Nina Lith, Author at Musiikintekijät

Samuli Putro – huonon soittajan täytyy tehdä itse

Julkaistu 21.10.2013

Minkälainen ympäristö Raahe oli rockin kuluttajalle niinä aikoina, kun vietit siellä nuoruuttasi?

– Veikkaan että se olisi ollut paljon huonompi, ellei siellä olisi ollut levyttävää yhtyettä eli Stalkeria. Poko otti sen talliinsa Dingo-huuman myötä, kun kotimainen musiikki alkoi myydä hirveästi. Samaisen yhtyeen kitaristi piti Raahessa myös musiikkikauppaa. Olen jälkikäteen ymmärtänyt, että tämän jutun merkitys on ollut suuri. Se mahdollisti kaikenlaista.

Kävikö siellä bändejä?

– Työväentalolla kävi bändejä, ja minä kävin kyllä niitä katsomassa. Siellä oli yleisöä ainakin kelvollisissa määrin, koska kotimainen musiikki pärjäsi hyvin. Siellä kävi siis esim. Miljoonasade ja sitten näitä Dingon aikalaisia, Tanna ja Skädäm ja nämä. Oltiin siis noin vuodessa 1987. Nämä olivat alaikäiskeikkoja, mutta Raahessa oli myös ravintola, jossa kävi aikuisten yhtyeitä. Siellä pääsi katsomaan Melrosea ja Kauko Röyhkää.

Oliko treenikämppätilanne hyvä?

– Itse asiassa oli. Oli sekä aktiivisesti toimivan seurakunnan että kaupungin treenikämppiä. En muista että olisi ollut tilannetta, että treenikämppä olisi jäänyt puuttumaan. Mielikuva on se, että Raahen kaupungin suhtautuminen bänditoimintaan oli 1980-luvun lopulla hyvä.

Jos helsinkiläinen bändi haaveilee pääsystä Tavastialle, niin mikä on raahelaisen bändin ensimmäinen unelma?

– Oulun ravintola Foxia. Se taitaa olla olemassa vieläkin. Sinne piti päästä soittamaan. Tavastia oli liian kaukainen edes haaveisiin, ja se on matkanakin pitkä. Minä myös pääsin sinne Foxiaan yhden Zen Caféa edeltäneen bändin kanssa.

Mikä sinut itse asiassa sai tarttumaan kitaraan?

– Sain kitaran joululahjaksi aika pienenä, seitsemän- tai kahdeksanvuotiaana. Se jäi kyllä silloin aika nopeasti. Sitten tuli 1980-luvun puolivälin suomirock-räjähdys, jolloin olin siis jo 15-vuotias ja osasin ottaa vähän sointujakin. Mutta toisten tekemien biisien opetteleminen tuntui aina hankalalta: en muista hakeneeni koskaan sointuja vaikka johonkin Kerjäläisten valtakuntaan. Tuntui helpommalta ja luontevammalta käyttää opittuja sointuja ja kirjoittaa siihen tekstiä päälle.

Olet siis tekijä, et soittaja.

– Ehdottomasti. Toisten tekemien juttujen opetteleminen on edelleenkin poskettoman vaikeaa.

Röyhkä ja ego

Varsinkin parin ensimmäisen levyn yhteydessä sinua verrattiin tekstittäjänä Kauko Röyhkään. Se ei ole perusteetonta, mutta yksioikoista kylläkin. Miten suureksi itse koet Röyhkän vaikutuksen?

– Kuuntelin Röyhkää kyllä tosi paljon, joskin varsin kapeaa tuotannon aluetta. Kuuntelin paljon Pikku enkeliä, joka minulla oli c-kasettina. Ainoa Kaukon levy, jonka omistin, oli Mutta, mutta -ep. Olennaista on kuitenkin se, että olin kova poika lukemaan ja Kauko oli ensimmäinen tekijä, jonka äärellä ymmärsin, että on mahdollista siirtää lukemansa teksti rockhommaan. Havainto ei varmaankaan ollut tietoinen, mutta merkittävä se oli. Röyhkän tekstien kirjallinen taso oli siihen aikaan todella poikkeava. Hyviä tekijöitä oli tietysti, mutta Kaukon novellimainen tyyli tuntui oudolta ja tuoreelta. Eikä ensimmäisen parin Zen Café -levyn saama palaute ole ollenkaan perusteetonta. Demovaiheessa Kaukon vaikutus oli varmaan jopa kiusaannuttavan suuri. Mutta minä ajattelin silloin että minä olen oikeassa ja muut väärässä, joten en välittänyt.

Eikös tuo ole ainoa oikea toimintamalli uran alussa.

– No, tavallaan.

Tulee nimittäin mieleen eräs Tuomas Nevanlinnan ajatus. Hän totesi, että jotta taiteilija voisi päästä urallaan alkuun, hänellä on oltava harhakäsitys siitä, että hänen tekemisensä ovat paljon tärkeämpiä kuin ne todellisuudessa ovat.

– [nauraa] Allekirjoitan tuon kyllä täysin. Onhan se kulttuurissa vähän alalla kuin alalla niin, että alkuaikoina toimintaa ei kanna muu kuin harhainen ajatus siitä, että tämä on tosi merkittävää kansakunnan ja ehkäpä koko maailman mittakaavassa. Rahaa ei tule, olosuhteet ovat huonot eikä etuisuuksia ole – paitsi tulevaisuus.

Palataan tuohon lukemispuoleen. Mitä luit?

– Varmaan aika paljon sen ajan kirjoja. Olin ehkä mainostuksen uhri, sillä luin lehdestä mitä kirjoja oli tullut ja lainasin niitä. Siis pohjalta John Irvingiä, jos John Irving oli tehnyt kirjan. Ja jos se kirja oli hyvä, aloin penkoa tekijän varhaisempaa tuotantoa. Perinteinen kaava siis. Ja koska egoa aletaan paisutella jo nuorena, yritin kahlata myös venäläisiä klassikoita läpi. Ainut josta pidin silloin todella paljon oli Gogolin Kuolleet sielut. Jälkeenpäin voi ajatella, että se oli ikään kuin lihasten ylläpitoa: luin paljon hyvää ja huonoa, ja kyllähän siitä aineksia saa.

Putro ja politiikka

Suomalaisessa sanoittamisessa on selvästi tapahtunut yksi suuri muutos. Hector- tai Pelle Miljoona -tyyppistä täysin avoimen kantaa ottavaa lyriikkaa ei juuri kirjoiteta. Yhteiskunta on totta kai teksteissä vahvasti läsnä, mutta Palkkasoturin tai Olen työtön -biisin kaltaista alleviivaavuutta ei ole. Sinultakin se puuttuu täysin. Miten koet itse tämän asian ja mahdollisen muutoksen traditiossa?

– Innostuin jossain vaiheessa kirjoittamaan lauluja, joissa on ongelma ja siihen ratkaisu. Niitä oli jonkin verran, ja minä ihmettelin että minkä takia ne eivät toimi. Tulin siihen lopputulokseen, että nimenomaan se ratkaisu pilaa biisin, joten päätin leikata sen pois. Se oli myös sitä aikaa, jolloin aloin ylipäätään editoida tekstiä. Olen sen jälkeen pyrkinyt lähestymään mielipideasioita aina siten, että niissä olisi vähintään kaksi puolta. Yhtyeessä on myös ollut sellainen kirjoittamaton sääntö, että uskonnosta, politiikasta ja urheilusta ei kirjoiteta.

Mutta eikös teksteissäsi kuitenkin ole politiikkaa? Aamuisin-biisin voi ainakin tulkita niin, että koko urakeskeinen moderni elämänmalli kuvataan siinä pohjimmiltaan täysin tyhjäksi. Eikö?

– No… Tuota. [hiljaisuus kestää tovin] Sanotaan nyt niin, että en ole ollut mitenkään hirveän otettu niistä yhteydenotoista, joita esimerkiksi tuolta Kokoomuksen puolelta on tullut.

Selvä… Entäpä harrastatko tekstejä tehdessäsi tietoisia tyylikokeiluja? Esimerkiksi Ongelma-kappaleen tekstissä ei tapahdu ulkoisesti oikein mitään. Mies kävelee huoneen poikki, sytyttää valon ja puhelin soi. Hän ei vielä vastaa. Tästä ehkä kymmenen sekunnin mittaisesta asiasta olet tehnyt vahvan laulun.

– Se teksti nimenomaan on tyylikokeilu. Yritän tehdä niitä jatkuvasti, mutta useinkaan ne eivät onnistu tai en vie niitä loppuun. Teen niitä silti koko ajan. Viimeisen neljän-viiden kuukauden aikana olen itse asiassa tehnyt kantaaottavuutta koskevia tyylikokeiluja. Ja maailman viisain asia on tietysti se, että mainitsen sen etukäteen ääneen… Mutta edelleen on alueita ja aiheita, jotka ovat täysin vieraita.

Niin kuin vaikkapa mikä?

– No, seksistä kirjoittaminen oli pitkään vaikeaa. Esimerkiksi Rakastele mua -kappaleen kirjoittaminen ei ollut erityisen helppo juttu. Seksiin on tietysti aikaisemminkin viitattu, mutta erotiikka alueena oli tosi outo. Ja sen takia tietysti kiehtova. Usein puhutaan siitä, että kirjoittamisrutiinia täytyisi pitää jatkuvasti yllä, kirjoittaa siis koko ajan. Se on totta, mutta sitten kun ollaan tekemisissä ihan vieraan aiheen kanssa, homma on vähän toisenlaista. Se on kuin vessan etsimistä pimeästä ja vieraasta asunnosta. Välillä tulee kolahdeltua ja törmäiltyä, mutta ennen pitkää löytää perille.

Minkälaiset työskentelyrutiinit sinulla on?

– Harrastan intensiivistä kirjoittamista yleensä kahdesta kolmeen kuukauteen ennen levyn tekoa. Neljästä viiteen päivään viikossa, ja työpäivän mitta on ehkä kolmesta viiteen tuntiin. Nyt kun yhtye pitää välivuotta, kirjoittamisaikaa on ollut peräti puoli vuotta, kun ennen se on ollut maksimissaan sen kolme kuukautta.

Näkyykö se sinusta uusissa teksteissä?

– Tuo on hankala kysymys. Yleensä biisejä syntyy intuitiivisesti tietty määrä, ja sitten niitä aletaan viedä eteenpäin bändin ja tuottajan kanssa. Niissä on siis siinä vaiheessa runko: soinnut, sanat, melodia, ehkä jotain riffejä. Nyt kun työstän biisejä yksin, olen mennyt treenikämpälle ihan vain soittamaan niitä biisejä. Soitellut niitä läpi moneen kertaan, jopa puhki. Tätä kautta syntyy pieniä sanamuutoksia: jonkun lauseen verbi ja subjekti vaihtavat paikkaa, jossain tulee se-sanasta hän ja sitä rataa. Biisi alkaa jatkuvan soittamisen myötä ikään kuin muovautua luontevasti omaan muotoonsa. Tämä vaihe on jäänyt aiemmin puuttumaan, kun tekemisen tahti on ollut niin kova.

Toiston tärkeys

Zen Café oli pitkään bändi, josta ei näyttänyt tulevan mitään. Vasta kolmas levy nosti levymyynnin siedettäviin lukuihin. Nyt yhtye on vahvasti vakiintunut. Mistä merkeistä itse näit sen vakiintumisen?

– Jossain vaiheessa huomasin esimerkiksi, että vuonna 2000 kävi edellisen kerran niin, että Tampereen Pakkahuonetta ei myyty loppuun jo ennakkoon. Joka kerta sitä tietysti silti pelkää, että tuleeko sitä porukkaa ja minkälainen meininki siellä on. Tuon havainnon myötä tuli sellainen olo, että nyt pitää joko lopettaa pelkääminen tai aloittaa se uudestaan. On nimittäin niin, että keikkatilanteessa ja musiikkia tehdessään pystyy puristamaan itsestään aika paljon irti, jos kokee että kukaan ei tule keikoille, levyt eivät myy, kukaan ei pidä meistä eikä radio soita meidän biisejä. Jossain vaiheessa sitten tajuaa että omana voimavarana on juuri se, siis näyttämisen halu. Mutta jos itsensä pitää väkisin puskea siihen tilaan, se ei enää toimi samalla tavalla.

Tässä liikutaan taas vaikeilla alueilla. Tom Waitsilla on nimittäin sellainen painajainen, että hän yrittää kaikin voimin saada maailmaa kuuntelemaan mitä asiaa hänellä on. Ja sitten kun maailma vihdoin kääntyy häneen päin ja kuuntelee, hän ei keksi sanottavaa. Eikö tuo ole sama juttu josta puhut?

– On. Ehdottomasti. En ollut ajatellut sitä noin selkeästi, tietenkään, mutta noin se on. Olen itse käyttänyt siitä sanaa kipinä. Ja mistä se tulee, sitä on tullut pohdittua, kun on ollut vähän enemmän vapaa-aikaa. Tätä ennen on ollut niin, että vapaapäiviä on ollut ehkä kolme putkeen. Keikkataukoja on totta kai ollut, mutta ne on käytetty siihen, että on harjoiteltu ihan älyttömästi.

Kuten todettua, Zen Café nousi pinnalle hitaasti. Suomalaisessa rockissa on sellainen jännä ilmiö, että helsinkiläisbändit tulevat ja erityisesti menevät, jos menestystä ei tule nopeasti. Don Huonot ja Egotrippi ovat merkittäviä poikkeuksia. Mutta yleisesti ottaen Helsingin ulkopuolelta tulevat bändit jaksavat pidempään. Miksi?

– En ole koskaan osannut selittää sitä. Onkohan siinä ihan vain sitä, että jos helsinkiläinen bändi tekee yhden levyn joka ei menesty, niin sen jäsenet ovat ammattitaitonsa kautta houkuttelevaa riistaa jollekin toiselle bändille, joka tekee ensimmäistä levyä mutta jolta puuttuu vaikka basisti. Pyydetään sitten sen yhden levyn tehneen bändin basistia, koska hänellä ei mene hyvin… Maaseutubändeissä on varmaan sitä, että bändin jäsenet joutuvat tukeutumaan toisiinsa paljon vahvemmin.

Mitä Zen Café voisi Suomessa vielä realistisesti saavuttaa?

