Nina Lith, Author at Musiikintekijät

Luovuuden loppu

Julkaistu 21.10.2013

Suomen liityttyä Euroopan Unioniin tekijänoikeuslakia harmonisoitiin jatkamalla teoksen suoja-aikaa aiemmasta tekijän kuolinvuoden päättymisestä lasketusta 50 vuodesta 70 vuoteen. Silloin lähes kaikki tekijät (järjestöt) olivat suoja-ajan jatkamista vastaan, mutta eivät jo vanhojen ja suurten EU:n jäsenvaltioiden tekemille päätöksille tietenkään mitään voineet ja niin suoja-aika piteni.

EU:n kanta on varsin ymmärrettävä, sillä alkujaan ”Johtajan” hiiliunionin pohjalle rakentunut järjestöhän ajaa nimenomaisesti liike-elämän etuja, jolloin tekijänoikeuden jatkuessa musiikkiteollisuuden nautintaoikeus teokseen jatkuu kauemmas tekijän kuoleman jälkeiseen kauteen. Kaupan taloudellisten etujen koristeeksi on sitten ripoteltu kauniita käsitteitä kulttuurista ja muista henkisistä arvoista, joilla oletettiin saatavan aate paremmin yleiseen hyväksyntään. Ja siinähän sitten onnistuttiinkin.

* * *

Tekijänoikeuskorvaukset kuuluvat tekijöille, joiden luovaa työtä ne edistävät ja mahdollistavat, mutta kustannussopimusten kautta oikeudet osin siirtyvät musiikkiteollisuudelle. Suoja-ajan jatkuminen mahdollistaa taloudellisten oikeuksien jatkumisen muille, sillä tekijät itse eivät tietenkään ole silloin enää oikeutta nauttimassa.

Eräs muinoin Euroopan ytimestä Suomeen muuttanut alamme aiempi järjestövaikuttaja on sattuvasti todennut sävelteoksen tekijän luovan työn päättyvän haudan umpeen luontiin ja sen jälkeen luovuuden hedelmiä nautiskelevat perikunta ja kustantaja. Nykyisin tuo viimeinenkin luova työ on muuttunut koneelliseksi, mikä sopiikin hyvin näin myös yhä koneistuvan luovuuden aikana.

* * *

Nyt tavoitteeksi on asetettu teoksen koko suoja-ajan jatkuminen viimeiseksi kuolleen tekijän mukaisesti ja niin sanottujen naapurioikeuksien jatkuminen 50 vuodesta 95 vuoteen. Naapurioikeudethan tarkoittavat esittäjien ja äänitetuottajien oikeuksia, joiden suoja-aika oli alkuaan 25 vuotta ja sitä jatkettiin sittemmin 50 vuoteen. Aika on sidoksissa äänitteen julkaisuvuoteen, eikä suinkaan esittäjien ja/tai tuottajien elinkaareen.

Hyvänä huonona esimerkkinä liian lyhyestä ja/tai väärin määritellystä suoja-ajasta naapurioikeuksissa mainitsen tapauksen Erkki Junkkarinen. Hänen noustuaan yleisön ykkössuosikiksi uudelleen äänitetyn ”Ruusuja hopeamaljassa” myötä tuli ryntäys hänen vanhojen taltiointiensa äärelle ja niitä tuotettiin Ekiltä mitään kysymättä ja hänelle mitään korvaamatta kokoomaäänitteinä suoja-ajan oltua umpeutuneena 25 vuotta alkuperäisäänitteiden taltioinnista. Siinä soi myös Ruusuja hopeamaljassa suoja-ajan takaa tallennettuna kerryttäen uusiolevyn tuottajalle tuloja, mutta ei alkuperäisille muusikoille ja solisteille.

Jostakin syystä näkyy käyvän niin, että alkuperäistekijöiden ja muusikoiden/solistien oikeudet ovat aina ilmeisen vähempiarvoisia ja huonommassa asemassa teollisuuteen nähden oli suoja-aika mikä hyvänsä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tallenteilla esiintyvien taiteilijoiden tulisi voida nauttia työnsä hedelmiä koko elinaikansa ja siihen sitten suoja-ajan tuleekin päättyä.

* * *

Miksi sitten suhtaudun kielteisesti suoja-ajan jatkamiseen? Eikö tekijänoikeus juuri siten vahvistuisi? Suhtaudun kielteisesti siksi, että taloudellisten etujen tekijänoikeuksista tulee kertyä juuri tekijöille luovan työn edistämiseen ja mahdollistamiseen ja heidän kuoltuaan luova työ on todellakin päättynyt. Tietenkin on kohtuullista, että tekijät voivat taloudellisten tekijänoikeuksien myötä ehkä jättää myös perinnön, mutta eiköhän siinä ”saavutetun edun” kohtuullisuus pääty parissakymmenessä vuodessa ja silloin pitää päättyä myös kaupalliset oikeudet.

Moraalinen tekijänoikeushan ei pääty milloinkaan, mutta sen valvonta on melkoisen heikoissa kantimissa eikä sitä erityisemmin kukaan tavoittele. Tekijänoikeuden hallinnoinnista yhteiskunnassamme käytiin äskettäin kiistaa ja vääntöä myös eri ministeriöiden kesken, mutta ei tuolloin kukaan ollut huolestunut tekijöiden moraalisten oikeuksien valvomisesta, vaan pelkästään rahasta.

Tavallaanhan Teoston ohjelmistotoimikunta valvoo ”tarpeeksi kuolleiden” tekijöiden moraalisia oikeuksia toimiessaan tekijän puolesta muuntelulupien hyväksyjänä teoksia rekisteröitäessä, mutta siinä se moraalisten oikeuksien valvonta sitten taitaakin olla.

* * *

Ehkä halu suoja-ajan jatkamiseen on osa nykyistä elämänmenoa jolloin ihminen ei saa olla lapsi, ei saa sairastaa, ei saa olla vanha, eikä missään tapauksessa kuolla. Tekijähän säilyy ”elävien kirjoissa” koko suoja-ajan mitan. Nykyään lapset ovat heti varhaisnuoria, varhaisteinejä ja nuoria aikuisia, 50-70-vuotiaat ovat keski-ikäisiä ja loput harmaita panttereita. Kuolemaa ei saa sanoa kuolemaksi, vaan poismenoksi ja meidän jättämiseksemme, tai pois nukkumiseksi.

Kuitenkin todellisuudessa lapset ovat lapsia, kolmekymppiset keski-ikäisiä, yli kuusikymppiset vanhoja ja kuollut on kuollut. Tekijänkin luovuus todella päättyy siihen toisten tekemään luovaan työhön hänen kuoltuaan, jolloin melko pian myös hänen teostensa suoja-ajan tulisi päättyä. Nykyään huonosta omastatunnosta kärsivät omaiset käyvät taistelua lääkäriä vastaan, joka ei jatkanut vanhan sedän tai tädin elämää viidellätoista minuutilla, kun oikeasti hänen olisi pitänyt saada kuolla jo viisitoista vuotta sitten.

Mahdollisesti tilannetta ja mielen tuskaa helpottaisi seksikkäämpi nimi kuolemiselle, joten ehdotankin sanan ”vainajoituminen” käyttöönottoa Vertauksena kouluttautuminen, eläköityminen, jne. Luovan työn päätyttyä sävelteoksen tekijän vainajoiduttua tulee myös sävelteosten suoja-ajan kohta päättyä.

Oletan viisasta ja mahdollista olevan säilyttää tekijänoikeudellinen suoja-aika nykyisessä 70 vuodessa (mieluiten laskea aiempaan 50 vuoteen), sekä määrittää äänitteillä esiintyvien taiteilijoiden esitysten suoja-aika päättymään heidän kuolinvuotensa loppuun.

Syystorweisin

Jussi

vanha joutomies

juhani.leinonen@pp.inet.fi

Sinivalkoisia nettikauppoja

Julkaistu 21.10.2013

Musiikkikauppaa ilman turhia välikäsiä?

Loppukesä toi tullessaan kaksi uutta ja innovatiivista suomalaista verkkokauppaa, jotka tarjoavat musiikintekijöille ja levy-yhtiöille suoran itsepalveluväylän musiikkinsa myyntiin. The Groundin valttina on oma postimyynti myös CD-levyille ja Equal Dreamsissa voi myydä ”jopa musiikkia, jota ei ole vielä tehty”. SELVIS testasi ja vieraili molempien konttoreissa.

THE GROUND

The Ground ei nimestään huolimatta aloita aivan pohjalta, vaan sen taustalla on jo vuonna 2005 aloittanut Levyvirasto Oy. Kolmen vuoden kuluessa asiakkaiksi on kertynyt jo liuta kotimaisia pienlevy-yhtiöitä ja sadoittain yksittäisiä bändejä ja artisteja.

Levyviraston takana ovat veljekset Pentti, Jyrki ja Antti Peisa. Tekesin rahoituksen ansiosta harrastuspohjalta syntynyt Levyvirasto siirtyi kotinurkista toimistohuoneeseen Arabiaan ja uutta The Groundia rakentamaan saatiin koko- ja osa-aikaisia työntekijöitä. Vakinaisena veljeksistä on tällä hetkellä vain Antti, mutta veljet ovat osa-aikaisesti tärkeinä taustavoimina.

– Tietokannat ja integroinnit isojen yhtiöiden järjestelmiin ovat Pentin heiniä, talouspuoli kuuluu Jyrkille ja käyttöliittymä eli se, mitä sivuilla näkyy, sitten enemmän mulle.

The Groundin lanseerauksen yhteydessä mukaan lähti EMI ja neuvottelut muiden suurten yhtiöiden kanssa ovat edenneet niin hyvin, että ainakin yksi, mutta todennäköisesti kaksi liittyy joukkoon syksyn aikana. EMIhän on jo myynyt kopiosuojaamatonta musiikkia mm. Applen iTunes Music Storessa nimikkeellä ”iTunes Plus”. Mainittakoon, että myös Sony Ericsson ehätti elokuussa vaivihkaa avaamaan oman PlayNow -arena -palvelunsa, joka myös myy kopiosuojaamattomia MP3-tiedostoja. EMIn musiikkia The Ground voi tosin myydä vain Suomeen.

– Olemme saaneet EMIltä hyvää vetoapua ja teemme artistikohtaisia yhteiskampanjoita.

Antti Peisa Levyvirastossaan ja uusi banneri

Valikoiman moninkertaistuminen ja sivujen kääntäminen englanniksi tuo lisää liikennettä.

– Myös Levyvirastossa mukana olleet indie-artistit ja levy-yhtiöt ovat ottaneet uudistuksen hyvin vastaan. Vain yksi ihminen sanoi, että olemme kääntäneet selkämme indie-väelle. Uskomme kuitenkin, että valikoiman laajeneminen tuo myös lisää asiakkaita heille. Onhan koko maailmankin mittakaavassa aika harvinaista, että kuka vain saa itse laittaa musiikkinsa myyntiin tällaiseen kauppapaikkaan, jossa ovat myös kaikkein suurimmat artistit Metallicasta alkaen.

– Hiomista ja parantamista palvelussa toki vielä on, kaikkia hyviä ideoita ei vielä ehditty lanseerauksessa toteuttaa. Mielenkiintoisia yhteistyökuvioita on myös vireillä.

The Groundissa on piirteitä ns. sosiaalista musiikkisivustoista kuten Last.fm ja Imeem . Sekä etusivun että genrekohtaisten alasivujen sijoitukset määräytyvät käyttäjien antamien pisteiden perusteella. Käyttäjät saavat pisteitä jaettavakseen ostamalla musiikkia. Kuten sivuilla julistetaan: ”Näin sivustolla huomiota saavat ne yhtyeet joista ihmiset pitävät, eivätkä ne joista mainosmiehet haluavat ihmisten pitävän.”

Käyttäjät voivat myös lisätä artisteille tageja eli ”leimoja” määritelläkseen artistin tyylilajia ja kertoa keiden muiden artistien musiikki on heistä samankaltaista. Näin ostajia saattaa ohjautua myös ”naapuribändeille” tai niiden kautta omalle musiikille. Tietenkin The Ground suosittelee levyjä myös muiden käyttäjien toteutuneiden ostosten perusteella kuten verkkokaupat yleensäkin.

– Verkkokaupoissa on tavallisesti vain pitkiä selattavia listoja ja me halusimme siitä mallista pois. Haluamme, että meidän sivuillamme viihtyy ja tutustuu uusiin bändeihin. Meitä ei haittaa, vaikka siellä surffattaisiin tuntikausia vain tutustumassa bändeihin ja kuuntelemassa ääninäytteitä ilman ostotarkoitusta.

The Groundissa ääninäytteiden kuunteleminen onkin kätevää: ilman eri klikkauksia voi kuunnella kokonaisen albumin ääninäytteet peräkkäin omassa soitinikkunassaan ja jatkaa surffailua muille sivuille ilman, että soitto keskeytyy. Ylälaidan hakulaatikko on myös hieno: se luo pudotusvalikon vaikkapa yhden kirjaimen perusteella sopivista artistien ja albumien nimistä. Yksittäisetkin kappaleiden nimet löytyvät ”etsi” -nappulaa painamalla.

Viidakkorummun soittaminen on myös tehty helpoksi. Myyjä tai kuka tahansa fani voi kopioida minkä tahansa albumin musiikkinäytteitä soittavan musiikkisoittimen mille tahansa sivulle, esimerkiksi suosituille Facebook – ja MySpace -yhteisösivustoille tai artistin omalle kotisivulle. The Ground hyödyntää muutenkin suosituimpien sivujen sisältöä: se hakee artistin kuvauksen Wikipediasta , jos ei julkaisija halua kirjoittaa sitä itse. Artistisivun alalaidassa on myös linkki Youtuben hakuun.

– Wikipedia on usein paremmin ajan tasalla kuin levy-yhtiöiden omat sivut.

Levy-yhtiöiden kannattaisi todellakin pitää huolta myös artistiensa Wikipedia-sivuista, mutta muistaa, että sinne ei kuulu markkinointikieli vaan tyylin pitää olla tietosanakirjamaisempi ja esitellä artistin koko ura, ei vain yhdelle yhtiölle tehty tuotanto…

Suomessa digitaalisen musiikin markkinaosuus on kaukana parhaista maista. Anttia ärsyttää, että ÄKT vaatii korkeahkoa kynnysrahaa viralliselle Latauslistalle pääsemisestä eikä vielä virallisesti suostu myöntämään, että digimusiikin suosion puute johtuisi kopiosuojauksista vaan syyttää markkinoinnin puutetta.

– Aivan älytön väite. Eihän kukaan mainosta musiikkimyyntiä niin paljon kuin MTV3 ja Helsingin Sanomat, joille se ei maksa mitään.

Huhut CD:n kuolemasta ovat The Groundin Antti Peisan mukaan ennenaikaisia.

– Toki olemme CD-levyjen valikoimassa vielä paljon pienempi kuin CDon tai Amazon , mutta fyysisten levyjen myynti tulee olemaan meille jatkossakin tärkeää.

EQUAL DREAMS

Elokuun ensimmäisenä päivänä avanneen Equal Dreams -markkinapaikan kehittäjillä ovat olleet mielessä nimenomaan omakustanteiden tekijät ja pienet levy-yhtiöt. Koska kauppa on vasta avattu, myyjiä on ehtinyt mukaan aika vähän. Equal Dreams tähyää kuitenkin maailmanlaajuiseksi palveluksi ja siksi sivut on tehty suoraan englanniksi. Takana on haave oikeudenmukaisemmasta musiikinjakelusta.

– Vaikka markkinaosuudestamme ei koskaan tulisikaan suurta, toivomme voivamme vaikuttaa alaan tervehdyttävästi omalla esimerkillämme. Internetin myötä jakelurakennetta voidaan keventää ja välityspalkkiomme onkin markkinoiden alhaisimpia: 10% + alv.

Nykyinen ravintoketju voikin suomalaisen artistin kohdalla olla turhan pitkä: masterin tuottaja – fyysinen jakelija – ulkomainen digijakelija (ns. aggregaattori) – kauppapaikka. Säveltäjän, sanoittajan ja kustantajan näkökulmasta voisi myös kysyä, ovatko fyysisen äänitteen aikakaudella sovitut mekanisointikorvaukset tekijöille oikeudenmukaisella tasolla…

equaldreams1.jpg Varsinaisesti Equal Dreamsia tekee 4 kokopäivätoimista, mutta kesällä lanseerauksen alla kokopäiväisiä kesätyöläisiä oli lisäksi 2. Toimitusjohtaja Kimmo Kärkkäinen (kuvassa) on 35-vuotias koulutukseltaan sähkötekniikan tohtori, joka on ollut insinöörinä Nokiallakin, mutta myös musadiggari.

– Kitaraa on tullut rämpyteltyä kotona ja bändissä aikanaan, mutta aina olen ollut kiinnostunut musiikista.

Muutama vuosi sitten Kimmo sai idean ”bändipörssistä”.

– Tajusin itsekin, että se oli aika villi idea, mutta siitä seurasi into tutkia minkälaisia palvelukonsepteja musiikin digitaalisessa jakelussa on olemassa. Pikkusiskoni Heidi Kärkkäinen ja hänen miehensä Anders Uddeskog ovat muusikoita ja alettiin sitten viime vuoden alussa miettiä tätä koko konseptia artistien ja muusikoiden tarpeista lähtien. Palvelukokonaisuus hahmottuikin aika pian yhteistyön tuloksena.

– Omat resurssit eivät kuitenkaan ihan riittäneet. Hallituksen puheenjohtaja Pekka Virtanen on EQ-pankin tekninen johtaja ja sitä kautta saimme IT-osaamiseen vahvistusta. Sakari Jalovaara, joka on ollut rakentamassa myös EQ-pankin järjestelmiä, on IT-puolemme guru.

Equal Dreams on ennen muuta musiikin markkinapaikka, jossa musiikin oikeuden haltija voi myydä musiikkiaan kopiosuojaamattomana MP3- ja FLAC-tiedostoina. Muusikkolähtöisyys näkyy mm. siinä, että musiikkikappaleiden oheistiedoille on tietokannassa hyvät tilat. Lisäksi jokainen artisti ja levy-yhtiö voi julkaista omalla sivullaan mm. tiedotteita, konserttipäivyriä ja vieraskirjaa. Mukana on myös vastaavia yhteisöllisiä piirteitä kuten The Groundissa.

EQUAL SHARE & EQUAL AID

Bändipörssikin on toteutettu ja ristitty nimellä Equal Share. Hollantilaisella Sellabandilla on hiukan sama idea.

– Me huomasimme sen itsekin siinä vaiheessa kun olimme jo perustaneet oman firmamme, vaikka Sellaband olikin jo ollut olemassa jonkun aikaa. Meillä koko kuvio on kuitenkin toteutettu eri tavalla niin että artistilla on itsellään vapaat kädet toteuttaa musiikin tuotantoprojekti mieleisellään tavalla ja mieleisen kokoisena.

Sellaband ottaa ohjat, kun artistin faneiltaan keräämä pääoma on kasassa. Se auttaa mm. tuottajan ja studion valinnassa ja toimii myös CD:n pääasiallisena jakelijana. 12 bändiä on jo saanut levynsä tätä kautta tuotettua ja 11 muuta on saanut 5.000 kymmenen dollarin ennakkotilausta kasaan.

Equal Dream sen sijaan hankkii tulot vain musiikkilatausten myynnistä, eikä puutu projektiin muilla tavoin.

– Equal Sharen avulla artisti voi paitsi myydä musiikkinsa ennakkoon niin myös myydä rajoitettua kaupallista oikeutta tulevaan musiikkiinsa suoraan yleisölle. Meiltä löytyy siis tuoreinta musiikkia. Palvelussa voi ostaa musiikkia, jota ei ole vielä olemassa!

Samoin kuin Sellabandissa artistiin etukäteen uskoneet mikrosijoittajat voivat päästä osalliseksi tulevista myyntituotoista.

– Meillä artistit saavat itse määritellä omat tavoitteensa. Monessa tapauksessa hyvän levyn tekeminen ei vaadi 50.000 taalaa rahaa, halvemmallakin voi onnistua.

Ensimmäinen Equal Share -bändi The Fogo Posto kerääkin faneiltaan vain 1.000 euron kolehdin saadakseen viimeisteltyä albuminsa ja toinen bändi Lucy was Driving pyytää vain viittä sataa saadakseen CD-sinkun julkaistua.

– Tarkoituksena ei ole ollut tehdä sivustoa, jossa jaetaan musiikkia ilmaiseksi, vaan nimenomaan palvelu, jossa musiikintekijät voivat löytää yleisönsä ja pyytää musiikistaan jotain hintaakin.

Equal Dreams haluaa myös mahdollistaa hyväntekeväisyyden eli tuloja voi biisikohtaisesti ohjata hyväntekeväisyysjärjestöille. Tällä hetkellä vaihtoehdot ovat Amnesty International, Pelastakaa Lapset ry ja World Vision.

– Yhtään luonnonsuojelujärjestöä ei ole vielä mukana, siitä on jo artisteilta tullut toiveita.

Ylipäätään Equal Dreamsin myyntituottojen hallintajärjestelmä on ainutlaatuinen. Sen sijaan, että vain myyjä saisi kaiken, niin Equal Dreamsissa voi ohjata biisikohtaisesti rojalteja menemään suoraan myös muille tahoille, esim. bändin jäsenille, kunhan nämä vain rekisteröityvät käyttäjiksi.

