Tällä hetkellä useimmat suomalaiset tuntevat Jukan sävellyksistä parhaiten laulut Unihiekkaa, Hengaillaan ja Liehuva liekinvarsi. Ammattilaisille hän on jo vuosia edustanut teatteri- ja tv-musiikkimme ykkösketjua. 

Haastattelua tehdään viikkoa ennen uuden musikaalin ensi-iltaa Jukan työhuoneessa Kauppakadulla toisessa kerroksessa vastapäätä Tampereen ylioppilastaloa.

Ulkona on viileää mutta aurinkoista. Työhuoneessa näkyy tekemisen meininki. Yhdelle tuolille on pinottu painotuoreet Keisarin valssin partituurit. Valokuvaajaa varten löytyy kitarakin, soittokuntoinen kyllä, mutta pölyinen.

Säveltäjä tuntee itsensä vaivautuneeksi, sillä folk-ajat ovat kaukana takana. Paljon mieluummin hän soittaa uusimman teoksen demoja Sibelius-ohjelmalla, laulaa mukana kuin kiharapää nuorukainen Tampereen Popteatterin Hairissa aikoinaan. Kuvaaja on tyytyväinen ja salamavalot välähtävät.

Jukka on jo etukäteen miettinyt tärkeimmän sanottavansa: 

– Musikaaleille ja musiikkiteatterille arvostusta! Tampereen Teatterissa oli äsken Cabaret-musikaalin ensi-ilta. Aamulehden teatteriarvostelija arvioi kaikkea muuta, mutta musiikista ei ollut sanaakaan, ei edes orkesterista tai kapellimestarista.

– Jos kysyn, miksi musikaalia ei arvostella musiikkina, kriitikko tai kulttuuritoimituksen esimies vastaa, että kirjoittajalla ei ollut sen alan kompetenssia.

– Musikaaliesitys ei ole pelkästään ohjaajan taidetta kuten näytelmä vaan kapellimestari ja ohjaaja ovat siinä rinnakkain. Valitettavasti musikaaleja arvioivat sellaisetkin kriitikot, jotka lähtökohtaisesti inhoavat tätä lajityyppiä.

– Oopperassa musiikki on sillä paikalla, joka sille kuuluu. Voisitko kuvitella kriitikkoa, joka ei kirjoittaisi suomalaisen nykysäveltäjän uuden oopperan musiikista riviäkään.  

Useimmat suomalaiset ammattiteatterit toimivat valtion ja kuntien tuen varassa ja hyvä niin. Mutta eihän ole oikein, että musiikkiteatterin osana on vastata teattereiden omarahoitusosuudesta.

– Mistä tietää, että esitys on musiikkiteatteria? Siitä että liput maksavat tuplan puhenäytelmään verrattuna. Moni teatteri ottaa varman päälle takuuvarman ulkomaisen, jonka esitysoikeudet saa kohtuullisen halvalla.

Kuvaaja on saanut työnsä tehtyä, kiittää ja lähtee paluumatkalle kohti Helsinkiä. Me jatkamme Jukan kanssa siitä, miten tähän päivään on tultu.

Kitara-idolina Vesa Enne

Jukka Siikavire asui ensivuotensa Pispalassa. Perhe muutti Tampereen Kalevaan, kun poika oli tullut kouluikään.

– Siihen aikaan Pispalasta päästiin pois. Onni oli muuttaa murjusta kerrostaloon, jossa oli kylpyammeet ja muut ihanuudet.

7-8 vuotiaana oli aika saada ensimmäinen kitara.

– Tammelan pallokentällä oli talvisin rusettiluistelua elävän musiikin tahdissa. Autonlavalla oli varmaankin Vesa Enne, kun kipinä iski.

Poika sai tahtonsa läpi ja kitara ostettiin. Mutta mihin soitto-oppiin?

– Marssin Tampereen Musiikkiopistoon ja kuulutin, että tuun kitaraa opiskeleen. Mulle naurettiin, että ehei, ei täällä sitä opeteta, ei klassista eikä sitä, mitä sinä olisit halunnut.