– Tapasin Rovaniemellä Down by the Kemijoki -tapahtumassa vuonna 1998 tai 1999 erään helsinkiläisen yhtyeen soittajan, joka hieman ennen sammumistaan hotellin uima-allasosastolle halusi keskustella kanssani ystävälliseen sävyyn siitä, mitä tässä maassa voi sen jälkeen tehdä, kun on myynyt Tavastian kerran loppuun. Ehdotin että mitä jos koettaisit tehdä sen toisen kerran. Siitä ideasta hän ei innostunut. Eli: en osaa asettaa kysymystä noin kuin sinä teit. Tämän kokoisessa maassa asiat pitää saavuttaa kymmenen kertaa. Sen jälkeen aletaan mahdollisesti lähestyä klassikkoasemaa. Väkiluku ei voi nousta niin nopeasti että puitteet voisivat kasvaa, joten toisto on ainoa vaihtoehto. Asiat pitää tehdä aina vain uudestaan, ja siinä mitataan samalla, että kuka jaksaa tehdä ne aina vain uudestaan. Tai kuka jaksaa tehdä ne eri tavalla uudestaan.

(Huvi)tilaisuus tekee varkaan

Julkaistu 21.10.2013

Vain hiukan kärjistäen voisi sanoa, että ihmiselämän tekee mielekkääksi kolme seikkaa: rakkaus, esteettiset nautinnot ja gravitaation vastainen toiminta. Viimeksi mainittuun kuuluu kaikenlainen pomppiminen, lentäminen, tasapainoilu, vatsanpohjassa tuntuvat asiat ja lukuisat muut kiksejä tuottavat venkoilut, jotka perustuvat pyrkimykseen huijata maan vetovoimaa. Säveltäjä ja sanoittaja voivat parhaimmillaan koskettaa näitä kolmea, niin rakkauden sanomaa levittäen kuin melodiaa ja harmoniaa taidokkaasti manipuloiden, tai sitten tuottamalla pelimerkit sellaiselle jytkeelle ja svengille, että yleisö kokee lähes lentävänsä.

Tämän tärkeän työn tuloksista saamme nauttia mm. osaavien muusikkojen – jotka usein ovat myös itse teostensa tekijöitä – toimesta. Kun yleisö saa hupaa, järjestäjä saa lisää yleisöä ja jatkossakin pystyy tarjoamaan mahdollisuuden kuulla hyvää musaa livenä.

Kuitenkin eräs tämän toimeentulokuvion heikoista lenkeistä on itse esiintyjä, joka a) ei tee lainkaan raporttia esittämästään ohjelmistosta Teostolle tai b) tekee sen enemmän tai vähemmän omaa etuaan vilpillisesti ajaen.

Kohdan a) tapaukset ovat omaa ohjelmistoaan esittävän osalta sangen hämmästyttäviä, sillä niissä kirjaimellisesti kieltäydytään ottamasta vastaan rahaa, vaikka Teosto vielä asiasta oikein muistuttaisi! Monet teoksiaan esittävät, suositut ja ahkerasti keikkailevat bändit ja artistit eivät raportoi keikkojaan ja näin saattavat menettää vuositasolla jopa tuhansia euroja. Nämä rahathan jaetaan sitten niille saman tilitysalueen teoksille, joiden esitykset on raportoitu. Mutta huomatkaa, että asianmukainen raportointi ei ole pelkästään sitä, että listaa pelkästään omat esitetyt teoksensa. Solidaarisuus kollegoja kohtaan tulisikin olla vähintään sitä luokkaa, että ilmoittaa rehellisesti ja oikeassa suhteessa kaikkien teosten käytöstä, jolloin tilitysten kohdistaminen jokaiselle niihin oikeutetuille on mahdollista. Näinhän varmasti itse kukin toivoo myös omia teoksiaan kohdeltavan (ja tässä kohdassa pitää jälleen kerran muistuttaa, että maksajana on aina tilaisuuden järjestäjä, ei esiintyjä!).

Kohdan b) tapaukset ovatkin sitten jo monenkirjavia. Ensinnäkin on niitä, jotka luulevat meidän uskovan, että perisuomalaisessa perusravintolassa voi esittää lähes pelkästään omaa tuotantoaan paratiisien, jätkänhumppien ja satumaiden sijaan. Sitten on niitä, jotka ilmoittavat omien teostensa esitysten lisäksi olleensa esiintymässä jossain, missä kyseisenä ajankohta ei edes ole jortsuja pidetty. Ja olipa eräskin, joka oli ollut esiintymässä eräässä suuressa konsertissa, jonka järjestäjä toimitti erikseen Teostolle konsertissa esitetyn ohjelmiston. Kyseinen esiintyjä oli järjestäjän ilmoituksen mukaan esittänyt kaksi, mutta omassa raportissaan kuusitoista teostaan. Keikkaohjelmistonsa lannoittajia löytyy joka lähtöön.

Olen Teoston valvontatyöryhmässä jo vuosia seurannut näitä joko kunnian ja häpiän välimailla eli ns. harmaalla vyöhykkeellä seikkailevia tai sitten jopa täysin rikolliset mittasuhteet täyttävän toiminnan omaavia kollegoja. Onko niin, että on ajateltu tämän olevan ”maan tapa” – saahan sitä jokainen pyrkiä tietyissä mittasuhteissa oman onnensa ajamiseen, vaikka se ei ihan täyttä valoa kestäisikään? No sitten se tapa ajan saatossa hiukan lisääntyy, mutta eihän siellä Teostossa tällaista huomata, eihän? Eikä aikaakaan, kun havaitaan, että tällainenhan on sangen tuottoisaa!

Mutta HALT! Kun tietyt tunnusmerkit alkavat raportoinnissa täyttyä, ottaa valvontatyöryhmä sen käsittelyynsä. Teoston tarkkailija käy satunnaisilla keikoilla kuuntelemassa epäilyttäviä tapauksia ja niillä esitettyä ohjelmistoa verrataan myöhemmin raportoituun. Ja lähes aina tämä on tuottanut saman tuloksen: silmiinpistävän suuren määrän omia teoksiaan raportoinut onkin tosiasiassa esittänyt keikallaan aivan tavallista ja tuttua perusrepertuaaria. Uskokaa nyt, että tämä ei ole pelkästään omaan pussiin kippaamista, vaan myös toisten pussista ottamista eli varastamista, kun toisten tekemien biisien tilalle ilmoitetaankin omia!

Kepuloinnista tulee myös seurauksia. Jos esittäjä-tekijältä ei saada pyynnöistä huolimatta korjattua ja todellisuutta vastaavaa raportointia, voidaan ko. tekijän tilitykset jäädyttää, kunnes asia on oikaistu tai vakavammassa tapauksessa tekijä voidaan erottaa Teoston asiakkuudesta määräajaksi. Kaikkein törkeimmässä tapauksessa tekijä voikin sitten jo saada petossyytteen.

Näin mustanpuhuviin ja uhkaaviin tunnelmiin virittäydyttyäni toivotankin kaikille oikein auvoisaa, hauskaa ja virkistävää kesää!

Janne Louhivuori

Piratismi nurin pehmein asein?

Julkaistu 21.10.2013

Teosto sai sitten uuden hallituksen. Pienemmän, mutta uskoakseni silti terhakkaan. Joukossa sekä uutta verta että vanhaa kokemusta. Historiaakin tehtiin: ensimmäisen kerran Teoston puheenjohtajana on sanoittaja. Vieläpä yksimielisellä päätöksellä. Onnea uudelle hallitukselle ja koko Teostolle!

* * *

Piratismi on puhuttanut pitkään. Koko tekijänoikeuskenttä on kantanut asiasta huolta. Useampaan kertaan olen itsekin eri medioissa kiinnittänyt asiaan huomiota, joko haastateltuna tai kolumnistina.

Jo heinäkuussa 2007 kuulimme myönteisen tutkitun tiedon: piratismi oli laskenut. Sekä myytyjen tuotteiden että luvattoman verkosta lataamisen osalta. Asiaan oli tuolloin perehtynyt Taloustutkimus Oy ja tilaajana toimi Lyhty ry. Tätä ei toki tule tulkita että vaara olisi ohi ja valistus voittanut. Mutta toisaalta: jotakin oli tapahtunut ja suunta oli ainakin tuolloin oikea. Ellei sitten gallupmiehelle tai -naiselle vastaajien toimesta valehdeltu päin naamaa. Kaikkihan tässä elämässä on mahdollista.

Entä tänään? Ikävä kyllä vertaisverkoissa tarjonta on yhä kattava. Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen mukaan mm. kaikki kotimainen, joka soi ja/tai liikkuu, löytyy. Vertaisverkkojen käyttäjiä arvioidaan Suomessa tällä hetkellä olevan reilut satatuhatta.

Mitä avuksi? Avainasemassa, eräänlaisena portinvartijana ovat operaattorit. Parannuksia saatettaisiin saada aikaan myös ilman tiukentuvaa lainsäädäntöä. Kehitettäisiin valvonta, jossa mukana olisivat valtiovalta ja etenkin avainasemassa olevat operaattorit, joiden on mahdollista seurata asiakkaittensa toimia. Olla juuri tässä asiassa edellä mainittuja portinvartijoita. Asiaa on jo Ranskassa tunnusteltu.

Kun verkossa tapahtuu kummia, siis laittomuuksia, operaattori voisi kirjallisesti valistaa asiakastaan asiakassopimuksen sisällöstä ja tekijänoikeuslaista. Jos parannusta ei tapahdu, selkeästi tiukempisävyinen kirje tavoittaisi todellisen laskun maksajan, isän tai äidin. Ainakin osalle vanhemmista saattaisi olla yllätys, mitä perheen verkossa puuhataan. Huonoimmillaan, ikään kuin rangaistuksena operaattori estäisi tietyksi ajaksi edellä kerrotun toiminnan, vedoten asiakassopimuksen rikkomiseen. Koneelle tulisi rajoitettu käyttö. Silti perhe voisi verkossa hoitaa päivittäiset pankkiasiansa ja sähköpostit. Eli määrätietoisilla pehmeillä keinoillakin saattaisi syntyä toivottuja tuloksia.

* * *

ELVISin toimistosta saamani tiedon mukaan liityin jäseneksi vuonna 1969. Nacke Johanssonin agitoimana. Kaiketi silloisella Elokuva- ja Viihdesäveltäjien liitolla oli menossa jäsenhankintakampanja ja katse oli kokeneiden tekijöiden lisäksi suunnattu myös ammattimielessä ensihaparointejaan suorittaviin nuoriin alan yrittäjiin. Ammattimuusikkona olin aloittanut vuonna 1964. Ensi vuonna soittajan urassa täyttyy siis 45 vuotta. ELVIS-jäsenyyttäkin kertyy tuolloin 40 vuotta.

Osallistumiseni järjestömme toimintaan oli monia vuosia hiljaista sivusta seuraamista: Silloin kun apua syystä tai toisesta tarvitsin, sitä myös sain. Vuosien saatossa musiikin tekemisen ohessa toki harjoitin järjestö- ja muuta yhteiskunnallista toimintaa, muutamaan otteeseen muun muassa kaupunginvaltuutettuna. Valtion säveltaidetoimikunnassa olin ensimmäisen kerran 1974-76. Vuodet 1977-84 meni Uudellamaalla läänintaiteillessa ja myöhemmin palasin jälleen säveltaidetoimikuntaan, tuolloin kuuden vuoden puheenjohtajan pestiin. Niihin aikoihin minut kutsuttiin johtamaan Elvis ry:n vuosikokousta. Tuon jälkeen – syystä tai toisesta – minulta tiedusteltiin kiinnostustani yhdistyksen muihinkin tehtäviin.

Yhtä kaikki: yksi vaihe on koettu ja eletty. ELVIS ry:n puheenjohtajuus on takanapäin, samoin Teoston. Tämä on myös viimeinen Janitsaari-palsta, tässä lehdessä. Kiitos kaikille rikkaista ja mielenkiintoisista kokemuksista. Ja hyvää kesää.

Jani Uhlenius

Kapina stadionilla

Julkaistu 21.10.2013

50 vuotta sitten, muistaakseni 2. toukokuuta 1958, satuin näkemään tapahtumia, jotka sen ajan Neuvostoliitossa olivat kerrassaan mahdottomia. Olin silloin Leningradin Rimski-Korsakovin konservatorion säveltäjätiedekunnan opiskelija ja asuin Leningradissa, johon olin muuttanut Ukrainasta Harkovin kaupungista.

Myrskyisänä syksynä 1956 Unkarissa sattui traagisia ikimuistoisia yhteenottoja. Monilla opiskelijoilla oli omatekoisia radiovastaanottimia, jotka koottiin “varaosista”. Näitä saatiin varsin mielikuvituksellisista lähteistä, ja tuloksena oli kapine, joka lyhyillä aalloilla otti vastaan länsimaisten radioasemien lähetyksiä, jotka vaivoin läpäisivät “vaimentimien” ulvonnan.

Suojasää* tuntui Moskovassa, muualla maassa se ei vielä ollut havaittavissa.

Ympärillä, erityisesti opiskelijapiireissä alettiin puhua asioista, joita ei entisinä aikoina uskallettu edes ajatella. Pääkaupungin lehdissä ja ennen muuta Izvestija-lehdessä alettiin julkaista poleemisia kannanottoja, ja maailman tapahtumia koskevat tiedot alkoivat olla laajempia ja kiinnostavampia kuin ennen.

Joka aamu tulin konservatorioon raitiovaunulla opiskelija-asuntolasta, joka oli silloin Avtovon kaupunginosassa. Ensi töikseni menin kahvioon syömään aamiaista. Siellä kahviossa tutustuin pianotiedekunnan opiskelijaan Juli Krasovskiin. Hän oli syntyisin Kiovasta Ukrainasta. Muistan, että me tilasimme aina eri ruokia: Juli söi tavallista keittoa, ja minä pidin kovasti perunasalaatista, jossa oli majoneesia.

Sinäkin aamuna ennen luentojen alkamista istuimme vapaaseen pöytään ja rupesimme syömään. Äkkiä sisään astui kaksi miestä takit päällään. He tulivat aivan meidän lähellemme ja toinen heistä sanoi rauhallisesti: “Nouse ja seuraa meitä.” Kohottauduin häkeltyneenä, mutta mies selitti ärtyisästi: “Et sinä” ja osoitti sormellaan Julia. Tuntuvasti kalvennut Juli nousi ja meni miesten mukana käytävälle, minkä jälkeen kaikki kolme suuntasivat konservatorion rehtorin kansliaan, joka oli pienen matkan päässä.

Pianisti Krasovski palasi konservatorioon vasta maaliskuussa 1957. Hän näytti väsyneeltä ja kalpealta. Kun häneltä kyseltiin, mitä oli tapahtunut, hän ei vastannut mitään. Pian Juli lähti Kiovaan Ukrainaan. En sen jälkeen enää tavannut häntä.

