestaan, jos on onnistunut hävittämään omilta laitteiltaan esimerkiksi kovalevyn rikkoutuessa.

TESTAUSTA JA VERTAILUA

Testasin molemmat kaupat tuoreeltaan laittamalla musiikkiani myyntiin. Seuraavassa joitain huomioita.

Equal Dreams/ The Ground/ yhteistä

ULKOASU JA TOIMINTA

Ulkonäkö on rauhallinen ja pelkistetyn selkeä. Sivusto toimii toistaiseksi vain englanniksi, mutta suomen kieli on tulossa./

Myös The Groundin etusivu on pelkistetty ja muista musiikkikaupoista poikkeava jopa siinä määrin, ettei siitä heti arvaa, mikä määrä musiikkia siellä on tarjolla. Sekä etusivulla että genreittäin näkyy kerralla vain 10 suosituinta artistia. Sivut toimivat suomeksi ja englanniksi./

Molempien sivut latautuvat ainakin Suomessa nopeasti ja kaikki tuntuu toimivan luotettavasti.

TIETOJEN SYÖTTÄMINEN

Ensin on perustettava albumi ja sen jälkeen syötettävä kappaleiden tiedot yksitellen. Kappaleen tietojen syöttäminen on jaettu kolmelle eri sivulle, jotka houkuttelevat syöttämään tiedot hyvin tarkasti. Lopuksi pitää muistaa painaa ”Finish”!/

Albumin kaikki tiedot syötetään yhdellä sivulla. Tuotekuvauksen voi kirjoittaa samalla suomeksi ja englanniksi, mutta sen voi tehdä myöhemminkin. Tärkeintä on syöttää kaikkien kappaleiden nimet kerralla oikein säveltäjänimien kera ennen kuin äänitiedostot voi lähettää./

Rekisteröityminen ja tietojen syöttäminen molempiin sujuu helposti, kun malttaa olla tarkka ja huolellinen. ED:n miinus on toistaiseksi englanninkielisyys ja molemmat kaipaisivat myös nettitaidottomammille suunniteltua ohjeistusta.

ÄÄNITIEDOSTOJEN LÄHETTÄMINEN

Kappaleet voi lähettää CD-tasoisina (16 bit, 44100 Hz) WAV tai FLAC-tiedostoina. FLAC (Free Lossless Audio Codec) on vapaa häviötön äänikoodekki, joka on yleistymässä ja ED myy latauksia myös tässä laadukkaammassa tiedostomuodossa./
Kappaleet lähetetään MP3-muodossa. Pakkaustiheyden laaduksi suositellaan 320 kb/s, 44.1 kHz stereo. Ohje ei tullut vastaan, kun lähetin omani 192 kb/s -laadulla. MP3:n laatu riippuu toki bittinopeuden lisäksi myös koodaukseen käytetystä ohjelmasta ja millaisesta musiikista on kyse. Musiikkinäytteet voi tehdä jälkikäteen myös itse, jos ei ole tyytyväinen systeemin satunnaisesti valitsemaan näytekohtaan./
Jos eivät tietokonetaidot riitä, molemmat lupaavat tarvittaessa hoitaa digitalisoinnin maksutta, kunhan lähettää CD:n. Kaikkiin käyttöjärjestelmiin löytyy sopivia ilmaisohjelmia tiedostojen konvertointiin. Niitä voi etsiä esim. osoitteesta https://www.versiontracker.com

DIILIT

ED ottaa itselleen 10% + alv eli 12% tai minimissään 12 ¢ per laulu sekä pidättää Teosto/NCB:lle mekanisointikorvauksen 8%. Myyjälle jää eurosta 80%. Kappaleet ja albumit voi hinnoitella itse, mutta yhden kappaleen minimihinnaksi on asetettu 25 senttiä (sis. ALV 22%), Teostolle menee silloin 7 senttiä, EQ:lle 12 senttiä (sis. alv 22%) ja myyjälle jää 6 senttiä./

The Ground ottaa latausmyynnistä 30% itselleen ja 8% mekanisointikorvaukseen NCB:lle eli myyjälle jää 62%. Albumit voi hinnoitella itse./
Molemmat lupaavat tilittää tulot kuukausittain ja omia myyntitilastoja voi katsella. ED:ssä tuloja voi käyttää myös saman tien muiden musiikin ostamiseen, ettei vaan menisi mihinkään huonompaan tarkoitukseen…

Molemmat hyväksyvät Visan ja MasterCardin lisäksi Nordean, OKOn, Aktian ja Sammon verkkopankkimaksut. The Groundilla on mahdollista maksaa myös pienmaksujen välittämiseen erikoistuneella Paypalilla ja tämä mahdollisuus on tulossa myös Equal Dreamsiin. Näin suomalainen musiikintekijä voi myydä musiikkiaan näistä kaupoista periaatteessa koko maailmaan ilman välikäsiä. Toiveissa olisi tietysti, että skandinaaviset Nordea ja Sampo järjestäisivät asiat niin, että verkkopankkimaksut toimisivat yli maiden rajojen niiden koko toiminta-alueilla.

MUITA HERKKUJA

Artistin oma päiväkirja, vieraskirja, keikkapäivyri jne./

Musiikkisoitin helppo kopioida mille tahansa sivulle./

–

LOPPUPÄÄTELMIÄ

Molemmat palvelut tuntuivat jo avautuessaan hyvin toimivilta musiikin myyjän kannalta, mutta niitä kehitetään koko ajan paremmiksi. Molemmissa on puolensa ja ehdottomasti molemmissa kannattaa olla mukana, varsinkin kun se ei maksa mitään.