Viuluun poika olisi hyväksytty mutta se ei kiinnostanut. Onneksi kuplettilaulajana kunnostautunut Heikki Saari piti Tampereella kitarakoulua.

– Elettiin 50-luvun loppua, joten se ei ollut mitään rautalanka-poppia vaan perussuomalaista kuplettia ja kansanlaulua. Jonkin kirjan mukaan mentiin.

– Alle 10-vuotiaana aloin sitten heti tekeen biisejä. Ja pian olin jossain kellaribändissä Sammonkadulla.

Sirut ja Hair

60-luvun puolivälissä syntyi lauluyhtye Sirut. Sen ajan folk-tyyliin kolmikko: Jukka, Leo Airaksinen ja Aila Halminen. Stemmalaulua ja akustiset kitarat.

Tehtiiin kaksi singleä (Westerlundille ja Lovelle) ja käytiin keikoilla Yhtyettä myytiin tansseihin väliajalle.

– Se oli ihan kauheeta. Tuli ikuinen trauma. Jossain Risulahden lavalla lensi naamaan appelsiininkuoria ja tikkuaskeja, kun jengi halus tanssia.

Samoihin aikoihin Jukka oli löytänyt suomalaisesta musiikkikasvatuksesta jotain  kiinnostavaakin. Hän aloitti Tampereen Musiikkiopistossa lauluopinnot ja jatkoi niitä Tampereen Konservatoriossa.

60-luvun lopussa Tampereen Popteatteri valmisteli Hair-produktiota ja Sirut keksittiin mukaan. Taustalaulu vaihtui Jukan kohdalla Hudin rooliin; se tiesi tummaa sotisopaa koko kroppaan.

Tampereen Hairista tuli menestys ja suomalaisen hippikuumeen ilmentymä; 250 kohun saattelemaa näytöstä Tampereen teatterikesästä kiertueeseen ympäri Suomenniemen urheiluhalleja ja Pohjoismaihin. Unohtumaton osa kultti- ja kulttuurihistoriaa.

Woodoo ja Ahaa-teatteri

Vuodenvaihteessa 70-71 sai alkunsa Woodoo, kun Esa “Nätsi” Roswall ja Pentti Ilmonen olivat lähteneet Pentti Oskari Kankaan Seinähulluista ja innostuneet woodoo-rytmeistä. Jukka tuli laulajaksi sekä akustisen kitaran ja huilun soittajaksi. Neljäntenä mukaan tuli Alarik Repo.

Woodoo oli mukana Tampereen Popteatterin nukkenäytelmässä Huuto ihmisestä ja soitti Ruisrockissa 1971. Jouluksi 71 ilmestyi Finnlevyn UFO-merkillä albumi Taikakulkunen, sävellykset ja sanat Siikavireen. Bändissä ehtivät olla mukana myös Ippe Kätkä, Bert “Patti” Karlsson ja Raya (Raija Alenius) ennen kuin bändi hajosi keikkakysynnän hiipuessa.

Jonkin aikaa Jukka teki myös “oikeita töitä” opiskeltuaan oppisopimuksella kirjanpainajaksi, kunnes hänestä 1973 tuli Ahaa-teatterin kuukausipalkkainen säveltäjä-muusikko. Monelle tämän päivän nuorelle unelma-ammatti.

Tätä Jukan teatterikorkeakoulua kesti kahdeksan vuotta. Ympäri Suomea kiertäneellä lasten- ja nuorten teatterilla oli pari sataa esitystä vuodessa.

Erkki Mäkinen ja Liehuva liekinvarsi

Yksi käsikirjoittajista oli turkulainen näytelmäkirjailija Erkki Mäkinen, joka Jukkaan tutustuttuaan alkoi lähettää tälle laulutekstejä. Erkistä puhuttaessa palo hehkuu Jukan kasvoista:

– Erkillä oli ihan oma, tavallaan hiukan vanhahtava kieli, joka poikkesi täysin iskelmä- ja rock-kielestä. Erkille kesä oli suvi.

Jukka näyttää paksun mapillisen miesten kirjeenvaihtoa ja tekstiaihioita, kirjoituskoneella naputeltuja ja kellastuneita.