Myyntituottoja voi myös suoraan käyttää toisten musiikin ostamiseen. Jokaisella rekisteröityneellä asiakkaalla on oma musiikkikirjasto, johon ostokset myös tallentuvat. Joka kerta kun ostaa kappaleen hankkii 5 uutta latausoikeutta omaan kirjastoon, josta kappaleet voi hakea uudestaan, jos on onnistunut hävittämään omilta laitteiltaan esimerkiksi kovalevyn rikkoutuessa.

TESTAUSTA JA VERTAILUA

Testasin molemmat kaupat tuoreeltaan laittamalla musiikkiani myyntiin. Seuraavassa joitain huomioita.

Equal Dreams/ The Ground/ yhteistä

ULKOASU JA TOIMINTA

Ulkonäkö on rauhallinen ja pelkistetyn selkeä. Sivusto toimii toistaiseksi vain englanniksi, mutta suomen kieli on tulossa./

Myös The Groundin etusivu on pelkistetty ja muista musiikkikaupoista poikkeava jopa siinä määrin, ettei siitä heti arvaa, mikä määrä musiikkia siellä on tarjolla. Sekä etusivulla että genreittäin näkyy kerralla vain 10 suosituinta artistia. Sivut toimivat suomeksi ja englanniksi./

Molempien sivut latautuvat ainakin Suomessa nopeasti ja kaikki tuntuu toimivan luotettavasti.

TIETOJEN SYÖTTÄMINEN

Ensin on perustettava albumi ja sen jälkeen syötettävä kappaleiden tiedot yksitellen. Kappaleen tietojen syöttäminen on jaettu kolmelle eri sivulle, jotka houkuttelevat syöttämään tiedot hyvin tarkasti. Lopuksi pitää muistaa painaa ”Finish”!/

Albumin kaikki tiedot syötetään yhdellä sivulla. Tuotekuvauksen voi kirjoittaa samalla suomeksi ja englanniksi, mutta sen voi tehdä myöhemminkin. Tärkeintä on syöttää kaikkien kappaleiden nimet kerralla oikein säveltäjänimien kera ennen kuin äänitiedostot voi lähettää./

Rekisteröityminen ja tietojen syöttäminen molempiin sujuu helposti, kun malttaa olla tarkka ja huolellinen. ED:n miinus on toistaiseksi englanninkielisyys ja molemmat kaipaisivat myös nettitaidottomammille suunniteltua ohjeistusta.

ÄÄNITIEDOSTOJEN LÄHETTÄMINEN

Kappaleet voi lähettää CD-tasoisina (16 bit, 44100 Hz) WAV tai FLAC-tiedostoina. FLAC (Free Lossless Audio Codec) on vapaa häviötön äänikoodekki, joka on yleistymässä ja ED myy latauksia myös tässä laadukkaammassa tiedostomuodossa./
Kappaleet lähetetään MP3-muodossa. Pakkaustiheyden laaduksi suositellaan 320 kb/s, 44.1 kHz stereo. Ohje ei tullut vastaan, kun lähetin omani 192 kb/s -laadulla. MP3:n laatu riippuu toki bittinopeuden lisäksi myös koodaukseen käytetystä ohjelmasta ja millaisesta musiikista on kyse. Musiikkinäytteet voi tehdä jälkikäteen myös itse, jos ei ole tyytyväinen systeemin satunnaisesti valitsemaan näytekohtaan./
Jos eivät tietokonetaidot riitä, molemmat lupaavat tarvittaessa hoitaa digitalisoinnin maksutta, kunhan lähettää CD:n. Kaikkiin käyttöjärjestelmiin löytyy sopivia ilmaisohjelmia tiedostojen konvertointiin. Niitä voi etsiä esim. osoitteesta https://www.versiontracker.com

DIILIT

ED ottaa itselleen 10% + alv eli 12% tai minimissään 12 ¢ per laulu sekä pidättää Teosto/NCB:lle mekanisointikorvauksen 8%. Myyjälle jää eurosta 80%. Kappaleet ja albumit voi hinnoitella itse, mutta yhden kappaleen minimihinnaksi on asetettu 25 senttiä (sis. ALV 22%), Teostolle menee silloin 7 senttiä, EQ:lle 12 senttiä (sis. alv 22%) ja myyjälle jää 6 senttiä./

The Ground ottaa latausmyynnistä 30% itselleen ja 8% mekanisointikorvaukseen NCB:lle eli myyjälle jää 62%. Albumit voi hinnoitella itse./
Molemmat lupaavat tilittää tulot kuukausittain ja omia myyntitilastoja voi katsella. ED:ssä tuloja voi käyttää myös saman tien muiden musiikin ostamiseen, ettei vaan menisi mihinkään huonompaan tarkoitukseen…

Molemmat hyväksyvät Visan ja MasterCardin lisäksi Nordean, OKOn, Aktian ja Sammon verkkopankkimaksut. The Groundilla on mahdollista maksaa myös pienmaksujen välittämiseen erikoistuneella Paypalilla ja tämä mahdollisuus on tulossa myös Equal Dreamsiin. Näin suomalainen musiikintekijä voi myydä musiikkiaan näistä kaupoista periaatteessa koko maailmaan ilman välikäsiä. Toiveissa olisi tietysti, että skandinaaviset Nordea ja Sampo järjestäisivät asiat niin, että verkkopankkimaksut toimisivat yli maiden rajojen niiden koko toiminta-alueilla.

MUITA HERKKUJA

Artistin oma päiväkirja, vieraskirja, keikkapäivyri jne./

Musiikkisoitin helppo kopioida mille tahansa sivulle./

–

LOPPUPÄÄTELMIÄ

Molemmat palvelut tuntuivat jo avautuessaan hyvin toimivilta musiikin myyjän kannalta, mutta niitä kehitetään koko ajan paremmiksi. Molemmissa on puolensa ja ehdottomasti molemmissa kannattaa olla mukana, varsinkin kun se ei maksa mitään.

Riittävätkö nämä kaupat omaa musiikkiaan myyville? Riippuu tietysti kunkin projektin tavoitteista ja kohderyhmistä. Suomalaiselle yleisölle ne ovat jo nyt hyviä myyntiväyliä. Kokonaan toinen juttu on kuinka nopeasti ne tulevat tunnetuiksi muissa maissa ilman suuria markkinointimuskeleita.

iTunesin ylivoima on vielä murskaava ja sen tärkeimmäksi haastajaksi odotetaan MySpacen syksyllä aloittavaa palvelua, jossa ovat mukana Sony BMG, Universal ja Warner. Samat yhtiöt ovat myös mukana Nokian ”Comes with music” -hankkeessa.

Apple ei toistaiseksi asioi suoraan pienten tekijöiden kanssa ja tätä kirjoittaessa tiedot MySpacesta ovat huhuja. Varmaa on vain 3 suuryhtiön mukanaolo ja toimitusjohtaja Chris DeWolfen uho, että luvassa on ”uusi luku nykyajan musiikkihistoriassa”. Kun MySpacessa on noin 5 miljoonaa rekisteröitynyttä artistia/bändiä, jotka ovat jo laittaneet musiikkiaan kuunneltavaksi, tuntuisi omituiselta, jos tätä potentiaalia ei hyödynnettäisi ja myytäisiin vain suuryhtiöiden tuotantoa. MySpacen musiikkikaupan julkistus rapakon takana lie tämän ilmestyessä jo tapahtunut ja MySpace Suomen markkinointi- ja sisältökoordinaattori Riku Vassisen mukaan uudet toiminnot ovat luvassa Eurooppaan ensi vuonna.

Mikäli suomalainen pienyhtiö tai bändi haluaa levynsä iTunesiin ja muihin suurempiin kauppoihin, on turvauduttava ulkomaisiin digijakelijoihin, joita kutsutaan yleensä aggregaattoreiksi. Suomalaista vaihtoehtoa ei valitettavasti vielä ole. Musexin sivuilla mainittujen (The Orchard, IODA, CD Baby, Ingrooves, Iris) lisäksi kannattaa tutustua ainakin seuraaviin yrityksiin: Nimbit, Tunecore, Zebralution, iMusician ja Snocap. Tilanne elää ja eroja löytyy tilitysaikatauluista, prosenteista ja yleensä asiakaspalvelusta.

Sekä Equal Dreams että The Ground on luotu suomalaisten musiikintekijöiden tarpeita hyvin huomioiden ja molemmilla on innovatiivisuutensa tähden potentiaalia tulla myös kansainvälisesti merkittäviksi sivustoiksi. Siksi henkilökohtaisesti ajattelen, että olisi hienoa, jos Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus ja MUSEX voisivat tarjota kunnollista vetoapua näille kotimaisille toimijoille, vaikka merkittävä osa järjestöjen rahoista tuleekin suurilta yhtiöiltä.

PETRI KAIVANTO

MIKSI EI KOPIOSUOJAUSTA?

Hyvitysmaksu eli aikaisemmalta nimeltään kasettimaksu luotiin kompensoimaan laillisesta kotikopioinnista tekijänoikeuden omistajille aiheutuvia menetyksiä. Se oli sitä aikaa, kun musiikkia pyydystettiin kohiseville nauhoille radio- ja TV-lähetyksistä tai kopioitiin vinyyleiltä ja C-kaseteilta.

Kun sitten tulivat digitaaliset formaatit, joiden myötä kopion sisältö onkin identtinen alkuperäisen kanssa, alettiin kehitellä erilaisia kopiosuojauksia. Standardin vastaiset CD-levyt hajottivat rehellisten ihmisten CD-soittimia ja mm. ensimmäisen kotimaisen Emma.fm -nettikaupan myymät musiikkitiedostot lakkasivat toimimasta, kun kauppa suljettiin. Suuremmassa mittakaavassa tämän saman tekivät Microsoft, Yahoo ja Sony. Sony sentään edelleen neuvoo ystävällisesti miten ATRAC-muodossa ostetun musiikin saa talteen ennen kuin vuoden lopussa Connect-palvelu lopetetaan.

Jos ei kuluttaja muuttanut ostamaansa musiikkia ajoissa muuhun muotoon, on musiikki iäksi mennyttä. Grammareiden neuloja myydään edelleen ja hyvin säilytetyt savikiekot soivat, mutta muutama vuosi sitten hankitut tiedostot eivät aukea millään konstilla. Tällaiset äänilevyteollisuuden tekemät virheet ovat aiheuttaneet musiikin tekijänoikeuden imagolle peruuttamatonta vahinkoa.

Tällä hetkellä digitaalisen musiikkimyynnin ylivoimainen markkinajohtaja Apple myy pääasiassa kopiosuojattuja AAC-tiedostoja, jotka toimivat vain sen omissa musiikkisoittimissa ja -puhelimissa. Merkittävä osa muista kaupoista myy suojattuja Windows Media -tiedostoja, mutta ne ovat Windows-käyttöjärjestelmän yleisyydestä huolimatta jääneet pahasti Applesta jälkeen. Ongelma on ollut lukuisten toimijoiden ja erilaisten DRM-suojausten viidakko.

Elokuvapuolella suojaukset ovat vielä vahvempia ja alueellisesti rajattuja: toiselta mantereelta ostettu DVD ei toimikaan kotikoneessa. Voi vain kuvitella, millainen äläkkä olisi noussut, jos vastaavaa rajoitusta olisi kokeiltu musiikkibisneksessä.

Kun musiikintekijä miettii, uskaltaako laittaa musiikkinsa myyntiin kopiosuojaamattomana, niin loppupäätelmäksi tullee lopulta kyllä. Kopiosuojaamaton tiedosto toimii kaikissa mahdollisissa soittimissa ja sitä voi rajattomasti varmuuskopioida, joten musiikin ostajalle ei tehdä tarpeetonta kiusaa.

Toki kopiosuojaamattoman tiedoston myyminen alentaa kopioinnin kynnystä vielä kopiosuojaamattomasta CD:stä pikkuisen, koska konvertointiin ei tarvita aikaa eikä taitoa, mutta laitonta kopiointia ja levitystä harrastavien näkökulmasta askel on hyvin pieni. Joka tapauksessa, jos kysyntää on olemassa, niin joku ennemmin tai myöhemmin tekee kopiosuojaamattoman MP3-tiedoston joko laillisesti myydystä CD:stä tai tiedostosta ja panee sen jakeluun joko nettiin tai vertaisverkkoihin.

Peli on siis kontrollin suhteen menetetty ja se on vain hyväksyttävä. Suuret yhtiötkin ovat heräämässä ja osittain jo luopuneet kopiosuojauksista. Tämän voi toivoa ja uskoakin tuovan lailliselle musiikille lisää kysyntää, mikäli osa kopiosuojauksista ärsyyntyneistä kuluttajista alkaa maksaa musiikista.

”KAIKKI” MUSIIKKI KUUKAUSIMAKSULLA

Kokonaan toinen kysymys on musiikin hinnoittelu. Euro per raita ja kymppi per albumi kuulostaa kohtuulliselta verrattuna CD:stä vuosikymmeniä perittyyn ylihintaan, mutta onko se? Sisältöjen tarjonta ja kysyntä kasvavat koko ajan eli ihmiset haluavat enemmän musiikkia ja sitä on helpompaa tuottaa. Hinnoittelu ei ole vuosikausiin ollut kohdallaan eli kysynnän ja tarjonnan laki ei ole toiminut. Syyllisiä nykytilanteeseen ovat piraattien lisäksi myös lainsäätäjät ja kaikki alan vahvimmat toimijat.

Laite- ja ohjelmistovalmistajia lie turha syyttää teknisestä kehityksestä, mutta hiukan kyllä kulmakarvoja kohottaa, kun näkee mainostettavan kovalevytallentimia, joissa on valmiina BitTorrent -vertaisverkkotoiminto. Moisilla medialaitteilla tuskin imuroidaan Linux-jakeluita tai muita laillisia tiedostoja, vaan ne on tarkoitettu nimenomaan tekijänoikeussuojatun materiaalin ryöstämiseen.

Aikanaan ja kai edelleenkin hyvin suosittuja olivat postimyyntikirjakerhot ja mm. Fazerilla oli oma musiikkikirjakauppansa. Jostain aivan muusta on kyse kun digitaalista musiikkia nyt paketoidaan myytäväksi könttänä.

Nokia on lanseeraamassa ”Comes with music” eli ”Myydään musiikin kera” -kännykkänsä jouluksi Iso-Britanniassa ja myöhemmin myös Suomessa. Ostaessaan Nokian musiikkipuhelimen hintaan on leivottu sisään myös vuoden rajaton käyttöoikeus Nokian musiikkikauppaan, jossa on tarjolla suurten levy-yhtiöiden musiikkia. Lataamansa musiikin saa pitää omanaan ”ikuisesti”, mutta se on Windows Media -muotoista ja kopiosuojattua, joten sen varmuuskopiointi ja käyttö muissa laitteissa edellyttää konvertointitaitoja. Ei myöskään voi ennustaa kuinka monta vuotta tai vuosikymmentä kopiosuojausserveri on toiminnassa.

Musiikkipaketteja on jo kaupattu pidempäänkin, parhaiten väittää menestyneensä Napster, joka myy kuukausimaksulla oikeutta yli 6 miljoonaan raitaan, mutta sen palvelu on rajattu muutamaan suureen maahan. Tällä hetkellä erikoistarjouksena kampanjoidaan 49,99 taalan pakettia, johon kuuluu 35 MP3-raitaa omaksi ja 4 kuukauden rajoittamaton kuunteluoikeus.

Tanskalaisoperaattori TDC puolestaan on aloittanut TDC Play -palvelun. Laajakaista- ja mobiiliasiakkaat saavat käyttöönsä yli miljoona musiikkikappaletta, joita he voivat ladata ja kuunnella niin kauan kuin asiakkuus kestää. CD:lle tätä musiikkia ei voi polttaa, mutta toki TDC:llä on oma musiikkikauppansa. TDC on sopinut maksavansa levy-yhtiöille ja Koda/NCB:lle ensimmäisinä kahtena vuotena 5,3-6,7 miljoonaa euroa. Ensimmäinen tilitys on tulossa. Sen jälkeen voi alkaa arvioida, onko diili musiikintekijöiden kannalta edullinen.

Miksi maksaa kuukausimaksua kuunneltavasta musiikista, kun ilmaisia musiikkipalveluita ja nettiradioitakin on verkko tulvillaan? Niin sanotut sosiaaliset musiikkipalvelut ovat hyvin suosittu ilmiö eikä ihme: esim. Last.fm:ssä kuuntelijan täytyy antaa vain pieni vinkki kuten artistin tai tyylin nimi ja palvelu alkaa arpoa soittolistaa muiden käyttäjien ja artistien antamien ”leimojen” perusteella. Tämä on siis ikään kuin välimuoto siitä, että aktiivisesti päättää itse mitä haluaa kuunnella tai että passiivisesti kuuntelee radiota, jossa joku on tehnyt päätökset puolestasi. Mikään jingle tai pälätys ei myöskään keskeytä kuuntelua ja toisaalta ei tarvitse tehdä niin usein päätöksiä kuin toimiessaan itse omana tiskijukkanaan, vaan voi luottaa järjestelmän satunnaisalgoritmeihin.

Last.fm ei itse myy musiikkia, mutta tarjoaa suuren määrän musiikkia kuunneltavaksi ilmaiseksi. Linkit Amazoniin, iTunesiin ja 7digitaliin ovat hyvin esillä ja omiakin myyntilinkkejä voi lisätä. Ainakin USAssa sen ohi suosiossa on kirinyt samankaltainen Imeem. Merkittävin ero on, että Imeem on ulkoistanut musiikkisisältöjen nettiin laittamisen myös kuluttajille ja tehnyt tästä sopimuksen kaikkien neljän suuren levy-yhtiön kanssa.

VAROITUKSEN SANOJA

On aina hyvä muistaa, että mitä tahansa laittaakin nettiin, sitä ei saa pois. Vain kuunneltavaksi tarkoitettu streaming-musiikkikin on varsin helppo ”kotiäänittää” tai kaivaa selaimen välimuistista sopivilla ilmaisohjelmilla. Sellaista kopiosuojausta ei olekaan, jota eivät innokkaat asianharrastajat murtaisi. Hävikkiä siis tulee aivan varmasti, kun laittaa julkaisee musiikkia internetissä.

PETRI KAIVANTO

KOLME KURKISTUSTA KRISTALLIPALLOON

Julkaistu 21.10.2013

Herra X huomaa mielensä askartelevan, jälleen kerran, tulevaisuuttaan koskevien kysymysten äärellä.

Onko se muutospelkoa? Vainoharhoja? 40-kympin kriisi?

Vai vaan älyllisen eläimen selviytymisstrategiaan kuuluvaa aivotoimintaa?

Niin tai näin, X vetää ylleen velhon kaavun ja painaa planeettahatun päähänsä.

Ja taas sitä mennään, hyppää kyytiin!

ENSIMMÄINEN KURKISTUS:

VANHENEVA MUUSIKKO JA ELÄKEPOMMI

X seisoi keittiössä tuijottaen kirjeen sisältä paljastunutta eläkeraporttiaan. Onneksi lihaveitset olivat siististi paikoillaan, eivätkä lojuneet käden ulottuvilla. Sillä 41-vuotiasta X:ää eivät odottaneet kultakello tai lihavat eläkevuodet. Harvaa rockmuusikkoa odotti. Saapuneen raportin mukaan hänelle oli kertynyt hikisistä työvuosista 75 euron kuukausittainen työeläke. Osakiitos Teoston, jonka tekijänoikeustulot eivät kassaa olleet kartuttaneet.

Tosin jo eläkeikä 65-vuotta olisi ollut X:n tyyppiselle hermojensa äärirajoilla toimineelle tekijälle aikamoinen saavutus. Kuten monelle kollegallekin. Helpotusta ei näköpiirissä ollut, ja tulevaisuuden toimeentulo sumuverhon peitossa. Jatkuisiko keikkailu vanhoilla päivillä, tyyliin: täältä ikuisuuteen? Harvalla kävi niin onnekkaasti. Vastaan tuli viimeistäänkin terveys. Keikkailu oli matkustamisineen ja yövalvomisineen kovaa puuhaa, sen tiesi jokainen sitä harrastanut.

Ehkä epävarmuuteen tottui, ehkä ei. Ehkä se nakersi sisuskaluja hiljaa, räjähtääkseen jonain kauniina päivänä käsiin. Ainakin se piti X:n hereillä ja valppaana. Nälkäinen susi saalisti toisin kuin pullea susi. Ei ollut mahdollista vaipua varman elämän ruususenuneen. Ainainen uuden etsijä, kyseenalaistaja, sitähän musiikintekijä X:n mielestä parhaimmillaan oli.

Mutta oli tilanteella kurjempikin puolensa. Yhteiskunnan suojaverkot olivat madonsyömät, läpi putoili yhä enemmän kansalaisia ja X kuului siihen sakkiin. Freelancer X:llä ei ollut työterveydenhuoltoa, eikä työttömyyskassaa. Vaikka hän maksoi veronsa kuten kuka tahansa kunnon kansalainen.

KENTTÄTUTKIJA

X punnitsi vaihtoehtoja:

– No jos kuitenkin se keikkarintama. Esiintyväthän bluesäijätkin kasikymppisiksi.