Riittävätkö nämä kaupat omaa musiikkiaan myyville? Riippuu tietysti kunkin projektin tavoitteista ja kohderyhmistä. Suomalaiselle yleisölle ne ovat jo nyt hyviä myyntiväyliä. Kokonaan toinen juttu on kuinka nopeasti ne tulevat tunnetuiksi muissa maissa ilman suuria markkinointimuskeleita.

iTunesin ylivoima on vielä murskaava ja sen tärkeimmäksi haastajaksi odotetaan MySpacen syksyllä aloittavaa palvelua, jossa ovat mukana Sony BMG, Universal ja Warner. Samat yhtiöt ovat myös mukana Nokian ”Comes with music” -hankkeessa.

Apple ei toistaiseksi asioi suoraan pienten tekijöiden kanssa ja tätä kirjoittaessa tiedot MySpacesta ovat huhuja. Varmaa on vain 3 suuryhtiön mukanaolo ja toimitusjohtaja Chris DeWolfen uho, että luvassa on ”uusi luku nykyajan musiikkihistoriassa”. Kun MySpacessa on noin 5 miljoonaa rekisteröitynyttä artistia/bändiä, jotka ovat jo laittaneet musiikkiaan kuunneltavaksi, tuntuisi omituiselta, jos tätä potentiaalia ei hyödynnettäisi ja myytäisiin vain suuryhtiöiden tuotantoa. MySpacen musiikkikaupan julkistus rapakon takana lie tämän ilmestyessä jo tapahtunut ja MySpace Suomen markkinointi- ja sisältökoordinaattori Riku Vassisen mukaan uudet toiminnot ovat luvassa Eurooppaan ensi vuonna.

Mikäli suomalainen pienyhtiö tai bändi haluaa levynsä iTunesiin ja muihin suurempiin kauppoihin, on turvauduttava ulkomaisiin digijakelijoihin, joita kutsutaan yleensä aggregaattoreiksi. Suomalaista vaihtoehtoa ei valitettavasti vielä ole. Musexin sivuilla mainittujen (The Orchard, IODA, CD Baby, Ingrooves, Iris) lisäksi kannattaa tutustua ainakin seuraaviin yrityksiin: Nimbit, Tunecore, Zebralution, iMusician ja Snocap. Tilanne elää ja eroja löytyy tilitysaikatauluista, prosenteista ja yleensä asiakaspalvelusta.

Sekä Equal Dreams että The Ground on luotu suomalaisten musiikintekijöiden tarpeita hyvin huomioiden ja molemmilla on innovatiivisuutensa tähden potentiaalia tulla myös kansainvälisesti merkittäviksi sivustoiksi. Siksi henkilökohtaisesti ajattelen, että olisi hienoa, jos Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus ja MUSEX voisivat tarjota kunnollista vetoapua näille kotimaisille toimijoille, vaikka merkittävä osa järjestöjen rahoista tuleekin suurilta yhtiöiltä.

PETRI KAIVANTO

MIKSI EI KOPIOSUOJAUSTA?

Hyvitysmaksu eli aikaisemmalta nimeltään kasettimaksu luotiin kompensoimaan laillisesta kotikopioinnista tekijänoikeuden omistajille aiheutuvia menetyksiä. Se oli sitä aikaa, kun musiikkia pyydystettiin kohiseville nauhoille radio- ja TV-lähetyksistä tai kopioitiin vinyyleiltä ja C-kaseteilta.

Kun sitten tulivat digitaaliset formaatit, joiden myötä kopion sisältö onkin identtinen alkuperäisen kanssa, alettiin kehitellä erilaisia kopiosuojauksia. Standardin vastaiset CD-levyt hajottivat rehellisten ihmisten CD-soittimia ja mm. ensimmäisen kotimaisen Emma.fm -nettikaupan myymät musiikkitiedostot lakkasivat toimimasta, kun kauppa suljettiin. Suuremmassa mittakaavassa tämän saman tekivät Microsoft, Yahoo ja Sony. Sony sentään edelleen neuvoo ystävällisesti miten ATRAC-muodossa ostetun musiikin saa talteen ennen kuin vuoden lopussa Connect-palvelu lopetetaan. 

Jos ei kuluttaja muuttanut ostamaansa musiikkia ajoissa muuhun muotoon, on musiikki iäksi mennyttä. Grammareiden neuloja myydään edelleen ja hyvin säilytetyt savikiekot soivat, mutta muutama vuosi sitten hankitut tiedostot eivät aukea millään konstilla. Tällaiset äänilevyteollisuuden tekemät virheet ovat aiheuttaneet musiikin tekijänoikeuden imagolle peruuttamatonta vahinkoa.

Tällä hetkellä digitaalisen musiikkimyynnin ylivoimainen markkinajohtaja Apple myy pääasiassa kopiosuojattuja AAC-tiedostoja, jotka toimivat vain sen omissa musiikkisoittimissa ja -puhelimissa. Merkittävä osa muista kaupoista myy suojattuja Windows Media -tiedostoja, mutta ne ovat Windows-käyttöjärjestelmän yleisyydestä huolimatta jääneet pahasti Applesta jälkeen. Ongelma on ollut lukuisten toimijoiden ja erilaisten DRM-suojausten viidakko.

