EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Isännän äänellä

Tekijä: Nina Lith

Isännän äänellä

Julkaistu

Kuvitellaan, että kylässä on iso tila, jonka isäntä haluaa omien peltojen lisäksi vuokrata muidenkin maat. Normaalia olisi, että hän ehdottaisi vuokrasopimusta niille, jotka ovat halukkaita peltojaan vuokraamaan. Mutta tämä isäntäpä keskittääkin tarmonsa päättäjiin sellaisen pakkolain säätämiseksi, että pienpeltojen omistajien on vuokrattava maat suurtilallisille – ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi. 

Niin uskomatonta kuin se onkin, juuri tällä periaatteella toimivat ne suomalaiset suuryritykset, jotka tarvitsevat tekijänoikeuksilla suojattua sisältöä liiketoimintaansa. Mediayhtiöt ajavat tällä hetkellä useita sellaisia lakimuutoksia, joilla suomalaista sisältöä saataisiin halvalla tai ilmaiseksi ilman, että siitä tarvitsisi erikseen sopia tekijöiden ja pientuottajien kanssa. 

Yksi SanomaWSOY:n, Almamedian, MTV:n, Yleisradion ja kumppaneiden tavoite on, että jos tekijänoikeuksista ei ole mitään sovittu, ne ovat siirtyneet lain suojeluksella automaattisesti työnantajan omaisuudeksi. Sopimukseen jääneen aukon kiirehtii siis lainsäätäjä heti korjaamaan työnantajan eduksi. Varmaa on, että jos tämä kauhukuva menisi eduskunnastamme läpi, mediayhtiöt kiirehtisivät väittämään työsuhteiksi monia niitä tilanteita, joissa tekijöiden teoksia käytetään. 

Mediayhtiöt ajavat myös sellaista mobiili-tv-lakia, jolla nykyiset tv-yhtiöt saisivat ohjelmansa uusiin verkkoihin ilmaiseksi ilman sopimista kenenkään kanssa. Tai tarkkaan ottaen: ulkomaisista tv-viihteen ja urheilun esitysoikeuksista MTV, Nelonen ja Yle joutuisivat edelleen sopimaan, sillä ilmaiseksi saisi vain kotimaiset oikeudet sekä ulkomaisista ne, joita tekijänoikeusjärjestöt kuten Teosto välittävät. 

Tällainen lainmuutos veisi siis neuvottelumahdollisuuden tekijöiltä tv-yhtiön laajentaessa toimintaansa uusiin jakelukanaviin. Samalla se estäisi tehokkaasti uusien tv-yhtiöiden markkinoille tuloa nyt kun verkkomaailmassa taajuuksien rajallisuus ei enää ole esteenä.

Hyvitysmaksuista päättämisen media- ja teleyritykset sekä Nokia jo onnistuivat siirtämään pois opetusministeriöstä. Vaara on suuri, että mediayhtiöiden edessä kansanedustajat taipuvat myös lakimuutoksiin, jotka olisivat yhtä karmeita kuin suurtilallisen pakko-oikeus peltojen vuokraamiseen. 

EU:ssa on sentään vireillä positiivinenkin tekijänoikeushanke, kun esittäjien ja äänitetuottajien suoja-aikaa ollaan pidentämässä 50:stä 95 vuoteen. Myönteistä on ennen kaikkea se, että EU-komissio haluaa pidentämisen koituvan nimenomaan muusikoiden hyväksi. Oikein on myös se, että esittäjien ja tekijöiden suoja-ajat näin lähenevät toisiaan. Väärillä linjoilla komissio on siinä, että se esittää tekijöiden suoja-ajan laskentaperusteeksi viimeiseksi kuolleen kuolinvuotta silloin, kun laulussa on useita tekijöitä. Tämä olisi epäoikeudenmukaista tekijöiden kesken, tarjoaisi mahdollisuuden keinotteluun ja jättäisi vähemmän jaettavaa eläville tekijöille. 

Tekijänoikeuksien tarkoitus on mahdollistaa uusien teosten luominen ja esittäminen. Tämän perustotuuden unohtaminen on yhtä kohtalokasta kuin sen, että velkarahalla ei voi loputtomasti elää yli varojensa. 

Martti Heikkilä

martti.heikkila@elvisry.fi

Kansanluonnetta vastaan

Julkaistu

Ensi vuonna 50 vuotta täyttävän Kauko Röyhkän muusikonura käynnistyi vuonna 1980 albumilla Steppaillen. Myös kirjailijana mainetta saanut mies on urallaan herättänyt hämmennystä, jopa suoranaista kiukkua. Kun hänen tuotantoaan kuuntelee, huomaa väistämättä, että tietyt suomalaiseen rock- ja iskelmäperinteeseen olennaisesti liitetyt piirteet suorastaan loistavat poissaolollaan. Röyhkä ei esimerkiksi ole vähääkään melankolinen lauluntekijä.

– Se on totta. Suomalaisissa rockbiiseissä harrastettava melankolisuus ei puhuttele minua. Pidän kyllä sellaisesta melankoliasta, jota löytää esimerkiksi Aleksis Kiven ja Uuno Kailaan vanhoista runoista. Totta kai niissä on muunkinlaisia virityksiä, mutta siis niiden runojen melankolia ei ole luonteeltaan alistunutta. Olen aina ollut aika dynaaminen tyyppi enkä pidä itsesäälistä. Vaikka välillä on tullut takkiin, olen aina pyrkinyt eteenpäin. Haikeus ja joittenkin asioitten kaipaaminen ei ole minulle luontevaa. En kaipaa vanhoja aikoja, vanhoja rakastettuja tai tällaista.

Toinen piirre, joka on tuotannossasi vahvana heti Steppaillen-albumista asti, on se, että sinä et kuulosta nöyrältä.

– Minulla on ollut aina sellainen olo, että olen aika voimakas tyyppi eikä minun tarvitse nöyristellä kenenkään edessä. Kunnioitan tietenkin Suomessa monia arvoja, nykyään vielä enemmän kuin nuorena, mutta olen myös halunnut haastaa ihmisiä ja tuoda esille uusia näkemyksiä. Olen monesti kyllästynyt johonkin yleisesti hyväksyttyyn ja esittänyt, että voisiko asian nähdä toisinkin. Se on sitten ärsyttänytkin porukkaa.

Kolmas tuotantosi piirre, joka on luultavasti kahdelle edelliselle sukua, on se, että et vaikuta totiselta.

– Olen jossain määrin satiirikko, joskin minusta on iän myötä tullut myös vähän vakavampi. Kirjallisuudessa on näitä suuria satiirikkoja kuten Gogol, joita arvostan kovasti. Nuorempana kaverina pidin tietynlaisten kovanaamojen huumorista, koska se pisti ikään kuin kaiken matalaksi. Minä matkin sitä, ja olen ottanut siitä piirteitä omaan esiintymiseeni ja ehkä biiseihinkin, vaikken itse ole kovanaama. Täytyy toisaalta sanoa, että en varsinaisesti pidä huumorimusiikista. Frank Zappallakin se oli välillä vähän itsetarkoituksellista, vaikka Zappa kyllä käsitteli monia amerikkalaisia ilmiöitä aika pirteästi.

Tiedän että olet saanut paljon vaikutteita amerikkalaisesta rockmusiikista, mutta oliko sinulla urasi alkuaikoina suomalaisia esikuvia? Oliko joku innostaja, joka ei ollut melankolinen, nöyrä eikä totinen?

– Pidin eniten ehkä Dave Lindholmista, siis vanhasta Isokynä Lindholmista. Hänen biisinsä kuulostivat heti rockilta, vaikka olivatkin suomeksi laulettuja. Ne eivät kuulostaneet laulelmalta, kuten Juice, eivätkä myöskään runollisilta. Niissä oli rockin draivi, sanoituksia ei ollut hiottu viimeisen päälle. Loppusoinnut eivät menneet aina täysin kohdalleen, mutta jälki oli kuitenkin raikasta ja pidin siitä.

Niin, itse asiassa sinunkaan loppusointusi eivät aina mene kohdalleen. Sinä selvästikään et jatka sitä traditiota, joka on kulkenut esim. Reino Helismaan ja Juha Vainion kautta Juice Leskiseen. Sitä, jossa teksti on tavutettu täsmällisesti ja riimi on pyhä.

– Aivan. En välitä siitä kovinkaan suuresti, vaikka kyllä tykkään noiden herrojen parhaista biiseistä. Ne ovat hienoja ja ne kuuluvat suomalaiseen kansallisperinteeseen, mutta se tyyli ei sovi minulle.

Lisäksi tyylissäsi on merkillepantavaa se, että vältät runollista maalailua ja kaikenlaista abstraktiota. En saata kuvitella sinun tekstiisi säettä ”murheeni ruusut tuoksuvat pimeältä”. Sen sijaan voisit hyvin laulaa että ”puistossa oli puiset penkit”.

– Pidän selkeydestä. Kryptinen runollisuus on ollut minusta aina vähän teennäistä, eikä se sovi minun elämänkäsitykseeni. Tämä on tietysti puhdas makuasia.

Laura suosii rohkeaa

Kauko Röyhkä sanoo, että hän ei ole koskaan yrittänyt ymmärtää tavallista ihmistä – ja vastapainoksi tavalliset ihmiset eivät myöskään ole ymmärtäneet häntä. Hän sanoo että se on ihan oikein: tavallisten ihmisten ei tarvitsekaan ymmärtää häntä. Lisäksi hän sanoo, että ongelma on hänen puolellaan: hän ei ole pyrkinyt lähestymään ns. tavallista ihmistä, vaan hän on aina kirjoittanut hieman omituisemmista tapauksista.

Jopa Röyhkän suurin hitti Lauralle on itse asiassa aika erikoinen tarina. Poika näkee kadulla tytön ja menee kursailematta tämän ovelle esittäytymään.

– Niin, moni suomalainen mies olisi nähnyt Lauran jossain ja jäänyt sen jälkeen itkemään kaljalasin äärelle, että voi kun saisin tuollaisen naisen. Tämä kaveri menee suoraan sen kotiin. Minä itse olen tehnyt elämässäni kaikenlaista, mutta myönnän, että varmaan tuollaista en ole itse tehnyt.

Mielenkiintoista siinä tarinassa on se, että Laura ei torju poikaa eikä säikähdä, vaan he päätyvät yhdessä Lauran huoneeseen…

– Laura arvostaa pojan tekoa. Yleensä naiset arvostavat sitä, kun mies on rohkea.

Kylmää vettä

Kohta kolmekymmentä vuotta alalla toiminut Röyhkä on nähnyt sen, kuinka rock on muuttunut ikään kuin kapinan ilmaisusta koko kansan viihteeksi. Oman taiteenlajin kasvava hyväksyntä ei ole pelkästään hyvä asia.

– Tavallaan kaipaisin tähän musiikinlajiin lisää kapinaa, mutta minusta tuntuu että olen itse jo liian vanha kuuluttamaan mitään suurta. Välillä olen ajatellut, että rock on kuollutta musiikkia eikä se uusiudu tarpeeksi. Kulttuuriin on kyllä tullut uusia alueita sen jälkeen kun itse aloitin: esimerkiksi rap ja hevin eri alalajit ovat ihan uusia. Ne eivät puhuttele minua, mikä voi tosin olla ihan oikeinkin – olen eri sukupolvea kuin ne kuviot. Olen toivonut kitarabändeiltä uutta ilmettä, mutta sitä on kai turha odottaa. Kaikki soittavat edelleen 60- ja 70-lukuihin pohjautuvaa musiikkia.

Sinun suuri varhainen idolisi oli Lou Reed. Onko urasi aikana ilmaantunut nimiä, joista olet innostunut suuresti?

– On tullut joitakin. P.J. Harvey on esimerkiksi yksi, Massive Attack on toinen. Olen onnistunut näkemään molemmat vieläpä livenä. Pidin myös joistain Beckin [Beck Hansen s. 1970] biiseistä todella paljon – ja hänetkin olen nähnyt. Mutta ei ole tullut ketään, joka olisi tehnyt samanlaisen vaikutuksen kuin Lou Reed, Captain Beefheart tai Rolling Stones. Enkä usko että sellaista voi tullakaan, koska ihminen kokee nuorena kaikkein voimakkaimmat jutut ja saa elämän polttoaineensa siitä. Vanhempana sitä vain toteaa, että nämä tietyt uudet nimet ovat hyviä tekijöitä, mutta ne eivät enää muuta omaa maailmankuvaa.

Onko aika muuttanut suhtautumistasi niihin asioihin, joita teit itse nuorena? Miltä tuotantosi näyttää nyt?

– Minulla ei ole paljonkaan biisejä, joita häpeäisin, mutta sen sijaan minua hävettävät jotkin esitykset, jotka ovat levyille päätyneet. Niitä ei yksinkertaisesti ole tehty tarpeeksi hyvin. Se ärsyttää. Meidän bändimme ei ollut koskaan kauhean suosittu, ja levyjä tehtiin 80-luvulla liian nopeasti: me ei saatu tarpeeksi studioaikaa eikä myöskään osattu sitä vaatia. Uran alku oli vaikea ja kylmää vettä tuli niskaan sen verran paljon, että olin iloinen jo siitä että sain ylipäänsä tehdä levyjä. Niitä tuli sitten tehtyä älyttömän nopealla tahdilla. Vaikka biisit ovat hyviä, niin kun niitä kuuntelee nyt, on selvää että toteutus on demotasoa.

Tarkoitatko kylmällä vedellä siis kritiikkiä?

– Kyllä. Kolme ensimmäistä levyä haukuttiin aivan maanrakoon, samoin kuin minut ihmisenä. Se oli välillä aika masentavaakin, vaikka se kasvatti myös kiukkua ja näyttämisen halua. Tylyä palautetta oli raskas ottaa vastaan, koska olin ollut Soundin lukija ja tilaaja ja oikein kunnollinen musapoika. Toimin mielestäni samassa hengessä koko tämän porukan kanssa, mutta sainkin sieltä todella tylyä palautetta. Nykyisin olen kyllä hyvissä väleissä niiden juttujen kirjoittajien kanssa, mutta se on taas eri asia.

Viimeisimmän levysi kohdalla näytti käyvän niin, että palaute oli huomattavan myönteistä.

– Se on ehdottomasti parhaat arvostelut saanut levyni. Se on saanut mielettömästi huomiota, ja ihmiset tuntuivat ottavan sen erittäin hyvin vastaan. Se myös myi jonkin verran, ei nyt älyttömästi mutta minun levykseni hyvin. Se on Mattilan Rikun ansiota, koska Riku tuotti levyn todella tarkasti. Biisit valittiin huolella, nähtiin vaivaa, alustavaa työtä tehtiin monta vuotta. Riku itse asiassa mietti kaikkea vielä enemmän kuin minä. Olin iloinen, kun Riku halusi kuunnella kaikki demoni ja keskustella niistä. Kyllä sellainen innostaa tekemään.

Eikö sinulla nimenomaan ennen tätä levyä ollut ajatuksena vähentää tai jopa lopettaa rokkitouhuja?

– Joo. 2000-luvulla tehdyt levyt eivät tuntuneet herättävän kiinnostusta. Keikoilla kävi kyllä yleisöä, mutta jotenkin alkoi tuntua siltä, että juttu ei kiinnosta tarpeeksi enää minuakaan. Ajattelin ryhtyä pelkästään kirjailijaksi ja käydä joskus soittamassa jotain, vain hyvissä tilaisuuksissa. Ajattelin että en jaksa enää tehdä musiikillista ristiretkeä ympäri Suomen baareja. No, nyt olen taas kiertämässä ympäri niitä Suomen baareja.

Jäähyväiset ahdistukselle

Röyhkä on tehnyt paljon levyjä, minkä lisäksi hän on kirjoittanut useita kirjoja ja ollut aktiivinen myös esimerkiksi kuunnelmantekijänä. Väistämättä tulee mieleen, että hän on poikkeuksellinen rockmuusikko myös siinä, että hänellä on korkea työmoraali.

– Olen työntekijänä spontaani, nopea ja uuttera. Olin juuri kaksi kuukautta ulkomailla putkiremonttia paossa, Berliinissä ja Kreikassa. Tein ilman soittimia, pelkästään tietokoneella, 27 uutta biisiä: sanoitukset, sovitukset, kaikki. Löysin samplemaailman ja innostuin sen tarjoamista mahdollisuuksista. Kirjoitin myös jonkin aikaa yhtä leffakäsikirjoitusta. Biisien tekeminen oli kuitenkin se varsinainen duuni reissussa. En vielä tiedä, miten soittajat suhtautuvat käyttämiini sampleihin, mutta se jää nähtäväksi.

Onko sinulla ollut kausia, jolloin materiaalia ei olisi syntynyt?

– Ei koskaan. Kerran meillä oli kauhea kiire tehdä ep, ja minulla oli joitakin biisejä, joista vain pari innosti bändiä. Menin käymään kotona ja kirjoitin samana päivänä Pahan maan ja jonkin toisen biisin. Seuraavana päivänä tein sitten vielä kaksi biisiä, ja niistä tehtiin Paha maa -ep. Toisin sanoen: kun tulee painetta tehdä lyhyessä ajassa jotain, olen todella tehokas. Nyt tosin näen 80-luvusta myös sen, että välillä olisi voinut tehdä vähän hitaamminkin – siis levytyksen, ei biisinteon osalta.

Entä miltä tulevaisuus näyttää juuri nyt?

– Nyt on tullut tehtyä keikkaa Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa, jolle on sovitettu minun biisejäni. Se projekti julkaistaan myös levynä. Olin juuri eilen keikalla, ja homma meni aika erikoiseksi. Oli huono sää, joten orkka piti panna suojaan, koska instrumenttivalikoimassa oli 200 vuotta vanha viulu ja sitä rataa. Olin siis yksin lavalla. Vedin koko esityksen läpi niin että orkesterin soundi tuli minulle monitoreista kuin matkaradiosta.

Miten yleisö reagoi?

– Kyllä se tykkäsi. Juttu kuulostaa kuitenkin hyvältä, ja se on taatusti erilaista. Tuollaista kamarimusiikin ja rockin yhdistelmää ei ole vähään aikaan tehty. Tulee mieleen Dave Lindholmin Aino-levy, ja siitäkin on aikaa kolmekymmentä vuotta.

Millaista oli seistä yksin lavalla?

– Mikäs siinä. Heitin välillä vitsiä ja niin poispäin. Huomasin että ihmiset kyllä reagoivat musiikkiin ja olivat mukana, yleisöstä tuli kaikenlaista kommenttia. Ei se tilanne ahdistanut. Tuntuu että minä en ahdistu nykyään enää mistään.

Raja-aitojen ylittäjä – eli kevyesti genrestä toiseen

Julkaistu

Hänet tunnetaan nyt loistavana pianistina, joka taikoo ilmoille niin hilpeät kuin hartaat sävelet, jokaiselle jotakin, mitä ikinä yleisö keksii toivoa. Omia sävellyksiäkin on Teoston listoilla satoja, niistä tunnetuimmat Teryleeniä, Veikko Nieminen, Jos se voisi olla totta. Musiikilliset raja-aidat kaatuvat, kun Hillel astuu kehiin.

Hillel Tokazier syntyi joulukuussa 1946 helsinkiläiseen juutalaiseen perheeseen.

– Lapsuus oli aivan loistava. Oli kiva perhe ja kivoja kavereita. Sain virikkeitä valtavasti.

Perheen lapset, sisko ja pikkuveli, kasvoivat musiikkiin; kotona äiti soitti pianoa, isä selloa, juutalaisessa koulussa oli innostava musiikinopettaja, samoin Apollon yhteiskoulussa.

Hillel soitti huuliharppua ja kaksirivistä haitaria kunnes 10-vuotiaana alkoi soittaa pianoa, sitäkin ensin korvakuulolta, bassottaen itse Bachia ja Beethovenia. Sitten hän sai opettajan, joka soitatti vasemman käden juttuja nuoteista ja pelkkää klassista – tappoi pojan ilon soittaa klassista musiikkia.

