EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Pieni asia Teostolle, mutta...

Tekijä: Nina Lith

Pieni asia Teostolle, mutta…

Julkaistu

Entisenä Teoston johtokunnan jäsenenä ymmärrän varsin hyvin, että yhdistyksen henkilökunnalla on jatkuvasti toinen toistaan vaativampia projekteja työn alla. Niitä he hoitelevat tukka putkella.  

Nyt henkilökuntaa ei semminkään käy kateeksi, kun koko tekijänoikeuskenttä on vähintään yhtä sekaisin kuin Sleepy Sleepersien tavaroiden säilytystila laulussa: ”On niin hikikin ja kaappikin on sekaisin.”

Siitä huolimatta tohdin sanoa, että yksittäisen tekijän akuuteimmat huolet ja riesat muodostuvat monta kertaa pienistä arjen asioista. Siis sellaisista, jotka ovat hyttysen ilmavaivojen luokkaa verrattuna norsun järeään ponnekaasutöräykseen. Silti hyttynenkin tekee sitä. Siis päästää ponnekaasuja. Tai en ole varma, mutta luulen niin. Täytyykin varmistaa asia Peteliukselta Luontoillasta.

Tämä oli ns. small talk-osuus ja nyt asiaan. Teosto korostaa joustavuutta ja yhteistyökykyä asiakkaitaan ja jäseniään kohtaan. Vuosittain on järjestetty ja varmaan taaskin järjestetään tilaisuuksia, joissa henkilökunta kertoo meille toiminnoista ja haluaa kuulla palautetta sekä ideoita.

  

Olen esittänyt joissain noissa tilaisuuksissa sekä vuosikokousten yhteydessä tietohallinnossa työskenteleville henkilöille pientä verkkoasiointiin liittyvää korjausta. Sitä ei ole otettu kuuleviin korviin.

Asiani on, että kun teen teosilmoituksen netin kautta ja pyydän siitä vahvistuksen sähköpostiini, en ole sen paluuviestin ulkomuotoon tyytyväinen.  Otsikko alkaa: ”Teosto on hyväksynyt…”.  Sen enempää siinä ei sitten viestiä avaamatta mahdukaan näkymään.  Ainakaan Macissa. 

Minulla on nyt sähköpostini web-korttikansioissa useampi sata vahvistusta, joissa kaikissa on tuo sama otsikko. Jos haluan tsekata jotain juttua tietyn biisin kortista, saan raplata auki melkein kaikki viestit ennen kuin se oikea löytyy. 

Olen itse aikanani opiskellut useampia ohjelmointikieliä ja tunnen jonkin verran sitäkin infraa.  Siksi ajattelen, ettei olisi kovinkaan suuri juttu muuttaa vahvistuksen otsikkoa niin, että ilmoitus alkaisikin biisin nimellä. Siis esimerkiksi: ”Minä rakastan sinua, Teosto on hyväksynyt jne…”. Silloin saisin kaikki kortit aakkosjärjestykseen ja nimen alusta voisin tunnistaa, minkä biisin kortti on kyseessä.

Miten minulle on sitten perusteltu, ettei tätä muutosta haluta tehdä? Esiin on tullut kaksi syytä.

1. Noita ilmoituksia ei kuulemma pitäisi lainkaan arkistoida sähköpostiin.

2. Keneltäkään muulta ei ole tullut palautetta asiasta.

Kohtaan 1 olen sanonut, että on ylimääräinen ja turha työ kopioida viestin sisältö, nimetä se uudelleen ja siirtää sitten johonkin muuhun tiedostoon pois sähköpostista, koska pienellä muutoksella niin ei tarvitsisi tehdä.  Haluan nimittäin säilyttää vahvistuksia sähköpostiin tehdyssä kansiossa.

Kas, kun me ihmiset emme aina toimi niin järkevästi kuin järkevät ihmiset toivoisivat meidän toimivan.  

Kohtaan 2 voin sanoa vain, että olisi melkoinen ihme, jos tämä pikku pulma olisi vain Jorma Toiviaisella. Nyttemmin kavereilta kyselyjä tehneenä ainakin muut Mac-persoonat ovat havainneet saman asian. He ovat vain olleet hienotunteisempia. Onneksi tuo pahe ei kuulu hyveisiini. Kissa on nostettava pöydälle, kun on sen aika. Vaikka se sitten olisi pienempikin kissa.

Esitän siis täten jälleen kerran, että web-teosilmoituksen vahvistusviesti rupeaisi alkamaan mahdollisimman pian sen asianomaisen biisin nimellä.  

Kiitoz!

Jorma Toiviainen

Sävelletään työsuhteessa

Julkaistu

Suomen tekijänoikeusjärjestelmä muuttuu dramaattisesti, jos hallitus onnistuu toteuttamaan tekijänoikeuspoliittiset hankkeensa. Muutos heikentää tekijöitä ja vahvistaa yritysten asemaa. Tekijänoikeusjärjestöt eivät välty muutokselta.

Ajankohtaisin on hanke työsuhdeolettaman ottamiseksi tekijänoikeuslakiin. Hallitus kaavailee tuovansa esityksen lähiaikoina eduskuntaan.

Olettama tarkoittaisi sitä, että työsuhteessa olevien tekijöiden oikeudet siirtyisivät lain nojalla työnantajalle kokonaisuudessaan rajoittamattomaan käyttöön oikeuksien koko voimassaoloajaksi.  Teoriassa jäisi mahdollisuus sopia toisin tai noudattaa alan vakiintunutta käytäntöä.

Niin tyhmiä työnantajia ei olekaan, että he lähtisivät sopimustielle, kun oikeudet jo lain mukaan tulevat heille rajoituksetta. Muutos nykykäytäntöön on käänteentekevä. Nykyisin on runsaasti esimerkiksi työehtosopimuksia, joissa oikeuksista sovitaan. Muutos tulee erityisesti vaikeuttamaan muusikkojen, näyttelijöiden, ohjaajien, journalistien, tutkijoiden ja muiden tällaisten työntekijöiden tilannetta.

Pelkään pahoin että säveltäminen tulee jatkossa olemaan yksi teosten tekemisen muoto, joka puetaan työsuhteen kaapuun. Sovittaminen, sanoittaminen ja miksei pienten ja suurtenkin teosten tekeminen voi hyvin tapahtua työsuhteessa. Työnantajien kannattaa maksaa tekijöille palkkaa, jos se tekijänoikeuslain mukaan turvaa heille teoksiin rajoittamattomat oikeudet.

Työ- ja elinkeinoministeriön ylimmältä tasolta on minulle vahvistettu, että hallituksen tarkoitus on työsuhdeolettaman avulla parantaa yritysten asemaa. Se tarkoittaa, että tekijöiden asemaa heikennetään. Yhteiskunta ei tässä asiassa voita mitään. Päinvastoin se edistää tekijänoikeuksien ja niihin perustuvien tulojen kasautumista harvoille omistajille, jotka lisäksi ovat usein ulkomaisia. Musiikkialan toimijat tietävät miksi suuret ovat niin suuria. Ne ovat ajan mittaan ostaneet paljon pieniä.

Tekijänoikeusjärjestelmän muuttamiseksi tapahtuva hallituksen työ on saanut edetä melko lailla häiriöttä. Ei ole näkynyt paljonkaan tekijöiden tai tekijänoikeusjärjestöjen puheenvuoroja, joissa hallituksen hankkeet kyseenalaistettaisiin.

Tekijänoikeusjärjestöjen osalta suu on supussa. Keskeisissä järjestöissä on aivan liian paljon kustantajia ja tuottajia estämään tekijöitä puolustavat kannanotot ja muut toimet.

Tulevaisuudessa tilanne vain pahenee jos hallitus onnistuu lainsäädännöllä edistämään oikeuksien siirtymistä työnantajille eli kustannusyhtiöille, levy-yhtiöille ja muille vastaaville. Tekijät ovat pian tekijänoikeusjärjestöissä sivustakatsojan asemassa.

Vielä on aikaa yrittää vaikuttaa lainsäätäjiin. Tehkää se.

Raimo Vikström

Kunniapuheenjohtaja

Suomen Muusikkojen Liitto ry

Laulu Venäjästä

Julkaistu

Viime vuoden lopulla julkaistiin Suomessa tieto, että yksi 1970-80-lukujen kuuluisimmista neuvostoliittolaisista laulajista Muslim Magomaev oli kuollut 66 vuoden iässä. Neuvostoliitossa Muslim Magomaevin nimi oli kuulu Moskovasta maan kaukaisimpaan kolkkaan asti. Hänen levyjään myytiin miljoonittain. Hän oli kansallisuudeltaan azerbaidzalainen ja syntyisin Bakusta. Tästä huolimatta hän lauloi puhtaasti venäjäksi ilman tyypillistä kaukasialaista aksenttia.

Magomaev opiskeli laulua Italiassa tunnettujen pedagogien opissa ja hän soitti näppärästi pianoa. Naimisissa hän oli Bolsoi-teatterin oopperalaulajan Tamara Sinjavskajan kanssa. Hän esitti tuolloin lähes kaikki tunnetuimmat neuvostoiskelmät. Häntä kunnioitettiin ja rakastettiin.

Laulajan kuoltua monet hänen estradimaailman nimekkäät ystävänsä lausuivat, että hän oli ollut hyväsydäminen ja kiltti ihminen, jonka poismeno oli ollut heille hyvin raskas.

Vaikka olen asunut jo monia vuosia Suomessa, olen silti voinut seurata Venäjän tv:stä tämän vanhentuneen herrasmiehen elämää. Häntä kuvattiin istumassa hienossa kauniiden antiikkiesineiden koristamassa huoneessa. Hänen vieressään oli huolehtiva, uskollinen eläkepäivien elämänkumppani, laulaja Tamara Sinjavskaja.

Kiinnitin huomiota maestron nykyisen ajan tapaan ahneesti polttaa savuke savukkeen perään ikään kuin hän muka nauttisi jokaisesta henkosesta. Kuitenkin hän peitti huonosti sillä hermostuneisuuttaan ja ärtymystään uusia Venäjän estraditaiteen valtiaita kohtaan, jotka suhtautuivat Magomaeviin kuin vanhentuneeseen muistutukseen historian hämärään hävinneestä neuvostomenneisyydestä.

Joskus kunniasta ja jo kauan sitten tuhkaksi muuttuneiden ihailijoiden palvonnasta väsyneenä maestro sirotteli loistavasta menneisyydestään kertoviin tarinoihin valituksia entisten valtaapitävien kovasta kohtelusta häntä kohtaan. Niinpä! Hänestä tuli 31-vuotiaana nuorin Neuvostoliiton kansantaiteilija, mutta vasta kun Azerbaidzanin johtaja Geidar Aliev oli soittanut Leonid Iljitsh Brezneville. Hänet pakotettiin ulkomailla laulamaan neuvostolauluja, mutta hän – Muslim Magomaev – lauloi “rohkeasti” italialaisia iskelmiä.

Eräs venäläinen rouva väitti taannoin, että hänen tyttärensä, joka ulkonäöltään oli tyypillisen azerbaidzanilaisen näköinen, olisi Magomaevin lapsi. Tähän laulaja vastasi naisen sairastavan skitsofreniaa tai olevan huijari. Dna-näytteeseen hän ei suostunut.

Vuonna 1971 asuin vielä Leningradissa eli nykyisessä Pietarissa. Eräänä päivänä huomasin runoilija A. Levuskinin runon Venäjä ilmestyneen. Hänen runoissaan ei ollut pienintäkään vihjausta kaikkien jo kyllästymiseen asti kuultuun kommunistiseen ideologiaan. Sain siitä inspiraation ja syntyi Laulu Venäjästä.

Maestrolle laulua tarjoamaan

Mutta mille laulajalle sen voisi antaa esitettäväksi. Varmaankin kaikkein sopivin esittäjä olisi Muslim Magomaev mutta hän asui Moskovassa.