Elokuvapuolella suojaukset ovat vielä vahvempia ja alueellisesti rajattuja: toiselta mantereelta ostettu DVD ei toimikaan kotikoneessa. Voi vain kuvitella, millainen äläkkä olisi noussut, jos vastaavaa rajoitusta olisi kokeiltu musiikkibisneksessä.

Kun musiikintekijä miettii, uskaltaako laittaa musiikkinsa myyntiin kopiosuojaamattomana, niin loppupäätelmäksi tullee lopulta kyllä. Kopiosuojaamaton tiedosto toimii kaikissa mahdollisissa soittimissa ja sitä voi rajattomasti varmuuskopioida, joten musiikin ostajalle ei tehdä tarpeetonta kiusaa. 

Toki kopiosuojaamattoman tiedoston myyminen alentaa kopioinnin kynnystä vielä kopiosuojaamattomasta CD:stä pikkuisen, koska konvertointiin ei tarvita aikaa eikä taitoa, mutta laitonta kopiointia ja levitystä harrastavien näkökulmasta askel on hyvin pieni. Joka tapauksessa, jos kysyntää on olemassa, niin joku ennemmin tai myöhemmin tekee kopiosuojaamattoman MP3-tiedoston joko laillisesti myydystä CD:stä tai tiedostosta ja panee sen jakeluun joko nettiin tai vertaisverkkoihin.

Peli on siis kontrollin suhteen menetetty ja se on vain hyväksyttävä. Suuret yhtiötkin ovat heräämässä ja osittain jo luopuneet kopiosuojauksista. Tämän voi toivoa ja uskoakin tuovan lailliselle musiikille lisää kysyntää, mikäli osa kopiosuojauksista ärsyyntyneistä kuluttajista alkaa maksaa musiikista.

”KAIKKI” MUSIIKKI KUUKAUSIMAKSULLA

Kokonaan toinen kysymys on musiikin hinnoittelu. Euro per raita ja kymppi per albumi kuulostaa kohtuulliselta verrattuna CD:stä vuosikymmeniä perittyyn ylihintaan, mutta onko se? Sisältöjen tarjonta ja kysyntä kasvavat koko ajan eli ihmiset haluavat enemmän musiikkia ja sitä on helpompaa tuottaa. Hinnoittelu ei ole vuosikausiin ollut kohdallaan eli kysynnän ja tarjonnan laki ei ole toiminut. Syyllisiä nykytilanteeseen ovat piraattien lisäksi myös lainsäätäjät ja kaikki alan vahvimmat toimijat.

Laite- ja ohjelmistovalmistajia lie turha syyttää teknisestä kehityksestä, mutta hiukan kyllä kulmakarvoja kohottaa, kun näkee mainostettavan kovalevytallentimia, joissa on valmiina BitTorrent -vertaisverkkotoiminto. Moisilla medialaitteilla tuskin imuroidaan Linux-jakeluita tai muita laillisia tiedostoja, vaan ne on tarkoitettu nimenomaan tekijänoikeussuojatun materiaalin ryöstämiseen. 

Aikanaan ja kai edelleenkin hyvin suosittuja olivat postimyyntikirjakerhot ja mm. Fazerilla oli oma musiikkikirjakauppansa. Jostain aivan muusta on kyse kun digitaalista musiikkia nyt paketoidaan myytäväksi könttänä.

Nokia on lanseeraamassa ”Comes with music”  eli ”Myydään musiikin kera” -kännykkänsä jouluksi Iso-Britanniassa ja myöhemmin myös Suomessa. Ostaessaan Nokian musiikkipuhelimen hintaan on leivottu sisään myös vuoden rajaton käyttöoikeus Nokian musiikkikauppaan, jossa on tarjolla suurten levy-yhtiöiden musiikkia. Lataamansa musiikin saa pitää omanaan ”ikuisesti”, mutta se on Windows Media -muotoista ja kopiosuojattua, joten sen varmuuskopiointi ja käyttö muissa laitteissa edellyttää konvertointitaitoja. Ei myöskään voi ennustaa kuinka monta vuotta tai vuosikymmentä kopiosuojausserveri on toiminnassa.

Musiikkipaketteja on jo kaupattu pidempäänkin, parhaiten väittää menestyneensä Napster, joka myy kuukausimaksulla oikeutta yli 6 miljoonaan raitaan, mutta sen palvelu on rajattu muutamaan suureen maahan. Tällä hetkellä erikoistarjouksena kampanjoidaan 49,99 taalan pakettia, johon kuuluu 35 MP3-raitaa omaksi ja 4 kuukauden rajoittamaton kuunteluoikeus.

Tanskalaisoperaattori TDC puolestaan on aloittanut TDC Play -palvelun. Laajakaista- ja mobiiliasiakkaat saavat käyttöönsä yli miljoona musiikkikappaletta, joita he voivat ladata ja kuunnella niin kauan kuin asiakkuus kestää. CD:lle tätä musiikkia ei voi polttaa, mutta toki TDC:llä on oma musiikkikauppansa. TDC on sopinut maksavansa levy-yhtiöille ja Koda/NCB:lle ensimmäisinä kahtena vuotena 5,3-6,7 miljoonaa euroa. Ensimmäinen tilitys on tulossa. Sen jälkeen voi alkaa arvioida, onko diili musiikintekijöiden kannalta edullinen.