Koulun popbändissä sen sijaan oli ilo soittaa.

– Olin jazzbändissäkin, mutta jazz oli vierasta matskua mulle, kun olin kasvanut rockin parissa. Hän halusi muusikoksi, mutta vanhempien mielestä hänen piti saada ”kunnon ammatti”. Klassinen pianisti olisi hyväksytty, kevyen musiikin soittaja ei. Niin poika ylioppilaaksi kirjoitettuaan ja armeijan käytyään meni ruotsalaiseen kauppakorkeakouluun ja valmistui diplomiekonomiksi 1970, soitti kuitenkin koko ajan bändeissä, myös armeija-aikana.

– Armeijan jälkeen 1966 tehtiin ensimmäisiä levytyksiä Caj Incorporated -bändin kanssa, Raittisen Jussin kanssa tein kantrikeikkoja, soitin Tommie Mansfield -groupin kanssa ja Eero Raittisen Help-yhtyeessä 1968-1969.

Musiikki voitti

Sitten 1970 Hillel lähti Israeliin opiskelemaan heprean kieltä. Meni vuodeksi, oli neljä.

– Lähdin etsimään identiteettiäni juutalaisena. Päivisin olin pankissa duunissa, iltaisin soitin hääjuhlissa, klubeilla ja tansseissa. Tapasin monia kansainvälisiä muusikoita ja opin heiltä valtavasti. He rohkaisivat minua ryhtymään ammattimuusikoksi. Ja niin 1974 lopetin pankkiduunit, tein vain biisejä ja soitin. Sitten sain Raittisen Eerolta kirjeen, jossa hän kertoi rock- ja progebändeistä, ja niin palasin Suomeen mukanani valtava pino biisejä. Niitä käytettiin Rotox-bändin levytyksissä 1975 ja myöhemmin muissakin Boxcar ja Ball -levytyksissä.

– Noina aikoina sävelsin valtavasti. Biisejä vain tuli ja tuli. Istuin ja soitin, äänitin kasettinauhuriin. Tein sanoitukset englanniksi, ne syntyivät helposti ja olivat aika naiiveja, mutta osasin rytmittää sen kielen.

Tekstejä syntyi, mutta silti Hillel ei pidä itseään sanoittajana. Esimerkiksi juutalaisten levyjensä hepreankieliset tekstit hän sanoo poimineensa rukouskirjoista ja vain muokanneensa sanoja.

– Mutta heti, kun saan eteeni tekstin, näen, saanko siitä laulun.

Vastoinkäymisiä

Hyvä aika ei jatkunut pitkään.

– Vuonna 1978 alkoi huono aika, rockbändit kuoli, tuli Suomi-humppa ja iskelmät. Meidänkin piti lopettaa hyvä Ball-yhtye, jossa oli ruotsalaisia muusikoita, Eero Raittinen, Nono Söderberg ja minä. Lopettaminen johtui siitä, että suomalainen levy-yhtiö, joka lupasi meille levytyksen, ei pitänyt lupauksiaan. Me oltiin tehty Ruotsissa sinkku, jonka Phonogram oli ottanut jakeluunsa. Ne teki diilin suomalaisen yhtiön kanssa, että jos te hoidatte levytyksen, me hoidetaan markkinointi. Viime hetkellä suomalaiset jänisti. Se on elämäni suurin musiikillinen pettymys.

Kauan ei Hillel työttömänä ollut. Tapani Kansa pestasi hänet bändiinsä johtamaan kvartettia.

– Kun se laajeni, huomasin, etteivät teoriataitoni enää riitä. Niin sitten vanhana, yli kolmekymppisenä, menin pyrkimään Ogelin Pop-Jazz-opistoon. En osannut soittaa melkein mitään nuoteista, mutta heti kun kuulin biisin, osasin soittaa sen. Ne ihmetteli, miten voi olla tyyppi, joka ei osaa nuotteja. Tai kyllä minä ne tunsin, mutta en osannut soittaa kahden käden prima vistaa. Rupesin tekemään komppilappuja, ja niin osasin oikeissa paikoissa soittaa oikeita ääniä. Pari vuotta Ogelissa antoi hyvän teoriapohjan.

Omat jutut

Hillel Tokazier soitti 70-80 -luvuilla tanssimusiikkia ja rockia, mutta huomasi, ettei rockilla elä.

– Jos Suomessa halusi elää musiikilla, oli pakko kehittää oma juttu. Nyt rockmusiikki on eri asemassa, mutta silloin piti olla monipuolinen. Se oli aikaa, jolloin raja-aidat kaatuivat.

Hillel rupesi laulamaan bändeissä. Oli laulanut ennenkin, mutta ei niin paljon. Tapani Kansan bändissä hän oli toinen solisteista ja jossain vaiheessa ainoita laulavia pianisteja. Töitä riitti pianobaareissa. Repertuaarin piti olla laaja, oli oltava erilaisia tyylejä, lauluja suomeksi, englanniksi, ruotsiksi. Samaan aikaan Hillel alkoi tehdä pianolevyjä.

– Vuonna 1983 Syksyn säveleen meni yksi biisi, Iloinen velikulta, jonka olin tehnyt ihan muuten vain. Siitä se keksittiin öljy-yhtiön mainokseen, johon pyydettiin myös minut. Sain haukut siitä, että olen myynyt itseni. Miksi olisin sanonut ei diilille, joka pelasti talouteni. Nykyään moisesta ei haukuttaisi. Nekin raja-aidat on kaadettu.

Instrumentaalimusiikin lisäksi Hillel teki musiikkiteatteria, säesti mykkäfilmejä, hankki esiintymisrekvisiittaa, poimi vaikutteita koulupoikana nonstopissa katsomistaan piirretyistä, hullutteli soittaessaan.

– Suomen kulttuuripiireissä ei siihen aikaan vielä oikein tajuttu tätä entertainment-juttua. Eikä hyvä viihde mielestäni vieläkään saa sitä vastaanottoa, jonka voisi – vaikka nyt meillä on paljon lahjakkaita nuoria jazz- ja rockmuusikoita, maailmanluokkaa.

– Esitysvaatimukset eivät ole muuttuneet siitä kun olin 35. Nyt olen 61, hyvässä kunnossa, mutta viiden tunnin keikka on viiden tunnin keikka. On aika rankkaa soittaa yksin, one man bändinä, ensin taustamusiikkia pari tuntia ja sitten tanssimusiikkia pari tuntia.

Jotkut tilaisuudet, kuten mykkäfilmisäestykset, ovat esiintymistä rakastavalle Hillelille erityisen mieluisia.

– Tänä vuonna olin viidettä kertaa Forssan mykkäfilmifestivaaleilla säestämässä komedioita.

Pitkät elokuvat katson etukäteen, mutta Chaplin-filmeissä on joskus kiva mennä ihan kylmiltään ja soittaa vanhaa jazzia tai muuta, kehittää omia juttuja. Luotan siinäkin intuitioon.

Juutalainen musiikki

Kun Hillelin poika 1988 täytti kolmetoista, hänelle järjestettiin juutalainen Bar mitzvah (lain poika) -juhla. Isä alkoi tutkia juuriaan. Hengellinen musiikki alkoi kiinnostaa.

– Löysin rukouskirjasta melodiat, joita olin isoisäni kanssa pikkupoikana laulanut synagogassa. Aloin sovittaa niitä ja säveltää teksteihin omia biisejä. Tein koko ajan myös firmakeikkaa ja pianobaarikeikkaa eivätkä vanhat rock-kuviotkaan olleet jääneet. Sitten 90-luvun alussa tuli lama, ja keikat vähenivät rajusti. Levy-yhtiöissä oli uudet klikit ja tyypit, minulta ei otettu enää biisejä.

Hillel teki 1992 vielä yhden pianolevyn Hillel Tokazier and the Jumping Rats.

– Sitä soitettiin hyvin, muttei myyty. Tein 1996 toisen juutalaisen levyn, Maitoa ja hunajaa.  Siinä kaatui taas joku raja-aita, kun otettiin vähän isommat sovitukset mukaan. Juutalainen musiikki miellettiin kulttuuriksi, ja ajat olivat parantuneet. Aloin saada pieniä apurahojakin. Roots, kolmas juutalainen levyni, 2003 läpäisi kaikki kriteerit ja musiikkipiirit. Sitä pidettiin etnisenä levynä, ja kaikki pitivät siitä, kaveritkin. Se oli minulle todella suuri kiitos.

Fiilis tärkein

Viime aikoina Hillel on soittanut Eero Raittisen bluesbändissä Ninni Poijärven ja Haaviston veljesten kanssa, tuurannut Pekka Gröniä.

– Mieletön juttu! Jouduin opettelemaan 24 biisiä kuukaudessa, tosin vanhaa tavaraa minulle. Kun kuuntelin Eeron Woodstock -levyä, soitin mukana. Fiilis oli mahtava. Tuli mieleen muusikoiden hyvät ajat. Kaksi kuukautta sen jälkeen Eero soitti ja kysyi, voinko lähteä tuuraamaan!

Hillel on liikkunut genrestä genreen aina. Nyt tekeillä oleva levy on tilaustyö, taas uusi aluevaltaus.

– Minulta pyydettiin hengellisiä lauluja, jotka olisivat osittain yhteislauluja ja osittain jotain uutta. Sanoin, että Simojoen Pekka, Leppilammen Jukka ja muut ovat jo tehneet sen, modernisoineet perinnettä. Päätin ottaa levylle juutalaisia lauluja ja muutamia omia, vaikka olen aina pelännyt, että ne ovat liian yksinkertaisia. Kuitenkin fiilis on tärkein; en ole teoriaihminen, teen melodiaa. Melodia on vahvuuteni.

Hillel sanoo toivovansa nyt eniten tasapainoa esiintymisten ja säveltämisen välillä.

– Jos minulle annetaan aikaa kuukausi tai kaksi, pääsen vasta käyntiin. Jossain vaiheessa projektit jäävät kesken siksi, että on pakko käydä esiintymässä.

Hillel jatkaa, että muusikkopalkkiot ovat romahtaneet.

– Ainoa, millä selviää, on solistinen muusikkous. Jos rivimuusikko soittaa pubeissa ja jonkun solistin bändeissä, täytyy olla koko ajan on the road, että selviää. Nykyisin on myös niin paljon tarjontaa, että on vaikeaa saada biisejä läpi. Ja kun jo demon pitää olla levyn veroinen, säveltäjällä pitäisi olla kotistudio. Minä omistan tietokoneen ja pienen nauhoituslaitteen. Ne riittävät, toistaiseksi?

Juha Vainio -palkitut – Sinikka Svärd ja Jukka Virtanen

Julkaistu

Vuoden 2008 Juha Vainion Rahaston tunnustuspalkinto, 5000 euroa annettiin Kotkassa 25.7. Sinikka Svärdille (s. 1960) hänen työstään suomalaisena sanoittajana.

Juha Vainion Rahaston kunniapalkinto, 5.000 euroa annettiin Jukka Virtaselle tunnustukseksi merkittävästä elämäntyöstä sanoittajana.

Tunnustuspalkinto oli järjestyksessä kahdeksastoista ja kunniapalkinto toinen. Ensimmäisen kunniapalkinnon sai vuonna 2002 Sauvo Puhtila.

Sinikka Svärd

Raatina toiminut rahaston hallitus perustelee Sinikka Svärdin valintaa näin:

Sinikka Svärdin läpimurto sanoittajana tapahtui vuonna 1995 Katri Helenan levyttämällä laululla Vie minut (säv. Esa Nieminen). Siitä lähtien hän on ollut suomalaisen iskelmä- ja pop-sanoituksen uudistaja, jonka laululyriikassa ovat yhdistyneet luovuus ja leikki, tinkimätön ja työllä hiottu ammattiosaaminen sekä sisäisen mielenmaisemamme hienovarainen koskettaminen.

Svärdillä on harvinainen taito kertoa laulussa sellaista, mitä emme itse kykene ilmaisemaan tai edes tiedostamaan. Tähän taitoon hän on onnistuneesti yhdistänyt hallitun riskinoton ja kipeisiinkin  aiheisiin uskaltautumisen. Tämän ovat kuulijat palkinneet, ja Svärd on ehtinyt jo kirjoittaa huomattavan määrän koko kansan suosikeiksi nousseita hittejä, joilla mitattuna häntä voidaan pitää edustamansa sanoittajasukupolven menestyneimpänä.

Yli kahdensadan levytetyn sanoituksen helmiksi ovat nousseet Vie minut -laulun lisäksi Esa Niemisen säveltämät Kun katsoit minuun, Kaikista kasvoista, Iso ikävä ja Sitä saa mitä tilaa, sekä Tahdon tanssia kanssasi (säv. Tomi Aholainen) ja Oikeesti (säv. Kaisa Ranta)  levyttäjinä Anna Eriksson, Yölintu, Tomi Metsäketo & Johanna Kurkela sekä Finlanders. Näiden artistien lisäksi Svärdin tekstejä ovat levyttäneet mm. Paula Koivuniemi, Kirka, Jani Wickholm, Annika Eklund ja Jari Sillanpää. Sinikka Svärd on myös tehnyt joitakin käännöstekstejä, joista tunnetuin lienee Katri Helenan levyttämä Minä toivon (-Alegria- säv. Rene Dupere).

Svärdin tekstejä on luonnehdittu voimakkaiksi ja niitä ovat levyttäneet edellisten lisäksi Merja Larivaaran ja Ritva Oksasen kaltaiset vahvat tulkitsijat. Hän on kirjoittanut tekstejä myös Kengurumeininki-yhtyeen lastenlauluihin sekä Tangomarkkinoiden sävellys- ja sanoituskilpailussa palkittuihin tangoihin (kolme kakkossijaa vuosina 2004, 2006 ja 2007, säveltäjinä Esa Nieminen ja Teemu Harjukari). Lisäksi häneltä on ilmestynyt neljä runokirjaa.

Levytetyssä laulussa onnistunut lopputulos on Svärdin mukaan aina kokonaisuus, jossa niin sanoituksen, sävellyksen, sovituksen kuin esityksen on ”osuttava nappiin”. (Teostory 2/2005).

Ensimmäiset levytetyt sanoitukset Sinikka Svärd teki 90-luvun alussa MTV:n Tenavatähti-kisaan osallistuneen serkkunsa tyttärelle Johanna Virtaselle. Svärd on ollut päätoiminen sanoittaja vuodesta 2003, jolloin hän jätti työnsä kehitysvammahoitajana. Samana vuonna hän sai valtion taiteilija-apurahan (puoli vuotta) ensimmäisenä sanoittajana. 

Juha Vainio Rahaston tunnustuspalkinnon ovat aikaisemmin saaneet: Juice Leskinen (1991), Hector (1992), Vexi Salmi (1993), Pertti Reponen (1994), Heikki Salo (1995), Gösta Sundqvist (1996), Martti Syrjä (1997), Tero Vaara (1998), Tuomari Nurmio (1999), Pekka Ruuska (2000), J.  Karjalainen (2001), Anni Sinnemäki (2002), Ismo Alanko (2003), Jorma Toiviainen (2004), Mikko Alatalo & Harri Rinne (2005), Edu Kettunen (2006) ja Pauli Hanhiniemi (2007).

Jukka Virtanen

Jukka Virtanen (s. 25.7.1933) on suomalaisista laulujen sanoittajista tunnetuimpia. Myös monet hänen laulutekstinsä ovat tunnettuja ja suosittuja. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että ne ovat juuri Virtasen kirjoittamia johtuen siitä, että tekijät jäävät tekijöinä usein mainitsematta. Alan ammattilaisten piirissä Virtanen on jo vuosikymmeniä arvostettu sanoittajiemme kärkikaartiin kuuluvaksi.

Alkuperäisteksteistään tunnetuimpia ovat Kielletyt käskyt (säv. Lasse Mårtenson), Hän on mennyt vuorten taa (säv. Lasse Mårtenson), Seitsemän kertaa seitsemän (säv. Jaakko Salo), Konstan parempi valssi (säv. Konsta Jylhä), Lottovoitto on syntyä Suomeen (säv. Kari Tapio), Kättä päälle ja käsirahaa (säv. Jaakko Salo) sekä Pornolaulu (säv. Jaakko Salo). Käännöstekstien joukosta tutuimpia ovat Taas on aika auringon (Stig Olin), Maalaismaisema (Elton John-Bernie Taupin), Pikku Mirjamin jännä päivä (Benny Borg), Paulin taikakaulin (John Lennon-Paul McCartney), Kuoleman paikka (Carlos Gardel-Alfredo Le Pera), Aamu-usva (Lasse Mårtenson-Lars Huldén), sekä Hottentottilaulu (Thorbjörn Egner).

Jukka Virtasen mittava työ musiikkiteatterin parissa alkoi luontevasti ravintolaviihteen kautta. Hän on ollut pitkään revyyteatteri UIT:n kantavia voimia aina sen perustamisesta 70-luvun lopulta lähtien, ja työskentely varsinaisten musikaalien parissa alkoi suunnilleen samoihin aikoihin. Ensimmäiset Broadway-musikaalin laulutekstien suomennokset Virtanen teki vuonna 1977, Jukka Kajavan ohjaamaan Intiimiteatterin produktioon Cabaret’sta. Vuoden 1986 Cats-produktio Helsingin Kaupunginteatteriin muistetaan myös jo farssiksi asti muodostuneesta riidasta käännöstekstiä koskien; vaiherikkaiden käänteiden jälkeen lopulta päädyttiin käyttämään Jukka Virtasen allekirjoittamaa suomennosta.

Yksi eittämätön huippukohta saavutettiin vuoden 1999 produktiossa Les Misérables Helsingin Kaupunginteatterissa, jolloin mukana käännöstyössä oli jo myös Kristiina Drews. On myös syytä nostaa esiin vähemmälle huomiolle jäänyt käännös Victor/Victoria -musikaaliin, joka oli ensi-illassaan Rauman Kaupunginteatterissa vuonna 2001. Tuorein työ musikaalin alalla on viime vuonna Helsingin Kaupunginteatterissa ensi-illassaan ollut The Producers.

Alkuperäisteoksia musiikkiteatterilavoille Jukka Virtanen on toteuttanut kotimaisten säveltäjien kanssa laskutavasta riippuen kymmenkunta. Kärkitöinä niiden parista on pidettävä kolmea Jukka Linkolan säveltämää kokonaisuutta: Peter Pan (1984), Antti Puuhaara (1995), sekä Hallin Janne (2007), mikä toteutettiin lähelle Virtasen synnyinmaisemia Jämsään.

Tyypillistä monelle Virtasen tekstille on, että ne kestävät hyvin aikaa. Hänellä on ollut sana hallussa, niin sisällön kuin teknisen osaamisen puolesta. Omimmillaan hän on ollut lauluissa, joissa lämmin huumori pysäyttää kuulijan arjen keskellä huomaamaan ajallisen ajattomuuden.

Jukka Virtanen on jo vuosia ollut nuoremmille sanoittajille ja lauluntekijöille isähahmo ja opastaja, joka yksin, ja yhdessä Jaakko Salon kanssa on vieraillut asiantuntijana monilla lauluntekijä- ja sanoituskursseilla. Virtanen ja Salo olivat Juha Vainion Rahaston hallituksen jäseniä sen perustamisesta 1991 vuoteen 1998.

Omaelämäkerrassaan (”Kuvassa keskellä Jukka Virtanen” 2003) hän kirjoittaa: ”Lauluiksi kirjoitettujen tekstien irrottaminen ääneti luettaviksi teksteiksi on yleensä ongelmallista. Hyvä lauluteksti ei useinkaan ole hyvä runo, ja toisaalta hyvästä runosta ei useinkaan synny hyvää laulua. Sanoilla maailmaa hahmottava runoilija tekee luomuksensa niin tiukaksi, ettei siihen mahdu säveltä ja tulkitsijaa mukaan. Lauluksi taipuvaan runoon on kirjoitettu laulu sisään; se soi Mustapään ja Leinon tekstin tapaan”.