Ja niinpä hän päätti tehdä asiassa hieman kenttätutkimusta. X kävi läpi päivänlehdestä illan tarjonnan ja rengasti aiheeseensa osuvimmat.

Illan saapuessa X singahti kaupunkiin. Terassienvalot loistivat, kesäyö oli lämmin. Hänen onnekseen musiikkitarjonnasta oli löytynyt useampiakin ikämiessarjalaisia.

X asteli keskustan rockklubin portaat alas. Illan artistina oli tuttu nimi, johon X oli ihastunut jo 80-luvun alkupuolella, käynyt silloisena teininä sen monilla keikoillakin.

60-luvun lopulla aloittaneen englantilaisen The Pirates -yhtyeen (alunperin solistinsa Johnny Kiddin taustabändi) maineenpäivät olivat säilyneet hyvin kannattajien sydämissä ja klubissa oli hyvin väkeä arki-iltanakin.

Vihdoin vanhat miehet kapusivat lavalle. Merirosvot soittivat ennen energiaa puhkuneen repertuaarinsa lähes puolet hitaammilla tempoilla. Omintakeisen sähkökitaran komppisoolotyylin kehittäjä Mick Green (s.1944) seisoi hymyillen paikallaan, eikä rehkinyt Telecasterillaan vanhojen aikojen malliin. Se ei ollut ihme sillä mies oli saanut sydänkohtauksen lavalla muutamaa vuotta aiemmin. Yleisölle meno maistui ja se hurrasi, mutta X ei ollut varma olisiko hän halunnut nähdä esikuviaan moisessa kunnossa.

– On myös taito pistää pillit pussiin oikeaan aikaan, X totesi jyrkkänä.

Seuraava pysäkki. Kotimaan aikalaispojat Stadi Twisters löytyi Etu-Töölön jazzikkaasta kellariklubista, riveissään Hasse Walli (s.1948), Kim Brown (s. 1945), sekä seuraavan vuosikymmenen polvea edustanut Henry Ojutkangas (s.1952).

Ukot räiskivät setissään menemään vanhaa rock’n’rollia ja rytmibluesia 40-60 -vuotiaista koostuvan yleisön rollatessa mukana. Tällä sukupolvella oli kolmen soinnun blues -kaava verissään. Tämä oli sitä kansansyvienrivienmusiikkia – kansanmusiikkia, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Bändi jätti klassikoiden nerokkaat alkuperäissovitukset ja nyanssit väliin tulkiten materiaalinsa jamipohjalta. X ei tiennyt itkeäkö vai nauraa? Toisaalta, keikkabändin veri punnittiin yleisön reaktioissa, sekä myydyn kaljan ja juomien määrässä. Siltä osin illan esitys täytti kriteerit.

X koetti visioida itseänsä lavalle kuusikymppisenä. Ei onnistunut.

– Eipäs aleta synkistelemään, vaikka 80-luvun dekadenssin lapsia ollaan, X murahti itselleen, keikkailu on intohimolaji. Se jolla kyseinen tauti on, se tarvitsee sitä elääkseen. Raha on sitten toinen juttu.

TOINEN KURKISTUS:

VIRTUAALINEN PELASTAJA TULEE!

X viritteli mielessään virttä, joka ei ollut uusi:

– Olisiko internet sittenkin pelastus. Tuo päivittäin miljoonia ihmisiä koukuttava maailmankattavaseitti, virtuaalinen universumi, josta löytyy jumalia, kuulijoita ja sanaa joka lähtöön?!

X:n suhde nettiin oli vähintäänkin kaksijakoinen. Oli selvää että netti oli luonut tekijöille uuden yleisön. X:n bändien Myspace-sivustoilla vieraili parhaimmillaan sata kävijää päivässä. Ja erään pumpun sivuilla oli käynyt jo 16.000 ihmistä, mikä ei kylläkään ollut netissä mikään ihmesaavutus.

– Maksaisipa jokainen kävijä vierailustaan, musiikin kuuntelusta ja videoiden katselusta, edes euron tai vaikka 20 centtiä, niin siinähän olisi bändille jo pesämunaa musiikintekoon, X huokasi.

Mutta ei. Netissä kaikki oli ilmaista. Ainakin siltä näytti. Tosin palvelimet keräsivät käyttäjistään arvokasta tietoa ja jokainen liike tallentui. X:n käyttäessä mm. Googlen ilmaista sähköpostia hän antoi postinsa tietämättään palvelimen käyttöön. Tämä käsitteli ne, profiloi X:n ja tulevaisuudessa syöttäisi hänelle täsmämainoksia.

Entä netti marginaalitason kaupallisena jakelukanavana?

X oli avannut uuden sivun levymerkkinsä historiassa. Levymerkin omakustannealbumit olivat nyt myynnissä netissä sähköisessä muodossa. Yhden musiikkikappaleen lataus maksoi yhden euron ja koko albumin (kaksitoista biisiä) kymmenen euroa. Musiikin järjestäminen nettimyyntiin oli ollut helppoa. Palveluntarjoajat olivat itse lähestyneet X:ää, tietty sähköpostitse. Niitä oli koti- ja ulkomaisia. Kotimainen versio oli X:n käsityksen mukaan lisenssi, mutta asiat sai sentään hoidella suomen kielellä. Palvelun käyttäjäksi liityttyään oli mahdollista ladata musiikkiaan suoraan myyntiin jopa kotikoneelta. Musiikin myyntitulosta yhtiö rokotti 12 %.

– Jos ei muuta, niin ainakaan turhia välikäsiä ei näissä kaupoissa tarvita, X myhäili ja jatkoi ajatusleikillä. Jospa hän keräisi nettiyleisöltä seuraavina vuosikymmeninä varat puuttuvaan eläkekassaansa?

KOLMAS KURKISTUS:

PEIKKO ON TÄÄLLÄ TAAS!

X nosti eteisenmatolta Suomen Pravdan, tuon suurilevikkisen helsinkiläisen sanomalehden ja marssi keittiöön lukeakseen sen.

Etusivun mainostilan olivat ostaneet italialainen automerkki (hei se on globaalimaailmantalous, ei mitään kansallisuuksia, hönö), kylpyhuonelaattaliike, kameraobjektiiveja kauppaava fotoliike (lintubongareille, olihan syysmuutto parhaimmillaan), silkkineule- ja nahkatakkipuoti (niin ilmat olivat todellakin jo kylmenneet, mittari näytti alle plus kymmentä celsiusta).

X avasi lehden. Pääuutissivu kuulutti torakan kokoisilla kirjaimilla paperitehtaiden lopettamisuhasta eri puolella Suomea. Ei uutta auringon alla. Mutta tällä kertaa paperijätit suunnittelivat laittavansa lähivuosina tehtaistaan pihalle yhteensä viisituhatta ihmistä!

Taantuma niittää viljaa. Ja uhrit itkevät työrukkaseen hiljaa, X runoili mietteissään.

Viikatemies oli ollut liikkeellä jo vuoden päivät, jos osasi seurata osakekursseja. Pystyikö niitä olla seuraamatta, jos omisti tv:n? Amerikkalainen talouskupla oli puhjennut. Eivätkä edes presidentti Bushin koplan idän öljymaiden valtaus ja suursota olleet voineet haudata alleen tätä tosiseikkaa.

X:lle tilanteessa oli paljon tuttua. Ja se herätti hänessä pahaenteisiä väristyksiä.

Vuonna 1991 hän oli risteillyt yhtyeineen Amerikassa, jossa lama oli ollut päivän sana. Suurvalta oli käynyt sotaa Persianlahdella Austinin keskustan lasitettujen bisnestemppeleiden loistaessa auringossa tyhjyyttään, ikkunoissaan for sale -kyltit. Ja New Yorkin yössä oli Ismo Alanko laulanut poikien kasetilta Suomen pudonneen puusta. Pian puntit tutisivat kunnolla Suomessakin.

Jo seuraavana vuonna X oli kiertänyt yhtyeineen Suomen talvessa selvitystilassa olevien, konkurssiin vajonneiden, hotellien bändi-iltoja. Mukanaan ohjelmatoimiston ohjeet ottaa keikkapalkkiot ehdottomasti käteisenä!

Kiertue oli jäänyt kokoonpanon viimeiseksi.

Nyt noista päivistä oli aikaa. Ja useampi litra vettä virrannut Vantaassa.

Uusi vuosituhat oli alkanut X:llä hyvissä merkeissä. Paha karma oli saanut väistyä. Hän oli perustanut oman levymerkin ja aloittanut pienimuotoisen julkaisutoiminnan. 2004 oli ollut se varsinainen comeback-vuosi, kahden uutuusalbumin ja kakkosromaanin muodossa.

Keikkamarkkinat olivat avautuneet ja hän oli esiintynyt eturivin festivaaleilla 14-vuoden tauon jälkeen. Nyt lämmintä suhdannetta oli kestänyt jo viidettä vuotta. Ja jälleen ilmassa viileämpiä tuulia.

Talouden lihavat vuodet olivat takana, sen huima nousu.

– Aika näyttää millä tavoin taantuma iskee tällä kertaa, X mietiskeli.

Kristallipalloa hänellä ei ollut. Joten oli parempi pysytellä faktoissa.

2009 tulisi olemaan X:n juhlavuosi. Hänen levymerkkinsä täyttäisi pyöreät 10 vuotta. Ei ollut pikkujuttu että katalogista löytyisi vuosirenkaiden verran kunnianhimoisia äänitteitä. Se oli saavutus lähiöpojalta, joka oli aikanaan ihastunut äänittäviin kasettimankkoihin ja niillä bändiensä tekemien nauhoitusten saundiin.

X oli täyttänyt unelmansa ja saanut paljon enemmän kuin olisi hurjimmissa unissaan voinut nähdä.

– Ei yksi lama unelman voiman rinnalla paljoa paina, X rohkaisi itseään ja nauroi. Hänhän kuulosti aivan eräältä puhuvaa nukkea muistuttavalta poliitikolta.

Teksti ja kuvat: Jussi Sydänmäki

Teosto maksoi myyntituloja

Julkaistu 21.10.2013

Teosto maksoi 11. kesäkuuta suomalaisten tekijöiden, perikuntien ja kustantajien tileille 15,8 miljoonaa euroa. Median uutisissa oikaistiin mutkia suoriksi ja kerrottiin, että oli muusikoiden palkkapäivä.

Mutta mitä Teosto tarkkaan ottaen maksoi? Missään tapauksessa se ei ollut palkkaa. Teosto ei ole tekijöiden työnantaja. Yhtä vähän Teosto maksoi palkkioita.

Palkasta tai palkkioista puhuminen johtaa vertauskuvanakin aivan vääriin mielikuviin. Se kuinka paljon rahaa tilille ropsahtaa, ei ole missään suhteessa siihen työaikaan tai vaivaan, joka teosten luomiseen on käytetty. Välttämättä se ei myöskään riipu ammattitaidosta, mitä sillä säveltäjien, sanoittajien tai sovittajien kohdalla sitten tarkoitetaankin. Niin sanottu viheltäjäsäveltäjäkin voi saada aikaan hittisävelmän, joskus jopa viidessä minuutissa, vaikka ei tiedä nuoteista ja harmonioista tuon taivaallista. Toisinaan saattaa olla kyse onnellisesta sattumasta.

Verotuksessa näistä tuloista käytetään termiä käyttökorvaukset. Myös tekijänoikeuslaissa puhutaan korvauksista. Arkikielessä käytetään myös nimityksiä teostokorvaukset tai teostotulot.

Mutta korvauskaan ei sanana ole paras mahdollinen, sillä siihen sisältyy vivahde jonkinlaisesta armollisesta hyvityksestä. Musiikkia käytetään ja sitten siitä oikeudenmukaisuuden nimissä jotain korvataan. Korvauksille on yleensä tyypillistä se, että joku muu kuin korvausten saaja päättää summan.

10. kesäkuuta järjestetyssä Teoston seminaarissa Pauli Hanhiniemi vertasi näitä tuloja optioihin. Hän sanoi, että Nokia ja muut isot pörssiyhtiöt ovat jo vuosia sitten ymmärtäneet tekijänoikeuden merkityksen, kun johtajien onnistuneita toimia on palkittu optioin. Vertaus on oikeilla jäljillä, vaikka optiot eivät kansan mielissä tällä hetkellä huudossa olekaan. Kun Teosto nyt tilitti kuusitoista miljoonaa 8 500:lle tekijälle ja kustantajalle, on helppo laskea, ettei kenestäkään tullut optiomiljonääriä.

Osuvimmin 11. kesäkuuta tapahtuneita tilisiirtoja kuvaa se, että Teosto maksoi myyntituloja. Äänitteiden ja kuvatallenteiden myynnissä kyse oli aivan konkreettisesti niistä rojalteista, joita kunkin tallenteen hinnasta tilitettiin myyntitulona tekijöille ja kustantajille. Konserttijärjestäjät puolestaan maksoivat rojalteja pääsylippujen hinnoista ja yksityiset radiot ja tv-asemat mainostuloista. Perimmältään kaikilla esitysalueilla kyse oli siitä, että Teosto myi teosten esitysoikeuksia ja nyt tilitti nämä myyntitulot meille, jotka nämä teokset omistamme.

Vertailukohtana voi käyttää maanviljelijöitä ja metsänomistajia. Heistäkin toisilla on paremmat sadot ja hakkuukypsemmät metsät ja joissakin metsissä järeitä jalopuita. Myyntitulojen määrä vaihtelee suuresti, mutta markkinatalouden kannattajat pitävät sitä luonnollisena taloudellisen hyvinvointimme edellytyksenä, varsinkin kun myyntituloistakin osan siirtää verottaja valtion kirstuun.

Metsänomistajilla on toisinaan tilipäivä. Aivan kuten musiikkiteosten omistajallakin.

Martti Heikkilä

martti.heikkila@elvisry.fi

Juna kulkee ja tumpelokin oppii

Julkaistu 21.10.2013

Netti on päivän sana myös Teostossa. Teosilmoituksista jo 80 prosenttia tehdään verkossa. Eikä ihme; on se niin vaivatonta ja samalla rationaalista.

Ja mitä paremmin Teoston verkkopalvelut toimivat ja mitä enemmän niitä käytetään, sen parempi myös Teostolle, etenkin nyt kun tekijänoikeuksien hallinnoinnissa aletaan siirtyä kohti globaalia kilpailutaloutta.

Teosto ja Elvis järjestivät 29. toukokuuta tilaisuuden, jossa keskityttiin verkkoasiointiin. Oppia saatiin, kokemuksia vaihdettiin ja kehitystarpeita kartoitettiin.

Taisin olla tilaisuuteen osallistuneista elvisläisistä se kaikkien tumpeloin. Kun muutama vuosi sitten tein verkkopalvelusopimuksen, käytin pitkään Teostosta meilillä tullutta valmiiksi annettua ja erinomaisen hankalaa salasanapötköä. Siinä oli isoja ja pieniä kirjaimia ja taisi olla jokunen numerokin. Eihän sitä erkkikään muistanut vaan piti olla aina muistilappu käden ulottuvilla. Sitten lappu hukkui lopullisesti ja oli soitettava Teoston asiakaspalveluun. Sieltä sitten ystävällisesti neuvottiin, miten salasanan voi muuttaa juuri siihen muotoon, jonka ikääntyväkin omalla nyrkkisäännöllään aina muistaa (se lapsuuden naapuritalon lehmän nimi tai muuta vastaavaa).

Soita Teostoon

Kaikille tumpeloiksi itsensä tunteville ja miksei muillekin ensimmäinen ohje on: Soita asiakaspalveluun (09-681011) aina kun menee sormi suuhun. Se yksi puhelu säästää omaa aikaasi ja jatkossa myös Teoston henkilökunnan aikaa.

Puhelimeen voi tarttua silloinkin, kun kirjoittaa teosilmoituspohjaan samat tiedot moneen kertaan ja aina ne häviävät. Syy selviää hetkessä: täytyy kunkin kentän lopussa klikata punaista ”Lisää”-toimintoa, jotta kirjoittamasi tiedot tallentuvat.

Mitä ahkerammin biisejä tekee ja niitä Teostoon ilmoittaa, sitä nopeammin oppii käyttämään aikaa säästäviä rutiineita, kuten valmiita pohjia tai tekijä- ja teostietojen selailua.

Tämän tilaisuuden vinkkejä oli mm. se, että jos joku teoksen tekijöistä ei kuulu Teostoon, voi CAE-numeron sijaan kirjoittaa syntymäajan ja jos sitten yksi tekijöistä onkin herra Trad, voi kuolinvuodeksi laittaa 1800.

Ja vaikka tieto teoksen lajista, esittäjästä tai instrumentoinnista ei olekaan pakollinen (ja lajin määrittely monelle jopa vastenmielistä), voi mikä tahansa tällainen lisätieto olla hyödyllinen Teoston toimistolle, kun esitysilmoitusten sisältämiä tietoja kohdistetaan oikeille teoksille.

Esitysilmoitukset kokonaan verkkoon?

Teosilmoitusten lisäksi myös yhä suurempi osa esitysilmoituksista tehdään verkossa. Niiden osalta voi jopa kysyä, olisiko syytä siirtyä muutamassa vuodessa pelkästään netin kautta tehtäviin ilmoituksiin. Tämä tosin edellyttäisi sitä, että Teosto pystyy myös aukottomasti valvomaan, että jokainen esiintyjä tai järjestäjä täyttää raportointivelvollisuutensa. Teostohan antaa luvat musiikin esittämiselle eikä sinänsä olisi tavatonta, että näiden lupien ehtona olisi sähköinen raportointi kaikilla niillä alueilla, joilta esitykset on ilmoitettava. Tämähän on jo radio- ja tv-puolen pääsääntö.

Verkon välityksellä saatujen esitysilmoitusten käsittely on Teostossa olennaisesti rationaalisempaa kuin paperiraporttien käsittely. Käytännön tilanne on tietyillä alueilla ollut jo pitkään se, että osa esittäjistä ja järjestäjistä laiminlyö ilmoitukset. Tästä taas seuraa, että kullakin tilitysalueella kerätyt rahat jaetaan niiden ilmoitusten mukaisesti, jotka Teostoon ovat saapuneet. Esimerkiksi Seinäjoen Tangomarkkinat on yksi tilitysalue, jolta saatu summa jaetaan Tangomarkkinoilta saatujen esitysraporttien mukaisesti.

Teostollakin on nettiraportoinnissa vielä runsaasti kehitettävää, kiireellisimpänä se, että myös järjestäjät voivat tehdä ilmoitukset verkossa eivätkä ainoastaan esiintyjät. Tähän kehitystyöhön on Teoston hallituksen myös kohdennettava riittävät resurssit.

Omia teoksiaan esittävälle tekijälle yksi tämän tilaisuuden vinkkejä oli se, että uusista teoksista on hyvä tehdä ensin teosilmoitukset ja vasta aikaisintaan kolmen päivän kuluttua niitä koskevat esitysilmoitukset.

Esitysilmoituksen oikean kohdistamisen vuoksi on tärkeää, että tilaisuuden järjestäjä ilmoitetaan oikein. Läheskään aina järjestäjä ei ole sama kuin kyseinen esityspaikka. Tämäkin on niitä asioita, joista tarkempia ohjeita saa parhaiten puhelimella tai sähköpostilla Teoston asiakaspalvelusta.

Annas olla, kun kuluu viisi tai kymmenen vuotta. Tuskin voi kuvitella, miten pitkällä Teoston verkkoasioinnissa silloin ollaan.

Näin kymmenen vuotta sitten

Ensimmäinen Nuotin vierestä -palsta ilmestyi uudistetussa Selviksessä 3/97. Sen otsikko kuvaa tilannetta runsaat kymmenen vuotta sitten: ”Tilityksessä on yhä musiikkipolitiikkaa”. Ingressissä kysyttiin: ”Onko oikein, että Teoston tilityksissä harjoitetaan musiikkipolitiikkaa? Toisia esityksiä suositaan toisten kustannuksella ilman, että sillä on mitään tekemistä sisään tulevan rahan kanssa. Vaikka genret poistettiin, erilaiset kompensaatiot ja tukisiirrot ovat edelleen arkipäivää.”

Väliotsikon ”Harrastammeko tulonsovitusta” jälkeen pohdittiin: ”Ehkä mielenkiintoisin kysymys elvisläisittäin on se, ketkä kotimaisen kevyen musiikin tekijät nykyisistä kompensaatioista hyötyvät ja ketkä niistä kärsivät. Tapahtuuko tulonsiirtoa esimerkiksi iskelmästä jazzille? Ja toinen kysymys on se, pitäisikö kaikki tuki jakaa suorina apurahoina, jolloin myös vastaus edellisiin kysymyksiin on tukipäätöksistä kaikkien luettavissa.”

Se oli silloin. Tämä on järjestyksessä neljäskymmenes ja samalla viimeinen Nuotin vierestä. Kaikille on tänään itsestään selvää, että Teoston tilityksissä ei harjoiteta musiikkipolitiikkaa vaan kerätyt korvaukset tilitetään niin oikein kuin se teknisesti ja kohtuullisilla kustannuksilla on mahdollista periaatteella ”euro sisään – euro ulos”.

Juna kulkee ja Teosto muuttuu. Hyvää kesän jatkoa ja myötätuulta ensi syksyyn!

