Musiikintekijät -logo

KOLME KURKISTUSTA KRISTALLIPALLOON

KOLME KURKISTUSTA KRISTALLIPALLOON

Herra X huomaa mielensä askartelevan, jälleen kerran, tulevaisuuttaan koskevien kysymysten äärellä.

Onko se muutospelkoa? Vainoharhoja? 40-kympin kriisi?

Vai vaan älyllisen eläimen selviytymisstrategiaan kuuluvaa aivotoimintaa?

Niin tai näin, X vetää ylleen velhon kaavun ja painaa planeettahatun päähänsä.

Ja taas sitä mennään, hyppää kyytiin!

ENSIMMÄINEN KURKISTUS:

VANHENEVA MUUSIKKO JA ELÄKEPOMMI

X seisoi keittiössä tuijottaen kirjeen sisältä paljastunutta eläkeraporttiaan. Onneksi lihaveitset olivat siististi paikoillaan, eivätkä lojuneet käden ulottuvilla. Sillä 41-vuotiasta X:ää eivät odottaneet kultakello tai lihavat eläkevuodet. Harvaa rockmuusikkoa odotti. Saapuneen raportin mukaan hänelle oli kertynyt hikisistä työvuosista 75 euron kuukausittainen työeläke. Osakiitos Teoston, jonka tekijänoikeustulot eivät kassaa olleet kartuttaneet.

Tosin jo eläkeikä 65-vuotta olisi ollut X:n tyyppiselle hermojensa äärirajoilla toimineelle tekijälle aikamoinen saavutus. Kuten monelle kollegallekin. Helpotusta ei näköpiirissä ollut, ja tulevaisuuden toimeentulo sumuverhon peitossa. Jatkuisiko keikkailu vanhoilla päivillä, tyyliin: täältä ikuisuuteen? Harvalla kävi niin onnekkaasti. Vastaan tuli viimeistäänkin terveys. Keikkailu oli matkustamisineen ja yövalvomisineen kovaa puuhaa, sen tiesi jokainen sitä harrastanut.

Ehkä epävarmuuteen tottui, ehkä ei. Ehkä se nakersi sisuskaluja hiljaa, räjähtääkseen jonain kauniina päivänä käsiin. Ainakin se piti X:n hereillä ja valppaana. Nälkäinen susi saalisti toisin kuin pullea susi. Ei ollut mahdollista vaipua varman elämän ruususenuneen. Ainainen uuden etsijä, kyseenalaistaja, sitähän musiikintekijä X:n mielestä parhaimmillaan oli.

Mutta oli tilanteella kurjempikin puolensa. Yhteiskunnan suojaverkot olivat madonsyömät, läpi putoili yhä enemmän kansalaisia ja X kuului siihen sakkiin. Freelancer X:llä ei ollut työterveydenhuoltoa, eikä työttömyyskassaa. Vaikka hän maksoi veronsa kuten kuka tahansa kunnon kansalainen.

KENTTÄTUTKIJA

X punnitsi vaihtoehtoja:

– No jos kuitenkin se keikkarintama. Esiintyväthän bluesäijätkin kasikymppisiksi.

Ja niinpä hän päätti tehdä asiassa hieman kenttätutkimusta. X kävi läpi päivänlehdestä illan tarjonnan ja rengasti aiheeseensa osuvimmat.

Illan saapuessa X singahti kaupunkiin. Terassienvalot loistivat, kesäyö oli lämmin. Hänen onnekseen musiikkitarjonnasta oli löytynyt useampiakin ikämiessarjalaisia.

X asteli keskustan rockklubin portaat alas. Illan artistina oli tuttu nimi, johon X oli ihastunut jo 80-luvun alkupuolella, käynyt silloisena teininä sen monilla keikoillakin.

60-luvun lopulla aloittaneen englantilaisen The Pirates -yhtyeen (alunperin solistinsa Johnny Kiddin taustabändi) maineenpäivät olivat säilyneet hyvin kannattajien sydämissä ja klubissa oli hyvin väkeä arki-iltanakin.

Vihdoin vanhat miehet kapusivat lavalle. Merirosvot soittivat ennen energiaa puhkuneen repertuaarinsa lähes puolet hitaammilla tempoilla. Omintakeisen sähkökitaran komppisoolotyylin kehittäjä Mick Green (s.1944) seisoi hymyillen paikallaan, eikä rehkinyt Telecasterillaan vanhojen aikojen malliin. Se ei ollut ihme sillä mies oli saanut sydänkohtauksen lavalla muutamaa vuotta aiemmin. Yleisölle meno maistui ja se hurrasi,  mutta X ei ollut varma olisiko hän halunnut nähdä esikuviaan moisessa kunnossa.