Muistaakseni silloin syksyllä 1956 yksi bulgarialainen opiskelija keräsi ryhmän kuulijoita asuntolan käytävälle ja kutsui heitä innokkaasti leningradilaisten opiskelijoiden mielenosoitukseen, joka oli määrä pitää Jevropeiskaja-hotellin ja filharmonian tuntumassa. Tuon bulgarialaisen käytös ja puhetapa näyttivät kovin teennäisiltä, ja kun häneltä kysyttiin suoraan: “Lähdetkö sinä itse muiden mukana?” – hän tokaisi äkkiä: “Minulla on luennot, olen varattu.”

Vuoden 1958 toukokuun alussa Kirovin stadionilla oli tarkoitus pitää hyvin kiinnostava jalkapallo-ottelu, joka oli osana Neuvostoliiton mestaruusturnausta ja jonka pelasivat Zenit (Leningrad) ja Torpedo (Moskova). Tietenkin haaveilin pääseväni stadionille. Tuttavani klarinetisti, joka oli silloin jo valmistunut Leningradin konservatoriosta ja soitti Suuren akateemisen teatterin arvostetussa orkesterissa, tarjosi minulle hänellä sattumalta ollutta ylimääräistä lippua Zenitin ja Torpedon otteluun. Suostuin mielihyvin menemään hänen kanssaan stadionille kannattamaan Zenitiä, koska tunsin jo olevani leningradilainen. Penkkiurheilijoiden odotukset valuivat kuitenkin tyhjiin, sillä Zenit pelasi veltosti, ja pelin toisella puoliajalla maalitilanne oli 3-1 Torpedon hyväksi.

Äkkiä kentälle juoksi humalainen mies, joka halusi varmaankin selvitellä välejä jostain syystä juuri Torpedon maalivahdin kanssa. Miliisiryhmä onnistui vaivoin pidättämään raivostuneen katsojan ja raahaamaan hänen pois jalkapallokentältä. Samalla pidätetyn miehen kaverit, ehkä kolmisenkymmentä henkeä, huutaen “Meikäläisiä hakataan!”, ryntäsivät apuun aseenaan pulloja, keppejä ja varmaankin etukäteen varattuja kiviä.

Alkoi oikea tappelu, johon osallistui kentälle tulvinut ja koko ajan kasvanut ihmismassa ja pieni ryhmä piestäväksi joutuneita miliisejä. Tuomareiden johtamat jalkapalloilijat katsoivat parhaaksi häipyä kentältä. Ottelun jatkamisesta ei voinut olla puhettakaan.

Pian koko stadion ja kaikki katsojapaikat olivat riehaantuneen ihmisjoukon vallassa. Kuuluttaja toisteli hysteerisesti radiomikrofoniin: “Kommunistit ja nuorisoliittolaiset! Pysäyttäkää huligaanit, jotka tekevät ilkivaltaa Kirovin stadionilla”. Ei valitettavasti löytynyt ketään, joka olisi reagoinut noihin vetoomuksiin.

Huomasin erään upseerin, joka nopealla kädenliikkeellään repäisi olkaimet irti ja katosi huomaamatta joukkoon. Meidän vieressämme seisoi nuori pariskunta. Äkkiä joku löi miestä takaapäin pullolla niin, että tämä alkoi hitaasti vajota maahan menettäen varmaan tajuntansa. Nainen alkoi huutaa apua, mutta kukaan ei välittänyt kenestäkään. Jostakin kentälle tuli merijalkaväen osasto, mutta arvioituaan tilanteen omalla tavallaan merimiehet kääntyivät, marssivat pois kentältä ja katosivat oven taakse jättäen “asemat” ilman taistelua.

Kaikkialla vallitsi kaaos. Minä ja kaverini onnistuimme jotenkuten pääsemään pois mahdottomasta tungoksesta ja juoksimme valtavan pitkälle ja leveälle tielle, joka johti stadionilta raitiovaunun pysäkille, päästäksemme vihdoin pois tuosta isosta suljetusta tilasta. Ympärillä juoksi ihmisiä. Jotkut henkilöt hyppäsivät ulos sivuovista, hyökkäsivät nokkelasti vieressämme juoksevien miliisien kimppuun ja pieksivät heitä kaikkien nähden. Joitakin miliisejä raahattiin tieltä pensaiden taakse varmaankin jatkaakseen siellä väkivaltaista välienselvittelyä. Kun pääsin vihdoin stadionin aitauksen taakse, näin armeijan joukkoja, jotka piirittivät tuon valtavan ison urheilukeskuksen alueen. Kaverini klarinetisti jäi minusta jälkeen eikä valitettavasti onnistunut hyppäämään raitiovaunuun sen kulkiessa ohitsemme. Onni oli minulle myötä, minä suorastaan ryntäsin tien mutkassa pelastavaan raitiovaunuun (silloin ei onneksi vielä ollut automaattisesti sulkeutuvia ovia) ja katselin sieltä miten sotilaat “löylyttivät” niitä, jotka eivät ehtineet pötkiä pakoon.

Vasta puolenyön aikaan opiskelija-asuntolan huoneeseeni koputettiin hiljaa. Se oli kämppäkaverini, mustelmille piesty klarinetisti. Hän ei ehtinyt juosta ajoissa pakoon “helvetinmoisesta ympyrästä”, niin että stadionin piirittäneet sotilaat jättivät häneen merkkinsä. Kaveri varoitti minua, että seuraavana päivänä konservatoriossa saattoi alkaa tarkastus, jossa otettaisiin selvää kaikista, jotka olivat seuraamassa jalkapallo-ottelua. Jos joku tunnustaa olleensa Zenitin kannattajien joukossa, niin hän voi menettää asuinpaikkamerkintänsä Leningradissa, mikä tarkoitti, ettei hän voisi jatkaa opintoja konservatorion opiskelijana. Tietenkin myös klarinetisti menettäisi siinä tapauksessa arvostetun työpaikkansa ja mahdollisuuden asua Leningradissa.

Ymmärsin häntä hyvin. Minua ei kuitenkaan, Jumalan kiitos, kutsuttu mihinkään eikä kysytty mitään. Huhujen mukaan silloin stadionilla sai surmansa kymmeniä miliisejä ja tavallisia kaupungin asukkaita. Sadat ihmiset olivat haavoittuneet ja useita mukiloitiin pahanpäiväisesti. Monen vuoden päästä ja asuessani ulkomailla luin Aleksandr Solzenitsynin kirjan Vankileirien saaristo, jossa tekijä mainitsi tuon Kirovin stadionilla tapahtuneet mellakan. Hän yhdisti sen väestön reaktioon Nikita Hrustsovin talouspolitiikkaan.

Oliko se niin? Minun on vaikea päätellä sitä.

Silloin stadionilla en joka tapauksessa kuullut enkä nähnyt mitään poliittista enkä muitakaan iskulauseita. Lehdissä ja radiossa ei noista väkivaltaisuuksista mainittu sanallakaan. Kun yhteiskunnassa ainoana totuudenmukaisena tietojen lähteenä ovat huhut, silloin tulevat mahdollisiksi kuvitelmat, joita höystetään myrkyllisillä joutavilla arveluilla ja suoranaisella parjauksella, joka alistaa kaiken ja johtaa kaikkia ja kaikkea “oman harkintansa mukaisesti”.

Entä Hrushtshovin vuoden 1956 “suojasää”? Mihin se oli äkkiä kadonnut?

Fridrich Bruk

* Vuonna 1956 Neuvostoliiton silloinen johtaja Nikita Hrushtshov piti esitelmän, jossa kertoi Josef Stalinin henkilökultista ja hänen hallintansa aikaisista vainoista. Sen jälkeen Neuvostoliitossa tapahtui joitakin demokraattisia muutoksia. Tästä kaudesta alettiin myöhemmin käyttää nimeä “suojasää”.

Läpiä päähän eli olutta ja pähkinöitä

Julkaistu 21.10.2013

”Laita enemmän suolaa pähkinöihin.”, ohjeisti elokuvan Frank baarimikkoa.

”Pähkinöitä pikkuoraville”, luonnehti Tapio Rautavaara taiteellista linjaansa.

Viimeisimmässä Teoston vuosikokouksessa juontui mieleeni tarina siitä kuinka säveltäjä Toivo Kärki oli saanut vastaavassa tilaisuudessa, sotien jälkeen, ”nokkaansa” eräältä vakavammalta kollegalta. Tämä yllättävä pugilistinen lähentyminen oli tapahtunut ilmeisesti vuosikokouksen jälkeisten illallisten tarjoilujen inspiroimana, eteisessä taksia odotellessa.

No, ainahan sattuu ja tapahtuu kun taiteilijat kohtaavat. Tavat ja tunteiden palot ovat sittemmin siistiytyneet ja kulttuurin eri osa-alueet yleisestikin lähentyneet, toisiaan arvostaen. Vai ovatko sittenkään? Nytkin nimittäin tapahtui, tosin Kärjen osalta postuumisti, eräänlainen henkinen knock-out yritys, kun Kärjen ja Reino Helismaan teosta ”Tuopin jäljet” käytettiin ”läpisävellyksen” ja ”säkeistölaulun” käsitteellisiä eroja puineessa demonstraatiossa.

Vuonna 1963 julkaistu teos, ”Tuopin jäljet”, ei edustanut kulttuurin valtavirtaa, ei ainakaan valtakulttuurin määritysten mukaan. Näköalaa. Suomihan oli siinä mielessä erikoislaatuinen maa, että täällä säilyi hyvinkin pitkään sotia edeltänyt saksalaisperäinen korkeakulttuuri-ihanne eli taide ylhäältä saapuvana korkeampana luonnonvoimana. Tämä on ymmärrettävää nuoressa valtiossa, jossa ”kansallinen kulttuuri” oli oman historian puutteessa cocktail erilaisista saatavilla olevista vanhojen sivilisaatioiden helposti sulavista ja porvarin järjellä ymmärrettävistä pullonpohjista.

Ennen sotia taidekäsitys lepäsi tyynesti eri akatemioiden laakereilla, antaen niille sivistyneistön niin kaipaamaa historiallista jykevyyttä. Kiveen hakatuilla näkemyksillä ja taiteellisilla tammenlehvillä oli myös maallisempi puolensa. Kirjallisuudessa oli kirjailija ennen sotia muuttanut kustantajansa vaatimuksesta kirjansa juutalaishahmoa negatiivisempaan suuntaan, ei saadakseen lisää ”psykologillista syvyyttä”, vaan päästäkseen saksankielisille markkinoille. Ne olivat silloinkin härmää puhuvia laajemmat. Sodan jälkeen koskenniemeläinen korkeakulttuurin hegemonia hallitsi edelleen taiteissa, aivan kuin maailmassa mitään ei olisi tapahtunut. Eikä tapahtunutkaan. Kulttuuria luotiin sivistyneistön elämäntuskan ehkäisemiseksi, rahvas tuijotteli tuoppinsa jälkiä. Samaan aikaan muualla ymmärrettiin se, että taiteeksi määriteltävän kenttä on huomattavasti laajempi ja kirjavampi.

Kortti tuo ja kortti vie, maanviljelys on onnen kauppaa. Näin voisi sanoa myös hengenviljelystä. Pegasoksella ratsastaminen on vaativaa. Sen valjastaminen innoituksen eteen on ollut säveltäjien hommaa ikiaikaisesti, jos ei itsellään ole ollut halua tai kykyä vetäjäksi. (Tulee mieleen että on kahdenlaisia säveltäjiä, niitä jotka haluavat säveltää ja niitä jotka säveltävät vaikka eivät haluaisi… se on taas toinen juttu). Sävelen ja sanan yhdistämisessä voi oli motiivina tietenkin inspiraatio tai sitten raadollisesti elämänlangan jatkaminen mahdollisen taloudellisen tuloksen turvin, tuli se missä muodossa ja aikataulussa hyvänsä. Näillä motiiveillahan ei sinänsä ole mitään merkitystä siinä vaiheessa kun teos on valmis. Se joutuu tulemaan arvotuksen suhteen toimeen omillaan. Voi ymmärtää että laajamuotoisen teoksen fyysiseen kirjoittamiseen on mennyt enemmän aikaa kuin esimerkiksi 16 tahdin. Suhde on sama myös kuuntelussa, hyvässä ja pahassa. Tietokone tosin helpottaa nykyään kirjoitushommissa ja laskutuksessa, jos se on tarpeen.

Se että kerran julkaistu teksti sen jälkeen sävellettynä saisi ”ansiotonta” uutta elämää, lähtisi nelistämään säveltäjän kauroilla, on kestämätön ajatus. Tekijällä on tekijänoikeus tekstiinsä. Tarpeeksi kuollut runoilija ei tule tietenkään enää peräämään edes moraalisia oikeuksiaan. Elävän osapuolen kanssa helppo neuvotella ja sen uskoisi onnistuvan, etenkin silloin kun molemmat osapuolet tietävät kupletin juonen, eli sopimusvarat. Mikä on kohtuullista? Vaikeampi juttu. Jos joku puoli tuntia kestävän teoksen lopussa puoli minuuttia kestävän läpisävelletyn tekstin nojalla vaatisi itselleen 50 prosenttia osuuksista, vaatimuksen voisi osoittaa kohtuuttomaksi. Paitsi, jos se runoilijan mielestä on kohtuullinen. Silloin jää kaksi vaihtoehtoa, sopia ja käyttää tekstiä tai olla käyttämättä. Teoshan voi olla olemassa, mutta se ei ole sellainen teos, josta Teosto voisi jakaa korvauksia, jos ei ole sopimusta. Sopimuksen tekevät ihmiset, jotka tietävät mistä sovitaan. Automaatio, joka jakaa teoksen osuudet ikään kuin saunan takana, ei kuulu nykypäivään. Eikä olisi pitänyt kuulua eiliseenkään.

”Tuopin jäljet” ei ilmestyessään ollut aikansa käsitteillä mitattuna taidetta, mutta ajan testin se on hyvin kestänyt, pitempään kuin monet samaan aikaan sävelletyt, varmaan ansioituneetkin teokset. Ja saanut myös vihdoin täysimääräisenä ne pähkinät, jotka se on ihan itse kerännyt.