Martti Heikkilä

Toiveena suuret laulut ja pienet ympyrät

Julkaistu 21.10.2013

Mitä on vapaalla taiteilijalla tällä hetkellä työnä menossa?

– Oman levyn valmistuminen on päällimmäisenä menossa. Teen myös tilaustöitä, kappaleita muille artisteille, tai teen yhteistyössä eri yhteistyökumppaneiden kanssa. Välillä tuntuu, että joka viikko tulee joku uusi tyyppi ja pyytää joko tekstiä tai biisiä. Nyt on varsinkin sitä, että säveltäjä pyytää tekstiä, biisejä pyytävät tuottajat. Mitähän mä nyt olen alkuvuodesta tehnyt – Markku Johansson, Markus Raivio, Janne Halmela, Esa Nieminen, Pertti Jalonen, Timo Forsström, näiden kanssa, ja aika paljon olen viime aikoina tehnyt yhteistyötä myös Jorma Toiviaisen kanssa. Mutta viimeiset kuukaudet olen tehnyt omaa uutta levyä.

Oletko myös keikkaillut?

– Olen tehnyt muutamia kyllä. Viime syksyn keikkailin ahkerasti, ja oikeastaan viime vuonna ylipäätään tein pitkästä aikaa enemmän keikkoja. Mun mittapuussa se miten keikkailua ja biisintekoa voi yhdistellä – siis oman musiikin tekoa, tilaustöiden tekoa, ja bändin harjoittamista sekä keikkailua – niin onhan siinä runsaudenpulaa. Tiiviimpi keikkarupeama vie matkoineen kaikkineen aika tavalla voimia, ja kun ikääkin alkaa olla, niin huomaa ettei pysty yhtä aikaa tekemään paljoakaan erilaista hommaa. Syksy oli keikkailua, ja talvella olen istunut kuukausia koneen äärellä, oikeastaan pelkästään.

On pakko periodittaa, ei yksinkertaisesti riitä paukut muuten. Ja onhan esiintyminen niin eri moodi kuin biisinteko, että ylipäätään yksittäinenkin keikka häiritsee tekemisen moodia kyllä. Luova työ on täysin sisäänpäin kääntynyttä toimintaa, eikä oikein haluaisi nähdäkään ketään muita. Keikkailu on tilanteessa läsnäoloa ja antamista, eli oikeastaan päinvastaista toimintaa. Nyt kun levy on valmistumassa, niin kesällä on joitakin päälleäänityksiä ja miksausta, ja syksyllä on taas vapaa keikkailuun, henkisestikin.

Niin kauan kun olen sinut tuntenut, olet nimenomaan ollut sekä tekijä että esittäjä. Onko se aina ollut niin? Ilmiselvästi pidät esiintymistä tärkeänä.

– Silloin kun menin ensimmäiseen bändiin kosketinsoittajaksi vuonna ’75, niin vaikka se oli sellaista aika reipasta rockia, oikeastaan jo punk-rockia, niin en mä oikeastaan ollut esiintyjä. Olin vain kosketinsoittaja siellä sivussa, siinä oli selvä jako rivimuusikoksi. Ainakin mulla vaikuttaa psykologisesti sellainen tietynlainen arkuus ja ujous ja herkkyyskin, että mulle esiintyjän roolin paikan ottaminen on ollut vaikeaa

Mikä sinut siihen kuitenkin ajoi?

– Kyllä se on ollut se, että kun 80-luvun puolivälissä alkoi tehdä omia biisejä, niin eihän niitä muuten oikein voinut… niitähän tekisi sitten vaan tavallaan itselleen, ellei niitä mene rohkeasti tuonne ihmisille esittämään. Siihen jakamiseen ei ole muuta tietä. Ei mulle silloin tullut mieleenkään, että joku muu voisi niitä mun lauluja laulaa. Ja nyt kun parikymmentä vuotta myöhemmin mun lauluja muut laulaa – Paula Koivuniemeä myöten – niin se on ollut aivan uskomatonta minulle.

– Olisi se voinut silloin aikanaan lähteä toisinkin, mutta ei mulla ollut täällä esikuvia naisista oman musiikin tekijöinä. Meillä oli vielä 70-luvulla niin, että laulut oli naisartisteille tehty muiden toimesta. Ihailin tietysti Maaritia [Hurmerinta] ja Muskaa [Babitzin], ne oli suunnilleen ainoat – ja ensimmäiset – rock-genren naislaulajat, mutta nekin lauloi toisten kappaleita. Myöhemminhän Maarit alkoi tehdä myös omia. Tosin lauloivat ”omannäköisesti”, ja siinä heidän vahvuutensa olikin. Pakko oli vaan mennä, siltä se tuntui.

– Pohjana mulla niin kuin monella muullakin – varsinkin tytöillä – oli klassinen musiikki ja ne pianotunnit. Kurssitutkinnot oli mulle erittäin traumaattisia kokemuksia, kun piti mennä johonkin saliin ja soittaa siellä rivissä istuville arvostelijoille. Tampereella oli usein lehdistöäkin paikalla jopa! Se pelästytti mua niin paljon, että ennen kuin mä uskalsin uudestaan mennä esiintymään, niin kyllä siinä parikymmentä vuotta meni. Ja se löytyi rock n’ rollin kautta, kun sen vaan voi ottaa rennommin; sä esiinnyt etupäässä paikoissa, mihin ihmiset on tulleet pitämään hauskaa.

Ajattelitko koskaan, että vaikka sinä teit biisit, niin olisit kuitenkin bändissä ollut sivummalla?

– Ei sellainenkaan tullut koskaan mieleen.

Edelleen viittaan siihen, että niin kauan kuin minä olen sinut tiennyt, olet nimenomaan ollut ”bändityyppi”; et laulaja/lauluntekijä siinä mielessä, että olisit mennyt sinne lavalle vaikka yksin pianoinesi niitä laulujasi laulamaan. Miksi bändi? Onko se nimenomaan se rockin voima? Hyvässä mielessä jengimentaliteetti jne.?

– Kyllä se solidaarisuus ja yhdessä tekeminen on aina viehättänyt mua. Kun aloin rock n’ rollia kuunnella, niin kyllä mua nimenomaan viehätti bändit, eikä todellakaan mitkään ”poikabändit” – edes tyttönä – vaan Slade, Creedence Clearwater Revival…

Jätkiä ja äijiä…

– Niin, semmosia jotka oli yhdessä tekemistä ja hauskaa – kaveruutta. Minullakin on nyt ollut samoja muusikoita vuodesta ´92, se tuttuus alkaa tehdä joltain osin tätä työskentelyä helpommaksi. Arvostan muusikoitani ihan älyttömästi, ilman heitä en olisi mitään. Just sellainen bändimeininki ja -soundi, niin kuin meillä on ollut vaikka Wigwam tai Agents, niin se on kaikkein hienointa. Mutta se vaan on meidän suomalaisessa yleisössä, että siellä pitää olla se nokkamies; Popedassa on Pate, Yössä on Olli, Epuissa on Martti, HIMissä on Ville.

– En väheksy yleisöä millään tavalla, kyllä mä sen solistivetoisuuden ymmärrän. Siinä tarvii olla eturivissä joku joka on tavallaan se ”pelle”. Mä olen sanonutkin pojille, että mä voin olla se pelle. Laulajallehan se luonnostaan lankeaa, mutta yhdessä sitä hommaa tehdään. Ei siinä tarvi yhtään olla elvis, mutta kyllä nuorempana kun keikalla otettiin vähän vissyä väkevämpää, niin tuli varmaan elvisteltyäkin ihan tarpeeksi.

Iskuvoimaa ja iloa

Muuttavako muusikot musiikkiasi? Tuleeko se alkuperäisestä erilaisena ulos?

– Ei se hirveästi muutu. Kun riittävän ajan tekee yhdessä, niin siihen tulee väkisinkin se ”oman bändin soundi”. Mä tykkään siitä miten ne osaa hakea sitä niihin mun biiseihin. Kyllähän mä joudun ne biisit niin kuin myymään siinä niille. Ja jos mä aistin vähänkään sitä ettei ne löydä johonkin biisiin mitään, niin pois vaan. Bändiklangi mua on aina viehättänyt. Basson ja rumpujen osuus on se tärkein, rummut eritoten. Sitten kun ne löytää tavan soittaa joku biisi, niin se oikeastaan jo riittää mulle, se voi olla sellainen lähes orgastinen kokemus. Sitten vaan maustetaan kitaralla ja pianolla. Mun rumpali on Petteri ”Spädä” Korhonen, joka pystyy ihanasti maalaamaan sellaisella soulahtavalla komppimaailmalla. Kitaristi on Kustaa Kantelinen, jolla on hieno melodiataju, ja sitä kautta se löytää kaikenlaisia juttuja kitaraosuuksiin. Basistina on nyt ollut Mikko Yli-Knuuttila. On mulla toisaalta unelmana joskus pystyä siihen, että uskaltaisin mennä yksin lavalle flyygelin kanssa. Kotona se jo menee!

Keskustelin äskettäin Toivasen Mikan kanssa, ja hän puhui miten kysymys on siitä että joka päivä on syytä innostua siitä A-mollista ja G-duurista, ja päästävä sellaiseen mielentilaan jossa tajuaa, että niistä kolmesta äänestä mitä pyörittää kyllä biisi syntyy. Ne voi olla samat kolme ääntä joita pyöritti edelliselläkin viikolla, mutta silloin ei vaan tajunnut. Ja kun biisi valmistuu, niin ainakin hetkellisesti on uskottava, että se on paras biisi minkä on tehnyt, ja sen jälkeen sitä voi viedä eteenpäin, esimerkiksi sanoittajalle. Itse on se ensimmäinen portinvartija – tilaussäveltäjänä kun hän itseään pitää – ja siitä pääsee läpi jos ainakin pari sekuntia on sitä mieltä, että kyseessä on hyvä biisi. Vietkö itse eteenpäin bändillesi biisejä, joista et ole ihan varma, jotka voi olla vielä vähän ”vaiheessa”?

– Mä teen jokaisesta biisistä ihan kunnon demon, ja se on mun herkkuhetki. Kun saan sen toimimaan, niin siinä kohdassa mä tajuan ihan selvästi mitä Mika tarkoittaa. Koneissa on vaan se ongelma, että niillä tekee kaikenlaista pitemmälle vietyä, tavallaan jo levyversio-mielessä, ja sitten tuleekin eteen kysymys, että pystytäänkö me se livenä sellaisena toteuttamaan. Voi olla ettei se riisuttuna toimikaan, vaikka onkin elävät muusikot. Ja teksti määrää aika paljon, ihan sitä rytmistä istumistakin. Eli jos teksti ei ole ihan valmis, niin ei kannata vielä yrittää. Meillä kun konsonantteja riittää, niin on tosi vaativaa saada teksti istumaan ja soimaan rytmimusiikin ehdoilla.

Teetkö pöytälaatikkoon? Jääkö joku kertsi odottamaan parempia aikoja?

– Kyllä mä aika valmiiksi teen saman tien. Tai sitten totean huonoksi kesken kaiken ja heitän pois. Eikä huonoon ideaan koskaan palaa. Teen aika kurinalaisesti työtä, istun ja teen.

Millainen on hyvä biisi?

– Ensitahdeista lähtien on joku moodi – jotain iskevyyttä, iskuvoimaa tulee heti. Sibeliuksen ”Finlandia”, [John] Lennon-[Paul] McCartneyn ”A hard day’s night”, [Jukka] Siikavireen ja [Jussi] Tuomisen ”Hengaillaan” – nämä ovat esimerkiksi hyviä biisejä. Pidän melodisesta, on säkeistö ja on kertosäe. Abba [Benny Andersson-Björn Ulvaeus] on aivan tappokamaa, [John] Fogerty [CCR] perussointuineen. Vaikeasta ei saa mistään kiinni, sellainen on rasittavaa kuunneltavaa. Pidän Mozartista ja Chopinista, ne on tavallaan helppotajuista, ja niiden tunnetaso on nopeasti siinä pelissä. Sellaisen kuuntelu rentouttaa. Saa se olla mahtipontistakin, mä diggaan tosi paljon ELOa [Electric Light Orchestra] ja Jeff Lynneä, se on komeata. Jos mulla olisi kaikkea käytössä, niin jotain sellaista tekisin. Että on tanakkuutta, mutta on myös viuluja, sellaista ”klassismia”.

Musiikissasi on kuulunut alusta asti se, että musta musiikki on sinulle läheistä.

– Joo, kyllä. Nyt kun on teeveestä katsonut näitä taiteilijaleffoja, Bird [Charlie Parker] ja Ray Charles, ja lukenut elämäkertoja, niin se että niissä on niin vähän muovia ja niin paljon elämää, se kuuluu. Se koskettaa mua voimakkaasti. Mustan musiikin koko juttu on siinä, että ne on kääntäneet kovat kokemuksensa voimaksi. Suomalainen musiikki on paljon itkemistä ja angstia.

Blueshan ei ole itsesäälissä vellomista. Melankolista kyllä, mutta ei surullista. Gospelissa vielä oikein korostuu se usko parempaan.

– Joo, ei siinä nautiskella jos meneekin huonosti, ei ollenkaan ranteet auki -pohjalta. Keikoillakin tulee se voima ilosta ja energiasta, ja sitä minäkin haen. Haluan, että niille ihmisille tulee iloinen fiilis, ja sellainen energialataus. Sibeliuksenkin musiikki on mun mielestä ylevöittävää ja voimaa antavaa. Samaa löytyy kaikesta muustakin hyvin tehdystä musiikista. Ja siihen kuuluu se, että soittajien hyvä fiilis on siinä mukana.

Klassiset perusteet ja seksi

Mistä musiikin tekemisesi alkoi?

– Kuusivuotiaana aloitin pianonsoiton. ’72 ostin CCR:n Cosmo’s factory -LP:n, enkä muista mistä se idea tuli. Sitten kuuntelin 70-luvun alun heavybändejä niin kuin Uriah Heep’iä ja etenkin Deep Purplea. Tajusin, että [Purplen urkuri] Jon Lordin soitossa on nämä klassiset perusteet. Se eka bändini oli sellaista taidepunkkia, ei mitään räkää, eikä koskettimet oikeastaan kuuluneet siihen. Sehän oli ihan äijäkerho, ja mä änkesin siihen ihan väen väkisin. Olin kyllä samaa ikäluokkaa, mutta ei ne mun kaveriporukkaa olleet. Ne oli kuitenkin opiskelleet musiikkia, ja pojat kirjoitti mulle oikein nuotit. Siinä mä aloin sitten ajattelemaan sointukäännöksiä ja improvisointia.

– Yli kymmenen vuotta kuitenkin meni ennen kuin uskalsin tehdä omaa. Kyllähän isommissa ympyröissä perustettiin bändejä, käytiin keikoilla ja tehtiin levyjäkin, mutta mä operoin akselilla Lempäälä-Valkeakoski, ja oli siellä treenikämpät mutta ne oli pojille. Kaikki mun kaverit – pojat siis – soitti rokkia, ja tytöt istui vieressä ja ihaili. Ei joku ämmä sinne mennyt soittamaan, no way!

No kun kuuntelit sitä Cosmo’s factory -levyä ja CCR:ää, niin siinähän oli yksi biisintekijä, ja se biisinsä myös lauloi, eli John Fogerty.

– Joo, Fogerty oli, ja täällä Rauli ”Badding” Somerjoki, Bädäri teki omiakin biisejä. Sitten kävi sillä lailla, että kun asuin Kuljussa [Tampereen eteläpuolella], niin kirjaimellisesti naapuritaloon muutti Juice Leskinen. Eihän sitä vielä kukaan tuntenut, mutta sen näki soittavan kitaraa, ja siitä se käveli talon ohi. Sen toinen levy, ”Per Vers”, sitten niittasi vuonna ’74 lopullisesti koko homman. Aloin salaa harjoitella kitaraa, ja kaikki Juicen biisit opeteltiin kaveriporukassa.

– ”Sanoma” kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta siihen mä omissa lauluissani pyrin, että joku ajatus niissä olisi. Fogertyn ”Fortunate son” on yksi hienoimpia esimerkkejä sellaisesta, siinä on hieno tasa-arvoteema. ”Per Versin” jälkeen tuli Hectorin ”Hectorock 1”, ja mä olin täysin että ”eihän tämmöstä voi olla”! Että jumalauta suomeks! Ne oli niin kovaa kamaa!! Ja Baddingin ”Fiilaten ja höyläten” oli jo ollut vähää ennen.

Siitähän se lasketaan alkaneeksi; Laine, Hector, Juice ja Dave.

– Juuri niin: Jarkko Laine, runoilija. Ja runoilijoiksi mä luen nuo toisetkin. Davea [Lindholm] mä olen ymmärtänyt alkaa kuuntelemaan vasta parikymppisenä. Kun 14-vuotiasta tyttöä kiinnostaa ennen kaikkea seksi, ja Juicen teksteissä sitä oli eniten; joku ”Tulppaani” – vvau!

Onhan panomies ihan eri asia kuin yksinäinen tinasotamies…

– Kyllä! Mutta sitten vanhemmiten alkaa kiinnostamaan muukin kuin seksi…

Ensimmäisen oman bändisi Gasoline Girls & Petrol Boys jälkeen oli Kikka Laitinen & Co, ja taistelu Suomessa rytmimusiikin taiteilijana jatkui ja jatkuu edelleen. Oletko asennoitunut koko ajan toimimaan vain Suomessa?

– Joo, koko ajan. En mä ole ajatellut mitään isoja kuvioita. ”Isot kuviot” ei ole mun juttu, mun juttu on suuret laulut ja pienet kuviot. Mä toivon että saisin tehtyä muutaman kappaleen jotka jäisi elämään. Aina välillä olen joutunut lopettamaan keikkailun taloudellisesta pakosta. Kun on ollut iso bändi – komppi ja torvet – ja menty johonkin huitsinnevadaan keikalle, ja siinä viereisessä baarissa on ollut joku taustanauhapelle tai jotkut tissikisat, ja kaikki on olleet siellä, niin se on ollut niin turhauttavaa. On alkanut vituttamaan mun muusikoidenkin puolesta.

– Mutta ei musiikin tekoa voi tuosta vaan lopettaa. Mä olen tehnyt kielenkääntäjän töitä välillä pakosta, mutta päätin sitten, etten enää tee muuta kuin musiikkia. Kuollaan sitten vaikka nälkään, mutta se on mun juttu. Olen saanut hyvää vastaanottoa, eikä tämän tarvi olla yhtään megalomaanista. Pienempikin tavoittaa ihmisiä, ja se riittää Olen saanut oikein hyvin radiosoittoa. Nykyinen levy-yhtiöni on pieni (Humble House Records Oy, tj. Pekka Kähkönen), mutta se uskoo minuun ja musiikkiini ihan täysin, ja tekee työtä sen eteen, ja jakelu on kunnossa. Haluan, että muusikkoni saavat hyvän palkan, ja muutkin yhteistyökumppanit asiallisen korvauksen työstään. En halua tuhlata kenenkään toisen voimavaroja, aikaa ja rahoja. Kyllä mä itse aina pärjään.

Tukea ja tupakansavua

Olet ollut ihan riittävän vihainen nuori nainen, ja sitä kautta myös laittanut aikaasi yhteisten asioiden hoitamiseen.

– Minussa on se sosiaalinen minäni myös. Jos muilla on parempi olla, niin minullakin on parempi olla. En olisi pystynyt toimimaan ilman näitä tukiverkkoja. Järjestöt – ELVIS, Teosto, Gramex, Muusikkojen liitto – ja eri tukijärjestelmät, ne ovat olleet ihan konkreettisia apuja mun jokapäiväisessä elämässä. Olen saanut apurahoja, ja usein aivan oikeassa paikassa, jossa olen ollut vajoamassa johonkin jäiden sekaan. Tekijänoikeus on tietenkin yksi iso asia, ja muusikkojen asiat ylipäätään. Mä olen vihainen siitä, että taiteilijoita pyydetään niin paljon näihin ”talkoisiin” ja ilmaiskeikoille – ”pääset keikalle”. Ja näiden nörttien himo saada ilmaiseksi tavara, se suututtaa oikeasti. Ei tätä hommaa tehdä tuosta vaan, naps! Ihmiset opiskelee ja on nähneet vuosien ajan vaivaa saadakseen oman juttunsa aikaan. Onkohan tämä vaan niin hauskan näköistä, että siksi on helppo pyytää?

Ensimmäinen jaksosi ELVISin johtokunnassa 80-luvun lopulta kesti kymmenen vuotta. Remmissä olivat silloin ainakin Jaakko Salo ja Jukka Virtanen, ja oliko Juha Vainio myös?

– Junnu ei enää ollut, mutta kävi täällä kun oli Teoston johtokunnassa. Muutaman kerran tapasin hänet. Jakke ja Jukka olivat joo, ja Otto [Donner], Aappo I. Piippo ja Arska Raninen ja Furtsi [Arthur Fuhrmann]. Se oli aika vauhtia, oli se maalaistytölle ihmeellistä. Tässä [haastattelu tehtiin ELVISin toimiston kokoushuoneessa] oli aina mieletön tupakansavu, ja Jukka oli aina että [imitoi] ”tää on niin saakelin tylsää, mä näitä papereita jaksa lukee”. Aivan kauheeta herjaa koko ajan, varsinkin Piippo ja Arska – ihan tajutonta. Mutta niin hieno meininki, ja asioita kyllä hoidettiin. Kaikki oli niin suloisia ihmisiä. Siinä oppi sellaisia asioita elämästä mitä ei mistään kirjoista voi ikinä oppia, nimenomaan ainoa keino on olla ja elää siinä mukana.