Miksi maksaa kuukausimaksua kuunneltavasta musiikista, kun ilmaisia musiikkipalveluita ja nettiradioitakin on verkko tulvillaan? Niin sanotut sosiaaliset musiikkipalvelut ovat hyvin suosittu ilmiö eikä ihme: esim. Last.fm:ssä kuuntelijan täytyy antaa vain pieni vinkki kuten artistin tai tyylin nimi ja palvelu alkaa arpoa soittolistaa muiden käyttäjien ja artistien antamien ”leimojen” perusteella. Tämä on siis ikään kuin välimuoto siitä, että aktiivisesti päättää itse mitä haluaa kuunnella tai että passiivisesti kuuntelee radiota, jossa joku on tehnyt päätökset puolestasi. Mikään jingle tai pälätys ei myöskään keskeytä kuuntelua ja toisaalta ei tarvitse tehdä niin usein päätöksiä kuin toimiessaan itse omana tiskijukkanaan, vaan voi luottaa järjestelmän satunnaisalgoritmeihin.

Last.fm ei itse myy musiikkia, mutta tarjoaa suuren määrän musiikkia kuunneltavaksi ilmaiseksi. Linkit Amazoniin, iTunesiin ja 7digitaliin ovat hyvin esillä ja omiakin myyntilinkkejä voi lisätä. Ainakin USAssa sen ohi suosiossa on kirinyt samankaltainen Imeem. Merkittävin ero on, että Imeem on ulkoistanut musiikkisisältöjen nettiin laittamisen myös kuluttajille ja tehnyt tästä sopimuksen kaikkien neljän suuren levy-yhtiön kanssa.

VAROITUKSEN SANOJA

On aina hyvä muistaa, että mitä tahansa laittaakin nettiin, sitä ei saa pois. Vain kuunneltavaksi tarkoitettu streaming-musiikkikin on varsin helppo ”kotiäänittää” tai kaivaa selaimen välimuistista sopivilla ilmaisohjelmilla. Sellaista kopiosuojausta ei olekaan, jota eivät innokkaat asianharrastajat murtaisi. Hävikkiä siis tulee aivan varmasti, kun laittaa julkaisee musiikkia internetissä.

PETRI KAIVANTO 

KOLME KURKISTUSTA KRISTALLIPALLOON

Julkaistu

Herra X huomaa mielensä askartelevan, jälleen kerran, tulevaisuuttaan koskevien kysymysten äärellä.

Onko se muutospelkoa? Vainoharhoja? 40-kympin kriisi?

Vai vaan älyllisen eläimen selviytymisstrategiaan kuuluvaa aivotoimintaa?

Niin tai näin, X vetää ylleen velhon kaavun ja painaa planeettahatun päähänsä.

Ja taas sitä mennään, hyppää kyytiin!

ENSIMMÄINEN KURKISTUS:

VANHENEVA MUUSIKKO JA ELÄKEPOMMI

X seisoi keittiössä tuijottaen kirjeen sisältä paljastunutta eläkeraporttiaan. Onneksi lihaveitset olivat siististi paikoillaan, eivätkä lojuneet käden ulottuvilla. Sillä 41-vuotiasta X:ää eivät odottaneet kultakello tai lihavat eläkevuodet. Harvaa rockmuusikkoa odotti. Saapuneen raportin mukaan hänelle oli kertynyt hikisistä työvuosista 75 euron kuukausittainen työeläke. Osakiitos Teoston, jonka tekijänoikeustulot eivät kassaa olleet kartuttaneet.

Tosin jo eläkeikä 65-vuotta olisi ollut X:n tyyppiselle hermojensa äärirajoilla toimineelle tekijälle aikamoinen saavutus. Kuten monelle kollegallekin. Helpotusta ei näköpiirissä ollut, ja tulevaisuuden toimeentulo sumuverhon peitossa. Jatkuisiko keikkailu vanhoilla päivillä, tyyliin: täältä ikuisuuteen? Harvalla kävi niin onnekkaasti. Vastaan tuli viimeistäänkin terveys. Keikkailu oli matkustamisineen ja yövalvomisineen kovaa puuhaa, sen tiesi jokainen sitä harrastanut.

Ehkä epävarmuuteen tottui, ehkä ei. Ehkä se nakersi sisuskaluja hiljaa, räjähtääkseen jonain kauniina päivänä käsiin. Ainakin se piti X:n hereillä ja valppaana. Nälkäinen susi saalisti toisin kuin pullea susi. Ei ollut mahdollista vaipua varman elämän ruususenuneen. Ainainen uuden etsijä, kyseenalaistaja, sitähän musiikintekijä X:n mielestä parhaimmillaan oli.

Mutta oli tilanteella kurjempikin puolensa. Yhteiskunnan suojaverkot olivat madonsyömät, läpi putoili yhä enemmän kansalaisia ja X kuului siihen sakkiin. Freelancer X:llä ei ollut työterveydenhuoltoa, eikä työttömyyskassaa. Vaikka hän maksoi veronsa kuten kuka tahansa kunnon kansalainen.

KENTTÄTUTKIJA

X punnitsi vaihtoehtoja:

– No jos kuitenkin se keikkarintama. Esiintyväthän bluesäijätkin kasikymppisiksi.

Ja niinpä hän päätti tehdä asiassa hieman kenttätutkimusta. X kävi läpi päivänlehdestä illan tarjonnan ja rengasti aiheeseensa osuvimmat.