Tunsin erään musiikkitoimittajan yleisliittolaisesta radiosta. Hänellä oli ohjelma Hyvää huomenta. Tämä kansallisuudeltaan latvialainen naistoimittaja suhtautui minuun hyvin ja valitsi monta kertaa laulujani esitettäväksi satojen muiden laulujen joukosta koko neuvostomaan kuultavaksi. Kuulijakunta oli siis suuri.

Päätin siis matkustaa Moskovaan esittelemään Hyvää huomenta -ohjelman toimituskunnalle uuden lauluni Venäjästä. Saavuin radiotalolle, nousin toimituksen kerrokseen ja seisahduin hämmästyneenä massiivisen lasioven eteen, joka sulki sisäänpääsyn leveään käytävään. Edessäni seisoi Muslim Magomaev ja kaksi muuta ihmistä, jotka ilmeisesti olivat hänen ystäviänsä.

Magomaev oli nuoreksi mieheksi pitkä ja vahva ruumiinrakenteeltaan. Esittäydyin kohteliaasti maestrolle: “Hyvää päivää. Olen Fridrich Bruk Leningradista, säveltäjäliiton jäsen.” Pyysin lupaa näyttää uuden lauluni tai antaa pianopartituurin tutustumista varten.

Yllätyksekseni kansantaiteilija Magomaev huomaamattomalla mutta selvästi harjoitellulla käden liikkeellä (vasemmalla vai oikealla – en muista) löi minua määrätietoisesti rintaan. Lensin maestron luota rappusten toiseen päähän. Kun tulin tajuihini (ilmeisesti hetken ajaksi olin menettänyt tajuntani) huomasin, että makasin muutaman askeleen päässä paikasta, jossa olin tavannut Magomaevin. Maestro ja hänen seuralaisensa olivat hävinneet.

En enää halunnut mennä Hyvää huomenta -ohjelman toimitukseen. Astuin junaan ja matkustin takaisin Leningradiin.

Radiosoitosta kiellettyjen listalle

Laulu Venäjästä -laulun kohtalo osoittautui yllättävän onnelliseksi vaikka alku olikin synkkä. Siitä kiinnostui lahjakas laulaja Jevgeni Nesterenko. Hän esitti sitä innolla ja sitä soitettiin kymmeniä kertoja Neuvostoliiton eri radiokanavilla.

Vuonna 1972 venäläisen johtavan säveltäjän Anatoli Novikovin (jonka tunnetuimpia lauluja on mm. Tiet – alkup. san. Lev Oshan, suom. Saukki) suosituksesta Laulu Venäjästä julkaistiin lehdessä nimeltä Kerho- ja harrastustoiminta, jonka painos oli yli 166.000 kappaletta.

Laulajana Jevgeni Nesterenko saavutti vähitellen maailmallakin kuuluisuutta. Nykyisin hän asuu Wienissä. Kaupungin maistraatti on myöntänyt hänelle kunniakaupunkilaisen arvon.

Pakotetun Neuvostoliitosta lähtöni jälkeen vuonna 1973 Laulu Venäjästä pyyhittiin yli ja sen esitykset kiellettiin. Mutta uskon, että nyt on lähellä se päivä, jolloin se taas alkaa kaikua yli sen suuren maan, jolle laulu on omistettu.  

Fridrich Bruk

Muslim Magomaevin kotisivu www.magomaev.info

Viisikymppisten vuosi 2009

Julkaistu

Vuonna 2009 popin kuningatar astuu vihdoin maamme kamaralle ja viisikymppisten vuosikerta 1959 juhlii.

Herra X käynnistää jälleen aikakoneensa ja kiitää pitkin madonreikää 25-vuoden taakse aikakirjojen numeroyhdistelmään 1984.

Ja löytää tuttuja hahmoja.

Hyppää miehemme mukaan, paina kellohattu päähän, kiristä turvavyö ja  anna X:n aluksen viedä.

1984

Tuona vuonna johon maailmankuulu George Orwellin tulevaisuusfiktio sijoittuu istui, 16-vuotias herra X kotisohvallaan ja tuijotti tv:tä. Hän oli lukion ekaluokkalainen, ja seurasi Levyraatia. Maailma ei ollut muuttunut totalitääriseksi. ”Isoveli” ei valvonut joka ajatusta. Tosin televisio määritti pitkälti maailmankuvaa. Se oli leirituli jonka ääressä perheet viettivät iltansa, kuten siis X:kin. Ja vastaanottimien maaginen sinertävä valo välkkyi itä-helsinkiläisen lähiön kerrostalojen olohuoneiden ikkunoista pimenevään iltaan.

Levyraati oli töllön ainoita musiikkiohjelmia. Ja sai X:n jälleen raivoihinsa. Sillä hänen seuraamiaan bändejä kun ei taaskaan näytetty. Kotimaisten artistien ohella ohjelman tunnin keston aikana arvioitiin muutenkin vain muutama ulkomainen video.

X päätti jo palata huoneeseensa ja sukeltaa kuulokkeiden musiikkiuniversumiin, samalla joratakseen tai rummuttaakseen naapuriystävälliseen, miltei äänettömään, sisäkumeista rakentamaansa harjoitusalustaan. Hänen nuorisokerhossa treenaava yhtyeensä oli keväällä noteerattu paikallisessa bändikatselmuksessa ja palkittu tulevalla esiintymisellä Espan lavalla. Motivaatiota siis riitti. Myös kansallisella bändirintamalla tapahtui. Porilainen Dingo oli sensaatio. Ja Tampereen Eppu Normaali ottanut vihdoin paikkansa ”rupisilla riimeillään” kansakunnan tajunnassa.   

Samassa ruudun täytti Venetsian maisemissa gondolin kokassa keimaileva uusi naisartisti. Like a Virgin kappale toi mieleen Cindi Lauperin, josta X piti, ja jolla oli Time After Time -niminen hitti, mutta tulokas kimitti vähemmän hauskasti. Tosin se oli aika pakkaus, kaulassa heiluvine risteineen. X ei antanut artistin ulkomuodon hämätä. Hän ei olisi tuohon hevoseen sijoittanut. Ohimenevä yhden hitin tähdenlento. Mutta oli tapansa mukaan väärässä. Siinähän paistatteli päivää tuleva kulttuuri-ikoni.

Eikä X olisi voinut edes villeimmissä unelmissaan kuvitella, että hän tulisi yhtyeineen voittamaan kyseisen, hänessä niin ristiriitaisia tuntemuksia herättävän ohjelman vielä kaksi kertaa – 1988 ja 1990.

Roskarokin kunkku

Bändejä, joita X olisi 1984 ruudussa halunnut nähdä, oli toki monia. Mutta listan kärkipaikan vei amerikkalainen, roskakulttuurin kruununjalokivi, The Cramps -yhtye. Tuo omalaatuinen kvartetti oli iskenyt lähiön teinipoikien tajuntaan muutamaa vuotta aiemmin, punkia, 50- ja 60-lukujen autotalliklassikoita ja kauhujuttuja sekoittaneine tyyleineen. X:n pettymykseksi yhtye ei ollut tulossa edes millekään rokkifestarille, joita hän oli päättänyt tulevana kesänä kiertää.

X kyllä näkisi vielä suosikkinsa ja vielä ihan elävänä.

Sillä Cramps vierailisi maassamme kahdesti 1990 ja 1992. Ja nämä esiintymiset ja yhtyeen laulusolisti Lux Interiorin burleskin pöhkön jokamiehenanarkiaa puhisevan hahmon hän tulisi siis todistamaan omin silmin. Ja vaikuttumaan näkemästään.

Vaihtuvat formaatit

1984 X ei olisi voinut kuvitella vinyylien vaihtuvan joku päivä cd:hin, niin ikiaikaiselta keksinnöltä tuo mustakiekko kasettien ohella vaikutti, vaikka oli ollut koko kansan ulottuvilla vasta parikymmentä vuotta. 

X tulisi vielä tottumaan ja pitämään äänilevyjen cd-formaatista, minikiekoista, joilla olisi hassut pikkuruiset kannet. Cramps-levyt olivat hyllyssä kunnon koteloineen. Ja tulevaisuudessa ne löytyisivät treenistudiolta pölyttymästä levysoittimen tehtyä tenän.

X tulisi levyttämään vaihtuvine yhtyeineen useita albumeja. Ja viimeinen vinyylille painettu  julkaistaisiin 12:sta vuoden kuluttua 1992.

Tämän jälkeen cd hallitsisi alaa 15 vuotta. Mutta vuonna 2009 sen asema olisi uhattuna, ja pian aika jättää kehät verkossa bitteinä liikkuvien musiikkitiedostojen ja niitä käyttävien soittimien eduksi.

Takaisin tulevaisuuteen

25-vuotta myöhemmin

Madonna tulee, Lux poistuu

Vuonna 2009, samana jolloin Madonna megalomaanisine ”Tahmainen ja makea”-sirkuksineen rantautuisi ensikertaa Helsinkiin, päätti ”Kramppien” laulusolisti Lux maallisen vaelluksensa 62-vuotiaana. X tuijotti Hesarin nekrologia ja tuumi, että kuudenkympin ylitys oli aika hyvin rokkarille, joka tultaisiin muistamaan omaperäisestä ”huononmaun”-tyylitajustaan, sekä hulluista esiintymisistään pc-puvuissa ja naisten korkokengissä.

X piti nuoruuden idolilleen hiljaisen hetken: Kiitos hyvästä työstä ja turvallista matkaa, Lux!

Hyvästi cd (joko näin pian?)

X:n päivä jatkui yllätysten merkeissä. Hänen varatessa tutusta cd-tehtaasta tulevan albuminsa masterointiaikaa – yrityksellä näet oli palveluksessaan masteroija, jonka kykyihin X eritoten luotti – vastasi hänelle puhelinvastaaja. Virka-aikaan. Kummallista?

X googlasi netistä yrityksen tietoja ja löysi pian konkurssihuutokauppailmoituksen, jonka kuvissa esiteltiin firman toimistoirtaimistoa. X ei kaivannut konttorisettiä. Mutta ymmärsi entisen suomalaisen CD-linjan, sittemmin osaksi ulkomaista ketjua siirtyneen Dicentian sulkeneen tarinansa cd:n kannen lopullisesti.

X raapi päätään tietokoneruudun kalpeassa valossa. Ja virnisti laitteelle, jonka oli ominut itselleen, ja jolle oli tyrkytetty, miltei kaikki inhimillisen toiminnan alat. Oliko tulevaisuuden suuri visio se, että lopulta olisi vain netti jossa ”kaikki” tapahtuisi. Ja ”Isoveljen” valvonnassa, Orwellin 1984-teoksen (julkaistu 1949) vision mukaisesti?

X murahti. Hän kyllä julkaisisi tulevan albuminsa cd:nä. Ja tiedä häntä vielä tulevia vaikka vinyyleinä! Sekin oli mahdollista, sillä Itä-Euroopassa oli muutama asialle omistautunut tehdas.  Eihän pelkkä nettijakelu, johon albumi toki myöskin menisi, olisi ”oikea” julkaisu. Pelkkä virtuaalinen pieru bittimeressä. Cd oli sentään konkreettinen pala muovia jota saattoi hypistellä kansineen, ottaa mukaan autiolle saarelle ja fetistisesti uskoa sen taikavoimiin. 

1959 taisi olla hyvä vuosikerta

Madonna (s.1958) oli 50 ja yhä hyvässä lihassa. Se ei ollut jäänyt X:llekään epäselväksi nähtyään poptädin jammaamassa Music Television:issa uusimmassa videossaan, tyylilleen uskollisena, tällä kertaa pikkuruisessa jumppapuvussa.

– Viisikymppisten maailma, X puhisi, synttäribileitä tulee riittämään! Hänet erotti tuosta taianomaisesta luvusta vielä yhdeksän vuotta.

Mutta teini-iän idoleista kyseisiä pyöreitä täyttäisivät ainakin: Brian Setzer (Stray Cats), Morrisey (Smiths), Robert Smith (The Cure), Suzanne Vega ja kotimaisista taiderokkari Kauko Röyhkä.

