Nina Lith, Author at Musiikintekijät

Toiveena suuret laulut ja pienet ympyrät

Julkaistu 21.10.2013

Mitä on vapaalla taiteilijalla tällä hetkellä työnä menossa?

– Oman levyn valmistuminen on päällimmäisenä menossa. Teen myös tilaustöitä, kappaleita muille artisteille, tai teen yhteistyössä eri yhteistyökumppaneiden kanssa. Välillä tuntuu, että joka viikko tulee joku uusi tyyppi ja pyytää joko tekstiä tai biisiä. Nyt on varsinkin sitä, että säveltäjä pyytää tekstiä, biisejä pyytävät tuottajat. Mitähän mä nyt olen alkuvuodesta tehnyt – Markku Johansson, Markus Raivio, Janne Halmela, Esa Nieminen, Pertti Jalonen, Timo Forsström, näiden kanssa, ja aika paljon olen viime aikoina tehnyt yhteistyötä myös Jorma Toiviaisen kanssa. Mutta viimeiset kuukaudet olen tehnyt omaa uutta levyä.

Oletko myös keikkaillut?

– Olen tehnyt muutamia kyllä. Viime syksyn keikkailin ahkerasti, ja oikeastaan viime vuonna ylipäätään tein pitkästä aikaa enemmän keikkoja. Mun mittapuussa se miten keikkailua ja biisintekoa voi yhdistellä – siis oman musiikin tekoa, tilaustöiden tekoa, ja bändin harjoittamista sekä keikkailua – niin onhan siinä runsaudenpulaa. Tiiviimpi keikkarupeama vie matkoineen kaikkineen aika tavalla voimia, ja kun ikääkin alkaa olla, niin huomaa ettei pysty yhtä aikaa tekemään paljoakaan erilaista hommaa. Syksy oli keikkailua, ja talvella olen istunut kuukausia koneen äärellä, oikeastaan pelkästään.

On pakko periodittaa, ei yksinkertaisesti riitä paukut muuten. Ja onhan esiintyminen niin eri moodi kuin biisinteko, että ylipäätään yksittäinenkin keikka häiritsee tekemisen moodia kyllä. Luova työ on täysin sisäänpäin kääntynyttä toimintaa, eikä oikein haluaisi nähdäkään ketään muita. Keikkailu on tilanteessa läsnäoloa ja antamista, eli oikeastaan päinvastaista toimintaa. Nyt kun levy on valmistumassa, niin kesällä on joitakin päälleäänityksiä ja miksausta, ja syksyllä on taas vapaa keikkailuun, henkisestikin.

Niin kauan kun olen sinut tuntenut, olet nimenomaan ollut sekä tekijä että esittäjä. Onko se aina ollut niin? Ilmiselvästi pidät esiintymistä tärkeänä.

– Silloin kun menin ensimmäiseen bändiin kosketinsoittajaksi vuonna ’75, niin vaikka se oli sellaista aika reipasta rockia, oikeastaan jo punk-rockia, niin en mä oikeastaan ollut esiintyjä. Olin vain kosketinsoittaja siellä sivussa, siinä oli selvä jako rivimuusikoksi. Ainakin mulla vaikuttaa psykologisesti sellainen tietynlainen arkuus ja ujous ja herkkyyskin, että mulle esiintyjän roolin paikan ottaminen on ollut vaikeaa

Mikä sinut siihen kuitenkin ajoi?

– Kyllä se on ollut se, että kun 80-luvun puolivälissä alkoi tehdä omia biisejä, niin eihän niitä muuten oikein voinut… niitähän tekisi sitten vaan tavallaan itselleen, ellei niitä mene rohkeasti tuonne ihmisille esittämään. Siihen jakamiseen ei ole muuta tietä. Ei mulle silloin tullut mieleenkään, että joku muu voisi niitä mun lauluja laulaa. Ja nyt kun parikymmentä vuotta myöhemmin mun lauluja muut laulaa – Paula Koivuniemeä myöten – niin se on ollut aivan uskomatonta minulle.

– Olisi se voinut silloin aikanaan lähteä toisinkin, mutta ei mulla ollut täällä esikuvia naisista oman musiikin tekijöinä. Meillä oli vielä 70-luvulla niin, että laulut oli naisartisteille tehty muiden toimesta. Ihailin tietysti Maaritia [Hurmerinta] ja Muskaa [Babitzin], ne oli suunnilleen ainoat – ja ensimmäiset – rock-genren naislaulajat, mutta nekin lauloi toisten kappaleita. Myöhemminhän Maarit alkoi tehdä myös omia. Tosin lauloivat ”omannäköisesti”, ja siinä heidän vahvuutensa olikin. Pakko oli vaan mennä, siltä se tuntui.

– Pohjana mulla niin kuin monella muullakin – varsinkin tytöillä – oli klassinen musiikki ja ne pianotunnit. Kurssitutkinnot oli mulle erittäin traumaattisia kokemuksia, kun piti mennä johonkin saliin ja soittaa siellä rivissä istuville arvostelijoille. Tampereella oli usein lehdistöäkin paikalla jopa! Se pelästytti mua niin paljon, että ennen kuin mä uskalsin uudestaan mennä esiintymään, niin kyllä siinä parikymmentä vuotta meni. Ja se löytyi rock n’ rollin kautta, kun sen vaan voi ottaa rennommin; sä esiinnyt etupäässä paikoissa, mihin ihmiset on tulleet pitämään hauskaa.

Ajattelitko koskaan, että vaikka sinä teit biisit, niin olisit kuitenkin bändissä ollut sivummalla?

– Ei sellainenkaan tullut koskaan mieleen.

Edelleen viittaan siihen, että niin kauan kuin minä olen sinut tiennyt, olet nimenomaan ollut ”bändityyppi”; et laulaja/lauluntekijä siinä mielessä, että olisit mennyt sinne lavalle vaikka yksin pianoinesi niitä laulujasi laulamaan. Miksi bändi? Onko se nimenomaan se rockin voima? Hyvässä mielessä jengimentaliteetti jne.?

– Kyllä se solidaarisuus ja yhdessä tekeminen on aina viehättänyt mua. Kun aloin rock n’ rollia kuunnella, niin kyllä mua nimenomaan viehätti bändit, eikä todellakaan mitkään ”poikabändit” – edes tyttönä – vaan Slade, Creedence Clearwater Revival…

Jätkiä ja äijiä…

– Niin, semmosia jotka oli yhdessä tekemistä ja hauskaa – kaveruutta. Minullakin on nyt ollut samoja muusikoita vuodesta ´92, se tuttuus alkaa tehdä joltain osin tätä työskentelyä helpommaksi. Arvostan muusikoitani ihan älyttömästi, ilman heitä en olisi mitään. Just sellainen bändimeininki ja -soundi, niin kuin meillä on ollut vaikka Wigwam tai Agents, niin se on kaikkein hienointa. Mutta se vaan on meidän suomalaisessa yleisössä, että siellä pitää olla se nokkamies; Popedassa on Pate, Yössä on Olli, Epuissa on Martti, HIMissä on Ville.

– En väheksy yleisöä millään tavalla, kyllä mä sen solistivetoisuuden ymmärrän. Siinä tarvii olla eturivissä joku joka on tavallaan se ”pelle”. Mä olen sanonutkin pojille, että mä voin olla se pelle. Laulajallehan se luonnostaan lankeaa, mutta yhdessä sitä hommaa tehdään. Ei siinä tarvi yhtään olla elvis, mutta kyllä nuorempana kun keikalla otettiin vähän vissyä väkevämpää, niin tuli varmaan elvisteltyäkin ihan tarpeeksi.

Iskuvoimaa ja iloa

Muuttavako muusikot musiikkiasi? Tuleeko se alkuperäisestä erilaisena ulos?

– Ei se hirveästi muutu. Kun riittävän ajan tekee yhdessä, niin siihen tulee väkisinkin se ”oman bändin soundi”. Mä tykkään siitä miten ne osaa hakea sitä niihin mun biiseihin. Kyllähän mä joudun ne biisit niin kuin myymään siinä niille. Ja jos mä aistin vähänkään sitä ettei ne löydä johonkin biisiin mitään, niin pois vaan. Bändiklangi mua on aina viehättänyt. Basson ja rumpujen osuus on se tärkein, rummut eritoten. Sitten kun ne löytää tavan soittaa joku biisi, niin se oikeastaan jo riittää mulle, se voi olla sellainen lähes orgastinen kokemus. Sitten vaan maustetaan kitaralla ja pianolla. Mun rumpali on Petteri ”Spädä” Korhonen, joka pystyy ihanasti maalaamaan sellaisella soulahtavalla komppimaailmalla. Kitaristi on Kustaa Kantelinen, jolla on hieno melodiataju, ja sitä kautta se löytää kaikenlaisia juttuja kitaraosuuksiin. Basistina on nyt ollut Mikko Yli-Knuuttila. On mulla toisaalta unelmana joskus pystyä siihen, että uskaltaisin mennä yksin lavalle flyygelin kanssa. Kotona se jo menee!

Keskustelin äskettäin Toivasen Mikan kanssa, ja hän puhui miten kysymys on siitä että joka päivä on syytä innostua siitä A-mollista ja G-duurista, ja päästävä sellaiseen mielentilaan jossa tajuaa, että niistä kolmesta äänestä mitä pyörittää kyllä biisi syntyy. Ne voi olla samat kolme ääntä joita pyöritti edelliselläkin viikolla, mutta silloin ei vaan tajunnut. Ja kun biisi valmistuu, niin ainakin hetkellisesti on uskottava, että se on paras biisi minkä on tehnyt, ja sen jälkeen sitä voi viedä eteenpäin, esimerkiksi sanoittajalle. Itse on se ensimmäinen portinvartija – tilaussäveltäjänä kun hän itseään pitää – ja siitä pääsee läpi jos ainakin pari sekuntia on sitä mieltä, että kyseessä on hyvä biisi. Vietkö itse eteenpäin bändillesi biisejä, joista et ole ihan varma, jotka voi olla vielä vähän ”vaiheessa”?

– Mä teen jokaisesta biisistä ihan kunnon demon, ja se on mun herkkuhetki. Kun saan sen toimimaan, niin siinä kohdassa mä tajuan ihan selvästi mitä Mika tarkoittaa. Koneissa on vaan se ongelma, että niillä tekee kaikenlaista pitemmälle vietyä, tavallaan jo levyversio-mielessä, ja sitten tuleekin eteen kysymys, että pystytäänkö me se livenä sellaisena toteuttamaan. Voi olla ettei se riisuttuna toimikaan, vaikka onkin elävät muusikot. Ja teksti määrää aika paljon, ihan sitä rytmistä istumistakin. Eli jos teksti ei ole ihan valmis, niin ei kannata vielä yrittää. Meillä kun konsonantteja riittää, niin on tosi vaativaa saada teksti istumaan ja soimaan rytmimusiikin ehdoilla.

Teetkö pöytälaatikkoon? Jääkö joku kertsi odottamaan parempia aikoja?

– Kyllä mä aika valmiiksi teen saman tien. Tai sitten totean huonoksi kesken kaiken ja heitän pois. Eikä huonoon ideaan koskaan palaa. Teen aika kurinalaisesti työtä, istun ja teen.

Millainen on hyvä biisi?

– Ensitahdeista lähtien on joku moodi – jotain iskevyyttä, iskuvoimaa tulee heti. Sibeliuksen ”Finlandia”, [John] Lennon-[Paul] McCartneyn ”A hard day’s night”, [Jukka] Siikavireen ja [Jussi] Tuomisen ”Hengaillaan” – nämä ovat esimerkiksi hyviä biisejä. Pidän melodisesta, on säkeistö ja on kertosäe. Abba [Benny Andersson-Björn Ulvaeus] on aivan tappokamaa, [John] Fogerty [CCR] perussointuineen. Vaikeasta ei saa mistään kiinni, sellainen on rasittavaa kuunneltavaa. Pidän Mozartista ja Chopinista, ne on tavallaan helppotajuista, ja niiden tunnetaso on nopeasti siinä pelissä. Sellaisen kuuntelu rentouttaa. Saa se olla mahtipontistakin, mä diggaan tosi paljon ELOa [Electric Light Orchestra] ja Jeff Lynneä, se on komeata. Jos mulla olisi kaikkea käytössä, niin jotain sellaista tekisin. Että on tanakkuutta, mutta on myös viuluja, sellaista ”klassismia”.

Musiikissasi on kuulunut alusta asti se, että musta musiikki on sinulle läheistä.

– Joo, kyllä. Nyt kun on teeveestä katsonut näitä taiteilijaleffoja, Bird [Charlie Parker] ja Ray Charles, ja lukenut elämäkertoja, niin se että niissä on niin vähän muovia ja niin paljon elämää, se kuuluu. Se koskettaa mua voimakkaasti. Mustan musiikin koko juttu on siinä, että ne on kääntäneet kovat kokemuksensa voimaksi. Suomalainen musiikki on paljon itkemistä ja angstia.

Blueshan ei ole itsesäälissä vellomista. Melankolista kyllä, mutta ei surullista. Gospelissa vielä oikein korostuu se usko parempaan.

– Joo, ei siinä nautiskella jos meneekin huonosti, ei ollenkaan ranteet auki -pohjalta. Keikoillakin tulee se voima ilosta ja energiasta, ja sitä minäkin haen. Haluan, että niille ihmisille tulee iloinen fiilis, ja sellainen energialataus. Sibeliuksenkin musiikki on mun mielestä ylevöittävää ja voimaa antavaa. Samaa löytyy kaikesta muustakin hyvin tehdystä musiikista. Ja siihen kuuluu se, että soittajien hyvä fiilis on siinä mukana.

Klassiset perusteet ja seksi

Mistä musiikin tekemisesi alkoi?

– Kuusivuotiaana aloitin pianonsoiton. ’72 ostin CCR:n Cosmo’s factory -LP:n, enkä muista mistä se idea tuli. Sitten kuuntelin 70-luvun alun heavybändejä niin kuin Uriah Heep’iä ja etenkin Deep Purplea. Tajusin, että [Purplen urkuri] Jon Lordin soitossa on nämä klassiset perusteet. Se eka bändini oli sellaista taidepunkkia, ei mitään räkää, eikä koskettimet oikeastaan kuuluneet siihen. Sehän oli ihan äijäkerho, ja mä änkesin siihen ihan väen väkisin. Olin kyllä samaa ikäluokkaa, mutta ei ne mun kaveriporukkaa olleet. Ne oli kuitenkin opiskelleet musiikkia, ja pojat kirjoitti mulle oikein nuotit. Siinä mä aloin sitten ajattelemaan sointukäännöksiä ja improvisointia.

– Yli kymmenen vuotta kuitenkin meni ennen kuin uskalsin tehdä omaa. Kyllähän isommissa ympyröissä perustettiin bändejä, käytiin keikoilla ja tehtiin levyjäkin, mutta mä operoin akselilla Lempäälä-Valkeakoski, ja oli siellä treenikämpät mutta ne oli pojille. Kaikki mun kaverit – pojat siis – soitti rokkia, ja tytöt istui vieressä ja ihaili. Ei joku ämmä sinne mennyt soittamaan, no way!

No kun kuuntelit sitä Cosmo’s factory -levyä ja CCR:ää, niin siinähän oli yksi biisintekijä, ja se biisinsä myös lauloi, eli John Fogerty.

– Joo, Fogerty oli, ja täällä Rauli ”Badding” Somerjoki, Bädäri teki omiakin biisejä. Sitten kävi sillä lailla, että kun asuin Kuljussa [Tampereen eteläpuolella], niin kirjaimellisesti naapuritaloon muutti Juice Leskinen. Eihän sitä vielä kukaan tuntenut, mutta sen näki soittavan kitaraa, ja siitä se käveli talon ohi. Sen toinen levy, ”Per Vers”, sitten niittasi vuonna ’74 lopullisesti koko homman. Aloin salaa harjoitella kitaraa, ja kaikki Juicen biisit opeteltiin kaveriporukassa.

– ”Sanoma” kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta siihen mä omissa lauluissani pyrin, että joku ajatus niissä olisi. Fogertyn ”Fortunate son” on yksi hienoimpia esimerkkejä sellaisesta, siinä on hieno tasa-arvoteema. ”Per Versin” jälkeen tuli Hectorin ”Hectorock 1”, ja mä olin täysin että ”eihän tämmöstä voi olla”! Että jumalauta suomeks! Ne oli niin kovaa kamaa!! Ja Baddingin ”Fiilaten ja höyläten” oli jo ollut vähää ennen.

Siitähän se lasketaan alkaneeksi; Laine, Hector, Juice ja Dave.

– Juuri niin: Jarkko Laine, runoilija. Ja runoilijoiksi mä luen nuo toisetkin. Davea [Lindholm] mä olen ymmärtänyt alkaa kuuntelemaan vasta parikymppisenä. Kun 14-vuotiasta tyttöä kiinnostaa ennen kaikkea seksi, ja Juicen teksteissä sitä oli eniten; joku ”Tulppaani” – vvau!

Onhan panomies ihan eri asia kuin yksinäinen tinasotamies…

– Kyllä! Mutta sitten vanhemmiten alkaa kiinnostamaan muukin kuin seksi…

Ensimmäisen oman bändisi Gasoline Girls & Petrol Boys jälkeen oli Kikka Laitinen & Co, ja taistelu Suomessa rytmimusiikin taiteilijana jatkui ja jatkuu edelleen. Oletko asennoitunut koko ajan toimimaan vain Suomessa?

– Joo, koko ajan. En mä ole ajatellut mitään isoja kuvioita. ”Isot kuviot” ei ole mun juttu, mun juttu on suuret laulut ja pienet kuviot. Mä toivon että saisin tehtyä muutaman kappaleen jotka jäisi elämään. Aina välillä olen joutunut lopettamaan keikkailun taloudellisesta pakosta. Kun on ollut iso bändi – komppi ja torvet – ja menty johonkin huitsinnevadaan keikalle, ja siinä viereisessä baarissa on ollut joku taustanauhapelle tai jotkut tissikisat, ja kaikki on olleet siellä, niin se on ollut niin turhauttavaa. On alkanut vituttamaan mun muusikoidenkin puolesta.

– Mutta ei musiikin tekoa voi tuosta vaan lopettaa. Mä olen tehnyt kielenkääntäjän töitä välillä pakosta, mutta päätin sitten, etten enää tee muuta kuin musiikkia. Kuollaan sitten vaikka nälkään, mutta se on mun juttu. Olen saanut hyvää vastaanottoa, eikä tämän tarvi olla yhtään megalomaanista. Pienempikin tavoittaa ihmisiä, ja se riittää Olen saanut oikein hyvin radiosoittoa. Nykyinen levy-yhtiöni on pieni (Humble House Records Oy, tj. Pekka Kähkönen), mutta se uskoo minuun ja musiikkiini ihan täysin, ja tekee työtä sen eteen, ja jakelu on kunnossa. Haluan, että muusikkoni saavat hyvän palkan, ja muutkin yhteistyökumppanit asiallisen korvauksen työstään. En halua tuhlata kenenkään toisen voimavaroja, aikaa ja rahoja. Kyllä mä itse aina pärjään.