Kertausmerkkejä on käytetty aina. Siihen oli varmaan myös käytännön syynsä, paperi oli aikanaan kallista eikä kopioijat ja musteetkaan ilmaisia olleet. Nykyäänhän tätä ongelmaa ei ole, holtitonkaan paperin käyttö ei alenna tekijän elintasoa, korkeintaan sellaisen paperin, jolle kustannussopimus on kirjoitettu. Jos on kerran ”kustannettu silmään”, se pahimmillaan kirvelee ikuisesti. Koska elämä henkilökohtaisena mittana ei ole ikuista, toisin kuten taide yleisenä, niin sopimus kannattaa tehdä aina määräajaksi. Kaikki tietävät missä mennään.

Jos ”Tuopin jäljet” oli otettu demonstraatioksi luomaan ”genrekomiikkaa”, niin huumori ilmeni lähinnä camp-hengessä. Niin usein käy taiteelle ”an sich”. (Latinaksi samaa kuvaisi ”per se”-edellä puuhun nouseminen, eli hauskaa on silloin kun ei tiedetä mille nauretaan). Sen sijaan hauskaa ei ollut se, että perinteiseen suomalaiseen yhdistyskulttuuriin kuuluva asiallinen ja rehti kokouskäyttäytyminen lipesi eräältä hymyttömältä kollegalta lopussa mollin puolelle. Demokraattisiin päätöksiinkin voi kohdistaa arvostelua, jälkeenpäinkin, puheenvuoroja käyttäneisiin henkilöihin kohdistunut asiattomuus ei ole kuitenkaan allekirjoittaneen aikana kuulunut retorisiin tehokeinoihin.

Edelleen olen sitä mieltä että palkka-sanan viljeleminen tekijänoikeuden yhteydessä on typerää. Syynä käyttöön olen kuullut perustelun, että näin ”rahvas” ymmärtää paremmin tekijän toimeentulon muodostusta, että ei ajateltaisi tekijän saavan rahaa tekemättä mitään. On kuitenkin kyse korvauksesta teoksen käytöstä. Se lienee ydin myös asian ymmärtämisessä. Jos halutaan käyttää käsitteitä, joiden merkitys on hämärä, seuraa siitä se, että koko keskustelusta tulee hämärtynyt.

Eli kun nyt on vapautettu sopimusvapautta (!) sekä ajallisesti että prosentuaalisesti, kannattaa muistaa että halutessaan kulkijapoika voi jättää perinnökseen muutakin kuin 50 % hanurista ja olkihatusta…

Pekka Tegelman

X:n oppivuodet

Julkaistu 21.10.2013

On X:n tyttären kouluunilmoittautumisaika.

“Nytkö jo!” X parahtaa, vastahan se nukkui pinnasängyssä.

Lähistöllä sijaitseva musiikkikoulu kiinnostaa ja saa perheessä aikaan sydämentykytyksiä.

X:n elämän mullistaa myöskin työtarjous.

Hän empii muistaessaan kuinka rahan perässä on juostu monasti umpikujaan.

Mutta voisiko tarjouksesta löytyä positiivista haastetta?

Pitäisikö X:n heittäytyä virran mukaan näinä musiikkikoulutuksen hulluina vuosina, jolloin eri tasoista opetusta tarjotaan vauvasta vaariin.

KAKSI KIRJETTÄ

Sinä keväisenä aamupäivänä posti toi kaksi kirjettä. X nosti kuoret matolta. Toinen niistä oli osoitettu hänelle ja toinen hänen tyttärelleen I:lle. I:n kuoressa luki: Tervetuloa kouluun!

Siis kuoren päällä, eihän X olisi kirjesalaisuutta uhannut. Ei edes kuusivuotiaan tyttönsä. Tervetuloa kouluun, X toisti. Onko tämä joku vitsi? Samassa hän tajusi – toden totta – hänen pikkutyttönsä aloittaisi ensi syksynä koulun. Mutta entä sitten X:lle osoitettu viesti. Oikea kirje, ihmisen kirjoittama, ei koneen printtaama mitätön lappu, X iloitsi. Hän tutki postileiman, se kertoi kirjeen lähetetyn Kemistä. Jumalan selän takaisesta, punaisesta Kemistä? X:n sormet tärisivät hiukan hänen avatessaan kuoren. Kirjeen viesti oli selvä: X:ää pyydettiin musiikkileirille opettajaksi. Pesti olisi viikon mittainen, palkka taulukon mukaan – siis ihan ok – ja leiri järjestettäisiin ensi kesäkuussa.

TYTTÖ KOULUUN

X:n vaimo sauhusi innoissaan. Hän oli tutkinut netistä I:lle eri kouluvaihtoehdot. Ja löytänyt heidän asuinpaikkansa naapurista Itäisestä Helsingistä musiikkiopiston yhteydessä toimivan musiikkikoulun. Näin I pääsisi jatkamaan musiikkiharrastettaan luontevasti koulussa ja heti ekalta luokalta. I oli harrastanut laulua suzuki-metodilla yksivuotiaasta, konsertoinut ja osallistunut ”oopperoihin” pienen ikänsä. X huokaisi. Hän oli luullut että tuleva koulunaloitus olisi tapahtunut niinkuin ennen vanhaan. Mentiin siihen parakkiin mihin käskettiin. Koulujen kilpailutus oli hänelle uutta. Eikä musiikkikoulu tietenkään kaikille avoin laitos ollut. Ei vaikka olisi ollut pullea lompakkokin. X:n rahamassi pullotti lähinnä siellä majailevan Matin johdosta. Ehei, kouluun olisi tietty pääsykokeet.

Haloo, tyttöhän on vasta kuusi, X kauhisteli. Ehkä hän muisti oman karmivan kokemuksensa Oulunkylän jazz-opiston pääsykokeista. Hän oli ollut sentään viisitoista. Mutta löytänyt itsensä ilman varoitusta koetilanteessa solfaamassa – mitä ei ollut eläessään tehnyt. Itse soittokoe oli ollut kauhunkulminaatio. X:n takaraivossa oli kuiskinut hänen soitto-opettajansa Erkki Valasteen ääni: ”Muista pitää vaan tempo – sitä ne tsekkaa”. X oli jähmettynyt rumpupallille ja jokainen filli oli liian matalalla olevien tom tomien takia epäonnistunut. Paniikki oli ehtinyt kurkkuun, kun kokeen valvoja oli pyytänyt häntä lopettamaan. X oli juossut ulos luokasta tietäen ettei homma ollut mennyt putkeen.

Näin vuosia myöhemmin revanssi Ogelista oli otettu, maan huippurumpaleiden kehuttua hänen tatsiaan. Ja X oli luonut itselleen mytologian, jonka mukaan kyseinen opistoon pääsemättömyys oli luonut hänestä jotain paljon suurempaa ja pettymys jo sinänsä oli opettanut hänet maailman tavoille: eivät taidekoulut todellisia lahjakkuuksia halunneet vaan lampaita, jotka kerittiin ja kuohittiin valmiiksi nousemaan munattoman kansakunnan kaapin päälle.

OPETTAJA X

X otti sähköpostilla yhteyttä Kemiin. Kyseli musiikkileiristä. Mitä häneltä, nuotteja lukemattomalta itseoppineelta lauluntekijältä odotettiin? X sai vastauksen pian. Leirille tarvittiin lauluntekemistä opettava henkilö. X vajosi metafysiikkaan. Mitä lauluntekeminen sitten oli? Hänelle vastaus oli tyhjä taulu, vaikka Teoston tiedostojen mukaan hänen nimissään lauluja löytyi nelisensataa. Laulujensa kanssa eläminen oli osa hänen olemustaan, tapa hahmottaa universumia ja niiden turvin rakennetuilla ajatusrakenteilla hänen maailmansa ylipäänsä lepäsi. X mietti pystyisikö hän käymään tuon kiperän kysymyksen kimppuun – etäännyttää itsensä terävän kynän ja pyyhekumin turvin, ja puhkaisemaan luomansa myyttisyydenpaiseen. Pursuisiko laulujen lähteestä vain löyhkäävää vihreänkeltaista ihmisenä olemisen mätää – eikä mitään analyysiin taipuvaa ja johdonmukaista, kirkassilmäisten nuorten opetusmateriaaliksi sopivaa kristallisoitunutta ainesta.

No, olihan X:llä hieman kokemusta vastaavasta. Hän oli ollut seitsemän vuotta sitten vierailijana Edu Kettusen ja Heikki Salon kurssilla ja pitänyt luennon näkemyksistään laulunteosta. Se oli jäänyt hyvin mieleen. Helsingin Arabiassa järjestetystä tilaisuudesta X oli sen päätyttyä hölkännyt Kallioon Harjuntorinsaunaan tyttärensä I:n varpajaisiin. Oi niitä aikoja kun vauva valvotti yöt ja maailma oli nuori, X mietti ajatustensa paetessa sivuraiteille. Ja pari vuotta sitten hän oli esitelmöinyt Kuopion konservatoriossa hittibiisin tekemisestä. Otsikko oli ollut tuolloin harhaanjohtava ja kokemus X:lle traumaattinen. Ennen lähtöä aamukoneella Savoon oli takana ollut liian pitkään kukuttu ilta ja huonosti nukuttu yö. Aamukahvin saaminen kalakukkojen kaupungissa oli ollut ponnistus, eikä luentosalissa odottanut opiskelijayleisö ollut X:n teeseistä kovasti innostunut. Olisi kaivattu jotain konkreettisempaa: Miksei se yksinkertaisesti kerro miten teen hyvän biisin? Tällä kertaa X voisi saada revanssin ja korjata virheensä. Saada pakettinsa kokoon. Aag, ristiriita söi miestä. Riittäisikö porkkanaksi koulutuksesta luvattu palkkio – joku maksaisi X.n ajatustyöstä? Idea kyllä kuulosti X:n korvissa musiikilta! Kahdeksan tuntia opetusta ja sitten sulkeutuminen omaan kammioon kirjoittamaan. Mutta ei. Kammio kuulosti pelottavalta, ihan kammolta. X ei halunnut tuomita itseään viikoksi keskitysleirille, vaikkei Zyklon B:tä siellä käytettäisikään.

KANTELERYHMÄLÄINEN

Vaimo ilmoitti I:n pyrkijäksi kanteleryhmään ja he kävivät yhdessä pääsykokeissa. Äidit tosin oli jätetty käytävään kokeiden ajaksi. Koulu oli ollut pieni ja siisti. Ja kaikki kovin mukavaa. Mutta I:n suoriuduttua koettelemuksestaan ei hän suostunut siitä kertomaan sanaakaan. Naamasta tosin X näki, ettei koe ollut mennyt kuin vettä vaan. Ja X:n kysyttyä, oliko kokeessa ollut tehtäviä joista tyttö ei ollut tajunnut hölkäsen pöläystä, oli I nyökännyt. Joten musiikkikouluidea haudattiin hiljaa. Ja iltapalalla alettiin pikkuhiljaa muistelemaan lähikoulun etuja.

KEMI KUTSUU

X oli saanut Kemi-keissin pähkäilynsä päätökseen. Viikon hän viettäisi vaikka päällä seisten. Ja itseasiassa hän pursui intoa. Hän näet uskoi oppivansa opettajan pestissään paljon uutta, ainakin itsestään. Ja raottaessaan laulunteon saloja tuleville oppilailleen, hän joutuisi analysoimaan omia tekemisiään, laulunteon motiiveita, filosofiaansa ja tekniikkaa, koko siltä 25-vuoden ajalta jonka oli touhuun tuhlannut. X:n takaraivossa sykki suuremmankin idean siemen, kuinkas muuten. Hän oli päättänyt pohjoisen retkellä aloittaa sen kauan haaveillun, omista lauluteksteistä kootun kirjasen, joka eittämättä tulisi vähintäänkin sivuamaan aihetta. Iltapuhteena, erossa perheestään, hän voisi saada Kemissä viikossa paljon aikaan.

MUSIIKKIKOULULAINEN

Toukokuussa X:n tyttärelle saapui ilmoitus, että hänet oli hyväksytty musiikkikoulun kanteleryhmään. I oli iloinen. “Vaikka mä olin kaikista huonoin!”, tyttö muisteli nyt taputuskoetta, jossa hän oli tippunut kyydistä. Tosin kouluun, kanteleryhmään hakeneista, oli päässyt vain puolet. Viulussa ja kitarassa karsinta oli ollut vielä paljon tiukempi. Syksyllä siis alkaisi I:n elämässä uusi seikkailu, tällä kertaa heläjävän kansallissoittimen säestämänä. Ja tuohon saagaan X pääsisi perheineen mukaan. Ja joutuisi, kröhäsi X, sillä opistomaksun lisäksi täytyisi hankkia vielä soitin, ensin 1.500 euron hintainen kotikantele ja muutaman vuoden kuluttua konserttikantele ovh: 5.000 euroa. Siinäkin valossa ajatus tulevasta opetuspestistä kirkastui. Ja X pakkasi matkabaggassinsa huojentunein mielin. Kemi, täältä tullaan!

Ota kantaa tai lähetä terkkuja Herra X:lle:

pyrosrecords@gmail.com

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki

Edistystä!

Julkaistu 21.10.2013

Opetushallituksen asettama työryhmä on laatinut ehdotuksen rytmimusiikkituotannon näyttötutkinnoiksi. Mukana ovat mm. lauluntekijän ja artistin osaamisalat.

Esimerkkejä nykyisistä näyttötutkinnoista ovat muusikon, valokuvaajan ja isännöinnin ammattitutkinnot tai audiovisuaalisen alan ammattitutkinto, jossa osaamisaloja ovat mm. radiotyö, verkkoviestintä ja äänityö.

Työryhmän esitys on herättänyt keskustelua siitä, missä määrin tällaisiin näyttötutkintoihin voidaan ottaa mukaan taiteellista toimintaa. Jotkut ovat lähteneet siitä vanhakantaisesta käsityksestä, että taiteellinen toiminta on rytmimusiikissa pidettävä erillään sisältötuotannosta ja tuotteistamisesta. Kuitenkin alan arkipäivää on se, että nämä kaikki nivoutuvat vahvasti toisiinsa ainakin niillä aloilla, joilla leipä hankitaan pääasiassa ilman yhteiskunnan tukea.

Näyttötutkinnon perusajatus on se, että käytännön työssä hankittu osaaminen voi riittää tutkinnon suorittamiseen ilman tiettyä muodollista koulutusta. Siihen sisältyy myös ajatus elinikäisestä oppimisesta sekä siitä, että jatkokoulutukseen aina korkeakouluihin asti on useita eri väyliä eikä yhtä ainoaa koulutusputkea.