Eivätkä vuoden 1984 suomirokinsankaritkaan jääneet näissä kisoissa paitsioon: Dingon Neumann ja Eppu Normaalin Martti Syrjä (myös Aku Syrjä ja Juha Torvinen) saavuttaisivat hekin viidenkympin villityksen. Eikä lista jäisi vielä siihenkään.

Rajapyykin ylittäisivät ainakin jo Levyraadista tutut: Tommi Läntinen, Tuula Amberla ja Meiju Suvas.

Onneksi olkoon ja hatut ilmaan!, X mekasti.

Liskonjalat maan pinnalle?

Niin vuodet kuluivat, muistivat kaikkia tasapuolisesti. Yhtäkään eivät unohtaneet. Formaatteja syntyi ja kuoli. Kuten meitä ihmisiä. Ja suuri osa painui unhoon ikuiseen, X runoili mielessään ja jatkoi: Musiikki kuitenkin eläisi. Aina löytyisi uusi syttyvä polvi, uudet Madonnat ja Luxit täyttämään loputonta kaipuuta joka ihmiseen oli rakennettu. Tai darwinilaisittain, miehen syntymän 200-vuotisjuhlan kunniaksi, joka oli kehittynyt meihin liskojen sukulaisiin evoluution oikkuna.

Kommentoi tai lähetä terkkuja Herra X:lle:

pyrosrecords@gmail.com 

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki 

Timo Mäenpää 5.11.1960 – 6.2.2009

Julkaistu

Lauluntekijä, trubaduuri ja maanviljelijä Timo Mäenpää menehtyi 6. helmikuuta Janakkalassa, jossa hän oli myös syntynyt.

Jo 16-vuotiaana poikana, kauppakoulun käytyään, Timo joutui ottamaan vastuun maatilasta ja suurista pankkilainoista. Kahdeksan vuotta hän kaatoi moottorisahalla puita Kanta-Hämeessä, sitten oli otettava lisää velkaa monitoimikonetta varten.

1990-luvun laman aikana Timo teki rankasti töitä metsäkoneella ja hoiti velkansa. Laulujen teko oli myös surujen purkamisen tie. Nuoruuden bluegrass-innostus oli hyvä pohja soittamiselle ja laulujenteolle, joka alkoi toden teolla vuonna 1993. Esikuvia olivat Juha Vainio, Saukki ja Reino Helismaa, ja henkilökohtaisia opettajia Jaakko Salo, Jukka Virtanen ja tuleva yhteistyökumppani Jori Sivonen.

Timo Mäenpää teki yli 1.500 trubaduurikeikkaa ja satoja tilauslauluja syntymäpäiville ja muihin juhliin. Omalle teatteriseurueelleen hän kirjoitti vuosittain kesäteatterikomedioita. Hän kirjoitti myös pakinoita useisiin lehtiin sekä avusti pilapiirtäjiä töidensä ideoinnissa.

Timo itse korosti työnsä ja oman luonteensa huumoripuolta. “Huumori on ehdottomasti määräävin luonteenpiirteeni.” Kepeä ja hauska olivat miehen sydäntä lähellä, mutta hän teki myös vakavia tekstejä. Hengellinen musiikki ei ollut vieras alue; suvussa on kirkollisia ihmisiä, velikin kanttori.

Julkaistuja laulujen sanoituksia Timo teki vuodesta 1994 alkaen, eniten Jori Sivosen sävellyksiin. Yhteistyökumppaneita säveltäjistä olivat myös mm. Erkki Friman, Pertti Haverinen, Hauge Piispanen ja Kristiina Ronimus. Timo toteutti monia äänitetuotantoja aloitteleville solisteille, kuoroille ja yhtyeille.

Timon mielestä ihannetilanteessa sävellys on olemassa ensin. Selvis-lehden haastattelussa 3/2006 hän kiteytti näin: “Teksti täytyy tehdä ajatuksella ja vielä tyylikkäästi. Sorvattava solistin mukaiseksi. Mielestäni sävelmä pitää tehdä aivan valmiiksi, sitten sanoitetaan vasta. … Sävelen pitää kulkea ja polveilla. Silloin jos sävel sinänsä jo puhuttelee, ovat lähtökohdat hyvät. Sävel on morsian ja teksti on morsiuspuku. Kun on kaunis morsian ja kaunis puku, ei sulhasella ole enää väliä.”

Tällä vuosituhannella Timo keskittyi vuosikausia tunnollisesti myös sovitusten tekoon, perehtyen mm. jousituksiin ja puhaltimien käyttöön.

Timon omia sävellyksiä ilmestyi mm. omalla pitkäsoitolla Maailma on sekasin (1996) ja singlellä Vimpelin pelimanni (2001). Vuonna 1996 hän voitti Juha Vainion perinteitä vaalivan Junnun Lauluseuran järjestämän laulukilpailun; Kotkan meripäivien sanoitus- ja sävellyskilpailussa tuli voitto 1999. Samana vuonna hän voitti Suomalainen saunaseura Löylynlyömien järjestämän sanoitus- ja sävellyskilpailun. Kotkan merilaulufestivaalien sävellyskilpailussa tuli voitto 2005. Tapsan tahdeissa heltisi 2. sija vuonna 2000 ja samana vuonna Timo sai Kotkan ruusu -kiertopalkinnon.

Timo oli auktoriteettikauhuinen oman tiensä kulkija. Hän oli laadun ja työmoraalin suhteen intohimoisen tarkka ja korosti teorian ja tekniikan hallinnan tärkeyttä. Monet Timo Mäenpään laulut ovat tuttuja monille suomalaisille, vaikkei hän nimeltä olisikaan, sillä hänen tuotantoaan ovat levyttäneet lukuisat artistit, kuten Berit, Matti Esko, Eino Grön, Arja Havakka, Pertsa Koivula, Heidi Kyrö, Lea Laven, Tomi Markkola, Anne Mattila, Risto Nevala, Maarit Peltoniemi, Eila Pienimäki, Kaija Pohjola, Jari Sillanpää, Kari Tapio, Janne Tulkki, FBI Beat, Korsuorkesteri ja Solistiyhtye Suomi. 7 Seinähullun Veljeksen esityksestä Syksyn sävelessä 1996 heltisi 3. sija kappaleella Aavikon Ali. Yksi Timon tunnetuimpia tekstejä on Lea Lavenille tehty Adios amigo.

Tutustuin Timoon Selvis-jutun teon yhteydessä kesällä 2006. Opin tuntemaan sydämellisen kaverin, jonka kanssa vietetty päivä Tervakoskella maatilan idyllisessä miljöössä joen rannalla oli unohtumaton elämys. Mies avautui ajatuksineen saunassa ja veneessä, hänen mietteensä luomistyöstä ja huolensa viihdemusiikin tilasta olivat järkeviä ja tarkkaan punnittuja, omaperäisiä ja usein vitsikkäästi esitettyjä. Luonnonsuojelussa ja rakkaudessa metsään liikkuivat ajatuksemme samoilla linjoilla. Sain myös kuulla Timon esittämiä kappaleita pianon ja kitaran säestyksellä. Luomisvire ja -into olivat korkealla. Olen kiitollinen, kun sain ystävystyä Timon kanssa, joka oli lahjakas, hieno ja hyväntahtoinen ihminen.

Juha Kaarsalo

Jörgen Petersen 2.12.1931 – 13.2.2009

Julkaistu

Trumpetin pieni suuri mies ”Lill-Jörgen”

Muistan hyvin, kun ensimmäisen kerran tapasin ”Lill-Jörgenin”. Tampereen Teatteriravintolaan oli saapunut tanskalainen Al Stefanon orkesteri, jossa kuulemma soitti aivan ilmiömäinen nuori trumpetisti. Hänet kutsuttiin heti luennoimaan ja opettamaan tamperelaisten muusikoiden Pyynikintorin laidalta vuokraamalle Chorus-klubille. Sujuvalla tanskan kielellä hän opetti meille, nuorille ja varttuneemmille, trumpetinsoiton ja latinalaisten rytmien salat.

Tällainen oli Jörgen Petersen, musiikki oli hänelle kaikki kaikessa ja hän jakoi innostuksensa ja tietonsa auliisti kaikille haluaville. Nuoren ihailijan korvissa hän oli sen lisäksi –  suokaa anteeksi Ossi Runne, Lauri Ojala, Nisse Nordström ja muut sen ajan suuruudet – niin jazz.

Jörgen syntyi Randersissa, Jyllannin koillisosassa lähellä Århusia.  Vaikka hän teki varsinaisen elämäntyönsä Suomessa, hän oli koko elämänsä kotikaupungilleen uskollinen ja palasi sinne vuosittain kesäisin. Juuret olivat Tanskassa vaikka Suomi olikin hänen kotimaansa.

Jo nuorella iällä Jörgenin musiikillinen lahjakkuus oli ilmeinen, hän aloitti viulunsoiton kuusivuotiaana ja siirtyi muutaman vuoden kuluttua trumpettiin. Menestystä tuli miltei välittömästi, 12-vuotiaana hänellä oli jo oma yhtye ja 14-vuotiaana hän ansaitsi elantonsa Tanskan nuorimpana ammattimuusikkona.

Al Stefano toi Jörgenin Suomeen, mutta rakkaus, avioituminen Soile-vaimoon vuonna 1957 teki hänestä suomalaisen.

Varsinainen kohokohta Jörgenin karriäärissä oli kun hän liittyi Ronnie Kranckin orkesteriin, jossa yhteistyö tuotti kauniin hedelmän, muun muassa esiintymisen Pohjoismaisessa televisiogaalassa Kööpenhaminassa, jossa Jörgen pääsi näyttämään maanmiehilleen, että jazz soi myös suomalaisittain. Yhteistyö jatkui lähes kymmenen vuotta.

Jörgenillä oli myös hyvä silmä muiden muusikoiden kyvyille. Jo Tampereelta hän oli koukannut mukaansa Rauno Lehtisen, joka siihen asti oli esiintynyt vain paikallisesti Cubanera orkesterin viulistina ja tenorisaxofonin soittajana. Raunosta tuli elinikäinen ystävä, joka Letkiksensä avulla saavutti maailmanmaineen. Toinen löytö, jonka Jörgen PSO:n tuotantopäällikkönä teki, oli Katri Helena. Yhteys Raunoon on ilmiselvä, jos kuuntelet Puhelinlangat laulaa -kappaletta ja vertaat sitä Letkikseen.

Jörgen soitti monta vuotta Radion Tanssiorkesterissa ja oli mukana perustamassa myös UMO:a, jossa esiintyi karriäärinsä loppuun asti. Vankkumattomana big band -musiikin kannattajana Jörgen vielä viimeisinä vuosinaankin artikuloi trumpettisektion riffejä, ei enää soittimellaan, mutta suupelillä.

Jörgenin suurimmat menestykset olivat Golden trumpet -levytykset, jotka myivät kultaa. Sweet-trumpetistina Jörgen veti vertoja niin Eddie Calvertille kuin Ernie Englundillekin. Hänen bravuurinsa oli Boulevard of Broken Dreams.

Jörgen Petersen oli varsinainen tyyliniekka. Hän toteutti arkielämässäkin periaatetta, että soittajan aina tulee olla tilaisuuden parhaiten pukeutunut henkilö. Kotioloissakin tummansininen villapaita ja sen alla valkoinen paita, kaulassa värikäs huivi ja housuissa veitsenterävät prässit, ovat jääneet lähtemättömästi mieleen.

Jörgeniä jäävät suremaan Soile-vaimo ja jo mahtavaksi paisunut Jörgen klaani, josta hän aina ylpeänä muistutti, sekä koko Suomen muusikkokunta, joka ihaillen muistelee tätä trumpetin suurta, pientä miestä.