Jukka Virtaselle on myönnetty valtion ylimääräinen taiteilijaeläke vuonna 1997, Taiteen valtionpalkinto vuonna 2001, sekä Viihteen Erikois-Venla vuonna 2002.

Juha Vainion Rahaston kunniapalkinto 2008 myönnettiin yhteistyössä Luovan Säveltaiteen Edistämissäätiön (LUSES) kanssa.

Juha Vainion Rahasto on perustettu 1990. Rahastoa hallinnoivat Kotkan kaupunki sekä Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry. Myös Juha Vainion perikunta on edustettuna hallituksessa.

Kuva: Martti Heikkilä

Hienolta tuntuu

Julkaistu

 

Näin olympiavuoden kunniaksi kysytään nyt sinultakin: miltä tuntuu?

– Kyllä palkinto hienolta tuntui, ja kovasti arvostan sitä. Lajitovereilta tuleva arvostus on hirveän kivaa ja hienoa saada. On myös kivaa saada palautteena kiitosta esimerkiksi levyjä ostavalta yleisöltä; kumpikin on omalla tavalla hienoa.

Kaupallinen menestys tietenkin tuntuu hyvältä taloudellisessa mielessä, mutta sehän tarkoittaa myös, että asia on mennyt useammille jakeluun.

– Onhan se kivaa kun kehutaan, ja alan ihmisten kehuja arvostaa toisella lailla. Kuuntelija arvostaa ihan muita asioita, ei ne pohdi tekniikkaa tai ilmaisun sisältöä sillä lailla. Kyllä minä vähän huuli pyöreänä luin ja kuuntelin nyt näitä analyysejä – ”ai mää vai? Että onks niissä tommosii?”. Ei kirjoittaessaan sellaisia itse ajattele, ei sisäriimejä eikä muutakaan. Kyllä kirjoittaminen on ihan fiilishommaa; yrittää vaan tehdä semmosta että itse on tyytyväinen.

Mutta eivätkö tekniset seikat kuitenkin tule siinä perässä, eli katsot tavumääriä ja korkoja ja niin edelleen?

– Joo tietenkin. Se on vähän niin kuin vaikka lääkärillä potilasta hoitaessaan; sillä pitää olla empatiaa mutta myös taitoa.

”Tavisten” palaute lienee enemmän sitä, että tykkäsikö vai eikö, kun taas ammattilainen voi analysoida sinun tekstejäsi vaikka kuinka pitkälle, vaikkei koskaan niitä mielikseen kuuntelisikaan.

– Niin just (naurua)! Samaahan itsekin tekee. Sanotaan nyt vaikka huumori-jutut, niin en minä sellaisia koskaan istu alas kuuntelemaan. Enkä osaa itse sellaisia tehdä lainkaan, mutta jos joskus sellaisen satun kuulemaan, niin kyllä minä tajuan siitä onko se hyvä vai huono, ja aivan varmasti osaan arvostaa hyvien sellaisten tekijää.

Saatko työn tuoksinassa suoraa palautetta?

– No sellaista nopeaa, päällisenpuolista, että ”käy” tai ”ei käy”. Riippuu vähän siitä kenen kanssa työskentelee. Joku A&R -tyyppi saattaa kyllä puuttua johonkin yksityiskohtaan, ihan yhteen sanaankin. Muistan joskus kauan sitten väitelleeni säveltäjän kanssa ilmaisusta ”rakkauden voima”, mikä hänen mielestään oli täysin vanhentunut ilmaisu. Hän vertasi sitä suunnilleen johonkin osuusliikkeeseen tai urheiluseuraan, että ”ei tuolla lailla enää kukaan puhu”. Minä väitin tiukasti, että ”kyllä tavalliset ihmiset tietää ihan tarkkaan mistä siinä on kysymys”.   

– Olen myös törmännyt itseäni nuoremmissa tekijäpartnereissa joskus siihen, että he eivät – iästään johtuen – enää tunne jotain sanaa, joka omalla ikäpolvellani on täysin käytössä edelleen. Eli tulee jo tällaista sukupolvien välistä kuilua joskus eteen…

Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan…

Tunnetko muuttuneesi kirjoittajana jo näiden reilun kymmenen vuoden aikana, josta sinulla on ammattimaisesta kirjoittamisesta kokemusta?

– Ainakin toivon kehittyneeni, niin taidon kuin ilmaisunkin puolesta. Nyt elokuussa minulta oli Somero Soikoon -kilpailussa yksi teksti, joka oli varmaan yli kymmenen vuotta vanha. Olin sen joskus antanut jollekin, enkä enää edes muistanut koko asiaa. Säveltäjä oli sen tehnyt kuitenkin, mutta vasta nyt sitten laittoi sen esiin. Laulu pääsi kahdentoista parhaan joukkoon, ja kyllä minä sitä tekstiä lievä häpeänpuna korvissa kuuntelin! Huokasin itsekseni, että ”olen mä nyt tuosta sentään jonkun verran kehittynyt”. Kriittisemmäksi ainakin tulee, mitä enemmän kirjoittaa.

Oletko tullut rohkeammaksi, vai oletko joutunut oppimaan talon tavoille – tiedät mikä ei varmaankaan menisi läpi, ja menet sen mukaan?

– Sen ainakin olen oppinut, että kenelle voi tarjota mitäkin. Olen varmaan vanhenemisen myötä tullut rohkeammaksi, ei niin pelkää enää reaktioita. Toivottavasti oma tyyli on kristallisoitunut, ja itsestäni ainakin tuntuu, että sitä on tapahtunut. [Muusikko] Ako Kiiski kerran sanoi yhdestä äänityssessiostaan, että hän arvasi tekstin olevan minun: ”sun tyylin tuntee heti”. Tuollainen on kyllä aika paljon sanottu! Voihan se olla negatiivinenkin – että tekee aina samanlaisia tekstejä (naurua)! Kyllä minäkin aika hyvin tunnistan esimerkiksi Toiviaisen Jorman tekstin.

Sitä kutsutaan tyyliksi. Kirjoitatko sinänsä enemmän vai vähemmän kuin aiemmin?

– Enemmän, ehdottomasti. Ennen tein töitä tai opiskelin, ja hoidin monilapsista perhettä siinä sivussa, mutta päätyönä sitä kirjoittaa paljon enemmän nykyisin. Ehkä mappi Ö:hön menee myös nykyisin vähemmän. Tein juuri sellaisen inventaarion, että niputin kaikki ne tekstit jotka ovat eri puolilla valtakuntaa erilaisten säveltäjien pöydillä, ikään kuin. Eli ne jotka olen joskus jollekin antanut, mutta joista ei ole mitään sittemmin kuulunut. Niitä on toista sataa. Laitoin vähän niin kuin voutina viestejä, että ”mitäs näille kuuluu?”.  

–Alkaa turhauttaa, kun joskus tuntuu kestävän niin hirveän kauan ennen kuin saa palautetta, että syntyykö niistä mitään. Aika vähän on kuitenkin sellaista, mikä ei ikinä päädy mihinkään levylle. Jos se ei jollekin kelpaa jostain syystä, niin sitten se laitetaan kiertoon seuraavalle. Tahdon tanssia kanssasi on hyvä esimerkki, se ei ensimmäiselle tarjoamalleni säveltäjälle mennyt läpi, mutta toiselle sitten meni.

Olet myös saanut julki muitakin tekstejäsi, eli jo neljä runokirjaa on tullut. Lienet sellaisesta kirjoittamisesta kovastikin innostunut, kun niitä noin monta – ja varsin lyhyen ajan sisällä – on ilmestynyt.

– Alku oli kovaa tahtia, tuliko kolme ensimmäistä puolentoista vuoden sisään. Niissä on myös laulutekstejä joukossa, mutta runot pääasiassa kirjoitin sinä aikana. Neljännessä ei ole enää yhtään lauluja, eikä riimirunojakaan. Aika hyvin ne ovat menneet, etenkin sitä ensimmäistä useita tuhansia. Olen luvannut viidennen saada marraskuun loppuun mennessä valmiiksi.

Missä mennään

Mitä muuta tänään on työn alla?

– Otin vetääkseni lyhyen sanoituskurssin Turun Konservatoriolla, ja tykkään siitä paljon. Olen Ikaalisissa ollut opettamassa joskus, ja tässäkin on tarkoituksena, että kaikki tekevät tekstin joka lopuksi esitetään konsertissa.   

– Meneillään olevista tekstitöistä on aina hankalaa puhua, kun ei koskaan tiedä meneekö ne läpi ja menevätkö siinä muodossa kuin niitä on nyt työstetty. Kun sanoo vaikka että tein pari tekstiä sen ja sen levylle, eikä ne sitten loppujen lopuksi menekään läpi, niin se on vähän hassua.   

– Tyylillisesti olen tehnyt viime aikoina vähän enemmän ”poppi-biisejä”. Tänä vuonna onkin tullut tällaisia uusia – ainakin minulle uusia – säveltäjiä, joiden kanssa olen tehnyt. Ja usein käy niinkin, ettei säveltäjää tapaa koskaan, ei edes puhelimessa – meilit vaan kulkee.

Onko toimijoiden määrä alalla muuttunut suuntaan tai toiseen?

– Mielestäni ei. Teen säännöllisesti ja eniten Warnerille, mutta yksittäin milloin minnekin. Vaihtuvuutta siis on, mutta ei määrällistä muutosta, ainakaan omalta kohdaltani en ole sellaista huomannut. Kaisa Ranta on yksi uusi tekijä – mielenkiintoisesti klassinen laulaja taustaltaan – jonka kanssa on ollut kiva tehdä.

Näin Jari Sillanpään heinäkuussa Äkäslompolossa keikalla, ja hän positiivisesti yllättäen muutamaan kertaan aivan erityisesti otti esiin esittämiensä laulujen tekijöitä. Ensin Anna Erikssonin (Oon kuka oon), ja sitten teidät – sinut ja Kaisan (Taivas tietää).

– Tosi kivaa kuulla, tuollaista tapahtuu todella harvoin.

Onko tunnettuisuutesi parantunut merkittävästi palkinnon tuoman julkisuuden myötä?

– No, ainakin olen paljon antanut haastatteluja. Kyllä minä mielelläni työstäni puhun, ei siinä mitään. Mutta luulen, että tuolla torilla käydessäni minua ei kukaan tunne sen paremmin kuin ennenkään, ja hyvä niin.

LAULUA, TANSSIA JA ROHKEATA ELÄMÄÄ

Vain hyvin pieni ammattilaisjoukko oli kiinnittänyt huomiota Sinikka Svärdin nimeen 90-luvun alkuvuosina, jolloin hänen ensimmäiset levytetyt tekstinsä ilmaantuivat esiin. Mutta Katri Helenan vuonna 1995 tekemä levytys Vie minut muutti tilanteen täysin: menestykseksi noussut, kansanmusiikkisävyjä käyttänyt, tuoreudellaan yllättänyt esitys, jonka kokonaisuuden onnistuminen oli epäilemättä vahvasti myös tehokkaan tekstin ansiota.

riepota rinnallasi / käsivarsillasi lujilla / kuljeta kerallasi / yön pimeimmillä kujilla /

vie minut / minut vie jonnekin / vie pian / äläkä tuo takaisin / vie kauas, niin kauas / kuin viedä vain voi / missä itkuni ilon helminä pisaroi (”Vie minut”, säv. Esa Nieminen / 1995)

Tekstin tuoreet ilmaisut ja leikittelyyn asti viety lennokkuus olivat uutta sävyä rytmimusiikin ilmaisussa. Nopeasti kävi ilmi, että Sinikka Svärd oli tullut alalle jäädäkseen. Hänen työnsä taso on osoittautunut kestäväksi, ja ilmaisu on kaiken lisäksi myös kehittynyt hienosti, menettämättä piiruakaan persoonallisuudestaan. Esimerkkinä tästä katkelma viime vuonna julkaistua tekstiä ”Riko minut”, joka huimalla tavalla hakee olemustaan jo lähes kalevalaisesta perinteestä.

riko minut riekaleiksi / särje salani siruiksi / pilko minut atomeiksi / murskaa muistoni muruiksi / tallaa tietoni tomuksi / runno raivoni romuksi / polje maahan mun mielettömyys / ja se pohjaton itsekkyys /

riko minut että ehjäksi tulla saan / riko minut hellästi mutta kokonaan / kisko pois kaikki tarpeeton / silloin helpompi olla mun on / riko rakkaudellasi minut (”Riko minut”, säv. Tomi Aholainen / 2007)

Sinikka Svärdin omin alue on parisuhdetekstit, joissa pätevällä ammattiosaamisella otetaan hallittuja riskejä kipeisiinkin aiheisiin mielenmaiseman hienovaraisissa koskettamisissa – palkintoraadin näkemyksiä summatakseni. Svärdin tunnetuimpia – ja myös kaikkein arvostetuimpia – tekstejä on Anna Erikssonin levyttämä Kun katsoit minuun, joka vakiinnutti hänen asemansa johtavien sanoittajien joukossa vuonna 2001. Lyhyestä muistosta kertovan tekstin sävy on tunnelmaltaan vahva – jopa rohkea – ja mukaan on noukittu persoonallisia yksityiskohtia.

kun uni haparoivin sormin luomet yhteen sulattaa / tulet mieleen huolettomin askelin / on jälleen kesäyö ja rannan tuoksu tihkuu kuusamaa / hymyilet taas niin kuin silloinkin / en enää muista kasvojas / tai mitä mulle sanoitkaan / mutta muistan miten katsoit / miten sait mut hehkumaan /

kun katsoit minuun / kaiken muun mä unohdin / kun katsoit minuun / vain sinun olla halusin / kun katsoit minuun / sytyin sylissäs ja paloin / silloin rakastaa sua aloin / kun sä katsoit minuun  / hetken niin (”Kun katsoit minuun”, säv. Esa Nieminen / 2001)

Toinen esimerkki Svärdin tunnetuimmista ja arvostetuimmista teksteistä on niin ikään Anna Erikssonin levyttämä Kaikista kasvoista vuodelta 2003. Myös se on Esa Niemisen säveltämä, ja monen muun Svärdin huipputekstin tavoin esimerkki siitä, miten parhaissa lauluissa on kysymys sanoituksen, sävellyksen, sovituksen ja esityksen onnistuneesta kokonaisuudesta. Vaikka Sinikka Svärd toimii alalla vapaana taiteilijana, ja on tehnyt ja tekee yhteistyötä usean säveltäjän kanssa, niin luonnollisesti on niin, että joidenkin tekijöiden kemiat toimivat luovassakin työssä toisia paremmin yhdessä, ja niinpä Svärdinkin kaikkein onnistunein ja kestävin työ on toistaiseksi etupäässä muutaman säveltäjän kanssa syntynyttä.  Kaikista kasvoista –laulun teksti kääntää laulun sävymaailman rakenteellisesti toisinpäin kuin se useimmiten on (vrt. esim. edellinen!); eli säkeistössä olotila on hyvä, kertosäkeen kuvatessa epätoivoisempaa tilannetta.

kun taas ilta vetää verhot eteen etten eilistä mä nää / kun varjot vajoavat veteen katsees sydäntäni lämmittää / nyt vasta ymmärrän mä miksi löytänyt en aiemmin / sitä suurta rakkautta vaikka etsinkin / kaikki on nyt päivänselvää kun sä olet lähelläni juuri näin /

kaikista kasvoista / kaikista katseista / etsin sinua, sinua vain / kaikista kasvoista / käsistä, huulista / aina sinua, sinua hain / tyhjistä vuosista, tuulista / paljon kyyneleitä mä sain / kaikista kasvoista, katseista / etsin sinua, sinua vain (”Kaikista kasvoista”, säv. Esa Nieminen / 2003)

Parisuhteiden kiemurat ovat moninaisine muotoineen esillä Svärdin teksteissä. Vaihtelevissa olosuhteissa ollaan yhdessä tai ei olla, ja tekstin sävy sekä näkökulma usein nimenomaan ovat hienoviritteisiä ja pienillä yksityiskohdalla pelaavia. Luulet sä tosiaan –tekstissä saattaa alun puhekielinen ”luulet sä”-ilmaisu (eikä esimerkiksi rytmisesti sama ”luuletko”) ensi hätään jopa häiritä, mutta tekstin edetessä ja kokonaisuuden muodostuessa – kuka laulaa, kenelle ja missä olosuhteissa – valinta varmentuu aivan oikeaksi ratkaisuksi.

luulet sä tosiaan että leikin sun kanssas vaan / etten tarkoita ollenkaan mitä sanon tai teen / luulet sä tosiaan etten oikeesti tahdokaan / jäädä viereesi nukkumaan vaikka luotasi meen / 

luulet sä tosiaan etten kaipaa sua milloinkaan / etten mieti miltä sä tunnuit kun pitää sua sain sylissäin / luulet sä tosiaan etten selkääsi katsomaan / jää kun sä meet /  musta poispäin (”Luulet sä tosiaan”, säv. Esa Nieminen / 2002)

Suhteessa voidaan olla vakiintuneesti mutta vieraantuneesti, tai salaa ja kiihkeästi.

varon koskemasta sua kun yöllä käännähdän / ettet heräisi ja huomais kuinka nyyhkytän / eipä silti että välittäisit siitä vähääkään / olen sinulle kuin ilmaa, joka yö niin yksin jään (”Ja joka yö”, säv. Esa Nieminen / 2002)

sunnuntai-iltapäivän polte ja paahtavuus / seinien sisällä suloisen pehmeä petollisuus / sinä olet vain minun, et kenenkään muun / kertoo sen kosketus suun (”Suudellaan”, säv. Tomi Aholainen / 2007)

Rakkaus voi alkaa myöhään, epäillen, varovasti ja vaikka syksyn sumussa.

tämä rakkaus heräsi hiljattain, syttyi sumuissa syksyöiden / seisoin häkeltyneenä ja huolissain etujoukoissa epäilijöiden / enhän uskonut että kohdalleni tällaista tulisikaan / sen oikean kanssa muut yhteen meni / minä vain jäin haaveilemaan (”Tämä rakkaus”, säv. Esa Nieminen / 2005)

sä tulit mun päivään, sä tulit mun yöhön / jo juutuit mun juhlaan ja työnnyit mun työhön / en aikonut lainkaan mä kaikkea alkaa uudestaan / sä väkisin väänsit mun torjuvaa kättä / et kestänyt että mä jään elämättä / kun houkutit hiljaa sait pelkoni kauas karkaamaan (”Ei koskaan”, säv. Esa Nieminen / 2006) 

Svärd on ammattilaisena tarkka tavumääristä ja –koroista, sekä riimeistä ja niiden sijainnista, mutta tarvittaessa rikkoo säännön persoonallisuuden tieltä. Vaikka hänen ilmaisunsa on selkeästi toiminut iskelmä- ja popsanoituksen uudistajana, on hän myös vankka perinteisten keinojen hyödyntäjä. Esimerkiksi jo Reino Helismaan varhaisista teksteistä löytyvä keino rinnastaa vastakohtia löytää sijaa myös Sinikka Svärdin teksteissä.

juoksen taas rantaan, jo lahkeeni kastuu / sen samettisantaan kun varpaani astuu / mereltä kuulen kuiskeita tuulen / ja muistan sen / yön pehmeän pinnan, sen pimeyden / mun pamppaavan rinnan ja värähdyksen / kun kätesi kuuman / kaarteelle uuman veit varoen

(”Yön tuuliin”, säv. Esa Nieminen / 2006)

löydä minut vaikka joskus kuoreen käperryn / löydä minut vaikka liian usein erehdyn / löydä minut sieltä minne sulta piiloudun / anna minun tietää että silti olen sun (”Löydä minut”, säv. Tomi Aholainen / 2006)

olen sinussa taas kuin kosketus / minä uuvun sun syleilyys / olen huuto ja käheä kuiskaus / olen hulluus ja järkevyys / olen sinussa kipu ja ikävä / olen veri, tuli ja maa / olen uni ja valo sen siivillä jo ennen kuin sarastaa (”Olen sinussa”, säv. Tomi Aholainen / 2005)

