Soolouran alussa

Ilkka Alanko

Soolouran alussa

Ilkka Alanko oli käyrätorvensoittaja, josta tuli poikkeuksellisen nuori rockmuusikko ja hieman myöhemmin rocktähti.

Nyt kun hänet pinnalle nostanut Neljä Ruusua on telakalla, Alanko on työstänyt ensimmäistä soololevyään, joka ilmestyy maaliskuussa 2009. Sen tyylilajia ei olisi ihan jokainen arvannut.

Vuonna 1982 perustettu Neljä Ruusua (alkujaan Talouskukkaro) nousi 1990-luvun alussa yhdeksi Suomen suosituimmista bändeistä. Englanninkielinen kokeilu 4R ei onnistunut, mutta kun kieli vaihtui 1990-luvun lopussa jälleen suomeksi, menestys jatkui hyvänä. Kunnes homma sitten loppui reilu vuosi sitten, ainakin toistaiseksi.

Neljä Ruusua lopetti toimintansa elokuussa 2007, ja siinä yhteydessä annettiin vain lyhyt tiedote. Se päättyi lauseeseen: ”Yhtyeen tulevaisuus on täysin avoin; minkäänlaisia suunnitelmia levytysten, keikkojen tai muun toiminnan suhteen ei ole laadittu.”

Mistä kaikesta lopettamisessa oli kysymys?

– Me oltiin päätetty jo kaksi vuotta aiemmin, että tehdään vielä yksi levy ja siihen liittyvät keikat, ja sitten pannaan pillit pussiin. Se oli meille aika selvä kuvio: ei ollut tarvetta hajota lopullisesti, koska meillä oli kuitenkin aika hyvät välit. Suurta draamaa ei ollut. Mutta oli ongelmiakin, lähinnä henkilökohtaisella tasolla. Homma ei oikein toimi, jos yksi porukasta ei ole iskussa ja keikkoja pitää perua. Tästä syystä pari viimeistä vuotta eivät olleet mitään maailman helpointa aikaa. Vedettiin kuitenkin homma kunnialla loppuun.

Miten nopeasti tämä uusi projektisi lähti liikkeelle?

– Olin tehnyt joitakin demoja jo Neljän Ruusun loppuvaiheessa, kun vielä tehtiin keikkaa. Oikeastaan jo silloin alkoi hahmottua, mihin suuntaan haluan tätä juttua viedä. Olen halunnut tehdä jotain tämäntyyppistä jo pitkään, koska olen diggaillut konemusaa niin paljon. Vaikka Neljä Ruusua tietysti käytti koneita, hommaa ei kuitenkaan voinut viedä bändissä kovin pitkälle. Oli luonnollisia rajoitteita, kuten vaikka jo se, että rumpali haluaa soittaa.

Miten siis kuvailisit materiaalia, jota nyt työstät?

– Siinä on vaikutteita 80- ja 90-luvuilta sekä tältä vuosikymmeneltä, toisin sanoen koko siltä ajalta, jolloin olen popmusiikkia kuunnellut. Suoraan sanottuna se on aika pitkälle discoa. Yksi lähtökohta oli siinä, että halusin tehdä mahdollisimman erilaista musiikkia kuin bändissä. Tämä on minun oma juttuni, ei bändi. Keikkakokoonpanoon tulee pari muusikkoa, mutta se on eri asia. Levyä on tehty käytännössä kahdestaan Raken [tuottaja Rauli Eskolin] kanssa.

Olet siis tehnyt musiikkia nyt ensimmäisen kerran yksin. Saat itse päättää kaikesta, mutta toisaalta kukaan ei auta. Minkälaista se on ollut?

– Aika pitkiä päiviä on tullut istuttua työhuoneella. Onhan se ollut suuri muutos, kun on tottunut tekemään toisten kanssa. Se on kyllä hienoa, mutta jossain vaiheessa huomasin esimerkiksi sen, että aloin puhua itsekseni… Ajattelin silloin että nyt on hyvä mennä Raken kanssa studioon, ettei tarvitse hinkata koko ajan yksin. Olin työhuoneella kaikkiaan aika suuren osan viimeisestä puolestatoista vuodesta. Kesällä oli parin kuukauden tauko, ettei ihan hulluksi tullut. Suhtauduin asiaan kuin työssä käymiseen: vein aamulla lapsen tarhaan ja sitten menin duuniin. Välillä kyllä huomasin, että pelkästään pitkiä päiviä tekemällä ei välttämättä saa yhtään enempää aikaiseksi.

Onko sinulla paineita?