– Liehuvaa liekinvartta ei ensimmäisistä versioista kukaan muu tunnistaisi. Kimpassa tehtiin, Erkki kirjoittaja, minä muusikko, molemmat samaa maata. Ja niinhän se hyvä tuleekin. Tuntikaupalla aina istuttiin, Erkki kirjoituskone polvilla. Levylle yhteisistä lauluistamme on päätynyt kymmenen.

– Erkin kanssa aina naureskeltiin euroviisuja ja vähän rutistiinkin, että noita nyt tekee kuka vaan. Piruuttamme sitten tehtiin Neidon ryöstö (“Kaksi ratsua …), Kirka lauloi Suomen karsinoissa 1976 ja sija oli 4:s.

– Seuraavana vuonna päätettiin tehdä vielä hullumpi veto. Tuumittiin, että jos jokin on ihan mahdoton alku niin ainakin semmoinen että “tuolla metsässä makaa kuollut mies”.  Ja laulajaksi mahdollisimman karvainen mies eli Markku Blomqvist. Liehuva liekinvarsi oli karsinnan 8:s ja herätti huomiota; jäi elämään ja sai uusia faneja Timo Turpeisen 1991 levytyksellä.

Hengaillaan ja levy-ala

Miten Liehuvasta liekinvarresta tuli Hengaillaan?

– Tutustuin tv-työssä Jussi Tuomiseen ja tehtiin Kirkalle Euroviisuihin Tuhanteen aamuun laulun teen 1983. Kun jäätiin viidenneksi, sanoin Jussille, että mitäs jos tehtäis nyt Suomen euroviisuihin sellainen, jolla voittaa Me jo tarpeeksi pullikoitiin Mäkisen Erkin kanssa, joten nyt vois mennä näillä säännöillä ja lainalaisuuksilla. Heti alkuun kymmenen sekunnin tiukka veto, omankuuloisensa, tehdään nopee duuribiisi, jossa on selkeä ja tarttuva kertsi. Ja just niinhän se meni.

– Aluksi sekin tosin oli “notkuva Karibian biisi”, letkeä ja lähes puolet hitaampi. Sitten äkkäsin, että tämähän pitää vetää up-tempossa. Tarjottiin suoraan Kirkalle ja se päätti ottaa.

Kirkan ura oli rock-levyjen jälkeen suvantovaiheessa. Hengaillaan-albumista tuli hänen ensimmäinen kultalevynsä ennen Surun pyyhit-Halonen-Salmea. 

Sen jälkeen Jukka ei euroviisuihin enää säveltänyt kuin kerran (1986 Tulip 9:s). Hän oli tullut tästä lajista kylläiseksi ja totesi samalla, että levy-ala ei ollut hänen juttunsa.

– Millä alalla ootkin, niiden kanssa seurustelet. Mulla veri veti teatterin ja tv-draaman puolelle. Levybiisejä ei kannata tehdä pöytälaatikkoon vaan niitä pitää tehdä ammattimaisesti. Suurin ongelma on tekstit. Jos hyviä tekstejä löytyisi niin mikäs niitä olis säveltäessä. Itse teen muusikkotekstejä ja sitä kautta tiedän kuinka tekstejä tehdään ja mitä niiltä vaaditaan.

Jukan viimeinen levy laulajana oli Lauri Viidan laulumailla 1982.

– Silloin päätin, että nyt laulaminen jää, tästä eteenpäin elantoni itselle ja perheelle hankitaan draamasäveltäjänä. Sillä tiellä ollaan, enkä vuoden 1984 jälkeen ole tehnyt yhtään julkista keikkaa.

– Helppoa ei ole ollut, eikä leveää, mutta toivehommaa, enkä olisi silloin amatööriaikana uskonut, että vuodesta toiseen tulee töitä riittämään.