Elvis ry:n johtokunta päätti tammikuussa kannattaa lauluntekijän näyttötutkintoa. Lauluntekijän osaaminen muodostaa perustan siinä arvoketjussa, joka alkaa sävellyksestä ja sanoituksesta ja päätyy siihen, että laulu tavoittaa yleisön. Monilla taiteen aloilla koulutus ja ammattitutkinnon suorittaminen ovat jo vuosia sitten saaneet vakiintuneen aseman. Lauluntekijän näyttötutkinto kehittää osaltaan tätä rytmimusiikin ammattiosaamisen ydinaluetta.

On tietysti jokaisen lauluntekijän oma valinta, lähteekö suorittamaan tällaista näyttötutkintoa, vai katsooko, että tuotanto puhukoon puolestaan. Mutta koulutus on tälläkin alalla paikallaan samoin kuin se, että lauluntekeminen tunnustetaan oikeaksi ammatiksi.

Hieno edistysaskel on myös se, että Seinäjoella käynnistyy ensi syksynä uusi kaksivuotinen Sibelius-Akatemian Kansanmusiikin osaston ja Tampereen yliopiston Musiikintutkimuksen laitoksen yhdessä järjestämä populaari- ja kansanmusiikin maisterikoulutus.

Tässä koulutuksessa tieteelliseen ja taiteelliseen osaamiseen yhdistyy käytännön musiikin tekeminen. Lisäksi opetuksessa tullaan painottamaan monipuolisia työelämävalmiuksia ja yhteyksien luomista työmarkkinoihin. Mukana koulutuksessa ovat myös musiikin tekemisen taidot kuten laulu- ja instrumenttiopinnot sekä säveltäminen, sanoittaminen ja sovittaminen.

Martti Heikkilä

Selvis 01/2008

Sen jos tietäisin…

Julkaistu 21.10.2013

Tammikuussa uutisoitiin, että maailman suurimpiin kuuluva musiikkikustantaja Universal Music Publishing on tehnyt Ranskan tekijänoikeusseuran Sacemin kanssa sopimuksen verkkolisensioinnista Euroopan talousalueella. Kyse on Universalin angloamerikkalaisesta ja ranskalaisesta repertuaarista.

Warner/Chappell on puolestaan tehnyt sopimukset Iso-Britannian MCPS-PRS:n, Saksan GEMA:n ja Ruotsin STIM:n kanssa. Nämä sopimukset koskevat Warner/Chappellin angloamerikkalaista repertuaaria verkkolisensioinnissa Euroopan talousalueella. Kustantajan mukaan vastaavia sopimuksia voidaan myöhemmin tehdä myös muiden järjestöjen kuten Teostonkin kanssa.

Sacemin kanssa tehtyyn sopimukseen sisältyy Billboard-lehden mukaan myös se, että Universalilla on jatkossa 50 % äänivallasta, kun päätetään, kuinka Universalin repertuaaria Sacemin kautta lisensioidaan. Tämä on enemmän kuin Universalilla tai kaikilla kustantajilla yhteensä on Sacemissa hallituspaikkoja.

Tammikuussa uutisoitiin myös, että maailman suurimpiin indie-kustantajiin kuuluva Peermusic on tehnyt sopimuksen MCPS-PRS:n kanssa angloamerikkalaisen repertuaarin osalta ja Espanjan SGAE:n kanssa latinalaisen repertuaarin osalta.

EMI Music Publishing on jo aiemmin sopinut, että sen angloamerikkalainen repertuaari lisensioidaan jatkossa MCPS-PRS:n ja Saksan GEMA:n perustaman yhteisyrityksen CELAS:n kautta. Ensimmäinen tällainen EMI-repertuaaria koskeva sopimus on nyt tehty CELAS:n ja Omnifonen välillä koskien MusicStation palvelua.

Onko niin, että isot kansainväliset kustantajakalat eivät enää ui Teoston verkkoon? Onko Teoston kiirehdittävä omia liittoutumisneuvottelujaan? Vai onko meidän täällä Suomessa luotettava itseemme ja siihen, että myös pieni ja tehokas voi yksinäänkin olla kilpailukykyinen? Voisiko meillä olla isoillekin kaloille tarjota jotain sellaista, mitä muilla ei vielä ole?

Äänitteet ovat kulttuuria

Suomalaisen musiikin päivän seminaarissa 11.3. otsikkona oli ”Musiikkikulttuurin uria ja bittejä – äänite suomalaisessa tietoyhteiskunnassa”. Seminaarin kokoamisesta kantoi tänä vuonna päävastuun ÄKT, jonka toiminnanjohtaja Arto Alaspää toimi myös seminaarin puheenjohtajana.

Aamupäivän otsikkona oli ”Suomalainen äänite moniarvoisen musiikkimme julkistajana”. Sen alla oli Peter von Baghin esityksen otsikkona ”Marginaalista musiikin valtamediaksi” ja opm:n ylijohtaja Riitta Kaivosojan esityksen otsikkona ”Äänite kansallisena kulttuurivoimana”.

Kaikki nämä otsikot jo kiteyttivät sen, mikä seminaarissa nousi pääosaan: musiikkiäänitteet ovat olennainen osa suomalaista kulttuuritarjontaa. Tämänhän pitäisi olla itsestäänselvyys ja seminaari herätti kysymään, miksi näin ei ole. Kuvaavaa asenteille on, että äänitteiden arvonlisävero on meillä täydet 22 prosenttia, kun se kirjoilla ja konserttilipuilla on vain 8 prosenttia, lehtien tilausmaksuilla nolla.

Ja miksi valtio ei lainkaan tue suomalaista äänitetuotantoa? Kun viime syksynä valtio oli osoittamassa tämän vuoden elokuvatukeen 17,5 miljoonaa, elokuvatuottajat julistivat tuotantosulun kunnes lisärahaa luvattiin. Ja kun kotimaista elokuvaa pitää tukea, niin miksi ei myös kotimaista musiikkituotantoa?

Olisikohan osasyynä se, että myöskään ÄKT ei ole profiloitunut niinkään kulttuurijärjestöksi vaan enemmänkin kaupalliselta pohjalta toimivien yritysten etujärjestöksi. Mutta eihän näiden pitäisi olla ristiriidassa. Kaikkien markkinataloudessa toimivien yritysten on tietysti oltava kaupallisia siinä merkityksessä, että niiden tilinpäätökset eivät voi vuodesta toiseen olla tappiollisia. Mutta onko äänitetuotanto lopulta sen kaupallisempaa kuin elokuvatuotanto tai kirjojen kustantaminen tai Savonlinnan Oopperajuhlien tai Pori Jazzin järjestäminen?

Tai onko yhtenä syynä se, että mielikuvaan suomalaisista äänitteistä sekoittuvat helposti radioiden voimasoitteet? Kansalliskirjaston Tarja Lehtinen kertoi seminaarissa, että vuosittain meillä julkaistaan lähes kolme tuhatta uutta musiikkiäänitettä eli yksittäisiä raitoja hyvinkin 30.000. Tarjonta on siis paljon moniarvoisempaa kuin formaattiradioista voisi päätellä.

Seminaarin paneeleissa suomalaisen äänitetuotannon kehitystrendejä käsiteltiin monelta kantilta. Nimet Hannu Sormunen (Universal), Pekka Lehti (Aito Records), Tuomo Saukkonen (Sakara Records), Timo Ruottinen (FG-Naxos/Alba Records), Niko Nordström (Warner), Kari M. Pössi (Piikkikasvi), Risto Hemmi (Finnvox), Reijo Kiilunen (Ondine) ja Tuomas Kinberg (Sinfonia Lahti) takasivat sen, että oltiin ajan hermolla. Minna Lindgrenin ja Juhani Merimaan vetämissä keskusteluissa yhtenä pääteemana oli, että koko ala elää melkoista murrosta: yleisö ja musiikkimediat pirstaloituvat, verkkoyhteisöjen merkitys kasvaa ja levy-yhtiöistä tulee 360 asteen musiikkiyhtiöitä.

Suomalaisen musiikin päivää vietettiin tänä vuonna kuudennen kerran. Seminaari on vakiintunut pidettäväksi Sibelius-Akatemian kamarimusiikkisalissa ja jälleen kerran se osoittautui tärkeäksi yli sadan musiikkialan vaikuttajan ja aktiivin kohtaamispaikaksi. Päivän tapahtumien organisoinnista on tähän asti vastannut neuvottelukunta, jossa Elvis on jäsenenä. Ensi vuodeksi päivän järjestelyt siirtyvät kiinteämmäksi osaksi Suomen Musiikkineuvoston toimintaa. Me olemme tietysti mukana ydinjoukossa myös uudessa toimintamallissa.

Hitin kaava löytyi – vai löytyikö?

Mikä on hitin kaava? Tätä usein kysytään ja hittejä tehneet säveltäjät, sanoittajat ja sovittajat vastaavat: ”Sen jos tietäisin, tuskin kertoisin”.

FM Risto Kukkosen väitöskirja ”Aavan meren täällä puolen – Arkkityypppiset piirteet ja amerikkalaisvaikutteet suomalaisissa molli-iskelmissä” on tutkimus suomalaisista suosituista molli-iskelmistä. Analyyseissa on keskitytty pääasiassa hittisävelmiä yhdistäviin musiikillisiin piirteisiin sekä niiden käyttötapoihin. Erityistä huomiota ovat saaneet sävelmissä esiintyvät tyypillisimmät arkkityyppiset piirteet, kuten suosituimmat melodia-aiheet, sekä Yhdysvalloista ragtimen ja jazzin mukana kulkeutuneet vaikutteet.

Tutkimusaineistona on 224 sävelmää vuosilta 1929–1996. Koska noin neljä viidestä vanhemman polven hittisävelmästä on mollisävellajissa, ne ovat tutkimuksen pääkohteena. Sävelmät on valittu Toivelaulukirjasarjan osista 1-16 kotimaisten iskelmien genrestä. Seuraavassa otteita tutkimuksen tiivistelmästä.

”Kotimaiset säveltäjämme omaksuivat jo 1930-luvulla amerikkalaisissa evergreeneissä käytetyn menestyskonseptin ja sulauttivat sen menestyksellisesti osaksi kotoista perinnettä. Yksinkertaisesti esitettynä suosituissa jazz-sävelmissä käytetty sävellysmuotti omaksuttiin Suomessa, mutta täällä tuohon samaan aihioon istutettiin oman iskelmäperinteemme mukaista musiikkia. Täysimittaisena amerikkalaisvaikutteet puhkesivat kukkaan Toivo Kärjen tuotannossa 1940-luvulla. Jazzin ohella Kärki sai merkittäviä vaikutteita myös Yhdysvaltain markkinointisysteemistä, jonka pohjalta hän kehitti Suomen oloihin soveltuvan, hiotun ja aikaansa edellä olevan oman markkinointimetodinsa.

Noin 1960-luvun puolivälistä eteenpäin tanssilajeihin kytkeytyvät perinteiset musiikkityylit kuten tangot, foxit ja jenkat alkavat radikaalisti vähetä pop- ja rock-sävelmien tieltä. Uusista virtauksista pop-musiikki jatkaa tuotantoperiaatteidensa osalta selvimmin iskelmäperinnettä. Tanssilajeista erkaantumisen lisäksi uudet sävelmät eroavat vanhoista tanssisävelmistä tietysti monilla muillakin tavoilla, kuten moniraitaäänityksen mukanaan tuomien saundillisten uudistusten osalta. Myös sävelmien muotorakenteissa tapahtuu selvä muutos kun jazz-evergreenien välityksellä omaksuttu sävellyskonsepti alkaa väistyä nykyiskelmille tyypillisen säkeistö-/kertosäkeistö-muodon tieltä.

Uudistuneen iskelmän vuossa on kuitenkin myös perinteisempää linjaa jatkavia sävelmiä. Näiden ”uusvanhojen” sävelmien tyylillinen pintakuorrutus edustaa uudempaa aikakautta, mutta musiikillisesti ne jatkavat pitkälti vanhojen tanssisävelmien viitoittamalla tiellä. Musiikillisten piirteiden lisäksi myös tekstien kirjoittamisessa suositaan edelleenkin perinteisiä metodeja, esimerkiksi iskelmätekstien teknisessä sommittelussa – kuten laulun nimen ja avainfraasin yhteispelissä – noudatetaan hyvin pitkälti vanhoja hyviksi havaittuja tekstinteon periaatteita.”

Risto Kukkoselle on nostettava hattua tästä Helsingin yliopiston musiikkitieteen väitöskirjasta. Oma musiikkitieteellinen osaamiseni ei riitä sen arvioimiseen, miten oikeassa tutkija on siinä, että näiden 244 hittisävelmän melodioissa ja soinnituksissa on tiettyjä yhtäläisyyksiä. Mutta silti uskallan epäillä, onko tutkija sittenkään löytänyt hitin kaavaa. Entäpä jos se jokin on näissä melodioissa ja sointujen yhdistelmissä jää tutkijaltakin piiloon? Entäpä jos se jokin kätkeytyy rytmiin, laulajan fraseeraukseen tai laulun nimeen, aiheeseen tai rivien väleihin. Tai kaikkien näiden yhdistelmiin. Tai sattuman oikkuihin.

Martti Heikkilä

Selvis 1/08

Markku Impiölle pop-musiikki on taidetta

Julkaistu 21.10.2013

Kuka keksi konseptin?

Menestyslevyn takana oli tietenkin taidokas biisintekijä. Kaikki laulut säveltänyt ja lyriikat yhdessä Kaija Koon kanssa tehnyt Markku Impiö oli kouliintunut muusikko ja säveltäjä jo tuolloin vuonna 1993. Pitkälle koulutettu ja monessa sekametelisopassa keitetty mies oli päättänyt tehdä jotain omaa, uutta ja erilaista.

Vuoteen 1992 saavuttaessa Markku oli jo vuosia työstänyt helsinkiläisstudiossa Sörnäisten rantatiellä musiikkia ja ääntä yritysvideoihin ja mainoksiin, jinglejä radioihin, spotteja televisioon. Kaikkea mitä alaan siihen aikaan kuului.

– Se oli hyvä koulu. Esko Toivoseen tutustuin jo 16-vuotiaana tultuani tuuraamaan häntä bändiin nimeltä Steel City, joka oli Eskon juttu.

Kaija Koo lauloi Steel Cityssä ja teki sen jälkeen Markullekin töitä ammattilaisena, laulaen mm. kuoroja ja tehden spiikkejä. Vuonna 1992, tehtyään valtavasti musiikkia muille ihmisille kaupallisiin tarkoituksiin, Markku alkoi miettiä pitäisikö tehdä Kaijan kanssa muutama demo.