Tukea ja tupakansavua

Olet ollut ihan riittävän vihainen nuori nainen, ja sitä kautta myös laittanut aikaasi yhteisten asioiden hoitamiseen.

– Minussa on se sosiaalinen minäni myös. Jos muilla on parempi olla, niin minullakin on parempi olla. En olisi pystynyt toimimaan ilman näitä tukiverkkoja. Järjestöt – ELVIS, Teosto, Gramex, Muusikkojen liitto – ja eri tukijärjestelmät, ne ovat olleet ihan konkreettisia apuja mun jokapäiväisessä elämässä. Olen saanut apurahoja, ja usein aivan oikeassa paikassa, jossa olen ollut vajoamassa johonkin jäiden sekaan. Tekijänoikeus on tietenkin yksi iso asia, ja muusikkojen asiat ylipäätään. Mä olen vihainen siitä, että taiteilijoita pyydetään niin paljon näihin ”talkoisiin” ja ilmaiskeikoille – ”pääset keikalle”. Ja näiden nörttien himo saada ilmaiseksi tavara, se suututtaa oikeasti. Ei tätä hommaa tehdä tuosta vaan, naps! Ihmiset opiskelee ja on nähneet vuosien ajan vaivaa saadakseen oman juttunsa aikaan. Onkohan tämä vaan niin hauskan näköistä, että siksi on helppo pyytää?

Ensimmäinen jaksosi ELVISin johtokunnassa 80-luvun lopulta kesti kymmenen vuotta. Remmissä olivat silloin ainakin Jaakko Salo ja Jukka Virtanen, ja oliko Juha Vainio myös?

– Junnu ei enää ollut, mutta kävi täällä kun oli Teoston johtokunnassa. Muutaman kerran tapasin hänet. Jakke ja Jukka olivat joo, ja Otto [Donner], Aappo I. Piippo ja Arska Raninen ja Furtsi [Arthur Fuhrmann]. Se oli aika vauhtia, oli se maalaistytölle ihmeellistä. Tässä [haastattelu tehtiin ELVISin toimiston kokoushuoneessa] oli aina mieletön tupakansavu, ja Jukka oli aina että [imitoi] ”tää on niin saakelin tylsää, mä näitä papereita jaksa lukee”. Aivan kauheeta herjaa koko ajan, varsinkin Piippo ja Arska – ihan tajutonta. Mutta niin hieno meininki, ja asioita kyllä hoidettiin. Kaikki oli niin suloisia ihmisiä. Siinä oppi sellaisia asioita elämästä mitä ei mistään kirjoista voi ikinä oppia, nimenomaan ainoa keino on olla ja elää siinä mukana.

– Yhteinen piirre noilla kaikilla oli, että ne oli kiinnostuneita muista ihmisistä. Ja aina ne kehui muita – Jukka erityisesti oli sellainen. Äijät, jotka itse oli mielettömän kovia tyyppejä, kehui aina muita: ”se on mielettömän hyvä, se on nero”, tältä pohjalta. Sitä kuunteli ja katteli ihan silmät ymmyrkäisinä. Nuorena kun on kova egoismi päällä, niin semmonen oppi tuli tosi tarpeeseen. Oikeaoppinen kunnioitus, että vaikka ei itse pitäisi jostain biisistä tai jotain, niin kuitenkin osaa arvostaa sitä että toinen on saanut jotain aikaan, ja sanoo sen. Eikä yhtään mitään nuolemista tai sellaista. Respektiä.

Tapio Lipponen

Julkaistu 21.10.2013

Tapio Lipponen syntyi 28.10.1942 Helsingin Kruununhaassa, Meritullinkatu 5:ssä. Pommitusten takia kätilö tuli kotiin. Krunikan pojalle oli luontevaa liittyä kuoroon, kuinka sinut värvättiin?

– Se onkin mielenkiintoista, että nyt kun puhutaan Venezuelan sosiaalisesta nuorisoliikkeestä ja musiikki-ihmeestä, niin aivan sama pohjavire oli Cantores Minoreksen perustamisessa. Sen varsinainen isähän oli pastori Tarmo Nuotio, Tuomiokirkkoseuran kappalainen ja Euroopan satamissa kiertänyt laivasähköttäjä. Hän oli ilmeisesti reissuillaan tutustunut Jeunesses Musicales -liikkeeseen (www.jmi.net) ja saanut idean Suomen nuorisomusiikkiliikkeeseen, jonka lähtökohtana oli saada nuoriso pois kaduilta hyviin harrastuksiin ja ehkäistä fasistisia liikkeitä 2. maailmansodan jälkeen.

– Äiti halusi tietenkin minut hyvien harrastusten pariin ja taka-ajatuksena taisi olla, että hän toivoi minusta pappia.

Onko sinulla tietoa sukusi musiikkigeeneistä?

– Isäni kuoli jo vuonna 1946, joten minulla ei ole hänestä juuri muistoja eikä yhteyttä isänpuoleiseen sukuun, paitsi yhteen lääkäriserkkuun, joka on kyllä oikein hyvä laulaja. Äidin puolelta toinen isoisä oli tunnettu pelimanni, joka vaikutti Pieksämäen ja Varkauden seudulla. Isoveljeni Seppo, joka kuoli nelikymppisenä, oli hyvä pianisti vaikkakaan ei ammatikseen.

Missä vaiheessa aloit itse soittaa?

– Katselin kyllä veljeni soittoa, mutta omat pianotunnit jäivät yhteen, koska tämä pedagogi oli sellainen, joka läimi sormille. Opettelin aluksi soittamaan korvakuulolta ja sitten opin nuotit ”Canttoreissa”. Kitara tuli sitten 50-luvun lopussa ja Aamukahvi-trion Mape [Markku] Mustonen opetti minua.

Ensimmäistä kertaa Tapio Lipponen esiintyi ”valtakunnan verkossa” Cantores Minoreksen radioiduissa konserteissa. Yksi niistä oli Mozartin Kruunajaismessun suomalainen kantaesitys, josta prässättiin Suomen ensimmäinen klassisen musiikin (ja kaikkiaan Suomen kolmas) LP-levy vuonna 1954. Sopraanosolistina lauloi muuan Károly Garam ja kuoroa johti Peter Lacovich.

KANOISTA KUKONPOJIKSI

Äänenmurroksen jälkeen kuorolaulu vaihtui lauluyhtyeisiin.

– Kukonpojat aloittivat ilman minua triona, joka oli perustettu jollain teinijohtajakurssilla. Siihen kuuluivat Jouko Eräkare, Juha Virkkunen ja Seppo Porkka, joka kävi samaa koulua kuin minä. Olin heitä vuotta tai kahta alemmalla luokalla ja minulla oli oma folkryhmäni, jolla yritimme esittää joitain Kingston Trion biisejä ja muuta yksinkertaista. Jossain vaiheessa minua sitten pyydettiin mukaan ja päästiin keikalle Linnanmäelle, josta Jaakko Jahnukainen sitten keksi meidät Yleisradion ”Tervetuloa aamukahville” -ohjelmaan.

Yhtyeen nimi oli Chickens, mutta Jahnukainen muutti sen Kukonpojiksi. Sunnuntaisiin aamukahvilähetyksiin Reino Helismaa riimitteli toistasataa nimipäiväonnittelulaulua Kukonpoikien laulettaviksi, Arthur Fuhrmann sovitti ja Arthurin lisäksi säestävässä yhtyeessä soittivat Tapio Yrjä ja Mape Mustonen.

Se oli varmaan melkoinen esiintymisen korkeakoulu?

– Kyllä, suoria lähetyksiä tehtiin viikoittain kesätaukoja lukuun ottamatta vuodesta 1959 varmaankin vuoteen 1963 ja se poiki muitakin keikkoja ja mukavasti taskurahaa. Innostus tietysti näkyi heti huonompana koulumenestyksenä…

Missä vaiheessa Jukka Kuoppamäki tuli mukaan?

– Ensin Juha Virkkusen tilalle tuli Georg Dolivo ja sitten armeijakuvioiden takia porukka alkoi muutenkin vaihtua. Jukan oma kvartetti Neloset oli ilmeisesti hiipumassa vastaavista syistä ja hän ehti olla varmaan vuoden verran mukanamme ennen soolouransa käynnistymistä.

– Se kvartettihomma oli 50-luvun lopun ja 60-luvun alun rokkimeininkiä. Eihän silloin ollut varaa mihinkään soittimiin, mutta lauluinstrumentti kulki aika kätevästi mukana. Amerikastahan se malli lauluyhtyeisiin otettiin.

Miten sinulta alkoi putkahdella omia sävellyksiä?

– Seija Järvinen oli Helsingin Uuden Yhteiskoulun musiikkimaikka. Ns. Artturin musiikkikoulun jälkeen jossain vaiheessa alettiin kuunnella The Four Freshmen –yhtyettä ja haluttiin tehdä jotain toisenlaista musaa kuin mitä Fasulta tarjottiin levytettäväksi. Korva toosassa kiinni kopsasin Freshmeneja, Sarmannon Heikki jossain vaiheessa vähän opetti miten näitä biisejä kuljetellaan, Koskialan Matti kertoi että rummuillekin voi kirjoittaa nuotteja ja sitten oli vielä Russell Garcian kirja (The Professional Arranger Composer). Esikuvanamme The Four Freshmen tehtiin sitten oman komppibändin kanssa keikkaa.

– Sitten aloimme vetää osakunnissa sellaista ”Laula kanssamme” -nimistä yhteislauluohjelmaa, jota tuotti YLEn musiikkiosasto. Se oli suora lähetys pari kertaa kuussa, johon tein sovituksia.

– Kun aloitin opiskelut Helsingin valtiotieteellisessä, niin maailma alkoi tietysti tuntua epäoikeudenmukaiselta… Oltiinhan me kyllä jo levytetty Saukin kääntämänä ja Esko Linnavallin sovittamana Pete Seegerin Where have all the flowers gone?, sehän on rauhanlaulu jos mikä!

– En ollut kuullut Bertold Brechtistä mitään, kun veljelleni tuli Jarno Pennasen toimittama Tilanne -lehti, jossa oli Arvo Turtiaisen ja Brita Polttilan Brecht-suomennoksia, joita aloin säveltää…

MUKSUT JA ELVIS

Tapio Lipposen säveltämien runojen esittäjäksi perustettiin lauluyhtye Muksut keväällä 1966.

– Arthur Fuhrmann veti Ohjelmarenkaan kuoroa, jossa oli hyvä tenori Pekka Mäkinen. Pekan ja Seppo Porkan kanssa ajateltiin sitten, että tarvitaan joku mimmi mukaan tyyliin Peter, Paul and Mary. Siihen löytyi Annu Toiviainen, jonka kanssa tehtiin 5-6 sinkkua ja myöhemmin hänen tilalleen tuli Inga ”Inkku” Hinnerichsen, joka oli loppuun eli kevääseen 1970 asti mukana. Loppuvaiheessa myös Sinikka Sokka oli esiintymisissä mukana.

Muksut levyttivät aluksi sinkkuja PSO:lle (Pohjoismainen sähkö), jossa studiopäällikkönä oli Jörgen Petersen ja Katri Helena oli aloittanut siellä vähän aiemmin.

– Muakin pyydettiin sinne levypuolelle ja Mäkisen Pekka menikin, mutta minusta se maailma tuntui aika hurjalta.

Muksut levyttivät albuminsa kuitenkin kirjankustantamoille: 3 Otavalle ja yhden Tammelle. Lipponen kertoo kirjassa Lauluja Liisankadulta, sydämeni pohjasta:

”PSO pyrki ”Liisankadulla” -laulun kohtalaisen menestyksen myötä iskelmällistämään Muksujen linjaa. Siinä mielessä kirjallisten kustantamoiden levytystarjoukset sekä radio- ja televisiokeikat tulivat kreivin aikaan. Peruskokoonpanolla Inkku ja kolme miestä tuotettiin yli kahdensadan kappaleen muksumusan päosa, mm. neljä älppäriä. Muksujen viimeinen konsertti pidettiin Jyväskylän yliopiston juhlasalissa 1.2.1970″.

Kyseisestä teoksesta löytyy Pirjo Bergströmin nuotinnosten lisäksi monia mielenkiintoisia välähdyksiä 60-luvun lopun kiihkeistä vuosista. Muksujen ensimmäisen levyn tekstit tulivat Pentti Saarikoskelta ja Anselm Hollolta, sitten mukaan tuli myös muita.

Miten elävät runoilijat suhtautuivat runojensa muokkaamiseen lauluiksi?

– Ihan hyvin. Lassi Sinkkosen ja Arvo Turtiaisen kanssa tehtiin tekstejä tiiviimminkin yhdessä.

Muksukauden jälkeen, opintojen loppuvaiheessa Tapio Lipponen tuli valituksi myös ELVISin johtokuntaan, jossa hän toimi kauden 1971-73.

– Ehkä se liittyi siihen, että yhteiskuntatieteiden gradunikin aihe oli ”Suomalainen musiikki-instituutio ja sen eriytyminen” eli hyvin sosiologinen näkökulma… Halusin musiikkiin jotain mitattavia suureita, kun silloin vielä paljon ajateltiin että musiikki on jotain metafyysistä: on olemassa parempaa ja huonompaa musiikkia.

Siihen aikaan vielä establishment ajatteli, että kaikki mikä oli suosittua musiikkia, populaaria, ei voinut olla kovin laadukasta. No, kyllähän musiikinlajien vastakkainasettelua vieläkin on.

– Se johtunee jostain vallan sfääristä. Se, että valtaa voi pitää, on pohjimmiltaan esteettistä: se, kellä on valta estetiikan perusteella määritellä, mikä on hyvää ja huonoa, on todella vallassa. Raha tulee perästä.

Edelleen Suomessa poliitikot arvioivat taideteoksia jopa näkemättä niitä…

– Tämä pohjautuu juuri tähän näkemykseen.

YLE

Miten ajauduit Yleisradioon?

– Olin kyllä tehnyt sinne paljon hommia ja hain sinne kesätoimittajaksikin, mutta kun valmistuin, olin vuoden Ulkoministeriössä. Minusta oli juuri tullut kehitysyhteistyösihteeri, kun Max Rand soitti ja kehotti hakemaan viihdepäälliköksi radioon. Hän kyllä lupasi, etten tule valituksi, mutta SKDL tarvitsisi hyviä hakijoita… En ollut kovin innoissani, kun ensimmäinen virkamatka Tansaniaankin oli tiedossa ja tein hyvin lyhyen hakemuksen. Hesarissa oli sitten eräänä päivänä kaksi portrettia, Sauvo Puhtila ja Tapio Lipponen, ja tieto, että todennäköisesti nämä herrat valitaan radion viihdepäälliköiksi.

Aloitit Yleisradiossa vuonna 1975. Kuinka musiikkiharrastuksen sitten kävi?

– Musiikintekeminen oli jo loppunut vähän aiemmin tai siis ei ollut enää sisäistä pakkoa päästä levyttämään tai sellaista. Vedin kyllä Kulttuuritalolla harrastustoimintaa, siellä oli Vasara-ryhmä, joka kyllä levyttikin. Tykkäsin amatööritouhuista, vaikka lopputulokset eivät aina korvia hivelleetkään, niin siinä on paljon muitakin arvoja kuten ystävyyssuhteet.

Säveltämisen tilalle tulivat siis viihteen tuottaminen ja kirjoittaminen. Ja tietysti hallintohommat.

– Kun aloin vastata radion kevyen musiikin hommista, niin ELVISin johtokunnan tuliaisina mulla tietysti oli oman tuotannon ja monipuolisuuden lisääminen, kotimaisuusasteen nostaminen… Pekka Gronow oli silloin TSL:n kulttuurisihteeri ja hänen kanssaan saimme junailtua ohjelmaneuvostossa näitä asioita keskusteltaviksi. Jotain saatiin aikaiseksikin… Kun UMO tuli puoleksi vuodeksi YLEn orkesteriksi, niin oman tuotannon osuus nousi 20 prosentin kieppeille.

YLE oli todella merkittävä työnantaja muusikoille.

– Silloin pystyttiin ainakin tarkasti mittaamaan ja todistamaan kotimaisuusaste. Tänä päivänä YLE puhumattakaan viestintäministeriö ei pysty tähän vastaamaan. Tämä tieto on tietoyhteiskunnassa hukassa.

Kirjoituskokoelmassa Exittiä etsimässä (1999) on Tapion Muusikko-lehteen laatima kirjoitus UMOn alkuvaiheista, josta hiukan selviää miten Radion Tanssiorkesterin tilalle synnytettiin UMOa ja kuinka merkittävä on hänen panoksensa ”kätilöintiin”. Kun Uudenmaan taidetoimikunta päätti kustantaa levyllisen kotimaista jazzia, Lipponen oli hankkeen esittelijänä ja alkoi kaivaa rahoitusta myös Yleisradiosta. 1980 UMO oli puoli vuotta YLEn ikiomana orkesterina, mutta sitten mukaan saatiin Helsingin kaupunki ja Opetusministeriö. Vääntö tuo mieleen Musiikkitalon vaiheet…

– UMOn lisäksi oli hyvin paljon muutakin, konserttitoimintaa ja eurooppalaista ohjelmavaihtoa sekä EBUn että OIRTin kanssa… Huomattava askel oli myös, kun alettiin tehdä suoria sopimuksia festivaali- ja konserttijärjestäjien kanssa ja katkaistiin neuvotteluyhteydet tekijöihin ja ammattiliittoihin. Tämän seurauksena tietenkin YLEn oma konserttituotanto väheni, kun saatiin edullisemmin konsertteja muualta.

– Rockradion perustaminen oli oikeastaan viihdepäällikköurani lopun alkua. Nämä nuoremmat Rockradio-toimittajat (mm. Harma, Haarma, Nyman, Holopainen, Popp) olivat sitä mieltä, että UMO on merkonomijazzia soittava bändi ja viihdeteatterisarjani Yhtä köyttä -yhdistys ei enää sovi profiiliin. Rahaa ei sitten enää riittänyt kaikkiin hankkeisiin. Arja Alhokin oli siinä junailemassa ja mä jouduin siitä sitten kuseen ohjelmaneuvostossa. Sanoivat, että mä teen Suomesta Albanian kun täällä ei soiteta radiossa tarpeeksi rokkia…

Viihdepäällikön tehtävistä Tapio Lipponen siirtyi vuonna 1985 projektipäälliköksi.

– Aluksi vedin digitalisointityöryhmää, mutta ATK-miesten kanssa mulla ei oikein synkannut. Aloin tehdä YLEn vuosikirjoja, juhlakirjaa, mutta edelleen joitakin radio-ohjelmiakin, pakinoita sun muuta.