Tarinankerronta ei ole Sinikka Svärdin laji, mutta sympaattinen ajankuva on yksityiskohtana johonkin tekstiriviin toisinaan tallentunut.

sun housunpeffas roikkuu alempana kuin sielu sietää / mut oot reilu, rehellinen – sen ensi näkemältä tietää / silmäs vilkkuu veikeästi, kannat kaulallas helminauhaa / olet kiireestä kantapäähän täynnä rakkautta ja rauhaa /

olet helminauhapoika koko kaupungin herttaisin / hymy villin poikaviikarin, katse vanhan mestarin / hei helminauhapoika, täällä sinua tarvitaan / tuot pehmeyttäsi tänne kivikovaan maailmaan (”Helminauhapoika”, säv. Ilkka Wirtanen / 2006) 

Yksityiskohtien mestarina Svärdille on ominaista antaa painoa yllättävälle, vaikka yksittäiselle sanalle, tai hieman lapsenomaiselle kysymykselle – aina otsikoksi asti.

kun olet poissa olen pelkkä tyhjä kuori vain / haamukipua – kuin oisit yhä rinnallain (”Haamukipua”, säv. Esa Nieminen / 2000)

jos yöksi jään / en käy mä kieltämään / myös kauhu kiihkoon sekoittuu (”Jos yöksi jäät”, säv. Hannu Korkeamäki / 2005)

se oli kesä kaunein ja parhain, sen sisimpääni talletin / kai jotenkin tajusin varhain sen muistoks jäävän myöhemmin / sä silloin turhaa pelkoa vailla mua suulle suutelit niin / kieles kavalan käärmeen lailla kiemursi mun hampaisiin (”Villi ja viidentoista”, säv. Esa Nieminen / 2001)

on niin vaikeaa kun kesken kaiken herää huomaamaan / kuinka rakkaus ja viha ovat liki toisiaan / on niin haikeaa kun kaiken jälkeen suru vallan saa / mihin onni menee kun se katoaa (”Mihin onni menee”, säv. Esa Nieminen / 1999)

Musiikin voimaan ja tanssin taikaan Sinikka Svärd luottaa syvästi ja vakaasti. Kun menee huonosti, niin laulu auttaa aina. Yhdessä kaikkein hienoimmista teksteistään, Anna Erikssonin vuonna 2001 levyttämässä Iso ikävä –laulussa, perheenäiti ”pakenee” musiikkiin voimia saadakseen. Hänen surunsa syy ei käy edes selville, ja laulu katsookin tiukasti vain eteenpäin.

tahdon tanssia kanssasi tangon pöytien välissä / kulkureiden kuppilassa jossa ei hätkähdetä / työntää syrjään ne virttyneet tuolit / painaa suullesi suudelman / kieltää mielestä kaiken synkän, pahan ja pelottavan (”Tahdon tanssia kanssasi”, säv. Tomi Aholainen / 2004)

iso ikävä hiukan helpottaa kun jimi vonguttaa kitaraa / tai laulaa rakkaudesta elton john – kaikki melkein hyvin on / iso ikävä hetkeks hellittää, kun silmät sulkee ja kuuntelee / kuinka lauluissa kaikki selviää / ja kaipuu kalpenee (”Iso ikävä”, säv. Esa Nieminen / 2001)

Rakkauden tärkeydestä Svärd ei myöskään luovu, muuta keinoa hän ei näe. Päivässä pitää elää rohkeasti, unelmien myötä. 

täällä linnunradan lapset tahtoo rakastaa / pimeyttä vastaan ei he muuta suojaa saa /  linnunradan lapset kulkee kehää kiertäen / yössä toisiansa kohti hapuillen (”Linnunradan lapset”, säv. Ilkka Wirtanen / 2007)

niin kuin haamu hullu, huoleton / ullakollas yksin ujellan / suljettu jos ikkunasi on / kolkosti mä siihen kolistan / tuulen tungen taskuun, sitten tuun / sekoittaa et mua muihin voi / vien sut suurenmoiseen seikkailuun / missä aikuisetkin unelmoi /

tahdon elää niin etten vanhana mä joudu katumaan / tahdon elää, löytää sateenkaaren päästä satumaan / tahdon tanssia ja laulaa, tahdon itkeä ja nauraa / tahdon elää (”Tahdon elää”, säv. Tomi Aholainen / 2005)

*  *  *  *

materiaalia:

Merja Salonen: Sisäinen palo sytyttää sanoittaja Sinikka Svärdin (Selvis 1/2002)

Pekka Nissilä: ”Intohimon pitää säilyä” – Sinikka Svärd tekee laulutekstejä sisimpäänsä luottaen (musa.fi 4/2003)

Pirkko Kotirinta: Sinikka Svärd ryhtyi sanoittajaksi lasten vartuttua (Suomi soi 1 – tanssilavoilta tangomarkkinoille / Tammi 2004)

Leena Kokonmäki: Sinikka luo laulettavaa sydämellä (Teostory 2/2005)

Pirkko Kotirinta: Kuurupiiloa palavien tunteiden kanssa (Helsingin Sanomat 29.03.2008)

 

Sosiaalinen sählääjä

Julkaistu

Olet kertonut, että aikanaan ihan opettelit runotekniikkaa. Miten teit sitä? Luitko joitain tiettyjä runoilijoita, ja Unto Kupiaisen ”Runousopin” erityisesti?

– Tottakai mä sen luin, ja runoja ylipäätään paljon. Tutkiskelin muotoja ja tein erilaisia harjoitusjuttuja – jambeja, daktyylejä, sonetteja. Ihan sellaista treenaamista. Kirjoittelin koulun lehteen kaikenlaista, ja silloin oli näitä ”henkisiä kilpailuja”, joihin aina osallistuin.

Olen kirjoittajan ”treenaamisen” muotoja silloin tällöin miettinyt ja keskustellut joidenkin kanssa. Menitkö esimerkiksi haiku-osastolle, eli tarkkaan rajattuihin tavumääriin asti?

– Kyllä mä niitäkin tutkin, ja jotain teinkin. Mutta en mä sellaista niin vakavasti ottanut, ei minusta runoilijaksi ole.

Kaikenlaistahan voi opiskella jollain tavalla, mutta tuntuu kuitenkin siltä, että ei muodollinen koulutus kirjailijoita tai runoilijoita tuota.

– Kirjailijan hommaan auttaa paljon lukeminen ja paljon kirjoittaminen. Mä olen tehnyt aika paljon erilaisia tekstejä, ja kyllä tekeminen opettaa. Kirjailijoilla on tärkeää sen oman äänen, oman tyylin löytäminen. Samoin tietenkin sanoittajalla, vaikka voihan toisaalta tehdä eri tyyleilläkin. Olen muutaman kirjankin kirjoittanut, mutta en ole sitä ammatikseni ottanut, niin kuin en sanoittamistakaan. Olen luistellut joihinkin sosiaalisiin sähläyksiin.

Tyylimaailmoissa olen useinkin miettinyt pastisseja, kun silloin tällöin lauluteksteissäkin tuntee törmänneensä sellaiseen. Ne ovat usein aika vaikuttavia.

– Taitavat ammattilaiset osaavat sellaisia tehdä helpostikin.

Tuntuisi siltä, että jotkut tiukemmat muodot ovat kuitenkin tosi vaativia. Muistan kun Neil Hardwick veti Ryhmäteatterissa ”Nyhjää tyhjästä” -improvisaatioproduktiota, niin äärimmäisen harvoin hän antoi tehtäväksi Kirsi Kunnaksen tai Eino Leinon tyylin.

– Kunnaksen lastenrunot ovat pastisseja, jotka pohjaavat englantilaiseen nursery rhyme –kulttuuriin – lastenhoitajat tekivät nonsense-loruja. Se on vahva perinne Englannissa, ja muun muassa siksi siellä on aika paljon hyviä naiskirjailijoita. Siitä perinteestä ammensivat isotkin kirjailijat [T. S.] Eliotia myöten.

Se on aika vaikuttava perinne, John Lennonkin otti siitä valtavasti lauluteksteihinsä.

– Kyllä, Lennonhan ei pystynyt jättämään yhtään sanaa ”silleen” – sanotaan niin!

Lava on oma maailmansa

Luulisi, että sketsi- ja revyykirjoittamisessa tyylipastissi tulee useinkin eteen.

– Joo, onhan niitä ollut. Mutta näyttämölle kirjoittaminen on ihan oma lajinsa. Siinä on omat lainalaisuutensa, eikä sitä kaikki muuten hyvät kirjoittajat osaa. Esimerkiksi joku repliikki voi olla kirjallisesti jopa huono ja kömpelö, mutta se on ok jos se sopii sen esittäjän suuhun.

– Näyttämökirjoittaminen on niin kaukana draamakirjallisuudesta kuin olla voi. Tietenkin on joitain yleviä draamoja ja muita vastaavia, mutta ne on taas niin pitkälle tyyliteltyjä, että ne ei ehkä ole aina niin mielenkiintoisia. Tottakai, jos ne on tarpeeksi hyviä, niin kuin Shakespearet ja muut.

– Repliikkien kirjoittaminen on ihan oma lajinsa. Siinä täytyy olla tietty energia ja vuorovaikutus niiden keskustelijoiden kesken, ja olennaista on löytää sen puhujan ääni.

Entäs revyy-ympäristöön laulutekstin kirjoittaminen? Kerro UIT:n kirjoittamisesta.

– En ole enää siinä, mutta pitkään olin. Ensin haettiin aihioita, sitten jaettiin työt ja kirjoitettiin. Tekstit käytiin useampaan kertaan läpi, ja muokattiin niitä. Tärkeintä oli löytää lauluihin näkökulma, se on isoin työ. Kotimaisuusaste pyrittiin pitämään korkeana. Ideariihi oli ryhmätyötä, mutta yksittäiset tekstit usein jonkun yksin tekemiä. Mä tein kyllä viimeiset ajat aika paljon yhdessä Ilkka Talasrannan kanssa, ja aikanaan paljon Salon Jaken kanssa. Ja vaikka olin tehnytkin tekstin yksin, niin Jaken kanssa kävin ne läpi, hänellä oli hyvä suhde tekstiin.

Muutama UIT:n laulu on koottu teatterin juhlalevylle (1986), mutta ne ovat etupäässä revyissä olleita ”esitysnumeroita”, kruununaan ehkäpä ”Jäähyväishetkellä”, Oginskin Poloneesiin tekemäsi pitkä teksti.

– Siitä mä tykkään itse. Siinä oli aika taiteileminen, ettei se mennyt synkistelemiseksi – positiivinen henki kuitenkin, vaikka siirtotyöläistä harmittaakin.

Muistiini on jäänyt esimerkiksi jalkapallon MM-kisoihin liittynyt ”Futis skulii, futis skulaa” -laulu, jonka teksti-idea on ilmiselvästi johdettu italialaislaulun Funiculì, funiculà otsikosta.

– Muistaakseni siinä oli italialaislauluihin pohjannut sketsi, vuonna ’90, kun oli MM-kisat Italiassa. Me käytettiin paljonkin tuollaista tekniikkaa, se on Ruotsista varastettu. Povel Ramel teki aikanaan laulun Hälften lånad, jossa se väänteli tekstin niin, että se muistutti foneettisesti alkuperäistä, mutta oli pähkähullu.

– Mun ”Partasienivalssin” mä muistan jopa ulkoa: ”Tänään en voi luokses tulla / liikkeellä on sitä nyt / Tänään oli se jo mulla / aikansa se lienee itänyt / alkuun oli ihan pientä allergista kutinaa / nyt on kunnon partasientä / luokses en mä tulla saa / Juottavat ne jotain lientä / kai se siitä helpottaa”.

Onneksi muutama teidän – Marjatan [Leppänen], sinun ja [Matti] Kuuslan – ravintola-show’eista on tallennettu levyllekin, sieltä tällaisia on kuultavissa. Jakke usein mainitsi Ramelin.

– Joo joo, Tage Danielsson (1928-85) ja Hans Alfredson (s. 1931) olivat myös kova sana meille, ja jonkin verran Tom Lehrer (s. 1928) Amerikasta ja Mel Brooks (s. 1926). Brooksin ”Maailman vanhin sotilas” -sketsin Seppo Ahti käänsi meille Hesperian show’hun, esimerkiksi.

Olet Shel Silversteinin (1932-99) maininnut usein suurena suosikkinasi. Kerro hänestä.

– Hän teki kaikenlaista: hauskoja lauluja, vakavia lauluja, lastenlauluja, piirsi sarjakuvaa, ja teki lastenkirjoja, joista tykkään erityisesti. Niitä ei ole käännetty, ja laulujen käännöslevytyksetkin perikunta kielsi. Kirjoille on annettu käännöslupia kyllä.

– Musiikin kautta mä sen löysin, ja käänsin ravintola-revyihimme joitakin lauluja, ja joku niistä on sitten levytetty muuten. Sillä on paljon materiaalia, ja mielettömän hyviä lauluja; huumoria, kantaaottavia, dramaattisia. Se löi läpi laululla yksisarvisesta (Unicorn), joka ei päässyt Nooan Arkkiin.

Pertti Reponen niitä on myös muutamia kääntänyt. Tiedätkö, oliko hän myös erityinen fani?

– En tiedä, ei me koskaan juteltu siitä. En usko, hän vaan teki niitä ammattimiehen ottein, ja nehän on hyviä, tarkkoja käännöksiä.

Antamista ja saamista

Olet ollut usein tekemässä sanoituskursseja ja opetit pitkään Teatterikorkeakoulussakin.

– Itse opin niissä paljon enemmän kuin ne minulta. Siinä annetaan neuvoja, tehdään paljon perusasioita. Lauluntekijälle on tärkeätä saada kontakteja, ja saada työtään niiden kautta jotenkin esiin. Hyvätkään lahjakkuudet eivät aina ole valmiita, ja juiceja, junnuja ja vexejä tulee harvoin.

– Nykyään tilanne on muuttunut, kun bändit tekevät kokonaispaketteja, jossa teksti on osa esittämisen kokonaisuutta. Perinteisemmälle tekstin teolle ei ole enää sellaista kysyntää, eikä siinä mitään vikaa ole, maailma vain on sirpaloituneempi.

Oletko käyttänyt mitään apuvälineitä työssäsi? On runokoneita ja fraasisanakirjoja.

– Suurissa käännöstöissä olen käyttänyt riimisanakirjaa, ja se on kyllä hyvä. Ei työssään aina hoksaa kaikkea, ja sieltä voi löytää vaikka verbin taivutuspäätteelle jonkun rimmaavan sivistyssanan, mikä toimii hyvin.

– Olen päässyt tekemään monenlaisia lauluja. Tykkään suomi-iskelmästä, kun rakastan melodraamaa. On hyvin vaikeaa saada yksinkertainen, haavoittuva teksti aikaan, joka soi samalla tavalla kuin joku tango. Tunnetilan saaminen siihen tonaliteettiin on hyvin vaikea, mutta mielenkiintoinen homma.

Tuntuu, että tuottajaportaasta on melko pitkälle kadonnut kyky pelata tämänkaltaisilla aisoilla. Harvoin tunnutaan osaavan laulattaa solistia riittävän hyvin, esimerkiksi.

– Siltä tuntuu kyllä, ajat muuttuvat. Melodraamaa pääsen tekemään seuraavaksi, kun nyt alan tehdä oopperalibrettoa. En tunne sitä genreä mitenkään hyvin, mutta harvassa tuntuu hyvät libretot olevan. Mutta se on hieno taiteenlaji. Niitä on monenlaisia, ja usein siellä on huvittavia piirteitä, mutta kun asiat ovat paikallaan, niin kyllä se uljasta on.

– Iso urakka oli äskettäin julkaistu Zoomin historia, jossa olin pääarkkitehti. Siitä tuli hauska. Ja olen nyt säännöllisesti kirjoittanut Ilta-Sanomien tv-liitteeseen palstaa. Juuri tänään vastasin kysymykseen ”onko ’Maalaismaisema’ parodia?”, että ei ole. Piti taiteillen vastata.

Otetaan loppuun muutama sana tribuuttilevystäsi ja juhlakonserteistasi. Mitkä ovat mietteesi?

– Levyn tuotanto oli parin vuoden prosessi kaiken kaikkiaan, se ei ole helpon kautta tehty. Laulujen luonne on tutkittu hyvin, ja versiot ovat uudenlaisia. Konserteissa tapahtui joku kummallisuus yhtäkkiä, siihen tuli todella ainutlaatuinen tunnelma kaikkien artistien ja koko yleisön välille, joka oli hyvin liikuttavaa.

Ehkä tilannetta auttoi, että tribuutin kohde on keskuudessamme ja oli myös läsnä…

– Erityisen hienona koin kun Maijasen Pave oli mukana. Pave oli jo nuorena miehenä ’72 Zoomin mukana Prahassa lätkän MM-kisoja katsomassa. Siltä meni nivelsiteet, ja se kulki kainalosauvoilla, muta silti joka ilta oli paikallisessa ravintolassa Veskun [Loiri] kanssa pitkä show, mitä jo alkoi sikäläiset muusikotkin tulla tsekkaamaan.

– Pave on kyllä uskomaton laulaja, se on niin kellontarkka. Kirjoitinkin tuohon palstalleni Maalaismaisemasta, että vaikka se ei ole parodia, niin Pave osaa tehdä sen vaikka huumorilla: laittaa kumisaappaat jalkaan, menee talon nurkalle, laulaa ”katson maalaismaisemaa ja ymmärrän”, kääntyy pois, ja juo pullon Kossua. Pave on alan miehiä oikeassa merkityksessä.

Askartelua sanojen parissa

Jukka Virtanen aloitti laulutekstien tekonsa suomentamalla YLEn lastenohjelmien osastolle 50-luvun lopulla muutamia pohjoismaisia lastenlauluja, joukossaan norjalaisen Thorbjörn Egnerin Hottentottilaulu. Sen levyttivät Discophon-yhtiölle vuonna 1961 näyttelijät Maikki Länsiö ja Esa Saario. Ensimmäiset alkuperäistekstinsä Virtanen teki Spede Pasasen elokuvan Pähkähullu Suomi lauluihin vuonna 1967. Säveltäjänä tuolloin oli Jaakko Salo, jonka kanssa yhteistyö oli alkanut televisioviihteen puolella jo aiemmin. Toinen säveltäjä, jonka kanssa Jukka Virtanen on tehnyt paljon yhteistyötä, on Lasse Mårtenson. Elokuvaan liittyy myös Virtasen varhainen yhteistyö Mårtensonin kanssa, sillä laulu Kielletyt käskyt on Jörn Donnerin elokuvaan Mustaa valkoisella tehty vuonna 1968. Riimit istuvat mallikkaasti jo siinä.

muista aina että / kunnioita äitiäsi / seis! on tässä musta käsi / suosi aina suomalaista / hieno mies ei liikaa maista, ei / 

vaan jos voi uskaltaa / hän silloin päättää saa / kuinka on / ehdoton /

itse päättää että / tallaako hän nurmikoita / kierteleekö kapakoita / tajuaako taivaan sinen / onko koskaan uskollinen hän 

(”Kielletyt käskyt”, säv. Lasse Mårtenson / 1968)

Virtanen on kertonut opiskelleensa runojen tekniikkaa jo varhain, mutta laittaneensa oppinsa käyttöön vasta yli 30-vuotiaana, ”kun aloin sanoittamaan vähäsen”. Nuotteja hän opetteli lukemaan Jaakko Salon vaatimuksesta, muttei koskaan ole tehnyt laulujen sanoittamisesta ammattia. Mutta hallussa ollut tekniikka näkyy ja kuuluu Virtasen tuotannossa läpikotaisin. Hän on aina korostanut tekniikan hallinnan tärkeyttä sanoja nuotteihin yhdistettäessä, mutta muistuttanut myös siitä, että mitään ehdottomuuksia ei ole; sisällön ilmaisu ratkaisee – ”asia ajaa muodon ohi aina”. 