– Miksei alettaisi musisoida vakavasti? Tein liudan biisejä ja tekstejä, annoin Kaijan laulaa demot, ja tarjottiin niitä muutamaan paikkaan. Parissa osoitteessa annettiin puoliksi vihreää valoa, mutta yksi nimeltä mainitsematon taho sanoi, että ”muuten hyvä, mutta nainen ei voi laulaa tämmöisiä tekstejä, nämä on enemmän Hectorin ja Edu Kettusen tyyliä”. Olisi tehnyt mieli sanoa rumasti. Mielessäni kuitenkin sanoin vain, että sehän nähdään.

– Soitin Warnerille. Siellä kuuntelivat ja olivat myytyjä heti ensi kuulemalla. Eivät sitä kylläkään innokkaasti näyttäneet, koska se olisi vaikuttanut diiliin.

Seuraavana päivänä Markku sai Warnerilta puhelun: ”Ette kai ole käyneet missään muualla?” Diiliä hinkattiin ja syntyi vuonna 1993 julkaistu albumi Tuulten viemää, josta tuli jättisuksee. Levy on tälläkin hetkellä kuudenneksi myydyin albumi Suomessa ja edelleen kaikkein eniten myyty naisartistin albumi, lähes 180 000 kappaletta.

Sillä tiellä parivaljakko on yhä. Markku toimii Kaija Koon hovihankkijana edelleen. Uusin pitkäsoitto H-Hetki ilmestyi lokakuun loppupuolella ja levy valittiin marraskuun kuukauden levyksi paikallisradioissa.

Sisäinen pakko on selkeä valinta

Markku Impiö syntyi kevätpäiväntasauksen päivänä 21. maaliskuuta 1965 Torniossa. Viisivuotiaana poika tutustui pianoon ja vähän sen jälkeen se olikin menoa. Pianotunnit olivat kuitenkin pojalle klassista pakkopullaa. Elämässä kun oli kaikkea muutakin: urheilua kuten jalkapalloa ja laskettelua ynnä muuta mielenkiintoisempaa.

– Hyvä niin että oli! Nyt yli nelikymppisenä, enemmän ja vähemmän koskettimien kanssa operoituani, pidän itseäni enemmän biisintekijänä kuin muusikkona. Vankka musiikillinen koulutus on luonut pohjan sillekin, että vaikkei aktiivisesti treenaisikaan, soittamiseen pääsee nopeasti kiinni. Soittaminen on kuin pyörällä ajo. Ei se unohdu.

Ensi alkuun säveliä tapaillessa ei pojalla ollut vielä mielessä että joskus rupeaisi biisejä väsäämään. Säveltely oli alussa ”puolivillaista haparointia”, kunnes 16-vuotiaana tuli breakpoint. Impiöt asuivat tuolloin jo Helsingissä; Torniossa Markku kävi syntymässä ja teini-ikään kasvamassa, mutta perheellä oli isän työn vuoksi toinen asunto pääkaupungissa. Poika alkoi pyöriä pääkaupungin musiikkiympyröissä. Markku meni Kruununhaan musiikkilukioon (nykyinen Sibelius-lukio), missä vaikutti paljon ihmisiä, jotka tänä päivänä tunnetaan nykypopin sekä klassisen musiikin kentällä, mm. Janne Haavisto, Pete Parkkonen ja Marko Ylönen. Samaan aikaan 1980-luvun alkupuoliskolla Markku kävi myös Oulunkylän Pop/Jazz-opistoa, josta siihen aikaan olisi pop-sanan voinut jättää pois. Alkoi vakava kiinnostus musiikkiin.

Sisäinen pakko?

– Joo. Välillä miettii, että olisi voinut tehdä muutakin. Valintoja on kuitenkin tehtävä.

Kruununhaan lukiossa alkoivat bänditouhuilut jo pyöriä. Kirjoitettuaan Krunikasta 1984 Markku pyrki Sibelius-Akatemiaan, jonne hän pääsi samana keväänä. Alkoi 5-vuotinen taival Sibiksessä.

– Aloin jo silloin kyseenalaistaa sitä, miksi soitan siellä 300 vuotta vanhoja biisejä. En uskaltanut sanoa asiaa ääneen opettajalleni Eeva Sarmanto-Neuvoselle. Oikeastaan 5 vuotta kävin siellä vain soittamassa Steinwayn flyygeliä Eevan opastuksella.

Markku suoritti 2a-tutkinnon ja 2b-tutkinnon; viimeinen maali olisi ollut diplomityön tekeminen. Se olisi kestänyt kahdesta kolmeen vuotta. Mielessä oli kuitenkin ajatus, ettei hän halua klassiseksi muusikoksi. Studiokuviotkin olivat jo vauhdissa.

– Risto Asikaisen kanssa tehtiin mainosmusiikkia ja yritysvideoita, isojakin tv-spotteja – ja niihin joutui ideoimaan ja säveltämään aika paljon. Pikku hiljaa huomasin, että osasin käsitellä ja pistää pakettiin musiikkia – miksen tekisi sitä biisitasolla. Kun kuuntelin suomalaista lyriikkaa, ajattelin että näitä asioita voisi tehdä toisinkin. Siinä rinnalla kulki siis ajatus tehdä myös tekstejä.

– Tein Riston kanssa useamman vuoden kaupallista myllerrystä eetteriin 80-luvun lopulla, ja se ajoittui osittain Sibiksen kanssa päällekkäin. Sibis jäi senkin takia, että oli töitä. Yleissivistyksen vuoksi 2b-tutkinnosta on ollut paljon hyötyä: näkee ja kuulee musiikkia eri tavalla. En kuitenkaan lähtenyt diplomia hinkkaamaan, sillä se olisi ollut aika totista työtä. Pois se minusta!

Syntymävalmiita lauluja

Tekstintekijän kirjallinen taipumus periytyy äidin puolelta. Suomenkielen opettaja Leena Impiö on kirjoittanut tekstejä muun muassa virsiin ja toiminut kolumnistina lehdissä, sekä julkaissut pari runokirjaakin.

– Äidinmaidossa se on tullut, mutta musa on ollut ensimmäinen intohimoni. Ensin soittaminen, sitten säveltäminen, vasta sen jälkeen tulivat tekstit kuvioihin. En osaa ollenkaan sanoa kumpi olen – skitsofreeninen tilanne! Välillä tuntuu, että olen jopa enemmän tekstintekijä kuin musiikintekijä. Kumpaakin olen, ei pääse pantteri pilkuistaan.

Kuinka paljon levytysprojekteihin on biisejä ehdolla tai valmiiksi tehtyinä?

– En tee varastoon, vaan alusta loppuun valmiiksi. Joudun myymään biisin itselleni ensimmäisenä, ja jos ostan sen, niin kyllä muutkin yleensä ovat samaa mieltä.

Teksteissäsi käsitellään paljon tunteita, kerrotko itsestäsi vai muista ihmisistä?

– Sekä että. Ei se ole koskaan yksi yhteen. Jos maailmalla tapahtuu kauhea asia, niin ei biisissä sanota ”tapahtui kauhea asia”, vaan se saa toisen muodon. Elämänkokemus tietysti kuuluu, ei sellaisenaan, mutta rivien välissä. En usko suoraan tilittämiseen. Kaikki mitä viime vuosien aikana omassa elämässäni on tapahtunut, tietenkin kuuluu.

– Enkä ole hauras lyyrikko, joka kirjoittaa ruutuvihkoon juttuja kosmoksessa. Olen jo 90-luvun alusta asti kirjoittanut näytölle. Palaan usein otsikkoon ja vertailen pysyykö teksti otsikon alla. Ei orjallisesti, sillä teksti voi olla hyvinkin abstraktia, mutta on tärkeää että koherenssi säilyy. Radioasemille on tärkeää, että musa on sulavaa ja menee toisesta korvasta ulos; ”tuuli nuolee kalliota”… Siinä ei ole mitään järkeä. Ei se ole edes kovin pittoreskia maalailua vaan pelkkiä sanoja. Tekstin ei aina tarvitse olla selkeää tarinankerrontaa, mutta koossapitävä voima imaisee ja pistää pakettiin. Sen suhteen olen tarkka: pitää tietää mistä on kysymys.

Markun mielestä musiikillinen ideaalitilanne on, jos biisi kuulostaa helpolta mutta sisältää kuitenkin paljon vaikeita juttuja. Moni tuuraaja Kaija Koon bändissä on ensin ajatellut: ”okei, täähän on ihan piece of cake.”

– Poikkeuksetta jokainen muusikko on kuitenkin sanonut, että onpas vaikeaa. Erikoisia rakenteita, vaikeita muistaa, outoja tehoja. Silti se kuulostaa helpolta. Sinne rakenteeseen on jemmattu asioita, joita on vaikea omaksua, mutta kuluttajan on helppo kuunnella. Olen jutellut lukemattomien muusikkojen kanssa ja kaikki sanovat, että tulipa yllätyksenä.

– Oli konserttikiertue tulossa ja kaverilla oli kolme viikkoa aikaa treenata materiaali. Lähti soitellen sotaan siltä pohjalta, että ovatpa helppoja biisejä. Viimeisen viikon aikana tuli puhelu: hän ei klaaraa tätä. Halusi opetella soittamaan ulkoa, mutta ei. Soittajan painajainen! Nämä eivät ole standardiratkaisuja, mutta minulle ne ovat ihan selkeitä koska olen ne tehnyt.

– Karaoke-laulajille on usein tullut yllätyksenä ns. span, eli laajuus missä lauletaan. Olen Kaijalle mitoittanut sekä hyvin alhaalle että hyvin ylhäälle. Moni on jäänyt ihmettelemään – ja sitten on voinut syyttää karaoke-emäntää!

Traaginen keikaus työrupeamaan

Henkilökohtaisella tasolla aikaa on verottanut paljon traaginen perhetapaus. Markun ja Kaijan poika Olli joutui liikenneonnettomuuteen heinäkuun lopussa ja on edelleen sairaalassa.

– Olli pääsee kohta kotihoidon piiriin, mutta viimeiset puoli vuotta on enemmän tutustuttu Uudenmaan sairaaloihin kuin musiikin tekemisen ihmeisiin. Se tulee varmasti näkymään ja kuulumaan töissäni, mutten silti kerro seuraavan levyn nimen olevan Vankomycin, joka on suoneen tiputettava antibiootti. Ei pelkoa siitä! Elämänkokemus karttuu, ja jos ei ota opiksi ja muutu itsekin, niin sitten on aikamoinen pöllö.

– Liipaistiin kuolemaa kirjaimellisesti 15 sentin päästä. Poika oli kevytmoottoripyörän kyydissä, kaveri ajoi kovaa, ei ylinopeutta, mutta tilannenopeus oli liikaa ja pojat lensivät aika mehevän kaaren lyhtypylvään vierestä sammalmättäälle. Jos olisi osunut pylvääseen, niin ei tarvitsisi käydä sairaalassa. Luojan kiitos saa käydä ja poika tulee ilmeisesti toipumaan. Psyyke pitää saada pysymään kunnossa; nyt hän jo liikkuu ajoittain kaupungilla kyynärsauvoilla.

Onnettomuus on pakottanut molemmat vanhemmat puoleksi vuodeksi kaivelemaan traagisia asioita puolipäivätyönään.

– Juuri ennen onnettomuutta äänitin täällä pojan kitarointia neljään biisiin; saatiin taltioitua ennen kuin rysähti. Olli on pitkään soitellut sähkökitaroita ja äskettäin ostin hänelle akustisenkin. Lisäksi levyllä kuullaan tietysti ammattisoittajia, mutta niin hyvin poika soitti, että laitoin editoimatta levylle. Ihan liekeissä kepitti menemään tämmöistä vanhojen ihmisten musiikkia – muuten soittelee Hendrixiä ja vastaavaa. Oli hauskaa ja toimi hyvin, mutta toivottavasti poika ei ala muusikoksi, vaan hankkisi muun ammatin ja pitäisi soittamisen harrastuksena. Vähän pelottaa kun on kiinnostunut myös ohjelmoinnista…

– Olen Ollille sanonut, että kannattaisi opetella myös pianoa. Ohjelmoinnissa ja säveltämisessä ei asioita jäsennä kitaran kautta samalla tavalla kuin pianon kanssa, missä on 12 palikkaa oktaavissa, näkyvissä aivan eri tavalla. Jos haluaa myös tehdä musiikkia, on pakko ainakin pikkuisen osata soittaa näitä valkoisia ja mustia laattoja.

H-hetkestä seuraavaan

Lauluja syntyy niin runsaasti, että seuraavaa Kaijan levyä aletaan työstää piakkoin. Seuraava albumi ilmestyy mahdollisesti jo ensi syksynä. Vaikka Markulla on paljon materiaalia, yllättäen hän ei ole ollut innostunut biisikyselyistä.

– Jostain kumman syystä en ole halunnut lähteä siihen. Tuttujen kautta tulleita satunnaisia pyyntöjä olen toteuttanut, esim. yhden biisin Antti Tuiskun Rovaniemi-levylle. Pekka Ruuska pyysi Johanna Kurkelan levylle biisin. Muuten olen pitäytynyt. Toisaalta ei ole mitään estettä tehdä mitä huvittaa.

90-luvun puolivälisssä Markku teki Yleisradiolle musiikin Peter Lindholmin ohjaamaan neliosaiseen TV-sarjaan Ilman kavaluutta. Samoin MTV3:lla pyörineeseen kymmenosaiseen, niin ikään Lindholmin ohjaamaan sarjaan Isältä pojalle, josta tehtiin myös koko illan elokuva.

– Ne olivat siis musiikkia ilman sanoja, mielenkiintoista hommaa. Tämä on pitänyt leivässä ja edelleenkin yhtä kovalla innolla teen.

Monet varsinkin uran alkupään lyriikoista ovat myös Kaijan tekstejä. Pääasiassa ne ovat krediittien puolesta olleet yhdessä tehtyjä: Kaija ideoijana ja Markku raa’an työn tekijänä. Viimeisissä lauluissa on sävellys- ja sanoitusvastuu ollut yksin Markulla. Uusimmalle albumille tuli yksi biisi muualta (Markus Koskisen Rukoilen), samoin edelliselle (Maki Kolehmaisen Huone kahdelle).

– Referenssimielessä voin joskus kuunnella biisejäni studiossa, mutta muuten en koskaan kuuntele omia levyjäni jälkeen päin. Muutamaan vuoteen en ole ollut mukana keikkakuviossakaan Kaijan kanssa. Omat biisitkin ovat osittain unohtuneet…

Oletko lähtökohtaisesti ollut runoiluun taipuvainen, niinkin emotionaalisia kuin lyriikkasi ovat?