– Oikeastaan ei hirveästi. En ole miettinyt yhtään, kenelle tätä levyä tehdään. Olen vain ollut innoissani siitä, että voin tehdä täsmälleen mitä haluan. Korostan että sain totta kai toteuttaa itseäni Neljässä Ruusussa, mutta tämä on kokonaan minun juttuni. Tähän asti vallitseva tunne on ollut into, paineet tulevat varmaan lähempänä julkaisua. Alkaa miettiä että kiinnostaako tämä ketään…

Ajattelin paineasiaa myös siitä näkökulmasta, että suurimman osan Ruusu-hiteistä on säveltänyt Koistinen [Petteri “Kode”]. Toki sinullakin on muutamia.

– Suurin osa niistä on Koden, se on totta. Mutta ei se vaikuta tähän. Olen ihan tietoisesti jättänyt vastuuta aina Kodelle, koska arvostan häntä säveltäjänä niin paljon. On ollut hyvä työnjako, että hän säveltää ja minä sanoitan. Ja levylle on aina vielä mahtunut jokunen minunkin biisi. Olin nyt itse asiassa vähän yllättynyt siitä, että osaan tehdä mielestäni hyviä biisejä. On niistä levy-yhtiössäkin pidetty. Tässä suhteessa ei siis ole paineita.

Synnyttääkö musiikkiteollisuuden tilanne paineita? Levymyynti laskee, rock on nykyään lastenmusiikkia ja musiikkia käsitellään tiedotusvälineissä lähinnä Idols-karnevaalin kautta.

– En ole kiinnittänyt tuohon puoleen huomiota juuri ollenkaan. Olen päättänyt keskittyä sisällöntuottamiseen, ja jätän kaikki nuo kysymykset levy-yhtiön harteille. Siellä saadaan miettiä, kenelle levyä lähdetään markkinoimaan ja niin edespäin.

A-kategoriaa etsimässä

Neljän Ruusun materiaalista suurin osa on kitaristi Kode Koistisen säveltämää. Ilkka Alanko on kirjoittanut kaikki tekstit. Hittimateriaali on pääasiassa Koistisen käsialaa, mutta Alanko on kuitenkin tehnyt joitain bändin hienoimmista kappaleista. Näistä mainittakoon erityisesti Sun täytyy mennä. Ilkka Alanko ei silti ole erityisen tunnettu nimenomaan säveltäjänä.

Minkälaisia biisintekemiseen liittyviä asioita luulet Kodelta oppineesi?

– Tuo on todella vaikea kysymys. Ei tämmöisistä asioista puhuta bändissä, tai ainakaan meillä. Voi hyvin olla etten ole oppinut häneltä yhtään enempää kuin keneltäkään muulta ihailemaltani biisintekijältä. Tietysti voi olla että olen alitajuisesti omaksunut häneltä kaikenlaista. Mutta en välttämättä usko siihenkään. No joo, joistakin uusien biisien kohdista tuli kyllä mieleen, miten Kode ne riffit soittaisi. Mutta se on varmaan väistämätöntä, kun on tehty 25 vuotta duunia kimpassa.

Minkälaisena biisintekijänä itseäsi pidät?

– Olen todennut, että tekemisen alkuvaiheessa on tärkeää laskea rima nilkkoihin ja antaa kaiken tulla. Etukäteen en koskaan aseta mitään raameja. Lähden vain räiskimään, ja pikkuhiljaa asiat alkavat hahmottua. Biisien tekemiseen on vielä niin monta tapaa. Joskus pohjana on pieni pätkä tekstiä tai musiikkia, jonka kirjoitan muistiin tai hyräilen puhelimeen. Useimmiten se on kertosäe. Alan rakentaa siitä. Toinen, ehkä yleisempi tapa on se, että menen työhuoneelle ja alan vain soittaa. Panen koneeseen kompin ja soitan siihen päälle mitä mieleen tulee. Joskus irtoaa paremmin, joskus huonommin. Joskus biisi on valmis parissa tunnissa, joskus samaa ideaa pitää työstää kuukausikaupalla.

Syntyykö paljon materiaalia, jonka heität lopulta pois?

– Kyllä. Teen demoja tietokoneella, ja tallennan ne aina A-, B- tai C-kategoriaan. C:t ovat sellaisia, joissa on todennäköisesti hyvin vähän mitään ideaa. B:ssä on jo jotain lupaavaa, ja A-demoista tulee yleensä valmiita biisejä.

Onko sinulla ollut kausia, jolloin materiaalia ei ole syntynyt?

– Minä en yleensä edes yritä tehdä biisejä kuin kausittain. Nyt kun levy valmistuu ja keikkahommat alkavat, biisinteko jää todennäköisesti täysin syrjään. Takki on tyhjä, pitää tehdä jotain muuta. Sitten tulee taas aika, jolloin en tee ollenkaan keikkoja vaan keskityn säveltämiseen. Näin se menee, ja näinhän se meni myös Neljän Ruusun kanssa. Kieltämättä tätäkin kaavaa voisi joskus rikkoa.