– Yhteinen piirre noilla kaikilla oli, että ne oli kiinnostuneita muista ihmisistä. Ja aina ne kehui muita – Jukka erityisesti oli sellainen. Äijät, jotka itse oli mielettömän kovia tyyppejä, kehui aina muita: ”se on mielettömän hyvä, se on nero”, tältä pohjalta. Sitä kuunteli ja katteli ihan silmät ymmyrkäisinä. Nuorena kun on kova egoismi päällä, niin semmonen oppi tuli tosi tarpeeseen. Oikeaoppinen kunnioitus, että vaikka ei itse pitäisi jostain biisistä tai jotain, niin kuitenkin osaa arvostaa sitä että toinen on saanut jotain aikaan, ja sanoo sen. Eikä yhtään mitään nuolemista tai sellaista. Respektiä.

Tapio Lipponen

Julkaistu 21.10.2013

Tapio Lipponen syntyi 28.10.1942 Helsingin Kruununhaassa, Meritullinkatu 5:ssä. Pommitusten takia kätilö tuli kotiin. Krunikan pojalle oli luontevaa liittyä kuoroon, kuinka sinut värvättiin?

– Se onkin mielenkiintoista, että nyt kun puhutaan Venezuelan sosiaalisesta nuorisoliikkeestä ja musiikki-ihmeestä, niin aivan sama pohjavire oli Cantores Minoreksen perustamisessa. Sen varsinainen isähän oli pastori Tarmo Nuotio, Tuomiokirkkoseuran kappalainen ja Euroopan satamissa kiertänyt laivasähköttäjä. Hän oli ilmeisesti reissuillaan tutustunut Jeunesses Musicales -liikkeeseen (www.jmi.net) ja saanut idean Suomen nuorisomusiikkiliikkeeseen, jonka lähtökohtana oli saada nuoriso pois kaduilta hyviin harrastuksiin ja ehkäistä fasistisia liikkeitä 2. maailmansodan jälkeen.

– Äiti halusi tietenkin minut hyvien harrastusten pariin ja taka-ajatuksena taisi olla, että hän toivoi minusta pappia.

Onko sinulla tietoa sukusi musiikkigeeneistä?

– Isäni kuoli jo vuonna 1946, joten minulla ei ole hänestä juuri muistoja eikä yhteyttä isänpuoleiseen sukuun, paitsi yhteen lääkäriserkkuun, joka on kyllä oikein hyvä laulaja. Äidin puolelta toinen isoisä oli tunnettu pelimanni, joka vaikutti Pieksämäen ja Varkauden seudulla. Isoveljeni Seppo, joka kuoli nelikymppisenä, oli hyvä pianisti vaikkakaan ei ammatikseen.

Missä vaiheessa aloit itse soittaa?

– Katselin kyllä veljeni soittoa, mutta omat pianotunnit jäivät yhteen, koska tämä pedagogi oli sellainen, joka läimi sormille. Opettelin aluksi soittamaan korvakuulolta ja sitten opin nuotit ”Canttoreissa”. Kitara tuli sitten 50-luvun lopussa ja Aamukahvi-trion Mape [Markku] Mustonen opetti minua.

Ensimmäistä kertaa Tapio Lipponen esiintyi ”valtakunnan verkossa” Cantores Minoreksen radioiduissa konserteissa. Yksi niistä oli Mozartin Kruunajaismessun suomalainen kantaesitys, josta prässättiin Suomen ensimmäinen klassisen musiikin (ja kaikkiaan Suomen kolmas) LP-levy vuonna 1954. Sopraanosolistina lauloi muuan Károly Garam ja kuoroa johti Peter Lacovich.

KANOISTA KUKONPOJIKSI

Äänenmurroksen jälkeen kuorolaulu vaihtui lauluyhtyeisiin.

– Kukonpojat aloittivat ilman minua triona, joka oli perustettu jollain teinijohtajakurssilla. Siihen kuuluivat Jouko Eräkare, Juha Virkkunen ja Seppo Porkka, joka kävi samaa koulua kuin minä. Olin heitä vuotta tai kahta alemmalla luokalla ja minulla oli oma folkryhmäni, jolla yritimme esittää joitain Kingston Trion biisejä ja muuta yksinkertaista. Jossain vaiheessa minua sitten pyydettiin mukaan ja päästiin keikalle Linnanmäelle, josta Jaakko Jahnukainen sitten keksi meidät Yleisradion ”Tervetuloa aamukahville” -ohjelmaan.

Yhtyeen nimi oli Chickens, mutta Jahnukainen muutti sen Kukonpojiksi. Sunnuntaisiin aamukahvilähetyksiin Reino Helismaa riimitteli toistasataa nimipäiväonnittelulaulua Kukonpoikien laulettaviksi, Arthur Fuhrmann sovitti ja Arthurin lisäksi säestävässä yhtyeessä soittivat Tapio Yrjä ja Mape Mustonen.

Se oli varmaan melkoinen esiintymisen korkeakoulu?

– Kyllä, suoria lähetyksiä tehtiin viikoittain kesätaukoja lukuun ottamatta vuodesta 1959 varmaankin vuoteen 1963 ja se poiki muitakin keikkoja ja mukavasti taskurahaa. Innostus tietysti näkyi heti huonompana koulumenestyksenä…

Missä vaiheessa Jukka Kuoppamäki tuli mukaan?

– Ensin Juha Virkkusen tilalle tuli Georg Dolivo ja sitten armeijakuvioiden takia porukka alkoi muutenkin vaihtua. Jukan oma kvartetti Neloset oli ilmeisesti hiipumassa vastaavista syistä ja hän ehti olla varmaan vuoden verran mukanamme ennen soolouransa käynnistymistä.

– Se kvartettihomma oli 50-luvun lopun ja 60-luvun alun rokkimeininkiä. Eihän silloin ollut varaa mihinkään soittimiin, mutta lauluinstrumentti kulki aika kätevästi mukana. Amerikastahan se malli lauluyhtyeisiin otettiin.

Miten sinulta alkoi putkahdella omia sävellyksiä?

– Seija Järvinen oli Helsingin Uuden Yhteiskoulun musiikkimaikka. Ns. Artturin musiikkikoulun jälkeen jossain vaiheessa alettiin kuunnella The Four Freshmen –yhtyettä ja haluttiin tehdä jotain toisenlaista musaa kuin mitä Fasulta tarjottiin levytettäväksi. Korva toosassa kiinni kopsasin Freshmeneja, Sarmannon Heikki jossain vaiheessa vähän opetti miten näitä biisejä kuljetellaan, Koskialan Matti kertoi että rummuillekin voi kirjoittaa nuotteja ja sitten oli vielä Russell Garcian kirja (The Professional Arranger Composer). Esikuvanamme The Four Freshmen tehtiin sitten oman komppibändin kanssa keikkaa.

– Sitten aloimme vetää osakunnissa sellaista ”Laula kanssamme” -nimistä yhteislauluohjelmaa, jota tuotti YLEn musiikkiosasto. Se oli suora lähetys pari kertaa kuussa, johon tein sovituksia.

– Kun aloitin opiskelut Helsingin valtiotieteellisessä, niin maailma alkoi tietysti tuntua epäoikeudenmukaiselta… Oltiinhan me kyllä jo levytetty Saukin kääntämänä ja Esko Linnavallin sovittamana Pete Seegerin Where have all the flowers gone?, sehän on rauhanlaulu jos mikä!

– En ollut kuullut Bertold Brechtistä mitään, kun veljelleni tuli Jarno Pennasen toimittama Tilanne -lehti, jossa oli Arvo Turtiaisen ja Brita Polttilan Brecht-suomennoksia, joita aloin säveltää…

MUKSUT JA ELVIS

Tapio Lipposen säveltämien runojen esittäjäksi perustettiin lauluyhtye Muksut keväällä 1966.

– Arthur Fuhrmann veti Ohjelmarenkaan kuoroa, jossa oli hyvä tenori Pekka Mäkinen. Pekan ja Seppo Porkan kanssa ajateltiin sitten, että tarvitaan joku mimmi mukaan tyyliin Peter, Paul and Mary. Siihen löytyi Annu Toiviainen, jonka kanssa tehtiin 5-6 sinkkua ja myöhemmin hänen tilalleen tuli Inga ”Inkku” Hinnerichsen, joka oli loppuun eli kevääseen 1970 asti mukana. Loppuvaiheessa myös Sinikka Sokka oli esiintymisissä mukana.

Muksut levyttivät aluksi sinkkuja PSO:lle (Pohjoismainen sähkö), jossa studiopäällikkönä oli Jörgen Petersen ja Katri Helena oli aloittanut siellä vähän aiemmin.

– Muakin pyydettiin sinne levypuolelle ja Mäkisen Pekka menikin, mutta minusta se maailma tuntui aika hurjalta.

Muksut levyttivät albuminsa kuitenkin kirjankustantamoille: 3 Otavalle ja yhden Tammelle. Lipponen kertoo kirjassa Lauluja Liisankadulta, sydämeni pohjasta:

”PSO pyrki ”Liisankadulla” -laulun kohtalaisen menestyksen myötä iskelmällistämään Muksujen linjaa. Siinä mielessä kirjallisten kustantamoiden levytystarjoukset sekä radio- ja televisiokeikat tulivat kreivin aikaan. Peruskokoonpanolla Inkku ja kolme miestä tuotettiin yli kahdensadan kappaleen muksumusan päosa, mm. neljä älppäriä. Muksujen viimeinen konsertti pidettiin Jyväskylän yliopiston juhlasalissa 1.2.1970″.

Kyseisestä teoksesta löytyy Pirjo Bergströmin nuotinnosten lisäksi monia mielenkiintoisia välähdyksiä 60-luvun lopun kiihkeistä vuosista. Muksujen ensimmäisen levyn tekstit tulivat Pentti Saarikoskelta ja Anselm Hollolta, sitten mukaan tuli myös muita.

Miten elävät runoilijat suhtautuivat runojensa muokkaamiseen lauluiksi?

– Ihan hyvin. Lassi Sinkkosen ja Arvo Turtiaisen kanssa tehtiin tekstejä tiiviimminkin yhdessä.

Muksukauden jälkeen, opintojen loppuvaiheessa Tapio Lipponen tuli valituksi myös ELVISin johtokuntaan, jossa hän toimi kauden 1971-73.

– Ehkä se liittyi siihen, että yhteiskuntatieteiden gradunikin aihe oli ”Suomalainen musiikki-instituutio ja sen eriytyminen” eli hyvin sosiologinen näkökulma… Halusin musiikkiin jotain mitattavia suureita, kun silloin vielä paljon ajateltiin että musiikki on jotain metafyysistä: on olemassa parempaa ja huonompaa musiikkia.

Siihen aikaan vielä establishment ajatteli, että kaikki mikä oli suosittua musiikkia, populaaria, ei voinut olla kovin laadukasta. No, kyllähän musiikinlajien vastakkainasettelua vieläkin on.

– Se johtunee jostain vallan sfääristä. Se, että valtaa voi pitää, on pohjimmiltaan esteettistä: se, kellä on valta estetiikan perusteella määritellä, mikä on hyvää ja huonoa, on todella vallassa. Raha tulee perästä.

Edelleen Suomessa poliitikot arvioivat taideteoksia jopa näkemättä niitä…

– Tämä pohjautuu juuri tähän näkemykseen.

YLE

Miten ajauduit Yleisradioon?

– Olin kyllä tehnyt sinne paljon hommia ja hain sinne kesätoimittajaksikin, mutta kun valmistuin, olin vuoden Ulkoministeriössä. Minusta oli juuri tullut kehitysyhteistyösihteeri, kun Max Rand soitti ja kehotti hakemaan viihdepäälliköksi radioon. Hän kyllä lupasi, etten tule valituksi, mutta SKDL tarvitsisi hyviä hakijoita… En ollut kovin innoissani, kun ensimmäinen virkamatka Tansaniaankin oli tiedossa ja tein hyvin lyhyen hakemuksen. Hesarissa oli sitten eräänä päivänä kaksi portrettia, Sauvo Puhtila ja Tapio Lipponen, ja tieto, että todennäköisesti nämä herrat valitaan radion viihdepäälliköiksi.

Aloitit Yleisradiossa vuonna 1975. Kuinka musiikkiharrastuksen sitten kävi?

– Musiikintekeminen oli jo loppunut vähän aiemmin tai siis ei ollut enää sisäistä pakkoa päästä levyttämään tai sellaista. Vedin kyllä Kulttuuritalolla harrastustoimintaa, siellä oli Vasara-ryhmä, joka kyllä levyttikin. Tykkäsin amatööritouhuista, vaikka lopputulokset eivät aina korvia hivelleetkään, niin siinä on paljon muitakin arvoja kuten ystävyyssuhteet.

Säveltämisen tilalle tulivat siis viihteen tuottaminen ja kirjoittaminen. Ja tietysti hallintohommat.

– Kun aloin vastata radion kevyen musiikin hommista, niin ELVISin johtokunnan tuliaisina mulla tietysti oli oman tuotannon ja monipuolisuuden lisääminen, kotimaisuusasteen nostaminen… Pekka Gronow oli silloin TSL:n kulttuurisihteeri ja hänen kanssaan saimme junailtua ohjelmaneuvostossa näitä asioita keskusteltaviksi. Jotain saatiin aikaiseksikin… Kun UMO tuli puoleksi vuodeksi YLEn orkesteriksi, niin oman tuotannon osuus nousi 20 prosentin kieppeille.

YLE oli todella merkittävä työnantaja muusikoille.

– Silloin pystyttiin ainakin tarkasti mittaamaan ja todistamaan kotimaisuusaste. Tänä päivänä YLE puhumattakaan viestintäministeriö ei pysty tähän vastaamaan. Tämä tieto on tietoyhteiskunnassa hukassa.

Kirjoituskokoelmassa Exittiä etsimässä (1999) on Tapion Muusikko-lehteen laatima kirjoitus UMOn alkuvaiheista, josta hiukan selviää miten Radion Tanssiorkesterin tilalle synnytettiin UMOa ja kuinka merkittävä on hänen panoksensa ”kätilöintiin”. Kun Uudenmaan taidetoimikunta päätti kustantaa levyllisen kotimaista jazzia, Lipponen oli hankkeen esittelijänä ja alkoi kaivaa rahoitusta myös Yleisradiosta. 1980 UMO oli puoli vuotta YLEn ikiomana orkesterina, mutta sitten mukaan saatiin Helsingin kaupunki ja Opetusministeriö. Vääntö tuo mieleen Musiikkitalon vaiheet…

– UMOn lisäksi oli hyvin paljon muutakin, konserttitoimintaa ja eurooppalaista ohjelmavaihtoa sekä EBUn että OIRTin kanssa… Huomattava askel oli myös, kun alettiin tehdä suoria sopimuksia festivaali- ja konserttijärjestäjien kanssa ja katkaistiin neuvotteluyhteydet tekijöihin ja ammattiliittoihin. Tämän seurauksena tietenkin YLEn oma konserttituotanto väheni, kun saatiin edullisemmin konsertteja muualta.

– Rockradion perustaminen oli oikeastaan viihdepäällikköurani lopun alkua. Nämä nuoremmat Rockradio-toimittajat (mm. Harma, Haarma, Nyman, Holopainen, Popp) olivat sitä mieltä, että UMO on merkonomijazzia soittava bändi ja viihdeteatterisarjani Yhtä köyttä -yhdistys ei enää sovi profiiliin. Rahaa ei sitten enää riittänyt kaikkiin hankkeisiin. Arja Alhokin oli siinä junailemassa ja mä jouduin siitä sitten kuseen ohjelmaneuvostossa. Sanoivat, että mä teen Suomesta Albanian kun täällä ei soiteta radiossa tarpeeksi rokkia…

Viihdepäällikön tehtävistä Tapio Lipponen siirtyi vuonna 1985 projektipäälliköksi.

– Aluksi vedin digitalisointityöryhmää, mutta ATK-miesten kanssa mulla ei oikein synkannut. Aloin tehdä YLEn vuosikirjoja, juhlakirjaa, mutta edelleen joitakin radio-ohjelmiakin, pakinoita sun muuta.

– Sivuraiteillahan mä olin ihan mukavasti, johtoryhmässä sujuvasti kuuntelin poikien papatusta. Kun täytin 60, kysyttiin kelpaisiko 3 kuukauden palkka ja näkemiin. Reijo Perälän lausunnon mukaan: ”Ei tajua nykyradion haasteista tuon taivaallista”. Pitihän se ihan paikkansa. Annoin kyllä 60-vuotishaastattelussa takaisin aika suorin sanoin.

– En missään nimessä ole sitä mieltä, että ennen oli kaikki hyvin. Ennen oli hyvää ja huonoa ohjelmaa ja niin on nytkin, mutta musta olis kyllä tärkeää, että edes median palveluksessa olevat ihmiset olisivat kriittisiä ja alkaisivat vaatia mitattavia suureita esimerkiksi kotimaisuuden suhteen.

– Kun yleisradiolakia tehtiin, niin nuorempi polvi lähti siitä ajattelusta, että YLEn tehtävä on vain välittää ohjelmia. Maikkarihan sen mallin jo toteutti panemalla kaikki tekijät pihalle.

Tätä tulkintaa taisi viestintäministeri Suvi Lindén lipsauttaa kannattavansa.

– Nyt on vaikeata saada näitä asioita agendalle, mutta olisi kyllä hyvä, jos saataisiin oikeusoppineet tulkitsemaan yleisradiolakia. Tavallaan media on täysin pihalla aikaisemmista ihanteistaan kuten ”vapaa tiedonvälitys” ja sen sellaisesta. Tekijänoikeuskäsitykset ovat mullistuksen kourissa. Tilanne kaipaa ilman muuta tuuletusta.

Toisaalta myös kaupallisille toimijoille voisi asettaa tiukempia ehtoja esim. kotimaisuuden suhteen kuten Kanadassa… YLE pyrkii liiaksi perustelemaan TV-maksun oikeutusta katsojaluvuilla. Yleisön kosiskelu johtaa kaiken marginaalisen ohjelmatuotannon häviämiseen.

– Ja tavallaan myös yleisön halveksuntaan.

Mitenkäs entinen johtokunnan jäsen on seurannut ELVISin asioita?

– En ole viime aikoina paljon ELVISin kokouksissa käynyt, mutta seuraan kyllä asioita mm. SELVISistä ja olen kyllä monesta suuntauksesta huolissani. Olen sitä mieltä, että jostain pitäisi saada enemmän pohtivampaa otetta. Elämä on muutakin kuin rahaa ja vuosilukuja. Kaipaan siis eettistä paatosta ja taiteen funktiosta keskustelemista. Esimerkiksi vakavan ja kevyen musiikin kahtiajakoa voisi pohtia ihan filosofisesti eikä siltä pohjalta, että kuka saa mitä. Myös taiteen sosiaalinen vastuu voisi olla näkyvämpi puheenaihe.

Tuntuu, että sellainen sallitaan vain todella menestyneille kuten Bonolle ja Madonnalle, muiden pitää keskittyä tekemään rahaa… Mitäs sä nyt kiireisenä eläkeläisenä harrastat?

– No, meillä oli sellainen hyvä porukka kuin Ruuhkasuomenlaulu ja varmaan jossain vaiheessa tehdään vielä jotain yhdessä. Muuten mä käyn landella, pelaan tennistä, sulkapalloa ja Helsingin Jyryssä korista, opiskelen espanjaa ja lueskelen. Ei ole mitään kauheita tarpeita uuden musiikin luomiseen, kun nyt edes jotain vanhaa… Pysyn nykyään ilomielin tällä harrastuspuolella.

Sisäistä pikkupoikaa etsimässä

Julkaistu 21.10.2013

Mats Lillrank

– s. 1961

– Erityislastentarhanopettaja, virkavapaalla

– Fröbelin Palikat -yhtyeen laulaja, leikkijä, kitaristi ja lauluntekijä

– Noin 200 sävellystä, sanoitusta, sovitusta ja käännöstä, esim. Puhaltamaan (1991), Autot vanhanaikaiset (suom. 1993), Hippulat vinkumaan (1996), Kaivan monttua (1998), Lämpömittari (säv. 2004)

– Fröbelin Palikoiden levytykset: Fröbelin Palikat (1991), Sutsisatsi (1993), Sätkyukot (1994), Hippulat vinkumaan (1996), Zupadibum (1998), Saa tonttuilla! (2000), Parhaat palat (2002) (kokoelma), Pii-paa (2004)

– Videot ja dvd:t: Parhaat leikkilaulut 1 (VHS, 1995; DVD 2007), Parhaat leikkilaulut 2 (VHS, 1996; DVD 2007), Lisää leikkilauluja (VHS, 1999; DVD 2007), Parhaat videot (VHS, 2003; DVD, 2004), Fröbelin Palikat (DVD, 2004), Uudet kujeet (DVD, 2007)

Ammatti: Palikka

Ammattimaisen leikkijän ja lastentarhanopettajan olemus saattaa toisinaan olla jotain aivan muuta kuin mitä odottaisi: voisin vaikka vannoa, etten omina päiväkotivuosinani kohdannut puoleksikaan yhtä sänkistä tarhanopea kuin erityislastentarhanopettaja Mats Lillrank. Miehessä karua on kuitenkin vain ulkokuori.