– Sivuraiteillahan mä olin ihan mukavasti, johtoryhmässä sujuvasti kuuntelin poikien papatusta. Kun täytin 60, kysyttiin kelpaisiko 3 kuukauden palkka ja näkemiin. Reijo Perälän lausunnon mukaan: ”Ei tajua nykyradion haasteista tuon taivaallista”. Pitihän se ihan paikkansa. Annoin kyllä 60-vuotishaastattelussa takaisin aika suorin sanoin.

– En missään nimessä ole sitä mieltä, että ennen oli kaikki hyvin. Ennen oli hyvää ja huonoa ohjelmaa ja niin on nytkin, mutta musta olis kyllä tärkeää, että edes median palveluksessa olevat ihmiset olisivat kriittisiä ja alkaisivat vaatia mitattavia suureita esimerkiksi kotimaisuuden suhteen.

– Kun yleisradiolakia tehtiin, niin nuorempi polvi lähti siitä ajattelusta, että YLEn tehtävä on vain välittää ohjelmia. Maikkarihan sen mallin jo toteutti panemalla kaikki tekijät pihalle.

Tätä tulkintaa taisi viestintäministeri Suvi Lindén lipsauttaa kannattavansa.

– Nyt on vaikeata saada näitä asioita agendalle, mutta olisi kyllä hyvä, jos saataisiin oikeusoppineet tulkitsemaan yleisradiolakia. Tavallaan media on täysin pihalla aikaisemmista ihanteistaan kuten ”vapaa tiedonvälitys” ja sen sellaisesta. Tekijänoikeuskäsitykset ovat mullistuksen kourissa. Tilanne kaipaa ilman muuta tuuletusta.

Toisaalta myös kaupallisille toimijoille voisi asettaa tiukempia ehtoja esim. kotimaisuuden suhteen kuten Kanadassa… YLE pyrkii liiaksi perustelemaan TV-maksun oikeutusta katsojaluvuilla. Yleisön kosiskelu johtaa kaiken marginaalisen ohjelmatuotannon häviämiseen.

– Ja tavallaan myös yleisön halveksuntaan.

Mitenkäs entinen johtokunnan jäsen on seurannut ELVISin asioita?

– En ole viime aikoina paljon ELVISin kokouksissa käynyt, mutta seuraan kyllä asioita mm. SELVISistä ja olen kyllä monesta suuntauksesta huolissani. Olen sitä mieltä, että jostain pitäisi saada enemmän pohtivampaa otetta. Elämä on muutakin kuin rahaa ja vuosilukuja. Kaipaan siis eettistä paatosta ja taiteen funktiosta keskustelemista. Esimerkiksi vakavan ja kevyen musiikin kahtiajakoa voisi pohtia ihan filosofisesti eikä siltä pohjalta, että kuka saa mitä. Myös taiteen sosiaalinen vastuu voisi olla näkyvämpi puheenaihe.

Tuntuu, että sellainen sallitaan vain todella menestyneille kuten Bonolle ja Madonnalle, muiden pitää keskittyä tekemään rahaa… Mitäs sä nyt kiireisenä eläkeläisenä harrastat?

– No, meillä oli sellainen hyvä porukka kuin Ruuhkasuomenlaulu ja varmaan jossain vaiheessa tehdään vielä jotain yhdessä. Muuten mä käyn landella, pelaan tennistä, sulkapalloa ja Helsingin Jyryssä korista, opiskelen espanjaa ja lueskelen. Ei ole mitään kauheita tarpeita uuden musiikin luomiseen, kun nyt edes jotain vanhaa… Pysyn nykyään ilomielin tällä harrastuspuolella.

Sisäistä pikkupoikaa etsimässä

Julkaistu 21.10.2013

Mats Lillrank

– s. 1961

– Erityislastentarhanopettaja, virkavapaalla

– Fröbelin Palikat -yhtyeen laulaja, leikkijä, kitaristi ja lauluntekijä

– Noin 200 sävellystä, sanoitusta, sovitusta ja käännöstä, esim. Puhaltamaan (1991), Autot vanhanaikaiset (suom. 1993), Hippulat vinkumaan (1996), Kaivan monttua (1998), Lämpömittari (säv. 2004)

– Fröbelin Palikoiden levytykset: Fröbelin Palikat (1991), Sutsisatsi (1993), Sätkyukot (1994), Hippulat vinkumaan (1996), Zupadibum (1998), Saa tonttuilla! (2000), Parhaat palat (2002) (kokoelma), Pii-paa (2004)

– Videot ja dvd:t: Parhaat leikkilaulut 1 (VHS, 1995; DVD 2007), Parhaat leikkilaulut 2 (VHS, 1996; DVD 2007), Lisää leikkilauluja (VHS, 1999; DVD 2007), Parhaat videot (VHS, 2003; DVD, 2004), Fröbelin Palikat (DVD, 2004), Uudet kujeet (DVD, 2007)

Ammatti: Palikka

Ammattimaisen leikkijän ja lastentarhanopettajan olemus saattaa toisinaan olla jotain aivan muuta kuin mitä odottaisi: voisin vaikka vannoa, etten omina päiväkotivuosinani kohdannut puoleksikaan yhtä sänkistä tarhanopea kuin erityislastentarhanopettaja Mats Lillrank. Miehessä karua on kuitenkin vain ulkokuori.

– Mua jännittää! toteaa Mats heti haastattelun aluksi.

Harva musiikista kiinnostunut on tietämätön Fröbelin Palikoista, 1990-luvun alussa läpilyöntinsä tehneestä lasten rokkibändistä. Hiljattain 20-vuotisjuhlakiertueensa päättäneellä yhtyeellä on kuulijakuntaa jo niin monessa ikäluokassa, että jollei itse ole kohderyhmään tänä aikana sattunut, luultavasti ainakin pienemmät sisarukset, omat lapset tai lapsenlapset ovat bändistä olleet innostuneita.

Palikoiden ensimmäisellä, vuonna 1991 ilmestyneellä nimikkolevyllä materiaali oli pääosin ”Leijonan metsästyksen” kaltaista, perinteistä ja hyväksi todettua lastenmusiikkia. Bändi etsi perinteisiä lastenlauluja, ”tradeja”, leikkiohjeineen niin kirjastoista kuin opettajakollegoiden muistin syövereistä, sekä käänsi joitakin ruotsalaisen Mora träsk -lastenyhtyeen kappaleita suomeksi. Esikoislevy uhkasi siitä huolimatta jäädä lyhyeksi ja Matsin oli tartuttava kynään.

– Hätäpäissäni tein sille ekalle levylle ensimmäisen laulun, jossa sävellys ja sanoitus oli mun. Aika perusrokkimeininkiähän se oli, Mats muistelee.

Seuraavalle, vuonna 1993 ilmestyneelle Sutsisatsille Mats kirjoitti jo melkein puolet kappaleista.

– Itselläni oli aika korkea kynnys omien laulujen laittamiseen levylle siihen tradien viereen. Tradit on siitä merkillisiä lauluja, että niissä täytyy olla joku juttu jolla ne on jääneet elämään, muuten ne olisi jo kadonneet. Kovaksi keitettyä tavaraa. Siinä iski melkein rimakauhu laittaa omaa tuotosta näiden laulujen viereen.

Mitä olisin halunnut kuulla

1960- ja 1970-lukujen Suomessa lastenmusiikki oli ”mitä nyt radiosta sattui kuulemaan”. Omasta lapsuudestaan Mats muistaa perinteisen ruotsinkielisen lastenmusiikin, Malmsténin Mikkihiiren sekä 70-luvun alusta M.A. Nummisen lapsille suunnatut musiikkivideot, joita Mats muistaa katselleensa mustavalkotelevisiosta. Mikään viuluviikari Mats ei kuitenkaan tunnusta olleensa.

– Enemmän minua kiinnosti urheilu ja reuhaaminen kuin musiikki siihen aikaan…

Matsin esikoinen syntyi samana vuonna kuin Fröbelin Palikat perustettiin. Mats kertoo, että lapsen myötä omat lapsuusmuistot aktivoituivat ja toivat pintaan myös lapsuudesta tutut, vanhat laulut.

Musta tuntuu, että aika monille tulee lastenlevyt mieleen kun tulee omia lapsia. Ovathan monet vakavasti otettavat taiteilijatkin jossain vaiheessa tehneet lastenlevyn.

– Luin kerran kirjan Astrid Lindgrenistä, jossa häneltä kysyttiin, miten hän pystyy kirjoittamaan niin mielenkiintoisia ja raflaavia juttuja. Hän vastasi, että kirjoittaa sellaisia juttuja, joita olisi itse halunnut lapsena kuulla. Siinä on mun mielestä aika hyvä lauluntekijän idea. Kyllä mäkin mietin, että minkälaisia lauluja olisin pikkupoikana halunnut kuulla, tai mitkä jutut mun lapsia kiinnostaa. Voi kaivella sitä pikkupoikaa itsestään, miettiä niitä seikkailuja kun on housut repaleisina painellut pitkin metsiä, kiipeillyt puissa ja rakentanut majoja.

Iso mies leikkii

Fröbelin Palikoille sävelletyissä lauluissa kuuluu selvästi Matsin viehtymys rokkiin. Mies nimeää nuoruutensa suosikeiksi ja suuriksi vaikuttajiksi Beatlesin, Creedence Clearwater Revivalin ja John Fogertyn, Hectorin, Juicen ja monia muita kiistämättömiä sankareita. Sekä sen monille kovaa kolahtaneen – Hurriganesin Roadrunnerin. Musiikinlaji lastenlauluille taisi siis olla aika selvä juttu.

Leikin yhdistäminen musiikkiin on kuitenkin ollut bändille se tärkein. Mats kertoo, että biisin voi tehdä jopa leikin ehdoilla hyvän koreografian ympärille. Tästä syystä bändi kokee dvd:t musiikilleen omemmaksi formaatiksi kuin pelkän ääniraidan, sillä sävelen ja sanojen lisäksi osa bändin pyhää kolminaisuutta on leikki, yhdessä tekeminen.

– Sen verran hullu olen, ja lapsenmielinen, että onhan se kiva kun iso mies saa luvan kanssa leikkiä. Lastentarhanopettajana sitä joutuu kuitenkin olemaan esillä ja laulattamaan lapsia. Siinä on aika paljon itsensä likoon pistämistä, ja luulen että kyllä lapsiyleisö huomaa, onko ukko tosissaan. Paita on aina konsertin jälkeen ihan läpimärkä, kyllä se aerobisesta toiminnasta käy, Mats toteaa.

Vielä 20 vuoden jälkeenkin Mats kertoo jännittävänsä ennen keikkaa lasten vastaanottoa. Lapset kuitenkin tuntevat Palikoiden kappaleet niin hyvin, että ensijännityksen haihduttua yleisö leikkii mukana yleensä viimeistään toisen laulun aikana. Poikkeuksena moniin muihin menestyviin yhtyeisiin Fröbelin Palikat voivat laskea työnsä hyviksi puoliksi säälliset työajat sekä siistin ja savuttoman työympäristön.

– Me ollaan siinä onnellisessa asemassa, että yleisö on aina huoltajan kanssa keikalla, Mats nauraa.

– Jos joku vaikka kokee äänen liian kovaksi, niin äiti tai isä ottaa muksun syliin ja vie vähän sivummalle.

Bändi pitää tarkkaa huolta siitä, että livetilanteissa pelataan lasten ehdoilla. Vanhemmat saattavat tulla joskus sanomaan, että olisi ollut kiva kun olisitte soittaneet vähän pidempään, tai ettei rokkia voi soittaa hiljaa. Mats sanoo kuitenkin, että vuosien varrella paketti on suunniteltu hyvin yleisön huomioivaksi.

– Ennen konserttia me mitataan desibelimittarilla piikkitehot, eli Kuulonhuoltoliiton suositusten mukaan mennään. Me yritetään rakentaa keikoista monipuolinen kokonaisuus, että olisi pientä ja suurta tekemistä, ja huumoriakin pitää olla. Ehkä ammattimaisuutta on sekin, että tiedetään mikä on lastenkonsertin kesto. Kun kuulijakunnan keski-ikä on neljästä viiteen vuotta, niin ei voi kauheasti venyttää, vaan pitää lopettaa kun vielä on kivaa.

Ehkä se onkin osa Fröbelin Palikoiden menestyksen salaisuutta. Bändi on tehnyt vuosien varrella tuotekehitystä muun muassa hankkimalla sähkörummut, joiden volyymiä on helpompi säädellä. Monet vanhemmat tulevatkin keikan jälkeen kiittelemään soundia ja volyymin tasoa.

– Ehkä se kertoo jotain, että juhlakiertueella tehtiin 80 keikkaa ja joka kerralla tuli encore. Jälkeenpäin monet tulivat jututtamaan, vanhemmat kertoivat lasten tuntemuksia tai lapset kertoivat itse. Palautteen saa heti.

Päiväkodeista platinalevyihin

Vuonna 1987 Fröbelin Palikat oli löytänyt vakiokokoonpanonsa. Mats kertoo soittamisen olleen lähinnä harrastelua, eivätkä miehet uskoneet mihinkään ”isoihin juttuihin”.

– Se oli semmosta kaveriporukassa omissa ja toisten päiväkodeissa esiintymistä.

Pikku hiljaa bändillä alkoi kuitenkin olla sen verran ohjelmistoa kasassa, että oman työn dokumentointi levyn muodossa rupesi tuntumaan hyvältä ajatukselta. Linnanmäellä tehdyn onnistuneen keikan jälkeen levy-yhtiö Base-Beat Studiot Oy kiinnostui Palikoista, ja ensimmäinen levy, Fröbelin Palikat, saatiin ilmoille vuonna 1991.

– Muistan kun kysyttiin levy-yhtiöstä, että minkälaisia painoksia tällaisista lastenlevyistä voisi ottaa. Ne sanoivat, että jos se nyt kolme tuhatta myisi, niin se olisi jo aika kiva.

– Hyvin pienimuotoisesta se lähti liikkeelle, ei meillä silloin ollut mitään ihmeempiä tavoitteita. Sitten vasta Sutsisatsi-levyn jälkeen tuli iso läpimurto. Levy ilmestyi vuonna 1993, ja vuoden 1995 lopulla kysyntää oli jo niin paljon, että me päätettiin jäädä ensimmäisen kerran päivätöistä virkavapaalle.

Suosio oli valtava. Mats muistelee, että joskus keikoilla tarvittiin jopa poliisipartioita pitämään yllä jonkinlaista järjestystä.

– Kerran Pohjanmaalla väki alkoi jo käydä aika kuumana, kun kaikki eivät mahtuneet sisään.

1990-luvulla bändi esiintyi paljon myös televisiossa. Mats pohtii, että tuolloin, kolmen valtakunnallisen tv-kanavan aikoihin, näkymällä televisiossa sai paljon enemmän huomiota kuin nykypäivänä. Kuitenkin bändin näkemyksen mukaan hyvin tehty keikka on yhtyeelle parasta mainosta, ja ehkä keikkojen vetäminen korkealla intensiteetillä ja paneutuminen suunnitteluun onkin osa bändin suosion salaisuutta.

Oli miten oli, myynnillisesti Fröbelin Palikat yllätti kaikki. Sutsisatsia (MTV-Musiikki) on tähän mennessä myyty vajaat 150 000, mikä vie levyn 16. sijalle Suomen myydyimpien levyjen listalla. Huhun mukaan bändin ensimmäinen VHS, Parhaat leikkilaulut 1 vuodelta 1995, on Suomen toiseksi myydyin video heti Tuntemattoman jälkeen. Virallisia tilastoja ei ole.

Pitkään ja hartaasti

Fröbelin Palikoiden kolme ensimmäistä levyä tehtiin ulkopuolisille levy-yhtiöille, ja vasta 1990-luvun puolivälissä perustettiin oma tuotantoyhtiö, Fröbelin Palikat Oy. Nykyään levyjen ja videoiden jakelua hoitavat Edel Records ja Finnkino, joiden Mats kehuu hoitaneen sarkansa erinomaisesti. Myös vanhoja levyjä on koko ajan ollut saatavilla, ja ne myyvät edelleen pieniä määriä.

– Me pidetään nyt langat omissa käsissä, saadaan päättää itse omat levytysaikataulut ja sisällöt.

Mats ei kuitenkaan myönnä, että tuntisi minkäänlaista katkeruutta esimerkiksi siitä, että suurimman menestyksen saavuttanut Sutsisatsi tehtiin ulkopuolisten piikkiin. Yhtye yritti myöhemmin ostaa oikeudet aiempiin levyihinsä omalle tuotantoyhtiölleen, mutta kaupoista ei päästy sopimukseen, ja hanke hautautui historiaan.

– Hieno asia, että ollaan päästy alkuun, ilman näitä ulkopuolisia olisi kyllä jääneet levyt tekemättä. Ei siihen aikaan olisi osannut lähteä mitään omakustanteita tekemäänkään. Siinä on sitten sivussa katsellut ja oppinut miten nämä lainalaisuudet toimii musabisneksessä. Toivon mukaan on jotain oppia tullut matkan varrella.

Base-Beatin konkurssin jälkeen bändi eli hetken epätietoisuudessa vanhojen levyjensä tulevaisuuden suhteen. Lopulta kuitenkin Poptori otti vanhan tuotannon suojelukseensa. Mats naurahtaa, että edelleen niitä vanhoja levyjä myydään huoltoasemilla ympäri Suomen.

Alussa yhtye teki paljon pohjatyötä musiikkinsa eteen ja levitti – yhtyeen rumpalia lainaten – ilosanomaansa ympäri Suomen. Mats kertoo, että vaikka Palikat uskoikin itseensä, menestys tuli kuitenkin yllättäen.

– Onhan ne hienoja kokemuksia, en olisi koskaan osannut odottaa, että tällaista tapahtuu. Kun sitten jossain vaiheessa lyötiin kulta- ja platinalevyt kouraan, niin siinä oli ihan huuli pyöreänä, että tämmöistäkö tämä on. Menestyksen myötä on kokenut niin paljon kaikenlaista, mitä ihan jokainen ei koskaan pääse kokemaan.

Musiikki tuo harvalle tekijälleen merkittäviä rikkauksia, eikä lastenmusiikki ole mikään poikkeus. Etenkään neljälle bändiläiselle jaettuna menestyskään ei ole suonut ylen määrin mammonaa, vaikka Mats myöntääkin, että viiden kovatahtisimman vuoden ajan musiikki elätti neljä lapsiperhettä. Suomi on kuitenkin rajallinen markkina, ja hyvämaineisenkin yhtyeen on tehtävä joka kerran kova työ, kun uutta materiaalia halutaan tuoda ihmisten tietoisuuteen. Radio ei lastenmusiikkia soita, levyarvosteluja ei juuri tehdä, eikä lastenlevy ylitä muutenkaan uutiskynnystä. Yhden tekijän saama huomio hyödyttää kuitenkin kaikkia.

– Edellisen kerran media kiinnostui lastenmusiikista, kun 2000-luvun alussa tuli Lenni Lokinpoikanen, ja silloin toimittajat alkoi mullekin soitella, että mitenkäs lastenmusiikissa maa makaa. Sama kun tuli tämä Ipanapa ja muuta. Kyllä se hyödyttää aina koko kenttää, kun joku saa huomiota. Ihmiset kiinnostuu asiasta ja huomaa, että täälläkin tapahtuu jotain. Suomessa kuitenkin tehdään hyvää ja monipuolista lastenmusiikkia vuosittain.