Tuhannen keikkapaikan kautta

Neljä Ruusua tuli tunnetuksi erinomaisena keikkabändinä, joka harrasti toisinaan myös humoristista rock-kukkoilua. Se on heittänyt lavalta yleisölleen pari tonnia rahaa, 20 markan seteleinä. Se on pukeutunut lavalla sekä poikabändiksi että Beatles-kopioksi. Ja sen suosion perusta on ollut siinä, että Suomea on kierretty ahkerasti.

Sen enempää kaartelematta: Neljä Ruusua teki helkkaristi keikkaa.

– Kyllä. Tuli niitä reilusti yli tuhat tehtyä, vaikken kokonaissaldoa tarkkaan tiedäkään. Olihan niitä vuosiakin aika monta. Keikkailun nautittavuus on minusta aika suorassa suhteessa siihen, miten paljon on yleisöä. Vaikka soittaisi helvetin hyvin, niin lavalla on aika masentavaa, jos yleisöä ei ole. Muistan hyvin ne kerrat, kun ollaan oltu jossain Lallintalolla tai Nivalan Tuiskulassa, ja siellä on 2000-3000 ihmistä. Voin sanoa, että samat paikat ovat aika karuja, jos jengiä onkin vain parisataa. Tällaisiin asioihin se minusta konkretisoituu. Meidän kuumin aikamme erityisesti teinimestoissa oli 1990-luvun alussa, mutta kaiken kaikkiaan meillä oli hyvä suksee suurimman osan ajasta.

Miten aiot keikkailla sooloprojektisi tiimoilta?

– Haluan tehdä niin paljon keikkaa kuin mahdollista. Lähden siis lavalle kahden soittajan kanssa, ja itse soitan todennäköisesti myös kitaraa. Ja trumpettia.

Niin, minkälainen suhde sinulla nykyään on vanhoihin puhallinsoittimiisi?

– Onhan se aika huumoripainotteinen. Osaan soittaa trumpettia vähän, mutta varsinaisesti soitin nuoruudessa käyrätorvea. Uudella levyllä on yhdessä biisissä kyllä trumpettisoolo.

Miten pitkälle sinä muuten nuoruudessa menit klassisten opintojesi kanssa?

– En kovinkaan pitkälle. Aloitin viululla neljä- tai viisivuotiaana ja vaihdoin sen klarinettiin noin seitsemänvuotiaana. Soitin muutaman vuoden sitä, ja sitten vaihdoin käyrätorveen. Lopetin klassisen soittamisen 16- tai 17-vuotiaana. Neljän Ruusun edeltäjä Talouskukkaro perustettiin 1982, jolloin olin 12. Kun rokkihommat alkoivat viedä enemmän aikaa, klassinen jäi. Klassista olisi pitänyt treenata aivan helvetisti. Yritin kyllä pitää sen verran soittokuntoa yllä, että pääsin Joensuun musiikkiopiston sinfoniaorkesterin kanssa soittomatkoille.

Milloin opettelit kitaransoiton?

– Aika pian bändihommien alettua. Varmaan 1983. Kode näytti aina välillä sointuja. Opettelin kitaransoiton periaatteessa itse, en ottanut tunteja, mutta Kode kyllä avusti. Klassisesta taustasta ja teoriantietämyksestä oli ilman muuta hyötyä, ja on ollut myöhemminkin. En ole missään vaiheessa juuri kirjoitellut nuotteja, mutta osaan kyllä lukea niitä edelleen. Esimerkiksi kun olin laulamassa Junnu Vainion biisejä, ne oli helppo napata nuoteista.

Onko klassinen orkesterimusiikki ollut enää millään tavalla mukana elämässäsi?

– Ei. Ei millään tavalla. En ole käynyt konserteissa, en ole kuunnellut levyjä, en ole hakeutunut sen musiikin pariin. Olen kyllä koko ajan odottanut, että missä vaiheessa elämää se taas tulee mukaan. Vielä ei ole tullut. En tosin nuorempanakaan kuunnellut sitä vapaa-ajallani, ja tunnen klassista vain sitä kautta, mitä olen itse soittanut.

Minkälaista musiikkia olet viime aikoina kuunnellut?