Yksi hänen tunnetuimpia tekstejään on Konstan parempi valssi 60-luvun lopulta, jossa kaustislaiseen pelimannivalssiin on moitteettomasti istutettu tarina pidetystä soittajasta ja hänen soittonsa lumosta lauantai-illan tansseissa, välikohtauksineen kaikkineen.

Konstan konsti oli oiva / kokosi soitollansa väen lauantaina / Konsta kun taituroiva / valssia pelas viululla vaan / sävel kaunis oli, soiva / kotona aivan tehty, eihän toki laina / siinä mies musisoiva / päästeli parastaan /

aamuyöstä aikanaan joku huusi että: ”tultihin! panenko mä pari multihin?” / ja kaikki oli ihan kauhuissaan / vaimoväki tuosta vaan varotteli: / ”että sois vielä huomennakin peli / hyvä veli, pane viulusi pois” / Konsta yhä soittaen lisäsikin resonanssia / häjyt halusivat tanssia / ja uhon unohtivat taannoisen / yö se meni valssaten / kaikki väki ilakoi / moni sydän ihan suli / hyvä olo tuli / valssi kun soi 

(”Konstan parempi valssi”, säv. Konsta Jylhä / 1969)

Jaakko Salo ja Jukka Virtanen innostuivat 60-luvun lopulla jatkamaan Spede Pasasen koomikko-kaverina esiin tulleen Simo Salmisen äänilevy-uraa tämän legendaarisen Rotestilaulun jälkeen. Parivaljakko tekikin Salmiselle useita lauluja, joista useimmat menestyivät hyvin. ”Suunnattoman ylpeä” on Virtanen kertonut olevansa Pornolaulusta, vuodelta 1968.

permanto ku meikäläistä otti takaraivoon / ku ensin tuli herpaa ja sitten tuli turpaan / ja käsiäkin paleli ja harmitti / ennenkin on laulettu ja nuotit pantu nippuun / mut minä laulan roisit laulut ihan suoraan / romantiikka se ei sovi jätkälle / [-]

samperi kun meikäläinen vetää kovan rallin / nii heikommat ne pyörtyy / ja kirjottelee lehtiin / ne on musta naivia ihmisiä 

(”Pornolaulu”, säv. Jaakko Salo / 1968)

Vuotta myöhemmin ilmestynyt Suurena miehenä tehtiin Salmiselle ikään kuin vastauslauluna Stidit-lauluyhtyeen suosituksi muodostuneelle hellyttävälle pikkutyttömuistelulle Pienenä tyttönä. Stidien laulu päättyi vakavahenkiseen toteamukseen lapsuuden loppumisesta, josta Virtanen jatkoi jotakuinkin saumatta.

pienenä tyttönä huomasin kerran että paita oli liian pieni / siihen se päättyi mun lapsuuteni ja alkoi paidaton tieni 

(”Pienenä tyttönä”, säv. Liisa-Maija Laaksonen, san. Tarja-Tuulikki Tarsala & Iiris-Lilja Lassila / 1968)

pienenä poikana honasin mä että / mulla oli liian pieni / paita joka oli punavalkoinen ja pilkullinen niin kuin kärpässieni / suurena miehenä tajusin mä sen, että poikuus multa meni ihan poskelleen / pienenä poikana kilometri meiltä / rysän päältä jouduin kiikkiin / ritolat kun vedin läpi naurismaan, repes diakonaalihousut aidan piikkiin / suurena miehenä tajusin mä sen, että housut jos ei kestä se on pankrotti 

(”Suurena miehenä”, säv. Jaakko Salo / 1969)

Samalta vuodelta on peräisin niin ikään elokuvalaulu – tai oikeastaan ”laulu” – sillä Simo Salmisen esitys on selkeästi lausunta, Esko Linnavallin säveltämän musiikkitaustan päälle. Aiheena on liikennekaahari, ja kannanotto liikennekulttuuriin oli kuvituksineen jopa ennenäkemättömän raju. Virtasen riimittely on täydellistä, jonka ansiosta esitys keikkuu herkullisesti hauskan ja vakavan välillä – päätyen toki oikeaoppiseen opetukseen laulun lopuksi.

kuljetin bussia sinistä / ja kaverit alkoivat inistä: / ”ajelet liian hiljaisesti” / kauan mun pinnani kesti / mutta viimein mä päätin näyttää / ja hevosvoimia käyttää /  en tiennyt että lysti on kallista / kun peruuttelin bussia tallista / [-]

vähän tuli vaikeuksia / kun yks jätkä kantoi suksia / ja sukset tuli sisään lasista / ja selvisin ratikka kasista / ja se meni vähän kiskoilta / ja sitten mä kyselin siskoilta / että tietääks ne tiestä 

(”Alle lujaa”, säv. Esko Linnavalli / 1969)

Virtanen on ollut vahvimmillaan arkielämän teksteissä, jotka ovat edenneet paikoitellen lähes täysin puheenomaisesti tarinaa kertoen. Esimerkiksi raviurheilun maailmaa ei hevoshullu kirjoittaja ole voinut välttää, eikä varmasti ole niin halunnutkaan.

Arvo se on tinuri ja kattiloita tinaa / ei kolvi pääse kunnolla kylmenemään / kerran tuli kavereitten kanssa sille kinaa / se ettei muilla hommilla pärjäiskään / Arvo sanoi: ”tinatöihin pantiin pieni katkos / markkinoille menen tästä Mikkeliin” / torilla jo joku kysyi hältä: ”sijoitatkos / rahasi nyt ensiluokan ravuriin /

lyödään kättä päälle ja käsirahaa / kauppa se on joka kannattaa / kättä päälle ja käsirahaa / et voisi saada parempaa 

(”Kättä päälle ja käsirahaa”, säv. Jaakko Salo / 1973)

Erityisesti pitkä ja tiivis yhteistyö Jaakko Salon kanssa on tuonut esiin useita Jukka Virtasen parhaita tekstejä. Parivaljakko työskenteli mittavasti yhdessä lavaviihteen eri muodoissa televisiossa, ravintoloissa ja teattereissa. Eurovision laulukilpailuun he osallistuivat vuonna 1975 uudenlaista naisnäkökulmaa edustaneella laululla Naisen vuosi, jonka solistina lauloi niin ikään monivuotinen yhteistyökumppani Marjatta Leppänen. Levytykseen laulun otsikoksi vaihtui kertosäkeen alusta napattu Tänä vuonna on toisin.

tänä vuonna on toisin / nainen elää itselleen / tunne on suurenmoisin / näen kaiken muuttuneen / en miehen jalkoihin mä jää / elän omaa elämää / eron teen entiseen / aion nähdä maailmaa / minut myös se nähdä saa / synnyin näin uudelleen 

(”Tänä vuonna on toisin”, säv. Jaakko Salo / 1975)

Yksi trion Virtanen-Salo-Leppänen kulminaatiopisteistä on Marjatta Leppäsen toistaiseksi ainoa albumilevytys vuodelta 1975, johon mittatilaustyönä tehtiin niin sovituksia käännöskappaleista kuin uutta alkuperäistuotantoakin. Jaakko Salo oli käyttänyt säveltämäänsä valssiteemaa jo muutamaa vuotta aiemmin musiikissaan Mikko Niskasen elokuvaan Laulu tulipunaisesta kukasta, mutta Leppäsen albumia varten Jukka Virtanen kirjoitti siihen tekstiksi herkän rakkauslaulun.

niityltä kasteen vei aamun tuulet / voikukan takaa mä auringon näin / korvat vain kertoo ja kuulee nyt huulet / varpaat vain katsoo noin toisiinsa päin / aamuun sun kanssasi niitylle jäin 

(”Aamu niityllä”, säv. Jaakko Salo /1975)

Jukka Virtanen ei sanoittajana ole koskaan ollut tekemisessä aivan päivänpolttavan ja ohimenevän popin ja iskelmän kanssa, vaan on ilmaisultaan aina edustanut ajattomampaa linjaa. Laulutekstin muodon ja rakenteen hallitsevana kirjoittajana hän on pystynyt ilmaisemaan isojakin asioita varsin tiiviissä muodossa. Alun perin KOM-teatteriin tehdyssä laulussa Minä kaipaan Espalle takaisin on lyhyelle laululle tyypillisin nopein vedoin rakennettu vaikuttava kaari nuoruuden iloista ja toiveista, sekä aikuisuuden karummasta todellisuudesta.

oli edessä elämä ruusuinen / ja takana koulut ja tentit / oli kaupasta pikkuisen punastellen / ostettu viinit ja Kentit / ja rinnalla luokan priimuksen / kuljin Havis Amandaa kohti / Esplanadia pitkin / silloin onnesta itkin / ja mun valkoinen lakkini hohti /

minä kaipaan Espalle takaisin / elämän kevääseen / minä kaipaan Espalle takaisin / siihen hukattuun nuoruuteen /

ja me säälimme niin lehdenkantajaa / kun aikaisin teki hän työtä / ylioppilas paremman työpaikan saa / valkoisen lakkinsa myötä / yönakkeja priimus kuumentaa tänään Kouvolan asemalla / ja kun tapasin Pentin / joka maksoi sen Kentin / niin hän nukkui jo siltojen alla 

(”Minä kaipaan Espalle takaisin”, säv. Kaj Chydenius / 1979)

Iskelmätekstien osuus ei Jukka Virtasen tuotannossa ole erityisen suuri, ja se hieman painottuu 60- ja 70-luvuille. Vaikka esimerkiksi työläät teatteritekstit ja -käännökset veivät paljon aikaa 80-luvulta alkaen, löytyy kuitenkin sieltä täältä Virtasen jäljiltä myös myöhempiä populaarimusiikin laulutekstejä. Melankolisessa Laulajan lähtö –tekstissä miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä, eli kulkea eteenpäin lauluineen. Ilmaisussa saattaa kuulla jonkinasteisia Helismaa-sävyjä.

tie ei sääli yksinäistä kulkijaa / vie vain luotas kauemmaksi pois / ja ilkkuu miestä taivaltavaa / syystuuli tarttuu kiinni kaulukseen / ei anna miehen jäädä paikallensa lauluineen 

(”Laulajan lähtö”, säv. Heikki Annala / 1987)

Ehkäpä kaikkein runollisimmillaan voi Jukka Virtasen löytää Lasse Mårtensonin meri-aiheisissa lauluissa, joista osa on käännöksiä alkuperäisistä ruotsinkielisistä teksteistä.

aamulla usva on noussut / ei oikein aisteja uskoa vois / linnuiksi muuttuivat naapurisaaret / siivilleen nousi ne lentäen pois / aallokko raskaasti hengittäen / täydentää aamuisen hiljaisuuden / pelkoa on / katseessa myös auringon / usvasta voi / tietää, jo syksyn se toi 

(”Aamu-usva”, säv. Lasse Mårtenson, alkup. san. Lars Huldén /1988)

vain hennon viivan kaukaa nähdä saa / kun illan tulta vielä hehkuu taivas / se viiva vahvistuu, jo näkyy maa / sen kuivat nummet kasvaa kanervaa / sen kivirantaa pitkää ahdistaa / nuo aallot jotka kauas toi sun laivan 

(”Jurmo”, säv. Lasse Mårtenson, alkup. san. Ole Eklund /1988)

Jukka Virtasen panosta suomalaisen teatterin – eritoten musiikkiteatterin – kehitykseen sanoittajana voidaan luonnehtia valtavaksi. Vaikka hänellä lukumääräisesti on enemmän käännöksiä (useimmat yhdessä Kristiina Drewsin kanssa), niin alkuperäisteostenkin lukumäärä on huomattava – eritoten, kun tiedetään millainen riski uuden kotimaisen musikaalin tai oopperan tuottaminen on aina ollut. Ehkäpä rakkaus teatteriin ja lavaviihteeseen ylipäätään on aikaansaanut sen, että monet Virtasen hienoimmista teksteistä löytyvät nimenomaan teatterilaulujen joukosta. 

Jukka Linkola on säveltäjä, jonka kanssa Virtanen on tehnyt useimmat alkuperäismusikaalinsa. Yhteistyö alkoi Helsingin Kaupunginteatteriin tuotetulla Peter Panilla vuonna 1984. Skottilaisen J. M. Barrien tarinaan pojasta, joka ei halunnut kasvaa suureksi pohjaava produktio pitää sisällään paljon lauluja, joiden tunnelmat vaihtelevat melkoisesti. Kapteeni Koukun pieni filosofinen laulu on hupaisa numero, jossa tekstin rakenne rikotaan niin yllättävästi, että siitä tulee lisähauskuutta jo muutenkin hauskaan lauluun. 

joku harrastaa filosofiaa / joku vetää päiväunia / joku hoitaa roturakkia / toinen pelaa sokkoshakkia / joku kerää linnunmunia / toinen vanhoja rahoja / jotkut on hyviä / toiset helposti hikeentyviä 

(”Kapteeni Koukun pieni filosofinen laulu”, säv. Jukka Linkola / 1984)

Kauniin Kuoleman Maa on myös kotoisin Peter Panista. Siinä Virtanen käsittelee vaikeata aihetta hämmästyttävän valoisasti jopa, ja siirtää kuvauksensa huimaan, lapsenomaiseen sana-assosiaatio-riimittelyyn, jolloin laulun otsikosta kaikki pelottava ja surullinen jo tyystin katoaa.

on edessä Kyynelten Lahti / sen takana Kauniin Kuoleman Maa / ja Suurten Surujen Huvijahti / sinne kulkijan kerran kuljettaa / kukin lähteä saa aikataulunsa mukaan / eikä myöhästy kukaan / sillä kaunis on Kauniin Kuoleman Maa /

on rannalla niitty / silkkisen sininen ja soikea / on niityllä polku pehmeän väärä ja oikea / ja suuri on polun varrella puu / siinä on kiinni pilvi ja kuu / on pilvessä pieniä pääskysen pesiä / ja linnut ne hautovat pitkiä kesiä / ja kesistä lauluja kuoriutuu / me yhdessä laulamme: luu-la-la-luu, luu-la-la-luu 

(”Kauniin Kuoleman Maa”, säv. Jukka Linkola / 1984)

Materiaalia:

Jukka Virtanen: Kuvassa keskellä Jukka Virtanen (Tammi 2003)

Pekka Nissilä: Jukka Virtanen ruotii sanoittajat Junnusta Vexiin (musa.fi 1/2000)

ELVISin uusi toiminnanjohtaja – Reijo Karvonen

Julkaistu

Reijo Karvonen syntyi tammikuussa 1953 Kuusamossa. Hän uskoo saaneensa kipinän musiikkiin jo kohdussa, koska karjalaislähtöinen äiti oli kova laulamaan. Reijo oli perheensä kuopus ja koska vanhemmat sisarukset soittivat jo pianoa, Reijokin oppi kolme Aaronin pianokouluvihkoa korvakuulolta.

– En mä niitä nuotteja, mutta osasin ne biisit. Se vaan meni niin päin.

Koska sitten aloit saada musiikinopetusta?

– Mulla oli aivan loistava kansakoulunopettaja: säveltäjä Tapio Tuomelan äiti Anja! Hän lauloi, polki harmoonia ja laulatti luokkaamme paljon.

– Keskikouluikäisenä soitin nokkahuiluyhtyeessäkin ja sitten murrosiässä tuli rock, tai pikemmin blues- ja pop. Aloin myös käydä tanssikeikoilla basistina jo 15-vuotiaana. Siihen piti tietysti saada vanhempien lupa.

Päädyitkö suoraan bassoon vai menikö se kitaran kautta?

– Kolme vuotta vanhempi veljeni kuului ikäpolveen, joka teki omat kitaransa ja bassonsa Tekniikan Maailman ohjeiden mukaan ja heillä oli oma bändinsä nimeltä The Spooks. Aloin sitten soittaa sitä veljen bassoa salaa. Meillä oli Loewe Opta -merkkinen höyryradio, johon se oli kytketty. Sen kanssa pystyi operoimaan siten, että radio oli päällä ja pystyi soittamaan musiikin mukana.

Siis karaokebassoa!

– Kyllä! Soitin läpi kaikki radion kevyen musiikin ohjelmat, joita oli lähinnä kaksi: Kevyen musiikin kaleidoskooppi ja Kahdeksan kärjessä. Sitten kun tuli Lista, niin se ei ollut mun musaa.

– Tärkeä juttu oli vielä myös se, että isäni oli semmoisessa asemassa Kuusamon demareissa, että hän järjesti orkat soittamaan demareiden tanssitalolle. Sitä kautta tuli paljon hengattua katsomassa tanssibändien touhua, kun koululaisena hankin taskurahaa soittamalla levyjä väliajoilla ja vielä sunnuntaisin neulapoikana levytansseissa.

Siinä 60-luvun kiihkeinä loppuvuosina siis musiikkimakusi muotoutui. Siinä taisi jo progemeininkiäkin tulla?

– Joo. Oma bändimme jättäytyi melkeinpä yhteisestä sopimuksesta luokalle lukion ensimmäisenä vuonna, tai siis meidät jätettiin kasvamaan. Tukkaahan meille oli jo kasvanut. Me soitettiin mm. John Mayallia, Creamia, Hendrixiä ja Led Zeppeliniä.

– 70-luvun alussa sitten bändi hajosi ja yritin saada opetusta kontrabasson soitossa. Kuusamossa oli kyllä pätevä musiikinopettaja, mutta hän oli hyvin uskonnollinen ja kieltäytyi, koska oli kuullut, että soitin myös ravintoloissa. Vaihdoinkin siksi musiikin kuvaamataitoon.

Kuusamosta Reijo tuli suorittamaan lukion loppuun Helsingin Arkadian yhteislyseoon. Kuinka sinut sieltä korpimaan kätköistä päästettiin lähtemään?

– Sillä ehdolla, että lopetan soittamisen! Se oli isän asettama ehto ja lakimiestä hän meikäläisestä toivoi, mutta se jäi vain haaveeksi. Pari viikkoa ennen oikiksen pääsykokeita lensivät kirjat nurkkaan ja lähdin Ravintola Ruotsinsalmeen Kotkaan laulaja Peterin [Parviainen] taustabändiin.

– Syksyllä tieni veikin jo Tapani Kansan bändiin, jossa oli Risto Pensola kapellimestarina. Ekat treenit olivat aikamoinen shokki: kapellimestari jakoi nuotit ja biisi käyntiin. Siitä seurasi, että piti vihdoin ottaa selvää, mitä ne nuotit oikeasti tarkoittavat.

– Siitä Tapani Kansan pestistä seuraavana keväänä 1974 sitten pyrin ja pääsin opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan.

Sitä ennen Reijo jo opiskeli Helsingin konservatoriolla kontrabassoa Oiva Nummelinin oppilaana.

– Oiva on oikein Suomen kontrabasistien isä isolla I:llä, loistava pedagogi ja hieno ihminen. Hän adoptoi pohjoisen pojan ja rohkaisi pyrkimään Sibelius-Akatemiaan: ”Et sää viäl sinne pääsis, mut kyl sun kannattais käydä kattoon, opit sää ainakin jotain pääsykokeista…”. Kaikkien yllätykseksi pääsin sisään solistiselle, vaikka sinä vuonna otettiin vain kaksi kontrabasistia. Parin vuoden jälkeen huomasin, ettei musta pulttisoittajaa tule ja vaihdoin nykyiselle musiikinkasvatuslinjalle. Sieltä valmistuin 1979.

Sibis, Ikaros, viisut

– Mun aikanani Martti Pokela toi kansanmusiikin musiikkikasvatukseen. Ensimmäinen kansanmusiikkibändi Jutkaus oli meidän vuosikurssimme bändi: siinä oli mukana mm. Tikanmäen Anssi ja Sipun Juha. Toinen uusi asia Sibiksen musiikkikasvatuksessa oli silloin erikoistumiskurssit, joita saattoi valita jo pop-jazzissa. Ne opinnot tehtiin Ogelissa ja totta kai valitsin ne. Sitä kautta tuli paljon kontakteja: mm. Klasu ja Seija [Järvinen] sekä Upi Sorvali bändiin. Siellä löytyi myös se musiikillinen yhteys, jota ei ollut pataklassisessa Sibelius-Akatemiassa.