2000-luvulla Palikat on tietoisesti painanut jarrua, keskittynyt päivätöihinsä ja pitänyt bändiä yllä verkkaisemmalla tahdilla. 20-vuotisjuhla oli kuitenkin tarpeeksi hyvä syy lähteä jälleen keikkailemaan – huolellisen kiertueen suunnittelun jälkeen, tietysti. Viimeisin, vuonna 2004 ilmestynyt Pii-Paa on toistaiseksi myynyt hieman reilut 10 000 kappaletta, mikä on lastenlevylle hieno saavutus, vaikkakin vain murto-osa kuumimman menestyksen vuosista. Mats toteaakin, että jos Suomessa haluaisi itsensä lastenmusiikilla elättää, niin leipä tulisi keikkailusta, murusina pitkin maata.

– Jos tätä olisi rahan takia tehty, niin juttu olisi poltettu loppuun jo aikoja sitten. Meillä on ollut ajatus, että mieluummin pitkään ja hartaasti. Vuosien varrella on kuitenkin koko ajan biisejä syntynyt ja löytynyt jotain uutta kehiteltävää, niin sen puitteissa aina isommat projektit vähän sähköistävät tunnelmaa.

Fröbelin Palikoiden onneksi nykyajan lapset ovat käteviä käyttämään uusinta tekniikkaa, ja vireillä oleva musiikin formaatin vaihto netistä ladattaviin bittivirtoihin tuskin tulee häiritsemään bändin myyntiä. Mats arvelee myös, että cd-levyille tulee käymään kuten aiemmin c-kasetille; vanhat soittimet siirretään lastenhuoneeseen, jolloin lastenmusiikkia myydään cd:lläkin varmasti vielä pitkään. Ja tuskinpa formaatilla on niin väliä, jos homma toimii.

Fanit monessa polvessa voivat siis olla huoleti: Fröbelin Palikat rokkaa edelleen!

Radio Suomen Hannu Hanhi – Mika Nuorva tekee väliinputoajamusaa

Julkaistu 21.10.2013

Laulaja-lauluntekijä Mika Nuorvan (s. 1972) kolme soololevyä ovat soineet tiuhaan tahtiin Radio Suomessa ja saaneet kriitikot lämpenemään. Mutta olematon keikkakysyntä ja ei-niin-mahtavat levymyyntiluvut laittavat miehen miettimään, onko hänen genrensä ”väliinputoajamusa”.

Mika Nuorvan vuonna 2002 julkaistulta esikoislevyltä Radio Suomen listasoittoon lähtivät nimikappale Yötä myöten, sekä seuraava single Yksinäinen ilta. Suunnitelma beeltä (2005) soittolistalle ylsi viisi laulua, joista Kuutamolla kävi Radio Suomen soitetuimpien kärkipaikalla. Radiomenestys yltyi vuonna 2007, kun Paratiisin siirtomaat julkaistiin. Nimikappale mahtuu Radio Suomen viime vuoden 40. soitetuimman listalle, ja soittoa saivat myös Virta sammuu, Vierivät vuodet ja Talven yli. Nuorva pysytteli Radio Suomen soitetuimpien listalla viime vuonna kahdeksan kuukautta peräkkäin.

– Olen ollut Radio Suomen lellikki, oikea Hannu Hanhi. Pidän itseäni todella hyväosaisena siinä mielessä. Kunnioitan ja arvostan Yleisradiota ihan älyttömästi, koska se on itsenäinen ja tietyllä lailla kaupallisuuden ulottumattomissa. Vaikka sielläkin tehdään kuuntelijatutkimuksia, soittoaikaa saa hyvin monipuolinen musiikki, sellainenkin, joka ei puhtaasti kaupallisille kanaville kelpaa. Yleisradiossa otetaan musiikillisetkin arvot todesta, Nuorva kiittelee.

Tekstivetoisen musiikin tekijänä häntä surettavat kaupallisten kanavien lyhyet soittolistat ja se ideologia, että musiikin pitäisi olla kuin tapettia, jottei se vain häiritsisi ketään. Kaupalliset radiokanavat eivät ole lämmenneet Nuorvan elämänmakuisille lauluille, mutta syyt eivät välttämättä ole musiikilliset. Eräänkin kanavan mielestä Vierivät vuodet olisi kyllä ollut ”vuoden 2007 kovin juttu”, jos sen olisi julkaissut yksi tunnetumpi laulaja-lauluntekijä.

– Just tää on tyhmää: radiokanava uskoo biisiin, kehuu ja suitsuttaa sitä, muttei halua tehdä musiikkikulttuurityötä, vaan pitää kauheana riskinä ottaa soittolistalle tuntematonta tekijää. Tämän saman perustelun Kähkönen (levy-yhtiö Humble Housen Pekka Kähkönen) on kuullut sata kertaa, Nuorva hymähtää.

Hänen kaikki soololevynsä ovat saaneet hyviä arvosteluita: niissä on sellaisia mainintoja kuin ”oikeasti superhieno levy”, ”yksi aidoimman kuuloisista aikoihin”, ”mukana laulaja-lauluntekijöiden mestaruustaistossa”, ”teksteissä rutkasti enemmän oivallusta kuin keskimäärin”, ”häkellyttävän hienoa”, ja niin edelleen.

Usvaliitto valmiina lähtöön

Tuntuisi loogiselta kertoa seuraavaksi, että Nuorvan levyt myyvät hyvin ja hänen bändilleen, Usvaliitolle, pukkaa kivasti keikkaa. Mutta ei.

– Radiosoitolla, keikkojen määrällä ja levymyynnillä ei tunnu olevan mitään yhteyttä, Nuorva oikaisee.

Levynjulkaisukeikkoja lukuun ottamatta Usvaliitto ei ole lava-aikaa saanut.

– Useat ohjelmatoimistot on kyllä olleet, että ”jepjep, kohta lähtee”, mutta jääneet odottelemaan jotain läpimurtoa, joka laittaa puhelimet soimaan. Ja jos alan ammattilaiset ei pysty järjestämään meille keikkoja, niin miten mä muka itsekään tietäisin, miten keikalle pääsee, Nuorva ihmettelee.

Nuorvan laulun ja kitaroinnin lisäksi Usvaliitossa kuullaan Esko Turpeisen ja Pietu Liaksen kitaroita, Mikko Pellisen kosketinsoittimia, Juha Järvisen rumpuja ja Mikko Löytyn bassoa. Viimeksi mainittua lukuun ottamatta kaikki soittavat myös Nuorvan levyillä. Poppoo olisi valmis keikkailemaan omilla biiseillä sekä rokkiklubeilla että tanssipaikoissa, eikä Nuorvalla olisi mitään sitäkään vastaan, että liikkeelle lähdettäisiin duo- tai triomuodostelmassa.

– Tässä on ammattilaisista koostuva bändi valmiina, mutta ei kelpaa. Ne muutamat keikat mitä levyjen myötä on tehty, on saaneet ihan hirmu hyvän vastaanoton. Väkeä on ollut, osa on kuunnellut ja osa jorannut. Sen verran vahvaa on ollut tuo maakuntaradiosoitto, että joka keikalla ovat tulleet ihmettelemään, että olipa paljon tuttuja biisejä, siinäkö sä nyt olet, Nuorva kertoo.

Karvahattugospelia

Ennen soolouraansa hän julkaisi Pekka Kososen kanssa neljä levyllistä Soihtuorkesterin körttigospelia, ja hankki kirkollisissa piireissä vahvan jalansijan muusikkona.

– Körttigospel, tai karvahattugospel, on gospelin konstailematonta marginaalia, jossa on lupa puhua elämästäkin, ei pelkästään omaan uskovaisuuteen liittyvistä asioista. Siinä on vähemmän Jeesus-sanoja, Nuorva selvittää.

Saman karvahatun alle mahtuvat myös muun muassa gospelistit Jaakko Löytty, Jouko Mäki-Lohiluoma, Kari Haapala ja Teppo Nuorva, jonka bänditouhut tekivät Mikaan aikanaan suuren vaikutuksen. Isoveljen huoneesta kantautuva kantrifolk sekä itse väsätyt kurkkupurkkirummut ja rockradio olivat Mikan musiikilliset innoittajat pienenä poikana. Omat rummut hän sai 9-vuotiaana, ja 12-vuotiaana tuli sisäinen käsky lainata isoveljen kitaraa ja kirjoittaa ensimmäinen laulu. Rippikoulu ja seurakuntanuoruus johtivat gospelkuvioihin, rummut vaihtuivat kitaraan ja lauluja syntyi jatkuvasti.

Mika Nuorva kuittaa gospeltaustansa todeten, että ”elämä on kokonaisuus”.

– Kyllähän näissä mun soololevyjenkin kappaleissa tulee ilmi, että ihmisillä tuppaa olemaan jonkinlainen suhde luojaansa. En sitä mitenkään tietoisesti karsasta, mutten myöskään alleviivaa.

Hän on esiintynyt seurakuntien järjestämissä tilaisuuksissa lähes pari vuosikymmentä ja niiden ollessa kyseessä se onkin Nuorvan puhelin, joka soi. Yleisö on pieni mutta kirjava: on nuoria, jotka haluavat kuulla Nuorvan hengellisiä lauluja eli ”henksuja”, on eläkeikäisiä jotka olettavat tulevansa virsikonserttiin ja työikäisiä, joille Nuorva on Radio Suomesta tuttu.

– Ihan mahdoton tilannehan tuo on alkaa ajatella, mitä kukin haluaa kuulla. Vedän niitä lauluja mitä sinä iltana haluan. En näe gospelhommaa ja soolotuotantoa toisiaan pois sulkevana asiana. Joka ei sitä kestä, että saatan laulaa rakkauslauluja kirkossa ja seurakuntasaleissa, niin se ei sitten kestä sitä.

Profiloitumisen probleema

Mika Nuorva painottaa olevansa todella tyytyväinen ja onnellinen soololevyjensä saamasta vastaanotosta. Mutta Usvaliiton radiosoittoon nähden ankea keikkamäärä ja levyjen ei-niin-mahtavat myyntiluvut sekä kaupallisten kanavien nuiva suhtautuminen laittavat miehen miettimään, onko hänen edustamansa genre ”väliinputoajamusa”.

– Oiskohan mun pitänyt ottaa jättimäinen iskelmäleima otsaan? Tai laittaa enemmän särökitaroita ja tehdä rokimpaa? Vai enemmän koneita ja popimpaa? Mun biisithän on ihan mitä tahansa genreä riippuen siitä, miten ne tuottaa.

Ehkei jättimäinen, mutta jonkin kokoinen iskelmäleima Nuorvalla on, eikä se häntä harmita, päin vastoin – onhan slaavilainen iskelmä osa suomalaisuutta. Mutta oikeastaan sen miettiminen, mikä on iskelmää ja mikä poppia, mikä jotain siltä väliltä ja mikä jotain ihan muuta, ei huvittaisi häntä yhtään.

– Enkä mä tiedä, haluaako yleisökään sitä miettiä.

Nuorva on tuottanut itse kaksi viimeisintä levyään pitäen mielessään ensimmäisen levyn tuottaneen Hannu Pikkaraisen kannustava vinkki: Millään muulla ei ole väliä kuin sillä, että kuulijalle tulee hyvä fiilis. Kun Nuorva joka tapauksessa tekee biisiensä demot kotistudiossaan huolella, on levyjen tuottaminen itse luontevaa.

– Demonteko vaikuttaa ratkaisevasti sävellykseen ja jossakin määrin myös teksteihin, prosessi on kokonaisvaltainen.

Nuorva kertoo soittavansa useita soittimia ”huonosti ja vähän” eli juuri sen verran, että saa mallinnettua soittajille, mitä tarkoittaa.

– En ole soittaja, mutta ehkä jollakin lailla lahjakas ymmärtämään eri instrumentteja. Pistän transposen päälle ja soitan c:stä jotain sinne päin. Tutut muusikot ymmärtävät heti, mitä olen tarkoittanut, ja soittavat saman niin kuin se oikeasti kuuluu soittaa. Tosin aina jotain mun soittamaakin päätyy levylle.

Laulun tekemisen lähtökohtana on teksti, sen sisältö ja tarina sekä se, että biisi toimii jo paljaaltaan, trubaduurihengessä. Lähestymistapa sovittamiseen ja tuottamiseen on ”laululähtöinen”.

– Ja siitäpä seuraakin helposti se, että on vaikea profiloitua johonkin tiettyyn genreen. Tietysti mua tuottajana pitäisi kiinnostaa enemmän kokonaisuus, mutta kun mulle laulut on yksilöitä.

Nuorva kertookin harkinneensa mahdollisuutta, että seuraavan levyn tuottaisi taas joku muu. Syy ei ole se, että hän haluaisi välttää väliinputoamisen ja profiloitua, vaan vaihtelunhalu ja se, että tuottaminen on iso työ ja jo laulujen kirjoittaminenkin vaatii paljon aikaa.

Tarkka ja herkkä kaveri

Mika Nuorvan teksteistä kuulee, että vaivaa on nähty isosti ja työtuolia säästämättä: tarinankerronta on sujuvaa, sanankäyttö taloudellista ja teksti tiukassa kuosissa.

– Kyllä mä istun ja hieron. Mulle on minimi, että riimit on puhtaat. Siitä olen junnuvainiolaisittain tarkka. Riimittely ei kuitenkaan saa mennä överiksi niin, että siitä pidetään kiinni sisällön ja tarinan kuljetuksen kustannuksella, Nuorva tuumii ja lisää:

– Toki on ihan älyttömän hienoja lauluntekijöitä, ja tosi paljon, jotka kirjoittaa hienoja kappaleita, joissa riimit on ihan mitä sattuu. Mutta kun kaikki muu tekee vaikutuksen ja toimii, niin hyvä.

Paitsi loppusointujen puhtausvaatimuksilla, tämä pikkutarkaksi käsityöläiseksi itsensä nimeävä lauluntekijä kahlitsee kynäänsä myös sisäriimeillä.

– Sisäriimit groovaa hyvin, mutta sanelee aika kylmästi sen, mihin seuraavaksi mennään. En kauheasti harrasta sitä, että riimiparit vaihtuu säkeistöstä toiseen. Joten kyllä mä välillä katson ekan säkeistön jälkeen, että voi jesus minkä rakenteen mä tähän tein: tonne loppusoinnut ja tonne sisäriimit…

Nuorva tekee tekstit ja sävellykset yhtä aikaa, pohdiskellen paljon melodian ja tekstin välisiä jännitteitä.

– Saatan miettiä tosi tarkkaan, että voiko tietyn sanan laulaa nousevalla sävelkululla, kun siinä vaihtuu sointu toiveikkaaksi, vai pitäisikö kuitenkin vähän masentaa kuulijaa jollain toisella ratkaisulla. Jännitteet on kiinnostavia, Nuorva tuumii ja mainitsee esimerkkinä kantrimusiikin, missä synkeistä asioista kerrotaan iloisilla melodioilla.

Myös tuotantoasiat ovat mielessä jo laulun syntyvaiheessa, ja laulun tarina hahmoineen pyörii filminä mielikuvissa.

– Kun tämä kaikki tapahtuu samanaikaisesti, lauluista tulee väkisin aika visuaalisia, hän summaa.

Hän sanoo kamppailevansa jatkuvasti ”luontaisesti täysin ylimitoitettua dramatiikan tajuaan” vastaan, jotta laulujen pateettisuus ei karkaisi lapasesta.

– Melkein biisin kuin biisin kanssa mua itkettää jossain vaiheessa. Mä elän ihan tosissani myötä kuviteltuja kohtaloita ja paljon sellaistakin, mikä ei päädy lauluun. Kun mietin, miten tässä voisi käydä ja miltä tosta ihmisestä tuntuu, niin mä herkistyn heti. Sen takia musta ei varmaan pappia tullutkaan: mähän vuotaisin kuiviin, kun itkisin puheita kirjoittaessani.

Sauvakävelyn kautta voittoon

Toiveikkuus sekä sarkasmin ja huumorin, varsinkin mustan, pilkahdukset ovat Nuorvan keinoja silotella tarinoiden traagisuutta ja pistää pateettisuutta piiloon. Hän sanoo olevansa arkiromantikko ja tarinankertoja, jolle on luontevinta kirjoittaa havainnoivasti pienistä-suurista asioista, vaikkapa hössöttävästä mummosta, tansseista keittokomerossa tai kuohuviinistä kumpparissa.

Radiohitti Vierivät vuodet on erilaista Nuorvaa, jonka löytäminen vaati omien rajojen rikkomista ja arkuuden voittamista. Päässä alkoi soida fraasimelodia, joka huusi seurakseen juhlallista tekstiä.

– Mulle tuli mieleen se, kun Ruuskan Pekka sanoi joskus, että koska mä olen terävä tarkkailija ja tekstitän kerronnallisesti ja kuvailevasti, niin mun kannattaisikin kokeilla rajojani pateettisuuden kanssa. Kirjoittaa joskus myös isoista asioista. Silloin mä ajattelin, että eihän mulla ole ikinä pokkaa siihen, mä koen itseni pikemminkin ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.

Nuorva lähti kuitenkin noudattamaan neuvoa, ja kun Vierivät vuodet -kertosäkeistön teksti alkoi rakentua juhlavasti ”Olkoon nuoruus vain haihtuva”, hän oli hämillään.

– No ei todellakaan mulle tyypillistä! Mutta kyllä mä leinolaisuuden kannattaja olen ja pidän siitä kovasti, vaikken olekaan kokenut sitä omimmaksi kirjoitustyyliksi.

Vierivät vuodet -kertosäkeistön ja ensimmäisen säkeistön jälkeen tulikin kauhea lukko, jonka auki saaminen vaati pakkokeinoja.

– Lähdin sauvakävelylle ja päätin, että en palaa ennen kuin teksti on tehty. Varmaan mun aika huono kunto motivoi kuumeiseen työskentelyyn, ja ihan kohtuullisen lenkin aikana sain kakkossäkeistön valmiiksi.

Nuorva on saanut rohkaisevaa palautetta laulustaan, jota kertoo rakentaneensa ”kauhean arkana”.

– Yhteydenottoja on tullut paljon varsinkin miehiltä, jotka haluaisivat esittää laulun rakkaalleen tai vaikka anopin syntymäpäivillä. Yksi veteraanikuorokin pyysi nuotteja, koska halusi laulun ohjelmistoonsa. Tästä olen ihan pähkinöinä.

Flow’hun ja takaisin arkeen

Työ kuljettaa nuorisotyönohjaajaksi kouluttautunutta Mika Nuorvaa Jyväskylästä sinne, missä herännäisyyttä esiintyy, eli Savoon, Pohjanmaalle ja pääkaupunkiseudulle. Reissupäivien lisäksi viikonloppuisyys vie oman antoisan aikansa. Laulujen tekeminen on hyvin kausittaista, mutta muistiinpanoja syntyy lehtiöön ja puhelimen muistiin koko ajan.