Illan saapuessa X singahti kaupunkiin. Terassienvalot loistivat, kesäyö oli lämmin. Hänen onnekseen musiikkitarjonnasta oli löytynyt useampiakin ikämiessarjalaisia.

X asteli keskustan rockklubin portaat alas. Illan artistina oli tuttu nimi, johon X oli ihastunut jo 80-luvun alkupuolella, käynyt silloisena teininä sen monilla keikoillakin.

60-luvun lopulla aloittaneen englantilaisen The Pirates -yhtyeen (alunperin solistinsa Johnny Kiddin taustabändi) maineenpäivät olivat säilyneet hyvin kannattajien sydämissä ja klubissa oli hyvin väkeä arki-iltanakin.

Vihdoin vanhat miehet kapusivat lavalle. Merirosvot soittivat ennen energiaa puhkuneen repertuaarinsa lähes puolet hitaammilla tempoilla. Omintakeisen sähkökitaran komppisoolotyylin kehittäjä Mick Green (s.1944) seisoi hymyillen paikallaan, eikä rehkinyt Telecasterillaan vanhojen aikojen malliin. Se ei ollut ihme sillä mies oli saanut sydänkohtauksen lavalla muutamaa vuotta aiemmin. Yleisölle meno maistui ja se hurrasi,  mutta X ei ollut varma olisiko hän halunnut nähdä esikuviaan moisessa kunnossa.

– On myös taito pistää pillit pussiin oikeaan aikaan, X totesi jyrkkänä.

Seuraava pysäkki. Kotimaan aikalaispojat Stadi Twisters löytyi Etu-Töölön jazzikkaasta kellariklubista, riveissään Hasse Walli (s.1948), Kim Brown (s. 1945), sekä  seuraavan vuosikymmenen polvea edustanut Henry Ojutkangas (s.1952).

Ukot räiskivät setissään menemään vanhaa rock’n’rollia ja rytmibluesia 40-60 -vuotiaista koostuvan yleisön rollatessa mukana. Tällä sukupolvella oli kolmen soinnun blues -kaava verissään. Tämä oli sitä kansansyvienrivienmusiikkia – kansanmusiikkia, sanan varsinaisessa merkityksessä. 

Bändi jätti klassikoiden nerokkaat alkuperäissovitukset ja nyanssit väliin tulkiten materiaalinsa jamipohjalta. X ei tiennyt itkeäkö vai nauraa? Toisaalta, keikkabändin veri punnittiin yleisön reaktioissa, sekä myydyn kaljan ja juomien määrässä. Siltä osin illan esitys täytti kriteerit.

X koetti visioida itseänsä lavalle kuusikymppisenä. Ei onnistunut.

– Eipäs aleta synkistelemään, vaikka 80-luvun dekadenssin lapsia ollaan, X murahti itselleen, keikkailu on intohimolaji. Se jolla kyseinen tauti on, se tarvitsee sitä elääkseen. Raha on sitten toinen juttu.

TOINEN KURKISTUS:

VIRTUAALINEN PELASTAJA TULEE!

X viritteli mielessään virttä, joka ei ollut uusi:

– Olisiko internet sittenkin pelastus. Tuo päivittäin miljoonia ihmisiä koukuttava  maailmankattavaseitti, virtuaalinen universumi, josta löytyy jumalia, kuulijoita ja sanaa joka lähtöön?! 

X:n suhde nettiin oli vähintäänkin kaksijakoinen. Oli selvää että netti oli luonut tekijöille uuden yleisön. X:n bändien Myspace-sivustoilla vieraili parhaimmillaan sata kävijää päivässä. Ja erään pumpun sivuilla oli käynyt jo 16.000 ihmistä, mikä ei kylläkään ollut netissä mikään ihmesaavutus.

– Maksaisipa jokainen kävijä vierailustaan, musiikin kuuntelusta ja videoiden katselusta, edes euron tai vaikka 20 centtiä, niin siinähän olisi bändille jo pesämunaa musiikintekoon, X huokasi.

Mutta ei. Netissä kaikki oli ilmaista. Ainakin siltä näytti. Tosin palvelimet keräsivät käyttäjistään arvokasta tietoa ja jokainen liike tallentui. X:n käyttäessä mm. Googlen ilmaista sähköpostia hän antoi postinsa tietämättään palvelimen käyttöön. Tämä käsitteli ne, profiloi X:n ja tulevaisuudessa syöttäisi hänelle täsmämainoksia.         

Entä netti marginaalitason kaupallisena jakelukanavana?

X oli avannut uuden sivun levymerkkinsä historiassa. Levymerkin omakustannealbumit olivat nyt myynnissä netissä sähköisessä muodossa. Yhden musiikkikappaleen lataus maksoi yhden euron ja koko albumin (kaksitoista biisiä) kymmenen euroa. Musiikin järjestäminen nettimyyntiin oli ollut helppoa. Palveluntarjoajat olivat itse lähestyneet X:ää, tietty sähköpostitse. Niitä oli koti- ja ulkomaisia. Kotimainen versio oli X:n käsityksen mukaan lisenssi, mutta asiat sai sentään hoidella suomen kielellä. Palvelun käyttäjäksi liityttyään oli mahdollista ladata musiikkiaan suoraan myyntiin jopa kotikoneelta. Musiikin myyntitulosta yhtiö rokotti 12 %.

– Jos ei muuta, niin ainakaan turhia välikäsiä ei näissä kaupoissa tarvita, X myhäili ja jatkoi ajatusleikillä. Jospa hän keräisi nettiyleisöltä seuraavina vuosikymmeninä varat puuttuvaan eläkekassaansa?