– On myös taito pistää pillit pussiin oikeaan aikaan, X totesi jyrkkänä.

Seuraava pysäkki. Kotimaan aikalaispojat Stadi Twisters löytyi Etu-Töölön jazzikkaasta kellariklubista, riveissään Hasse Walli (s.1948), Kim Brown (s. 1945), sekä  seuraavan vuosikymmenen polvea edustanut Henry Ojutkangas (s.1952).

Ukot räiskivät setissään menemään vanhaa rock’n’rollia ja rytmibluesia 40-60 -vuotiaista koostuvan yleisön rollatessa mukana. Tällä sukupolvella oli kolmen soinnun blues -kaava verissään. Tämä oli sitä kansansyvienrivienmusiikkia – kansanmusiikkia, sanan varsinaisessa merkityksessä. 

Bändi jätti klassikoiden nerokkaat alkuperäissovitukset ja nyanssit väliin tulkiten materiaalinsa jamipohjalta. X ei tiennyt itkeäkö vai nauraa? Toisaalta, keikkabändin veri punnittiin yleisön reaktioissa, sekä myydyn kaljan ja juomien määrässä. Siltä osin illan esitys täytti kriteerit.

X koetti visioida itseänsä lavalle kuusikymppisenä. Ei onnistunut.

– Eipäs aleta synkistelemään, vaikka 80-luvun dekadenssin lapsia ollaan, X murahti itselleen, keikkailu on intohimolaji. Se jolla kyseinen tauti on, se tarvitsee sitä elääkseen. Raha on sitten toinen juttu.

TOINEN KURKISTUS:

VIRTUAALINEN PELASTAJA TULEE!

X viritteli mielessään virttä, joka ei ollut uusi:

– Olisiko internet sittenkin pelastus. Tuo päivittäin miljoonia ihmisiä koukuttava  maailmankattavaseitti, virtuaalinen universumi, josta löytyy jumalia, kuulijoita ja sanaa joka lähtöön?! 

X:n suhde nettiin oli vähintäänkin kaksijakoinen. Oli selvää että netti oli luonut tekijöille uuden yleisön. X:n bändien Myspace-sivustoilla vieraili parhaimmillaan sata kävijää päivässä. Ja erään pumpun sivuilla oli käynyt jo 16.000 ihmistä, mikä ei kylläkään ollut netissä mikään ihmesaavutus.

– Maksaisipa jokainen kävijä vierailustaan, musiikin kuuntelusta ja videoiden katselusta, edes euron tai vaikka 20 centtiä, niin siinähän olisi bändille jo pesämunaa musiikintekoon, X huokasi.

Mutta ei. Netissä kaikki oli ilmaista. Ainakin siltä näytti. Tosin palvelimet keräsivät käyttäjistään arvokasta tietoa ja jokainen liike tallentui. X:n käyttäessä mm. Googlen ilmaista sähköpostia hän antoi postinsa tietämättään palvelimen käyttöön. Tämä käsitteli ne, profiloi X:n ja tulevaisuudessa syöttäisi hänelle täsmämainoksia.         

Entä netti marginaalitason kaupallisena jakelukanavana?

X oli avannut uuden sivun levymerkkinsä historiassa. Levymerkin omakustannealbumit olivat nyt myynnissä netissä sähköisessä muodossa. Yhden musiikkikappaleen lataus maksoi yhden euron ja koko albumin (kaksitoista biisiä) kymmenen euroa. Musiikin järjestäminen nettimyyntiin oli ollut helppoa. Palveluntarjoajat olivat itse lähestyneet X:ää, tietty sähköpostitse. Niitä oli koti- ja ulkomaisia. Kotimainen versio oli X:n käsityksen mukaan lisenssi, mutta asiat sai sentään hoidella suomen kielellä. Palvelun käyttäjäksi liityttyään oli mahdollista ladata musiikkiaan suoraan myyntiin jopa kotikoneelta. Musiikin myyntitulosta yhtiö rokotti 12 %.

– Jos ei muuta, niin ainakaan turhia välikäsiä ei näissä kaupoissa tarvita, X myhäili ja jatkoi ajatusleikillä. Jospa hän keräisi nettiyleisöltä seuraavina vuosikymmeninä varat puuttuvaan eläkekassaansa?