Henrik Otto Donner

Jarno Sarjanen 29.3.1945 – 21.2.2009

Julkaistu

Pidetty laulaja ja lauluntekijä Jarno Sarjanen kuoli 21. helmikuuta akuuttiin leukemiaan Meilahden sairaalassa lähimpien omaistensa läsnäollessa. Kohtalokas sairaus ja siihen menehtyminen tulivat kaikille yllätyksenä ja me, jotka jäimme vielä tänne, kuuntelemme nyt hänen musiikkiaan ensin surullisina, sitten haikeina ja lopuksi iloiten siitä, että hän elää edelleen lauluissaan.

Ensimmäiset levytettiin Scandian legendaarisessa Alppi-studiossa. Oli vuosi 1968. Olin tuntenut Jarnon jo neljän vuoden ajan siitä lähtien, kun tuo ”kaupungin nopeimpana soolokitaristina” tunnettu hulmutukka tuli kerran soittamaan kitarabändini Willy and The Wanderers keikalle Natsalle.

Ja heti natsasi, meistä tuli elinikäiset ystävä,t kun aloimme luoda musiikkia harjoituskämpän hämärässä ja sitten vuokrahuoneessani Tunturikadun varrella. Opiskelimme uusia sointuja ja vietimme paljon aikaa pelkästään runomitassa keskustellen.

Kun olin itse ensin tehnyt pari levyä Scandialle, ajattelin että nyt on Jarnon vuoro ja niin Alppi-studiossa syntyi Suomen ensimmäinen kantrisingle Nukkekoti ja Parasta mielestäni.

Laulut olin tehnyt Jarnon upean, ainutlaatuisen äänen innoittamana ja ne olivat kantria siksi, että Jussi Raittinen oli vuotta aiemmin vihkinyt minut tuon Ameriikan herkun salaisuuksiin.

Jarnon ääni oli letkeä ja soinnikas, kuin silloisella kantrisuosikillani Bobby Barella. Jussi muusikkoineen soitti taustoja sekä lauloi stemmat kanssani. Siitä tuli hieno single ja se on edelleenkin suosikkejani noilta nuoruutemme kultaisilta vuosilta.

Samoihin aikoihin Jarnon ura säveltäjänä alkoi hänen Robinille tekemällään iskelmällä Menneet päivät (san. Tuula Valkama). Myöhemmin Jarnon lauluja levyttivät myös Päivi Paunu, Hanne ja Jussi Raittinen.

Jarnon levytysura jatkui kuitenkin 70-luvun alkuun minun hänelle tekemieni kantrilaulujen merkeissä, koska olin tyylilajista innostuneena hirveän tuottelias. Jarnon ääni ja boheemi elämä innoittivat minua niin, että olen jossain sanonut Jarnon olleen minun muusani. Muutaman singlen jälkeen Jarno levytti lauluni Pienen pojan haaveet, joka herätti varsin myönteistä huomiota Syksyn Sävel -kilpailussa vuonna 1971.

Tuon menestyksen siivittämänä Jarno teki ensimmäisen lp:nsä PSO:lle samana vuonna. Levyn nimi oli yksinkertaisesti Jarno Sarjanen. Taustalla soitti Jussi Raittisen perustama Country Boys -yhtye, jolle tyylipuhtaan soundin loi Roy Rabbin taitavasti käsittelemä pedal steel -kitara. Yksittäisillä raidoilla vierailivat sellaiset nimet kuin Jani Uhlenius, Markku Johansson, Matti Bergström ja Jukka Kuoppamäki. Pienen pojan haaveet oli tietenkin levyllä mukana ja siinä soitti unohtumattoman kauniin huuliharppusoolon Heikki Jäntti. Kunnon kantrityyliin suuri osa sovituksista syntyi studiolla kollektiivisesti. Neljä laulua, mm. Pienen pojan haaveet, sovitti Ari Oinonen,

Tällä pitkäsoitolla Jarno alkoi tulla esille myös lauluntekijänä. Paitsi että hän oli ratkaisevasti vaikuttanut kaikkien levylle tekemieni laulujen syntyyn, oli hän mukana myös säveltäjänä. Mietin mitä teen oli sanoittamani Jarnon sävellys, joka kulki vauhdikkaasti Antero Jakoilan virtuoosimaisen kitarapikkauksen myötä. Paikkakunnan putkassa oli tragikoominen kantrilaulu, jonka teimme yhdessä ja jonka minä sitten sovitin. Levystä tuli näillä eväillä todella hyvä ja Jarnon kysyntä keikkamarkkinoilla alkoi myönteisten arvostelujen myötä kasvaa. Ongelmana oli vain se, ettei mies suostunut keikkailemaan, ei silloin, eikä myöhemminkään.

Syitä tähän on ehditty paljonkin pohtia, mutta Jarnon oma selitys lienee totuus: ”Sanotaan vaikka niin, että esiintymishalu ei ole ollut niin suuri kuin esiintymispelko”.

Jarno oli aloittanut laulu-uransa Cantores Minores poikakuorossa, hän oli nuorukaisena esiintynyt Arthur Fuhrmannin ja Kari Tuomisaaren nuorisomusikaalissa Lössi, hän oli valloittanut monen tytön sydämen äänellään ja kitarallaan ja nyt hän oli ”kävelevä kantri”, kuten asian silloin ilmaisin, mies joka teki hyviä levyjä, muttei halunnut esiintyä julkisesti…

Uusia lauluja Jarno kuitenkin alkoi tehdä kasvavassa määrin. Näitä Jarnon omia kappaleita alkoi ilmestyä tasaiseen tahtiin erilaisilla kokoelmajulkaisuilla, kunnes pitkän luovan kauden jälkeen Jarno teki vuonna 1977 Fonovoxille toisen pitkäsoittonsa Sarjastus. Sen kaikki laulut olivat Jarnon itsensä säveltämiä ja sanoittamia ja hän lauloi paremmin kuin koskaan. Taustat olivat pieniä ja intiimejä, akustinen kitara oli hallitseva instrumentti. Sovitukset olivat Henry Haapalaisen ja Jarmo Jylhän käsialaa, laulun Kotikaipuu sovitti Seppo Rannikko. Levyltä jäivät minulle mieleen erityisesti poskettoman hullu Tallirenki, kantapään kautta syntynyt puolihumoristinen Maanantaiaamu, joka kertoo tietenkin krapulasta ja Kaivaten, uskomattoman herkkä fiilistely parhaaseen Elvis-malliin. Laulajista juuri Elvis ja Dean Martin olivat lähinnä Jarnon esikuvia etenkin fraseerauksen suhteen.

Tämän jälkeen seurasi taas kokoelmalevytysten kausi. Omien laulujensa lisäksi Jarno lauloi myös covereita ajan tyyliin, tehden useimmiten parempaa jälkeä kuin kappaleen levyttänyt alkuperäinen suomalaisartisti.

Jarno oli tehnyt singlehitin Taksikuski, yhden tunnetuimmista kappaleistaan. Se oli Johnny Cash -tyylinen, puoleksi puhuttu kantribiisi, todella mahtava juttu joka sai JP-musiikin innostumaan Jarnon uran kolmannen pitkäsoittolevyn tekemisestä vuonna 1981. Levyn nimeksi tuli Jarnolle tekemäni laulun mukaan Varjoelämää. Levy sisälsi tietenkin Taksikuskin ja uusintaversion kymmenen vuoden takaisesta Pienen pojan haaveet balladista. Erityisen hieno raita oli Hiljainen ranta, Jarnon nuoruuden sävellys, jonka teksti toi mieleen Eino Leinon, Jarnon runoilija-esikuvan. Jarnon tekemät Syntinen yö ja Vie mut pois olivat myös mieleen jääviä lauluja. Taustoja soittivat pätevät ammattilaiset ja sovituksista vastasivat Olavi Oivanen, Bruno Korpela ja Seppo Rannikko.

Seuraavina vuosina Jarno levytti taas yksittäiskappaleita erilaisille koosteille. Joukossa oli niin minun laulujani kuin covereitakin. Jarno teki joitakin uusintaversioita myös ensimmäisen lp:nsä lauluista, koska kyseistä levyä ei enää ollut saatavilla missään. Myös pari pelkkää Jarnoa sisältävää kokoelmaäänitettä julkaistiin. Singlenä ilmestyi myös Jarnon oma biisi Takkulan baari, joka niinsanotusti kolahti. Siitä tuli yksi Jarnon suosituimmista levytyksistä.

Vuonna 1985 Jyrki Hämäläinen, jonka suosikkilaulajia Jarno oli, sai idean merimieslauluista koostuvan pitkäsoiton tekemisestä. Niin syntyi Jyrkin tuottamana Mustat kaleerit, joka sisälsi neljätoista meriteemaista vanhaa klassikkolaulua. Sovituksista vastasivat Olavi Oivanen ja Bruno Korpela. Levystä tuli oivallinen esimerkki Jarnon monipuolisuudesta laulajana ja se sai paljon radiosoittoja ja jakamattoman suosion, etenkin veneilijöiden keskuudessa.

Parisen vuotta kului taas ”irtokappaleita” kokoelmille tehden – covereita ja joku minun tekemäni ralli. Samaan aikaan Jarno taas teki uusia lauluja, tähtäimessään uransa viides albumi.

Sen tekoon päästiinkin vuonna 1988. Overdisc nimikkeellä tuotetun pitkäsoiton nimeksi tuli Keskikalja Cowboy, Jarnon samannimisen laulun mukaan ja tuo nimikappale tuli olemaan taas yksi niitä Jarnon unohtumattomia juttuja. Tuon itseironisen rallin lisäksi levylle siirtyivät myös jollain tavoin Jarnon omaa elämää peilaavat Tikkamies, Ammatinvalinta ja Mua vietiin.

Elämän raadollisuudesta järisyttävästi kertovat Ilotyttö ja Yön kuningatar kuuluivat biiseinä Jarnon parhaimmistoon. Kauniit Valot nään ja Maailma on lapsien toivat jälleen esiin myös lauluntekijän herkemmän puolen. Etenkin jälkimmäinen on yksi ehdottomia Jarno-suosikkejani.

Sovitukset noihin lauluihin oli tehnyt Bruno Korpela, todella paneutuneena lauluntekijän sielunmaisemaan.

Keskikalja Cowboy -levyn Jarno tahtoi tehdä ”livenä”, eli hän lauloi kaikki biisit putkeen studiobändin säestyksellä. Levyn irtonainen ja spontaani tunnelma kertovat Jarnon onnistuneen tässä hyvin.

Tuo levy jäi Jarnon viimeiseksi pitkäsoitoksi. Vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän asteli jälleen studioon ja lauloi neljä uutta kappaletta antologia-albumilleen, niistä oli kaksi hänen omaa tuotantoaan, kahden muun tekijöinä olivat Mauno Paajanen ja allekirjoittanut.

Miksi Jarno sitten lopetti levyttämisen Keskikalja Cowboyn jälkeen? Jarnon oma vastaus joitakin vuosia myöhemmin oli: ”Kun ei keikkaile, niin silloin ei ole syytä levyttää. Ja keikoille ei veri kerta kaikkiaan vedä”. Toisaalta eihän Jarno ollut aikaisemminkaan edes ajatellut keikoille menoa, kysynnästä huolimatta…

Tosiasia kuitenkin on, että kaikenlainen tähteys ja sellaiseen liittyvät asiat olivat vaatimattomalle Jarnolle jo ajatuksena vieraita.

Lauluja syntyi edelleenkin, mutta mies ei itse ollut niihin koskaan tyytyväinen ja Jarnollehan oli tärkeää, että suurin osa mahdollisen pitkäsoiton sisällöstä olisi hänen itsensä tuotantoa.

Pyyntöjä uuden levyn tekemiseen tuli Jarnon monivuotisilta tuottajilta useinkin noiden parinkymmenen vuoden aikana, mutta ehkä Jarno koki kertoneensa laulun kielellä kaiken, mitä hänellä oli sanottavana.