KOLMAS KURKISTUS:

PEIKKO ON TÄÄLLÄ TAAS!

X nosti eteisenmatolta Suomen Pravdan, tuon suurilevikkisen helsinkiläisen sanomalehden ja marssi keittiöön lukeakseen sen.

Etusivun mainostilan olivat ostaneet italialainen automerkki (hei se on globaalimaailmantalous, ei mitään kansallisuuksia, hönö), kylpyhuonelaattaliike, kameraobjektiiveja kauppaava fotoliike (lintubongareille, olihan syysmuutto parhaimmillaan), silkkineule- ja nahkatakkipuoti (niin ilmat olivat todellakin jo kylmenneet, mittari näytti alle plus kymmentä celsiusta).

X avasi lehden. Pääuutissivu kuulutti torakan kokoisilla kirjaimilla paperitehtaiden lopettamisuhasta eri puolella Suomea. Ei uutta auringon alla. Mutta tällä kertaa paperijätit suunnittelivat laittavansa lähivuosina tehtaistaan pihalle yhteensä viisituhatta ihmistä!

Taantuma niittää viljaa. Ja uhrit itkevät työrukkaseen hiljaa, X runoili mietteissään.

Viikatemies oli ollut liikkeellä jo vuoden päivät, jos osasi seurata osakekursseja. Pystyikö niitä olla seuraamatta, jos omisti tv:n? Amerikkalainen talouskupla oli puhjennut. Eivätkä edes presidentti Bushin koplan idän öljymaiden valtaus ja suursota olleet voineet haudata alleen tätä tosiseikkaa.  

X:lle tilanteessa oli paljon tuttua. Ja se herätti hänessä pahaenteisiä väristyksiä.

Vuonna 1991 hän oli risteillyt yhtyeineen Amerikassa, jossa lama oli ollut päivän sana. Suurvalta oli käynyt sotaa Persianlahdella Austinin keskustan lasitettujen bisnestemppeleiden loistaessa auringossa tyhjyyttään, ikkunoissaan for sale -kyltit. Ja New Yorkin yössä oli Ismo Alanko laulanut poikien kasetilta Suomen pudonneen puusta. Pian puntit tutisivat kunnolla Suomessakin.

Jo seuraavana vuonna X oli kiertänyt yhtyeineen Suomen talvessa selvitystilassa olevien, konkurssiin vajonneiden, hotellien bändi-iltoja. Mukanaan ohjelmatoimiston ohjeet ottaa keikkapalkkiot ehdottomasti käteisenä!

Kiertue oli jäänyt kokoonpanon viimeiseksi.

Nyt noista päivistä oli aikaa. Ja useampi litra vettä virrannut Vantaassa.

Uusi vuosituhat oli alkanut X:llä hyvissä merkeissä. Paha karma oli saanut väistyä. Hän oli perustanut oman levymerkin ja aloittanut pienimuotoisen julkaisutoiminnan. 2004 oli ollut se varsinainen comeback-vuosi, kahden uutuusalbumin ja kakkosromaanin muodossa.

Keikkamarkkinat olivat avautuneet ja hän oli esiintynyt eturivin festivaaleilla 14-vuoden tauon jälkeen. Nyt lämmintä suhdannetta oli kestänyt jo viidettä vuotta. Ja jälleen ilmassa viileämpiä tuulia.

Talouden lihavat vuodet olivat takana, sen huima nousu.

– Aika näyttää millä tavoin taantuma iskee tällä kertaa, X mietiskeli.

Kristallipalloa hänellä ei ollut. Joten oli parempi pysytellä faktoissa.

2009 tulisi olemaan X:n juhlavuosi. Hänen levymerkkinsä täyttäisi pyöreät 10 vuotta. Ei ollut pikkujuttu että katalogista löytyisi vuosirenkaiden verran kunnianhimoisia äänitteitä. Se oli saavutus lähiöpojalta, joka oli aikanaan ihastunut äänittäviin kasettimankkoihin ja niillä bändiensä tekemien nauhoitusten saundiin.

X oli täyttänyt unelmansa ja saanut paljon enemmän kuin olisi hurjimmissa unissaan voinut nähdä.

– Ei yksi lama unelman voiman rinnalla paljoa paina, X rohkaisi itseään ja nauroi. Hänhän kuulosti aivan eräältä puhuvaa nukkea muistuttavalta poliitikolta.

Teksti ja kuvat: Jussi Sydänmäki 

Teosto maksoi myyntituloja

Julkaistu

Teosto maksoi 11. kesäkuuta suomalaisten tekijöiden, perikuntien ja kustantajien tileille 15,8 miljoonaa euroa. Median uutisissa oikaistiin mutkia suoriksi ja kerrottiin, että oli muusikoiden palkkapäivä. 

Mutta mitä Teosto tarkkaan ottaen maksoi? Missään tapauksessa se ei ollut palkkaa. Teosto ei ole tekijöiden työnantaja. Yhtä vähän Teosto maksoi palkkioita. 