Ikaros-bändi syntyikin musiikkikasvatuksen kurssikavereista.

– Anssi Tikanmäki, kurssikaveri ja Esa-Markku Juutilainen kurssia ylempää olivat bändin runko ja kitaristiksi haettiin Peter Lerche. Samppa Salmi oli aluksi Ikaroksen rumpali, Upi tuli vähän myöhemmin. Sillä bändillä tehtiin duunia 70-luvun loppu: keikkailtiin, tehtiin levy ja soitettiin aika paljon taustoja muiden levyille. Oltiin studiobändi varsinkin Discophonille ja vietettiin paljon aikaa Soundtrack-studiolla. Sitä kautta Lerchen Petteri jäi studiomuusikoksi.

Se lie ollut cover-biisien kulta-aikaa…

– Se oli Ikaros-bändinkin ongelma, että oli kovat paineet tehdä covereita, mutta saatiin tehdä myös omia biisejä Tikanmäen kanssa. Anssin jutut sitten jalostuivat Maisemakuvia Suomesta -levyksi ja siinä oli Ikaros runkona. Sitä pohjusti se, että Kiutaköngäs oli selviytynyt Syksyn Sävel -finaaliin 1978. Jorma Panulan ansiosta päästiin sitten tekemään Maisemakuvia sinfoniabändin kanssa. Jormakin oli ihan pelimanni, yksi meistä.

– Me muut vielä painittiin sen ajan trendien paineissa. Keikoilla soitettiin ihan erilaista musaa kuin mitä päästiin levyttämään: soul-, funk- ja reggae-vaikutteista, Suomessa semmosta väliinputoajamusaa, ei ollenkaan iskelmää. Se oli taistelua tuulimyllyjä vastaan ja bändin jatkaminen sen ajan markkinoiden ehdoilla oli vaikeata.

– 80-luvun vaihteessa tein selkeän päätöksen, että 70-luku keikkailu- ja muine kuvioineen on nähty ja valitsin opettajan uran. Esittävä artisti Karvonen jäi sinne 70-luvulle.

1978 oli Reijo Karvosen hullu vuosi: Suomen edustaminen sekä Euroviisuissa että Interviisuissa. Reijolla oli kuitenkin hankittuna kokemusta jo Aarno Ranisen ja Monica Aspelundin Lapponian taustakuorolaisena 1977.

– Meitä oli siinä Kari Kuusamo, Kari Fall ja minä. Kuusamon kanssa soitettiin Tapani Kansan bändissä ja sitä kautta mua varmaan pyydettiin. Lontoo oli hieno kokemus nuorelle musiikinopiskelijalle. Eniten siinä touhussa diggailin isoa livebändiä. Se on ehkä hienointa mitä on ja on niin sääli, ettei sitä enää ole euroviisuissa.

Siitäkö innostuit sitten osallistumaan seuraavan vuoden mittelöihin?

– Biisinteko tuli Ikaroksen myötä, olin tehnyt biisejä kyllä jo soololevylleni 1975. Oli yksinkertaisesti kivaa saada omia aatoksia soivaan muotoon. Mä myös itse sovitin biisit kilpailuorkestereille. On elämän hienoimpia juttuja kuulla isolle bändille kirjoittamansa nuotit: ei sekvensserit ole mulle sellaista fiilistä tuoneet…

1978 Reijon sävellykset selvisivät avoimissa sävellyskilpailuissa sekä Euroviisukarsintaan että ensimmäistä kertaa järjestettyyn Intervision laulukilpailun karsintaan. Seija Simola aloitti karsintalähetyksen esittämällä yhdessä Reijon kanssa sanoittamansa balladin Anna rakkaudelle tilaisuus. Reijo Karvonen ja Ikaros-bändi esiintyivät lavalla kahdesti: euroviisupaikkaa tavoiteltiin Eero Luparin Lemmenlaululla ja interviisupaikkaa Ami Aspelundin sanoittamalla Reijon biisillä Muille maille.

– Yhteistyö Seija Simolan kanssa tuli Discophonin kautta ja mä soitin Seijan bändissä nimeltään Prince. Meillä oli mm. kuukauden kiinnitys Kaivohuoneelle.

Seija oli sen vuoden viisujen musta hevonen, kun suositummat naistähdet Katri Helena ja Lea Laven jäivätkin jaetulle hopealle. Anneli Saaristo debytoi neljänneksi ja jaetulla viidennellä tilalla olivat Reijo Karvonen ja Mirumaru.  

– Euroviisuvoitto Suomessa nosti hypen muutamaksi viikoksi, mutta kolikon kääntöpuoli eli ”paluu maitojunalla” oli julma, varsinkin Seijalle.

Pariisin viisuissa 1978 Norjan raati pelasti Suomen antamalla kaksi pistettä ja jäi itse viimeiseksi. Tuskin kenenkään muun kuin Seija Simolan kohdalla rangaistus huonosta euroviisumenestyksestä on ollut niin kova. Jopa sovittuja keikkoja peruttiin ja kysyntä romahti. Muutama vuosi myöhemmin Riki Sorsaan ja Nolla-Kojoon suhtauduttiin jo paremmin, vaikka ei voittoa tullutkaan ja heidän uransa ei suinkaan tyssännyt.

– Onneksi asenteet ovat muuttuneet. Euroviisut oli silloin aivan äärettömän vakava ja tärkeä asia, kansallisen itsetunnon kysymys. Se oli kyllä aivan itsestään selvää, että suomeksi laulamalla ei ole mitään mahdollisuuksia. Olen monesti ajatellut, että olisi voinut jäädä tekemättäkin se euroviisu. Negatiiviset puolet olivat niin suuret, ja eihän musiikilla pitäisi eikä kannattaisi kilpailla. Siitä tehdään väkisinkin tuote. Voiko musiikki pohjimmiltaan olla sitä, mitä tuotteelta edellytetään? Onko biisi huono, kun se ei ole kaupallisesti menestynyt?

Sitten interviisukarsinnassa toiseksi sijoittuneet Reijo Karvonen ja Ikaros vielä yllättäen lähetettiin edustamaan Yleä Puolan Sopotiin. Karsinnan ylivoimaisesti voittanut Taiska jätettiin kotiin ja on vieläkin hiukan epäselvää ”miksi näin”, mutta ehkäpä kyse oli siitä, että kisaan ei päästettykään kahta kilpailijaa Suomesta kuten neljästä Varsovan liiton maasta ja viestitettiin vielä, että naisesiintyjiä on jo melkein kaikista muista maista. Oliko Taiska suomettumisen uhri vai oliko päätös Ylen? Supo selvittämään!

Niinpä Reijo sai laulettavakseen myös Arto Alaspään ja Hannu Seppäsen voittobiisin Miksi näin? (Tell me why), joka oli jo kesällä ehtinyt muodostua melkoiseksi radiohitiksi. Sopotissa sai laulaa englanniksi ja Muille maille -kappaleen käänsi Eero Lupari nimellä Goodbye bad times. Interviisut voitti Neuvostoliiton Alla Pugatšova.

– Se oli kivaa, koska se oli bändikeikka koko Ikarokselle. Säestämässä oli Tšekkoslovakian radion sinfoniaorkesteri, hieno klassisen koulutuksen saanut bändi. Ne soittivat aivan innoissaan meidän kanssamme, kun meidän biisi oli sellaista sähköistettyä musaa ja siinä oli vähän semmoista philadelphia sound -tyyppistä: isot jouset vastaavat sähkökitaralle ja niin poispäin…

– Olihan se niin ufoa se Puolan meininki siihen aikaan. Kylpyläkaupungin idylli, hiekkadyynit silmäkantamattomiin ja hieno Grand Hotel, johon meidät käytännössä eristettiin, koska yleisön kiinnostus oli aivan suunnatonta. Fanilaumat päivystivät hotellin ulkopuolella yötä päivää nimmareita pyydystämässä ja artistit piti salakuljettaa ulos, jos halusi päästä kaupungille. Oli aika hienoa istua vankina samassa hotellin baarissa Alla Pugatšovan ja Procol Harumin Gary Brookerin kanssa. Vieraina olivat mm. The Temptations ja tv-yleisöksi arvioitiin satoja miljoonia. Jännittävä ja haastava estradi!

1980 Reijo osallistui vielä kutsuttuna säveltäjänä euroviisukarsintaan ja esitti duona Pepe Willbergin kanssa melodisen balladin Jos voimaa on (san. Matti Härkälä).

– Se oli hieman kantaa ottava luonnonsuojeluaiheinen laulu. Se saa muuten pian uusintaesityksen Kuusamon 140-vuotisjuhlissa paikallisten kuorojen, jousiorkesterin ja 7-henkisen kompin esittämänä eli vihdoin siinä muodossa kuin kuuluukin!

Lastenmusiikkia ja Sibelius-lukiota

Vuonna 1979 Reijo levytti Tove Janssonin musiikkisadun Kuka lohduttaisi Nyytiä? (säv. Peter Lundblad) suomenkielisen version, jonka riimitteli Kirsi Kunnas.

– Se oli Mosse Vikstedtin ansiota ja olen siitä hänelle hyvin kiitollinen. Olen esittänyt sitä Esa-Markku Juutilaisen kanssa sadoissa ja sadoissa koulu- ja päiväkotikonserteissa, vieläkin sitä kysytään ja levystäkin tulee rojalteja! Levyversiossa ja Helsingin Juhlaviikkojen kantaesityksessä oli kymmenkunta soittajaa, josta kokoonpano käytännön syistä pienentyi sitten Esa-Markun ja mun duoksi.

Nyytin menestyksen siivittämänä Helsingin Lasten Juhlaviikot tilasi syksyksi 1985 musiikkisadun Kirpun matka maailman ääriin, jonka Reijo ja Esa-Markku sävelsivät Jukka Itkosen teksteihin. Muissa rooleissa esiintyivät Sibelius-lukiolaiset Ona Kamu, Sami Aarva (nyk. Samuel Ananta), Riikamaria Paakkunainen ja rumpali Leevi Leppänen.

Valmistuttuaan Sibelius-Akatemiasta 1979 Reijo meni myös siviilipalvelukseen, mutta jo sitä ennen hän oli ottanut opettajan pestin Kruununhaan lukiosta. Sivarin suorittamisen jälkeen alkoikin sitten musiikin lehtorin täyspäiväinen viranhoito.

– Se oli kuoleva tyttökoulu, joka pelastettiin tekemällä siitä musiikkilukio. Oli kieltämättä aika erikoinen lähtölaukaus, että kun päätös tehtiin, siellä ei ollut edes musiikinopettajaa. Voimakas uusi rehtori Marja Laine, kouluhallituksen ylitarkastaja Marja Linnankivi, Sibelius-Akatemian vararehtori Ellen Urho sekä kouluviraston koulusuunnittelija Paula Sermilä-Kuoppa oli sellainen kvartetti, joka pisti asiat järjestykseen ja koulun pystyyn.

– Ensin se oli musiikkipainotteinen lukio, musiikkilukion status saatiin Helsinkiin vasta 80-luvun puolella samoin kuin Sibeliuksen perikunnan lupa käyttää Sibelius-lukio nimeä.

Rytmimusiikin koulutusta ei juuri aikaisemmin pääkaupunkiseudulla ollut kuin Oulunkylässä.

– Kyllä ilman muuta Ogelista saatiin mallia ja inspiraatiota. Oli hienoa päästä levittämään rytmimusiikin ilosanomaa uudenlaisessa koulumuodossa.

Reijo houkutteli myös liudan bändikavereitaan ja Ogelin väkeä opettajiksi: mm. Esa-Markku Juutilainen, Upi Sorvali, Peter Lerche, Anssi Tikanmäki, Nono Söderberg ja Ilkka Rantamäki ovat opettaneet Kruununhaassa.

Pääsin itse Sibelius-lukioon oppilaaksi 1984. Siihen aikaan päättäjien rahahanat olivat myös mukavasti auki: laulu- ja soittotunteja pystyttiin antamaan jopa yksityisesti sääntöjä ja määräyksiä venyttämällä ja musiikinopettajien talkoohengellä, kun neljän hengen ryhmän 90 minuutin oppitunti jaettiin yksityistunneiksi. Hieno tilanne yksilöllisen opetuksen suhteen muuttui kyllä pian huonommaksi, kun ryhmäkoot suurenivat. Hyvääkin tapahtui; koulun juhlasalin alle porttikonkiin rakennettiin äänitysstudio.

– Äänitystoimintaa meillä oli ihan alusta asti, mutta se tapahtui mun henkilökohtaisilla ja Ikaroksen laitteilla. Siinäkin oltiin laittoman rajamailla mm. siksi, että bändi- ja äänityshommiin käytettyä kellaria ei oltu hyväksytty opetustilaksi liian matalana ja paloturvallisuussyistä. Tässä ja monessa muussakin asiassa meni niin, että kun toimintaa vain järjestettiin, niin hyväksyntä tuli sitten jälkikäteen.

– Uusi studio oli kouluympäristössä uraauurtavaa: 16-raitainen puoliammattimainen studio. Siellä tehtiin koulun levytyksiä ja demoja sekä annettiin myös äänityskoulutusta AV-kurssin nimellä.

– Aluksi oli klassinen musiikki, kuorotoiminta ja rytmimusiikki. Kun kolmanneksi pyöräksi mukaan tuli vielä tanssi, siitä syntyi aika kokonaisvaltainen taidelukio, jossa oli mahdollisuus kokea ja tehdä taidetta yhdessä.

Ainakin kuoroissa ja suurimmissa produktioissa genrerajat kuitenkin ylitettiin sujuvasti.

– Kyllä minä niitä ikäni muistelen, hienoja saavutuksia.

Takaisin Sibikseen, free lancerista Ogeliin ja Stadiaan

Sibelius-lukiosta Reijo Karvonen palasi neljäksi vuodeksi vanhaan opinahjoonsa Sibelius-Akatemiaan musiikkikasvatuksen osastolle sovittamisen väliaikaiseksi lehtoriksi.

– Silloin siellä uudistettiin myös opetussuunnitelmia ja nämä afroaineet tulivat ”Mukalle” pakollisiksi; olin siinä prosessissa vahvasti mukana. Todettiin, että Akatemiasta valmistuneilla musiikinopettajilla ei ollut tarpeeksi työkaluja pärjätä nykyaikaisessa toimintaympäristössä. Lasten musiikkimaailma oli ihan eri kuin mihin opettajia siihen asti oli opetettu.

Tavallaan Reijo oli jo tehnyt sen suuntaista työtä, kun Sibelius-lukion aikana hän teki musiikin oppikirjoja WSOY:lle ja käytti meitä oppilaita sovitusten koekaniineina.

1992 Reijo heittäytyi free lanceriksi ja perusti oman studion, levymerkin ja musiikkikoulun Maunulaan.

– Jätin vakaan lehtoraatin ja rakensin vanhaan kauppakiinteistöön studion ja opetuspaikan. Taloudellinen riskihän siinä oli ja lapsetkin olivat aika pieniä. En palkannut opettajia, vaan vuokrasin tiloja opettajille ja hommasin oppilaat eli se oli vähän niin kuin franchise -homma. Alkuvaiheessa mukana oli Maija Hapuoja ja perustimme Sing Sing -poplaulukoulun.

– Vähitellen aloin ottaa opetustöitä Ogelista, joka toimi vielä Seurahuoneella ja Ilmalassa. Kun 1995 Ogeli muutti Arabiaan, huomasin tuntimääräni lisääntyneen ja tehtäväni muotoutuneen yhä enemmän musiikkituotannollisen puolen organisoimiseen. Kun konservatorio sai kunnon salin, niin konserttien järjestäminen tuli myös yhdeksi isoksi osaksi työtäni.

– Vuodesta 2000 tähän asti olin sitten Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiassa, kun se erkaantui Pop & Jazz Konservatoriosta. Virakseni tuli musiikkituotannon lehtori ja sain musiikkituottajakoulutuksen vedettäväksi. Meitä siirtyi siinä muutoksessa parikymmentä maikkaa ammattikorkean puolelle ja nyt kun viime elokuun alussa Stadian toiminnassa tapahtui radikaali muutos, ajattelin että 30 vuotta päätoimista opettajan uraa riittää. Varsinkin kun tämä ELVISin toiminnanjohtajan paikka tuli auki ja tulin siihen valituksi.

Reijo on liittynyt ELVISin jäseneksi 1980 ja muistelee alkuun käyneensä kokouksissa melko ahkerasti.

– Koska toimintani on ollut enemmän muuta kuin biisintekemistä, olen osallistunut enemmän tarkkailijana. Tietysti tämä oma historia myös levyjen tuottajana ja julkaisijana on tuonut näitä tekijänoikeudellisia asioita tutuiksi. Tämä uusi homma on pitkälti sellaista asiaa, josta mulla on kyllä selkeä käsitys, mutta osaaminen täytyy tietysti päivittää ja tulla asiantuntijaksi.

Isäsi oli ehkä hiukan oikeassakin: ei tullut juristia, mutta joudut ehkä joihinkin lakeihin perehtymään, ainakin tekijänoikeuslakiin.

– Ensimmäisen viikon tunnelmat ovat hyvät: ehdottoman mielenkiintoista ja nastoja ihmisiä, joiden kanssa tehdään töitä. On aivan selvä, että Suomen kokoisessa maassa koko alan yhteinen etu on tärkein ja että asiat riitelevät eivätkä ihmiset. Koska yhteispeli ulospäin kansainvälistyvässä toimintaympäristössä on ainut tie saada vaikutusvaltaa, on tärkeimmissä ydinjutuissa nähtävä yhteiset linjat.


Janne Louhivuori, Edu Kettunen, Reijo, Leevi Leppänen ja Pekka Nissilä
Rock-SM -tuomareina 80-luvun loppupuolella.

 

LEVYTYKSISTÄ

Reijo Karvosen pääsi tekemään ensimmäisen soololevyn Tulossa jo vuonna 1975 EMIlle. Sen tuotti Häkä Virtanen ja mukana oli liuta sen ajan sessiomuusikoita Jukka Tolosesta alkaen.

– Se oli sen ajan tyyliin sekametelisoppaa: käännösbiisejä kuten Doobie Brothersia ja Stevie Wonderia ja sitten omia hapuilevia biisejä. Kauniisti sanoen monipuolista, mutta voinee sanoa myös linjattomaksi… Silloin meitä oli muitakin outoja lintuja, uusia tyyppejä, jotka eivät oikein sopineet mihinkään lokeroon.

– Aivan määräävässä asemassa Suomen viihdemusiikissa oli esimerkiksi MTV:n Lauantaitanssit, jota hoiti Paavo Einiö. Muistan saaneeni häneltä yhden puhelinsoiton levyni ilmestyttyä: ”Mites olis, tulisitko esiintymään Lauantaitansseihin?” Sanoin, että haluan tuoda oman bändini, en suostu esiintymään sen bändin kanssa. Einiö jyrähti: ”Kuule! Minä pyydän vaan yhden kerran: tuletko sinä sinne?”. Sanoin: ”En tuu, jos en pääse omalla bändillä.” Sen koommin en ole hänen ääntään kuullut…

1980-luvulla syntyi Sibelius-lukion studiossa Maija Hapuojan kanssa joululevy Joulun aika. Siinä on muutamien anglo-amerikkalaisten joululaulujen ensimmäisiä suomenkielisiä levytyksiä, mm. Mel Tormén Christmas song, jonka käänsi silloin Sibelius-lukiolainen Riikamaria Paakkunainen, 12 days of Christmas Jukka Virtasen ja Juha Vainion käännöksenä Joulun 12 heilaa ja John Lennonin ja Yoko Onon So this is Christmas (War is over), Jukka Virtasen kääntämänä Joulun rauhaa, johon oli pitkään tapana päättää Sibelius-lukion joulujuhla.