Luontokuvaus oli Jarnon mieluisimpia harrastuksia. Hän vaelteli usein koiransa Rhinon kanssa kotinsa lähellä avautuvissa metsämaisemissa kameransa kanssa. Myös linnut ja kaikki niihin liittyvä olivat jo lapsuudesta alkaen olleet Jarnon kiinnostuksen kohteena.

Tietokoneen kanssa hän myös puuhaili paljon, rakensipa jopa itse parikin sellaista. Olimme sähköpostiyhteydessä tiiviisti ja kun tapasimme, yleensä minun luonani, jammailimme kaikenlaista kitaroillamme ja muistelimme menneitä. Uusia laulujakin joskus suunnittelimme, myös uuden levyn tekemisestä oli etenkin viime aikoina puhe.

Kotinsa lähellä olevassa kantapubissaan Jarno saattoi joskus ystäviensä pyynnöstä innostua laulamaan karaokeilloissa. Siihen rajoittuivat Jarnon ”julkiset esiintymiset”…

Jarno oli saavuttanut vankan kulttisuosion etenkin ”härmäkantri-diggareitten” keskuudessa ja levy-yhtiö piti huolen siitä, että Jarnon tuotantoa oli ainakin jossain määrin saatavilla erilaisilla koosteilla. Jarnolta odotettiin uutta levyä, mutta sitähän ei tullut.

Viime vuonna kuitenkin ilmestyi Rocket-Recordsin toimesta upea neljän cd-levyn antologia Jarnon tuotannosta vuodesta 1977 alkaen ja kiekoilla on kaikki Jarnon sen jälkeiset levytykset. Raitoja on 83, mukaan lukien edellä mainitut neljä uutta äänitettä. Eivätpä voineet aavistaa tuon antologian tuottajat, että tekivät siinä samalla Jarnon elämäntyötä kunnioittavan muistolevyn, vain hieman etuajassa…

Warner omistaa Jarnon levytykset vuosilta 1968-1972 ja sieltä on luvattu, että nämäkin julkaistaan cd-muodossa lähiaikoina.

Niinpä meillä Jarnoa kaipaavilla on ilonamme hänen musiikkinsa ja on myös lohdullista huomata, että laadukkaan suomikantrin ystävät eivät ole unohtaneet Jarnoa, vaan päinvastoin hänen tinkimättömyytensä ja lahjakkuutensa tuntuvat vasta olevan nousemassa ansaitsemaansa arvoon.

Kari Kuuva

Suoja-ajat tasavertaisiksi

Julkaistu

Muusikoiden ja äänitetuottajien suoja-aika on pitenemässä. EU:n komissio esittää, että näiden tekijänoikeuksien suoja-aika pitenee 50 vuodesta 95 vuoteen. Esitys on saanut paljon kannatusta niin EU:n toimielimissä kuin jäsenvaltioissa. Tämän hetken valistunut arvaus on, että pidennys toteutuu, vaikkakin se saattaa jäädä 70 vuoteen. 

Tekijänoikeuden suoja-ajoista EU:n sisällä määrätään direktiiveillä. Suomen liittyessä EU:hun vuonna 1995 harmonisoitiin säveltäjien ja sanoittajien sekä muiden luovien alojen taiteilijoiden suoja-aika. Tämän johdosta tekijöiden suoja-aika pidentyi 70 vuoteen tekijän kuolinvuodesta, kun se ennen oli 50 vuotta. Elvis ry vastusti tuolloin suoja-ajan pidentämistä. 

Suoja-aikojen pidentäminen pitkälle taiteilijan kuoleman jälkeiseen aikaan merkitsee väistämättä tiettyä tulonsiirtoa eläviltä taiteilijoilta kuolleiden perillisille. Esimerkiksi Yleisradion Teostolle ja Gramexille maksamat vuotuiset korvaukset eivät välttämättä nouse lainkaan sillä perusteella, että suoja-aika pitenee. Näin sama kakku jaetaan useamman oikeudenomistajan kesken. 

Toisaalta on sellaisiakin liiketoiminnan alueita, joissa pidentynyt suoja-aika tuo alalle lisätuloa. Esimerkiksi yli 50 vuotta vanhoja äänitteitä myydään tälläkin hetkellä kuluttajille aivan samaan hintaan kuin suojattujakin äänitteitä. Näiden levyjen tuotto menee kuitenkin kokonaan muualle kuin muusikoille ja tuottajille. 

Vahvin peruste äänitteiden suoja-ajan pidentämiselle on oikeudenmukaisuus suhteessa tekijöihin ja kustantajiin. Kun meillä suoja-aika on 70 vuotta kuolemasta, on äänitteiden nykyinen suoja (50 vuotta äänitysvuodesta) siihen verrattuna huomattavasti lyhyempi. Toki voi kysyä, eikö olisi selkeämpää laskea myös äänitteiden suoja-aika kunkin muusikon kuolinvuodesta kuten tekijöilläkin. Silloin esimerkiksi omaa musiikkiaan esittävän lauluntekijän tai yhtyeen suoja-aika olisi kaikilta osin yhtenäinen. 

Toinen vahva peruste äänitteiden suoja-ajan pidentämiselle on se, että USA:ssa se on jo 95 vuotta. Nettiaikana suoja-ajat on joka tapauksessa ennen pitkään harmonisoitava koko maailmassa. Muussa tapauksessa lyhyemmän suojan maihin syntyy vanhojen äänitteiden laillisia online-myyntipisteitä. 

Mutta jos ja kun äänitteiden suoja-aika EU:ssa pitenee, sen on ehdottamasti tapahduttava siten, että muusikoiden oikeudet suhteessa äänitetuottajiin vahvistuvat. Hyöty suoja-ajan pidentämisestä koitukoon ennen muuta taiteilijoille eikä yhtä suurena tuottajille. Tähän suuntaan komissio on esityksellään pyrkinytkin. Kun direktiivin valmistelu eteneen pidemmälle, päättäjien on syytä vahvistaa taiteilijoiden oikeuksia vielä komission esitystäkin enemmän. Vahvat taiteilijoiden oikeudet eivät estä sellaisia äänitetuottajia harjoittamasta kannattavaa liiketoimintaa, jotka solmivat asialliset sopimukset taiteilijoiden kanssa. 

Martti Heikkilä

martti.heikkila@elvisry.fi

Soolouran alussa

Julkaistu

Nyt kun hänet pinnalle nostanut Neljä Ruusua on telakalla, Alanko on työstänyt ensimmäistä soololevyään, joka ilmestyy maaliskuussa 2009. Sen tyylilajia ei olisi ihan jokainen arvannut.

Vuonna 1982 perustettu Neljä Ruusua (alkujaan Talouskukkaro) nousi 1990-luvun alussa yhdeksi Suomen suosituimmista bändeistä. Englanninkielinen kokeilu 4R ei onnistunut, mutta kun kieli vaihtui 1990-luvun lopussa jälleen suomeksi, menestys jatkui hyvänä. Kunnes homma sitten loppui reilu vuosi sitten, ainakin toistaiseksi.

Neljä Ruusua lopetti toimintansa elokuussa 2007, ja siinä yhteydessä annettiin vain lyhyt tiedote. Se päättyi lauseeseen: ”Yhtyeen tulevaisuus on täysin avoin; minkäänlaisia suunnitelmia levytysten, keikkojen tai muun toiminnan suhteen ei ole laadittu.”

Mistä kaikesta lopettamisessa oli kysymys?

– Me oltiin päätetty jo kaksi vuotta aiemmin, että tehdään vielä yksi levy ja siihen liittyvät keikat, ja sitten pannaan pillit pussiin. Se oli meille aika selvä kuvio: ei ollut tarvetta hajota lopullisesti, koska meillä oli kuitenkin aika hyvät välit. Suurta draamaa ei ollut. Mutta oli ongelmiakin, lähinnä henkilökohtaisella tasolla. Homma ei oikein toimi, jos yksi porukasta ei ole iskussa ja keikkoja pitää perua. Tästä syystä pari viimeistä vuotta eivät olleet mitään maailman helpointa aikaa. Vedettiin kuitenkin homma kunnialla loppuun.

Miten nopeasti tämä uusi projektisi lähti liikkeelle?

– Olin tehnyt joitakin demoja jo Neljän Ruusun loppuvaiheessa, kun vielä tehtiin keikkaa. Oikeastaan jo silloin alkoi hahmottua, mihin suuntaan haluan tätä juttua viedä. Olen halunnut tehdä jotain tämäntyyppistä jo pitkään, koska olen diggaillut konemusaa niin paljon. Vaikka Neljä Ruusua tietysti käytti koneita, hommaa ei kuitenkaan voinut viedä bändissä kovin pitkälle. Oli luonnollisia rajoitteita, kuten vaikka jo se, että rumpali haluaa soittaa.

Miten siis kuvailisit materiaalia, jota nyt työstät?

– Siinä on vaikutteita 80- ja 90-luvuilta sekä tältä vuosikymmeneltä, toisin sanoen koko siltä ajalta, jolloin olen popmusiikkia kuunnellut. Suoraan sanottuna se on aika pitkälle discoa. Yksi lähtökohta oli siinä, että halusin tehdä mahdollisimman erilaista musiikkia kuin bändissä. Tämä on minun oma juttuni, ei bändi. Keikkakokoonpanoon tulee pari muusikkoa, mutta se on eri asia. Levyä on tehty käytännössä kahdestaan Raken [tuottaja Rauli Eskolin] kanssa.

Olet siis tehnyt musiikkia nyt ensimmäisen kerran yksin. Saat itse päättää kaikesta, mutta toisaalta kukaan ei auta. Minkälaista se on ollut?

– Aika pitkiä päiviä on tullut istuttua työhuoneella. Onhan se ollut suuri muutos, kun on tottunut tekemään toisten kanssa. Se on kyllä hienoa, mutta jossain vaiheessa huomasin esimerkiksi sen, että aloin puhua itsekseni… Ajattelin silloin että nyt on hyvä mennä Raken kanssa studioon, ettei tarvitse hinkata koko ajan yksin. Olin työhuoneella kaikkiaan aika suuren osan viimeisestä puolestatoista vuodesta. Kesällä oli parin kuukauden tauko, ettei ihan hulluksi tullut. Suhtauduin asiaan kuin työssä käymiseen: vein aamulla lapsen tarhaan ja sitten menin duuniin. Välillä kyllä huomasin, että pelkästään pitkiä päiviä tekemällä ei välttämättä saa yhtään enempää aikaiseksi.

Onko sinulla paineita?

– Oikeastaan ei hirveästi. En ole miettinyt yhtään, kenelle tätä levyä tehdään. Olen vain ollut innoissani siitä, että voin tehdä täsmälleen mitä haluan. Korostan että sain totta kai toteuttaa itseäni Neljässä Ruusussa, mutta tämä on kokonaan minun juttuni. Tähän asti vallitseva tunne on ollut into, paineet tulevat varmaan lähempänä julkaisua. Alkaa miettiä että kiinnostaako tämä ketään…

Ajattelin paineasiaa myös siitä näkökulmasta, että suurimman osan Ruusu-hiteistä on säveltänyt Koistinen [Petteri “Kode”]. Toki sinullakin on muutamia.

– Suurin osa niistä on Koden, se on totta. Mutta ei se vaikuta tähän. Olen ihan tietoisesti jättänyt vastuuta aina Kodelle, koska arvostan häntä säveltäjänä niin paljon. On ollut hyvä työnjako, että hän säveltää ja minä sanoitan. Ja levylle on aina vielä mahtunut jokunen minunkin biisi. Olin nyt itse asiassa vähän yllättynyt siitä, että osaan tehdä mielestäni hyviä biisejä. On niistä levy-yhtiössäkin pidetty. Tässä suhteessa ei siis ole paineita.

Synnyttääkö musiikkiteollisuuden tilanne paineita? Levymyynti laskee, rock on nykyään lastenmusiikkia ja musiikkia käsitellään tiedotusvälineissä lähinnä Idols-karnevaalin kautta.