Palkasta tai palkkioista puhuminen johtaa vertauskuvanakin aivan vääriin mielikuviin. Se kuinka paljon rahaa tilille ropsahtaa, ei ole missään suhteessa siihen työaikaan tai vaivaan, joka teosten luomiseen on käytetty. Välttämättä se ei myöskään riipu ammattitaidosta, mitä sillä säveltäjien, sanoittajien tai sovittajien kohdalla sitten tarkoitetaankin. Niin sanottu viheltäjäsäveltäjäkin voi saada aikaan hittisävelmän, joskus jopa viidessä minuutissa, vaikka ei tiedä nuoteista ja harmonioista tuon taivaallista. Toisinaan saattaa olla kyse onnellisesta sattumasta. 

Verotuksessa näistä tuloista käytetään termiä käyttökorvaukset. Myös tekijänoikeuslaissa puhutaan korvauksista. Arkikielessä käytetään myös nimityksiä teostokorvaukset tai teostotulot.  

Mutta korvauskaan ei sanana ole paras mahdollinen, sillä siihen sisältyy vivahde jonkinlaisesta armollisesta hyvityksestä. Musiikkia käytetään ja sitten siitä oikeudenmukaisuuden nimissä jotain korvataan. Korvauksille on yleensä tyypillistä se, että joku muu kuin korvausten saaja päättää summan. 

10. kesäkuuta järjestetyssä Teoston seminaarissa Pauli Hanhiniemi vertasi näitä tuloja optioihin. Hän sanoi, että Nokia ja muut isot pörssiyhtiöt ovat jo vuosia sitten ymmärtäneet tekijänoikeuden merkityksen, kun johtajien onnistuneita toimia on palkittu optioin. Vertaus on oikeilla jäljillä, vaikka optiot eivät kansan mielissä tällä hetkellä huudossa olekaan. Kun Teosto nyt tilitti kuusitoista miljoonaa 8 500:lle tekijälle ja kustantajalle, on helppo laskea, ettei kenestäkään tullut optiomiljonääriä. 

Osuvimmin 11. kesäkuuta tapahtuneita tilisiirtoja kuvaa se, että Teosto maksoi myyntituloja. Äänitteiden ja kuvatallenteiden myynnissä kyse oli aivan konkreettisesti niistä rojalteista, joita kunkin tallenteen hinnasta tilitettiin myyntitulona tekijöille ja kustantajille. Konserttijärjestäjät puolestaan maksoivat rojalteja pääsylippujen hinnoista ja yksityiset radiot ja tv-asemat mainostuloista. Perimmältään kaikilla esitysalueilla kyse oli siitä, että Teosto myi teosten esitysoikeuksia ja nyt tilitti nämä myyntitulot meille, jotka nämä teokset omistamme. 

Vertailukohtana voi käyttää maanviljelijöitä ja metsänomistajia. Heistäkin toisilla on paremmat sadot ja hakkuukypsemmät metsät ja joissakin metsissä järeitä jalopuita. Myyntitulojen määrä vaihtelee suuresti, mutta markkinatalouden kannattajat pitävät sitä luonnollisena taloudellisen hyvinvointimme edellytyksenä, varsinkin kun myyntituloistakin osan siirtää verottaja valtion kirstuun. 

Metsänomistajilla on toisinaan tilipäivä. Aivan kuten musiikkiteosten omistajallakin. 

Martti Heikkilä

martti.heikkila@elvisry.fi

Juna kulkee ja tumpelokin oppii

Julkaistu

Netti on päivän sana myös Teostossa. Teosilmoituksista jo 80 prosenttia tehdään verkossa. Eikä ihme; on se niin vaivatonta ja samalla rationaalista.

Ja mitä paremmin Teoston verkkopalvelut toimivat ja mitä enemmän niitä käytetään, sen parempi myös Teostolle, etenkin nyt kun tekijänoikeuksien hallinnoinnissa aletaan siirtyä kohti globaalia kilpailutaloutta.

Teosto ja Elvis järjestivät 29. toukokuuta tilaisuuden, jossa keskityttiin verkkoasiointiin. Oppia saatiin, kokemuksia vaihdettiin ja kehitystarpeita kartoitettiin.

Taisin olla tilaisuuteen osallistuneista elvisläisistä se kaikkien tumpeloin. Kun muutama vuosi sitten tein verkkopalvelusopimuksen, käytin pitkään Teostosta meilillä tullutta valmiiksi annettua ja erinomaisen hankalaa salasanapötköä. Siinä oli isoja ja pieniä kirjaimia ja taisi olla jokunen numerokin. Eihän sitä erkkikään muistanut vaan piti olla aina muistilappu käden ulottuvilla. Sitten lappu hukkui lopullisesti ja oli soitettava Teoston asiakaspalveluun. Sieltä sitten ystävällisesti neuvottiin, miten salasanan voi muuttaa juuri siihen muotoon, jonka ikääntyväkin omalla nyrkkisäännöllään aina muistaa (se lapsuuden naapuritalon lehmän nimi tai muuta vastaavaa).

Soita Teostoon

Kaikille tumpeloiksi itsensä tunteville ja miksei muillekin ensimmäinen ohje on: Soita asiakaspalveluun (09-681011) aina kun menee sormi suuhun. Se yksi puhelu säästää omaa aikaasi ja jatkossa myös Teoston henkilökunnan aikaa.  

Puhelimeen voi tarttua silloinkin, kun kirjoittaa teosilmoituspohjaan samat tiedot moneen kertaan ja aina ne häviävät. Syy selviää hetkessä: täytyy kunkin kentän lopussa klikata punaista ”Lisää”-toimintoa, jotta kirjoittamasi tiedot tallentuvat.