KOLMAS KURKISTUS:

PEIKKO ON TÄÄLLÄ TAAS!

X nosti eteisenmatolta Suomen Pravdan, tuon suurilevikkisen helsinkiläisen sanomalehden ja marssi keittiöön lukeakseen sen.

Etusivun mainostilan olivat ostaneet italialainen automerkki (hei se on globaalimaailmantalous, ei mitään kansallisuuksia, hönö), kylpyhuonelaattaliike, kameraobjektiiveja kauppaava fotoliike (lintubongareille, olihan syysmuutto parhaimmillaan), silkkineule- ja nahkatakkipuoti (niin ilmat olivat todellakin jo kylmenneet, mittari näytti alle plus kymmentä celsiusta).

X avasi lehden. Pääuutissivu kuulutti torakan kokoisilla kirjaimilla paperitehtaiden lopettamisuhasta eri puolella Suomea. Ei uutta auringon alla. Mutta tällä kertaa paperijätit suunnittelivat laittavansa lähivuosina tehtaistaan pihalle yhteensä viisituhatta ihmistä!

Taantuma niittää viljaa. Ja uhrit itkevät työrukkaseen hiljaa, X runoili mietteissään.

Viikatemies oli ollut liikkeellä jo vuoden päivät, jos osasi seurata osakekursseja. Pystyikö niitä olla seuraamatta, jos omisti tv:n? Amerikkalainen talouskupla oli puhjennut. Eivätkä edes presidentti Bushin koplan idän öljymaiden valtaus ja suursota olleet voineet haudata alleen tätä tosiseikkaa.  

X:lle tilanteessa oli paljon tuttua. Ja se herätti hänessä pahaenteisiä väristyksiä.

Vuonna 1991 hän oli risteillyt yhtyeineen Amerikassa, jossa lama oli ollut päivän sana. Suurvalta oli käynyt sotaa Persianlahdella Austinin keskustan lasitettujen bisnestemppeleiden loistaessa auringossa tyhjyyttään, ikkunoissaan for sale -kyltit. Ja New Yorkin yössä oli Ismo Alanko laulanut poikien kasetilta Suomen pudonneen puusta. Pian puntit tutisivat kunnolla Suomessakin.

Jo seuraavana vuonna X oli kiertänyt yhtyeineen Suomen talvessa selvitystilassa olevien, konkurssiin vajonneiden, hotellien bändi-iltoja. Mukanaan ohjelmatoimiston ohjeet ottaa keikkapalkkiot ehdottomasti käteisenä!

Kiertue oli jäänyt kokoonpanon viimeiseksi.

Nyt noista päivistä oli aikaa. Ja useampi litra vettä virrannut Vantaassa.

Uusi vuosituhat oli alkanut X:llä hyvissä merkeissä. Paha karma oli saanut väistyä. Hän oli perustanut oman levymerkin ja aloittanut pienimuotoisen julkaisutoiminnan. 2004 oli ollut se varsinainen comeback-vuosi, kahden uutuusalbumin ja kakkosromaanin muodossa.

Keikkamarkkinat olivat avautuneet ja hän oli esiintynyt eturivin festivaaleilla 14-vuoden tauon jälkeen. Nyt lämmintä suhdannetta oli kestänyt jo viidettä vuotta. Ja jälleen ilmassa viileämpiä tuulia.

Talouden lihavat vuodet olivat takana, sen huima nousu.

– Aika näyttää millä tavoin taantuma iskee tällä kertaa, X mietiskeli.

Kristallipalloa hänellä ei ollut. Joten oli parempi pysytellä faktoissa.

2009 tulisi olemaan X:n juhlavuosi. Hänen levymerkkinsä täyttäisi pyöreät 10 vuotta. Ei ollut pikkujuttu että katalogista löytyisi vuosirenkaiden verran kunnianhimoisia äänitteitä. Se oli saavutus lähiöpojalta, joka oli aikanaan ihastunut äänittäviin kasettimankkoihin ja niillä bändiensä tekemien nauhoitusten saundiin.

X oli täyttänyt unelmansa ja saanut paljon enemmän kuin olisi hurjimmissa unissaan voinut nähdä.

– Ei yksi lama unelman voiman rinnalla paljoa paina, X rohkaisi itseään ja nauroi. Hänhän kuulosti aivan eräältä puhuvaa nukkea muistuttavalta poliitikolta.

Teksti ja kuvat: Jussi Sydänmäki 


Herra X


Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 3/2008

Selaa lehden artikkeleita