– En ole kiinnittänyt tuohon puoleen huomiota juuri ollenkaan. Olen päättänyt keskittyä sisällöntuottamiseen, ja jätän kaikki nuo kysymykset levy-yhtiön harteille. Siellä saadaan miettiä, kenelle levyä lähdetään markkinoimaan ja niin edespäin.

A-kategoriaa etsimässä

Neljän Ruusun materiaalista suurin osa on kitaristi Kode Koistisen säveltämää. Ilkka Alanko on kirjoittanut kaikki tekstit. Hittimateriaali on pääasiassa Koistisen käsialaa, mutta Alanko on kuitenkin tehnyt joitain bändin hienoimmista kappaleista. Näistä mainittakoon erityisesti Sun täytyy mennä. Ilkka Alanko ei silti ole erityisen tunnettu nimenomaan säveltäjänä.

Minkälaisia biisintekemiseen liittyviä asioita luulet Kodelta oppineesi?

– Tuo on todella vaikea kysymys. Ei tämmöisistä asioista puhuta bändissä, tai ainakaan meillä. Voi hyvin olla etten ole oppinut häneltä yhtään enempää kuin keneltäkään muulta ihailemaltani biisintekijältä. Tietysti voi olla että olen alitajuisesti omaksunut häneltä kaikenlaista. Mutta en välttämättä usko siihenkään. No joo, joistakin uusien biisien kohdista tuli kyllä mieleen, miten Kode ne riffit soittaisi. Mutta se on varmaan väistämätöntä, kun on tehty 25 vuotta duunia kimpassa.

Minkälaisena biisintekijänä itseäsi pidät?

– Olen todennut, että tekemisen alkuvaiheessa on tärkeää laskea rima nilkkoihin ja antaa kaiken tulla. Etukäteen en koskaan aseta mitään raameja. Lähden vain räiskimään, ja pikkuhiljaa asiat alkavat hahmottua. Biisien tekemiseen on vielä niin monta tapaa. Joskus pohjana on pieni pätkä tekstiä tai musiikkia, jonka kirjoitan muistiin tai hyräilen puhelimeen. Useimmiten se on kertosäe. Alan rakentaa siitä. Toinen, ehkä yleisempi tapa on se, että menen työhuoneelle ja alan vain soittaa. Panen koneeseen kompin ja soitan siihen päälle mitä mieleen tulee. Joskus irtoaa paremmin, joskus huonommin. Joskus biisi on valmis parissa tunnissa, joskus samaa ideaa pitää työstää kuukausikaupalla.

Syntyykö paljon materiaalia, jonka heität lopulta pois?

– Kyllä. Teen demoja tietokoneella, ja tallennan ne aina A-, B- tai C-kategoriaan. C:t ovat sellaisia, joissa on todennäköisesti hyvin vähän mitään ideaa. B:ssä on jo jotain lupaavaa, ja A-demoista tulee yleensä valmiita biisejä.

Onko sinulla ollut kausia, jolloin materiaalia ei ole syntynyt?

– Minä en yleensä edes yritä tehdä biisejä kuin kausittain. Nyt kun levy valmistuu ja keikkahommat alkavat, biisinteko jää todennäköisesti täysin syrjään. Takki on tyhjä, pitää tehdä jotain muuta. Sitten tulee taas aika, jolloin en tee ollenkaan keikkoja vaan keskityn säveltämiseen. Näin se menee, ja näinhän se meni myös Neljän Ruusun kanssa. Kieltämättä tätäkin kaavaa voisi joskus rikkoa.

Tuhannen keikkapaikan kautta

Neljä Ruusua tuli tunnetuksi erinomaisena keikkabändinä, joka harrasti toisinaan myös humoristista rock-kukkoilua. Se on heittänyt lavalta yleisölleen pari tonnia rahaa, 20 markan seteleinä. Se on pukeutunut lavalla sekä poikabändiksi että Beatles-kopioksi. Ja sen suosion perusta on ollut siinä, että Suomea on kierretty ahkerasti.

Sen enempää kaartelematta: Neljä Ruusua teki helkkaristi keikkaa.

– Kyllä. Tuli niitä reilusti yli tuhat tehtyä, vaikken kokonaissaldoa tarkkaan tiedäkään. Olihan niitä vuosiakin aika monta. Keikkailun nautittavuus on minusta aika suorassa suhteessa siihen, miten paljon on yleisöä. Vaikka soittaisi helvetin hyvin, niin lavalla on aika masentavaa, jos yleisöä ei ole. Muistan hyvin ne kerrat, kun ollaan oltu jossain Lallintalolla tai Nivalan Tuiskulassa, ja siellä on 2000-3000 ihmistä. Voin sanoa, että samat paikat ovat aika karuja, jos jengiä onkin vain parisataa. Tällaisiin asioihin se minusta konkretisoituu. Meidän kuumin aikamme erityisesti teinimestoissa oli 1990-luvun alussa, mutta kaiken kaikkiaan meillä oli hyvä suksee suurimman osan ajasta.

Miten aiot keikkailla sooloprojektisi tiimoilta?

– Haluan tehdä niin paljon keikkaa kuin mahdollista. Lähden siis lavalle kahden soittajan kanssa, ja itse soitan todennäköisesti myös kitaraa. Ja trumpettia.

Niin, minkälainen suhde sinulla nykyään on vanhoihin puhallinsoittimiisi?

– Onhan se aika huumoripainotteinen. Osaan soittaa trumpettia vähän, mutta varsinaisesti soitin nuoruudessa käyrätorvea. Uudella levyllä on yhdessä biisissä kyllä trumpettisoolo.

Miten pitkälle sinä muuten nuoruudessa menit klassisten opintojesi kanssa?

– En kovinkaan pitkälle. Aloitin viululla neljä- tai viisivuotiaana ja vaihdoin sen klarinettiin noin seitsemänvuotiaana. Soitin muutaman vuoden sitä, ja sitten vaihdoin käyrätorveen. Lopetin klassisen soittamisen 16- tai 17-vuotiaana. Neljän Ruusun edeltäjä Talouskukkaro perustettiin 1982, jolloin olin 12. Kun rokkihommat alkoivat viedä enemmän aikaa, klassinen jäi. Klassista olisi pitänyt treenata aivan helvetisti. Yritin kyllä pitää sen verran soittokuntoa yllä, että pääsin Joensuun musiikkiopiston sinfoniaorkesterin kanssa soittomatkoille.

Milloin opettelit kitaransoiton?

– Aika pian bändihommien alettua. Varmaan 1983. Kode näytti aina välillä sointuja. Opettelin kitaransoiton periaatteessa itse, en ottanut tunteja, mutta Kode kyllä avusti. Klassisesta taustasta ja teoriantietämyksestä oli ilman muuta hyötyä, ja on ollut myöhemminkin. En ole missään vaiheessa juuri kirjoitellut nuotteja, mutta osaan kyllä lukea niitä edelleen. Esimerkiksi kun olin laulamassa Junnu Vainion biisejä, ne oli helppo napata nuoteista.

Onko klassinen orkesterimusiikki ollut enää millään tavalla mukana elämässäsi?

– Ei. Ei millään tavalla. En ole käynyt konserteissa, en ole kuunnellut levyjä, en ole hakeutunut sen musiikin pariin. Olen kyllä koko ajan odottanut, että missä vaiheessa elämää se taas tulee mukaan. Vielä ei ole tullut. En tosin nuorempanakaan kuunnellut sitä vapaa-ajallani, ja tunnen klassista vain sitä kautta, mitä olen itse soittanut.

Minkälaista musiikkia olet viime aikoina kuunnellut?

– Uutta levyä varten tuli kuunneltua esim. Princen levyjä 1980-luvulta, ja sitten olen kuunnellut paljon muita vanhoja suosikkeja. Myös esim. Coldplayta, Madonnaa ja sellaista. Vanhemman materiaalin kohdalla on nykyään jännä huomata, miten paljon enemmän siellä on elävyyttä. Nykyäänhän melkein kaikki on tehty klikin kanssa ja korjattu tarkkaan vireeseen. Monista vanhoista biiseistä kuulee miten ne välillä kiihtyvät, laulu on epävireessä ja niin edespäin. Sen huomaa nykyisin erityisen hyvin, kun uusi musiikki on niin täsmälliseksi hiottua. Mutta itse asiassa se pieni horjuvuus ei haittaa ollenkaan, ainakaan minua.

Voin sanoa että minulle on käynyt niin, että korjaaminen haittaa. Uusi Metallican levy kiusasi, kun kuulin biiseistä, että se rumpali ei itse asiassa ole voinut soittaa levyä sisään vaan homma on pantu koneella kasaan.

– Niin, sehän ei ole kauhean hyvä rumpali. Luulen että jonkinlainen vastaliike on osittain jo alkanut. Olen esimerkiksi kuullut radiosta pari uutta Maija Vilkkumaan biisiä, ja kyllähän sen huomaa, että laulua ei ole hirveästi korjailtu. Levyn soundi on raju ja kiinnostava; tuntuu että Riku Mattila ei ole halunnut lähteä säätämään sitä liikaa.

Palataan vielä pakolliseen veljesaiheiseen kysymykseen. Minkälainen vaikutin Ismo on sinulle ollut?

– En tiedä olisinko edes alkanut soittaa rokkia ilman Ismoa. Sehän vei minua jo pikkupoikana treenikämpälle. Taustalla oli varmaan se, että Ismo oli saanut lapsenhoitovuoron ja ratkaisi asian ottamalla hoidettavan mukaan treeneihin… Näin Ismon bändien treenejä ihan Sight-yhtyeestä asti. Ne treenasivat meidän kellarissa, joten kuuntelin niitä paljon. Myöhemmin kävin sitten keikoilla. Se oli sitä aikaa, kun bändit tekivät keikkoja kouluilla, joten sinne pääsi nuorempikin väki katsomaan. Se kulttuuri taisi kuolla viimeistään 1990-luvulla kokonaan, mikä on sääli. Koulut ovat minusta paljon parempia paikkoja rokille kuin auditoriot ja konserttisalit, joissa on pakko istua.

Tuliko sinun vanha arvonimesi ”Pohjois-Karjalan nuorin progemies” myös Ismon kautta?

– Ei vaan Petrin [Ilkan toinen isoveli Petri Alanko on klassinen huilisti] ja hänen kavereidensa. Minulle pantiin musta puku, ja minusta tehtiin lähinnä sen voimalla Pohjois-Karjalan nuorin progemies. Se musiikki on sittemmin jäänyt tyystin, mutta silloin kuuntelin kyllä samoja levyjä kuin isoveljet: Pekka Pohjolaa, Wigwamia, Steve Hillagea, Jukka Linkolaa, Jukka Tolosta… Enimmäkseen ne olivat kotimaisia.

Eikö ole hienoa, että sinulla on sekä klassinen että progetausta, ja nyt teet discoa?

– On! [nauraa sydämellisesti] Mutta siis kyllähän mä olen kuunnellut jo 1980-luvulla helvetisti Princeä, Michael Jacksonia ja näitä. 1990-luvulla sitten kaikenlaista Pet Shop Boysista lähtien. Ja kuuntelin jo todella nuorena myös Boney M:ää ja Abbaa.

Eivätkä nuo kategoriat ole toisilleen niin vieraita. Vaikka Pet Shop Boys on miten discoa tahansa, sieltä kuulee että Tennant ja Lowe tuntevat musiikin historian, kun sointukulkuja napataan klassisen puolelta ja biiseissä on viittauksia ties mihin.