Mitä ahkerammin biisejä tekee ja niitä Teostoon ilmoittaa, sitä nopeammin oppii käyttämään aikaa säästäviä rutiineita, kuten valmiita pohjia tai tekijä- ja teostietojen selailua.

Tämän tilaisuuden vinkkejä oli mm. se, että jos joku teoksen tekijöistä ei kuulu Teostoon, voi CAE-numeron sijaan kirjoittaa syntymäajan ja jos sitten yksi tekijöistä onkin herra Trad, voi kuolinvuodeksi laittaa 1800.

Ja vaikka tieto teoksen lajista, esittäjästä tai instrumentoinnista ei olekaan pakollinen (ja lajin määrittely monelle jopa vastenmielistä), voi mikä tahansa tällainen lisätieto olla hyödyllinen Teoston toimistolle, kun esitysilmoitusten sisältämiä tietoja kohdistetaan oikeille teoksille.

Esitysilmoitukset kokonaan verkkoon?

Teosilmoitusten lisäksi myös yhä suurempi osa esitysilmoituksista tehdään verkossa. Niiden osalta voi jopa kysyä, olisiko syytä siirtyä muutamassa vuodessa pelkästään netin kautta tehtäviin ilmoituksiin. Tämä tosin edellyttäisi sitä, että Teosto pystyy myös aukottomasti valvomaan, että jokainen esiintyjä tai järjestäjä täyttää raportointivelvollisuutensa. Teostohan antaa luvat musiikin esittämiselle eikä sinänsä olisi tavatonta, että näiden lupien ehtona olisi sähköinen raportointi kaikilla niillä alueilla, joilta esitykset on ilmoitettava. Tämähän on jo radio- ja tv-puolen pääsääntö.

Verkon välityksellä saatujen esitysilmoitusten käsittely on Teostossa olennaisesti rationaalisempaa kuin paperiraporttien käsittely. Käytännön tilanne on tietyillä alueilla ollut jo pitkään se, että osa esittäjistä ja järjestäjistä laiminlyö ilmoitukset. Tästä taas seuraa, että kullakin tilitysalueella kerätyt rahat jaetaan niiden ilmoitusten mukaisesti, jotka Teostoon ovat saapuneet. Esimerkiksi Seinäjoen Tangomarkkinat on yksi tilitysalue, jolta saatu summa jaetaan Tangomarkkinoilta saatujen esitysraporttien mukaisesti.

Teostollakin on nettiraportoinnissa vielä runsaasti kehitettävää, kiireellisimpänä se, että myös järjestäjät voivat tehdä ilmoitukset verkossa eivätkä ainoastaan esiintyjät. Tähän kehitystyöhön on Teoston hallituksen myös kohdennettava riittävät resurssit.

Omia teoksiaan esittävälle tekijälle yksi tämän tilaisuuden vinkkejä oli se, että uusista teoksista on hyvä tehdä ensin teosilmoitukset ja vasta aikaisintaan kolmen päivän kuluttua niitä koskevat esitysilmoitukset.

Esitysilmoituksen oikean kohdistamisen vuoksi on tärkeää, että tilaisuuden järjestäjä ilmoitetaan oikein. Läheskään aina järjestäjä ei ole sama kuin kyseinen esityspaikka. Tämäkin on niitä asioita, joista tarkempia ohjeita saa parhaiten puhelimella tai sähköpostilla Teoston asiakaspalvelusta.

Annas olla, kun kuluu viisi tai kymmenen vuotta. Tuskin voi kuvitella, miten pitkällä Teoston verkkoasioinnissa silloin ollaan.

Näin kymmenen vuotta sitten

Ensimmäinen Nuotin vierestä -palsta ilmestyi uudistetussa Selviksessä 3/97. Sen otsikko kuvaa tilannetta runsaat kymmenen vuotta sitten: ”Tilityksessä on yhä musiikkipolitiikkaa”. Ingressissä kysyttiin: ”Onko oikein, että Teoston tilityksissä harjoitetaan musiikkipolitiikkaa? Toisia esityksiä suositaan toisten kustannuksella ilman, että sillä on mitään tekemistä sisään tulevan rahan kanssa. Vaikka genret poistettiin, erilaiset kompensaatiot ja tukisiirrot ovat edelleen arkipäivää.”

Väliotsikon ”Harrastammeko tulonsovitusta” jälkeen pohdittiin: ”Ehkä mielenkiintoisin kysymys elvisläisittäin on se, ketkä kotimaisen kevyen musiikin tekijät nykyisistä kompensaatioista hyötyvät ja ketkä niistä kärsivät. Tapahtuuko tulonsiirtoa esimerkiksi iskelmästä jazzille? Ja toinen kysymys on se, pitäisikö kaikki tuki jakaa suorina apurahoina, jolloin myös vastaus edellisiin kysymyksiin on tukipäätöksistä kaikkien luettavissa.”

Se oli silloin. Tämä on järjestyksessä neljäskymmenes ja samalla viimeinen Nuotin vierestä. Kaikille on tänään itsestään selvää, että Teoston tilityksissä ei harjoiteta musiikkipolitiikkaa vaan kerätyt korvaukset tilitetään niin oikein kuin se teknisesti ja kohtuullisilla kustannuksilla on mahdollista periaatteella ”euro sisään – euro ulos”.

Juna kulkee ja Teosto muuttuu. Hyvää kesän jatkoa ja myötätuulta ensi syksyyn!

Martti Heikkilä