– Mun on ihan mahdoton saada pysymään sitä flow’ta. Sitä kun pääsee kirjoittamaan, menee mukavasti sekapäiseksi, menettää kontrollin arkeensa ja muut asiat paitsi luomistyö menettävät merkitystään, Nuorva sanoo.

Hän ei ole puoleen vuoteen kirjoittanut juuri mitään, vaan elellyt rauhassa viime levynjulkaisun jälkeistä sulatteluaikaa ja tunnustellut varovasti uusia ideoita. Seuraavan levyn julkaisuajankohtaa ei ole tarvinnut hätiköidä kalenteriin, ja Nuorvaa julkaiseva Humbe House on lauluntekijäystävällinen siinäkin mielessä, että kustannussopimusten perään ei kysellä.

Pientä kipinää seuraavan levyn tekemiseen Nuorvalla jo on, ja suunta, johon hän haluaisi lauluntekijänä kulkea, alkaa hahmottua.

– Luovempaa ja kahjompaa. Enemmän kuin säntillisiä tarinoita, niin jotain lyyrisempää ja taiteellisempaa, hän hahmottelee ja mainitsee kaksi itselleen tärkeää levyä: Hectorin Nuku idiootti sekä Varjot ja lakanat.

– Taiteesta ymmärrän vain sen mitä itse ymmärrän, enkä pidä itseäni taiteilijana, mutta haluaisin mennä enemmän sekapäiseksi ja kirjoittaa rohkeammin sellaista, mistä en ole itsekään ihan varma, mitä se tarkoittaa ja mistä kertoo.

Myöskään muusikoksi Nuorva ei pysty itseään sanomaan, vaan on mieluummin mies, joka harrastaa musiikkia vakavasti, kun on sen aika. Hän kertoo haluavansa tutustua itseensä laulunkirjoittajana, ja aikookin aktivoitua hakemaan apurahoja, jotta saisi mahdollisuuden viettää jonkin aikaa enemmän flow’n ehdoilla.

– Mulla on rima korkealla ja suhtaudun lauluntekoon, ikään kuin itseltäni salaa, hyvin vakavasti. Välillä yllätyn, miten vereslihalla sitä onkaan oman luomisensa kanssa. Mä en vielä oikein tiedä, kestäisinkö mä sitä päätyönä.

Not War

Julkaistu 21.10.2013

Viihdytyskiertueethan suoriuduttiin varsin kuluttavissa olosuhteissa, sattuneesta sotatilasta johtuen. Mutta taiteilijat olivat valmiita viihdyttämään, niin kuin aina. Ihmishenkiä ei tietenkään voi korvata, mutta materiaalisia menetyksiä sattui ja rauhan oloissa piti pystyä alkamaan harjoittamaan ammattiaan, perustamaan perheitä ja myös elättämään heidät. Päämajan ohjelmatoimiston mukaan muun muassa korpraali T. Joutselalta tuhoutui viulu kokonaan ja hän saikin siitä kompensaationa 7000 mk. Eräs alikersantti V. Vesterinen sai kahdesta hanurista 3600 mk ja muuan A. Lievonen harmonikasta 2030 mk.

Kuinka tämä sitten liittyy aiheeseemme? No, tietysti sillä tavalla, että harmonikkataiteilijoista Vili Vesterinen oli Make Lievosen kummisetä ja Aarre ”Aki” Lievonen hänen isänsä. Make itse on sodan jälkeen kehiin hypänneitä suuria ikäluokkia. Hänestä itsestään, varmaan senkin takia että sai rautaisannoksen sitä itseään, koskapa isänsä opetti kotona lukuisia oppilaitaan, ei tullut hanuristia vaan basisti- säveltäjä. (Viulisti Joutsela oli tietenkin Humppa-Veikkojen viulisti joka myöhemmin, angloamerikkalaisen viihteen rantauduttua Suomeen, lauloi riemukkaan version alunperin Lennon-McCartneyn nuorisokappaleesta ”She loves you”, nimellä ”Hän sinun on”. Varhaista fuusiota.)

Lähdetäänkö alusta, niin kuin aina?

– Joo, faija oli haitaristi, hyvä hanuristi, Suomen mestari mallia 1945. Korjaili himassa haitareita ja antoi soittotunteja. Kun tulin koulusta, niin siellä oli vähintään kolme oppilasta vetämässä. Pakko mennä vessaan läksyjä lukemaan.

Missäs tämä tapahtui?

– Tämä oli siis Lahdessa. Mä olin itse asiassa paljon enemmän kiinnostunut urheilusta, jääkiekkoa, futista ja korista. Meillähän oli piano, ja faija yritti kyllä opettaa mulle hanuriakin. Se oli liian hebreaa. Ei mennyt läpi.

Oliko näppäin- vai pianohaitari?

– Näppäin. Se tekniikka oli ihan outo mulle, se oli niin kuin tämä vanha soittovitsi (pistää sormet pieneen nippuun ja liikuttelee ylös ja alas). Mä en tosiaan tunne sitä järjestelmää…

Ei tunne monet ”hanuristitkaan”…

– Ha-ha. Pitää paikkansa. Mutta meillä oli siis onneksi myös piano siinä. Sitä aloin tapailemaan ja aloin heti painelemaan omia juttuja. Saattoihan se olla että kun koko ajan joutui kuuntelemaan pakostakin musaa niin sieltä sitten tuli jotain impulsseja…

Kun olit tällainen salskea ja pilaantumaton urheilijanuori, niin mitä kautta musiikki ui liiveihin?

– Mulla oli sellainen kidekone joka laitettiin patteriin kiinni että sai kuunneltua ulkomaan kanavia.

Aikansa iPod?

– Joo. Sillä kuunneltiin Amerikan Ääntä (Voice of America, Yhdysvaltojen Eurooppaan, erityisesti itään suuntaama ”propaganda”-kanava). Sitten oli pari frendiä jotka oli kiinnostuneita jatsista ja siitä se sitten alkoi. Sehän oli aika sattumaa mitä sieltä tuli, mutta kaikki kelpasi. Faija vähän hermostui kun yöt kuunneltiin ja aamulla olisi pitänyt lähteä kouluunkin. Sieltä radiosta kolahti Art Blakeyn Jazz Messengerit ja Cannonball Adderleyn kvintetti, muun muassa. Tämä oli varmaan ajallisesti jotain kuuskytkahta.

Popmusahan ei vielä ollut tullutkaan. Oli iskelmähommaa enemmänkin.

– Ei ollut. Keikoilla soitettiin kaikenlaista, lattareita ja tietenkin jazzahtavaa eka tunti alussa. Mutta tuollaista perinteistä jorausmusaa. Valssia, tangoa ja jenkkaa.

Eli sä lähdit jo kouluaikana keikoille. Miten se tapahtui?

– Jossain tarvittiin basistia, tästä sain kimmokkeen. Oli sellaisia pikku bändejä. Silloin oli näitä konvia, siis konventteja eli koulubileitä aika paljon. Mä olin saanut faijan ostamaan basson, kovan puristuksen jälkeen. Ei se oikein hyväksynyt sitä. Mutta kun mä sain sen basson, niin mä kävin samaan aikaan Lahden musiikkiopistossa pianotunneilla. Suoritin jotain kurssitutkintojakin. Että kai se ajatteli että kuitenkin suhtaudun vakavasti musaan.

Siihen aikaan oli kuulemma tapana, että vahvin kundi laitettiin aina bassoon, se oli sen aikaisilla soittimilla ja vahvistusmenetelmillä aika fyysinen soitin?

– No joo, voi olla hyvinkin paikkansa pitävää, ei ollut vahvistimia ja kielet siksi oli korkealla. Kädet verissä vedettiin. Jotkut jätkät veti hanskat kädessäkin. Mä näin välillä painajaisia… Nykyäänhän tatsi pitää taas säätää mikrofonin mukaan ja sehän vaikuttaa taas ikään kuin vastakkaisesti. Basson resonanssi ei ehdi mukaan jos repii…

Missäs vaiheessa tuli vahvistimet kehiin?

– No, ensinnäkin nämä keikathan oli kaikenlaisilla seurojentaloilla, eli kun tultiin paikalle piti basso ensin sulattaa jossain uuninreunalla kun se oli ollut matkan ajan auton katolla. Basso oli ihan jäässä. Joissakin paikoissa löytyi kun etsi lavalta sellainen sopiva kulma johon sijoittuessa se ampu soundin saliin, ihan niin kuin ”natural”. Sillä sitten mentiin. Eikä silloin tietenkään yleisvolyymi ollut mikään hirveän kova. Mä olin silloin itse asiassa vielä koulussa ja tein paljon tuurauskeikkoja, en ollut vakituisesti missään bändissä. Kolme – neljä eri bändiä vuorollaan oli kehissä. Vähän niin kuin sinkoilua sinne ja tänne. Sitten saattoi olla putkeen joku viikko Kauppahotellissa ja silleen. Mulle aina soitettiin kun tarvittiin.

Olit niin kuin Lahden ykkönen?

– Joo, oikeastaan Lahden A. Ha-ha.

Musiikin omaksumisen kannalta varmaan hyvä että soitti monenlaista ohjelmistoa…

– Joo, ehdottomasti. Sitten kierrettiin vähän pitempään, tuon Isotalon Lassen kanssa. Se yritti kanssa hanurilla, mutta sitten alkoi tulla näitä sähköurkuja ja sähköpianoja. Aika hirveitä saundeja. Oli ne kuitenkin vireessä. Mutta ylipäätään tämä ravintolasoitto poikkesi noista lavoista, pysty soittamaan vähän monipuolisempaa ohjelmistoa ja siellä oli paremmat muusikot. Juuri Kauppahotelli ja Jukola…

Vähintäänkin maksetut treenit, jos viisi-kuusi tuntia illassa vetää. Ja jos jaksaa soittaa biisit oikein. Ja ne biisit, tämä standardiohjelmisto, oli pääosin parhaiden äijien tekemiä. On tietysti edelleenkin.

– Kyllä siitä varmaan hyötyä oli. Mä olen kyllä vähän sellainen että ne biisit on vaan tullu ja menny. En niitä sillä tavalla rekisteröinyt Varmaan vähintään alitajuntaan kuitenkin jättänyt merkkejä, vaikka ei pysyvästi jäänyt ohjelmistoon. Melodia on aina ollut tärkeä, varmaan tullut ja jäänyt näistä italialaisperäisistä iskelmistä osa takaraivoon. Paljonhan säestettiin näitä laulajia, Laila Kinnusia ja muita. Yleistarjonta oli kyllä kapeampaa kuin nykyään. Mutta huippujakin oli.

Eli päästään suoraan tähän lyhyeen Olavi Virta -kytkentään urallasi.

– Me tehtiin sellainen puolen vuoden rundi… veikkaisin että se oli jotain kuuskyt… mä olin sen jälkeen laivalla… siis kuuskytviisi tai sellaista. Se oli aika rankka reissu. Se rundi alkoi ja eka keikka oli juuri Lahdessa, mutta sitä itseään ei näkynyt paikalla. Kakkossolisti sitten hoiti hommat. Jälkeenpäin selvisi sitten mitä oli tapahtunut. Se homma ei suoranaisesti siitä itsestään johtunut, vaikka tietenkin johtui. Se oli päässyt sairaalasta ja sillä oli ollut jotain maksamattomia sakkoja, mistä lie ja sitten poliisit oli laittaneet sen kaappiin. Päästiin kuitenkin reissuun. Fonissa oli Jonesonin Kaitsu, ihan hyvä kundi, sitten yksi nuori rumpali, jonka nimeä en nyt muista. Sitten Taito Vainio hanurissa, huh huh, todella taitava jätkä. Hieno soittaja. Ola ja Varasen Ykä, joka oli tämä kakkossolisti. Meillä oli Kajaanissa matkustajakodissa päämaja ja sieltä sinkoiltiin sitten lähiseuduille. Ei siihen aikaan ollut hirveästi näitä hotelleja.

Ei odottanut karamelli tyynyllä?

– Ei. Ei minibaareja ja sellaisia tunnettu. Siellä oli sitten tällaista, että pidettiin soiton ohella laulukilpailuja. Ihmiset oli vähän ujoina, näki että niitä halutti, mutta eivät uskaltaneet. Taito Vainio sitten kävi hakemassa niitä että: ”Tänne vaan, ei muuta kun laulamaan!”. Piti vähän avittaa, ”Kyllä tämä ihan hyvin menee!” Niitä kertyi sitten siihen ja kysyttiin että mitä laulat. Ola tuli sitten kepin kanssa siihen viereen ja istu tuolille. Se oli niin kuin päätuomari. Me vedettiin intro: ”Da-du-de-du-de-dida di-du-dee.. ”Sitten kilpailija alkoi laulamaan. Ola istu kyllästyneen näköisenä ja oli muutenkin hermostunut, vanha mies ja vielä jos ei ollut mitään drinkkiä saanut alle niin… No, se kuunteli noin kuusi tahtia, jos sitäkään, nousi ja sanoi: ”Vittu minä en jaksa tätä.” Ja käppäili pois. Se loppu niin kuin siihen. Se homma.

Nämä oli varmaan näitä veronalennusohjelmia, joita oli pakko keksiä, että sai huviveroa alemmaksi.

(Huvivero, vero jolla valtio pahimmillaan rokotti mielivaltaisen prosentin päältä, jos ihmiset halusivat pitää liian hauskaa.)

– Joo se oli varmaan tämän takia. Ola sitten lopetti tuomaroinnit siihen, mutta pakkohan niitä skaboja oli pitää. Ola ei voinut olla, kun se sano kaiken suoraan.

Oli vähän kun tämä Idols-Simon… latasi suoraan pataan.

– Joo samalla tavalla tyrmäsi. Hah-hah. mutta, opettavainen rundi tämä oli jo sen takia, että sai vetää Vainion kanssa. Aina kun tuli tämä viidentoista minuutin breikki ja taukomusa laitettiin päälle, niin se otti mun basson ja veteli siellä verhojen takana sen musan päälle. Veti kaikki biisit lonkalta. Sehän soitti viuluakin hyvin. Siinä sitten tsekkailin niitä bassolinjoja mitä sieltä tuli. Erittäin hyvin veti. Niitä katselin siinä ja opin samalla. Sain sitten myös siltä myöhemmin tunnustuksen, se pyysi mut ensimmäiselle radiokeikalleni, tuonne Fabianinkadulle. Siellä oli Ingmar Englund kitarassa ja muita vanhempia starbuja. Olisiko ollut Cyril Salkiewick pianossa. Me tultiin junalla, minä Lahdesta ja Taito hyppäsi kyytiin Hyvinkäältä. Se etsi mut sieltä junasta ja sitten istu alas. Avasi salkun ja alkoi sitten kirjottaan niitä stemmoja sinne sessioon. Hyvinkäältä Helsinkiin. Ha.

Ei yhtään liian myöhään? Tai siis ilmeisesti ihan ajoissa…

– Hyvin se ehti. Omia biisejään duunasi. Kysyi aina multa että vedetäänkö tämä tai tämä… ”Taitomiehen jenkka”, se oli yksi jonka muistan. Hyvin svengaava jenkka. Hyvä nauha siitä tuli, harmi että ei varmaan ole tallella. Varmaan on vedetty siihen joku hiihtokilpailu päälle. Se todennäköisesti löytyy kyllä arkistosta, siis se hiihtokilpailu. Meikäläiselle juniorille jäi hyvin mieleen tämä kitaristi Englund, ystävällinen vanha herrasmies, joka veti tyylikkäästi takapotkukomppia.

Sitten laivalle soittamaan, eli Helsinkiä kohti vakaasti olemaan?

– Hansalaiva Saksaan asti, edestakaisin sahausta. Se oli tiivistä hommaa, siellä sai kuitenkin kerättyä aina vapaita ja mä käytin yhdet vapaat siihen, että kävin pyrkimässä Sibikseen. Sitten takasin paattiin. Mutsi lähetti sitten kirjeellä tiedon että olet päässyt sisälle. Jäin syksyllä veke laivasta ja alkoi siten toisenlainen sahaus, Oiva Nummelinin johdolla. Siellähän oli kaikki, Pekkis [Pekka Sarmanto], Hauta-aho [Teemu] ja Tamminen [Tapani]. Basisteja kaikki. Kun lähdin veke niin Ana [Hytti, basisti] tuli. Olin kolme vuotta siellä, soitin ihan hyvän ekan kurssitutkinnon. Sitten alkoi keikkasählääminen stadissa, Reetua [Frederik, laulaja] ja kaikenlaista muuta leipähommaa. Olin jo laivalla ostanut sähköbasson Saksasta, siis Fenderin Jazz-basson, ostin sitten vielä vähän paremman myöhemmin, tämän ekan myin Seppälän Silulle (sähköbasisti). Jazz-äijiin olin siis törmännyt jo Sibiksessä, Eeroon [Koivistoinen, saksofoni] teoriaryhmässä, keikoilla jossain kuppilassa Hauta-ahoon ja Pöyryyn [Pekka, saksofoni], jotka jostain syystä tunsi meikäläisen. Teppo alkoi selittää jotain bassojuttuja, tästä päättelin, että tunsi meikäläisen.

Olen ymmärtänyt että erilaisia tilapäisiä kokoonpanoja pyöri stadissa aika paljon, juuri näissä jamimestoissa.

– Se oli aika mielenkiintoista aikaa, erilaisia ryhmiä kasattiin tosta vaan, että hei lähetäänkö keikalle ja myös sitten hajotettiin aika nopeasti. Keikkoja oli, olisi ollut enemmänkin. Mä olin ehkä vähän laiska, mulla oli muun muassa vippi Natsalle, niin siellä se johtaja Andersson tarttui mua kädestä, että mennäänkö Make tonne mun byrooseen. On vähän asiaa. Siellä sitten, et voisit sä tulla tännekin keikalle, ha-ha. Että sitä se ”vippi” tarkottaa, ha-ha. Mutta Natsallahan oli tämä kuuluisa maanantaimeininki, kaikki oli siellä jazzarit ja popparit ja rokkarit, varsinaista fuusiota. Niin kuin käytännössä. Kaikki soitti viikonloppuisin eri solistien bändeissä

Mikä oli eka oma ryhmä? Kuinka se muotoutui?

– Muistan sen hyvin. Mä näin Natsalla kun Hasse Walli soitti, se oli palannut joltain pitkältä Euroopan reissulta. En tuntenut sitä mutta tiesin tyypin. Sillä ei ollut reissun jälkeen omia soittokamoja, oli jollain lainakitaralla vetämässä. Kuuntelin sitten sitä tarkasti tiukan näköisenä, niin kun Natsalla oli tapana ja menin keikan jälkeen: ”Moi, soitit kyllä huonosti, mutta lähetkö mun bändiin?” Ha-ha.