– Ovathan ne tosiaan nerokkaita sävellyksiä, eivät ne miehet ole sattumalta  hittejään tehneet. En ole vielä itse tullut poimineeksi tietoisesti mitään mistään. Poppikappaleissa on tietysti miljoonia tuttuja sointukulkuja, joita minäkin olen aivan varmasti käyttänyt…

Basismia kuvassa ja ulkopuolella sen

Julkaistu

Sieltä löytyi muun muassa ohjelma Pablo Nerudasta, tehty suomalaisin voimin 1973, ilmeisesti juuri Chilen vallankaappauksen jälkeen. Tulkittua runoutta ja Toni Edelmannin säveltämiä runoja, näyttelijöiden esittämänä. Säestäneessä bändissä oli tutun näköinen naama ja pitikin varmistaa lopputeksteistä; kyllä se oli nuorehko Antti Hytti kontrabasson varressa. Ohjelma oli ajankohdasta johtuen surumielinen, mutta voimallinen, ei alistunut. Jotenkin tuli mieleen, että Ana itse luonnehti itseään säveltäjänä surumielisten balladien laatijaksi. Soittohan on suruista tehty ja myös sävellyksetkin, ainakin haikeudesta. Ei heikkoudesta.

Kylmästi taas, mistä kaikki lähti?

– Minähän olen Vironlahdelta kotoisin, sieltä missä itäraja tulee mereen, Vaalimaan tulliasema on siitä noin 7 kilometrin päässä. Ihan rannikkoa. Virojoki on siinä se keskuspaikka. Ihan kalastaja- ja maanviljelyshommaa. Äiti oli enemmän talontyttäriä. Faija kyllä vaihtoi ammattinsa jo 30-luvulla valokuvaajaksi.

Mielenkiintoinen urasiirtymä.

– Joo kyllä, tuli pula-aika ja jotain piti keksiä. Faija soitti vähän selloa ja mutsin kautta oli suvussa pelimanneja, jotka soitti häät ja hautajaiset. Sen isä ja isoisä, se oli kaikkein pätevin niistä. Mutsi soitti klassista ja Virolahden musiikkiyhdistyksen orkesteri treenasi meillä, koska siinä valokuvaamossa oli iso studiohuone ja siellä pystyi hyvin harjoittelemaan. Siellä kuulin paljon klassista, Corellia sun muuta. Hahmotan ensimmäisiä muistikuvia, kun ihan pikkuskidinä istuin siellä kuuntelemassa…

Ei tarvinnut radiota?

– Putkiradio oli kyllä, mutta livenä oli parempi soundi. Ja siinä bändissä oli ihan hyviä soittajia. Onni Suhosen oppilaita. Sitten oli välillä laajempia kokoonpanoja, kun mukaan tuli Haminasta armeijan soittokunnasta torvisoittajia. Mutsi yritti saada mua soittamaan viulua, Merjasen Unto Helsingin kaupungiorkesterista opetti mua. Mutta se soundi oli niin karsea, se minkä siitä sain että se loppu sitten… jousen puremistekniikka olisi pitänyt oppia toisella tapaa. Faija yritti vähän lahjoa rahallakin… Sitten musiikkiyhdistyksen piano tuotiin meille, siihen mutsi ujutti, ja paikallinen kanttori opetti mua. Mulla oli hyvä idoli, Veikko Samuli [säveltäjä] oli samassa koulussa, se oli Ylämaalta ja oli jo yläasteella. Se soitti Beatlesia, osasi ne biisit ja kaikki ihaili sitä suuresti. Välitunnit kului jumppasalissa ja Samulin Veka veti pianoa. Siitä sain sellaista erilaista tatsia musiikkiin. Aloin hapuileen ja etsimään pianolla jotain omia juttuja. Kuitenkin, soitin ihan Mozartia ja Bachia ja sellaista. Soitin kirkossakin urkuja, mutta ne keikat loppu. Oli juuri tullut tämä Procol Harumin Whiter shade of pale ja vedin sitten sitä siellä ja suntio sattumalta kuuli. Tuli heti potkut.

Vaikka sekin on Bachia…

– Niin on. Iso osa, suoraan kopsattuna. Sitten koulu alkoi menemään huonosti. Ei ollut kirjoista kuin kannet jäljellä. Mutsi huomasi ja yllytti, että ala soittamaan, vakavammin. Löytyi musiikkiyhdistyksen vanha kontrabasso jonka joku puuseppä oli liimannut kasaan. Se oli aiemmin hajonnut. Mä itse asiassa näin kun se hajosi, yksi Nakarin Ville pudotti sen noin kahdesta metristä lavalta lattiaan. Kuului aivan valtava pamaus ja talla lensi jonnekin takaseinään. Ei se tahallaan, se oli kännissä ja vahinko…

Ettei meininki ihan niin kokeellista ollut siinä vaiheessa vielä?

– Ei. Se oli talonmiehenä ja yritti vaan siirtää sitä, mutta pienessä hönössä… Sitten menin Kotkan musiikkiopistoon. Yksi alttoviulisti opetti mulle kontraa, en häpeäkseni muista tämän open nimeä. Osasin tasan yhden biisin, aarian oopperasta Rouva paholainen. Se piti itse kopsata, se stemma on mulla vieläkin tallella jossain. Sitten mä pääsinkin Sibikseen, olikohan se vuonna -69.

Oliko ”kevyitä” virityksiä tässä välillä?

– Olihan sitä koulubändejä, soitettiin koulubileitä, John Mayallia ja Hendrixiä. Electric Ladyland taisi tulla siinä välillä. Sähköbassoa tuli veivattua. Kuuntelin kaikkea, Pink Floydia, Zappaa… Mutta Sibiksessä oli meininki ihan klassista.

Sibis tuntuu olleen kova kohtauspaikka 70-luvun alussa?

– Aika vahvasti. Ahvenlahden Olli, Edelmannin Toni ja muita… poliittinen musa oikeastaan sikisi sieltä, se joka tuli sitten vähän myöhemmin. Valpolan Hessu [säveltäjä] oli mun teoriaopettaja. Hienoa sakkia. Esa-Pekka Salonen [kapellimestari], vaikka oli nuoriso-osastolla, soitti käyrätorvea sinfoniabändissä, käytiin esiintymässä kaiken maailman pippaloissa, Jorma Panula oli kapuna. Legendaarisen Oiva Nummelinin basso-oppilaana ehdin olla vähän aikaa, sitten tuli Olli Kosonen. Molemmat suhtautuivat ”rytmi-musiikkiin” luontevan suvaitsevaisesti. Se ei niin kuin ollut synti, hah…

Kaupungissa oltiin näemmä suvaitsevampia kuin maaseudulla?

– Kyllä. Ei niin suntiopohjalla. Saattoi se suvaitsevaisuus olla kyllä myös satunnaista, siis instrumenttikohtaista. Kuulin vain, kun esimerkiksi Erik Danholm [puhaltaja] oli huilua opiskelemassa, niin se ei saanut taas soittaa saksofonia missään. Se oli vähän kuin soitin ”non grata”. Vaikka onhan sitä soittimena Ravelissa sun muissa… Mutta tällä bassopuolella oli Lievosen Make, Hauta –ahon Teemu, Kuoppamäen Masa, Sivosen Jori, tällaista ihme revohkaa…

Kaikki lopuksi sinkoili aikanaan eri suuntiin, niin kuin aina. Stadiin oli kuitenkin päästy, ja bändihommat tempasivat mukaansa?

– Valpolan Hessu alkoi raahaamaan mua eri puolille. Oli ekana vuonna sellainenkin yksi viritys jossa oli Alaspään Arto [vokaali, trumpetti], Bruno Korpela [rummut], Tommi Liuhala…

Tommi Liuhala? Mielenkiintoista historiaa…

  – Joo Tommi Liuhala soitti kitaraa, Tavastialla, jossain siellä yläkerrassa treenattiin. Ei siitä sitten tullut oikein mitään, minäkään en osannut tarpeeksi, hah. Ajauduin sitten jotenkin Koiton Laulun juttuihin ja ylipäätään harjoituspianistiksi sinne sun tänne. Oli muun muassa tällainen Jussi Kylätaskun kirjoittama Matti Väkevä -proggis, kertoi suomalaisista siirtolaisista Ruotsissa, siinä oli Chydeniuksen [Kaj, säveltäjä] biisejä, hirveä nippu. Kauheesti tangoja, kaikki loppui aina des-duuriin. Se oli kuulema paras tapa lopettaa, oli sävellaji alunperin mikä tahansa. Ka – dang! Sitten oli kaikenlaista teatterisälää… sellaisia poliittisen musan esiasteita. Sitten tutustuin Kukon Sakkeen, ja siitä Piirpauke sitten lähti boreilemaan… Kaikki noi käänteet on vähän usvaista, näin jälkikäteen. Yksi huomio tästä ajasta on että Tonin tulo johtajaksi Koiton Lauluun merkkasi aika paljon. Tuli omaa tuotantoa ja uutta profiilia siihen kuorohommaan.

Aikaisemminhan oli oikeastaan ns. työväenmusiikkia ja nyt nuori jengi alkoi ikään kuin luomaan uutta poliittista laulua? Tuliko oma sävellysambitio kehiin silloin?

– Joo, yritin myös tehdä lauluja mutta… ehkä mä osaan tehdä vaan tollasia surumielisiä balladeja, hah… Ai niin, biiseistä tuli vielä mieleen, Tammisen Tapsa [basisti, taidemaalari] hoiti mut Rauno Eskelisen bändiin Bottalle, tanssibändiin. Se olikin ihan koko illan mappihommaa, niitä oli yhteensä neljä, eli A ,B, C, D, lavalla kuulu vaan huuto :”C 15!” ja sitten mentiin, ei armoa. Se oli hyvää työharjoittelua, ja tuli käytyä läpi kaikki maailman biisit, noin suurin piirtein. Hyvää treeniä.

Ja maksettiin vielä rahalla.

– Kyllä, oppi hyvin traditiota. Tekisi hyvää nykyäänkin nuorelle muusikolle, vaan tilaisuuksia ei taida olla hirveästi. Traditio ei pomppaa tyhjästä.

Et sitten niin sanotun ”jatsin” kanssa häärännyt, ennen kun herra Kukko tuli mukaan kuvaan? Soititko standardeja?

– Ei me oikeastaan standardien kautta improvisointia lähestytty. Enemmänkin free-systeemin kautta. Alkupäässä oli ollut Pink Floydia, sen tyyppistä vapaata kehittelyä. Atom Heart Mother… Sitten, me oltiin oltu Ruotsissa, olin ollut tuuramassa taas Tapsaa tässä kapakkabändissä, Sarikosken Tero [rumpali] oli messissä ja laivalla oli ollut kauhea riita bändin kesken. Siihen se homma taisi loppuakin. Mentiin sitten pyörryksissä käymään Tapsan luona ja se soitti Charlie Hadenin Liberation Music Orchestraa. Se oli eräänlainen herätys, osoitus että näinkin voi improvisoida. Alettiin soittaa Ilmari Hytösen [kitaristi] kanssa freetä klassisten biisien päälle, otettiin joku aihe vaikka Villa Lobosin Bahianas-biisiä. Jatkettiin itse siitä, kun nuotit meni vähän sekaisin…hah. Mutta ei mulla varsinaiseen ”perinnejaskaan” ole sellaista erityistä suhdetta. Kun ei ole kasvanut sellaisessa ympäristössä jossa sitä luontevasti olisi väännetty. Olisi mennyt liikaa työstämisen puolelle. Sarmannon Pekkis [basisti] yritti jotain näyttää, mutta ei tuntunut omalta. Totta kai vaikutteita kaikesta siitä on tullut, mutta ei sillä tavalla että ne olisi framilla, vaan pikemmin sisässä.

Kun sisäistää vaikutteet, niin ne eivät näy?