“Taiteen henki on nöyryys”

Jukka Siikavireen ura säveltäjänä on nykyhetkestä katsoen edennyt niin selviä polkuja, että luulisi kaiken takana olleen määrätietoisen suunnitelman. Kansakoululaisena kitaraoppiin ja biisejä tekemään. Teininä folk-trio ja Hair ja ovi auki teatterimaailmaan. Samaan aikaan toinen ovi tv-tuotantoihin. Levylaulujen maailmassa tarvittavat taiteelliset ja kaupalliset voitot, niin että voi “aikuisena” keskittyä siihen, minkä tuntee ammatikseen: näyttämö–, tv-draama- ja elokuvamusiikin säveltämiseen.

Ja virkistävänä sivupolkuna lastenmusiikkia.

– Johonkin Pikkukakkosen lastenmusasarjaan pyydettiin Sirut ja Seitsemän Seinähullua. Tv:n tarpeita varten tehtiin myös kokonainen lp, Kirsi Kunnaksen teksteihin aakkossarja Tuhatjalkaisen lauluja. Säveltäjänä salanimi Joonas H. Talikukko. Miksiköhän salanimi? En kai ollut muuten katu-uskottava…

– Sitten toimittaja Maija Koivula TV2:sta otti yhteyttä. Oli tulossa saksalainen Nukkumatti-animaatio. Siinä oli saksalainen tunnuslaulu, mutta haluttiin suomeksi ihan oma, alkuun ja loppuun eri. Tehtiin 1972 eka laulettu versio Raija Aleniuksen kanssa. Sittemmin se muutettiin instrumentaaliksi. Nukkumatti pyöri kakkosessa 32 vuotta. Ja nyt kun kakkonen lopetti, lupasin sen Maikkarin Juniorille, jossa Tapani Perttu lukee satuja. Äänitettiin uudestaan.

Unihiekkaa-laulusta löytyy tänä päivänä lukuisia levytyksiä kuten Brita Koivunen, Tony Halme, Raggars, Petri Ikkelä.

Kun pää oli auki, Jukka sävelsi 70-luvulla musiikin kahteen TV1:n lastennäytelmään. 80-luvulle tultaessa tahti alkoi kiihtyä ja koko vuosikymmenen ajan säveltäjä oli lähes kahden tv-näytelmän, tv-elokuvan tai draamasarjan vuosivauhdissa, melkein kaikki TV2:lle. Suuritöisimpiä olivat Kalle Pursiaisen ohjaamat Niskavuori-elokuvat.

90-luvulla työt vain lisääntyivät. Suurin osa niistä oli sarjoja, todellisena  järkäleenä 60-osainen Elämän suola 1996-98. Jyrki Niemen kanssa puoliksi tehty sävellystyö käsitti noin 1.200 music cueta eli erillistä musapaikkaa.

Ja aivan vuosikymmenen lopussa tuli ensi-iltaan Taru Mäkelän ohjaama pitkä teatterielokuva Pikkusisar, jonka säveltäjä nominoitiin musiikin Jussi-ehdokkaaksi.

Myös 90-luvulla melkein kaiken tv-musiikkinsa Jukka sävelsi TV2:n tuotantoihin, kuten 2000-luvun kaikki seitsemän tähänastista tv-produktiota.

Hyvässä melodiassa väline ei kuulu

80-luvun puolivälissä tulivat työkaluksi tietokoneet, kun midi keksittiin. Tv-säveltäjän tärkein työkalu on silti vuosikymmenestä toiseen ollut sekunttari. Nykyinen osui silmään New Yorkissa.

Mitkä ovat suurimmat erot tv:lle ja elävälle näyttämölle säveltämisessä?

– Teatterissa olen ollut paljon enemmän koko tuotantotiimissä mukana aiheen ideoinnista harjoituksiin. Aihetta pohdin yhdessä kirjailijan tai dramaturgin kanssa, olen usein mukana myös lauluteksteissä. Tv-työ sen sijaan on yksinäistä puurtamista, yhteistyötä ei ole kuin äänitarkkailijan kanssa loppuvaiheessa. Ja vaikka tv-sarjoissa voidaan varioida samoja teemoja, silti pitkänkin päivätyön tulos on usein vain muutamia minuutteja musiikkia, välillä alle minuutti valmista musaa. Inspiraatiota ei kannata jäädä odottamaan vaan työ vie mukanaan.