Hyvää psykologiaa. Vähän niin kuin tämä Remun (renesanssihahmo) teesi, ”Ensin rautakangella päin pläsiä, ja sitten marmelaadia” -taktiikka…

– Joo. Mutta se tietenkin hiffas mistä oli kysymys. Meistä tuli parivaljakko joka pyöri noissa mestoissa. Perunatori oli sellainen keskuspaikka josta pysty sinkoilemaan joka suuntaan. Käytiin tunnelista ostamassa roiskeita, siis tällaisia makkaranjämiä ja tölkit piimää. Se oli hyvä rautaisannos, että jaksoi taas eläytyä. Rahat oli vähissä. No, Mentiin sitten ESO:n (Etelä- Suomalainen Osakunta), siellä oli Olli Ahvenlahti (piano) soittamassa. Mä olin nähnyt sen aikaisemmin Lahdessa Teinipäivillä, jonkun jazz-bändin kanssa. Olin siellä säestämässä yhtä laulajaa ja meillä oli bändissä klassisen musiikin pianisti, mimmi, joka ei hallinnut sitä säestystä. Me oltiin vähän pulassa, niin yht’äkkiä mä näen kun Otto Donner kävelee siellä lähistöllä, en tiedä minkä takia. Menin kuitenkin selittämään tilanteen sille, että ollaan vähän pulassa. Otto naureskeli ensin, mutta tuli sitten ja soitti pianolla meidän kanssa ne biisit. Hyvinhän se meni. Tämä vaan sivujuonteena miksi minä Ollin näin siellä Lahdessa. No, siellä ESO:ssa sanoin Hasselle että, mä tunnen ton tyypin, se on hyvä soittaja. Mene sanomaan sille, että se on meidän pianisti. No sehän meni. Ha-ha. Sitten meillä oli treenikämppä Korkeavuorenkadulla Rune Leskisen (rumpali, eräopas Lapissa) kanssa, se oli alussa siinä messissä. Reiska Laine (rummut) oli tullut takaisin jenkeistä ja se ikään kuin toi kannunsa sinne, luontevasti tosta vaan. Se sattui sitten pölähtämään sinne kun me treenattiin ja jäi tsekkaamaan. Mä sitten kysyin: ”Reiska, tuut sä mun bändiin?” ja se sanoi no joo. Se oli Make Lievonen Quintet. Pekka Untovuori fonissa, hillitön kotkalainen Pharaoah Sanders -friikki. Se oli alusta lähtien mun musaa, selvä kuvio. ”Tästä ei niin kuin poiketa” -meininki.

Valistunutta diktatuuria?

– Joo, se on paras linja. Mä en halunnut sellaista et soitetaan mitään jotain muuta. Ei mitään sillisalaattia.

Oliko muita ryhmiä samaan aikaan?

– Bändithän muuttui tuohon aikaan koko ajan. Tutustuin noihin aikoihin Paroniin [Paakkunainen, saksofoni] ja Eetuun [Wesala, rummut] ja ne pyysi Kareliaan Pekkiksen tilalle. Siihen oli tulossa kanssa Iljan [Saastamoinen] tilalle Janne Ödner (kitara). Se oli sitä Karelian loppuaikaa. Oltiin kyllä treenattu kaikkea ”Belzasarin pitoja” ja sun muita, sellasta arrattua, mutta se meni sitten siihen että Paroni kuulutti että nyt soitetaan tällainen Fairport Conventionin biisi ja sitten alettiin painaa rankkaa freetä, hah-hah… ehkä jengi hieman ihmetteli. Jos oli tullut niin kuin kuuntelemaan kansanmusiikkia…

Ei oltu ”Herrojen kanssa pellon laidassa” (Karelian Wesalan laulama ”radiohitti”)?

– Joo, kyllä sitäkin tarjottiin tarvittaessa, mutta välillä Eetu ei antanut mitään armoa …hah-hah. Rankkaa paahtoa… Eetu lähti sitten Eurooppaan Jan Garbarekin bändiin. Itse jouduinkin sitten konkreettisesti pellon laitaan. Nimittäin siviilipalvelukseen, Tie- ja Vesihallitukseen hommiin Hämeenlinnan tielle. Ojaa kaivamaan.

Syvällistä hommaa heti sivarille, vakaumuksen mukaan…

– Joo. Lopulta nousin ahkerasti hierarkiassa ja päädyin Kappelin viereen yhteen toimistoon, kantamaan postia ympäri kaupunkia. Asuin Pöyryn luona Rauhankadulla, ei tarvinnut bunkata virallisessa majoituksessa Klaukkalassa. Törmäsin Daveen [Lindholm, kitara ja laulu] ja se pyysi bändiin, mutta kun pääsin pois sivarista ja olin valmiina hommiin, niin ne olivatkin laittaneet Rock’n Roll -bändin kasaan: Pave Maijanen (basso ja laulu), Affe Forsman (rummut). Mutta sehän ei ollut pitkäaikainen bändi. Sitten tuli uusi kysely ja perustettiin Pen Lee& Co. Se oli nasta bändi ja toimi livenä erittäin hyvin. Lämmiteltiin joskus Royalseja, niillä oli silloin pahin pöhötauti päällä, helvetin isot kamat ja henkilökuntaa ihan pimeästi. Ei homma oikein futannut kuitenkaan, oli vähän niin kuin tungosta… Meillä ei ollut niitä ongelmia, painettiin menemään vaan. Davella oli hauska piirre, jos sattui laskemaan väärän tempon niin se laitto poikki ”Ei prrrkle, ei tuu mitään, ei toimi”, ja sitten uudestaan. Ei ollut niin tarkkaa. Että rennosti vaan ja jengi diggas. Fanit kiersi perässä keikoilla. Se oli Daven musaa, mutta mä yritin vähän olla siinä, tavallaan jaksottamassa niitä biisejä. Voisi kai sanoo että sovittamassa… nyansseja ja muuta. Kyllähän jotkut väitti, että Maken käden jälki siinä näky… Ai niin, yksi biisi on jäänyt mieleen, jonka mä muilutin kehiin. Soitettiin yhtä Tony Williamsin (amerikkalainen rumpali) biisiä ”Changin man”, jonka Dave lauloi, alkuperäisen lauloi Tony itse. Aika harvinainen yhdistelmä… ha-ha. Siinä oli vähän tahtilajiongelmia aluksi, mutta sanoin Affelle: ”Just forget it, anna palaa…”

Paljon varmaan välissä vielä on tapahtunut mutta nyt pienten ohitusten kautta ensimmäiseen soololevyyn, joka edelleenkin on varsin kuranttia kamaa ja jokunen vuosi sitten cd-muodossa re-masteroituna uudelleen julkaistu.

– Mä olin puhunut Atte Blomin (levypomo) kanssa jo Daven aikana, että haluaisin tehdä soolon ja se sanoi: ”Jee”. Love Records sai juuri silloin duunattua sen uuden studion ja ehkä mä olin vähän siinä koekaniinina, Kojo (laulaja) tosin taisi tehdä ihan ekan levyn siellä, mutta mä olin varmaan toinen. Ei siinä mitään.

Mitä muistoja, se oli kuitenkin iso pläjäytys aikanaan? Paljon soittajia.

– Joo, mä itse asiassa äskettäin kuuntelin sitä uudelleen masteroitua, en muuten mutta kun yksi tuttu halusi kyläillessään välttämättä sitä tsekata. Tuli mieleen että olihan siellä aika paljon ryhmää. Kaikki parveili siellä paikan päällä saman aikaan, joku makas jossain kun ei ollut soittamista, Pöyrykin (Pekka) nukkui siellä yhdessä nurkassa. Jännättiin että se ei herää kesken, kun me vedettiin. Kaikki oli vähän kuin stand-by. Valmiina vetämään. Olihan siinä pidettävä ohjakset kuitenkin tiukalla, oli yllätys että saatiin niinkin nopeasti se homma kasaan. Etenkin kun ekaksi oli luvattu kahdeksan päivää aikaa studiossa, mutta sitten se yllättäen kutistu neljään. Levy-yhtiö vähän leikkasi. Oikeastaan se oli varmaan parempi, mitä siellä tuollasella ryhmällä kuppaamaan pitempään. Soundipuolella oli kuiteskin pieni trabeli se, että Papalle [Jyrälä] tämä oli ihan uusi studio ja pöytä. Niin kuin myös kaikille muille. Ja Papallekin kai ekoja musaäänityksiä. Mutta se oli innostunut ja utelias, että se ei alkanut tarjoamaan tätä leipääntyneiden äänittäjien perusjuttua ”Ei sitä nyt oikeen voi tollee…”. Se oli hienosti messissä ja yhteistyöhaluinen. Siellä on jotain päällesoittoja, mutta valtaosa vedettiin ekalla sisään. Ehkä se tuntu silloin kiireeltä, mutta nyt se tuntuu edelleenkin tuoreelta. Ehkä parempi niin, ettei ollut mahdollisuutta hieroa.

Siellähän oli tämä biisi, ainakin mulle mieleen jäänyt ”Rain Dance”, joka ainakin radiossa soi, ja soi vielä edelleenkin satunnaisesti.

– Joo se on levyn eka biisi, sen jälkeen se tunnelma muuttuu aika ratkaisevasti. Mä olin ekaksi sitä mieltä että ei laiteta sitä ollenkaan levylle, mutta kaikki kundit oli että ”Hei, totta kai”. Ehkä se oli ihan hyvä että laitettiin…

Hittikamaa… omalla tavallaan.

– Joo, niin kai.

Sitten meininki muuttui 80- luvulla.

– Se oli aika hämärää aikaa. Ylipäätään yhteiskunnassa tapahtui kaikenlaista. Jarmon [Savolainen] kanssa tehtiin kuitenkin jossain välissä duo-levy, Oton studiossa Tammisaaressa. Ja sitten keikkoja, siellä sun täällä, niin kuin aina. Sitten tuli taas kvartetti, siinä oli Rasmus Korström (fonit) ja Markku Ounaskari (rummut). Bändi on edelleen kasassa, tosin miehet on vaihtuneet edes ja takaisin. Sillä tehtiin nauhoja radioon ja pari hyvää rundiakin. Viimeisin oli jokunen vuosi sitten. Nyt on taas ollut puhetta että saisi tämän kvartetin taltioitua. On tullut muutama yhteistyötarjous. Levyjähän ei enää kai myydä, ei edes ”myyviä” levyjä, saati tällaista marginaalihommaa, mutta nykytekniikalla jakeluhan voisi olla ihan toisenlaista. Netin kautta pääsee toiselle puolen maailmaa.

Eikä instrumentaalimusa näiltä osin kielivaikeuksiin kaadu.

– Jees. Kyllähän näiltä osin maailma on avoimempi kuin ennen vanhaan.

Tämän jälkeen keskustelimme pöytälaatikkoon säveltämisen hyvistä puolista ja myös harmonian sisällä kulkevasta melodiasta. Sivusimme myös jazz-säveltäjän asemaa yhteiskunnassa. Sitten keskusteltiin klubeista ja muista tähdellisistä, onko Helsingissä jazz-klubeja ja tarvitaanko niitä, kuka niitä perustaisi ja ketkä niissä sitten soittaisivat ja kuka siellä sitten kävisi. Ennen oli ennen ja nyt on nyt, mutta jotenkin tuntuu, että tätäkin keskustelua on aikaisemminkin jo käyty. Ja tullaan käymään. Eikä se ylöskirjattuna ketään kiinnosta. Voihan se olla tärkeääkin, siis keskustelu. Merkittävämpää on kuitenkin se, että äskettäin kunniakkaat 60 vuotta mittariin saanut Make Lievonen tekee edelleen musaa. Jos ei sitä tee, niin ei sitä ole.

Samuli Putro – huonon soittajan täytyy tehdä itse

Julkaistu 21.10.2013

Minkälainen ympäristö Raahe oli rockin kuluttajalle niinä aikoina, kun vietit siellä nuoruuttasi?

– Veikkaan että se olisi ollut paljon huonompi, ellei siellä olisi ollut levyttävää yhtyettä eli Stalkeria. Poko otti sen talliinsa Dingo-huuman myötä, kun kotimainen musiikki alkoi myydä hirveästi. Samaisen yhtyeen kitaristi piti Raahessa myös musiikkikauppaa. Olen jälkikäteen ymmärtänyt, että tämän jutun merkitys on ollut suuri. Se mahdollisti kaikenlaista.

Kävikö siellä bändejä?

– Työväentalolla kävi bändejä, ja minä kävin kyllä niitä katsomassa. Siellä oli yleisöä ainakin kelvollisissa määrin, koska kotimainen musiikki pärjäsi hyvin. Siellä kävi siis esim. Miljoonasade ja sitten näitä Dingon aikalaisia, Tanna ja Skädäm ja nämä. Oltiin siis noin vuodessa 1987. Nämä olivat alaikäiskeikkoja, mutta Raahessa oli myös ravintola, jossa kävi aikuisten yhtyeitä. Siellä pääsi katsomaan Melrosea ja Kauko Röyhkää.

Oliko treenikämppätilanne hyvä?

– Itse asiassa oli. Oli sekä aktiivisesti toimivan seurakunnan että kaupungin treenikämppiä. En muista että olisi ollut tilannetta, että treenikämppä olisi jäänyt puuttumaan. Mielikuva on se, että Raahen kaupungin suhtautuminen bänditoimintaan oli 1980-luvun lopulla hyvä.

Jos helsinkiläinen bändi haaveilee pääsystä Tavastialle, niin mikä on raahelaisen bändin ensimmäinen unelma?

– Oulun ravintola Foxia. Se taitaa olla olemassa vieläkin. Sinne piti päästä soittamaan. Tavastia oli liian kaukainen edes haaveisiin, ja se on matkanakin pitkä. Minä myös pääsin sinne Foxiaan yhden Zen Caféa edeltäneen bändin kanssa.

Mikä sinut itse asiassa sai tarttumaan kitaraan?

– Sain kitaran joululahjaksi aika pienenä, seitsemän- tai kahdeksanvuotiaana. Se jäi kyllä silloin aika nopeasti. Sitten tuli 1980-luvun puolivälin suomirock-räjähdys, jolloin olin siis jo 15-vuotias ja osasin ottaa vähän sointujakin. Mutta toisten tekemien biisien opetteleminen tuntui aina hankalalta: en muista hakeneeni koskaan sointuja vaikka johonkin Kerjäläisten valtakuntaan. Tuntui helpommalta ja luontevammalta käyttää opittuja sointuja ja kirjoittaa siihen tekstiä päälle.

Olet siis tekijä, et soittaja.

– Ehdottomasti. Toisten tekemien juttujen opetteleminen on edelleenkin poskettoman vaikeaa.

Röyhkä ja ego

Varsinkin parin ensimmäisen levyn yhteydessä sinua verrattiin tekstittäjänä Kauko Röyhkään. Se ei ole perusteetonta, mutta yksioikoista kylläkin. Miten suureksi itse koet Röyhkän vaikutuksen?

– Kuuntelin Röyhkää kyllä tosi paljon, joskin varsin kapeaa tuotannon aluetta. Kuuntelin paljon Pikku enkeliä, joka minulla oli c-kasettina. Ainoa Kaukon levy, jonka omistin, oli Mutta, mutta -ep. Olennaista on kuitenkin se, että olin kova poika lukemaan ja Kauko oli ensimmäinen tekijä, jonka äärellä ymmärsin, että on mahdollista siirtää lukemansa teksti rockhommaan. Havainto ei varmaankaan ollut tietoinen, mutta merkittävä se oli. Röyhkän tekstien kirjallinen taso oli siihen aikaan todella poikkeava. Hyviä tekijöitä oli tietysti, mutta Kaukon novellimainen tyyli tuntui oudolta ja tuoreelta. Eikä ensimmäisen parin Zen Café -levyn saama palaute ole ollenkaan perusteetonta. Demovaiheessa Kaukon vaikutus oli varmaan jopa kiusaannuttavan suuri. Mutta minä ajattelin silloin että minä olen oikeassa ja muut väärässä, joten en välittänyt.

Eikös tuo ole ainoa oikea toimintamalli uran alussa.

– No, tavallaan.

Tulee nimittäin mieleen eräs Tuomas Nevanlinnan ajatus. Hän totesi, että jotta taiteilija voisi päästä urallaan alkuun, hänellä on oltava harhakäsitys siitä, että hänen tekemisensä ovat paljon tärkeämpiä kuin ne todellisuudessa ovat.

– [nauraa] Allekirjoitan tuon kyllä täysin. Onhan se kulttuurissa vähän alalla kuin alalla niin, että alkuaikoina toimintaa ei kanna muu kuin harhainen ajatus siitä, että tämä on tosi merkittävää kansakunnan ja ehkäpä koko maailman mittakaavassa. Rahaa ei tule, olosuhteet ovat huonot eikä etuisuuksia ole – paitsi tulevaisuus.

Palataan tuohon lukemispuoleen. Mitä luit?

– Varmaan aika paljon sen ajan kirjoja. Olin ehkä mainostuksen uhri, sillä luin lehdestä mitä kirjoja oli tullut ja lainasin niitä. Siis pohjalta John Irvingiä, jos John Irving oli tehnyt kirjan. Ja jos se kirja oli hyvä, aloin penkoa tekijän varhaisempaa tuotantoa. Perinteinen kaava siis. Ja koska egoa aletaan paisutella jo nuorena, yritin kahlata myös venäläisiä klassikoita läpi. Ainut josta pidin silloin todella paljon oli Gogolin Kuolleet sielut. Jälkeenpäin voi ajatella, että se oli ikään kuin lihasten ylläpitoa: luin paljon hyvää ja huonoa, ja kyllähän siitä aineksia saa.

Putro ja politiikka

Suomalaisessa sanoittamisessa on selvästi tapahtunut yksi suuri muutos. Hector- tai Pelle Miljoona -tyyppistä täysin avoimen kantaa ottavaa lyriikkaa ei juuri kirjoiteta. Yhteiskunta on totta kai teksteissä vahvasti läsnä, mutta Palkkasoturin tai Olen työtön -biisin kaltaista alleviivaavuutta ei ole. Sinultakin se puuttuu täysin. Miten koet itse tämän asian ja mahdollisen muutoksen traditiossa?

– Innostuin jossain vaiheessa kirjoittamaan lauluja, joissa on ongelma ja siihen ratkaisu. Niitä oli jonkin verran, ja minä ihmettelin että minkä takia ne eivät toimi. Tulin siihen lopputulokseen, että nimenomaan se ratkaisu pilaa biisin, joten päätin leikata sen pois. Se oli myös sitä aikaa, jolloin aloin ylipäätään editoida tekstiä. Olen sen jälkeen pyrkinyt lähestymään mielipideasioita aina siten, että niissä olisi vähintään kaksi puolta. Yhtyeessä on myös ollut sellainen kirjoittamaton sääntö, että uskonnosta, politiikasta ja urheilusta ei kirjoiteta.

Mutta eikös teksteissäsi kuitenkin ole politiikkaa? Aamuisin-biisin voi ainakin tulkita niin, että koko urakeskeinen moderni elämänmalli kuvataan siinä pohjimmiltaan täysin tyhjäksi. Eikö?