– Joo, mutta toivottavasti kuuluu. Eli sitten Sakke tuli Sibiksessä kehiin. Mulle ei koskaan kyllä valjennut mitä se siellä laitoksessa teki… Siihen aikaan oli näitä pohjoismaisia ”Ung Nordisk Musik” -festarihommia ja kun me oltiin vähän free-miesten maineessa, niin meidät otettiin soittamaan graafista notaatiota yhteen Herman Rechbergerin [säveltäjä] biisiin jota käytiin vetämässä Piteåssa asti. Mentiin junalla sinne keikalle ja samalla keskusteltiin ja fundeerattiin, että improvisointia voisi tehdä muussakin yhteydessä kun jatsissa. Jossain vaiheessa päätettiin sitten perustaa ajatuksen tiimoilta ryhmä. Se oli aika freetä aluksi. Kansanmusa tuli mukaan oikeastaan sellaisella jälkihippimeinigillä, ensin Intiasta. Sitten huomattiin, että joka puolella on musiikissa sellaista virallista meininkiä, klassinen osasto ja sitten on tämä katujätkäosasto, tämä oikea kansanmusiikki. Studeerattiin kirjastoista levyjä ja etsittiin nuotteja. Hasse [Walli, kitaristi] tuli sopivasti jostain matkoiltaan ja Judo [Vasama, rumpali] tuli kanssa mukaan, se oli ollut Eetun [Vesala] oppilaana ja juonessa mukana. Piirpauke tuli nimeksi sitten vasta Ruotsissa, Alternativ-festareilla, vaihtoehtomusaa, sitä ennen oltiin Kukko-Walli-kvartetti.

Materiaali jota käytitte, se oli kuitenkin pitkälti ”eurooppalaista”…

– Joo, suomalaista ja sitten balkanilaista. Sitten se kyllä tietenkin eteni, Bali, Kiina, eteläamerikkaista…

Teemat, kokonaiset biisit olivat lähtöalusta?

– Kyllä, mutta toisin kuin jatsissa, jossa teemat soitetaan ensin pois ja sitten plärätään skaalapohjalla ja rakenteen sisällä. Sellaista me ei hirveästi arvotettu. Me ajateltiin, että olisi enemmän melodista improvisointia joka kulkisi eteenpäin. Soolon sisältö alkoi saamaan painoarvoa, myös rakenteellisesti.

Teos koostuu silloin soolojen sävellyksellisistä kaarista ja näihin annetuista impulsseista muun bändin taholta. Omalla tavallaan kollektiivista säveltämistä, jos yksinkertainen juttu pitäisi monimutkaisesti ilmaista?

– Juuri näin. Kaikki liittyi oleellisesti biisiin. Siihen aikaan myös sointivärit eli soundit tuli kanssa isona osana mukaan, kun tutkittiin esimerkiksi jotain paimenmusiikkia. Paimenen hommassahan soundi on tärkeä että homma onnistuu, hah… Mutta tärkeä oli esimerkiksi Teppo Repo, tällaiset säveltäjät tulivat tutuiksi. Soundien vääntö meni sitten siihen, että kaikenlaista rojua, pilliä ja rautatavaraa alkoi olla mukana kohtuullisessa määrin. Mutta oltiin nuoria ja jaksettiin kantaa.

Ei huolet painaneet.

– Hah. Ei.

Tuliko koskaan vääntöä siitä kuka oli sovittanut biisin. Kansanmusiikissa eli ”tekijävapaassa” saattaisi helposti tulla ongelmia tämän määrittelystä?

– Ei tullut. Meillä oli alusta asti demokraattisen selvät arviot tästä asiasta, tavallaan oma jakosääntö. Kun stuffi oli läjässä niin sitten arvioitiin kontribuutiot. Bändi toimi raatina ja määritteli kunkin panoksen, milloin kahteen, milloin kolmeen tai neljään osaan. Tosin pienenä sivuavana yksityiskohtana, ekasta levystä meillä ei ollut mitään rojaltisopimusta. Tehtiin se tuntipalkalla…

Häh?

– Joo ei kukaan sitä huomioinut, siinä vaiheessa, edes Hasse. Oli vielä hirveen kiire, oli erittäin vähän studioaikaa. Ilmeisesti sen takia Konevitsan kirkonkellot vedettiin tuplatempolla, alkuperäisen arrin sijaan, hah-hah. Siis tuplapoljennolla…

Toivottavasti asiaan on ajan myötä tullut jotain kohtuullistamista… siis rojaltiin, ei poljentoon. Mutta teittekö omia biisejä?

– Sakella oli kyllä, mutta ei kovin montaa. Tehtiin yksi kantanauha radiolle, siinä oli enemmän omia. Enemmän soitettiin omia livenä, mutta levyllä oltiin tavallaan cover-bändi. Niin kuin globaalia coveria. Kun oltiin tajuttu että joka paikassa oli musansa. Haluttiin esitellä että maailma on musiikillisesti pyöreä. Materiaali kyllä käsiteltiin omalla tatsilla, hyvinkin rankasti.

Isossa maailmassahan on tapana että käyttökelpoisten teemojen originaaleja ei välttämättä kiivaasti etsitä? Varsinkin jos niistä menestystä pukkaa…

– Tiedetään. Me pyrittiin siihen että löytyi. Mistä tiedettiin tekijät niin ne ilmoitettiin kyllä, että originaalit sai korvauksensa. Jos sellainen löytyi. Tällä uudella tulemisella ja rundilla, joka sikisi Hassen synttäreistä, siellä oli taas enemmän omia biisejä, jostain syystä. Kaikki halusi varmaan esitellä myös omia tämän hetken projektejaan. Olihan siellä Dylaniakin, My back pages, jota myös ihan alkuaikoina vedettiin. Kuvastaa varhaista metodia. Se oli versio joka opeteltiin Jarrettin [Keith, pianisti] levyltä ja vasta nyt parinkymmenen vuoden jälkeen kuulin originaalin. Että tätäkin kautta voi tapahtua kytkentöjä.

Erkanit sitten kansanmusiikista Stankon [Tomasz, tumpetti] ja Vesalan messiin? Yllättäen toisenlainen maisema…

– Joo. Oltiin popgenren huipulla Piirpauken kanssa ja tahkottiin kiivaaasti pitkin poikin. Yksi aamuyö, muistaakseni Finlandia-talon konsertin jälkeen puhelin soi ja Eetu soittaa Norjasta, kysyy että oletko kuullut Stankon ja sen Balladyna-levyn? Siinähän Dave Holland soittaa bassoa. Sanoin että on mulla se, en ole vielä kuunnellut. Käski kuuntelemaan ja soitti sitten levyn keston jälkeen, tiesi miten pitkä se on, ja kysy että luuletko että klaaraat? Sanoin että voin yrittää. Eetu sano että laiva lähtee yhdeksältä. Ei toimi, sanoin. Eetu mietti vähän ja sanoi, okei iltapäivällä lähtee flygari. Kundit yritti ilmeisesti säästää. En kyllä ymmärrä miten olisin ehtinyt keikalle ylipäätään, siis laivalla… edellinen basisti oli säikähtänyt keikalla Zsukalskin [Tomasz, saksofoni] kritiikkiä ja juossut läheiseen metsään pakoon. Piti saada äkkiä uusi jätkä. En viitsi sanoa kuka tämä edellinen jäbä oli. Kohtuullisen tunnettu ruotsalainen. Eli tällainen pikapesti. Suoraan rundille. Auton takapenkillä, matkalla lentokentältä, sain pikakurssin, vedät ekaksi: ”dum dun-dun dun …”. Sitten suoraan Skieniin lavalle. Eetu löi jossain vaiheessa pitkän tremolon: ” Prrrrr…” ja huusi: ”Bassosoolo!”, ja muut kundit hupeni lavalta. Pakko alkaa säveltää jotain, sehän oli konsertti. Sitten kundit tuli takaisin ja taas tremolo: ”Prrrr!”. Aika nopeasti siinä opit biisit, kun on pakko… Paussilla Eetu totesi: ” Aika hyvä. Pääsit bändiin.” Siinä meni kolme vuotta. Tein kyllä musaa silloinkin, mutta ei kyllä sille bändille. Se oli oppipojan hommaa.

Kuinka leffat sitten tuli kehiin? Ei varmaan tiiviin rundauksen aikana kuitenkaan. Katsoin Elonetistä että teit yhteen aikaan hurjasti leffamusiikkia, dokkareista täyspitkiin…

– Eetulle tuli muita aktiviteetteja, ei kai se mikään salaisuus ole että hän joutui valtion leipiin, vähäksi aikaa. Eli bändihomma ymmärrettävästi loppui. Silloin se alkoi. Olin mukana Pete Q -näytelmässä ja muutamissa leffajutuissa. Sitten Jarva [Risto, ohjaaja] kuoli ja Antti Peippo, Jarvan pääkuvaaja otti ohjatakseen Ihmemies-elokuvan, niin mua pyydettiin tekemään siihen musiikki. Siitä alkoi leffaputki jota kesti noin 80-luvun ja 90-luvun alun. Sitten se loppu kanssa nopeasti. Otto [Donner] jonka kanssa juteltiin aiheesta, tehtiin juuri dokumenttia hänestä, sanoi, että hänelläkin oli aikanaan samantyyppinen putki. Tämä on ilmeisesti vakioilmiö. Oton mielestä syy on se, että suomalaiset ohjaajat ovat niin musiikkirajoittuneita, että eivät pysty päässään käsittelemään kuin yhtä säveltäjää kerrallaan. Muodissa on aina yksi jäbä, kuka se sitten kulloinkin on, hah. Tämän saa myös painaa… No, yksi syy tietenkin omalla kohdalla oli se, että melkein kaikki tyypit jonka kanssa tein duunia, kuoli. Erittäin traaginen vaihe. Aloin melkein epäillä että meikässä oli joku kirous…

Eipä ihme että ohjaajat hieman kavahti…

 – Joo, hurttia meininkiä. Mutta minkäs teet. Toisaalta tämä leffaputki oli paitsi työteliästä niin myös raskasta aikaa, piti samalla äänittää ja tuottaa, omassa studiossa, homma ei ollut siis pelkkää sävellystä. Talouden hoito ja muut käytännön jutut, sellainen hyydytti kyllä ”taiteellista toimintaa”. Jarmo Savolainen täytyy mainita leffa- ja teatterimusiikin yhteydessä, hänen kanssaan tehtiin pitkä ja tapahtumarikas sarka, ja Jarmon kanssa toimittiin myös Roommushklan – bändissä, johon tavallaan kiteytyi ”jälkiedwardiaaninen aika”. [Jone Takamäki, fonit, Raoul Björkenheim, kitara, Tom Nekljudow, rummut].

Kuten aina, tarinaa riittäisi vielä vaikka kuinka, vaan Selvisin sivut ovat rajalliset niin kuin elämä yleensä ja päinvastoin kuin mielikuvitus. Osa 2. tulee seuraavalla kerralla… Loppuun kevyt ja keventävä, lukijaystävällinen mielipidekysely.

Nippu basisteja jotka eivät ole pelkästään basisteja. Charlie Mingus?

– Tapsa Tamminen esitteli ja kertoi myös Mingukseen liittyvän erään trumpetistin turpaanlyöntitarinan. Stanko oli samanoloinen orkesterinjohtaja…

Steve Swallow?

– Carla Bleyn [säveltäjä] mies. Joku niistä. Paul Bley [pianisti] on kävellyt kotonani seinää päin, piippu suussa. Yskitti.

Stanley Clarke?

– Vikkelä kuin perkele. Return To Forever taituruudessaan hämmästyttävän ohutsoundinen.

Pekka Pohjola?

– Vapaa melodis-rytminen ajattelu.

Leikkausta nykypäivään. Aktiviteetteja tällä hetkellä?

– Pianon ja kontran parissa taas. Uusi bändi ja ekat harjotukset. Osuuskunta-aatetta bändien ja erilaisten tuotantojen kanssa. “Voi toimia ikään kuin säveltäjänä, luomalla useille henkilöille luovaa kerronnallista tilaa kulloinkin esitettävässä musiikkikappaleessa, oman osansa tarinan kertojana.”

Analogia vai digitaali?

– Analogia viittaa vahvasti kutsumanimeeni. Olen vapaa-ajattelija soundillisesti. Se sanelee kulloinkin käytettävän tekniikan. Musiikkia tuotettaessa on tärkeintä luovan prosessin hetki.

Kiitos.

– Olkaa hyvät.