– Mua jännittää! toteaa Mats heti haastattelun aluksi.

Harva musiikista kiinnostunut on tietämätön Fröbelin Palikoista, 1990-luvun alussa läpilyöntinsä tehneestä lasten rokkibändistä. Hiljattain 20-vuotisjuhlakiertueensa päättäneellä yhtyeellä on kuulijakuntaa jo niin monessa ikäluokassa, että jollei itse ole kohderyhmään tänä aikana sattunut, luultavasti ainakin pienemmät sisarukset, omat lapset tai lapsenlapset ovat bändistä olleet innostuneita.

Palikoiden ensimmäisellä, vuonna 1991 ilmestyneellä nimikkolevyllä materiaali oli pääosin ”Leijonan metsästyksen” kaltaista, perinteistä ja hyväksi todettua lastenmusiikkia. Bändi etsi perinteisiä lastenlauluja, ”tradeja”, leikkiohjeineen niin kirjastoista kuin opettajakollegoiden muistin syövereistä, sekä käänsi joitakin ruotsalaisen Mora träsk -lastenyhtyeen kappaleita suomeksi. Esikoislevy uhkasi siitä huolimatta jäädä lyhyeksi ja Matsin oli tartuttava kynään.

– Hätäpäissäni tein sille ekalle levylle ensimmäisen laulun, jossa sävellys ja sanoitus oli mun. Aika perusrokkimeininkiähän se oli, Mats muistelee.

Seuraavalle, vuonna 1993 ilmestyneelle Sutsisatsille Mats kirjoitti jo melkein puolet kappaleista.

– Itselläni oli aika korkea kynnys omien laulujen laittamiseen levylle siihen tradien viereen. Tradit on siitä merkillisiä lauluja, että niissä täytyy olla joku juttu jolla ne on jääneet elämään, muuten ne olisi jo kadonneet. Kovaksi keitettyä tavaraa. Siinä iski melkein rimakauhu laittaa omaa tuotosta näiden laulujen viereen.

Mitä olisin halunnut kuulla

1960- ja 1970-lukujen Suomessa lastenmusiikki oli ”mitä nyt radiosta sattui kuulemaan”. Omasta lapsuudestaan Mats muistaa perinteisen ruotsinkielisen lastenmusiikin, Malmsténin Mikkihiiren sekä 70-luvun alusta M.A. Nummisen lapsille suunnatut musiikkivideot, joita Mats muistaa katselleensa mustavalkotelevisiosta. Mikään viuluviikari Mats ei kuitenkaan tunnusta olleensa.

– Enemmän minua kiinnosti urheilu ja reuhaaminen kuin musiikki siihen aikaan…

Matsin esikoinen syntyi samana vuonna kuin Fröbelin Palikat perustettiin. Mats kertoo, että lapsen myötä omat lapsuusmuistot aktivoituivat ja toivat pintaan myös lapsuudesta tutut, vanhat laulut.

Musta tuntuu, että aika monille tulee lastenlevyt mieleen kun tulee omia lapsia. Ovathan monet vakavasti otettavat taiteilijatkin jossain vaiheessa tehneet lastenlevyn.

– Luin kerran kirjan Astrid Lindgrenistä, jossa häneltä kysyttiin, miten hän pystyy kirjoittamaan niin mielenkiintoisia ja raflaavia juttuja. Hän vastasi, että kirjoittaa sellaisia juttuja, joita olisi itse halunnut lapsena kuulla. Siinä on mun mielestä aika hyvä lauluntekijän idea. Kyllä mäkin mietin, että minkälaisia lauluja olisin pikkupoikana halunnut kuulla, tai mitkä jutut mun lapsia kiinnostaa. Voi kaivella sitä pikkupoikaa itsestään, miettiä niitä seikkailuja kun on housut repaleisina painellut pitkin metsiä, kiipeillyt puissa ja rakentanut majoja.

Iso mies leikkii

Fröbelin Palikoille sävelletyissä lauluissa kuuluu selvästi Matsin viehtymys rokkiin. Mies nimeää nuoruutensa suosikeiksi ja suuriksi vaikuttajiksi Beatlesin, Creedence Clearwater Revivalin ja John Fogertyn, Hectorin, Juicen ja monia muita kiistämättömiä sankareita. Sekä sen monille kovaa kolahtaneen – Hurriganesin Roadrunnerin. Musiikinlaji lastenlauluille taisi siis olla aika selvä juttu.

Leikin yhdistäminen musiikkiin on kuitenkin ollut bändille se tärkein. Mats kertoo, että biisin voi tehdä jopa leikin ehdoilla hyvän koreografian ympärille. Tästä syystä bändi kokee dvd:t musiikilleen omemmaksi formaatiksi kuin pelkän ääniraidan, sillä sävelen ja sanojen lisäksi osa bändin pyhää kolminaisuutta on leikki, yhdessä tekeminen.

– Sen verran hullu olen, ja lapsenmielinen, että onhan se kiva kun iso mies saa luvan kanssa leikkiä. Lastentarhanopettajana sitä joutuu kuitenkin olemaan esillä ja laulattamaan lapsia. Siinä on aika paljon itsensä likoon pistämistä, ja luulen että kyllä lapsiyleisö huomaa, onko ukko tosissaan. Paita on aina konsertin jälkeen ihan läpimärkä, kyllä se aerobisesta toiminnasta käy, Mats toteaa.

Vielä 20 vuoden jälkeenkin Mats kertoo jännittävänsä ennen keikkaa lasten vastaanottoa. Lapset kuitenkin tuntevat Palikoiden kappaleet niin hyvin, että ensijännityksen haihduttua yleisö leikkii mukana yleensä viimeistään toisen laulun aikana. Poikkeuksena moniin muihin menestyviin yhtyeisiin Fröbelin Palikat voivat laskea työnsä hyviksi puoliksi säälliset työajat sekä siistin ja savuttoman työympäristön.

– Me ollaan siinä onnellisessa asemassa, että yleisö on aina huoltajan kanssa keikalla, Mats nauraa.

– Jos joku vaikka kokee äänen liian kovaksi, niin äiti tai isä ottaa muksun syliin ja vie vähän sivummalle.

Bändi pitää tarkkaa huolta siitä, että livetilanteissa pelataan lasten ehdoilla. Vanhemmat saattavat tulla joskus sanomaan, että olisi ollut kiva kun olisitte soittaneet vähän pidempään, tai ettei rokkia voi soittaa hiljaa. Mats sanoo kuitenkin, että vuosien varrella paketti on suunniteltu hyvin yleisön huomioivaksi.

– Ennen konserttia me mitataan desibelimittarilla piikkitehot, eli Kuulonhuoltoliiton suositusten mukaan mennään. Me yritetään rakentaa keikoista monipuolinen kokonaisuus, että olisi pientä ja suurta tekemistä, ja huumoriakin pitää olla. Ehkä ammattimaisuutta on sekin, että tiedetään mikä on lastenkonsertin kesto. Kun kuulijakunnan keski-ikä on neljästä viiteen vuotta, niin ei voi kauheasti venyttää, vaan pitää lopettaa kun vielä on kivaa.

Ehkä se onkin osa Fröbelin Palikoiden menestyksen salaisuutta. Bändi on tehnyt vuosien varrella tuotekehitystä muun muassa hankkimalla sähkörummut, joiden volyymiä on helpompi säädellä. Monet vanhemmat tulevatkin keikan jälkeen kiittelemään soundia ja volyymin tasoa.

– Ehkä se kertoo jotain, että juhlakiertueella tehtiin 80 keikkaa ja joka kerralla tuli encore. Jälkeenpäin monet tulivat jututtamaan, vanhemmat kertoivat lasten tuntemuksia tai lapset kertoivat itse. Palautteen saa heti.

Päiväkodeista platinalevyihin

Vuonna 1987 Fröbelin Palikat oli löytänyt vakiokokoonpanonsa. Mats kertoo soittamisen olleen lähinnä harrastelua, eivätkä miehet uskoneet mihinkään ”isoihin juttuihin”.

– Se oli semmosta kaveriporukassa omissa ja toisten päiväkodeissa esiintymistä.

Pikku hiljaa bändillä alkoi kuitenkin olla sen verran ohjelmistoa kasassa, että oman työn dokumentointi levyn muodossa rupesi tuntumaan hyvältä ajatukselta. Linnanmäellä tehdyn onnistuneen keikan jälkeen levy-yhtiö Base-Beat Studiot Oy kiinnostui Palikoista, ja ensimmäinen levy, Fröbelin Palikat, saatiin ilmoille vuonna 1991.

– Muistan kun kysyttiin levy-yhtiöstä, että minkälaisia painoksia tällaisista lastenlevyistä voisi ottaa. Ne sanoivat, että jos se nyt kolme tuhatta myisi, niin se olisi jo aika kiva.

– Hyvin pienimuotoisesta se lähti liikkeelle, ei meillä silloin ollut mitään ihmeempiä tavoitteita. Sitten vasta Sutsisatsi-levyn jälkeen tuli iso läpimurto. Levy ilmestyi vuonna 1993, ja vuoden 1995 lopulla kysyntää oli jo niin paljon, että me päätettiin jäädä ensimmäisen kerran päivätöistä virkavapaalle.

Suosio oli valtava. Mats muistelee, että joskus keikoilla tarvittiin jopa poliisipartioita pitämään yllä jonkinlaista järjestystä.

– Kerran Pohjanmaalla väki alkoi jo käydä aika kuumana, kun kaikki eivät mahtuneet sisään.

1990-luvulla bändi esiintyi paljon myös televisiossa. Mats pohtii, että tuolloin, kolmen valtakunnallisen tv-kanavan aikoihin, näkymällä televisiossa sai paljon enemmän huomiota kuin nykypäivänä. Kuitenkin bändin näkemyksen mukaan hyvin tehty keikka on yhtyeelle parasta mainosta, ja ehkä keikkojen vetäminen korkealla intensiteetillä ja paneutuminen suunnitteluun onkin osa bändin suosion salaisuutta.

Oli miten oli, myynnillisesti Fröbelin Palikat yllätti kaikki. Sutsisatsia (MTV-Musiikki) on tähän mennessä myyty vajaat 150 000, mikä vie levyn 16. sijalle Suomen myydyimpien levyjen listalla. Huhun mukaan bändin ensimmäinen VHS, Parhaat leikkilaulut 1 vuodelta 1995, on Suomen toiseksi myydyin video heti Tuntemattoman jälkeen. Virallisia tilastoja ei ole.

Pitkään ja hartaasti

Fröbelin Palikoiden kolme ensimmäistä levyä tehtiin ulkopuolisille levy-yhtiöille, ja vasta 1990-luvun puolivälissä perustettiin oma tuotantoyhtiö, Fröbelin Palikat Oy. Nykyään levyjen ja videoiden jakelua hoitavat Edel Records ja Finnkino, joiden Mats kehuu hoitaneen sarkansa erinomaisesti. Myös vanhoja levyjä on koko ajan ollut saatavilla, ja ne myyvät edelleen pieniä määriä.

– Me pidetään nyt langat omissa käsissä, saadaan päättää itse omat levytysaikataulut ja sisällöt.

Mats ei kuitenkaan myönnä, että tuntisi minkäänlaista katkeruutta esimerkiksi siitä, että suurimman menestyksen saavuttanut Sutsisatsi tehtiin ulkopuolisten piikkiin. Yhtye yritti myöhemmin ostaa oikeudet aiempiin levyihinsä omalle tuotantoyhtiölleen, mutta kaupoista ei päästy sopimukseen, ja hanke hautautui historiaan.

– Hieno asia, että ollaan päästy alkuun, ilman näitä ulkopuolisia olisi kyllä jääneet levyt tekemättä. Ei siihen aikaan olisi osannut lähteä mitään omakustanteita tekemäänkään. Siinä on sitten sivussa katsellut ja oppinut miten nämä lainalaisuudet toimii musabisneksessä. Toivon mukaan on jotain oppia tullut matkan varrella.

Base-Beatin konkurssin jälkeen bändi eli hetken epätietoisuudessa vanhojen levyjensä tulevaisuuden suhteen. Lopulta kuitenkin Poptori otti vanhan tuotannon suojelukseensa. Mats naurahtaa, että edelleen niitä vanhoja levyjä myydään huoltoasemilla ympäri Suomen.

Alussa yhtye teki paljon pohjatyötä musiikkinsa eteen ja levitti – yhtyeen rumpalia lainaten – ilosanomaansa ympäri Suomen. Mats kertoo, että vaikka Palikat uskoikin itseensä, menestys tuli kuitenkin yllättäen.

– Onhan ne hienoja kokemuksia, en olisi koskaan osannut odottaa, että tällaista tapahtuu. Kun sitten jossain vaiheessa lyötiin kulta- ja platinalevyt kouraan, niin siinä oli ihan huuli pyöreänä, että tämmöistäkö tämä on. Menestyksen myötä on kokenut niin paljon kaikenlaista, mitä ihan jokainen ei koskaan pääse kokemaan.

Musiikki tuo harvalle tekijälleen merkittäviä rikkauksia, eikä lastenmusiikki ole mikään poikkeus. Etenkään neljälle bändiläiselle jaettuna menestyskään ei ole suonut ylen määrin mammonaa, vaikka Mats myöntääkin, että viiden kovatahtisimman vuoden ajan musiikki elätti neljä lapsiperhettä. Suomi on kuitenkin rajallinen markkina, ja hyvämaineisenkin yhtyeen on tehtävä joka kerran kova työ, kun uutta materiaalia halutaan tuoda ihmisten tietoisuuteen. Radio ei lastenmusiikkia soita, levyarvosteluja ei juuri tehdä, eikä lastenlevy ylitä muutenkaan uutiskynnystä. Yhden tekijän saama huomio hyödyttää kuitenkin kaikkia.

– Edellisen kerran media kiinnostui lastenmusiikista, kun 2000-luvun alussa tuli Lenni Lokinpoikanen, ja silloin toimittajat alkoi mullekin soitella, että mitenkäs lastenmusiikissa maa makaa. Sama kun tuli tämä Ipanapa ja muuta. Kyllä se hyödyttää aina koko kenttää, kun joku saa huomiota. Ihmiset kiinnostuu asiasta ja huomaa, että täälläkin tapahtuu jotain. Suomessa kuitenkin tehdään hyvää ja monipuolista lastenmusiikkia vuosittain.

2000-luvulla Palikat on tietoisesti painanut jarrua, keskittynyt päivätöihinsä ja pitänyt bändiä yllä verkkaisemmalla tahdilla. 20-vuotisjuhla oli kuitenkin tarpeeksi hyvä syy lähteä jälleen keikkailemaan – huolellisen kiertueen suunnittelun jälkeen, tietysti. Viimeisin, vuonna 2004 ilmestynyt Pii-Paa on toistaiseksi myynyt hieman reilut 10 000 kappaletta, mikä on lastenlevylle hieno saavutus, vaikkakin vain murto-osa kuumimman menestyksen vuosista. Mats toteaakin, että jos Suomessa haluaisi itsensä lastenmusiikilla elättää, niin leipä tulisi keikkailusta, murusina pitkin maata.

– Jos tätä olisi rahan takia tehty, niin juttu olisi poltettu loppuun jo aikoja sitten. Meillä on ollut ajatus, että mieluummin pitkään ja hartaasti. Vuosien varrella on kuitenkin koko ajan biisejä syntynyt ja löytynyt jotain uutta kehiteltävää, niin sen puitteissa aina isommat projektit vähän sähköistävät tunnelmaa.

Fröbelin Palikoiden onneksi nykyajan lapset ovat käteviä käyttämään uusinta tekniikkaa, ja vireillä oleva musiikin formaatin vaihto netistä ladattaviin bittivirtoihin tuskin tulee häiritsemään bändin myyntiä. Mats arvelee myös, että cd-levyille tulee käymään kuten aiemmin c-kasetille; vanhat soittimet siirretään lastenhuoneeseen, jolloin lastenmusiikkia myydään cd:lläkin varmasti vielä pitkään. Ja tuskinpa formaatilla on niin väliä, jos homma toimii.

Fanit monessa polvessa voivat siis olla huoleti: Fröbelin Palikat rokkaa edelleen!

Radio Suomen Hannu Hanhi – Mika Nuorva tekee väliinputoajamusaa

Julkaistu 21.10.2013

Laulaja-lauluntekijä Mika Nuorvan (s. 1972) kolme soololevyä ovat soineet tiuhaan tahtiin Radio Suomessa ja saaneet kriitikot lämpenemään. Mutta olematon keikkakysyntä ja ei-niin-mahtavat levymyyntiluvut laittavat miehen miettimään, onko hänen genrensä ”väliinputoajamusa”.

Mika Nuorvan vuonna 2002 julkaistulta esikoislevyltä Radio Suomen listasoittoon lähtivät nimikappale Yötä myöten, sekä seuraava single Yksinäinen ilta. Suunnitelma beeltä (2005) soittolistalle ylsi viisi laulua, joista Kuutamolla kävi Radio Suomen soitetuimpien kärkipaikalla. Radiomenestys yltyi vuonna 2007, kun Paratiisin siirtomaat julkaistiin. Nimikappale mahtuu Radio Suomen viime vuoden 40. soitetuimman listalle, ja soittoa saivat myös Virta sammuu, Vierivät vuodet ja Talven yli. Nuorva pysytteli Radio Suomen soitetuimpien listalla viime vuonna kahdeksan kuukautta peräkkäin.

– Olen ollut Radio Suomen lellikki, oikea Hannu Hanhi. Pidän itseäni todella hyväosaisena siinä mielessä. Kunnioitan ja arvostan Yleisradiota ihan älyttömästi, koska se on itsenäinen ja tietyllä lailla kaupallisuuden ulottumattomissa. Vaikka sielläkin tehdään kuuntelijatutkimuksia, soittoaikaa saa hyvin monipuolinen musiikki, sellainenkin, joka ei puhtaasti kaupallisille kanaville kelpaa. Yleisradiossa otetaan musiikillisetkin arvot todesta, Nuorva kiittelee.

Tekstivetoisen musiikin tekijänä häntä surettavat kaupallisten kanavien lyhyet soittolistat ja se ideologia, että musiikin pitäisi olla kuin tapettia, jottei se vain häiritsisi ketään. Kaupalliset radiokanavat eivät ole lämmenneet Nuorvan elämänmakuisille lauluille, mutta syyt eivät välttämättä ole musiikilliset. Eräänkin kanavan mielestä Vierivät vuodet olisi kyllä ollut ”vuoden 2007 kovin juttu”, jos sen olisi julkaissut yksi tunnetumpi laulaja-lauluntekijä.

– Just tää on tyhmää: radiokanava uskoo biisiin, kehuu ja suitsuttaa sitä, muttei halua tehdä musiikkikulttuurityötä, vaan pitää kauheana riskinä ottaa soittolistalle tuntematonta tekijää. Tämän saman perustelun Kähkönen (levy-yhtiö Humble Housen Pekka Kähkönen) on kuullut sata kertaa, Nuorva hymähtää.

Hänen kaikki soololevynsä ovat saaneet hyviä arvosteluita: niissä on sellaisia mainintoja kuin ”oikeasti superhieno levy”, ”yksi aidoimman kuuloisista aikoihin”, ”mukana laulaja-lauluntekijöiden mestaruustaistossa”, ”teksteissä rutkasti enemmän oivallusta kuin keskimäärin”, ”häkellyttävän hienoa”, ja niin edelleen.

Usvaliitto valmiina lähtöön

Tuntuisi loogiselta kertoa seuraavaksi, että Nuorvan levyt myyvät hyvin ja hänen bändilleen, Usvaliitolle, pukkaa kivasti keikkaa. Mutta ei.

– Radiosoitolla, keikkojen määrällä ja levymyynnillä ei tunnu olevan mitään yhteyttä, Nuorva oikaisee.

Levynjulkaisukeikkoja lukuun ottamatta Usvaliitto ei ole lava-aikaa saanut.

– Useat ohjelmatoimistot on kyllä olleet, että ”jepjep, kohta lähtee”, mutta jääneet odottelemaan jotain läpimurtoa, joka laittaa puhelimet soimaan. Ja jos alan ammattilaiset ei pysty järjestämään meille keikkoja, niin miten mä muka itsekään tietäisin, miten keikalle pääsee, Nuorva ihmettelee.

Nuorvan laulun ja kitaroinnin lisäksi Usvaliitossa kuullaan Esko Turpeisen ja Pietu Liaksen kitaroita, Mikko Pellisen kosketinsoittimia, Juha Järvisen rumpuja ja Mikko Löytyn bassoa. Viimeksi mainittua lukuun ottamatta kaikki soittavat myös Nuorvan levyillä. Poppoo olisi valmis keikkailemaan omilla biiseillä sekä rokkiklubeilla että tanssipaikoissa, eikä Nuorvalla olisi mitään sitäkään vastaan, että liikkeelle lähdettäisiin duo- tai triomuodostelmassa.