– No… Tuota. [hiljaisuus kestää tovin] Sanotaan nyt niin, että en ole ollut mitenkään hirveän otettu niistä yhteydenotoista, joita esimerkiksi tuolta Kokoomuksen puolelta on tullut.

Selvä… Entäpä harrastatko tekstejä tehdessäsi tietoisia tyylikokeiluja? Esimerkiksi Ongelma-kappaleen tekstissä ei tapahdu ulkoisesti oikein mitään. Mies kävelee huoneen poikki, sytyttää valon ja puhelin soi. Hän ei vielä vastaa. Tästä ehkä kymmenen sekunnin mittaisesta asiasta olet tehnyt vahvan laulun.

– Se teksti nimenomaan on tyylikokeilu. Yritän tehdä niitä jatkuvasti, mutta useinkaan ne eivät onnistu tai en vie niitä loppuun. Teen niitä silti koko ajan. Viimeisen neljän-viiden kuukauden aikana olen itse asiassa tehnyt kantaaottavuutta koskevia tyylikokeiluja. Ja maailman viisain asia on tietysti se, että mainitsen sen etukäteen ääneen… Mutta edelleen on alueita ja aiheita, jotka ovat täysin vieraita.

Niin kuin vaikkapa mikä?

– No, seksistä kirjoittaminen oli pitkään vaikeaa. Esimerkiksi Rakastele mua -kappaleen kirjoittaminen ei ollut erityisen helppo juttu. Seksiin on tietysti aikaisemminkin viitattu, mutta erotiikka alueena oli tosi outo. Ja sen takia tietysti kiehtova. Usein puhutaan siitä, että kirjoittamisrutiinia täytyisi pitää jatkuvasti yllä, kirjoittaa siis koko ajan. Se on totta, mutta sitten kun ollaan tekemisissä ihan vieraan aiheen kanssa, homma on vähän toisenlaista. Se on kuin vessan etsimistä pimeästä ja vieraasta asunnosta. Välillä tulee kolahdeltua ja törmäiltyä, mutta ennen pitkää löytää perille.

Minkälaiset työskentelyrutiinit sinulla on?

– Harrastan intensiivistä kirjoittamista yleensä kahdesta kolmeen kuukauteen ennen levyn tekoa. Neljästä viiteen päivään viikossa, ja työpäivän mitta on ehkä kolmesta viiteen tuntiin. Nyt kun yhtye pitää välivuotta, kirjoittamisaikaa on ollut peräti puoli vuotta, kun ennen se on ollut maksimissaan sen kolme kuukautta.

Näkyykö se sinusta uusissa teksteissä?

– Tuo on hankala kysymys. Yleensä biisejä syntyy intuitiivisesti tietty määrä, ja sitten niitä aletaan viedä eteenpäin bändin ja tuottajan kanssa. Niissä on siis siinä vaiheessa runko: soinnut, sanat, melodia, ehkä jotain riffejä. Nyt kun työstän biisejä yksin, olen mennyt treenikämpälle ihan vain soittamaan niitä biisejä. Soitellut niitä läpi moneen kertaan, jopa puhki. Tätä kautta syntyy pieniä sanamuutoksia: jonkun lauseen verbi ja subjekti vaihtavat paikkaa, jossain tulee se-sanasta hän ja sitä rataa. Biisi alkaa jatkuvan soittamisen myötä ikään kuin muovautua luontevasti omaan muotoonsa. Tämä vaihe on jäänyt aiemmin puuttumaan, kun tekemisen tahti on ollut niin kova.

Toiston tärkeys

Zen Café oli pitkään bändi, josta ei näyttänyt tulevan mitään. Vasta kolmas levy nosti levymyynnin siedettäviin lukuihin. Nyt yhtye on vahvasti vakiintunut. Mistä merkeistä itse näit sen vakiintumisen?

– Jossain vaiheessa huomasin esimerkiksi, että vuonna 2000 kävi edellisen kerran niin, että Tampereen Pakkahuonetta ei myyty loppuun jo ennakkoon. Joka kerta sitä tietysti silti pelkää, että tuleeko sitä porukkaa ja minkälainen meininki siellä on. Tuon havainnon myötä tuli sellainen olo, että nyt pitää joko lopettaa pelkääminen tai aloittaa se uudestaan. On nimittäin niin, että keikkatilanteessa ja musiikkia tehdessään pystyy puristamaan itsestään aika paljon irti, jos kokee että kukaan ei tule keikoille, levyt eivät myy, kukaan ei pidä meistä eikä radio soita meidän biisejä. Jossain vaiheessa sitten tajuaa että omana voimavarana on juuri se, siis näyttämisen halu. Mutta jos itsensä pitää väkisin puskea siihen tilaan, se ei enää toimi samalla tavalla.

Tässä liikutaan taas vaikeilla alueilla. Tom Waitsilla on nimittäin sellainen painajainen, että hän yrittää kaikin voimin saada maailmaa kuuntelemaan mitä asiaa hänellä on. Ja sitten kun maailma vihdoin kääntyy häneen päin ja kuuntelee, hän ei keksi sanottavaa. Eikö tuo ole sama juttu josta puhut?

– On. Ehdottomasti. En ollut ajatellut sitä noin selkeästi, tietenkään, mutta noin se on. Olen itse käyttänyt siitä sanaa kipinä. Ja mistä se tulee, sitä on tullut pohdittua, kun on ollut vähän enemmän vapaa-aikaa. Tätä ennen on ollut niin, että vapaapäiviä on ollut ehkä kolme putkeen. Keikkataukoja on totta kai ollut, mutta ne on käytetty siihen, että on harjoiteltu ihan älyttömästi.

Kuten todettua, Zen Café nousi pinnalle hitaasti. Suomalaisessa rockissa on sellainen jännä ilmiö, että helsinkiläisbändit tulevat ja erityisesti menevät, jos menestystä ei tule nopeasti. Don Huonot ja Egotrippi ovat merkittäviä poikkeuksia. Mutta yleisesti ottaen Helsingin ulkopuolelta tulevat bändit jaksavat pidempään. Miksi?

– En ole koskaan osannut selittää sitä. Onkohan siinä ihan vain sitä, että jos helsinkiläinen bändi tekee yhden levyn joka ei menesty, niin sen jäsenet ovat ammattitaitonsa kautta houkuttelevaa riistaa jollekin toiselle bändille, joka tekee ensimmäistä levyä mutta jolta puuttuu vaikka basisti. Pyydetään sitten sen yhden levyn tehneen bändin basistia, koska hänellä ei mene hyvin… Maaseutubändeissä on varmaan sitä, että bändin jäsenet joutuvat tukeutumaan toisiinsa paljon vahvemmin.

Mitä Zen Café voisi Suomessa vielä realistisesti saavuttaa?

– Tapasin Rovaniemellä Down by the Kemijoki -tapahtumassa vuonna 1998 tai 1999 erään helsinkiläisen yhtyeen soittajan, joka hieman ennen sammumistaan hotellin uima-allasosastolle halusi keskustella kanssani ystävälliseen sävyyn siitä, mitä tässä maassa voi sen jälkeen tehdä, kun on myynyt Tavastian kerran loppuun. Ehdotin että mitä jos koettaisit tehdä sen toisen kerran. Siitä ideasta hän ei innostunut. Eli: en osaa asettaa kysymystä noin kuin sinä teit. Tämän kokoisessa maassa asiat pitää saavuttaa kymmenen kertaa. Sen jälkeen aletaan mahdollisesti lähestyä klassikkoasemaa. Väkiluku ei voi nousta niin nopeasti että puitteet voisivat kasvaa, joten toisto on ainoa vaihtoehto. Asiat pitää tehdä aina vain uudestaan, ja siinä mitataan samalla, että kuka jaksaa tehdä ne aina vain uudestaan. Tai kuka jaksaa tehdä ne eri tavalla uudestaan.

(Huvi)tilaisuus tekee varkaan

Julkaistu 21.10.2013

Vain hiukan kärjistäen voisi sanoa, että ihmiselämän tekee mielekkääksi kolme seikkaa: rakkaus, esteettiset nautinnot ja gravitaation vastainen toiminta. Viimeksi mainittuun kuuluu kaikenlainen pomppiminen, lentäminen, tasapainoilu, vatsanpohjassa tuntuvat asiat ja lukuisat muut kiksejä tuottavat venkoilut, jotka perustuvat pyrkimykseen huijata maan vetovoimaa. Säveltäjä ja sanoittaja voivat parhaimmillaan koskettaa näitä kolmea, niin rakkauden sanomaa levittäen kuin melodiaa ja harmoniaa taidokkaasti manipuloiden, tai sitten tuottamalla pelimerkit sellaiselle jytkeelle ja svengille, että yleisö kokee lähes lentävänsä.

Tämän tärkeän työn tuloksista saamme nauttia mm. osaavien muusikkojen – jotka usein ovat myös itse teostensa tekijöitä – toimesta. Kun yleisö saa hupaa, järjestäjä saa lisää yleisöä ja jatkossakin pystyy tarjoamaan mahdollisuuden kuulla hyvää musaa livenä.

Kuitenkin eräs tämän toimeentulokuvion heikoista lenkeistä on itse esiintyjä, joka a) ei tee lainkaan raporttia esittämästään ohjelmistosta Teostolle tai b) tekee sen enemmän tai vähemmän omaa etuaan vilpillisesti ajaen.

Kohdan a) tapaukset ovat omaa ohjelmistoaan esittävän osalta sangen hämmästyttäviä, sillä niissä kirjaimellisesti kieltäydytään ottamasta vastaan rahaa, vaikka Teosto vielä asiasta oikein muistuttaisi! Monet teoksiaan esittävät, suositut ja ahkerasti keikkailevat bändit ja artistit eivät raportoi keikkojaan ja näin saattavat menettää vuositasolla jopa tuhansia euroja. Nämä rahathan jaetaan sitten niille saman tilitysalueen teoksille, joiden esitykset on raportoitu. Mutta huomatkaa, että asianmukainen raportointi ei ole pelkästään sitä, että listaa pelkästään omat esitetyt teoksensa. Solidaarisuus kollegoja kohtaan tulisikin olla vähintään sitä luokkaa, että ilmoittaa rehellisesti ja oikeassa suhteessa kaikkien teosten käytöstä, jolloin tilitysten kohdistaminen jokaiselle niihin oikeutetuille on mahdollista. Näinhän varmasti itse kukin toivoo myös omia teoksiaan kohdeltavan (ja tässä kohdassa pitää jälleen kerran muistuttaa, että maksajana on aina tilaisuuden järjestäjä, ei esiintyjä!).

Kohdan b) tapaukset ovatkin sitten jo monenkirjavia. Ensinnäkin on niitä, jotka luulevat meidän uskovan, että perisuomalaisessa perusravintolassa voi esittää lähes pelkästään omaa tuotantoaan paratiisien, jätkänhumppien ja satumaiden sijaan. Sitten on niitä, jotka ilmoittavat omien teostensa esitysten lisäksi olleensa esiintymässä jossain, missä kyseisenä ajankohta ei edes ole jortsuja pidetty. Ja olipa eräskin, joka oli ollut esiintymässä eräässä suuressa konsertissa, jonka järjestäjä toimitti erikseen Teostolle konsertissa esitetyn ohjelmiston. Kyseinen esiintyjä oli järjestäjän ilmoituksen mukaan esittänyt kaksi, mutta omassa raportissaan kuusitoista teostaan. Keikkaohjelmistonsa lannoittajia löytyy joka lähtöön.

Olen Teoston valvontatyöryhmässä jo vuosia seurannut näitä joko kunnian ja häpiän välimailla eli ns. harmaalla vyöhykkeellä seikkailevia tai sitten jopa täysin rikolliset mittasuhteet täyttävän toiminnan omaavia kollegoja. Onko niin, että on ajateltu tämän olevan ”maan tapa” – saahan sitä jokainen pyrkiä tietyissä mittasuhteissa oman onnensa ajamiseen, vaikka se ei ihan täyttä valoa kestäisikään? No sitten se tapa ajan saatossa hiukan lisääntyy, mutta eihän siellä Teostossa tällaista huomata, eihän? Eikä aikaakaan, kun havaitaan, että tällainenhan on sangen tuottoisaa!

Mutta HALT! Kun tietyt tunnusmerkit alkavat raportoinnissa täyttyä, ottaa valvontatyöryhmä sen käsittelyynsä. Teoston tarkkailija käy satunnaisilla keikoilla kuuntelemassa epäilyttäviä tapauksia ja niillä esitettyä ohjelmistoa verrataan myöhemmin raportoituun. Ja lähes aina tämä on tuottanut saman tuloksen: silmiinpistävän suuren määrän omia teoksiaan raportoinut onkin tosiasiassa esittänyt keikallaan aivan tavallista ja tuttua perusrepertuaaria. Uskokaa nyt, että tämä ei ole pelkästään omaan pussiin kippaamista, vaan myös toisten pussista ottamista eli varastamista, kun toisten tekemien biisien tilalle ilmoitetaankin omia!

Kepuloinnista tulee myös seurauksia. Jos esittäjä-tekijältä ei saada pyynnöistä huolimatta korjattua ja todellisuutta vastaavaa raportointia, voidaan ko. tekijän tilitykset jäädyttää, kunnes asia on oikaistu tai vakavammassa tapauksessa tekijä voidaan erottaa Teoston asiakkuudesta määräajaksi. Kaikkein törkeimmässä tapauksessa tekijä voikin sitten jo saada petossyytteen.

Näin mustanpuhuviin ja uhkaaviin tunnelmiin virittäydyttyäni toivotankin kaikille oikein auvoisaa, hauskaa ja virkistävää kesää!

Janne Louhivuori

Piratismi nurin pehmein asein?

Julkaistu 21.10.2013

Teosto sai sitten uuden hallituksen. Pienemmän, mutta uskoakseni silti terhakkaan. Joukossa sekä uutta verta että vanhaa kokemusta. Historiaakin tehtiin: ensimmäisen kerran Teoston puheenjohtajana on sanoittaja. Vieläpä yksimielisellä päätöksellä. Onnea uudelle hallitukselle ja koko Teostolle!

* * *

Piratismi on puhuttanut pitkään. Koko tekijänoikeuskenttä on kantanut asiasta huolta. Useampaan kertaan olen itsekin eri medioissa kiinnittänyt asiaan huomiota, joko haastateltuna tai kolumnistina.

Jo heinäkuussa 2007 kuulimme myönteisen tutkitun tiedon: piratismi oli laskenut. Sekä myytyjen tuotteiden että luvattoman verkosta lataamisen osalta. Asiaan oli tuolloin perehtynyt Taloustutkimus Oy ja tilaajana toimi Lyhty ry. Tätä ei toki tule tulkita että vaara olisi ohi ja valistus voittanut. Mutta toisaalta: jotakin oli tapahtunut ja suunta oli ainakin tuolloin oikea. Ellei sitten gallupmiehelle tai -naiselle vastaajien toimesta valehdeltu päin naamaa. Kaikkihan tässä elämässä on mahdollista.

Entä tänään? Ikävä kyllä vertaisverkoissa tarjonta on yhä kattava. Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen mukaan mm. kaikki kotimainen, joka soi ja/tai liikkuu, löytyy. Vertaisverkkojen käyttäjiä arvioidaan Suomessa tällä hetkellä olevan reilut satatuhatta.

Mitä avuksi? Avainasemassa, eräänlaisena portinvartijana ovat operaattorit. Parannuksia saatettaisiin saada aikaan myös ilman tiukentuvaa lainsäädäntöä. Kehitettäisiin valvonta, jossa mukana olisivat valtiovalta ja etenkin avainasemassa olevat operaattorit, joiden on mahdollista seurata asiakkaittensa toimia. Olla juuri tässä asiassa edellä mainittuja portinvartijoita. Asiaa on jo Ranskassa tunnusteltu.

Kun verkossa tapahtuu kummia, siis laittomuuksia, operaattori voisi kirjallisesti valistaa asiakastaan asiakassopimuksen sisällöstä ja tekijänoikeuslaista. Jos parannusta ei tapahdu, selkeästi tiukempisävyinen kirje tavoittaisi todellisen laskun maksajan, isän tai äidin. Ainakin osalle vanhemmista saattaisi olla yllätys, mitä perheen verkossa puuhataan. Huonoimmillaan, ikään kuin rangaistuksena operaattori estäisi tietyksi ajaksi edellä kerrotun toiminnan, vedoten asiakassopimuksen rikkomiseen. Koneelle tulisi rajoitettu käyttö. Silti perhe voisi verkossa hoitaa päivittäiset pankkiasiansa ja sähköpostit. Eli määrätietoisilla pehmeillä keinoillakin saattaisi syntyä toivottuja tuloksia.

* * *

ELVISin toimistosta saamani tiedon mukaan liityin jäseneksi vuonna 1969. Nacke Johanssonin agitoimana. Kaiketi silloisella Elokuva- ja Viihdesäveltäjien liitolla oli menossa jäsenhankintakampanja ja katse oli kokeneiden tekijöiden lisäksi suunnattu myös ammattimielessä ensihaparointejaan suorittaviin nuoriin alan yrittäjiin. Ammattimuusikkona olin aloittanut vuonna 1964. Ensi vuonna soittajan urassa täyttyy siis 45 vuotta. ELVIS-jäsenyyttäkin kertyy tuolloin 40 vuotta.

Osallistumiseni järjestömme toimintaan oli monia vuosia hiljaista sivusta seuraamista: Silloin kun apua syystä tai toisesta tarvitsin, sitä myös sain. Vuosien saatossa musiikin tekemisen ohessa toki harjoitin järjestö- ja muuta yhteiskunnallista toimintaa, muutamaan otteeseen muun muassa kaupunginvaltuutettuna. Valtion säveltaidetoimikunnassa olin ensimmäisen kerran 1974-76. Vuodet 1977-84 meni Uudellamaalla läänintaiteillessa ja myöhemmin palasin jälleen säveltaidetoimikuntaan, tuolloin kuuden vuoden puheenjohtajan pestiin. Niihin aikoihin minut kutsuttiin johtamaan Elvis ry:n vuosikokousta. Tuon jälkeen – syystä tai toisesta – minulta tiedusteltiin kiinnostustani yhdistyksen muihinkin tehtäviin.

Yhtä kaikki: yksi vaihe on koettu ja eletty. ELVIS ry:n puheenjohtajuus on takanapäin, samoin Teoston. Tämä on myös viimeinen Janitsaari-palsta, tässä lehdessä. Kiitos kaikille rikkaista ja mielenkiintoisista kokemuksista. Ja hyvää kesää.

Jani Uhlenius

Kapina stadionilla

Julkaistu 21.10.2013

50 vuotta sitten, muistaakseni 2. toukokuuta 1958, satuin näkemään tapahtumia, jotka sen ajan Neuvostoliitossa olivat kerrassaan mahdottomia. Olin silloin Leningradin Rimski-Korsakovin konservatorion säveltäjätiedekunnan opiskelija ja asuin Leningradissa, johon olin muuttanut Ukrainasta Harkovin kaupungista.