– En sillä tavalla. En muista koskaan olleeni pöytälaatikkorunoilija. Soittaminen ja säveltäminen olivat ensin. Silti kirjoittamisesta olen aina pitänyt. Musiikkilukiossa bänditouhut veivät niin paljon aikaa, etten oikein ehtinyt äidinkielen tunnille. ”Kannattaako ollenkaan lähteä kirjoittamaan ylioppilaaksi?” ihmettelivät opettajat, oli niin paljon poissaoloja. Siitä kuttuuntuneena kirjoitin molemmista aineista ällän ja melkein täysillä pisteillä. Terveisiä opettajalle, jos on vielä hengissä: kiitos että päästit kuitenkin kirjoittamaan!

Muistatko milloin teit ensimmäisen sävellyksesi?

– Joskus 12-13-vuotiaana alkoi löytyä jotain omaa, mitä voisi ehkä löyhästi nimittää biiseiksi. Enemmän se oli löysää progehommaa. Biisin struktuuri alkoi löytyä 16-17-vuotiaana. Imin vaikutteita 80-luvulla, joka oli karmeaa aikaa mielettömine leirijakoineen: pop, rock, iskelmä… Se oli poroerottelutouhua, jossa ei ollut mitään järkeä.

Yksi tuon ajan tyylisuunta oli syntikka-pop – toisille intohimo ja toisille hirvitys.

– Tuohon voisin sanoa, että kuuntelen mielelläni hyvää musiikkia. Joskus lukioaikoina oli häpeä tunnustaa, että kuunteli radiosta Abbaa – ne kaverithan tekivät ihan helvetin hyviä biisejä! Ei semmoista ääneen voinut silloin vielä sanoa. Hyvä musiikki on hyvää musiikkia, oli se mitä tahansa. Varsinkin viime aikoina olen kuunnellut aika paljon klassista musiikkia, sinfonioita ja vokaaliteoksia.

Esikuvia ja vaikuttajia?

– Onhan niitä. Muistan kun kuuntelin Mahavishnu Orchestraa ja Billy Cobhamin kolailua triplabassareineen. Sitten oli albumi Visions of the Emerald Beyond, jolla soitti rumpalina Narada Michael Walden (tuottanut mm. Whitney Houstonia). Waldenin rumpufillejä kuunnellessani ajattelin: kyllä alkaa olla tiukkaa asiaa! Se oli siinä: rönsyily pois ja suoraviivaisempi ilmaisu. Eivät kaikki voi soittaa sooloja yhtä aikaa, eihän se silloin ole enää soolo! Waldenin rummutuksessa mentiin popin suuntaan. Niukempi ilmaisu on toiminut minulla. Mainittakoon myös Genesis ja Peter Gabriel, Kate Bush ehdottomasti.

Alitajunta työskentelee yötä päivää

Oman äänipajan nimi Järvenpäässä on 24/7 Markku Impiö. Mistä nimi?

– Se kuvaa sitä, että vaikka kävelisin päämäärättömästi tai istuisin kahvilla katsellen ihmisiä, niin sekin on tavallaan työntekoa. Ei pelkästään se, että istuu alas ja alkaa painella koskettimia.

Koska alitajunta työskentelee koko ajan?

– Niin, ja itsensä ymmärtäminen on työn tekemistä. Jos ei itseään ymmärrä, ei ymmärrä ihmisistä, musiikista eikä mistään mitään. Koko elämä on tavallaan työn tekoa. Näen sen analyyttiseltä puolelta myös – johtuneeko siitä, että vanhin veljeni on psykoanalyytikko; no ei johdu. Eikä ole kyllä minusta tehnyt analyysiäkään…

Jos oleellisen oivaltaa ja sen osaa poimia missä tilanteessa tahansa, niin se kuuluu musiikissa ja näkyy teksteissä. Aika harvoin Markku keksii aihioita vasta studiossa.

– Ajatus on siellä jo valmis, tai taju siitä mihin olen menossa. Rakenne, komppi tai riffi. Se voi soida jo jonkin verran päässä, jolloin sitä voi kuulostella: mitä tämä juttu haluaa minulle kertoa? En lähde tyhjältä pöydältä. Aihio voi tulla ihan missä ja milloin vaan – ja voi olla kiusallista kun täytyy laulaa S-marketin jonossa.

– Pahinta on kun missaa hyvän biisin: herään yöllä neljän aikaan ja päässä pyörii jopa orkestraatio – eikä millään jaksa nousta. Miettii vaan, että tämä on niin killeri juttu, ei tämä voi unohtua, suotta unia heivaamaan! Ja aamulla ei muista mitään. Muutaman kerran on käynyt niin, mutta nykyään on helppo sanella puhelimeen.

– Semmoista kauhuskenaariota ei tule, että on tyhjä paperi edessä eikä mitään mielessä. En osaa lähteä tyhjästä, täytyy olla kättä pidempää.

Löytävätkö tekstit ja sävel toisensa myöhemmin, vai syntyvätkö yhdessä?

– En oikein edes muista, ne vain ovat jääneet päähän. Joskus ne tulevat käsi kädessä. Biisiin Viimeinen lento tein tekstin ja sävellyksen aika nopeasti, melkein rinta rinnan. Välillä joutuu biisiin palaamaan, välillä se syntyy hirveän nopeasti. Ei ole patenttiratkaisua.

Nuoteiksi koneella vai laakista tallennukseen?

– Taltioin koneella heti, rupean ohjelmoimaan ja tekemään komppeja. Nuotit teen sitten kun kokonaisuus alkaa soida päässä. Jos kyseessä on vaativampi juttu, joudun kirjoittamaan sointulapun siinä vaiheessa kun orkestraatio ei ole ihan vielä lihasmuistissa. H-hetken bonusraita (jouluaiheinen Sydän laulaa) on aika klassinen biisi, sen jouduin kirjoittamaan ylös koska se helpotti ohjelmoimista; siellä on bassopidätyksiä ynnä muuta.

– Tänä autotalliohjelmoinnin aikana pahimmassa tapauksessa joillakin voi biisi ehkä olla äänen generointia. Se ei ole säveltämistä. Ei se mitään jos se onnistuu hyvin, mutta itseltäni vaadin kontrapunkti-testiä: bassoääni vastaan melodia. Biisin pitää jo olla kasassa – olen näköjään niin sanottu vanhan liiton mies. Säveltäminen on huomattavasti vaikeampaa kuin äänen generointi: tehdä biisi, joka täyttää biisin tunnusmerkistön ja jossa soinnilliset tehot ovat kohdallaan.

– Kun juttelin Sibiksessä sävellyspuolella ihmisten kanssa, jotka nerokkaasti tutkivat vaihtoehtoja ja laativat aika kakofonista meininkiä – välillä kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti – niin olisi tehnyt mieli välillä sanoa: ”kokeiles tehdä kolmella tai neljällä sointuteholla biisi joka koskettaa itseäsi ja muitakin, kuten joku Beatlesin Let It Be. Kun osaat noin kauhean monimutkaisetkin kuviot, niin löytyykö tähän kaavaa?” Se kaava onkin ehkä vaikeampi, se täytyy ehkä käydä elämässä välillä. Sitten takaisin kammioon tutkimaan.

Sekametelisoppaa käsityömeiningillä

Musiikissasi on aina ollut selkeästi kuultavissa popin ja rockin limittäisyys.

– Kyllä, se on sekametelisoppaa, enkä ole välittänyt siitä mikä genre se on, vaan siitä mitä biisi haluaa itsensä olevan. Voi käyttää ihan mitä vaan, jos se tuntuu oikealta ja siltä että se kuuluu biisiin. Se on minun valintani.

Olet käyttänyt paljon muita sovittajia, mutta sovitat itsekin?

– Joo, viimeisellä levyllä varsinkin. Edelliselle, Viiden minuutin hiljaisuus -albumille, Jesse Vainio teki Kalle Torniaisen kanssa tuotanto-osuudet. Kun uusimman levyn demoja kuunneltiin levy-yhtiössä ja AR-ihmisen kanssa, sanoin olevani vain säveltäjä ja sanoittaja, annetaan tuotantohomma muualle. He sanoivat kuitenkin, että tämä on valmista kauraa, tuota levy pois. Niin sitten tein, kahta biisiä lukuun ottamatta: Jukka Backlund ja Aku Sinivalo tuottivat yhden biisin ja Teropekka Virtanen kaksi.

Studio 24/7 Markku Impiö on toiminut pian seitsemän vuotta Järvenpäässä Pajalan teollisuusalueella. Kulttuurien talolla toimii monenlaisia ‘pajoja’: käsityötä, arkkitehtuuria, teatteria.

– Täällä on hyvä operoida. Meillä on tässä kaikkien pajojen kanssa yhteinen osuuskunta nettiliittymineen. Se toimii oikein hyvin ja kaupunki on ollut mukavasti mukana. Käsityömeininkiä, sekä musiikillista että ihan oikeata käsityötä.

Markun studio on pre-production -paja, mistä lopulliseen miksaukseen päätyy ehkä 60 prosenttia taltioinneista.

– Bassokitaroita ajattelin äänittää uudelle levylle, mutta alkoivatkin futaamaan niin hyvin ohjelmointikäsittelyssä. Kitarat ja rumpusetti ovat kuitenkin oikeat melkein joka biisissä.

H-hetki on osin soitettu isossa studiossa, jokaisessa biisissä on esim. oikea rytmisetti. Omassa studiossaan Markku tekee syntikkaosuudet ja luupit sekä konepuolen ohjelmoinnin. Studiossa on pienehkö koppi, missä Markku laulattaa Kaijan. Kopissa on yksi mikrofoni, Neumann 103.

– Siellä Kaija on laulanut kaikki kuorot ja liidiosuudetkin, vain muutaman laulun muualla. Olen kokeillut Kaijalle välillä Solid Tubea ym., mutta Neumann on toiminut Focusriten Voiceboxin kanssa hyvin. Oikeat soitot toteutetaan isoissa studioissa, samoin miksaukset tietysti. Tänä päivänä pystyy miksaamaan vaikka vaatekomerossa, mutten lähde siihen. Kompetenssini ei riitä äänittämään rumpuja, muut ihmiset saavat siihen valita tilan ja mikrofonit.

Luontaista Markulle ovat ohjelmointi, koskettimet ja soittaminen. Logicissa hoituu ohjelmointipuoli. Syntikoita pajalla ovat mm. Alesis Quadrasynth, Roland JP-8000 ja Roland XP-50 -masterkeyboard, mutta iso osa käytetyistä soittimista ja sämplereistä löytyy softapuolelta. Vanhoja kaikulaitteita kuten tubea ja kompuraa on räkissä yhä, mutta ne eivät juurikaan ole enää käytössä. Lopuksi kaikki ajetaan ProToolsiin.

Olet mm. vuoden tuottaja 1993 (Emma-gaala); varmaan sinua on pyydelty työstämään myös muiden levyjä?

– Kyselyjä on tullut, mutten koe olevani semmoinen tuottaja – vaikka se mielenkiintoista ehkä olisikin. Kun itse tekee, kaikki palikat on kasassa. Voisi olla vaikea orientoitua biisiin, joka ei itselle oikein kolise.

Käytät myös rumpukoneita ja rumpusoftaa levyilläkin?

– Käytän, siellä on myöskin niitä. Uusimmalle levylle rummut soitti Sampo Haapaniemi (Egotrippi) ja hän soittaa nyt myös Kaijan live-keikoilla. Kimmo Nissinen on kitarassa, bassossa Niko Kokko (Maija Vilkkumaan ollessa tauolla) ja koskettimissa Timo Pudas. Tiukka bändi, erittäin hyvä tekniikka ja oikein isosti tehty. Olemme iloisia siitä, että kaikkien näiden vuosien jälkeen keikkasuksee on ehkä kovempi kuin koskaan.

Sydämen logiikkaa

1990-luvun alussa aloittaneista monet tekijät ja esittäjät ovat unohtuneet. Markku Impiön ja Kaija Koon siunaus on säveltäjä-sanoittajan mielestä ollut loogisuus kaikessa tekemisessä.

– Se on ollut enemmän sydämen, sielun ja mielen logiikkaa, joka on pitänyt kaiken kasassa. On siunaus saada tehdä asioita mistä pitää. Oikein pelottaa noiden kaksikymppisten nuorten puolesta, kun ennuste on vuosi pari ja sitten uudet kehiin. Toisaalta siellä monilla esiin tulijoilla on lähestymistapa sellainen, että ”haluan julkisuuteen ja telkkariin, musiikki olkoon vain väline”. Ja monilla vielä niin heppoiset eväät. Se väline voisi olla muukin, Big Brother tai selviytymisleikki viidakossa, maajussille morsian. Julkisuushakuisuus on niin silmiinpistävää. Mihin tämä maailma on menossa? Meidän sukupolvi on lähtenyt siitä, että teemme musiikkia. Käytetään toki julkisuutta hyödyksi siinä, että voidaan tehdä musiikkia.

– Nykyisin koko businesshan on aika raakaa. Sykli on niin nopea: otetaan yksi juttu ja kulutetaan se loppuun. Meillä on ollut se onni, että olemme saaneet itse annostella. Nyt tulee nuoria Idols-tapauksia, joille yritetään tehdä kahdessa-kolmessa vuodessa kaikki ja sitten heitetään roskikseen.

Biisitehtailu on tavallaan laajentunut esittäjiin. Sekin on todellista tehtailua.

– Ja vastenmielistä. Maahan on pieni ja itse tunnen oikeastaan kaikki musiikintekijät ja alalla vaikuttavat. Ihmiset ovat aika kovassa puristuksessa. Mahdollisimman nopeasti rutistetaan irti asioita ja tasapäistetään myös. Se ei ole oikein hyvä yhtälö taiteen tekemisessä. Pitäisi tehdä pop-musiikin taidetta, joka on taidetta siinä missä muukin taide.

Luova taiteilija, esim. moni biisintekijä, ei välttämättä edes halua olla julkisuudessa. Selvästi et sinäkään?

– Olen toiminut niin, että edes toinen meistä saa käydä kaupassa ilman että joku tuijottelee mitä se ostaa. En ole ollut innostunut lähtemään lehtiin. Selvis on eri asia koska puhutaan säveltämisestä, sanoittamisesta ja musiikin tekemisestä. Muut saavat olla. Olen osannut kieltäytyä ja keskittyä työhöni. Esiintyjän osa on ihan toinen juttu.