– Tässä on ammattilaisista koostuva bändi valmiina, mutta ei kelpaa. Ne muutamat keikat mitä levyjen myötä on tehty, on saaneet ihan hirmu hyvän vastaanoton. Väkeä on ollut, osa on kuunnellut ja osa jorannut. Sen verran vahvaa on ollut tuo maakuntaradiosoitto, että joka keikalla ovat tulleet ihmettelemään, että olipa paljon tuttuja biisejä, siinäkö sä nyt olet, Nuorva kertoo.

Karvahattugospelia

Ennen soolouraansa hän julkaisi Pekka Kososen kanssa neljä levyllistä Soihtuorkesterin körttigospelia, ja hankki kirkollisissa piireissä vahvan jalansijan muusikkona.

– Körttigospel, tai karvahattugospel, on gospelin konstailematonta marginaalia, jossa on lupa puhua elämästäkin, ei pelkästään omaan uskovaisuuteen liittyvistä asioista. Siinä on vähemmän Jeesus-sanoja, Nuorva selvittää.

Saman karvahatun alle mahtuvat myös muun muassa gospelistit Jaakko Löytty, Jouko Mäki-Lohiluoma, Kari Haapala ja Teppo Nuorva, jonka bänditouhut tekivät Mikaan aikanaan suuren vaikutuksen. Isoveljen huoneesta kantautuva kantrifolk sekä itse väsätyt kurkkupurkkirummut ja rockradio olivat Mikan musiikilliset innoittajat pienenä poikana. Omat rummut hän sai 9-vuotiaana, ja 12-vuotiaana tuli sisäinen käsky lainata isoveljen kitaraa ja kirjoittaa ensimmäinen laulu. Rippikoulu ja seurakuntanuoruus johtivat gospelkuvioihin, rummut vaihtuivat kitaraan ja lauluja syntyi jatkuvasti.

Mika Nuorva kuittaa gospeltaustansa todeten, että ”elämä on kokonaisuus”.

– Kyllähän näissä mun soololevyjenkin kappaleissa tulee ilmi, että ihmisillä tuppaa olemaan jonkinlainen suhde luojaansa. En sitä mitenkään tietoisesti karsasta, mutten myöskään alleviivaa.

Hän on esiintynyt seurakuntien järjestämissä tilaisuuksissa lähes pari vuosikymmentä ja niiden ollessa kyseessä se onkin Nuorvan puhelin, joka soi. Yleisö on pieni mutta kirjava: on nuoria, jotka haluavat kuulla Nuorvan hengellisiä lauluja eli ”henksuja”, on eläkeikäisiä jotka olettavat tulevansa virsikonserttiin ja työikäisiä, joille Nuorva on Radio Suomesta tuttu.

– Ihan mahdoton tilannehan tuo on alkaa ajatella, mitä kukin haluaa kuulla. Vedän niitä lauluja mitä sinä iltana haluan. En näe gospelhommaa ja soolotuotantoa toisiaan pois sulkevana asiana. Joka ei sitä kestä, että saatan laulaa rakkauslauluja kirkossa ja seurakuntasaleissa, niin se ei sitten kestä sitä.

Profiloitumisen probleema

Mika Nuorva painottaa olevansa todella tyytyväinen ja onnellinen soololevyjensä saamasta vastaanotosta. Mutta Usvaliiton radiosoittoon nähden ankea keikkamäärä ja levyjen ei-niin-mahtavat myyntiluvut sekä kaupallisten kanavien nuiva suhtautuminen laittavat miehen miettimään, onko hänen edustamansa genre ”väliinputoajamusa”.

– Oiskohan mun pitänyt ottaa jättimäinen iskelmäleima otsaan? Tai laittaa enemmän särökitaroita ja tehdä rokimpaa? Vai enemmän koneita ja popimpaa? Mun biisithän on ihan mitä tahansa genreä riippuen siitä, miten ne tuottaa.

Ehkei jättimäinen, mutta jonkin kokoinen iskelmäleima Nuorvalla on, eikä se häntä harmita, päin vastoin – onhan slaavilainen iskelmä osa suomalaisuutta. Mutta oikeastaan sen miettiminen, mikä on iskelmää ja mikä poppia, mikä jotain siltä väliltä ja mikä jotain ihan muuta, ei huvittaisi häntä yhtään.

– Enkä mä tiedä, haluaako yleisökään sitä miettiä.

Nuorva on tuottanut itse kaksi viimeisintä levyään pitäen mielessään ensimmäisen levyn tuottaneen Hannu Pikkaraisen kannustava vinkki: Millään muulla ei ole väliä kuin sillä, että kuulijalle tulee hyvä fiilis. Kun Nuorva joka tapauksessa tekee biisiensä demot kotistudiossaan huolella, on levyjen tuottaminen itse luontevaa.

– Demonteko vaikuttaa ratkaisevasti sävellykseen ja jossakin määrin myös teksteihin, prosessi on kokonaisvaltainen.

Nuorva kertoo soittavansa useita soittimia ”huonosti ja vähän” eli juuri sen verran, että saa mallinnettua soittajille, mitä tarkoittaa.

– En ole soittaja, mutta ehkä jollakin lailla lahjakas ymmärtämään eri instrumentteja. Pistän transposen päälle ja soitan c:stä jotain sinne päin. Tutut muusikot ymmärtävät heti, mitä olen tarkoittanut, ja soittavat saman niin kuin se oikeasti kuuluu soittaa. Tosin aina jotain mun soittamaakin päätyy levylle.

Laulun tekemisen lähtökohtana on teksti, sen sisältö ja tarina sekä se, että biisi toimii jo paljaaltaan, trubaduurihengessä. Lähestymistapa sovittamiseen ja tuottamiseen on ”laululähtöinen”.

– Ja siitäpä seuraakin helposti se, että on vaikea profiloitua johonkin tiettyyn genreen. Tietysti mua tuottajana pitäisi kiinnostaa enemmän kokonaisuus, mutta kun mulle laulut on yksilöitä.

Nuorva kertookin harkinneensa mahdollisuutta, että seuraavan levyn tuottaisi taas joku muu. Syy ei ole se, että hän haluaisi välttää väliinputoamisen ja profiloitua, vaan vaihtelunhalu ja se, että tuottaminen on iso työ ja jo laulujen kirjoittaminenkin vaatii paljon aikaa.

Tarkka ja herkkä kaveri

Mika Nuorvan teksteistä kuulee, että vaivaa on nähty isosti ja työtuolia säästämättä: tarinankerronta on sujuvaa, sanankäyttö taloudellista ja teksti tiukassa kuosissa.

– Kyllä mä istun ja hieron. Mulle on minimi, että riimit on puhtaat. Siitä olen junnuvainiolaisittain tarkka. Riimittely ei kuitenkaan saa mennä överiksi niin, että siitä pidetään kiinni sisällön ja tarinan kuljetuksen kustannuksella, Nuorva tuumii ja lisää:

– Toki on ihan älyttömän hienoja lauluntekijöitä, ja tosi paljon, jotka kirjoittaa hienoja kappaleita, joissa riimit on ihan mitä sattuu. Mutta kun kaikki muu tekee vaikutuksen ja toimii, niin hyvä.

Paitsi loppusointujen puhtausvaatimuksilla, tämä pikkutarkaksi käsityöläiseksi itsensä nimeävä lauluntekijä kahlitsee kynäänsä myös sisäriimeillä.

– Sisäriimit groovaa hyvin, mutta sanelee aika kylmästi sen, mihin seuraavaksi mennään. En kauheasti harrasta sitä, että riimiparit vaihtuu säkeistöstä toiseen. Joten kyllä mä välillä katson ekan säkeistön jälkeen, että voi jesus minkä rakenteen mä tähän tein: tonne loppusoinnut ja tonne sisäriimit…

Nuorva tekee tekstit ja sävellykset yhtä aikaa, pohdiskellen paljon melodian ja tekstin välisiä jännitteitä.

– Saatan miettiä tosi tarkkaan, että voiko tietyn sanan laulaa nousevalla sävelkululla, kun siinä vaihtuu sointu toiveikkaaksi, vai pitäisikö kuitenkin vähän masentaa kuulijaa jollain toisella ratkaisulla. Jännitteet on kiinnostavia, Nuorva tuumii ja mainitsee esimerkkinä kantrimusiikin, missä synkeistä asioista kerrotaan iloisilla melodioilla.

Myös tuotantoasiat ovat mielessä jo laulun syntyvaiheessa, ja laulun tarina hahmoineen pyörii filminä mielikuvissa.

– Kun tämä kaikki tapahtuu samanaikaisesti, lauluista tulee väkisin aika visuaalisia, hän summaa.

Hän sanoo kamppailevansa jatkuvasti ”luontaisesti täysin ylimitoitettua dramatiikan tajuaan” vastaan, jotta laulujen pateettisuus ei karkaisi lapasesta.

– Melkein biisin kuin biisin kanssa mua itkettää jossain vaiheessa. Mä elän ihan tosissani myötä kuviteltuja kohtaloita ja paljon sellaistakin, mikä ei päädy lauluun. Kun mietin, miten tässä voisi käydä ja miltä tosta ihmisestä tuntuu, niin mä herkistyn heti. Sen takia musta ei varmaan pappia tullutkaan: mähän vuotaisin kuiviin, kun itkisin puheita kirjoittaessani.

Sauvakävelyn kautta voittoon

Toiveikkuus sekä sarkasmin ja huumorin, varsinkin mustan, pilkahdukset ovat Nuorvan keinoja silotella tarinoiden traagisuutta ja pistää pateettisuutta piiloon. Hän sanoo olevansa arkiromantikko ja tarinankertoja, jolle on luontevinta kirjoittaa havainnoivasti pienistä-suurista asioista, vaikkapa hössöttävästä mummosta, tansseista keittokomerossa tai kuohuviinistä kumpparissa.

Radiohitti Vierivät vuodet on erilaista Nuorvaa, jonka löytäminen vaati omien rajojen rikkomista ja arkuuden voittamista. Päässä alkoi soida fraasimelodia, joka huusi seurakseen juhlallista tekstiä.

– Mulle tuli mieleen se, kun Ruuskan Pekka sanoi joskus, että koska mä olen terävä tarkkailija ja tekstitän kerronnallisesti ja kuvailevasti, niin mun kannattaisikin kokeilla rajojani pateettisuuden kanssa. Kirjoittaa joskus myös isoista asioista. Silloin mä ajattelin, että eihän mulla ole ikinä pokkaa siihen, mä koen itseni pikemminkin ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.

Nuorva lähti kuitenkin noudattamaan neuvoa, ja kun Vierivät vuodet -kertosäkeistön teksti alkoi rakentua juhlavasti ”Olkoon nuoruus vain haihtuva”, hän oli hämillään.

– No ei todellakaan mulle tyypillistä! Mutta kyllä mä leinolaisuuden kannattaja olen ja pidän siitä kovasti, vaikken olekaan kokenut sitä omimmaksi kirjoitustyyliksi.

Vierivät vuodet -kertosäkeistön ja ensimmäisen säkeistön jälkeen tulikin kauhea lukko, jonka auki saaminen vaati pakkokeinoja.

– Lähdin sauvakävelylle ja päätin, että en palaa ennen kuin teksti on tehty. Varmaan mun aika huono kunto motivoi kuumeiseen työskentelyyn, ja ihan kohtuullisen lenkin aikana sain kakkossäkeistön valmiiksi.

Nuorva on saanut rohkaisevaa palautetta laulustaan, jota kertoo rakentaneensa ”kauhean arkana”.

– Yhteydenottoja on tullut paljon varsinkin miehiltä, jotka haluaisivat esittää laulun rakkaalleen tai vaikka anopin syntymäpäivillä. Yksi veteraanikuorokin pyysi nuotteja, koska halusi laulun ohjelmistoonsa. Tästä olen ihan pähkinöinä.

Flow’hun ja takaisin arkeen

Työ kuljettaa nuorisotyönohjaajaksi kouluttautunutta Mika Nuorvaa Jyväskylästä sinne, missä herännäisyyttä esiintyy, eli Savoon, Pohjanmaalle ja pääkaupunkiseudulle. Reissupäivien lisäksi viikonloppuisyys vie oman antoisan aikansa. Laulujen tekeminen on hyvin kausittaista, mutta muistiinpanoja syntyy lehtiöön ja puhelimen muistiin koko ajan.

– Mun on ihan mahdoton saada pysymään sitä flow’ta. Sitä kun pääsee kirjoittamaan, menee mukavasti sekapäiseksi, menettää kontrollin arkeensa ja muut asiat paitsi luomistyö menettävät merkitystään, Nuorva sanoo.

Hän ei ole puoleen vuoteen kirjoittanut juuri mitään, vaan elellyt rauhassa viime levynjulkaisun jälkeistä sulatteluaikaa ja tunnustellut varovasti uusia ideoita. Seuraavan levyn julkaisuajankohtaa ei ole tarvinnut hätiköidä kalenteriin, ja Nuorvaa julkaiseva Humbe House on lauluntekijäystävällinen siinäkin mielessä, että kustannussopimusten perään ei kysellä.

Pientä kipinää seuraavan levyn tekemiseen Nuorvalla jo on, ja suunta, johon hän haluaisi lauluntekijänä kulkea, alkaa hahmottua.

– Luovempaa ja kahjompaa. Enemmän kuin säntillisiä tarinoita, niin jotain lyyrisempää ja taiteellisempaa, hän hahmottelee ja mainitsee kaksi itselleen tärkeää levyä: Hectorin Nuku idiootti sekä Varjot ja lakanat.

– Taiteesta ymmärrän vain sen mitä itse ymmärrän, enkä pidä itseäni taiteilijana, mutta haluaisin mennä enemmän sekapäiseksi ja kirjoittaa rohkeammin sellaista, mistä en ole itsekään ihan varma, mitä se tarkoittaa ja mistä kertoo.

Myöskään muusikoksi Nuorva ei pysty itseään sanomaan, vaan on mieluummin mies, joka harrastaa musiikkia vakavasti, kun on sen aika. Hän kertoo haluavansa tutustua itseensä laulunkirjoittajana, ja aikookin aktivoitua hakemaan apurahoja, jotta saisi mahdollisuuden viettää jonkin aikaa enemmän flow’n ehdoilla.

– Mulla on rima korkealla ja suhtaudun lauluntekoon, ikään kuin itseltäni salaa, hyvin vakavasti. Välillä yllätyn, miten vereslihalla sitä onkaan oman luomisensa kanssa. Mä en vielä oikein tiedä, kestäisinkö mä sitä päätyönä.

Not War

Julkaistu 21.10.2013

Viihdytyskiertueethan suoriuduttiin varsin kuluttavissa olosuhteissa, sattuneesta sotatilasta johtuen. Mutta taiteilijat olivat valmiita viihdyttämään, niin kuin aina. Ihmishenkiä ei tietenkään voi korvata, mutta materiaalisia menetyksiä sattui ja rauhan oloissa piti pystyä alkamaan harjoittamaan ammattiaan, perustamaan perheitä ja myös elättämään heidät. Päämajan ohjelmatoimiston mukaan muun muassa korpraali T. Joutselalta tuhoutui viulu kokonaan ja hän saikin siitä kompensaationa 7000 mk. Eräs alikersantti V. Vesterinen sai kahdesta hanurista 3600 mk ja muuan A. Lievonen harmonikasta 2030 mk.

Kuinka tämä sitten liittyy aiheeseemme? No, tietysti sillä tavalla, että harmonikkataiteilijoista Vili Vesterinen oli Make Lievosen kummisetä ja Aarre ”Aki” Lievonen hänen isänsä. Make itse on sodan jälkeen kehiin hypänneitä suuria ikäluokkia. Hänestä itsestään, varmaan senkin takia että sai rautaisannoksen sitä itseään, koskapa isänsä opetti kotona lukuisia oppilaitaan, ei tullut hanuristia vaan basisti- säveltäjä. (Viulisti Joutsela oli tietenkin Humppa-Veikkojen viulisti joka myöhemmin, angloamerikkalaisen viihteen rantauduttua Suomeen, lauloi riemukkaan version alunperin Lennon-McCartneyn nuorisokappaleesta ”She loves you”, nimellä ”Hän sinun on”. Varhaista fuusiota.)

Lähdetäänkö alusta, niin kuin aina?

– Joo, faija oli haitaristi, hyvä hanuristi, Suomen mestari mallia 1945. Korjaili himassa haitareita ja antoi soittotunteja. Kun tulin koulusta, niin siellä oli vähintään kolme oppilasta vetämässä. Pakko mennä vessaan läksyjä lukemaan.

Missäs tämä tapahtui?

– Tämä oli siis Lahdessa. Mä olin itse asiassa paljon enemmän kiinnostunut urheilusta, jääkiekkoa, futista ja korista. Meillähän oli piano, ja faija yritti kyllä opettaa mulle hanuriakin. Se oli liian hebreaa. Ei mennyt läpi.

Oliko näppäin- vai pianohaitari?

– Näppäin. Se tekniikka oli ihan outo mulle, se oli niin kuin tämä vanha soittovitsi (pistää sormet pieneen nippuun ja liikuttelee ylös ja alas). Mä en tosiaan tunne sitä järjestelmää…

Ei tunne monet ”hanuristitkaan”…

– Ha-ha. Pitää paikkansa. Mutta meillä oli siis onneksi myös piano siinä. Sitä aloin tapailemaan ja aloin heti painelemaan omia juttuja. Saattoihan se olla että kun koko ajan joutui kuuntelemaan pakostakin musaa niin sieltä sitten tuli jotain impulsseja…

Kun olit tällainen salskea ja pilaantumaton urheilijanuori, niin mitä kautta musiikki ui liiveihin?

– Mulla oli sellainen kidekone joka laitettiin patteriin kiinni että sai kuunneltua ulkomaan kanavia.

Aikansa iPod?

– Joo. Sillä kuunneltiin Amerikan Ääntä (Voice of America, Yhdysvaltojen Eurooppaan, erityisesti itään suuntaama ”propaganda”-kanava). Sitten oli pari frendiä jotka oli kiinnostuneita jatsista ja siitä se sitten alkoi. Sehän oli aika sattumaa mitä sieltä tuli, mutta kaikki kelpasi. Faija vähän hermostui kun yöt kuunneltiin ja aamulla olisi pitänyt lähteä kouluunkin. Sieltä radiosta kolahti Art Blakeyn Jazz Messengerit ja Cannonball Adderleyn kvintetti, muun muassa. Tämä oli varmaan ajallisesti jotain kuuskytkahta.

Popmusahan ei vielä ollut tullutkaan. Oli iskelmähommaa enemmänkin.

– Ei ollut. Keikoilla soitettiin kaikenlaista, lattareita ja tietenkin jazzahtavaa eka tunti alussa. Mutta tuollaista perinteistä jorausmusaa. Valssia, tangoa ja jenkkaa.

Eli sä lähdit jo kouluaikana keikoille. Miten se tapahtui?

– Jossain tarvittiin basistia, tästä sain kimmokkeen. Oli sellaisia pikku bändejä. Silloin oli näitä konvia, siis konventteja eli koulubileitä aika paljon. Mä olin saanut faijan ostamaan basson, kovan puristuksen jälkeen. Ei se oikein hyväksynyt sitä. Mutta kun mä sain sen basson, niin mä kävin samaan aikaan Lahden musiikkiopistossa pianotunneilla. Suoritin jotain kurssitutkintojakin. Että kai se ajatteli että kuitenkin suhtaudun vakavasti musaan.

Siihen aikaan oli kuulemma tapana, että vahvin kundi laitettiin aina bassoon, se oli sen aikaisilla soittimilla ja vahvistusmenetelmillä aika fyysinen soitin?

– No joo, voi olla hyvinkin paikkansa pitävää, ei ollut vahvistimia ja kielet siksi oli korkealla. Kädet verissä vedettiin. Jotkut jätkät veti hanskat kädessäkin. Mä näin välillä painajaisia… Nykyäänhän tatsi pitää taas säätää mikrofonin mukaan ja sehän vaikuttaa taas ikään kuin vastakkaisesti. Basson resonanssi ei ehdi mukaan jos repii…

Missäs vaiheessa tuli vahvistimet kehiin?

– No, ensinnäkin nämä keikathan oli kaikenlaisilla seurojentaloilla, eli kun tultiin paikalle piti basso ensin sulattaa jossain uuninreunalla kun se oli ollut matkan ajan auton katolla. Basso oli ihan jäässä. Joissakin paikoissa löytyi kun etsi lavalta sellainen sopiva kulma johon sijoittuessa se ampu soundin saliin, ihan niin kuin ”natural”. Sillä sitten mentiin. Eikä silloin tietenkään yleisvolyymi ollut mikään hirveän kova. Mä olin silloin itse asiassa vielä koulussa ja tein paljon tuurauskeikkoja, en ollut vakituisesti missään bändissä. Kolme – neljä eri bändiä vuorollaan oli kehissä. Vähän niin kuin sinkoilua sinne ja tänne. Sitten saattoi olla putkeen joku viikko Kauppahotellissa ja silleen. Mulle aina soitettiin kun tarvittiin.

Olit niin kuin Lahden ykkönen?

– Joo, oikeastaan Lahden A. Ha-ha.