Myrskyisänä syksynä 1956 Unkarissa sattui traagisia ikimuistoisia yhteenottoja. Monilla opiskelijoilla oli omatekoisia radiovastaanottimia, jotka koottiin “varaosista”. Näitä saatiin varsin mielikuvituksellisista lähteistä, ja tuloksena oli kapine, joka lyhyillä aalloilla otti vastaan länsimaisten radioasemien lähetyksiä, jotka vaivoin läpäisivät “vaimentimien” ulvonnan.

Suojasää* tuntui Moskovassa, muualla maassa se ei vielä ollut havaittavissa.

Ympärillä, erityisesti opiskelijapiireissä alettiin puhua asioista, joita ei entisinä aikoina uskallettu edes ajatella. Pääkaupungin lehdissä ja ennen muuta Izvestija-lehdessä alettiin julkaista poleemisia kannanottoja, ja maailman tapahtumia koskevat tiedot alkoivat olla laajempia ja kiinnostavampia kuin ennen.

Joka aamu tulin konservatorioon raitiovaunulla opiskelija-asuntolasta, joka oli silloin Avtovon kaupunginosassa. Ensi töikseni menin kahvioon syömään aamiaista. Siellä kahviossa tutustuin pianotiedekunnan opiskelijaan Juli Krasovskiin. Hän oli syntyisin Kiovasta Ukrainasta. Muistan, että me tilasimme aina eri ruokia: Juli söi tavallista keittoa, ja minä pidin kovasti perunasalaatista, jossa oli majoneesia.

Sinäkin aamuna ennen luentojen alkamista istuimme vapaaseen pöytään ja rupesimme syömään. Äkkiä sisään astui kaksi miestä takit päällään. He tulivat aivan meidän lähellemme ja toinen heistä sanoi rauhallisesti: “Nouse ja seuraa meitä.” Kohottauduin häkeltyneenä, mutta mies selitti ärtyisästi: “Et sinä” ja osoitti sormellaan Julia. Tuntuvasti kalvennut Juli nousi ja meni miesten mukana käytävälle, minkä jälkeen kaikki kolme suuntasivat konservatorion rehtorin kansliaan, joka oli pienen matkan päässä.

Pianisti Krasovski palasi konservatorioon vasta maaliskuussa 1957. Hän näytti väsyneeltä ja kalpealta. Kun häneltä kyseltiin, mitä oli tapahtunut, hän ei vastannut mitään. Pian Juli lähti Kiovaan Ukrainaan. En sen jälkeen enää tavannut häntä.

Muistaakseni silloin syksyllä 1956 yksi bulgarialainen opiskelija keräsi ryhmän kuulijoita asuntolan käytävälle ja kutsui heitä innokkaasti leningradilaisten opiskelijoiden mielenosoitukseen, joka oli määrä pitää Jevropeiskaja-hotellin ja filharmonian tuntumassa. Tuon bulgarialaisen käytös ja puhetapa näyttivät kovin teennäisiltä, ja kun häneltä kysyttiin suoraan: “Lähdetkö sinä itse muiden mukana?” – hän tokaisi äkkiä: “Minulla on luennot, olen varattu.”

Vuoden 1958 toukokuun alussa Kirovin stadionilla oli tarkoitus pitää hyvin kiinnostava jalkapallo-ottelu, joka oli osana Neuvostoliiton mestaruusturnausta ja jonka pelasivat Zenit (Leningrad) ja Torpedo (Moskova). Tietenkin haaveilin pääseväni stadionille. Tuttavani klarinetisti, joka oli silloin jo valmistunut Leningradin konservatoriosta ja soitti Suuren akateemisen teatterin arvostetussa orkesterissa, tarjosi minulle hänellä sattumalta ollutta ylimääräistä lippua Zenitin ja Torpedon otteluun. Suostuin mielihyvin menemään hänen kanssaan stadionille kannattamaan Zenitiä, koska tunsin jo olevani leningradilainen. Penkkiurheilijoiden odotukset valuivat kuitenkin tyhjiin, sillä Zenit pelasi veltosti, ja pelin toisella puoliajalla maalitilanne oli 3-1 Torpedon hyväksi.

Äkkiä kentälle juoksi humalainen mies, joka halusi varmaankin selvitellä välejä jostain syystä juuri Torpedon maalivahdin kanssa. Miliisiryhmä onnistui vaivoin pidättämään raivostuneen katsojan ja raahaamaan hänen pois jalkapallokentältä. Samalla pidätetyn miehen kaverit, ehkä kolmisenkymmentä henkeä, huutaen “Meikäläisiä hakataan!”, ryntäsivät apuun aseenaan pulloja, keppejä ja varmaankin etukäteen varattuja kiviä.

Alkoi oikea tappelu, johon osallistui kentälle tulvinut ja koko ajan kasvanut ihmismassa ja pieni ryhmä piestäväksi joutuneita miliisejä. Tuomareiden johtamat jalkapalloilijat katsoivat parhaaksi häipyä kentältä. Ottelun jatkamisesta ei voinut olla puhettakaan.

Pian koko stadion ja kaikki katsojapaikat olivat riehaantuneen ihmisjoukon vallassa. Kuuluttaja toisteli hysteerisesti radiomikrofoniin: “Kommunistit ja nuorisoliittolaiset! Pysäyttäkää huligaanit, jotka tekevät ilkivaltaa Kirovin stadionilla”. Ei valitettavasti löytynyt ketään, joka olisi reagoinut noihin vetoomuksiin.

Huomasin erään upseerin, joka nopealla kädenliikkeellään repäisi olkaimet irti ja katosi huomaamatta joukkoon. Meidän vieressämme seisoi nuori pariskunta. Äkkiä joku löi miestä takaapäin pullolla niin, että tämä alkoi hitaasti vajota maahan menettäen varmaan tajuntansa. Nainen alkoi huutaa apua, mutta kukaan ei välittänyt kenestäkään. Jostakin kentälle tuli merijalkaväen osasto, mutta arvioituaan tilanteen omalla tavallaan merimiehet kääntyivät, marssivat pois kentältä ja katosivat oven taakse jättäen “asemat” ilman taistelua.

Kaikkialla vallitsi kaaos. Minä ja kaverini onnistuimme jotenkuten pääsemään pois mahdottomasta tungoksesta ja juoksimme valtavan pitkälle ja leveälle tielle, joka johti stadionilta raitiovaunun pysäkille, päästäksemme vihdoin pois tuosta isosta suljetusta tilasta. Ympärillä juoksi ihmisiä. Jotkut henkilöt hyppäsivät ulos sivuovista, hyökkäsivät nokkelasti vieressämme juoksevien miliisien kimppuun ja pieksivät heitä kaikkien nähden. Joitakin miliisejä raahattiin tieltä pensaiden taakse varmaankin jatkaakseen siellä väkivaltaista välienselvittelyä. Kun pääsin vihdoin stadionin aitauksen taakse, näin armeijan joukkoja, jotka piirittivät tuon valtavan ison urheilukeskuksen alueen. Kaverini klarinetisti jäi minusta jälkeen eikä valitettavasti onnistunut hyppäämään raitiovaunuun sen kulkiessa ohitsemme. Onni oli minulle myötä, minä suorastaan ryntäsin tien mutkassa pelastavaan raitiovaunuun (silloin ei onneksi vielä ollut automaattisesti sulkeutuvia ovia) ja katselin sieltä miten sotilaat “löylyttivät” niitä, jotka eivät ehtineet pötkiä pakoon.

Vasta puolenyön aikaan opiskelija-asuntolan huoneeseeni koputettiin hiljaa. Se oli kämppäkaverini, mustelmille piesty klarinetisti. Hän ei ehtinyt juosta ajoissa pakoon “helvetinmoisesta ympyrästä”, niin että stadionin piirittäneet sotilaat jättivät häneen merkkinsä. Kaveri varoitti minua, että seuraavana päivänä konservatoriossa saattoi alkaa tarkastus, jossa otettaisiin selvää kaikista, jotka olivat seuraamassa jalkapallo-ottelua. Jos joku tunnustaa olleensa Zenitin kannattajien joukossa, niin hän voi menettää asuinpaikkamerkintänsä Leningradissa, mikä tarkoitti, ettei hän voisi jatkaa opintoja konservatorion opiskelijana. Tietenkin myös klarinetisti menettäisi siinä tapauksessa arvostetun työpaikkansa ja mahdollisuuden asua Leningradissa.

Ymmärsin häntä hyvin. Minua ei kuitenkaan, Jumalan kiitos, kutsuttu mihinkään eikä kysytty mitään. Huhujen mukaan silloin stadionilla sai surmansa kymmeniä miliisejä ja tavallisia kaupungin asukkaita. Sadat ihmiset olivat haavoittuneet ja useita mukiloitiin pahanpäiväisesti. Monen vuoden päästä ja asuessani ulkomailla luin Aleksandr Solzenitsynin kirjan Vankileirien saaristo, jossa tekijä mainitsi tuon Kirovin stadionilla tapahtuneet mellakan. Hän yhdisti sen väestön reaktioon Nikita Hrustsovin talouspolitiikkaan.

Oliko se niin? Minun on vaikea päätellä sitä.

Silloin stadionilla en joka tapauksessa kuullut enkä nähnyt mitään poliittista enkä muitakaan iskulauseita. Lehdissä ja radiossa ei noista väkivaltaisuuksista mainittu sanallakaan. Kun yhteiskunnassa ainoana totuudenmukaisena tietojen lähteenä ovat huhut, silloin tulevat mahdollisiksi kuvitelmat, joita höystetään myrkyllisillä joutavilla arveluilla ja suoranaisella parjauksella, joka alistaa kaiken ja johtaa kaikkia ja kaikkea “oman harkintansa mukaisesti”.

Entä Hrushtshovin vuoden 1956 “suojasää”? Mihin se oli äkkiä kadonnut?

Fridrich Bruk

* Vuonna 1956 Neuvostoliiton silloinen johtaja Nikita Hrushtshov piti esitelmän, jossa kertoi Josef Stalinin henkilökultista ja hänen hallintansa aikaisista vainoista. Sen jälkeen Neuvostoliitossa tapahtui joitakin demokraattisia muutoksia. Tästä kaudesta alettiin myöhemmin käyttää nimeä “suojasää”.

Läpiä päähän eli olutta ja pähkinöitä

Julkaistu 21.10.2013

”Laita enemmän suolaa pähkinöihin.”, ohjeisti elokuvan Frank baarimikkoa.

”Pähkinöitä pikkuoraville”, luonnehti Tapio Rautavaara taiteellista linjaansa.

Viimeisimmässä Teoston vuosikokouksessa juontui mieleeni tarina siitä kuinka säveltäjä Toivo Kärki oli saanut vastaavassa tilaisuudessa, sotien jälkeen, ”nokkaansa” eräältä vakavammalta kollegalta. Tämä yllättävä pugilistinen lähentyminen oli tapahtunut ilmeisesti vuosikokouksen jälkeisten illallisten tarjoilujen inspiroimana, eteisessä taksia odotellessa.

No, ainahan sattuu ja tapahtuu kun taiteilijat kohtaavat. Tavat ja tunteiden palot ovat sittemmin siistiytyneet ja kulttuurin eri osa-alueet yleisestikin lähentyneet, toisiaan arvostaen. Vai ovatko sittenkään? Nytkin nimittäin tapahtui, tosin Kärjen osalta postuumisti, eräänlainen henkinen knock-out yritys, kun Kärjen ja Reino Helismaan teosta ”Tuopin jäljet” käytettiin ”läpisävellyksen” ja ”säkeistölaulun” käsitteellisiä eroja puineessa demonstraatiossa.

Vuonna 1963 julkaistu teos, ”Tuopin jäljet”, ei edustanut kulttuurin valtavirtaa, ei ainakaan valtakulttuurin määritysten mukaan. Näköalaa. Suomihan oli siinä mielessä erikoislaatuinen maa, että täällä säilyi hyvinkin pitkään sotia edeltänyt saksalaisperäinen korkeakulttuuri-ihanne eli taide ylhäältä saapuvana korkeampana luonnonvoimana. Tämä on ymmärrettävää nuoressa valtiossa, jossa ”kansallinen kulttuuri” oli oman historian puutteessa cocktail erilaisista saatavilla olevista vanhojen sivilisaatioiden helposti sulavista ja porvarin järjellä ymmärrettävistä pullonpohjista.

Ennen sotia taidekäsitys lepäsi tyynesti eri akatemioiden laakereilla, antaen niille sivistyneistön niin kaipaamaa historiallista jykevyyttä. Kiveen hakatuilla näkemyksillä ja taiteellisilla tammenlehvillä oli myös maallisempi puolensa. Kirjallisuudessa oli kirjailija ennen sotia muuttanut kustantajansa vaatimuksesta kirjansa juutalaishahmoa negatiivisempaan suuntaan, ei saadakseen lisää ”psykologillista syvyyttä”, vaan päästäkseen saksankielisille markkinoille. Ne olivat silloinkin härmää puhuvia laajemmat. Sodan jälkeen koskenniemeläinen korkeakulttuurin hegemonia hallitsi edelleen taiteissa, aivan kuin maailmassa mitään ei olisi tapahtunut. Eikä tapahtunutkaan. Kulttuuria luotiin sivistyneistön elämäntuskan ehkäisemiseksi, rahvas tuijotteli tuoppinsa jälkiä. Samaan aikaan muualla ymmärrettiin se, että taiteeksi määriteltävän kenttä on huomattavasti laajempi ja kirjavampi.

Kortti tuo ja kortti vie, maanviljelys on onnen kauppaa. Näin voisi sanoa myös hengenviljelystä. Pegasoksella ratsastaminen on vaativaa. Sen valjastaminen innoituksen eteen on ollut säveltäjien hommaa ikiaikaisesti, jos ei itsellään ole ollut halua tai kykyä vetäjäksi. (Tulee mieleen että on kahdenlaisia säveltäjiä, niitä jotka haluavat säveltää ja niitä jotka säveltävät vaikka eivät haluaisi… se on taas toinen juttu). Sävelen ja sanan yhdistämisessä voi oli motiivina tietenkin inspiraatio tai sitten raadollisesti elämänlangan jatkaminen mahdollisen taloudellisen tuloksen turvin, tuli se missä muodossa ja aikataulussa hyvänsä. Näillä motiiveillahan ei sinänsä ole mitään merkitystä siinä vaiheessa kun teos on valmis. Se joutuu tulemaan arvotuksen suhteen toimeen omillaan. Voi ymmärtää että laajamuotoisen teoksen fyysiseen kirjoittamiseen on mennyt enemmän aikaa kuin esimerkiksi 16 tahdin. Suhde on sama myös kuuntelussa, hyvässä ja pahassa. Tietokone tosin helpottaa nykyään kirjoitushommissa ja laskutuksessa, jos se on tarpeen.

Se että kerran julkaistu teksti sen jälkeen sävellettynä saisi ”ansiotonta” uutta elämää, lähtisi nelistämään säveltäjän kauroilla, on kestämätön ajatus. Tekijällä on tekijänoikeus tekstiinsä. Tarpeeksi kuollut runoilija ei tule tietenkään enää peräämään edes moraalisia oikeuksiaan. Elävän osapuolen kanssa helppo neuvotella ja sen uskoisi onnistuvan, etenkin silloin kun molemmat osapuolet tietävät kupletin juonen, eli sopimusvarat. Mikä on kohtuullista? Vaikeampi juttu. Jos joku puoli tuntia kestävän teoksen lopussa puoli minuuttia kestävän läpisävelletyn tekstin nojalla vaatisi itselleen 50 prosenttia osuuksista, vaatimuksen voisi osoittaa kohtuuttomaksi. Paitsi, jos se runoilijan mielestä on kohtuullinen. Silloin jää kaksi vaihtoehtoa, sopia ja käyttää tekstiä tai olla käyttämättä. Teoshan voi olla olemassa, mutta se ei ole sellainen teos, josta Teosto voisi jakaa korvauksia, jos ei ole sopimusta. Sopimuksen tekevät ihmiset, jotka tietävät mistä sovitaan. Automaatio, joka jakaa teoksen osuudet ikään kuin saunan takana, ei kuulu nykypäivään. Eikä olisi pitänyt kuulua eiliseenkään.

”Tuopin jäljet” ei ilmestyessään ollut aikansa käsitteillä mitattuna taidetta, mutta ajan testin se on hyvin kestänyt, pitempään kuin monet samaan aikaan sävelletyt, varmaan ansioituneetkin teokset. Ja saanut myös vihdoin täysimääräisenä ne pähkinät, jotka se on ihan itse kerännyt.

Kertausmerkkejä on käytetty aina. Siihen oli varmaan myös käytännön syynsä, paperi oli aikanaan kallista eikä kopioijat ja musteetkaan ilmaisia olleet. Nykyäänhän tätä ongelmaa ei ole, holtitonkaan paperin käyttö ei alenna tekijän elintasoa, korkeintaan sellaisen paperin, jolle kustannussopimus on kirjoitettu. Jos on kerran ”kustannettu silmään”, se pahimmillaan kirvelee ikuisesti. Koska elämä henkilökohtaisena mittana ei ole ikuista, toisin kuten taide yleisenä, niin sopimus kannattaa tehdä aina määräajaksi. Kaikki tietävät missä mennään.

Jos ”Tuopin jäljet” oli otettu demonstraatioksi luomaan ”genrekomiikkaa”, niin huumori ilmeni lähinnä camp-hengessä. Niin usein käy taiteelle ”an sich”. (Latinaksi samaa kuvaisi ”per se”-edellä puuhun nouseminen, eli hauskaa on silloin kun ei tiedetä mille nauretaan). Sen sijaan hauskaa ei ollut se, että perinteiseen suomalaiseen yhdistyskulttuuriin kuuluva asiallinen ja rehti kokouskäyttäytyminen lipesi eräältä hymyttömältä kollegalta lopussa mollin puolelle. Demokraattisiin päätöksiinkin voi kohdistaa arvostelua, jälkeenpäinkin, puheenvuoroja käyttäneisiin henkilöihin kohdistunut asiattomuus ei ole kuitenkaan allekirjoittaneen aikana kuulunut retorisiin tehokeinoihin.

Edelleen olen sitä mieltä että palkka-sanan viljeleminen tekijänoikeuden yhteydessä on typerää. Syynä käyttöön olen kuullut perustelun, että näin ”rahvas” ymmärtää paremmin tekijän toimeentulon muodostusta, että ei ajateltaisi tekijän saavan rahaa tekemättä mitään. On kuitenkin kyse korvauksesta teoksen käytöstä. Se lienee ydin myös asian ymmärtämisessä. Jos halutaan käyttää käsitteitä, joiden merkitys on hämärä, seuraa siitä se, että koko keskustelusta tulee hämärtynyt.

Eli kun nyt on vapautettu sopimusvapautta (!) sekä ajallisesti että prosentuaalisesti, kannattaa muistaa että halutessaan kulkijapoika voi jättää perinnökseen muutakin kuin 50 % hanurista ja olkihatusta…

Pekka Tegelman