– Finnlevy osti sen masterin ja jälkeenpäin tajusin, että ne ostivat sen vain pois markkinoilta: mm. Arja Koriseva levytti niitä biisejä ja valitettavasti ihmiset eivät tunne sitä meidän joululevyä.

Reijolle rakkaita tuotantoja on myös jyväskyläläisen Salsamanian tekemä lastenlevy Salsanamia, johon Reijoa pyydettiin solistiksi ja hän julkaisi sitten levyn omalla levymerkillään.

– Ehkä viimeisin merkittävä levy oli tämmöinen lauluyhtye M.A.R.S., jossa solistina oli Arto Hollander ja minun lisäkseni lauloivat Mikko Jokinen ja Sanni Orasmaa. Biisit olivat meidän omia ja tekstejä oli Juicelta, Hectorilta ja Markku Salolta. Crosby, Stills, Nash & Young -tyyppistä lauluharmoniameininkiä. Tehtiin koko levy kunnianhimoisesti sekä suomeksi että englanniksi, mutta se sattui siihen aikaan, kun soittolistat tulivat radioihin, eikä mikään muu kuin konemusa mennyt läpi.

– Usko oli kova ja olen edelleen sitä mieltä että se on erittäin hyvä levy, mutta kaupallisesti se oli fiasko. Siinä meni auto ja piano ja vähän muutakin henkilökohtaista soitinomaisuutta myyntiin, jotta pääsi levynteon veloista eroon. Sen jälkeen en ole juuri omalla levymerkillä julkaissutkaan kuin tilauksesta pieniä tuotantoja.

***

 

KUMMAN KAA?

Beatles vai Rolling Stones?

– Beatles ehdottomasti. Olen melodisen musiikin mies.

Lennon vai McCartney?

– Basistina varmaankin McCartney ja kaikissa bändeissähän mä olen ollut laulava basisti. Tekstejä olen aktiivisemmin tehnyt oikeastaan vasta viimeiset kymmenen vuotta.

Sting vai McCartney?

– Ihailen molempia. McCartney on aivan aliarvostettu basistina ja Sting on ihan loistava.

 

Lauluntekijästä tv-draaman ja musikaalien säveltäjäksi

Julkaistu

Tällä hetkellä useimmat suomalaiset tuntevat Jukan sävellyksistä parhaiten laulut Unihiekkaa, Hengaillaan ja Liehuva liekinvarsi. Ammattilaisille hän on jo vuosia edustanut teatteri- ja tv-musiikkimme ykkösketjua. 

Haastattelua tehdään viikkoa ennen uuden musikaalin ensi-iltaa Jukan työhuoneessa Kauppakadulla toisessa kerroksessa vastapäätä Tampereen ylioppilastaloa.

Ulkona on viileää mutta aurinkoista. Työhuoneessa näkyy tekemisen meininki. Yhdelle tuolille on pinottu painotuoreet Keisarin valssin partituurit. Valokuvaajaa varten löytyy kitarakin, soittokuntoinen kyllä, mutta pölyinen.

Säveltäjä tuntee itsensä vaivautuneeksi, sillä folk-ajat ovat kaukana takana. Paljon mieluummin hän soittaa uusimman teoksen demoja Sibelius-ohjelmalla, laulaa mukana kuin kiharapää nuorukainen Tampereen Popteatterin Hairissa aikoinaan. Kuvaaja on tyytyväinen ja salamavalot välähtävät.

Jukka on jo etukäteen miettinyt tärkeimmän sanottavansa: 

– Musikaaleille ja musiikkiteatterille arvostusta! Tampereen Teatterissa oli äsken Cabaret-musikaalin ensi-ilta. Aamulehden teatteriarvostelija arvioi kaikkea muuta, mutta musiikista ei ollut sanaakaan, ei edes orkesterista tai kapellimestarista.

– Jos kysyn, miksi musikaalia ei arvostella musiikkina, kriitikko tai kulttuuritoimituksen esimies vastaa, että kirjoittajalla ei ollut sen alan kompetenssia.

– Musikaaliesitys ei ole pelkästään ohjaajan taidetta kuten näytelmä vaan kapellimestari ja ohjaaja ovat siinä rinnakkain. Valitettavasti musikaaleja arvioivat sellaisetkin kriitikot, jotka lähtökohtaisesti inhoavat tätä lajityyppiä.

– Oopperassa musiikki on sillä paikalla, joka sille kuuluu. Voisitko kuvitella kriitikkoa, joka ei kirjoittaisi suomalaisen nykysäveltäjän uuden oopperan musiikista riviäkään.  

Useimmat suomalaiset ammattiteatterit toimivat valtion ja kuntien tuen varassa ja hyvä niin. Mutta eihän ole oikein, että musiikkiteatterin osana on vastata teattereiden omarahoitusosuudesta.

– Mistä tietää, että esitys on musiikkiteatteria? Siitä että liput maksavat tuplan puhenäytelmään verrattuna. Moni teatteri ottaa varman päälle takuuvarman ulkomaisen, jonka esitysoikeudet saa kohtuullisen halvalla.

Kuvaaja on saanut työnsä tehtyä, kiittää ja lähtee paluumatkalle kohti Helsinkiä. Me jatkamme Jukan kanssa siitä, miten tähän päivään on tultu.

Kitara-idolina Vesa Enne

Jukka Siikavire asui ensivuotensa Pispalassa. Perhe muutti Tampereen Kalevaan, kun poika oli tullut kouluikään.

– Siihen aikaan Pispalasta päästiin pois. Onni oli muuttaa murjusta kerrostaloon, jossa oli kylpyammeet ja muut ihanuudet.

7-8 vuotiaana oli aika saada ensimmäinen kitara.

– Tammelan pallokentällä oli talvisin rusettiluistelua elävän musiikin tahdissa. Autonlavalla oli varmaankin Vesa Enne, kun kipinä iski.

Poika sai tahtonsa läpi ja kitara ostettiin. Mutta mihin soitto-oppiin?

– Marssin Tampereen Musiikkiopistoon ja kuulutin, että tuun kitaraa opiskeleen. Mulle naurettiin, että ehei, ei täällä sitä opeteta, ei klassista eikä sitä, mitä sinä olisit halunnut.

Viuluun poika olisi hyväksytty mutta se ei kiinnostanut. Onneksi kuplettilaulajana kunnostautunut Heikki Saari piti Tampereella kitarakoulua.

– Elettiin 50-luvun loppua, joten se ei ollut mitään rautalanka-poppia vaan perussuomalaista kuplettia ja kansanlaulua. Jonkin kirjan mukaan mentiin.

– Alle 10-vuotiaana aloin sitten heti tekeen biisejä. Ja pian olin jossain kellaribändissä Sammonkadulla.

Sirut ja Hair

60-luvun puolivälissä syntyi lauluyhtye Sirut. Sen ajan folk-tyyliin kolmikko: Jukka, Leo Airaksinen ja Aila Halminen. Stemmalaulua ja akustiset kitarat.

Tehtiiin kaksi singleä (Westerlundille ja Lovelle) ja käytiin keikoilla Yhtyettä myytiin tansseihin väliajalle.

– Se oli ihan kauheeta. Tuli ikuinen trauma. Jossain Risulahden lavalla lensi naamaan appelsiininkuoria ja tikkuaskeja, kun jengi halus tanssia.

Samoihin aikoihin Jukka oli löytänyt suomalaisesta musiikkikasvatuksesta jotain  kiinnostavaakin. Hän aloitti Tampereen Musiikkiopistossa lauluopinnot ja jatkoi niitä Tampereen Konservatoriossa.

60-luvun lopussa Tampereen Popteatteri valmisteli Hair-produktiota ja Sirut keksittiin mukaan. Taustalaulu vaihtui Jukan kohdalla Hudin rooliin; se tiesi tummaa sotisopaa koko kroppaan.

Tampereen Hairista tuli menestys ja suomalaisen hippikuumeen ilmentymä; 250 kohun saattelemaa näytöstä Tampereen teatterikesästä kiertueeseen ympäri Suomenniemen urheiluhalleja ja Pohjoismaihin. Unohtumaton osa kultti- ja kulttuurihistoriaa.

Woodoo ja Ahaa-teatteri

Vuodenvaihteessa 70-71 sai alkunsa Woodoo, kun Esa “Nätsi” Roswall ja Pentti Ilmonen olivat lähteneet Pentti Oskari Kankaan Seinähulluista ja innostuneet woodoo-rytmeistä. Jukka tuli laulajaksi sekä akustisen kitaran ja huilun soittajaksi. Neljäntenä mukaan tuli Alarik Repo.

Woodoo oli mukana Tampereen Popteatterin nukkenäytelmässä Huuto ihmisestä ja soitti Ruisrockissa 1971. Jouluksi 71 ilmestyi Finnlevyn UFO-merkillä albumi Taikakulkunen, sävellykset ja sanat Siikavireen. Bändissä ehtivät olla mukana myös Ippe Kätkä, Bert “Patti” Karlsson ja Raya (Raija Alenius) ennen kuin bändi hajosi keikkakysynnän hiipuessa.

Jonkin aikaa Jukka teki myös “oikeita töitä” opiskeltuaan oppisopimuksella kirjanpainajaksi, kunnes hänestä 1973 tuli Ahaa-teatterin kuukausipalkkainen säveltäjä-muusikko. Monelle tämän päivän nuorelle unelma-ammatti.

Tätä Jukan teatterikorkeakoulua kesti kahdeksan vuotta. Ympäri Suomea kiertäneellä lasten- ja nuorten teatterilla oli pari sataa esitystä vuodessa.

Erkki Mäkinen ja Liehuva liekinvarsi

Yksi käsikirjoittajista oli turkulainen näytelmäkirjailija Erkki Mäkinen, joka Jukkaan tutustuttuaan alkoi lähettää tälle laulutekstejä. Erkistä puhuttaessa palo hehkuu Jukan kasvoista:

– Erkillä oli ihan oma, tavallaan hiukan vanhahtava kieli, joka poikkesi täysin iskelmä- ja rock-kielestä. Erkille kesä oli suvi.

Jukka näyttää paksun mapillisen miesten kirjeenvaihtoa ja tekstiaihioita, kirjoituskoneella naputeltuja ja kellastuneita.

– Liehuvaa liekinvartta ei ensimmäisistä versioista kukaan muu tunnistaisi. Kimpassa tehtiin, Erkki kirjoittaja, minä muusikko, molemmat samaa maata. Ja niinhän se hyvä tuleekin. Tuntikaupalla aina istuttiin, Erkki kirjoituskone polvilla. Levylle yhteisistä lauluistamme on päätynyt kymmenen.

– Erkin kanssa aina naureskeltiin euroviisuja ja vähän rutistiinkin, että noita nyt tekee kuka vaan. Piruuttamme sitten tehtiin Neidon ryöstö (“Kaksi ratsua …), Kirka lauloi Suomen karsinoissa 1976 ja sija oli 4:s.

– Seuraavana vuonna päätettiin tehdä vielä hullumpi veto. Tuumittiin, että jos jokin on ihan mahdoton alku niin ainakin semmoinen että “tuolla metsässä makaa kuollut mies”.  Ja laulajaksi mahdollisimman karvainen mies eli Markku Blomqvist. Liehuva liekinvarsi oli karsinnan 8:s ja herätti huomiota; jäi elämään ja sai uusia faneja Timo Turpeisen 1991 levytyksellä.

Hengaillaan ja levy-ala

Miten Liehuvasta liekinvarresta tuli Hengaillaan?

– Tutustuin tv-työssä Jussi Tuomiseen ja tehtiin Kirkalle Euroviisuihin Tuhanteen aamuun laulun teen 1983. Kun jäätiin viidenneksi, sanoin Jussille, että mitäs jos tehtäis nyt Suomen euroviisuihin sellainen, jolla voittaa Me jo tarpeeksi pullikoitiin Mäkisen Erkin kanssa, joten nyt vois mennä näillä säännöillä ja lainalaisuuksilla. Heti alkuun kymmenen sekunnin tiukka veto, omankuuloisensa, tehdään nopee duuribiisi, jossa on selkeä ja tarttuva kertsi. Ja just niinhän se meni.

– Aluksi sekin tosin oli “notkuva Karibian biisi”, letkeä ja lähes puolet hitaampi. Sitten äkkäsin, että tämähän pitää vetää up-tempossa. Tarjottiin suoraan Kirkalle ja se päätti ottaa.

Kirkan ura oli rock-levyjen jälkeen suvantovaiheessa. Hengaillaan-albumista tuli hänen ensimmäinen kultalevynsä ennen Surun pyyhit-Halonen-Salmea. 

Sen jälkeen Jukka ei euroviisuihin enää säveltänyt kuin kerran (1986 Tulip 9:s). Hän oli tullut tästä lajista kylläiseksi ja totesi samalla, että levy-ala ei ollut hänen juttunsa.

– Millä alalla ootkin, niiden kanssa seurustelet. Mulla veri veti teatterin ja tv-draaman puolelle. Levybiisejä ei kannata tehdä pöytälaatikkoon vaan niitä pitää tehdä ammattimaisesti. Suurin ongelma on tekstit. Jos hyviä tekstejä löytyisi niin mikäs niitä olis säveltäessä. Itse teen muusikkotekstejä ja sitä kautta tiedän kuinka tekstejä tehdään ja mitä niiltä vaaditaan.

Jukan viimeinen levy laulajana oli Lauri Viidan laulumailla 1982.

– Silloin päätin, että nyt laulaminen jää, tästä eteenpäin elantoni itselle ja perheelle hankitaan draamasäveltäjänä. Sillä tiellä ollaan, enkä vuoden 1984 jälkeen ole tehnyt yhtään julkista keikkaa.

– Helppoa ei ole ollut, eikä leveää, mutta toivehommaa, enkä olisi silloin amatööriaikana uskonut, että vuodesta toiseen tulee töitä riittämään.

“Taiteen henki on nöyryys”

Jukka Siikavireen ura säveltäjänä on nykyhetkestä katsoen edennyt niin selviä polkuja, että luulisi kaiken takana olleen määrätietoisen suunnitelman. Kansakoululaisena kitaraoppiin ja biisejä tekemään. Teininä folk-trio ja Hair ja ovi auki teatterimaailmaan. Samaan aikaan toinen ovi tv-tuotantoihin. Levylaulujen maailmassa tarvittavat taiteelliset ja kaupalliset voitot, niin että voi “aikuisena” keskittyä siihen, minkä tuntee ammatikseen: näyttämö–, tv-draama- ja elokuvamusiikin säveltämiseen.

Ja virkistävänä sivupolkuna lastenmusiikkia.

– Johonkin Pikkukakkosen lastenmusasarjaan pyydettiin Sirut ja Seitsemän Seinähullua. Tv:n tarpeita varten tehtiin myös kokonainen lp, Kirsi Kunnaksen teksteihin aakkossarja Tuhatjalkaisen lauluja. Säveltäjänä salanimi Joonas H. Talikukko. Miksiköhän salanimi? En kai ollut muuten katu-uskottava…

– Sitten toimittaja Maija Koivula TV2:sta otti yhteyttä. Oli tulossa saksalainen Nukkumatti-animaatio. Siinä oli saksalainen tunnuslaulu, mutta haluttiin suomeksi ihan oma, alkuun ja loppuun eri. Tehtiin 1972 eka laulettu versio Raija Aleniuksen kanssa. Sittemmin se muutettiin instrumentaaliksi. Nukkumatti pyöri kakkosessa 32 vuotta. Ja nyt kun kakkonen lopetti, lupasin sen Maikkarin Juniorille, jossa Tapani Perttu lukee satuja. Äänitettiin uudestaan.

Unihiekkaa-laulusta löytyy tänä päivänä lukuisia levytyksiä kuten Brita Koivunen, Tony Halme, Raggars, Petri Ikkelä.

Kun pää oli auki, Jukka sävelsi 70-luvulla musiikin kahteen TV1:n lastennäytelmään. 80-luvulle tultaessa tahti alkoi kiihtyä ja koko vuosikymmenen ajan säveltäjä oli lähes kahden tv-näytelmän, tv-elokuvan tai draamasarjan vuosivauhdissa, melkein kaikki TV2:lle. Suuritöisimpiä olivat Kalle Pursiaisen ohjaamat Niskavuori-elokuvat.

90-luvulla työt vain lisääntyivät. Suurin osa niistä oli sarjoja, todellisena  järkäleenä 60-osainen Elämän suola 1996-98. Jyrki Niemen kanssa puoliksi tehty sävellystyö käsitti noin 1.200 music cueta eli erillistä musapaikkaa.

Ja aivan vuosikymmenen lopussa tuli ensi-iltaan Taru Mäkelän ohjaama pitkä teatterielokuva Pikkusisar, jonka säveltäjä nominoitiin musiikin Jussi-ehdokkaaksi.

Myös 90-luvulla melkein kaiken tv-musiikkinsa Jukka sävelsi TV2:n tuotantoihin, kuten 2000-luvun kaikki seitsemän tähänastista tv-produktiota.

Hyvässä melodiassa väline ei kuulu

80-luvun puolivälissä tulivat työkaluksi tietokoneet, kun midi keksittiin. Tv-säveltäjän tärkein työkalu on silti vuosikymmenestä toiseen ollut sekunttari. Nykyinen osui silmään New Yorkissa.

Mitkä ovat suurimmat erot tv:lle ja elävälle näyttämölle säveltämisessä?

– Teatterissa olen ollut paljon enemmän koko tuotantotiimissä mukana aiheen ideoinnista harjoituksiin. Aihetta pohdin yhdessä kirjailijan tai dramaturgin kanssa, olen usein mukana myös lauluteksteissä. Tv-työ sen sijaan on yksinäistä puurtamista, yhteistyötä ei ole kuin äänitarkkailijan kanssa loppuvaiheessa. Ja vaikka tv-sarjoissa voidaan varioida samoja teemoja, silti pitkänkin päivätyön tulos on usein vain muutamia minuutteja musiikkia, välillä alle minuutti valmista musaa. Inspiraatiota ei kannata jäädä odottamaan vaan työ vie mukanaan.

– Tv-työ on puoliksi musiikkidramaturgian tekemistä. Ohjaajat luottavat meihin; millä vimmalla tuohon repliikkiin mennään sisään, miten musa nostetaan tuon emotionaalisen kohtauksen pintaan, miten tuosta uitetaan silta seuraavaan kohtaukseen.

– Elävässä teatterimusiikissa pitää ajatella sitäkin, että muusikoilla on montussa mielekästä tekemistä. Tv-musiikki taas on joka tapauksessa mekaanisesti taltioitua. Siinä voi käyttää sämplejäkin siinä kuin muusikoita, riippuu millaista saundia haetaan, riippuu jutusta, fiiliksestä ja budjetista.

– Musikaali ei toimi, jos musiikki ei ole tarpeeksi hyvää. Tv:ssä musiikki ei ole samalla tavalla pääosassa vaan enemmän alitajunnassa.

Entä mikä on tv:ssä draaman ja tunnarin ero?

– Tunnari on sekuntipeliä. Sen pitää erottua; kun katsoja käy jääkaapilla, niin heti tunnistaa, että nyt se taas alkaa.

Ammattitaito siis on leivässä pysymisen a ja o. Mistä koulutus?

– Mulla tää on täysin itseopittua. Ja tietysti elokuvamusiikin kirjoista. Perusteos on Alexander R. Brinkmanin On The Track, A Guide to Contemporary Film Scoring.

Työhuoneen kirjahyllyssä on muitakin perusteoksia kuten Yrjö Oksalan oppikirjat Rytmioppi ja Nuottikirjoitus.

– Hän oli Tampereen konservatorion opettaja, joka kirjoitti harrastuksekseen oppikirjoja. Hän ymmärsi myös kevyttä musiikkia, mitä todisti sekin, että keikka oli ainoa luvallinen syy olla poissa teoriatunnilta. Oven päällä hänellä oli iso juuttisäkki, johon oli maalattuna: Taiteen henki on nöyryys.