Musiikin omaksumisen kannalta varmaan hyvä että soitti monenlaista ohjelmistoa…

– Joo, ehdottomasti. Sitten kierrettiin vähän pitempään, tuon Isotalon Lassen kanssa. Se yritti kanssa hanurilla, mutta sitten alkoi tulla näitä sähköurkuja ja sähköpianoja. Aika hirveitä saundeja. Oli ne kuitenkin vireessä. Mutta ylipäätään tämä ravintolasoitto poikkesi noista lavoista, pysty soittamaan vähän monipuolisempaa ohjelmistoa ja siellä oli paremmat muusikot. Juuri Kauppahotelli ja Jukola…

Vähintäänkin maksetut treenit, jos viisi-kuusi tuntia illassa vetää. Ja jos jaksaa soittaa biisit oikein. Ja ne biisit, tämä standardiohjelmisto, oli pääosin parhaiden äijien tekemiä. On tietysti edelleenkin.

– Kyllä siitä varmaan hyötyä oli. Mä olen kyllä vähän sellainen että ne biisit on vaan tullu ja menny. En niitä sillä tavalla rekisteröinyt Varmaan vähintään alitajuntaan kuitenkin jättänyt merkkejä, vaikka ei pysyvästi jäänyt ohjelmistoon. Melodia on aina ollut tärkeä, varmaan tullut ja jäänyt näistä italialaisperäisistä iskelmistä osa takaraivoon. Paljonhan säestettiin näitä laulajia, Laila Kinnusia ja muita. Yleistarjonta oli kyllä kapeampaa kuin nykyään. Mutta huippujakin oli.

Eli päästään suoraan tähän lyhyeen Olavi Virta -kytkentään urallasi.

– Me tehtiin sellainen puolen vuoden rundi… veikkaisin että se oli jotain kuuskyt… mä olin sen jälkeen laivalla… siis kuuskytviisi tai sellaista. Se oli aika rankka reissu. Se rundi alkoi ja eka keikka oli juuri Lahdessa, mutta sitä itseään ei näkynyt paikalla. Kakkossolisti sitten hoiti hommat. Jälkeenpäin selvisi sitten mitä oli tapahtunut. Se homma ei suoranaisesti siitä itsestään johtunut, vaikka tietenkin johtui. Se oli päässyt sairaalasta ja sillä oli ollut jotain maksamattomia sakkoja, mistä lie ja sitten poliisit oli laittaneet sen kaappiin. Päästiin kuitenkin reissuun. Fonissa oli Jonesonin Kaitsu, ihan hyvä kundi, sitten yksi nuori rumpali, jonka nimeä en nyt muista. Sitten Taito Vainio hanurissa, huh huh, todella taitava jätkä. Hieno soittaja. Ola ja Varasen Ykä, joka oli tämä kakkossolisti. Meillä oli Kajaanissa matkustajakodissa päämaja ja sieltä sinkoiltiin sitten lähiseuduille. Ei siihen aikaan ollut hirveästi näitä hotelleja.

Ei odottanut karamelli tyynyllä?

– Ei. Ei minibaareja ja sellaisia tunnettu. Siellä oli sitten tällaista, että pidettiin soiton ohella laulukilpailuja. Ihmiset oli vähän ujoina, näki että niitä halutti, mutta eivät uskaltaneet. Taito Vainio sitten kävi hakemassa niitä että: ”Tänne vaan, ei muuta kun laulamaan!”. Piti vähän avittaa, ”Kyllä tämä ihan hyvin menee!” Niitä kertyi sitten siihen ja kysyttiin että mitä laulat. Ola tuli sitten kepin kanssa siihen viereen ja istu tuolille. Se oli niin kuin päätuomari. Me vedettiin intro: ”Da-du-de-du-de-dida di-du-dee.. ”Sitten kilpailija alkoi laulamaan. Ola istu kyllästyneen näköisenä ja oli muutenkin hermostunut, vanha mies ja vielä jos ei ollut mitään drinkkiä saanut alle niin… No, se kuunteli noin kuusi tahtia, jos sitäkään, nousi ja sanoi: ”Vittu minä en jaksa tätä.” Ja käppäili pois. Se loppu niin kuin siihen. Se homma.

Nämä oli varmaan näitä veronalennusohjelmia, joita oli pakko keksiä, että sai huviveroa alemmaksi.

(Huvivero, vero jolla valtio pahimmillaan rokotti mielivaltaisen prosentin päältä, jos ihmiset halusivat pitää liian hauskaa.)

– Joo se oli varmaan tämän takia. Ola sitten lopetti tuomaroinnit siihen, mutta pakkohan niitä skaboja oli pitää. Ola ei voinut olla, kun se sano kaiken suoraan.

Oli vähän kun tämä Idols-Simon… latasi suoraan pataan.

– Joo samalla tavalla tyrmäsi. Hah-hah. mutta, opettavainen rundi tämä oli jo sen takia, että sai vetää Vainion kanssa. Aina kun tuli tämä viidentoista minuutin breikki ja taukomusa laitettiin päälle, niin se otti mun basson ja veteli siellä verhojen takana sen musan päälle. Veti kaikki biisit lonkalta. Sehän soitti viuluakin hyvin. Siinä sitten tsekkailin niitä bassolinjoja mitä sieltä tuli. Erittäin hyvin veti. Niitä katselin siinä ja opin samalla. Sain sitten myös siltä myöhemmin tunnustuksen, se pyysi mut ensimmäiselle radiokeikalleni, tuonne Fabianinkadulle. Siellä oli Ingmar Englund kitarassa ja muita vanhempia starbuja. Olisiko ollut Cyril Salkiewick pianossa. Me tultiin junalla, minä Lahdesta ja Taito hyppäsi kyytiin Hyvinkäältä. Se etsi mut sieltä junasta ja sitten istu alas. Avasi salkun ja alkoi sitten kirjottaan niitä stemmoja sinne sessioon. Hyvinkäältä Helsinkiin. Ha.

Ei yhtään liian myöhään? Tai siis ilmeisesti ihan ajoissa…

– Hyvin se ehti. Omia biisejään duunasi. Kysyi aina multa että vedetäänkö tämä tai tämä… ”Taitomiehen jenkka”, se oli yksi jonka muistan. Hyvin svengaava jenkka. Hyvä nauha siitä tuli, harmi että ei varmaan ole tallella. Varmaan on vedetty siihen joku hiihtokilpailu päälle. Se todennäköisesti löytyy kyllä arkistosta, siis se hiihtokilpailu. Meikäläiselle juniorille jäi hyvin mieleen tämä kitaristi Englund, ystävällinen vanha herrasmies, joka veti tyylikkäästi takapotkukomppia.

Sitten laivalle soittamaan, eli Helsinkiä kohti vakaasti olemaan?

– Hansalaiva Saksaan asti, edestakaisin sahausta. Se oli tiivistä hommaa, siellä sai kuitenkin kerättyä aina vapaita ja mä käytin yhdet vapaat siihen, että kävin pyrkimässä Sibikseen. Sitten takasin paattiin. Mutsi lähetti sitten kirjeellä tiedon että olet päässyt sisälle. Jäin syksyllä veke laivasta ja alkoi siten toisenlainen sahaus, Oiva Nummelinin johdolla. Siellähän oli kaikki, Pekkis [Pekka Sarmanto], Hauta-aho [Teemu] ja Tamminen [Tapani]. Basisteja kaikki. Kun lähdin veke niin Ana [Hytti, basisti] tuli. Olin kolme vuotta siellä, soitin ihan hyvän ekan kurssitutkinnon. Sitten alkoi keikkasählääminen stadissa, Reetua [Frederik, laulaja] ja kaikenlaista muuta leipähommaa. Olin jo laivalla ostanut sähköbasson Saksasta, siis Fenderin Jazz-basson, ostin sitten vielä vähän paremman myöhemmin, tämän ekan myin Seppälän Silulle (sähköbasisti). Jazz-äijiin olin siis törmännyt jo Sibiksessä, Eeroon [Koivistoinen, saksofoni] teoriaryhmässä, keikoilla jossain kuppilassa Hauta-ahoon ja Pöyryyn [Pekka, saksofoni], jotka jostain syystä tunsi meikäläisen. Teppo alkoi selittää jotain bassojuttuja, tästä päättelin, että tunsi meikäläisen.

Olen ymmärtänyt että erilaisia tilapäisiä kokoonpanoja pyöri stadissa aika paljon, juuri näissä jamimestoissa.

– Se oli aika mielenkiintoista aikaa, erilaisia ryhmiä kasattiin tosta vaan, että hei lähetäänkö keikalle ja myös sitten hajotettiin aika nopeasti. Keikkoja oli, olisi ollut enemmänkin. Mä olin ehkä vähän laiska, mulla oli muun muassa vippi Natsalle, niin siellä se johtaja Andersson tarttui mua kädestä, että mennäänkö Make tonne mun byrooseen. On vähän asiaa. Siellä sitten, et voisit sä tulla tännekin keikalle, ha-ha. Että sitä se ”vippi” tarkottaa, ha-ha. Mutta Natsallahan oli tämä kuuluisa maanantaimeininki, kaikki oli siellä jazzarit ja popparit ja rokkarit, varsinaista fuusiota. Niin kuin käytännössä. Kaikki soitti viikonloppuisin eri solistien bändeissä

Mikä oli eka oma ryhmä? Kuinka se muotoutui?

– Muistan sen hyvin. Mä näin Natsalla kun Hasse Walli soitti, se oli palannut joltain pitkältä Euroopan reissulta. En tuntenut sitä mutta tiesin tyypin. Sillä ei ollut reissun jälkeen omia soittokamoja, oli jollain lainakitaralla vetämässä. Kuuntelin sitten sitä tarkasti tiukan näköisenä, niin kun Natsalla oli tapana ja menin keikan jälkeen: ”Moi, soitit kyllä huonosti, mutta lähetkö mun bändiin?” Ha-ha.

Hyvää psykologiaa. Vähän niin kuin tämä Remun (renesanssihahmo) teesi, ”Ensin rautakangella päin pläsiä, ja sitten marmelaadia” -taktiikka…

– Joo. Mutta se tietenkin hiffas mistä oli kysymys. Meistä tuli parivaljakko joka pyöri noissa mestoissa. Perunatori oli sellainen keskuspaikka josta pysty sinkoilemaan joka suuntaan. Käytiin tunnelista ostamassa roiskeita, siis tällaisia makkaranjämiä ja tölkit piimää. Se oli hyvä rautaisannos, että jaksoi taas eläytyä. Rahat oli vähissä. No, Mentiin sitten ESO:n (Etelä- Suomalainen Osakunta), siellä oli Olli Ahvenlahti (piano) soittamassa. Mä olin nähnyt sen aikaisemmin Lahdessa Teinipäivillä, jonkun jazz-bändin kanssa. Olin siellä säestämässä yhtä laulajaa ja meillä oli bändissä klassisen musiikin pianisti, mimmi, joka ei hallinnut sitä säestystä. Me oltiin vähän pulassa, niin yht’äkkiä mä näen kun Otto Donner kävelee siellä lähistöllä, en tiedä minkä takia. Menin kuitenkin selittämään tilanteen sille, että ollaan vähän pulassa. Otto naureskeli ensin, mutta tuli sitten ja soitti pianolla meidän kanssa ne biisit. Hyvinhän se meni. Tämä vaan sivujuonteena miksi minä Ollin näin siellä Lahdessa. No, siellä ESO:ssa sanoin Hasselle että, mä tunnen ton tyypin, se on hyvä soittaja. Mene sanomaan sille, että se on meidän pianisti. No sehän meni. Ha-ha. Sitten meillä oli treenikämppä Korkeavuorenkadulla Rune Leskisen (rumpali, eräopas Lapissa) kanssa, se oli alussa siinä messissä. Reiska Laine (rummut) oli tullut takaisin jenkeistä ja se ikään kuin toi kannunsa sinne, luontevasti tosta vaan. Se sattui sitten pölähtämään sinne kun me treenattiin ja jäi tsekkaamaan. Mä sitten kysyin: ”Reiska, tuut sä mun bändiin?” ja se sanoi no joo. Se oli Make Lievonen Quintet. Pekka Untovuori fonissa, hillitön kotkalainen Pharaoah Sanders -friikki. Se oli alusta lähtien mun musaa, selvä kuvio. ”Tästä ei niin kuin poiketa” -meininki.

Valistunutta diktatuuria?

– Joo, se on paras linja. Mä en halunnut sellaista et soitetaan mitään jotain muuta. Ei mitään sillisalaattia.

Oliko muita ryhmiä samaan aikaan?

– Bändithän muuttui tuohon aikaan koko ajan. Tutustuin noihin aikoihin Paroniin [Paakkunainen, saksofoni] ja Eetuun [Wesala, rummut] ja ne pyysi Kareliaan Pekkiksen tilalle. Siihen oli tulossa kanssa Iljan [Saastamoinen] tilalle Janne Ödner (kitara). Se oli sitä Karelian loppuaikaa. Oltiin kyllä treenattu kaikkea ”Belzasarin pitoja” ja sun muita, sellasta arrattua, mutta se meni sitten siihen että Paroni kuulutti että nyt soitetaan tällainen Fairport Conventionin biisi ja sitten alettiin painaa rankkaa freetä, hah-hah… ehkä jengi hieman ihmetteli. Jos oli tullut niin kuin kuuntelemaan kansanmusiikkia…

Ei oltu ”Herrojen kanssa pellon laidassa” (Karelian Wesalan laulama ”radiohitti”)?

– Joo, kyllä sitäkin tarjottiin tarvittaessa, mutta välillä Eetu ei antanut mitään armoa …hah-hah. Rankkaa paahtoa… Eetu lähti sitten Eurooppaan Jan Garbarekin bändiin. Itse jouduinkin sitten konkreettisesti pellon laitaan. Nimittäin siviilipalvelukseen, Tie- ja Vesihallitukseen hommiin Hämeenlinnan tielle. Ojaa kaivamaan.

Syvällistä hommaa heti sivarille, vakaumuksen mukaan…

– Joo. Lopulta nousin ahkerasti hierarkiassa ja päädyin Kappelin viereen yhteen toimistoon, kantamaan postia ympäri kaupunkia. Asuin Pöyryn luona Rauhankadulla, ei tarvinnut bunkata virallisessa majoituksessa Klaukkalassa. Törmäsin Daveen [Lindholm, kitara ja laulu] ja se pyysi bändiin, mutta kun pääsin pois sivarista ja olin valmiina hommiin, niin ne olivatkin laittaneet Rock’n Roll -bändin kasaan: Pave Maijanen (basso ja laulu), Affe Forsman (rummut). Mutta sehän ei ollut pitkäaikainen bändi. Sitten tuli uusi kysely ja perustettiin Pen Lee& Co. Se oli nasta bändi ja toimi livenä erittäin hyvin. Lämmiteltiin joskus Royalseja, niillä oli silloin pahin pöhötauti päällä, helvetin isot kamat ja henkilökuntaa ihan pimeästi. Ei homma oikein futannut kuitenkaan, oli vähän niin kuin tungosta… Meillä ei ollut niitä ongelmia, painettiin menemään vaan. Davella oli hauska piirre, jos sattui laskemaan väärän tempon niin se laitto poikki ”Ei prrrkle, ei tuu mitään, ei toimi”, ja sitten uudestaan. Ei ollut niin tarkkaa. Että rennosti vaan ja jengi diggas. Fanit kiersi perässä keikoilla. Se oli Daven musaa, mutta mä yritin vähän olla siinä, tavallaan jaksottamassa niitä biisejä. Voisi kai sanoo että sovittamassa… nyansseja ja muuta. Kyllähän jotkut väitti, että Maken käden jälki siinä näky… Ai niin, yksi biisi on jäänyt mieleen, jonka mä muilutin kehiin. Soitettiin yhtä Tony Williamsin (amerikkalainen rumpali) biisiä ”Changin man”, jonka Dave lauloi, alkuperäisen lauloi Tony itse. Aika harvinainen yhdistelmä… ha-ha. Siinä oli vähän tahtilajiongelmia aluksi, mutta sanoin Affelle: ”Just forget it, anna palaa…”

Paljon varmaan välissä vielä on tapahtunut mutta nyt pienten ohitusten kautta ensimmäiseen soololevyyn, joka edelleenkin on varsin kuranttia kamaa ja jokunen vuosi sitten cd-muodossa re-masteroituna uudelleen julkaistu.

– Mä olin puhunut Atte Blomin (levypomo) kanssa jo Daven aikana, että haluaisin tehdä soolon ja se sanoi: ”Jee”. Love Records sai juuri silloin duunattua sen uuden studion ja ehkä mä olin vähän siinä koekaniinina, Kojo (laulaja) tosin taisi tehdä ihan ekan levyn siellä, mutta mä olin varmaan toinen. Ei siinä mitään.

Mitä muistoja, se oli kuitenkin iso pläjäytys aikanaan? Paljon soittajia.

– Joo, mä itse asiassa äskettäin kuuntelin sitä uudelleen masteroitua, en muuten mutta kun yksi tuttu halusi kyläillessään välttämättä sitä tsekata. Tuli mieleen että olihan siellä aika paljon ryhmää. Kaikki parveili siellä paikan päällä saman aikaan, joku makas jossain kun ei ollut soittamista, Pöyrykin (Pekka) nukkui siellä yhdessä nurkassa. Jännättiin että se ei herää kesken, kun me vedettiin. Kaikki oli vähän kuin stand-by. Valmiina vetämään. Olihan siinä pidettävä ohjakset kuitenkin tiukalla, oli yllätys että saatiin niinkin nopeasti se homma kasaan. Etenkin kun ekaksi oli luvattu kahdeksan päivää aikaa studiossa, mutta sitten se yllättäen kutistu neljään. Levy-yhtiö vähän leikkasi. Oikeastaan se oli varmaan parempi, mitä siellä tuollasella ryhmällä kuppaamaan pitempään. Soundipuolella oli kuiteskin pieni trabeli se, että Papalle [Jyrälä] tämä oli ihan uusi studio ja pöytä. Niin kuin myös kaikille muille. Ja Papallekin kai ekoja musaäänityksiä. Mutta se oli innostunut ja utelias, että se ei alkanut tarjoamaan tätä leipääntyneiden äänittäjien perusjuttua ”Ei sitä nyt oikeen voi tollee…”. Se oli hienosti messissä ja yhteistyöhaluinen. Siellä on jotain päällesoittoja, mutta valtaosa vedettiin ekalla sisään. Ehkä se tuntu silloin kiireeltä, mutta nyt se tuntuu edelleenkin tuoreelta. Ehkä parempi niin, ettei ollut mahdollisuutta hieroa.

Siellähän oli tämä biisi, ainakin mulle mieleen jäänyt ”Rain Dance”, joka ainakin radiossa soi, ja soi vielä edelleenkin satunnaisesti.

– Joo se on levyn eka biisi, sen jälkeen se tunnelma muuttuu aika ratkaisevasti. Mä olin ekaksi sitä mieltä että ei laiteta sitä ollenkaan levylle, mutta kaikki kundit oli että ”Hei, totta kai”. Ehkä se oli ihan hyvä että laitettiin…

Hittikamaa… omalla tavallaan.

– Joo, niin kai.

Sitten meininki muuttui 80- luvulla.

– Se oli aika hämärää aikaa. Ylipäätään yhteiskunnassa tapahtui kaikenlaista. Jarmon [Savolainen] kanssa tehtiin kuitenkin jossain välissä duo-levy, Oton studiossa Tammisaaressa. Ja sitten keikkoja, siellä sun täällä, niin kuin aina. Sitten tuli taas kvartetti, siinä oli Rasmus Korström (fonit) ja Markku Ounaskari (rummut). Bändi on edelleen kasassa, tosin miehet on vaihtuneet edes ja takaisin. Sillä tehtiin nauhoja radioon ja pari hyvää rundiakin. Viimeisin oli jokunen vuosi sitten. Nyt on taas ollut puhetta että saisi tämän kvartetin taltioitua. On tullut muutama yhteistyötarjous. Levyjähän ei enää kai myydä, ei edes ”myyviä” levyjä, saati tällaista marginaalihommaa, mutta nykytekniikalla jakeluhan voisi olla ihan toisenlaista. Netin kautta pääsee toiselle puolen maailmaa.

Eikä instrumentaalimusa näiltä osin kielivaikeuksiin kaadu.

– Jees. Kyllähän näiltä osin maailma on avoimempi kuin ennen vanhaan.

Tämän jälkeen keskustelimme pöytälaatikkoon säveltämisen hyvistä puolista ja myös harmonian sisällä kulkevasta melodiasta. Sivusimme myös jazz-säveltäjän asemaa yhteiskunnassa. Sitten keskusteltiin klubeista ja muista tähdellisistä, onko Helsingissä jazz-klubeja ja tarvitaanko niitä, kuka niitä perustaisi ja ketkä niissä sitten soittaisivat ja kuka siellä sitten kävisi. Ennen oli ennen ja nyt on nyt, mutta jotenkin tuntuu, että tätäkin keskustelua on aikaisemminkin jo käyty. Ja tullaan käymään. Eikä se ylöskirjattuna ketään kiinnosta. Voihan se olla tärkeääkin, siis keskustelu. Merkittävämpää on kuitenkin se, että äskettäin kunniakkaat 60 vuotta mittariin saanut Make Lievonen tekee edelleen musaa. Jos ei sitä tee, niin ei sitä ole.