– Tv-työ on puoliksi musiikkidramaturgian tekemistä. Ohjaajat luottavat meihin; millä vimmalla tuohon repliikkiin mennään sisään, miten musa nostetaan tuon emotionaalisen kohtauksen pintaan, miten tuosta uitetaan silta seuraavaan kohtaukseen.

– Elävässä teatterimusiikissa pitää ajatella sitäkin, että muusikoilla on montussa mielekästä tekemistä. Tv-musiikki taas on joka tapauksessa mekaanisesti taltioitua. Siinä voi käyttää sämplejäkin siinä kuin muusikoita, riippuu millaista saundia haetaan, riippuu jutusta, fiiliksestä ja budjetista.

– Musikaali ei toimi, jos musiikki ei ole tarpeeksi hyvää. Tv:ssä musiikki ei ole samalla tavalla pääosassa vaan enemmän alitajunnassa.

Entä mikä on tv:ssä draaman ja tunnarin ero?

– Tunnari on sekuntipeliä. Sen pitää erottua; kun katsoja käy jääkaapilla, niin heti tunnistaa, että nyt se taas alkaa.

Ammattitaito siis on leivässä pysymisen a ja o. Mistä koulutus?

– Mulla tää on täysin itseopittua. Ja tietysti elokuvamusiikin kirjoista. Perusteos on Alexander R. Brinkmanin On The Track, A Guide to Contemporary Film Scoring.

Työhuoneen kirjahyllyssä on muitakin perusteoksia kuten Yrjö Oksalan oppikirjat Rytmioppi ja Nuottikirjoitus.

– Hän oli Tampereen konservatorion opettaja, joka kirjoitti harrastuksekseen oppikirjoja. Hän ymmärsi myös kevyttä musiikkia, mitä todisti sekin, että keikka oli ainoa luvallinen syy olla poissa teoriatunnilta. Oven päällä hänellä oli iso juuttisäkki, johon oli maalattuna: Taiteen henki on nöyryys.

Jukka on työskennellyt macilla heti 80-luvun puolivälistä lähtien. Aluksi telkänpönttö kulki selkärepussa. Nykyisen kaluston nähdessään maallikot tuumivat, että noillahan se on nykyään helppoa.

– Mutta ei se saa helppoa olla. Sekvensseri-ohjelman tai nuotinkirjoitusohjelman kanssa saa olla erityisen tarkkana, ettei tee niin kuin niillä olisi helppo tehdä, voi kyllä copypeistata ja tehdä palikkaleikkejä, mutta silti pitää myös jarrutella eikä uskoa helppoon ratkaisuun.

– Monesta biisistä erottaa, millä ja miten ne on sävelletty; kitaralla sointujen ja komppien päälle hyräilemällä, performerilla … Hyvästä melodiasta välinettä ei erota.

Sadan produktion raja lähestyy

Vuosina 1973-1981 Jukka Siikavire sävelsi musiikin kolmeentoista Ahaa Teatterin näytelmään. Ensimmäinen musikaali oli Lemmenlakko, joka esitettiin Seinäjoen kaupunginteatterissa 1978 ja Kotkan kaupunginteatterissa 1980.

Seuraavat musikaalit olivat Pintaliitäjät (Tampereen Työväen Teatteri 1986), Joulupukki (Rovaniemen kaupunginteatteri 1994-96) ja Pukin punainen (Rovaniemen Teatteri 2000-02). Siikavireen säveltämiä musiikkinäytelmiä ja näytelmiä on esitetty eri teattereissa 80-luvun alusta lähtien pitkälti toistakymmentä.

Kun musiikkiteatterin ja television näyttämöteokset, draamat, draamasarjat ja dokumentit lasketaan yhteen, lähestytään pian sataa eri teosta ja produktiota. Miten tämän kaiken on yksi säveltäjä voinut ehtiä?

Ullan tarina

Jo Ilpo Hakasalon tekemässä Helsingin Sanomien 50-vuotishaastattelussa vuonna 2001 Jukka Siikavire kertoo löytäneensä “ison musikaalin aiheen: Ullan ja keisarin.”