– Uutta levyä varten tuli kuunneltua esim. Princen levyjä 1980-luvulta, ja sitten olen kuunnellut paljon muita vanhoja suosikkeja. Myös esim. Coldplayta, Madonnaa ja sellaista. Vanhemman materiaalin kohdalla on nykyään jännä huomata, miten paljon enemmän siellä on elävyyttä. Nykyäänhän melkein kaikki on tehty klikin kanssa ja korjattu tarkkaan vireeseen. Monista vanhoista biiseistä kuulee miten ne välillä kiihtyvät, laulu on epävireessä ja niin edespäin. Sen huomaa nykyisin erityisen hyvin, kun uusi musiikki on niin täsmälliseksi hiottua. Mutta itse asiassa se pieni horjuvuus ei haittaa ollenkaan, ainakaan minua.

Voin sanoa että minulle on käynyt niin, että korjaaminen haittaa. Uusi Metallican levy kiusasi, kun kuulin biiseistä, että se rumpali ei itse asiassa ole voinut soittaa levyä sisään vaan homma on pantu koneella kasaan.

– Niin, sehän ei ole kauhean hyvä rumpali. Luulen että jonkinlainen vastaliike on osittain jo alkanut. Olen esimerkiksi kuullut radiosta pari uutta Maija Vilkkumaan biisiä, ja kyllähän sen huomaa, että laulua ei ole hirveästi korjailtu. Levyn soundi on raju ja kiinnostava; tuntuu että Riku Mattila ei ole halunnut lähteä säätämään sitä liikaa.

Palataan vielä pakolliseen veljesaiheiseen kysymykseen. Minkälainen vaikutin Ismo on sinulle ollut?

– En tiedä olisinko edes alkanut soittaa rokkia ilman Ismoa. Sehän vei minua jo pikkupoikana treenikämpälle. Taustalla oli varmaan se, että Ismo oli saanut lapsenhoitovuoron ja ratkaisi asian ottamalla hoidettavan mukaan treeneihin… Näin Ismon bändien treenejä ihan Sight-yhtyeestä asti. Ne treenasivat meidän kellarissa, joten kuuntelin niitä paljon. Myöhemmin kävin sitten keikoilla. Se oli sitä aikaa, kun bändit tekivät keikkoja kouluilla, joten sinne pääsi nuorempikin väki katsomaan. Se kulttuuri taisi kuolla viimeistään 1990-luvulla kokonaan, mikä on sääli. Koulut ovat minusta paljon parempia paikkoja rokille kuin auditoriot ja konserttisalit, joissa on pakko istua.

Tuliko sinun vanha arvonimesi ”Pohjois-Karjalan nuorin progemies” myös Ismon kautta?

– Ei vaan Petrin [Ilkan toinen isoveli Petri Alanko on klassinen huilisti] ja hänen kavereidensa. Minulle pantiin musta puku, ja minusta tehtiin lähinnä sen voimalla Pohjois-Karjalan nuorin progemies. Se musiikki on sittemmin jäänyt tyystin, mutta silloin kuuntelin kyllä samoja levyjä kuin isoveljet: Pekka Pohjolaa, Wigwamia, Steve Hillagea, Jukka Linkolaa, Jukka Tolosta… Enimmäkseen ne olivat kotimaisia.

Eikö ole hienoa, että sinulla on sekä klassinen että progetausta, ja nyt teet discoa?

– On! [nauraa sydämellisesti] Mutta siis kyllähän mä olen kuunnellut jo 1980-luvulla helvetisti Princeä, Michael Jacksonia ja näitä. 1990-luvulla sitten kaikenlaista Pet Shop Boysista lähtien. Ja kuuntelin jo todella nuorena myös Boney M:ää ja Abbaa.

Eivätkä nuo kategoriat ole toisilleen niin vieraita. Vaikka Pet Shop Boys on miten discoa tahansa, sieltä kuulee että Tennant ja Lowe tuntevat musiikin historian, kun sointukulkuja napataan klassisen puolelta ja biiseissä on viittauksia ties mihin.

– Ovathan ne tosiaan nerokkaita sävellyksiä, eivät ne miehet ole sattumalta  hittejään tehneet. En ole vielä itse tullut poimineeksi tietoisesti mitään mistään. Poppikappaleissa on tietysti miljoonia tuttuja sointukulkuja, joita minäkin olen aivan varmasti käyttänyt…


Neljä Ruusua albumit
(sanoittaja, säveltäjä):
Neljä Ruusua (EMI) 1987
Kasvukipuja (EMI) 1987
Hyvää päivää (EMI) 1989
Hyvää yötä (EMI) 1990
Haloo (EMI) 1992
Pop-uskonto (EMI) 1993
Uusi aalto (EMI) 1999
Valuva taivas (EMI) 2001
Karelia Express (EMI) 2004
Ensi-ilta (EMI) 2006

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 4/2008

Selaa lehden artikkeleita