– Tämä ala on kyllä monessakin mielessä aika vastenmielinen. Raadollisuus, lieveilmiöt ja nopeatempoinen hyödyntämismeininki, johon en tosin itse ole joutunut. Aika pitkälle puhutaan muista asioista kuin musiikista, mikä on aika outoa kun ollaan kuitenkin musiikkibisneksessä. Musiikki onkin se välttämätön paha!

– Muistaakseni Björk sanoi jossain haastattelussa, että 90 prosenttia ajasta menee ihan kaikkeen peehen ja 10 prosenttia musiikin tekemisen iloon. Hyvä Björk!

Touhu on härskiä vieläkin

Sen jälkeen kun sinä ja Kaija aloititte, on kustannusoikeuksista pidetty paljon ääntä ja aiheesta syntynyt kalabaliikkiakin.

– Kun uusi artisti 90-luvun alkupuolella sainattiin, sanottiin: noh, eiköhän me tänne taloon ne kustikset tehdä. Se oli rivien välissä sanottua, ei ihan suoraan, muttei sitä diiliäkään tule jos ei pistetä kaikki samaan pakettiin. Täytyisi kuitenkin muistaa, että artisti ja biisin tekijä ovat ihan eri asia. Puoliväkisin minutkin sainattiin saman yhtiön kustannuspuolelle. Kunnes tuli menestystä ja sananvaltaa, jolloin pääsin sanomaan, että artistisopimus hänelle maksettavine rojalteineen ja säveltäjän osuudet ovat kaksi eri asiaa. Sillä ei ole mitään merkitystä, että oltiin samassa taloudessa.

Markulla oli pitkään biisit manuksina, mutta uutta H-hetkeä varten hän teki sopimuksen EMI Publishing Swedenin kanssa. Jo edellisen levyn tiimoilta ruotsalainen kustantaja oli osoittanut kiinnostusta.

– Ovat nyt kustantajana siksi, että isona yhtiönä mahdollisesti osaisivat edustaa ulos- ja eteenpäin. Tämä kuvio ei ole mitään naimisiin menoa, vaan se koski vain uusinta albumia ja sen biisejä. Mutta ennen se kustis oli pakkopullaa. Jotkut lähtivät riitelemäänkin niistä.

Ja myös voittivat juttunsa.

– Kyllä. Touhu on aika härskiä vieläkin. Olen esim. Ruotsissa kuullut tämmöistä: Kansainvälinen levy-yhtiö sainaa artistin ja pakottaa melkein väkisin oman yhtiön edustamalle kustannuspuolelle, olivat ne biisit artistin tekemiä tai ulkopuolelta tulleita. Diilintekijälle, joka teki varsinaisen artistisopimuksen ja houkutteli myös kustannuspuolen oikeudet samaan talliin, onkin maksettu ns. kickback. Säveltäjä antaa omastaan kolmasosan ja vielä ihan joku muu hyötyy siinä välissä! Näitä tarinoita riittää, mutta Rautavaaran sanoin, ”tämä tarina on tosi”.

Kuulostaa jo todella likaiselta peliltä. Nykypäivänä ei kai kukaan voi enää olettaa, että artisti tekee kustannusdiilin ihan tosta vaan?

– Täytyy tosiaan olla säveltäjälle ja sanoittajalle hyötyä siitä, sekä olemassa olevat suunnitelmat siitä miten asioita ajetaan. Eivät nämä biisit tyhjästä tule, vaikka ihmiset niin luulevat. Ylessäkin vielä kerrotaan joskus, että ”Katri Helenan kappale”, vaikka se on vain Katrin laulama kappale.

Vaikka kuinka sen eteen on ELVISkin tehnyt töitä, on tiedottaminen sekä radiossa että televisiossa todella heikkoa.

– Se on heikkoa, ja usein kun radiossa kuulee kivan biisin ja odottaa kuulutusta, niin tuleekin joku jingle vaan. Hyvä kun enää artistiakaan mainitaan! Nopeaksi on mennyt, mutkat suoriksi.

Miten internet ja laiton levitys ovat purreet teidän tekemisiinne?

– Se vaikuttaa kaikkien tekemisiin. Levymyynti laskee kuin lehmän häntä. Onneksi on tullut laillisia versioita kompensoimaan. Jos se oikein olisi ryöpsähtänyt käyntiin, niin kohta ei olisi enää mitä imuroida.

– On paljon ihmisiä jotka haluavat ostaa albumin, jossa on mukana tekstit ja tarinaa. Fyysisen levyn, jota voi pitää kädessä ja aistia tunnelmaa sen sijaan että on viipaleita sieltä täältä. Oma poikani sanoi, ettei ollenkaan ymmärrä miksi musiikkia pitäisi kuunnella joka paikassa. Miksi pitää olla aina piuhat päässä? Mp3-systeemissä ladataan vain biisejä peräkkäin – hän haluaisi kuunnella koko levyn, kaikki biisit, mitä kokonaisuus kertoo. Punnittua puhetta 16-vuotiaalta.

Vanhan liiton miehiä.

– Kuinka moni haluaa ottaa aamukahvipöydässä sanomalehden käteensä mieluummin kuin lukea lehden verkkoversion? Vanhan liiton mies ottaa lehden eikä rupea heti tuijottelemaan ruutua.

Koskettava konserttikiertue

Markku jäi pois keikkailusta pari vuotta sitten. Välillä kuitenkin veri vetää takaisin, etenkin silloin kun on tullut käytyä keikoilla katsomassa.

Jouluaikaan 2006 Markku ja Kaija kuitenkin esiintyivät yhdessä. Kirkkokonserttikiertueella liikkui akustinen trio: koskettimet (Markku), kitara (Kimmo Nissinen) ja Kaija. Kiertue käsitti viitisentoista esiintymistä kirkoissa pitkin Suomea.

– On aivan toisenlainen tilanne soittaa noin hienovaraisessa jutussa kuin lähteä isolla bändillä ja tekniikalla rymistelemään. Siinä mokatkin kuuluvat aika helposti. Mutta se oli mielenkiintoista ja pakotti treenailemaan, hallitsemaan sormioita kylmiltään. Tekisi mieli kokeilla uudelleen; ensi kerralla jousia mukaan, jopa klassiselta pohjalta.

Vaikka kirkoissa ollaan varsin tarkkoja siitä mitä siellä saa soittaa, saivat Markku ja Kaija luvan esittää omia biisejään. Markku on saanut lukea omia tekstejään kuolinilmoituksissakin, joten kyllä ne sopivat soimaan kirkossakin.

– Siinähän se spektri näkyykin, kun musiikkia esitetään sekä häissä että hautajaisissa. Paljon tulee kyselyjä, saako julkaista otteita teksteistäni kuolinilmoituksissa. Totta kai saa. Siinä on yksi virstanpylväs, näkee mitä on saavuttanut. Tekstin substanssissa pitää olla jotain samaa jos lauluja halutaan tilanteessa, missä ihmiset ovat herkimmillään ja paljaimmillaan, täysin aseista riisuttuja.

Tukka ja järki samassa päässä

Julkaistu 21.10.2013

– En tiedä voiko tulevan levyni monenkaan kappaleen kohdalla puhua enää hip-hop tai räp -vaikutteista, ihan lauluja ne ovat. Edellinen levyni oli sen verran vakava, että nyt haluan tehdä kevytkenkäisempiä biisejä, hän nauraa.

Mariska on lahjakas lauluntekijä ja sanoittaja, jonka musiikin yhteydessä on puhuttu sanoitusten kantaaottavuudesta ja feministisestä asenteesta.

– Feministisyyden mielikuva johtuu muutamasta biisistä. Lähinnä toivoisin suvaitsevaisuuden ja tasavertaisuuden lisääntyvän, vaikka naisen näkökulmasta tietysti laulujani kirjoitan.

Itse asiassa Mariskan kappaleet käsittelevät maailmaa niin monipuolisesti, että olisi typistämistä korostaa pelkästään niiden feministisyyttä. Ne ottavat kantaa asioihin unohtamatta bailausta ja juhlaa, niitä arjesta irtautumisen tilanteita, joissa musiikkia kuulijoille keikoilla esitetään.

Mariska ei ole koskaan silotellut sanojaan tai edes pelännyt musiikkinsa vastaanottoa.

– Sensuuri toimii biisinteon yhteydessä. Siinä vaiheessa jää pois aiheet, jotka eivät tunnu oikeilta. Aika huoletta olen asioita käsitellyt. Lähipiiri, kuten äiti saattaa pelätä musiikkini vastaanottoa enemmänkin.

Mutta eipä pelättävää ole ollut sillä homma on toiminut Mariskan kohdalla varsin hyvin. Hän elää pitkälti musiikista, mikä on suuri saavutus Suomen kokoisessa maassa.

– Minulle miellyttävin tapa tehdä sanoituksia toisille artisteille on niin, että tunnen hänet tai opin tuntemaan työprosessin aikana kuten Jenni Vartiaisen tapauksessa. Silloin tekstejä on helpompi tehdä. Tällaiset pienet, inhimilliset seikat vaikuttavat paljon.

– Omien biisien teko on muuttunut vuosien kuluessa. Välillä teen itselleni kieltoja ja rajauksia. Viime vuonna otin punaiseksi langaksi, että yritän välttää tunteista suoraan puhumista ja korvaan helpot ’tuntuu siltä ja tältä’ jollain muulla tavoin. Vältin tunteilua. Ei se kuitenkaan mikään ehdoton kielto ollut vaan koetan ilmaista asiat muilla tavoin.

– Ihmissuhdebiisejä olen yrittänyt välttää viime aikoina, vaikka niihin aiheisiin aina tulee palattua. Yritän löytää uutta, etten aina pysyisi itselleni tyypillisessä tyylissä. Esimerkiksi television hömppäohjelmia katsoessa ja lehtiä lukiessa saan paljon ideoita.

– Teen biisit niin, että hyräilen ne kasetille. Ja usein jätän äänittämättäkin. Jos kappale on hyvä, jää se mieleen muutenkin.

Musiikkia Mariska kertoo kuuntelevansa laidasta laitaan: bluesia, soulia, jazzia, hip-hoppia, rokkia ja iskelmää. Cesaria Evoran keikka on seuraavaksi syynissä.

– Usein on sellainen fiilis, että mitä vanhempi artisti, sitä mieluummin menen katsomaan.

Myös suomirockin löytyminen on ilahduttanut artistia. Ja hän sanoo, että oman äidinkielen hallitseminen on loputon haaste.

Maailman lapsi

Mariskan musiikissa kuulee kaikuja maailmalta niin sanoituksissa kuin musiikillisesti. Silti hän kertoo, ettei loppujen lopuksi ole matkustanut hirveästi Euroopan ulkopuolella Kuubaa ja Beniniä lukuun ottamatta. Eikä hän myönnä saaneensa hirveästi vaikutteita kreikan ja latinan opiskelustaankaan Englannissa.

– Lintsasin aika paljon. Toki latinan perusteet ovat auttaneet muiden kielten ymmärtämistä.

Ujous väheni Englannissa. Mieleen palaavat helposti ajat kun hän alle parikymppisenä saattoi viettää Englannissa kolmekin tuntia vieraassa seurassa tuppisuuna.

– On hyvä osata vastata muutoinkin kuin yhdellä sanalla,, hän kertoo sosiaalisen kanssakäymisen haasteista. Myös musiikkimaku laajeni Englannissa ja musiikillisia vaikutteita tuli lisää.

Imitointi olisi hip-hopissa turhaa. Esimerkiksi afroamerikkalaisten kollegoiden tausta on Mariskan mielestä niin eri, että sieltä on turha ammentaa suoraan aiheita.

Oma ääni tuntuukin olleen lauluntekijän hallussa alusta lähtien vaikka hän kertookin, että alkuaikojen sanoitukset punastuttivat jossain vaiheessa. Hän piti niitä kömpelöinä, mutta on sittemmin päässyt sinuksi menneiden tuotosten kanssa ja yrittää kehittää ilmaisua kaiken aikaa.

– Toivoisin, että tulevalla levylläni raskaatkin aiheet olisivat paketoitu hilpeään kuoreen.

Mariska peilaa suomalaisia tarinoita, mutta musiikki on tunnetusti kansainvälinen kieli ja siitä voi ymmärtää muita elementtejä, vaikkei kieli olisikaan tuttu. Hän on myös kääntänyt sanoituksia englannista suomeen.

Vaikuttaminen

Mariskan laulut kuulostavat tiedostavan ihmisen tekemiltä. Hän ei kuitenkaan tunnusta ismejä tai muita, kristitty hän kuitenkin kertoo olevansa ja puheen lomasta kuultaa huoli luonnon tulevaisuudesta. Suvaitsevaisuus on myös tärkeä elementti. Rasisminvastaisuus kuultaa kaikessa, jopa hiusmallissa.

– Olen miettinyt viime aikoina voiko musiikilla vaikuttaa. Ennen en uskonut siihen, mutta mieli on muuttunut. Vaikuttaahan ihmistenvälisessä kanssakäymisessäkin hymyileekö vai haistattelee. Kyllähän koskettava, hyvän- tai pahantuulinen ja sanoman sisältävä laulu rohkaisee, antaa voimaa, ihastuttaa, ajaa itsesäälin partaalle, vihastuttaa…kaikkea tota ja paljon muuta.

Ja mistä tulevat laulut kertovat?

– No ehkä juopottelun kiroista, sekä pikkutuhmasta ruoanlaitosta, ystävyydestä, säästä, pelaamisesta, kiireettömyydestä, muun muassa.

Muutama tulevan levyn biisi on jo tehty studiossa ja poikkeaa aiemmasta tuotannosta siten, että biisit on soitettu soittajien kanssa studiossa ja osa soittimista yhtä aikaa samassa huoneessa. Jo äänitetyissä kappaleissa ovat soittaneet Pirkka Uustalo bassossa, Klaus Suominen pianossa, Jaakko Jakku rummuissa ja Jukka Immonen on tuottanut ne. Kukin soittaja on löytynyt matkan varrelta eri projekteista.

– Teen biisien raamit, pikemminkin rungon ja sanoitukset, joskus pelkän tekstin, jonka Jukka (Immonen) säveltää. Kuuntelen mielelläni hyvä muusikoita.

– Minut on otettu aiemmin vastaan hyvin, levyjä on soitettu radiossa, Mariska toteaa ja toivoo samalla pääsevänsä irti odotuksistaan levyjen suhteen.

– Oon jo saanut hetkittäisiä maistiaisia siitä, miltä tuntuu, kun ei odota mitään ja sillä on tosi vapauttava vaikutus. Myös laulunkirjoittaminen tuntuu helpommalta semmoisella moodilla.

Samuli Putro - huonon soittajan täytyy tehdä itse