Jukka kertoi silloin, että Ulla Möllersvärdin ja Aleksanteri I:n tarina on alkanut kiehtoa aina vain enemmän. “Juttu on työläs, mutta musikaali tehdään, hän lupasi Ilpolle ja Hesarin lukijoille.

1800-luvun ja Suomen suurruhtinaskunta-ajan alkuvuosiin sijoittuva tarina oli löytänyt kotinsa jo Mika Waltarin romaanista Tanssi yli hautojen sekä T.J. Särkän sen pohjalta ohjaamasta elokuvasta. Ensimmäinen takapakki Jukalle tuli, kun Waltarin perikunta ei antanut lupaa kirjan pohjalta tehtävään musikaaliin vedoten siihen periaatteeseen, että mitään tällaisia lupia perikunta ei nykyisin anna.

– Sitten äkkäsin, että tämä historiallinen aihe on tietysti vapaa käytettäväksi. Ryhdyin Jorma Kairimon kanssa muiden töiden ohessa ideoimaan ja käymään läpi lähdemateriaalia siitä, mitä Porvoon valtiopäivillä ja Mäntsälän kartanon puutarhassa vuonna 1809 tapahtui ja miten tarina eteni sen jälkeen.

– Kuluneen kahdensadan vuoden aikana Ullasta ja keisarista on kirjoitettu lukemattomia ja keskenään ristiriitaisia versioita. Yksi Siikavireen ja Kairimon päälähteitä oli pastori A. Neoviuksen porvoolaiseen T-Klubben -julkaisuun kirjoittama artikkeli.

– Kun pari vuotta sitten kävimme Ullan haudalla, meille oli jo selvää, että kerromme tarinan nimenomaan Ullan näkökulmasta.

– Ensin kirjoitimme 85-sivuisen “romaanin”, joka työmateriaalina lähdimme sitten tekemään musikaalia tyyliin: tuo kohta laajennetaan musiikkinumeroksi ja tuo kohta näytellään puhuen.

– Tiivistimme tarinan muutamaan sivuun, teimme muutaman demon ja lähetimme joihinkin teattereihin. Neuvotteluja käytiin ja tavoitteena meillä oli, että teatterin on tehtävä sitova tilaus ja sopimuksessa nimet alla ennen kuin ryhdymme lopulliseen työhön.

Kun sitten Jukan jo entuudestaan tuntema Ahti Ahonen valittiin johtajaksi Ouluun, alkoivat palaset loksahtaa. “Oothan sää tätä monta vuotta jo saunassa puhunu” oli Ahonen tuumannut.

Oulun kaupunginteatterin sitoutumista kuvastaa se, että musikaaliin saatiin Suomen oloissa iso, 15 hengen orkesteri. Sovitukset musikaaliin on tehnyt Jyrki Niemi, jonka kanssa Jukalla oli musikaalia työstäessään lähes päivittäinen yhteistyö. Kapellimestarina esityksissä on Kari Veisterä. Ohjaus on Ahti Ahosen.

Musikaali sai merkittävän tunnustuksen jo valmistusvaiheessa, kun Valtion näyttämötaidetoimikunnan asettama musiikkiteatterijaosto asetti kahdeksan hanketta paremmuusjärjestykseen ja Keisarin valssi sijoitettiin kärkeen. Kolmelle annettiin tukea, Keisarin valssille eniten,  30.000 euroa. Saman erityistuen toinen hakuvaihe on juuri käynnissä, vientiin tähtäävästä jatkotuesta näille kolmelle produktiolle.

Keisarin valssin käsiohjelmassa Kairimo ja Siikavire kirjoittavat:

“Säveltäjälle tarina antoi mahdollisuuden tavoitella suomalaisen epookkimusikaalin omaa ilmettä. Valssi, tuo siveettömänä pidetty paritanssi oli juuri leviämässä tännekin. Erityisesti tarinamme aikaan toinen korva kuunteli Tukholmaa ja toinen Pietaria … Aikana, jolloin show-musikaalit ja erityyppiset laulunäytelmät ovat suomalaisen musikaalin valtavirtaa, uskomme myös romanttisen teatterimusikaalin löytävän yleisönsä.”