Jukka on työskennellyt macilla heti 80-luvun puolivälistä lähtien. Aluksi telkänpönttö kulki selkärepussa. Nykyisen kaluston nähdessään maallikot tuumivat, että noillahan se on nykyään helppoa.

– Mutta ei se saa helppoa olla. Sekvensseri-ohjelman tai nuotinkirjoitusohjelman kanssa saa olla erityisen tarkkana, ettei tee niin kuin niillä olisi helppo tehdä, voi kyllä copypeistata ja tehdä palikkaleikkejä, mutta silti pitää myös jarrutella eikä uskoa helppoon ratkaisuun.

– Monesta biisistä erottaa, millä ja miten ne on sävelletty; kitaralla sointujen ja komppien päälle hyräilemällä, performerilla … Hyvästä melodiasta välinettä ei erota.

Sadan produktion raja lähestyy

Vuosina 1973-1981 Jukka Siikavire sävelsi musiikin kolmeentoista Ahaa Teatterin näytelmään. Ensimmäinen musikaali oli Lemmenlakko, joka esitettiin Seinäjoen kaupunginteatterissa 1978 ja Kotkan kaupunginteatterissa 1980.

Seuraavat musikaalit olivat Pintaliitäjät (Tampereen Työväen Teatteri 1986), Joulupukki (Rovaniemen kaupunginteatteri 1994-96) ja Pukin punainen (Rovaniemen Teatteri 2000-02). Siikavireen säveltämiä musiikkinäytelmiä ja näytelmiä on esitetty eri teattereissa 80-luvun alusta lähtien pitkälti toistakymmentä.

Kun musiikkiteatterin ja television näyttämöteokset, draamat, draamasarjat ja dokumentit lasketaan yhteen, lähestytään pian sataa eri teosta ja produktiota. Miten tämän kaiken on yksi säveltäjä voinut ehtiä?

Ullan tarina

Jo Ilpo Hakasalon tekemässä Helsingin Sanomien 50-vuotishaastattelussa vuonna 2001 Jukka Siikavire kertoo löytäneensä “ison musikaalin aiheen: Ullan ja keisarin.”

Jukka kertoi silloin, että Ulla Möllersvärdin ja Aleksanteri I:n tarina on alkanut kiehtoa aina vain enemmän. “Juttu on työläs, mutta musikaali tehdään, hän lupasi Ilpolle ja Hesarin lukijoille.

1800-luvun ja Suomen suurruhtinaskunta-ajan alkuvuosiin sijoittuva tarina oli löytänyt kotinsa jo Mika Waltarin romaanista Tanssi yli hautojen sekä T.J. Särkän sen pohjalta ohjaamasta elokuvasta. Ensimmäinen takapakki Jukalle tuli, kun Waltarin perikunta ei antanut lupaa kirjan pohjalta tehtävään musikaaliin vedoten siihen periaatteeseen, että mitään tällaisia lupia perikunta ei nykyisin anna.

– Sitten äkkäsin, että tämä historiallinen aihe on tietysti vapaa käytettäväksi. Ryhdyin Jorma Kairimon kanssa muiden töiden ohessa ideoimaan ja käymään läpi lähdemateriaalia siitä, mitä Porvoon valtiopäivillä ja Mäntsälän kartanon puutarhassa vuonna 1809 tapahtui ja miten tarina eteni sen jälkeen.

– Kuluneen kahdensadan vuoden aikana Ullasta ja keisarista on kirjoitettu lukemattomia ja keskenään ristiriitaisia versioita. Yksi Siikavireen ja Kairimon päälähteitä oli pastori A. Neoviuksen porvoolaiseen T-Klubben -julkaisuun kirjoittama artikkeli.

– Kun pari vuotta sitten kävimme Ullan haudalla, meille oli jo selvää, että kerromme tarinan nimenomaan Ullan näkökulmasta.

– Ensin kirjoitimme 85-sivuisen “romaanin”, joka työmateriaalina lähdimme sitten tekemään musikaalia tyyliin: tuo kohta laajennetaan musiikkinumeroksi ja tuo kohta näytellään puhuen.

– Tiivistimme tarinan muutamaan sivuun, teimme muutaman demon ja lähetimme joihinkin teattereihin. Neuvotteluja käytiin ja tavoitteena meillä oli, että teatterin on tehtävä sitova tilaus ja sopimuksessa nimet alla ennen kuin ryhdymme lopulliseen työhön.

Kun sitten Jukan jo entuudestaan tuntema Ahti Ahonen valittiin johtajaksi Ouluun, alkoivat palaset loksahtaa. “Oothan sää tätä monta vuotta jo saunassa puhunu” oli Ahonen tuumannut.

Oulun kaupunginteatterin sitoutumista kuvastaa se, että musikaaliin saatiin Suomen oloissa iso, 15 hengen orkesteri. Sovitukset musikaaliin on tehnyt Jyrki Niemi, jonka kanssa Jukalla oli musikaalia työstäessään lähes päivittäinen yhteistyö. Kapellimestarina esityksissä on Kari Veisterä. Ohjaus on Ahti Ahosen.

Musikaali sai merkittävän tunnustuksen jo valmistusvaiheessa, kun Valtion näyttämötaidetoimikunnan asettama musiikkiteatterijaosto asetti kahdeksan hanketta paremmuusjärjestykseen ja Keisarin valssi sijoitettiin kärkeen. Kolmelle annettiin tukea, Keisarin valssille eniten,  30.000 euroa. Saman erityistuen toinen hakuvaihe on juuri käynnissä, vientiin tähtäävästä jatkotuesta näille kolmelle produktiolle.

Keisarin valssin käsiohjelmassa Kairimo ja Siikavire kirjoittavat:

“Säveltäjälle tarina antoi mahdollisuuden tavoitella suomalaisen epookkimusikaalin omaa ilmettä. Valssi, tuo siveettömänä pidetty paritanssi oli juuri leviämässä tännekin. Erityisesti tarinamme aikaan toinen korva kuunteli Tukholmaa ja toinen Pietaria … Aikana, jolloin show-musikaalit ja erityyppiset laulunäytelmät ovat suomalaisen musikaalin valtavirtaa, uskomme myös romanttisen teatterimusikaalin löytävän yleisönsä.”

Mikä viheltäen tulee

Julkaistu

Elvis ry:n toiminnanjohtajan tehtävät syyskuun alusta jättänyt Martti Heikkilä on usein ehkäpä hiukan itseironisesti luonnehtinut itseään viheltäjä-säveltäjäksi. Sittemmin saimme tietää, että Martti oli hankkinut itselleen pianon ja myöhemmin myös laatukitaran (kuinka ollakaan sen merkki on Martin). Vaikka puhdasoppinen viheltäjä-säveltäjyys on hänellä näiden hankintojen myötä jäänemässä vähemmälle, on hän kuitenkin ollut vankkumaton teosten tasavertaisen kohtelun puolestapuhuja. Tämä tarkoittaa sitä, että Martti on aina nähnyt tekijänoikeudelliset perusteet tasavertaisina, oli kyseessä minkä ”genren” musiikki tahansa.

Jaan mielelläni tämän periaatteen hänen kanssaan. Joskus joidenkin on hyvin vaikeaa oivaltaa tekijänoikeuden ydintä, mistä teoksen luomiseen käytetyt tunnit tai lopputuloksen (laatu)luokitus ovat hyvin kaukana. Tämä ydin tarkoittaa sitä, että luomaasi teosta käytetään ja tämä käyttö tuottaa käyttäjälleen lisäarvoa tai jotenkin muuten arvioitavaa hyötyä. Näin syntyy oikeutus korvaukseen, jonka määrittely, jyvittäminen, jakaminen, verottaminen ym. ovat se jatkuva prosessi, joka kuuluu Elvisinkin keskeiseen toimintaan.  

Tässä työssä Martti on ollut poikkeuksellisen omistautunut. Ihailtavan hyvin hän on myös ottanut haltuun alallamme välillä hyvinkin monisäikeisiksi kehittyneet ongelmavyyhdet. Kun tämän yhdistää luonteeltaan joviaaliin heppuun, jonka kanssa niin sanotusti synkkaa, on vaikeaa kuvitella ketään, joka nämä saappaat täyttäisi.        

Mutta eipäs nuolaista! Kun keväällä Elvisiin haettiin uutta toiminnanjohtajaa, oli loppusuoralla useampikin todella hyvä hakija. Yhden heistä suhteen johtokuntamme oli harvinaisen yksimielinen ja niin valituksi tuli musiikin monitoimimies, armoitettu basisti, rock- ja popäänenmuodostuksen erikoisasiantuntija, säveltäjä ja sovittaja Reijo Karvonen.

Ryhtyminen yhdistyksemme toiminnanjohtajaksi ei ole ihan minkä tahansa pestin vastaanotto. Valitun tulee kehittyä ennätysajassa alamme asiantuntijaksi, joka osaa neuvoa jäseniämme missä tahansa ongelmassa, olla mukana Suomen Säveltäjien, Suomen Musiikkikustantajien, Teoston, Kopioston, Suomen valtion ja monien muiden osapuolten kanssa tapahtuvassa edunvalvontatyössä. Lisäksi edessä on yhä tärkeämmäksi painottuva kansainvälisten kuvioiden hetteikkö, joka vaatii englanninkielisen edunvalvontaslangin lisäksi sujuvia sosiaalisia taitoja smalltalkeineen.

Reijon kanssa aloittaminen on tuntunut helpolta, sillä hänellä on niin muusikko- kuin tekijätaustaa, aimo annos keikkakilometrejä takana, hyvä, tarpeen tullen myös riittävän kipeä huumorintaju sekä valioluokan tolkku päässä. Onnittelut vielä Reijolle ja valtaisat kiitokset Martille (joka kyllä onneksemme jatkaa vielä Elvisin edustajana useissa työryhmissä ja toimikunnissa sekä myös tämän lehden päätoimittajana).

*

Mitä mieltä muuten olette 140 vuoden suoja-ajasta teokselle? Jopa näihin lukuihin voidaan päätyä, jos EU:n uusi teoksen suoja-aikoja koskeva direktiivi menee ehdotetunlaisena läpi. Ehdotuksen aivan asiallinen pääpaino on äänitteen suoja-ajan pidentämisessä 50 vuodesta 95 vuoteen. Tähän liittyisi täydentäviä toimia kuten äänitetuottajien velvollisuus siirtää erilliseen rahastoon vähintään kerran vuodessa 20 % äänitteiden käytöstä saamistaan tuloista jaettaviksi esittäjille sekä ns. ”käytä tai menetä” -periaate, joka velvoittaa äänitetuottajaa julkaisemaan ja pitämään tuotteen markkinoilla oikeuksien lakkaamisen uhalla. Tätä osaa ehdotuksesta olemme päätyneet myös Elvisissä kannattamaan (onhan moni jäsenistämme myös esittäjä).

Sen sijaan se osa direktiiviremonttia, jossa todetaan, että useamman tekijän (yleensä säv. & san.) kyseessä ollessa koko sävelteoksen suoja-aika päättyisi vasta 70 vuoden kuluttua laskettuna viimeiseksi kuolleesta tekijästä, ei ole kannatettava. Esimerkki: sanoittaja X, 20 v ja säveltäjä Y, 90 v tekevät biisin. Y:n pian kupsahdettua ja X:n puolestaan eläessä yli 90-vuotiaaksi on lopputuloksena 140:n vuoden suoja-aika eli tuplat nykyisestä. Okei, esimerkki on hypoteettinen, mutta käytännössä suojan piirissä olevien teosten vapaiden osuuksien määrä lähtisi nousuun, esi-isien tekoset hyödyttäisivät lapsenlapsenlapsenlapsia… ja tämä olisi pois eläviltä tekijöiltä perikuntien hyväksi. Ymmärrettävästi myös kustantajat hyötyisivät laskutavan muutoksesta.

*

Päivän polttaviin kuuluu myös ns. työsuhdeolettaman tyrkyttäminen tekijänoikeuslakiin. Se tarkoittaa karrikoituna sitä, että jos tekijä viheltäisi tietynlaisessa työsuhteessa mojovan melodian pätkän, niin sen oikeudet siirtyisivät automaattisesti työnantajalle, ellei tekijä hoksaisi neuvotella asiasta erikseen. Tällaista tekijöille hyvin nurinkurista olettamaa ollaan ajamassa tekijänoikeuslakiin mm. suurten mediatalojen voimakkaasti lobbaamana.  Päätänkin siis tämän kirjoituksen alati iloisiin sanoihin: VASTUSTAN JYRKÄSTI!

Janne Louhivuori

Ajassa

Julkaistu

Valtaosalle meistä musiikintekijöistä lienee yhteistä se, että kaipaamme tekemisillemme huomiota ja musiikillemme kuuntelijoita. Ja kuuntelijoiden valintojen mukaan määräytyvät myös elantoomme vaikuttavat tekijänoikeuskorvaukset, joita maksetaan mm. konserteista, äänitetaltioinneista, sekä näiden edelleen välittämisestä eri medioissa. Vaikka niin sanottu tietoyhteiskunta, kaikessa hallitsemattomuudessaan, tekee kovasti tuloaan, on perinteinen radioaalloilla tapahtuva musiikin välittäminen edelleen varsin merkittävä alue musiikintekijän työn tuloksia ja elinvoimaa arvioitaessa. Vaikka hiljaisempi elämänmeno olisi toisinaan varsin paikallaan, on radiohiljaisuus tekijän kannalta huono asia. Siksipä kannattanee hieman kartoittaa millä taajuuksilla ja kenen ehdoilla nykypäivän radio- ja mediatodellisuudessa operoidaan. Ohessa muutamia havaintoja ja vinkkejä aiheeseen liittyen.

Radiosoittoon pääsevien kappaleiden aihepiiri on rajattu. Pääasiassa niiden tulee kertoa rakkaudesta ja siihen liittyvistä ihmissuhdekiemuroista. ”Minä” on sallittu aihe, myös ”Sinä” ja ”Hän” tulevat kysymykseen. Vuodenajat, kaukokaipuu, sekä maalais-/kaupunkilaisromantiikka kuuluvat niin ikään hyväksyttyjen aiheiden joukkoon, mutta ajankohtaisuutta ja kaikenlaista kantaaottavuutta tulee välttää. Musiikin pääasiallinen tehtävä nykypäivänä on toimia kuuloaistin kautta otettavana mielialalääkkeenä, joten sen tulee olla helposti nautittavaa, sivuvaikutuksia aiheuttamatonta, huomaamatonta, testattua ja turvallista. Myös huumorin käyttö tehokeinona on kiellettyä, koska kaikki huumoria sisältävä musiikki on automaattisesti huumorimusiikkia, toisin sanoen pilaa. Ja sitähän eivät kaikki ymmärrä, pahimmassa tapauksessa joku voi jopa loukkaantua. Radiokanavan musiikkipäällikön pahin painajainen on: ”Mitä jos joku kuulija ei tykkää tästä?”

Nämä ovat joitakin tiivistettyjä peruslähtökohtia nykypäivän kaupalliselle ja mediaystävälliselle musiikintekemiselle. Sääntöjä on vielä paljon lisää, kirjoitettuja ja kirjoittamattomia. Laulujen kirjoittajan kannattaa kuitenkin ottaa huomioon ainakin seuraavat seikat:

Itse musiikkia suurempi merkitys on oikeaoppisesti brändätyllä artistilla (tai ”nuoriso”musiikin yhteydessä kysymykseen tulee myös bändi). Esittäjän on täytettävä tietyt mediakiinnostavuuden määreet, joita ammattilaiset kutsuvat nimellä ”Seiskatason tosi-TV- ja NYT-liitekelpoisuus”. Tämän saavuttamiseen on tarjolla useita näennäisiä vaihtoehtoja, mutta loppujen lopuksi niihin kaikkiin vaaditaan osaava PR-taho, joka henkilökohtaisesti tuntee medioiden avainhenkilöt, ja jolla on käytössään riittävästi keinoja näiden voiteluun. Artistilla ja tämän esittämällä musiikilla ei ole todellista painoarvoa, ellei se näy ja maistu myös kanavapäälliköiden, sekä kulttuuri- ja viihdetoimitusten lautasilla ja laseissa.

Lähes jokaisella radiokanavalla on jotain, jonka saavuttamiseksi on tehty paljon arvokasta työtä, sekä teetetty kalliita tutkimuksia ja konsulttiselvityksiä. Tämä jokin on nimeltään profiili. Se on kanavan kaikkein pyhin ja kanavan olemassaolon perusta. Kaiken kanavaan liittyvän toiminnan tulee tapahtua profiilin asettamien rajojen sisällä, siitä ei lipsuta. Mikäli näin kävisi, niin joku ei mahdollisesti pitäisi siitä. Pahimmassa tapauksessa tämä joku olisi koko homman rahoittava mainostaja, joka valitsee käyttämänsä kanavan nimenomaan sen profiilin perusteella. 

Äkkiseltään luulisi ettei valtakunnallisilla, lupamaksuin rahoitetuilla kanavilla olisi tarvetta yhtä tiukkaan profiiliin, mutta tämä luulo on osoittautunut vääräksi. Vaikka näillä kanavilla ei virallisesti mainostajia olekaan, niillä käytännössä kuitenkin on erinäisiä yhteistyökumppaneita, joiden toiveet tulee ottaa huomioon, yhteisen edun nimissä. Muun muassa tämän vuoksi ei ole lainkaan samantekevää minkä levy-yhtiöiden julkaisut päätyvät soittolistoille. Onhan toki päivänselvää, että kun jotain tarjotaan tarpeeksi isolla volyymillä, niin sitä ei yksinkertaisesti voi arvioida samoilla parametreilla muiden kanssa. Ja vaikka varsinainen mainostaminen on kiellettyä, niin ainahan on olemassa listat, haastattelut ja kaikenlaiset kivat kilpailut. Niillä kyllä saadaan kuulijoiden kiinnostus ohjattua oikeisiin osoitteisiin, ja yhteistyökumppanit tyytyväisiksi. Vaikka lupamaksuja maksavan kansan käsi onkin se joka ruokkii, niin onhan nekin kädet otettava huomioon, jotka tarjoilevat jälkiruokia. Ja konjakkikahvit päälle. 

Lopuksi pari uunituoretta esimerkkiä alalta: Bändi X esiintyi kaupallisen radiokanava Ö:n puistokonsertissa. Esiintymispalkkiota ei maksettu, mutta esiintyminen oli ehtona sille, että kanava ottaa bändin uuden sinkun soittolistalle. Toinen esimerkki: Bändi Y esiintyi kotimaisella rockfestivaalilla. Minimaaliseen esiintymiskorvaukseen sisältyivät valtakunnallisen TV-kanavan taltiointi- ja esitysoikeudet. Muusikkojen Liiton ja kanavan välillä solmittu työehtosopimus kierrettiin kätevästi sijoittamalla kyseiset pykälät bändin ja festivaalin väliseen esiintymissopimukseen.

Molemmissa tapauksissa toimivat pelimerkkeinä iänikuisen promootioarvon ohella nimenomaan myös tekijänoikeustulot. Ne ovat nykyään entistä kovempaa valuuttaa, eivätkä ainoastaan tekijöille ja sisältöjen jakelijoille, vaan mielikuvatasolla myös kaikille muille. Mutta tokihan niistäkin voidaan tinkiä, jos vastikkeena on lisää promoa ja sitä paljonpuhuttua ”tunnettuutta”. Toimialamme kuitenkin perustuu pitkälti unelmille, ja lopulta jokainen yksin joutuu määrittelemään tariffit omille haaveilleen. Pitäisiköhän tekijänoikeuskorvausten väärinkäytölle palkkioneuvotteluissa silti koittaa pistää vähän kampoihin, ehkä jopa yhteisvoimin…?

Luomisvoimaista syksyä!

toivottaa Tommi Lindell

mail@tommilindell.com